• Embed Doc
  • Copy Link
  • Readcast
  • Collections
  • CommentGo Back
Download
 
Utooppinen filosofia – lyhyt yleiskatsaus aiheeseen Ernst Blochinhengessä
”[T]odellisuuden ja haaveen maailmat ovat samansuuntaiset, mutta yhtämahdottomat yhdistää kuin vartalo ja sen heittämä varjo.” 
– Marcel Proust
 Johdanto
Andrei Tarkovskin upeassa elokuvataiteen mestariteoksessa ”Stalker” (1979)on huone, missä kaikki toiveet toteutuvat, ja jonka sisälle vain kaikkeintoivottomimmat pääsevät. Frankfurtin koulun jäsenenä tunnetuksi tullutpsykoanalyytikko ja filosofi Erich Fromm esitti oman terapiatyönsä pohjaltahuomion, että yleensä ne asiakkaat joiden kaikki toivo oli mennyt, olivatyleensä kaikkein toivorikkaimpia elämän suhteen. Tämä essee käsittelee paitsiutopioita, niiden toteutumismahdollisuuksia, niin myös ennen kaikkea filosofiErnst Blochin ajattelua. Aloitan tekstini käsittelemällä niin kutsuttualänsimaisen kulttuurin postmodernia tilaa, jossa kaikki toivo nähdäänlakanneen, historian loppuneen (Fukuyama) ja ”suurten tarinoiden”, (Lyotard)kuolleen. Tämän jälkeen käyn läpi utooppisen ajattelun vaiheita aina, senkulttuurista taustaa ja filosofisia muotoiluja. Blochin kautta pyrin etsimäänmahdollisuutta ajatella utooppisesti globalisoituneessa, pirstoutuneessa jakriisiytyneessä (mahdollinen ekokatastrofi, talouslama) maailmassa. PyrinBlochin hengessä etsimään Toivoa, jonka avulla maailman muuttaminen olisimahdollista.
Historian loppu ja historisismin kurjuus
Postmodernia aikakautta luonnehditaan yleensä historian lopun aikakaudeksi -kaikkien utooppisten projektien romahtamiseksi. Francis Fukuyama kuvailiteoksessaan "Historian loppu ja viimeinen ihminen" Neuvostoliiton kaatumisen jälkeistä maailmaa jossa liberaali kapitalistinen demokratia oli voittanut jakaikki historian ristiriidat rauenneet. Myös historiakäsityksen lineaarisuuden(joka on kaiken utooppisen ajattelun kannalta olennaista) hajoaminenpaikallisiksi historioiksi on ollut isku modernin, valistuksen ja edistyksen,projektin kasvoille. Historialla ei ole enää mitään päämäärää. Historia onvoittajien tuottamaa. Ajan sijaan postmodernissa ajattelussa korostetaan tilaa,paikallisuutta.Italialainen filosofi Gianni Vattimo kirjoittaa:"[A]jatus historian keskustaan pohjautuvasta rationaalisuudesta on kaatunut,yleisen kommunikaation maailma räjähtää 'paikallisten' rationaliteettien -etnisten, seksuaalisten, uskonnollisten. kulttuuristen tai esteettistenvähemmistöjen - moneudeksi."[1]Rationaliteetin ohella myös kaikki historia muuttuu paikallisiksi historioiksi, joiden takaa emme voi löytää mitään metanarratiivia, johon kaikkipalautuisivat. Myös objektiivinen totuus katoaa.
 
 Tällainen postmoderni tila (postmodern condition) on tietysti utooppisenajattelun kannalta ongelmallinen. Varsinkin Fukuyama eräänlaisena hegelistinäpyrkii osoittamaan historian tulleen jo täydellistymisen hetkeensä. Utopia on josaavutettu; tasapainoinen, oikeudenmukainen yhteiskunta on vihdoin täällä.Syleilemme paratiisia.Postmoderniteoreetikoista varsinkin Jean Baudrillard on esittänytmielenkiintoisen (ja hiton hauskan) esimerkin toteutuneesta utopiasta.Baudrillard puhuu tietenkin Amerikasta:"Amerikka ei kuulu unen eikä todellisuuden vaan hyperreaalisen alueeseen.Amerikan hyperreaalisuus tulee siitä, että se on alusta asti toteutuneena elettyutopia. Täällä kaikki on todellista, pragmaattista. ja kuitenkin unenomaista.Kenties totuus Amerikasta voikin paljastua vain eurooppalaiselle, sillä vaineurooppalainen näkee USA:n malliesimerkkinä täydellisestä simulakrumista,kaikkien arvojen immanenssista ja siirtämisestä todellisuuteen. Amerikkalaisillaitsellään ei sitä vastoin ole mitään simulaation tajua. He edustavat simulaatiotatäydellisimmillään, mutta heillä ei ole kieltä sen kuvaamiseksi juuri siksi, ettähe itse toimivat mallina. Tämän takia amerikkalaiset ovat ihanteellista aineistoaanalysoitaessa modernin maailman kaikkia mahdollisia muunnelmia. Yhtäideaalista aineistoa olivat muuten aikanaan primitiiviset yhteiskunnat. Samamyyttinen ja analyyttinen kiihko, joka sai meitä tänään suuntaamaankatseemme kohti Amerikkaa saman intohimon ja samojen ennakkoluulojenpauloissa." [2]Amerikka on utopian irvikuva, tosin hauska ja kovin käytännöllinen sellainen.Se on nk. ”rappeutunut utopia”. [3] Baudrillardille esim. Disneyland on aito,toteutunut paratiisi. Monotoninen ja pinnallinen? Kyllä, mutta siitä huolimattaparatiisi. Utopian ja dystopian samanaikainen toteutuma. Jürgen Habermas on omassa tuotannossaan puhunut ”uudestayleiskatsauksettomuudesta”. [4] Tällä hän viittaa yleiseen toivottomuuden,passiivisuuden ja neuvottomuuden tilaan. Yhteiskunnalliselta ajattelulta onkadonnut valistukselle tyypillinen rationalismi ja optimismi. Meillä ei ole enääsellaista näköalaa kuin menneillä sukupolvilla oli. Kaksi maailmansotaa, kylmäsota sekä mahdollinen ekokatastrofi on vienyt meidät sulkeutuneeseennäköalattomuuteen. Spenglerin ajatukset länsimaisen sivilisaation perikadosta,dystopiakirjallisuus; Pentti Linkolan ja G. H. von Wrightin huoli kulttuurimmekyvystä selviytyä. Nämä kaikki syövät mahdollisuutta toivoa parempaamaailmaa ja vie meiltä kaikki voimat muuttaa asioita.Myös Isaiah Berlinin kaltaiset pluralistit ja Karl Popperin kaltaiset positivistitovat monessa yhteydessä asettuneet utooppista ajattelua vastaan. Berlininmetaeettisen position, pluralismin, vuoksi hän joutuu vastustamaankaikenlaisia nk. ”monoliittisia” arvojärjestelmiä, jollaisiksi Berlin näkee myöskaikenlaiset utooppiset visiot ja filosofiset teoriat. [5] Karl Popperin keskeinenkritiikki puolestaan koski kaikenlaista historisismia. Hänen omassa ”Avoinyhteiskunta ja sen viholliset” Popperin esittää kaiken ”historisistisen” ajattelun johtavan tyranniaan. Kritiikin kohteeksi joutuvat niin Platon, Hegel kuin
 
Marxikin. Popperille kaikki historisismi ”uskoa historian kulkua hallitseviinkehityslakeihin, tarkoitusperiin ja päämääriin, jotka tekevät mahdollisiksiennustaa tulevaisuutta.” [6] Popperin mukaan näin ei ole. Hän esittää vasta-argumenttina seuraavaa: jos tietäisimme että mitä tulevaisuus tuo tullessaan,tulevaisuus olisi jo täällä. Esimerkiksi kaikenlaisten keksintöjen ennustaminenaiheuttaa sen, että nuo keksinnöt ovat jo täällä. Toinen esimerkki: jostietäisimme huomisen osakekurssit - tietäisimme vaikkapa että huomennakurssit romahtavat, aiheuttaisi tämä tieto itsessään osakkeiden romahtamisen.Ernst Bloch jaotteli utopiat järjestysutopioihin ja vapausutopioihin. [7] Järjestysutopioihin Ensimmäisiin Bloch laski esimerkiksi Platonin, jonka”Valtio”-dialogissa esittämässä yhteiskuntajärjestyksessä olennaista olinimenomaan Valtion harmoninen kokonaisuus ja yksilöiden oikea paikka tässäkokonaisuudessa. Platonin utopiassa ei olennaista ollut vapauden vaan järjestyksen (järjen) puute. Vapautusutopiat (joihin Bloch lukee myös ThomasMoren ”Utopia” teoksessa esittämän yhteiskuntajärjestyksen) ovat puolestaanajallisuuteen keskittyviä. Niiden juuret ovat uskonnollisissa käsityksissätuhatvuotisesta valtakunnasta ja orastavassa renessanssihumanismissa. [8] Toinen olennainen jaottelu utopioista puhuttaessa on Karl Mannheimin tekemä jaottelu spatiaaliset (eli varsinaiset) utopiat ja temporaaliset utopiat elikilialismit. (Kilialismilla tarkoitetaan ”kristilliseen eskatologiaan läheisestiliittyvää oppia lopullista loppua edeltävästä tuhatvuotisesta onnenvaltakunnasta”.[9]) Varsinkin Isaiah Berlinin esittämä utooppisen ajattelunkritiikki osuu molempiin jaottelutapoihin. Sekä tilalliset kuin ajallisetkin utopiatovat yhtä kaikki monoliittisiin arvoihin pohjaavia ja siksi äärimmäisenvaarallisia. Kaikenlainen monismi etiikassa on Berlinille arvelluttavaa.Onko utooppisella ajattelulla esittelemieni kritiikkien nojalla sitten mitäänmahdollisuuksia? Esseessäni pyrin etsimään tien puolustamaan utooppistaajattelua Ernst Blochin ajattelun pohjalta. [10] Varsinkin Blochin avoimenmetafysiikan idea ja siihen liittyvä teleologisuuden vastaisuus ovat mielestänioivia keinoja puolustaa utooppista ajattelua. Seuraavassa käsittelen kuitenkinutooppisen ajattelun historiaa sekä sen aatteellisia juuria.
Utooppinen historia
Raoul Palmgren jaottelee [11] utopiat kahteen kategoriaan riippuen siitä, mitenne suhtautuvat tulevaisuuteen. Ensimmäinen kategoria ovat niin kutsututdystopiat, pessimistiset utopiat, jotka kuvaavat synkkää, ihmistä alentavaa,despoottista tulevaisuuden yhteiskuntaa. Dystopiakirjallisuus on luonteeltaanusein kaunokirjallista, eikä niitä useinkaan ole artikuloitu teoreettiseen asuun. Juuri dystopioiden kaunokirjallisen luonteen vuoksi jätän ne esseeniulkopuolelle. Dystopiaromaaneista on kuitenkin tässä mainittava ainakin H.G.Wellsin ”Nukkuja herää”, Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma”, George Orwellin”Vuonna 1984” sekä Ray Bradburyn ”Fahrenheit 451”. Elokuvataiteen puoleltamainittakoon Terry Gilliamin mainio ”Brazil – tämän hetken tuolla puolen”, jonkalähteet ovat Orwellin ”1984”:n ohella Kafkan ”Oikeusjutussa”. DystopioitaPalmgren kutsuu moderneiksi utopioiksi. Toinen utopioiden kategoria onklassinen, optimistinen utopia, joka keskittyy kuvailemaan ideaalisenyhteiskunnan. Näissä utopioissa on ”ihannevaltio sijoitettu löytöretkienhengessä etäiselle saarelle tai mantereelle”. Yhdessä Tomasso Campanellin
of 00

Leave a Comment

You must be to leave a comment.
Submit
Characters: ...
You must be to leave a comment.
Submit
Characters: ...