Kvin tuossa pikku ylenkill tunteroinen sitten ja havaitsin tiettyj merkkej ilmassa.

Selke
peruskylmyys, joka enteilee syksyn ja sit seuraavan, ankaran talven tuloa, on jo selvsti havaittavissa
kesyn hiljaisessa raukeudessa. On kuin luonto olisi pyshtynyt odottamaan vuodenaikaa, joka
muistuttaa meit kaiken katoavuudesta ja kuolevaisuudesta. Luonto oli hiljaa. Liian hiljaa.
Puut olivat vaiti ja kasvit ohittaneet juuri kesn korkeimman kukintohuippunsa. Hiljaisen nyrin
valmistautuen kohtaamaan vjmttmn lakastumisensa ne seisoivat paikoillaan, kun viel hetki
sitten - ihan juuri vasta - olivat huumautuneet elmst, kevst ja auringon steiden kaikkivoipaisesta
hyvilyst. yt se on muisto ja syksy koputtaa ovelle kuin vieras, jolla ei ole selke hahmoa, mutta
jonka kuitenkin tunnemme, ja jonka sisntuloa emme lopulta voi est.
Kesn korkein kliimaksi on mennyt ohi - on aika knt kylke ja huokaista. Sytytt savuke, jos
tupakoi. !urruttautua syksyn syleiltvksi pyhss yksinisyydess, kaiken antaneena, raukeana,
kuunnellen hiljaisuuden ni, jotka vhitellen etntyvt, sekoittuvat omiin unelmiimme, kunnes
emme en ole tietoisia kummat ovat kumpia, ja vaivumme horrokseen odottamaan, ett kevtauringon
steet taas herttisivt meidt antaen olemassaolollemme merkityksen.