Haikarasaaren vauvasatama ja muita tarinoita

Delfiini ja mies

Meressä uiva delfiini katseli saaren rantaan, jossa käyskenteli yksinäinen mies. Mies teki kaikki askareet päivästä toiseen samalla tavalla. Ei mitään uutta ja erikoista, ei mitään ylimääräistä ja erilaisuudessaan piristävää.

Kauan tätä katsottuaan päätti delfiini hauskuuttaa miestä. Se teki temppuja, hyppeli suurista aalloista lävitse, heilutti pyrstöään ja osoitti: lähde mukaan. Ja niin mies, innostuneena pitkästä pitkästä aikaa mistään, lähti delfiinin selässä toisille saarille tapaamaan ihmisiä.

Niinä aikoina kaikkialla oltiin epäluuloisia maailmanmenon suhteen. Oli suuria aaltoja ja myrskyjä, jotka pakottivat ihmiset suojiin merten rannoilta. Jättimäisiä vyöryjä, jotka ajoivat ihmiset vuoristoista ja laaksoista tasaisille maille pakoon. Myrskyjä, jotka työnsivät ihmiset tasaisilta mailta suojiin, minne nyt enää suojaan saattoi mennä.

Samaan aikaan pelättiin ja katseltiin maailmaa, jossa lapset surivat aikuisten tuhmia tekoja. Joku oli jo sanonut, että joidenkin vaikutusvaltaisten aikuisten vuoksi taivas pian mustenisi ja koko maa lakkaisi olemasta.

Mieskin oli kuullut tästä. Siksi hän ei ennen delfiinin pyyntöä ollut minnekään lähtenytkään. Oli vain istunut hiljaisena majallaan. Tehnyt rannoillaan vain ne askareet, jotka oli pakko. Elääkseen. Kuitenkin hän koki delfiinin houkutuksen olevan merkki, jota hänen tuli totella. Kaipa oli hienoa nähdä se suuri maailma, tai ainakin suurempi saari sen yhden kerran.

He matkasivat yksittäisestä saaresta suurempaan. Delfiini jäi rannalle odottamaan miehen noustessa hämmentyneenä ihmisten keskuuteen katselemaan ohikulkijoita ja maailman hienoja tarjoamuksia. Mies näki katujen varsien yltäkylläisyyden. Säkeittäin ja vaunuittain ruokia ja mausteita. Hän tunsi nenässään ihania tuoksuja ja maistoi ennen maistamattomia makuja.

Hän aisti ympärillään elämän. Joka puolelta tulvivan musiikin, torien puheensorinan. Näki teitä pitkin kulkevat erilaiset kulkuvälineet. Erikoista erikoisempia hattuja ja suuria, runsaita värejä. Mistään ei näkynyt, että jossain voisi vaania suuri aalto, tummeneva taivas tai jonkin yksittäisen ihmisen kylmä sydän. Oli vain lämpö. Hetken.

Kun mies oli kierrellyt aikansa toreilla ja kaduilla, istuskellut ja imenyt sieluunsa kaunista huilumusiikkia, hän palasi rannalle, jossa nuori ja kaunis nainen silitteli delfiiniä.

Onko tämä sinun? nainen kysyi ystävällisesti.

Ei se ole minun. Se on vain minun ystäväni, mies sanoi.

Sehän on aivan ihana. Kunpa sen voisi nähdä jokaisena maailman päivänä, nainen sanoi.

Ja niin delfiini ja mies palasivat saarelle jokaisena päivänä. Ennen pitkää heille kehkeytyi päivittäinen ohjelma. He kulkivat naisen kanssa pitkin rantakatua ja laitureita. Delfiini ui meressä ja he olivat kaikki onnellisia, kuin yrittäisivät saada omasta kauniista maailmastaan irti kaiken, mikä näinä epävarmoina hetkinä oli vielä mahdollista.

Ja kun maailma vihdoin alkoi odotusten mukaisesti järkkyä, palasivat mies ja delfiini takaisin kaukaiselle saarelle ja ottivat kauniin nuoren naisen mukaan. Sillä miehen sydämessä paloi kynttilä, jota hän ei tiennyt ennen naisen tapaamista olleen olemassakaan.

Eräänä päivänä he kaikki näkivät taivaanrannan tummenevan. He tiesivät, että jossain kaukana joku oli vienyt loppuun sen, mitä koko maailma oli pelännyt. Kaukana horisontissa näkynyt tummuus ei kuitenkaan levinnyt kaukaiselle saarelle asti. He saivat edelleen pitää oman paratiisinsa.

Vuosikausiin he eivät poistuneet saarelta toisille saarille. Ohikulkevat laivat