Nabilin kengät

Kirjoitus perustuu tekstiin ”Nabil´s white shoes”, www.missionislam.com

Nabil katselee riisipeltoa. Aivan hänen lähellään parveilee nuijapäitä, sammakonpoikaset uivat
vilkkaasti. Riisin istutuskausi on aluillaan ja riisipelto tulvii vettä. Viljelijät menevät parhaillaan
hakemaan riisin istutustaimia, jotka ovat kasvaneet kylvöalustoillaan. Viljelijät istuttavat ne nyt
uudelleen varsinaiseen riisipeltoon, joka tulvii vettä juuri sopivasti. Lämmin, kostea ilmasto
tropiikissa sopii mitä parhaiten riisin kasvatukseen. Nuijapäillä näyttää olevan hauskaa uidessaan
vielä tyhjällä tulvapellolla.

Nabil odottaa hänen isäänsä lähteäkseen tämän kanssa moskeijaan. Pian Nabil kuulee isänsä
kutsuvan: "Nabil, missä olet?" (‫ أين أنت يا نبيل؟‬/ Aina anta, ya Nabil?) Reippaasti Nabil vastaa: "minä
tulen, Ayah". Hän kiiruhtaa isänsä luo innoissaan.

Heidän alkaessa kävellä kuuluu salaperäinen ääni, squiissh, squiissh, squiissh, squiissh. "Mikä tuo
ääni on?" kysyy Nabil. He pysähtyvät. Kuuntelevat tarkkaan, mutta ääni loppui. He jatkavat
kävelyään, ja kuulevat jälleen erikoista ääntä, squiissh, squiissh, squiissh, squiissh. Jälleen kerran he
pysähtyvät kuuntelemaan. Jälleen ääni katoaa. On hiljaista. He ovat hyvin hämmästyneitä.
"Seuraako joku meitä?" ihmettelee Nabil ja katselee ja kuikuilee taaksepäin. Mutta ei ketään, eikä
mitään, näy lähitienoolla. Mikä tuo ääni oikein on? Onko se lintu taivaalla tai hyönteisen riisipellon
yllä? He koittavat jatkaa matkaa, mutta heti ensimmäiset askeleet otettuaan he kuulevat jälleen sen
saman äänen: Squiissh.

Nabil kääntää katseensa alas kenkiinsä ja kiljuu iloisena. "Se ääni tulee minun kengistäni, ne ovat
märät, ja tekee tämän squiissh äänen." Molemmat nauravat iloisesti. Hänen isänsä tarkastelee
Nabilin kenkiä ja huudahtaa: "Nabil, sinulla on reikä kengässäsi. Meidän pitäisi ostaa sinulle uusi
kenkäpari. Ensi viikolla, kun saan rahaa, Incsha Allah, aion laittaa rahaa sivuun sinun kenkien ostoa
varten.”

Nabil on hyvin innoissaan. Kenkäostoksille meno kuulostaa mukavalta.

Maanantaina koulun jälkeen, Nabil kysyy isältänsä: "Ayah, voimmeko käydä tänään ostamassa
minulle uudet kengät?" Hänen isänsä sanoo, "Sabar (kärsivällisyyttä), Nabil." Sitten Nabil sanoo
isälleen, "Ayah, tänään näin ystävälläni Azmanillä yllään mukavan parin mustia kenkiä." Hänen
isänsä sanoo, "Alhamdulillah, se on mitä Jumala SWT on antanut hänelle."

Tiistaina koulun jälkeen, Nabil pyytää isäänsä uudelleen, "Ayah, voimmeko lähteä
kenkäostoksille?" Hänen isänsä sanoo kuten maanantainakin, "Sabar, Nabil." Sitten Nabil kertoo
isälleen, "Ayah, tänään huomasin Ustaz Marwanilla yllään uuden valkoisen kenkäparin. Ne olivat
hienot." Hänen isänsä sanoo, "Alhamdulillah, se on mitä Jumala SWT on antanut hänelle."

Keskiviikkona koulun jälkeen, Nabil kysyy isältänsä, "Ayah, sopiiko sinulle tänään lähteä kanssani
kenkäostoksille?" Hänen isänsä sanoo, "Sabar, Nabil”, ja jatkaa, "Nabil, tänään huomasin
postinjakajalla tyylikkäät siniset kengät." Tällä kertaa Nabil sanoo, "Alhamdulillah, se on mitä
Jumala SWT on antanut hänelle."

Torstai kului työn touhussa. Perjantaina oli jumuah-rukous ja paljon ohjelmaa. Lauantaina koko
perhe auttoi riisipellolla.

Sunnuntaina Nabil kysyi isältään, "Ayah, milloin sinulle sopisi lähteä kenkäostoksille kanssani?"
Hänen isänsä vastasi, "Menehän pesemään rukousta varten. Nyt kun salatul thor on rukoiltu, Incsha
Allah, me lähdemme ostamaan sinulle kenkiä." Nabil kiiruhti valmistautumaan rukoillakseen salatul
thorin. Rukouksen jälkeen he lähtivät ostoksille.

Kenkäkaupassa Nabil näkee mukavan parin mustia kenkiä. "Ayah, nämä kengät näyttävät erittäin
fiksuilta", sanoo Nabil. Hänen isänsä myöntää, "Kyllä, ne näyttävät hyvältä, Nabil." Sitten hän
tarkastelee hintaa ja sanoo, "Nabil, voimme vain käyttää 25 dollaria kenkiin. Nämä kengät
maksavat 55 dollaria. Olisi tuhlausta ostaa näin kalliita kenkiä. Nämä ovat kohtuuttoman kalliit.
Niiden ostaminen vaatisi 30 dollaria enemmän rahaa kuin minkä olen varannut. Allah (SWT) ei
halua meidän liioittelevan, Nabil. Mietipä mitä muuta kaikkea tarpeellista ja hyvää voisimme saada
aikaan 30 dollarilla? "

Nabilin isä muistaa Koraanin jakeen, joka liittyy tähän ja resitoi sen:

ِ‫حيم‬
ِ ‫ن ٱلّر‬ِ ‫ل ٱلّر ۡحَم ٰـ‬ ِ ‫ِب ۡسِم ٱ‬
َ‫ب ٱ ۡلُم ۡسِرِفين‬ ّ ‫ح‬ َ ‫ۚۥّنُه‬
ِ ‫ل ُي‬ ‫ل ُت ۡسِرُف ٓو ‌ْۚا ِإ‬
َ ‫َو‬
Bismillahir Rahmanir Rahim
Walaa Tusri fuu
Innahu La yuhibbul Musrifeen

Älä tuhlaa
Totisesti, Hän (Jumala) ei rakasta niitä, jotka käyttävät ylen määrin, liikaa.
Suura 6, jae 141.

"Okei, Ayah", Nabil vastaa, ”Me ei haluta olla tuhlareita". Nabil aina tottelee isäänsä. Hän haluaa
kasvaa viisaaksi mieheksi, ja huolehtia vanhemmistaan.

Sitten Nabil näkee ruskean kenkäparin, jotka näyttävät todella hyviltä. "Ayah, nämä kengät ovat 27
dollaria vain, voitaisiinko me ostaa niitä?" kysyy Nabil. Hänen isänsä tarkastaa kengät ja sanoo:
"Kyllä, Nabil, nämä kengät ovat juuri sinua varten." Nabil on onnellinen.

Samalla kun myyjä etsii sopivan kokoisia kenkiä, Nabil vaeltaa kenkähyllyjen välissä. Pian hän
näkee upean valkoisen kenkäparin. Ja ne maksavat Nabilin yllätykseksi vain 17 dollaria, mikä on
vähemmän kuin aiemmin luvattujen ruskeiden kenkien hinta. Niissä on erikoiset kengännauhat. Hän
tykkää kovasti tästä kenkäparista. Kengännauhojen huipuissa on koristeet roikkumassa.

"Ayah, Ayah" Nabil kutsuu innoissaan isäänsä ja juoksee toiselle puolelle liikettä jännittyneenä.
"Voinko ostaa sittenkin tämän valkoisen kenkäparin. Ne ovat halvemmat kuin ruskeat kengät,
voimme säästää rahaa. Tiedätkö, kuinka paljon rahaa säästämme Ayah?"

"Oletko varma että haluat nämä kengät Nabil. En välitä, vaikka maksaisimme 27 dollaria näistä
ruskeista kengistä, jos haluat ne", isä sanoo. "Ei, en halua kalliita ruskeita kenkiä. Haluan nämä
valkoiset kengät, jotka ovat halvemmat. Ayah, emme saa hukata rahaa. Muistatko mitä Allah
(SWT) sanoo," Nabil muistuttaa isäänsä lukemalla Koraanin jakeen.

ِ‫حيم‬
ِ ‫ن ٱلّر‬ِ ‫ل ٱلّر ۡحَم ٰـ‬ ِ ‫ِب ۡسِم ٱ‬
َ‫ب ٱ ۡلُم ۡسِرِفين‬ ّ ‫ح‬ َ ‫ۚۥّنُه‬
ِ ‫ل ُي‬ ‫ل ُت ۡسِرُف ٓو ‌ْۚا ِإ‬
َ ‫َو‬
Bismillahir Rahmanir Rahim
Wa laa Tusri fuu
Innahu La yuhibbul Musrifeen

Älä tuhlaa
Totisesti, Hän (Jumala) ei rakasta niitä, jotka käyttävät ylen määrin, liikaa.
Suura 6, jae 141.

Hänen isänsä hymyilee onnellisena kun Nabil resitoi koraania. Hän sanoo: "No, Nabil, nyt sinulla
on uusi pari valkoisia kenkiä." Nabil vastaa, "Alhamdulillah, tämä on mitä Allah (SWT) on antanut
minulle."

Nabil on erittäin tyytyväinen. Hän katselee uusia valkoisia kenkiänsä, hymyilee ja hokee:
"Alhamdulillah Alhamdulillah."

Paluumatkalla, Nabilin isä sanoo: "Nabil sinä saat tämän 10 dollaria, jonka säästimme ostamalla
nämä valkoiset kengät. Voit tehdä sillä mitä tahdot, mutta muista tehdä vain niitä asioita, jotka
tuottavat sinulle Allahin (SWT ) mieltymyksen sinuun. Kun Allah (SWT) antaa meille siunauksia
Hän myös odottaa meidän käyttävän sen hyvin. Tämä 10 dollaria on sinulle Allahilta (SWT)."

Nabilin isä resitoi säkeistön Koraanista.

ِ‫حيم‬
ِ ‫ن ٱلّر‬ِ ‫ل ٱلّر ۡحَم ٰـ‬ ِ ‫ِب ۡسِم ٱ‬
‫ن ٱ ّ‌ِۖل‬
ۚ َ ‫َوَما ِبُكم ّمن ّن ۡعَم ٍ۬ة َفِم‬
Bismillahir Rahmanir Rahim

Wama bikum min ni'matin faminallah

Ja mitä siunauksia [ni'matin] ja hyviä asioita, joita et ole, se on Jumalalta.

Suura-Nahl 16:53

Seuraavana päivänä, eli maanantaina, Nabil alkaa miettiä, mitä hän haluaisi tehdä saamillansa
rahoilla. Hän tietää, että 10 dollaria on paljon rahaa. Niin paljoa hänellä ei ole koskaan ennen
ollutkaan rahaa. Aluksi hänen mieleen tulee, että sillä summalla saisi tosi paljon jäätelöä ja suklaata,
ja voisihan sillä ostaa vaikka leluauton supermarketista. Jo ajatus niistä kaikista saa hänet
innostumaan. Mutta sitten hän kysyy itseltään: "Olisiko Jumala (SWT) tyytyväinen minuun, jos
päätän käyttää kaikki rahat itseäni varten?"
Tiistaina koulun jälkeen Nabil istuutuu äitinsä viereen ja alkaa kirjoittaa ylös ajatuksiaan rahojen
käytöstä. Nabil päättää käyttää rahaa viiteen eri tarkoitukseen. Hän laskee, "Kuinka paljon rahaa
voin käyttää kuhunkin tarkoitukseen, jos jaan 10 dollaria viiteen yhtä suureen osaan?" Hänen äitinsä
neuvoo häntä käyttämään sormia apunaan, tai hakea vaikka siskonsa lelupalikoita avuksi. Nabil
päättää käyttää 2 dollaria äitiänsä ja isäänsä varten, joita hän rakastaa paljon. Hän voisi ostaa
itsellensä jotain 2 dollarilla, hän voisi ostaa 2 dollarilla jotain kivaa veljellensä ja siskollensa, hän
voisi säästää 2 dollaria ja viimeiset 2 dollaria hän voisi antaa ystävänsä Abbasin köyhälle perheelle,
joka asuu moskeijan lähellä. Nabil miettii tovin ja sanoo, "Allah (SWT) on varmaankin
tyytyväisempi minuun, jos käytän rahaa tällä tavalla, kuin jos kuluttaisin kaiken itseeni."

Keskiviikkona Nabil lähtee äitinsä kanssa vierailemaan Abbasin perheen luona. Kun he saapuvat
pihalle he kuulevat lapsen itkua. He koputtavat ovelle. Kun Abbasin äiti Maryam tulee ulos, he
tervehtivät tätä sanoen, "Assalamu Alaikum, Maryam". Tähän Maryam vastaa, "Wa alaikumu
Salam." Abbasin pikkusisko seuraa Maryamia ja hokee: "Olen nälkäinen, minun on nälkä. Anna
minulle ruokaa äiti?" (Ana jaw'an. Ana jaw'an. A'tinee ba'dha toa'am mama.)

Nabilin äiti antaa Maryamille kassillisen vanhoja vaatteita. Nabil antaa reippaasti hänen 2
dollariansa. Maryam on erittäin tyytyväinen ja sanoo, "Alhamdulillah, JazakAllah ghair." Hän
välittömästi kuiskaa Abbaasille, että tämä lähtisi ostamaan paketin riisiä, jotta pikkusiskonsa saa
ruokaa. Vaikka Maryam puhuu hyvin pehmeällä ja hiljaisella äänellä Abbaasille, niin Nabil voi
äitinsä kanssa kuulla, että heidän kodissaan ei ole mitään ruokaa.

Nabil on hyvin järkyttynyt ja ihmeissään siitä, että Abbasin kodissa ei ole mitään syötävää. Hänen
omassa kodissaan on aina jotain ruokaa. Nabil sujauttaa päättäväisesti kätensä taskuunsa ja
punnitsee rahojansa. Hän ymmärtää, Maryam tarvitsee rahaa ruokkiakseen perheensä, mutta hän ei
tarvitse ylimääräistä rahaa. Se olisi tuhlausta. Hän päättää antaa kaikki loput 8 dollaria Maryamille.
Samassa kun Nabil ojentaa rahat Maryamille saa hän ihanan hyvän olon tunteen itsellensä kun hän
näkee Maryamin kiitolliset ja onnelliset silmät. Maryam toistaa, "Alhamdulillah, Masha Allah", ja
pyytää Abbasia ostamaan riisin lisäksi kuivattua kalaa.

Nabilin saavuttua kotiin äitinsä kanssa häntä alkaa itkettää miettiessään tilannetta, että talossa ei
olisikaan ruokaa. Hänen äitinsä selittää: "Allah (SWT) antaa armolahjojansa ja siunauksiansa
kenelle haluaa. Joillekin Allah (SWT) antaa enemmän kuin toisille. Mutta niitä ketkä saavat paljon
siunauksia Allah (SWT) koettelee erikoisella tavalla. Hän odottaa ja katsoo, kuinka he käyttävät
omaisuutensa, eli käyttävätkö he kaiken itsellensä, vai jakavatko he niille, jotka tarvitsevat."

Nabil katsoo uusia kenkiänsä ja sanoo, "Alhamdulillah, olen iloinen siitä, että ostin nämä valkoiset
kengät ja säästin 10 dollaria. Siten pystyin auttamaan Abbasin perhettä ja tekemään hyviä tekoja
miellyttääkseni Allahia."

Autiomaan nomadi
www.freeislamicstudiestextbooks.com
grade 2, Sivu 28-29

Oli kerran nomadi, joka eli ja asui yksinään kaukana muista kaukaisessa autiomaassa. Hän vietti
päivänsä kameleita hoitaen ja kävellen kullan keltaisten hiekkadyynien ylitse keitaalta kohti
seuraavaa keidasta. Öiksi hän asettui palmun alle ja katseli taivasta tähtineen, ihaillen sen kauneutta
ja laajuutta. Tarkastellessaan tähtien tuiketta ja hopeisen kuun kumoa, hän sanoi itsekseen: "Oh!
Miten hyvin kaunis!". Aamunkoitteessa, ennen kuin aurinko nousi, hän rukoili Jumalaa, kehui ja
kiitti häntä kaikista siunauksista ja kauneuden luomisesta joita hän sai nauttia. Eräänä päivänä
pakanoiden karavaani kulki hänen ohitseen. Karavaanimatkalaisten nähdessä erämaan nomadin
rukoilemassa Allaahia eräs heistä päätti mennä juttusille tätä pilkatakseen. Hän kysyi: "Kuinka sinä
voit tietää, että Jumala on olemassa?" Erämaan nomadi vastasi: "Jalanjäljet hiekassa kertovat
jonkun siitä kulkeneen. Kangas kertoo omaa tarinaansa ihmisestä, joka on sen kutonut. Maalaus
viittaa siihen, että on olemassa maalari. Taivas ja sen tähdet, maa ja sen vuoret ja laaksot, meri ja
sen aallot - eivätkö ne viittaa samalla tavoin Luojaamme, Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen,
Kaikkitietävään, Viisaaseen ja Armolliseen?"

Erämaan nomadilla oli päivät aikaa miettiä Jumalan merkkejä kävellessään rauhassa Jumalan
luomistyön keskellä ja osana sitä. Elämä on yksinkertaista, ja meidän tulee keskittyä asioihin, joista
on oikeasti meille hyötyä. Ryhdy sinä erämaan nomadin tavoin vainuamaan jälkiä, asioiden
tapahtumaketjuja. Ryhdy salapoliisiksi. Valitse kotoa, pihalta, metsästä ja kaupungin liikenteen
vilinästä erilaisia asioita ja mieti kuka ne on tehnyt. Ja sitten vielä mieti kuka on tehnyt niiden
tekijät! Ja kuka on antanut tarvittavat materiaalit. Siinä meillä on aihetta kiittää ja ylistää Allaahia.
Erämaan nomadin esimerkin mukaisesti: ”Kiitos Allaah kaikista siunauksista, joita saamme nauttia.
Kiitos kauneuden ja täydellisyyden luomisesta. Alhamdoulillaah!”

Oppilaasta ja opettajaksi

Hadrat 'Abdullah bin Abbas, radiallaahu anhu, grade 3

Hadrat 'Abdullah bin Abbas [r] oli Profeetta Muhammedin, sallallaahu alaihi wa sallam, nuori
serkku. Hänet tunnetaan yhä tänä päivänäkin islamin yhdeksi oppineimmista miehistä ja hänet
opittiin tuntemaan nimellä Hidr al-Ummah, mikä tarkoittaa muslimiyhteisömme oppineinta miestä.

Minne hän kulkikin, ihmiset siellä sanoivat: "Täällä tulee Bahr al-’äläm, tiedon valtameri", sillä
hänen puheensa vaikutti niin tietorikkaalta, että tiedon määrä täyttäisi kokonaisen valtameren.
Ihmiset kiiruhtivat istumaan hänen jalkojensa juureen oppiakseen häneltä Pyhää Koraania ja
Allaahin ja meidän kaikkien rakastaman Profeetta Muhammadin, sallallaahu alaihi wa sallam,
elämästä. Mutta kuinka hän oli oikein saanut sellaisen tietämyksen? No, parhaiten se selviää kun
kuunnellaan 'Abdullaahin [r] itsensä kertomana asiasta.

Kun Pyhä Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, oli kuollut, sanoin medinalaiselle Ansari
ystävälleni: "Profeetta ei ole enää keskuudessamme emmekä me ole kuulleet kaikkia hänen
opetuksiaan. Mutta lukuisat hänen läheiset seuralaisensa [r] ovat vielä elossa. He ovat niitä, jotka
ovat kuulleet Profeettamme kaikki sanat ja jotka ovat oppineet suoraan profeetaltamme.
Lähtekäämme heidän luokseen oppiaksemme lisää uskonnostamme islamista."

Ystäväni epäröi, sillä hän tiedosti vaikeudet, jotka tällaiseen matkaan liittyy. Siihen aikaan Profeetta
Muhammadin, sallallaahu alaihi wa sallam, seuralaiset [r] olivat levittäytyneet asumaan laajoille
islamin maille lukuisiin eri kaupunkeihin ja kyliin, jotka sijaitsivat toisistaan satojen kilometrien
päässä. Minä myös tiedostin, että veisi pitkän aikaa matkustaa hankalia etäisyyksiä vaivojen
saattelemana saavuttaaksemme kaikki seuralaiset [r] ja oppiaksemme heiltä, mutta minä en antanut
sen viedä rohkeuttani. Lähdin liikkeelle pikimmiten. Vuosien saatossa, jotka kuluivat matkatessani,
tapasin kaikki ihmiset, jotka oletettavasti olivat kuulleet jotakin Profeetta Muhammadilta,
sallallaahu alaihi wa sallam.

Joskus kävi niin, että kun olin saapunut Profeetta Muhammadin, sallallaahu alaihi wa sallam,
seuralaisen [r] talolle, tämä olikin nukkumassa. Silloin minä levitin viittani ja istuuduin portin
vierelle odottamaan. Usein odottelin niin pitkään, että kasvoni ja vaatteeni peittyivät tuulen
mukanaan tuomaan hiekkapölyyn. Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, seuralaiset [r] sanoivat:
"Mutta 'Abdullah, sinä olet rakastetun Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, serkku! Olisit voinut
lähettää hakemaan meitä! Miksi sinä olet nähnyt kaiken tämän useiden päivien matkustamisen
vaivan?" Minä vastasin heille: "Minun pitää tulla teidän luoksenne, sillä minä olen oppilas ja te
olette minun opettajiani." Sitten joku heistä kyseli olinko odottanut pitkään portin pielessä, ja minä
myönsin odottaneeni heitä tosi pitkään. Silloin he surkuttelivat: "On tosi sääli. Olisit voinut herättää
meidät unestamme." Siihen minä vastasin sanoen: "En minä halua vaivata teitä itseni takia. Ei
oppilaan sovi aiheuttaa opettajalleen vaivaa ja häiriötä."

Ja niin minä matkasin kaikkialle kaupungista seuraavaan ja opettajalta seuraavalle opettajalle. Sitten
koitti aika, jolloin ihmiset alkoivat kerääntyä minun ympärilleni, jotta minä opetan heille islamia ja
Jalon Profeetta Muhammadin, sallallaahu alaihi wa sallam, elämästä.

Ansari ystäväni ymmärsi ajan kanssa tekemänsä suuren virheen, sen, että hän menetti valtavan
paljon arvokasta kun ei alussa liittynyt mukaani opintomatkalleni. Hän sanoi minulle: "'Abdullah on
totisesti osoittanut olevansa monin verroin minua viisaampi."

Ja niin 'Abdullah [r] käytti koko elämänsä opettaakseen koko maailman ihmisille islamia, sillä
viisaudella ja suurella tietomäärällä, jonka Allaah oli hänelle suonut. Mutta viisaus ja tieto eivät
tulleet tyhjästä, vaan seurauksena 'Abdullahin osoittamasta kärsivällisyydestä ja periksi
antamattomuudestaan ja ennen kaikkea hänen osoittamastaan suuresta kunnioituksesta hänen
kaikkia opettajiaan kohtaan. Hän toimi esimerkillisesti kuten Allaah kehottaa meitä kaikkia ihmisiä
toimimaan.

Islamin tieto on johdattava valo kun puolestaan ylpeys ja epäkunnioitus ovat pahuuden pimeyttä. Ja
niin kauan kuin on pimeys, ei siellä voi olla valoa.
Löytämisen riemua!, grade 3

Tapahtui kerran erään menestyksekkään taistelun jälkeen, että Pyhä Profeetta Muhammad,
sallallaahu alaihi wa sallam, ja hänen seuralaisensa [r] lepäilivät puiden varjossa. Yhtäkkiä he
kuulivat huutoa ja itkua.

Se oli vihollisleirin nainen, joka huusi ja itki kadonneen lapsensa vuoksi. Lapsi oli hävinnyt
taisteluiden tiimellyksessä. Monet ihmiset kuolivat taisteluissa ja se nainen pelkäsi nyt, että hänen
poikansa oli saanut surmansa sekasorron keskellä.

Myös Profeetta Muhammad, sallallaahu alaihi wa sallam, huolestui kovin tämän lapsen puolesta,
vaikka lapsi olikin vihollisleirin lapsi. Profeettamme osoitti rakkautta ja huolenpitoa kaikkia ihmisiä
kohtaan, sillä olihan hän armo koko ihmiskunnalle. Sodissa piti kuitenkin taistella pakanoita
vastaan, sillä pakanoiden aikomuksena oli vahingoittaa muslimeja ja tappaa Profeetta Muhammad,
sallallaahu alaihi wa sallam. Mutta Profeetta piti aina enemmän rauhasta kuin sodista, ja pyrki
voittamaan taistelut ilman sotaa.

Nainen juoksi edes takaisin etsien kadonnutta lastansa. Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam,
lähetti muutamia seuralaisiaan [r] myös avuksi etsintöihin, mutta he pelkäsivät pahinta.

Juuri, kun kaikki toivo näytti olevan mennyttä, nainen näki pienen tomun peittämän kehon
kaivautuvan hiekan seasta. Hän kiiruhti ilahtuneena sen luokse. Se oli hänen lapsensa. Eikä lapsi
ollut, Jumalan kiitos, lainkaan satuttanut. Hän halasi ja suukotteli pientä poikaansa ja ilon kyyneleet
valuivat hänen poskilleen. Oi, kuinka onnellisia kaikki olivat.

Pyhä Profeetta Muhammad, sallallaahu alaihi wa sallam, hymyili. Mikään kuvaus ei ole riittävä
kuvaamaan sitä, kuinka erityisen kaunis Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, hymy oli. Hymy oli
kuin helmeillen sädehtivä täysi kuu aavikon tähtikirkkaassa yössä.

Rakas Profeettamme Muhammad, sallallaahu alaihi wa sallam, kääntyi seuralaistensa puoleen [r]
sanoen: "Näettekö tuon suuren ilon äidin kasvoilla kun hän on löytänyt kadoksissa olleen
lapsensa?"

"Kyllä tosiaankin, oi Allaahin Profeetta. Kuinka mahtava se onkaan," he vastasivat.

"Niin," Profeetta jatkoi, "Allaahin ilo on monin verroin suurempi silloin, kun hänen palvelijansa
katuu vääriä valintojansa ja pyytää anteeksi antoa tekemistään synneistä. Synnit eksyttävät meidät
Allaahista ja anteeksi pyyntö puolestaan palauttaa meidät Hänen, subhana wa ta'Alaa,
läheisyyteen."
Köyhän miehen satulaloimi ja kulho, grade 2, 60-63

Kerran eräs mies medinalaisten muslimien keskuudesta tuli Profeetta Muhammadin, sallallaahu
alaihi wa sallam, luokse kerjäämään tarpeisiinsa. Hän oli köyhä mies kaiken kaikkiaan, eikä hänellä
ollut tarpeeksi itsensä ja perheensä elättämiseksi. Pyhä Profeettamme, sallallaahu alaihi wa sallam,
ei kuulunut heihin, jotka kieltäytyvät avunpyynnöistä. Kuitenkaan hän ei halunnut kannustaa
ihmisiä kerjäämään. Sen vuoksi hän kysyi mieheltä: ”Eikö sinulla ole mitään talossasi?” ”Kyllä on”,
vastasi mies, ”Minulla on satulaloimi, jota me käytämme toisinaan ja levitämme lattialle silloin
tällöin. Niin, ja lisäksi minulla on astia, josta me juomme vettä.” ”Tuo ne minulle!” sanoi Profeetta,
sallallaahu alaihi wa sallam, joka sitten otti nämä tavarat ja kysyi paikalla olleilta seuralaisiltaan,
”Kuka teistä ostaisi nämä kaksi artikkelia?” ”Minä ostan”, sanoi eräs mies, ”tarjoan niistä yhden
hopeakolikon.” Toinen mies sanoi: ”Minä tarjoan niistä kaksi hopeakolikkoa.”

Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, myi ne köyhän miehen tavarat kahdesta hopeakolikosta, ja
antoi miehelle käteen ne rahat sanoen: ”Mene ja osta yhdellä kolikolla ruokaa perheellesi ja osta
toisella kolikolla itsellesi kirves ja tule sitten luokseni.” Mies meni hoitamaan ostokset ja palasi
sitten kirves mukanaan. Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, otti kirveen ja pilkkoi sillä tukin
polttopuiksi malliksi ja sanoi miehelle: ”Mene ja kerää polttopuita ja myy ne. Jatka tämän tekemistä
päivittäin äläkä tule luokseni viiteentoista päivään.”

Mies lähti hanakasti täyttämään Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, antamia neuvoja. Kaiken
kaikkiaan Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, seuralaiset [r] rakastivat kovasti Profeettaa ja
kunnioittivat hänen neuvojaan. Kirveensä avulla mies keräsi ja pilkkoi puita ja myi ne, ja kahden
viikon aikana hän ansaitsi itselleen kymmenen hopeakolikkoa.

Osalla rahasta hän osti ruokaa ja osalla vaatteita. Hän kiiruhti Profeetan, sallallaahu alaihi wa
sallam, luokse innoissaan näyttämään mitä oli tienannut. Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam,
hymyili. Oi, kuinka kaunis tuo siunatun Profeetan, sallallaahu alaihi wa sallam, hymy olikaan.

Pyhä Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, oli erittäin tyytyväinen, sillä hän tiesi työllä ansaitun
rahan olevan paljon ihmisarvoisempaa ja kunnioitetumpaa kuin kerjäämisen. Ihmiset ovat Allaahin
jaloimpia luotuja ja Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, vihasi katsoa kenenkään ihmisen
nöyryyttävän itseänsä. Pyhä Profeetta, sallallaahu alaihi wa sallam, sanoi ystävällisellä äänellä
köyhälle miehelle: ”Tämä on parempi kuin olla epäkunnioitettu, etenkin tuomiopäivänä, jolloin
niiden kasvot jotka eivät ole osoittaneet itsekunnioitusta merkitään leimalla.”
Pieni reipas rakastava poika, grade 2, 74-78

Kauan, kauan aikaa sitten, eli sellainen poika, joka rakasti ihan valtavasti äitiänsä. Hänen nimensä
oli Sharaf-ud-Din. Kasvettuaan nuorukaiseksi häntä kunnioitettiin ja ihailtiin laajoilla
muslimialueilla hänen suuren tietämyksensä ja hurskautensa vuoksi.

Kerran Sharaf-ud-Dinin ollessa vielä aivan pieni poika tapahtui niin, että hänen äitinsä oli tosi sairas
ja tämä joutui jäämään vuoteeseensa. Yöllä hänen äitinsä heräsi polttavaan janoon ja kutsui
poikaansa tuomaan hänelle vettä.

”Kyllä äiti, minä haen sen sinulle tuota pikaa”, vastasi Sharaf-ud-Din velvollisena. Poika kiiruhti
pian vesisäiliölle, mutta heidän juomavesivarastonsa oli tyhjillään. Hänen täytyi mennä aina joelle
saakka täydentämään se. Yö oli pimeä ja kylmä, mutta mikään tehtävä ei näyttänyt olevan liian
suuri tälle pienelle reippaalle pojalle, joka rakasti niin kovin äitiänsä, enemmän kuin mitään muuta
tässä maailmassa.

Sharaf-ud-Dinin palattua kotiin vesiastia täytettynä hän huomasi, että hänen äitinsä oli nukahtanut
uudestaan. Sharaf-ud-Din oli hieman epätietoinen mitä hänen pitäisi tehdä. Tulisiko hänen herättää
äitinsä vai tulisiko hänen jättää vesi äitinsä sängyn vierelle ja käydä itse takaisin nukkumaan?

”Jos minä herätän nyt äitini, niin minä häiritsen hänen untaan. Hän tarvitsee kaiken mahdollisen
levon nyt, joten ei minun sovi häntä herättää. Mutta, jos minä vain jätän veden hänen sänkynsä
viereen, niin se saattaa kaatua ja vaikka mennä rikki. Tai ehkä äiti ei edes huomaisi vesiastiaa
sänkynsä vieressä herätessään, eikä ehkä haluaisi herättää minua uudelleen antamaan vettä. Mitä
minä oikein voin tehdä?” mietiskeli Sharaf-ud-Din. Pieni poika päätti odottaa äitinsä vierellä
vesikulho kädessään kunnes äiti heräisi.

Minuutit kuluivat, tunnit kuluivat, ja koko yö kului, ja vieläkin Sharaf-ud-Din odotti kärsivällisesti
äidistään huolehtien tämän sängyn vierellä. Lopulta hänen äitinsä heräsi ensimmäisiin
aamuauringon säteisiin. Äidin suureksi ihmetykseksi ja yllätykseksi hän näki rakkaan poikansa
odottamassa sängyn vierellä.

”Kuinka pitkään olet odottanut siinä?” hän kysyi. ”Toivottavasti et vain ole ollut siinä koko yötä,
vai oletko?”

”Kyllä olen,” vastasi Sharaf-ud-Din reippaasti, ”Olen ollut sänkysi vierellä koko yön voidakseni
auttaa sinua.”

www.freeislamicstudiestextbooks.com
Grade 3

Kolme miestä oli kerran matkalla kun hirvittävä myrsky yllätti heidät. Salama välähti
tummalla taivaalla ja tuuli ulvoi. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla kolmen matkalaisen
niskaan kastaen heidät läpimäriksi. Kylmässä kosteassa pimeydessä he etsivät suojaisaa
paikkaa.
Havaittuaan luolan he kävivät sinne sisään ja päätti ottaa sen turvapaikaksensa aamuun
asti. Luola oli lämmin ja kuiva.
"Kuinka hyvin onnekkaita olemmekaan!" he vakuuttelivat toisillensa. Samassa kuului ulkoa
pelottavaa jyrinää ja pauketta. Kivivyöry jylisi Vuorenrinnettä alas ja peitti luolan suun
kokonaan. He olivat loukussa.
"Apua! Auttakaa!" he huusivat,"Voiko joku ystävällisesti auttaa meitä!" Mutta lähettyvillä ei
ollut ketään kuulemassa heidän avunpyyntöänsä.

Yksi miehistä sanoi: "Ainoa keino pelastua on rukoilla Jumalaa, Allaahia. As Sami'a aina
kuulee rukoukset, vaikka rukous sanottaisiinkin syvällä vuoren sisuksissa. Jumala vastaa
aina niiden rukouksiin, jotka uskovat ja laittavat luottamuksensa Häneen ja tekevät hyvää."
Tämän sanottuaan mies alkoi rukoilla: "Oi Jumala! Vanhempani ovat hyvin vanhoja, ja
olen hoitanut heitä rakastaen heitä suuresti. Minun on ollut tapana ruokkia heitä ja antaa
heille maitoa ennen nukkumaan menoa. Olen tarjonnut heille, jopa ennen kuin olen
antanut omille lapsilleni, jotta vanhemmilleni varmasti riittää tarpeeksi.
Eräänä päivänä menin kuitenkin paimentamaan lampaitani kauas vihreämmille niityille ja
palasin kovin myöhään. Lypsettyäni eläimet lähdin viemään maitoa vanhemmilleni, mutta
he olivat jo nukahtaneet. Mietin mitä olisi tehtävissä. En halunnut häiritä heitä, mutta tiesin
heidän menneen nukkumaan nälkäisinä. En voinut mennä viemään lapsillenikaan maitoa,
sillä vanhempieni piti saada ensin. Odotin vanhempieni heräämistä kuppi kädessä
antaakseni heille heti jotain syötävää ja juotavaa kun he heräisivät. Lapseni itkivät myös
osaansa, mutta minä odotin. Tunnit kuluivat ja yö muuttui aamuksi. Auringon säteet
kurkistivat horisontissa.

Vanhempani heräsivät ja olivat yllättyneitä nähdessään minun odottavan heidän lähellään

kärsivällisesti. Oi Jumala! Tein kaikkeni, vain miellyttääkseni sinua. Oi Jumala! Pelasta
Sinä meidät ja poista kivet, jotka ovat tukkineet tiemme."

Ne kaksi muutakin miestä rukoilivat. Ja yhtäkkiä, kivet siirtyivät pois. Nopeasti, kuin niitä ei
olisi siinä ollutkaan.

Kolme matkalaista olivat viimein vapaita. Todellakin Jumala, As Sami'a kuulee hänen
palvelijoidensa rukoukset. Hän kuulee kaiken, vaikka se sanottaisiin syvällä vuoren
uumenissa. Allaah vastaa aina niiden rukouksiin, jotka tekevät hyviä töitä.

An-nur 1998-6

BILAL, ENSIMMÄINEN MUEZZIN

(= henkilö, joka kuuluttaa rukouskutsun)

Matkustaessasi mihin tahansa muslimimaahan, kuulet viisi kertaa päivässä toistuvan

rukouskutsun, joka kaikuu yli kaupungin. Tämä on se hetki, jolloin muezzinin tehtävänä on
kiivetä minareettiin (=moskeijan torni) ja kuuluttaa rukouskutsu. Allahia ylistäen hän kutsuu
uskovia rukoukseen.

Ensimmäinen muslimi, joka kuulutti rukouskutsun, oli Bilal, afrikkalaisen orjan poika. Noina
aikoina orjien lapset päätyivät myös itse orjiksi. Bilal työskenteli Umayyalle, yhdelle
tärkeimmistä miehistä Mekan pakanoiden keskuudessa.
Nyt Bilal oli muslimi, joka uskoi Allahiin. Umayya oli karkea mies, joka ei sallinut orjiensa
seurata mitään muuta uskontoa kuin omaansa - mikä oli patsaiden palvontaa. Umayya
päätti pakottaa Bilalin luopumaan islamista.

Hän vei Bilalin joka aamupäivä kaupungin ulkopuolelle ja pani hänet makaamaan
polttavan erämaan hiekalle kuumottavan auringon alle. Sitten hän asetutti valtavan kiven
Bilalin rintakehän päälle. "Sinä pysyt siinä, kunnes joko kuolet tai luovut uskonnostasi",
hän sanoi Bilalille. Mutta Bilal ei voinut kieltää uskoaan. Aurinko laskeutui ja korppikotkat
kaartelivat yläpuolella. Bilalin suu oli kuiva ja kipu hänen rintakehässään teki
hengittämisen melkein mahdottomaksi hänelle. "Yksi Jumala, yksi Jumala", hän kuiskasi.
Hänen isäntänsä potkaisi häntä rajusti.

Sillä hetkellä Abu Bakr ilmestyi paikalle. Abu Bakr oli rikas muslimi. Hän oli Profeetan (r.h.)
ystävä ja seuraaja, ja hän oli itse opettanut Bilalille tämän uskonnon. Hän oli järkyttynyt
nähdessään mitä Umayya teki orjalleen. "Etkö pelkää Allahia? Kuinka voit kohdella
miesraukkaa tuolla tavoin?" Abu Bakr kysyi. "Hän on minun orjani. Kohtelen häntä kuten
haluan. Joka tapauksesa tämä kaikki johtuu sinusta. Sinä se opetit hänelle uskontoasi!
Pelasta sinä hänet! Osta hänet nyt jos haluat!" vastasi Umayya. Ja sen Abu Bakr teki heti
paikalla.

Bilal oli uskollinen Profeetan (r.h.) seuraaja. Vapautumisensa jälkeen hän oli yksi niistä
muslimeista, jotka pakenivat myöhemmin Mekasta Medinaan. Melkein heti Medinaan
saapumisensa jälkeen muslimit rakensivat sinne moskeijan. Kun se valmistui, he miettivät
kaikkia tapoja, miten kutsua ihmisiä rukoukseen. Kristityt käyttivät kelloa, juutalaiset
torvea. Ehkä heidän pitäisi käyttää kättentaputusta tai rumpuja, trumpettia tai lippua?
Mikään noista ideoista ei tuntunut kuitenkaan hyvältä.

Sitten yksi Profeetan (r.h.) auttajista, Abdullah bin Zaid sanoi: "Oi Allahin Lähettiläns, olen
nähnyt unen, jossa kuulin miehen äänen kutsuvan meitä rukoukseen." "Sinun unesi tulee
Allahilta", Profeetta (r.h.) sanoi, "niin tehtäköön." Mutta nyt heidän piti päättää kuka mies
saisi kunnian tehdä tämän. Profeetta (r.h.) laski kätensä Bilalin olalle. "Sinulla on äänesi,
Bilal", hän sanoi. Bilal kasoi ympärilleen. Kaikki katsoivat häntä. "Sinulla on paras ääni",
Profeetta (r.h.) sanoi. Ja kaikki tiesivät sen. Bilalilla oli vahva ja voimakas ääni, paras
kaikista heistä. "Mutta mitä minä sanon?" kysyi Bilal. "Ylistä Allahia ja kerro, että
Muhammed on Hänen profeettansa ja kutsu heitä rukoukseen", sanoi Profeetta (r.h.), "ja
se on tarpeeksi."

Tänään kaikissa moskeijoissa on minareetti, josta rukouskutsu kuulutetaan. Mutta

ensimmäisessä moskeijassa ei ollut minareettia ja Bilalin täytyi kiivetä seinää pitkin
läheisen rapatun talon katolle. Sinne päästyään hän katsoi alas moskeijan ympärillä olevia
ihmisiä. Hän näki Profeetan (r.h.) kohottavan kätensä ja käskevän häntä aloittamaan.

Bilal korotti ääntään, taivutti päätään taaksepäin ja ensimmäistä kertaa islamin historiassa
lausui rukouskutsun:

Jumala on suurin.

Todistan, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah.

Todistan, että Muhammed on Jumalan Lähettiläs.

Tulkaa pian rukoukseen.

Tulkaa pian menestykseen.

Jumala on suurin.

Ei ole muuta jumalaa kuin Allah.

Siitä lähtien Profeetan (r.h.) kuolemaan asti Bilal herätti hänet joka aamu rukoukseen ja
sitten kutsui ihmisiä moskeijan läheiseltä katolta. Kun Profeetta (r.h.) kuoli, Bilal oli niin
surun murtama, että hänen jalkansa pettivät eikä hän kyennyt seisomaan katolla ja
kuuluttamaan rukouskutsua. Sen sijaan toisten täytyi tehdä se hänen puolestaan.

Siitä asti islam on matkannut moniin maihin ja rukouskutsut soivat yli monien kaupunkien -
viisi kertaa päivässä Marokosta Indonesiaan ja missä ikänä on muslimeja. Ja Bilal,
afrikkalaisen poika, muistetaan ympäri maailmaa kaikkien muslimien kunnioittamana ja
rakastamana.

Lähde: Stories from the Muslim World, by Huda Khattab

An-nur 2001-7-8

USKO SALLIMUKSEEN
Yksi uskomme perusasioista on, että uskomme sallimukseen eli kohtaloon. Meidän tulee uskoa siihen, oli se
sitten paha tai hyvä, koska Allah tietää kullakin hetkellä parhaiten, mikä meille on parhaaksi.

Tämä on tarina Husseinista, jonka uskoa sallimukseen Allah Subhanahu wa-ta'ala koetteli erikoisella tavalla.

Eräänä kauniina päivänä Hussein astui laivaan, joka oli täynnä matkustajia. Laivan oli määrä matkata meren
halki. Päivä oli aurinkoinen, missään ei näkynyt pilviä. Kukaan ei osannut odottaa myrskyä. Kuitenkin pilviä
alkoi ilmestyä taivaalle, kun laiva oli jo avomerellä.

Äkkiä alkoi sataa, sitten tuuli alkoi yltyä ja aallot suurentua ja laiva keikkua puolelta toiselle. Hussein oli
kauhuissaan. Hän asettui makaamaan laivan lattialle, piti tiukasti kiinni suuresta repustaan joka hänellä oli
selässään.

Sitten hän rukoili; " Oi Allah! Pelasta minut! Älä anna minun kuolla! Saata minut turvallisesti kuivalle maalle."

Hussein ei muista mitä sitten tapahtui. Seuraava hänen muistikuvistaan on, kun hän tunsi pehmeää, kuivaa,
auringon lämmittämää hiekkaa kasvoillaan. Kun hän avasi silmänsä, hän näki mitä kauneimman, vehreän
saaren.
Reppu oli yhä hänen selässään. Hän katsoi ympärilleen. Hän oli yksin. Hän oli ainoa joka oli pelastunut.

Hussein etsi saarelta turvaisan paikan ja pystytti telttansa. Telttaan hän kätki kaikki ne arvotavarat, jotka
hänellä oli ollut mukanaan.

Hän ylisti Allahia, ”Alhamdoulillaah!”, koska Allaah oli pelastanut hänet myrskystä.

Monta päivää Hussein vietti saarella kalastaen ja syöden saaren hedelmiä. Hän oli kovin yksinäinen eikä hän
tiennyt kauanko oli saarella ollut. Iltaisin hän istui telttansa edessä katsellen merelle ja rukoillen Allahia, että
joku löytäisi hänet ja veisi hänet kotiin vaimon ja lasten luokse.

Kun Hussein oli ollut saarella kaksi kuukautta, hän lähti pidemmälle metsästysretkelle saaren toiseen
päähän. Kun hän oli ennen auringonlaskua palaamassa teltalleen hän huomasi, että juuri siitä paikasta
tuprusi mustaa savua, jossa hänen telttansa, hänen arvotavaransa olivat.

Hän unohti saaliinsa, lähti juoksemaan kovaa vauhtia. Kun hän saapui paikalle, hän huomasi että kaikki oli
palanut, mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Hän alkoi itkeä ja valittamaan: " Oi Allah! Miksi Sinä teet tämän
minulle?"

Valittaessaan hän ei huomannut laivaa, joka oli saapunut rantaan. Hetkisen päästä kapteeni kosketti häntä
varovasti olkapäästä ja tervehti häntä.

Hussein ei ollut uskoa silmiään, hän änkytti: ”Mutta kuinka ihmeessä te löysitte minut?"

Kapteeni hymyili: "Allahin nimeen, emme me olisi löytäneetkään, ystävä hyvä, ellet sinä olisi sytyttänyt
merkkitulta."

Hussein katsoi palanutta telttaansa ja sitten taas kapteenia. Hänet valtasi suuri häpeä. Hän alkoi anoa
Allahin anteeksiantoa, koska oli epäillyt Hänen Armeliaisuuttaan. Koko matkan kotiin hän ylisti Allahia, koska
hän oli pelastunut. Ja pian hän olikin kotona perheensä luona.

Allah sanoo Koraanissa:

Ei hurskautta ole se että te käännätte kasvonne itään tai länteen rukoillessanne
vaan hurskautta on uskoa Allahiin, Viimeiseen päivään, enkeleihin, Kirjaan ja
profeettoihin ja antaa omaisuudestaan, vaikka sitä rakastaakin , sukulaisilleen,
orvoille, köyhille ja matkamiehille ja niille, jotka pyytävät, ja vapauttaa
orjia , suorittaa rukouksensa ja antaa almuveroa, ja täyttää lupauksensa, ja
joka on kärsivällinen köyhyydessä ja sairauksissa ja sodan aikana. Tällaisia
ovat totuuden ihmiset ja he ovat hurskaita. (2:177)

Totisesti, Me olemme luoneet kaiken Qadarin (Sallimuksen) mukaan. ( 54:49)

An-nur 2001-2
ABU TALHA JA KAUNIS LINTU
Tahaani-täti
Siunatun profeetta Muhammedin (SAAS) aikoihin eli mies, jota kutsuttiin Abu Talhaksi. Hän ajatteli olevansa
Medinan onnekkain mies (ja kaikki olivat hänen kanssaan samaa mieltä), koska hän omisti hyvin kauniin
puutarhan. Hänen puutarhassaan oli puro, jossa virtasi viileätä, kirkasta vettä. Puro piti kaiken kauniina ja
vihreänä. Puro teki Abu Talhan puutarhasta vieläkin arvokkaamman. Mikään ei ollut mieluisampaa ja
ilahduttavampaa Abu Talhalle kuin rukoilla hänen iltapäivärukouksensa kauniissa puutarhassaan
taatelipuiden suojassa, puron solistessa. Tästä syystä hän piti kovasti rukoilemisesta puutarhassaan eikä
hän koskaan unohtanut kiittää Allahia kaikesta siitä hyvästä, mitä Hän oli antanut Abu Talhalle. Eräänä
hiljaisena iltapäivänä Abu Talha otti rukousmaton kainaloonsa ja suunnisti puutarhaan. Hän seisoi nöyränä,
nosti kätensä ja sanoi: ”Allahu akbar”. Hän oli juuri aloittamassa lausumaan Koraania, kun äkkiä hän kuuli
tavanomaisesta puronsolinasta ja palmupuiden suhinasta poikkeavan äänen. Kaunis iloinen sirkutus kuului
juuri hänen päänsä yläpuolella niin että Abu Talhan silmät pullistuivat kiusallaan auki. Siellä palmupuun
oksalla istui maailman kaunein lintu. Sen siivet olivat smaragdinvihreät ja sen pyrstö punainen kuin
graniittiomenan siemenet. Sillä oli pieni kultainen pää ja musta nokka, joka lauloi kauniita lauluja sen
sydämen pohjasta. Abu Talha oli hyvin lumoutunut. Hän tuijotti ja tuijotti, kunnes äkkiä muisti missä oli ja
mitä oli ollut tekemässä. Häpeissään käytöksestään hän jatkoi vastuuntuntoisesti rukoustaan aloittaen
toiveikkaasti siitä mihin oli jäänyt. Kun hän oli lopettanut, lintu oli jo lentänyt pois. Nyt tämä pieni lintu kuvitteli
olevansa yhtä onnekas kuin Abu Talha. Siinä oli kaunis puutarha, jossa oli pulputtava puro ja paljon
siemeniä nokittavaksi - paras paikka pesän rakentamiseen ja elämiseen koko sen loppuelämän ajaksi!
Seuraavana päivänä Abu Talah meni taas puutarhaansa tavanomaiselle paikalleen palmujen katveeseen ja
aloitti rukoilemaan. Mutta hän ei ollut huomannut, että kaunis lintu oli rakentamassa pesäänsä puun latvaan.
Pian lintu alkoi laulaa ja viheltää niin kauniisti, että Abu Talha menetti huomionsa siihen, mitä hän oli ollut
tekemässä. Hänen silmänsä liimautuivat tuohon kaunokaiseen, joka hyppeli oksalta oksalle ja sirkutteli
ystävällistä lauluaan. ”Mutta mitä minä oikein teen?” hän kysyi äkkiä itseltään. ”Monettako rak’aa minä olin
rukoilemassa, toista vai kolmatta?” Abu Talha huokaisi syvään, lopetti rukouksensa, kääri mattonsa ja poistui
puutarhasta. Kuinka rukous tulisi hyväksytyksi, kun hän ei itsekään muistanut missä kohtaa oli ollut
menossa? Kuinka hän voisi muistaa Allahia, kun hänen sydämensä oli täynnä kaunista puutarhaa,
pulppuavia puroja ja linnunlaulua? Oli mahdotonta edes yrittää. Abu Talha oli rehellinen mies, hän tiesi
kuinka tärkeää hyvälle muslimille oli rukoilla ja olla kiinnittämättä huomiota kehenkään muuhun kuin Allahiin.
Samana iltana Abu Talha meni Siunatun profeetta Muhammedin (SAAS) luokse. Hän kertoi Profeetalle
kaiken puutarhastaan, taatelipalmuista, solisevasta purosta ja kauniista linnusta. ”Oi Profeetta!” hän sanoi.
”En voi antaa näiden asioiden häiritä minua Allahin palvelemisessa. Joten on parempi, etten omista niitä
ollenkaan. Ole hyvä ja ota puutarhani ja kaikki mitä se sisältää. Annan sen sinulle koko Medinan ihmisten
käyttöön.” Kiitollisena Siunattu Profeetta (SAAS) otti lahjan vastaan. Abu Talha ei enää koskaan tämän
jälkeen tullut häirityksi rukouksissaan ja toivottavasti Allah hyväksyi kaikki hänen rukouksensa. Kirjasta Love
your God, by Khurram Murad An-nur 2001-1

ALLAH NÄKEE KAIKEN

Eräällä uskonnollisella opettajalla oli 13
oppilasta. Kerran hän halusi antaa oppilailleen
oppitunnin Allahin suuruudesta. Vain Allahilla
on sellaisia kykyjä kuten että Hän näkee kaiken
ja kaikkialle. Opettaja lähetti oppilaansa
basaariin ostoksille. Hän käski jokaista heistä
ostamaan itselleen linnun, yhden linnun
jokaiselle.
Oppilaat palasivat jonkin ajan kuluttua pitäen
kukin käsissään siipiään ahkerasti
heiluttelevaa lintua. Opettaja katsoi
oppilaisiinsa tyytyväisenä, sitten kertoi heille,
että heidän seuraava tehtävänsä olisi mennä
linnun kanssa paikkaan, jossa kukaan ei voisi
nähdä heitä ja surmata lintu siellä.
Oppilaat lähtivät matkaan. Kului kauan aikaa,
sitten he palasivat yksitellen opettajansa
luokse. Yksi oppilaista palasi pitäen yhä lintua
käsissään! Muut oppilaat nauroivat hänelle, kun
hän ei ollut suorittanut tehtäväänsä.
Opettaja tenttasi oppilaitaan; joku oli
surmannut linnun luolassa, toinen mäen takana.
Sitten hän kääntyi pojan puoleen, joka oli
palannut surmaamatta lintuaan.
- ”Miksi et surmannut lintuasi?” opettaja
kysyi.
- ”Enhän minä voinut! Ei ole paikkaa, jossa
voisin tehdä tekoni täysin salassa, koska Allah
näkee kaiken ja kaikkialle!”
Opettaja tuli hyvin iloiseksi. Hän oli ylpeä
oppilaastaan. Muut oppilaat häpesivät ja anoivat
Allahilta anteeksiantoa.
Asioita voi tehdä ihmisiltä salassa ja heille voi
valehdella ajatellen, että he eivät koskaan saa
tietää tästä ja he eivät koskaan saa sinua kiinni
pahasta teostasi ja valheesta, joka on myös paha
teko.
Allahilta mikään ei pysy salassa, Hänelle ei voi
valehdella. Hän tietää kaiken, näkee kaiken eikä
Hän koskaan nukahda tai torkahda tai väsy
valvomaan tekojamme. Koettakaamme aina tehdä
Häntä miellyttäviä tekoja!

An-nur 2000 11-12

ANTELIAISUUS
Anteliaisuus on yksi ihmisen arvostetuimmista hyveistä. Arabit ovat tunnettuja vieraanvaraisuudestaan. Meitä
muslimeja on käsketty olemaan avokätisiä vieraillemme ja auttamaan matkalla olevia. Tässä on tarina
arabimaailman anteliaimmasta miehestä. Kauan sitten Arabian aavikoilla syntyi mies, joka oli syntyessään
hyvin köyhä, mutta ahkeralla työllä hän saavutti korkean aseman ja hänestä tuli yksi rikkaimmista
karjapaimenista. Hänen nimensä oli sheikki Hatim. Hänen kerrotaan harjoittaneen anteliaisuutta hyvin
uskollisesti. Hän antoi aina tarvitsevalle, jopa vihollisilleen. Sattuipa, että sata nälkäistä miestä, naista ja lasta
saapui hänen teltalleen. Sheikki teurasti viisikymmentä kamelia laumansa eläimistä ja paistoi niistä
herkullista lihaa tulijoille. Muuan sulttaani kuuli sheikistä ja hän oli varma, että sheikki vain teeskenteli
anteliasta; mainosti itseään. Sheikillä oli yksi ori, jota hän rakasti erittäin paljon. Orin nimi oli Duldul ja se oli
tunnettu sheikin rakkaana hevosena. Juuri tätä oria sulttaani halusi miehiensä menevän pyytämään
testatakseen sheikkiä. Ori oli ollut sheikki Hatimin perheessä monen monta vuotta, aina se oli saanut nauttia
hyvästä ruoasta ja kannustavista sanoista. Koskaan sitä ei oltu lyöty tai kuritettu sanoin. Niin hieno hevonen
Duldul oli.

Sulttaanin lähettämät miehet vaelsivat aavikolla, myrskyssä he eksyivät ja puolikuolleina he saapuivat

kolmelle pienelle teltalle. Karjalaumoja ei näkynyt. Sheikki Hatim ei osannut odottaa vieraita. Kuitenkin hän
tervehti heitä lämpimästi ja kun hän näki heidän olevan uupuneita ja nälkäisiä, hän ilmoitti järjestävänsä
kutsut.

Sulttaanin miehet olivat tullessaan nähneet tyhjät laidunmaat, joten heidän eteensä tuotu runsas ateria yllätti
heidät. Oli lihaa, keitettyä ja paistettua lihaa, muhennoksia ja keittoja. Nälkäiset miehet nauttivat elämänsä
kuninkaallisimman aterian.

Heitä hävetti suuresti, ja he kertoivat sheikki Hatimille, että he olivat tulleet sulttaanin lähettämänä, joka
halusi testata sheikkiä Duldulilla: teurastaisiko hän rakkaan orinsa vierailleen? Oliko hän niin antelias?
Sheikki oli kovin surullinen, sen saattoi nähdä hänen ilmeettömiltä kasvoiltaan. Hän sanoi sitten: ”Voi, kunpa
olisitte kertoneet minulle. Ette tiedä mitään tilanteestani. Saavuimme vasta pari päivää sitten, emme
osanneet odottaa vieraita. Olemme odotelleet täällä karjaamme, mutta rankkasateiden vuoksi he eivät ole
päässeet luoksemme.

Kun te saavuitte, olitte väsyneitä ja nälkäisiä. Minulla ei ollut lihaa. Kuinka olisin voinut jättää teidät ilman
ruokaa? Ajatus, että teltassani olisi nälkäisiä vieraita, puistatti minua.” ”Niin, Duldul, rakkain hevoseni, joka
aina totteli minua - mitä olisin voinut tehdä?” Kyyneleet alkoivat virrata pitkin sheikin kasvoja, kun hän sanoi:
”Menkää nyt kertomaan sulttaanille, että minä valmistin kauniista Duldulistani teille aterian.”

An-nur 2002-3

PUISTOSSA
Tahaani-täti
Oli kuuma kesäpäivä. Linnut lauloivat kauniisti ja hiekka oli lämmintä. Lapset leikkivät puistossa. Heitä oli
viisi; Ahmed, Abdullah, Muhammed, Mariam ja Zainab. He leikkivät sulassa sovussa kunnes joku heistä alkoi
puhumaan. –” Minun isäni on lääkäri. Hänellä on paljon rahaa ja kun hänellä on lomaa hän vie meidät
ulkomaille.” –”Masha’ Allah wa BarakAllah,” sanoi Zainab. –”Minun isäni on tuomari. Hänellä on vielä
enemmän rahaa kuin lääkärillä”, joku jatkoi. –”Masha Allah wa BarakAllah”, Zainab sanoi taas.- ”Oletko sinä
kateellinen?” Joku pojista kysyi Zainabilta. –”Miksi joku olisi kateellinen rahasta?”, Mariam puolusti. –” Miksi
niin?” Zainab kysyi takaisin. –”Koska sinä olet vain hiljaa. Mikä sinun isäsi on ammatiltaan.” Zainab suoristi
selkäänsä ja rykäisi tärkeästi ja sanoi sitten; ”Hän on suutari.” Zainab oli isästään hyvin ylpeä. Pojat alkoivat
nauramaan. ”Suutari!”, he hihittivät. Zainabille nousi pala kurkkuun ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Mariam nousi seisomaan. –”Olkaa hiljaa! Suutari on hyvä ammatti! Lopettakaa! Te pahoitatte Zainabin
mielen!” hän sanoi. Pojat vain nauroivat. - ”Tosi noloa! Te olette muslimeja, ei teidän pitäisi käyttäytyä tuolla
tavalla!” Mariam jatkoi. Pojat nauroivat. He eivät huomanneet, että paikalle tuli vanha nainen. Hänelle oli
mustat vaatteet, valkoinen huivi, jonka hän oli tiukasti kietonut ystävällisten kasvojensa ympärille. He
huomasivat hänet vasta, kun hän istuutui puiston penkille ja muisti Allahia sanomalla ”Allahu Akbar”. Lapset
vaikenivat. Vanha nainen kääntyi Zainabin puoleen: ”Mikä sinun on, lapsi kulta. Miksi sinä itket?” Zainab sai
itkunsa lomasta soperrettua koko jutun vanhalle naiselle. Nainen pyöritteli surullisena päätään. Pojat olivat
hiljaa, heitä nolotti. –”Astagfirullah”, yksi heistä sanoi. –”Kuulkaas lapset,” nainen aloitti, ”muslimit eivät
käyttäydy tällä tavalla. Me kaikki olemme Allahin edessä samanarvoisia, eikä meitä luokitella rahan tai muun
ominaisuuden mukaan. Allahin edessä paras on se, joka on hurskain. Se, että jollakin on paljon rahaa, ei tee
häntä köyhemmästään parempaa ihmistä. Se tekee vaan Allahista suuremman ja ihmisestä pienemmän
Hänen edessään, sillä kaiken minkä ihminen omistaa, hän on saanut sen lahjaksi Allahilta, Allahin armosta.
Teidän ei pitäisi pilkata Zainabia, koska hänen isänsä on suutari. Sitäpaitsi suutari osaa jotakin, mitä lääkäri
ei osaa ja toisin päin. Kummatkin tarvitsevat toisiaan ja kummatkin tarvitsevat Allahia aivan samalla tavalla.

Minun isäni oli puutarhuri. Hän työskenteli erään suurlähetystön pihalla ja ihmiset nauroivat hänelle ja
halveksivat häntä, koska hän sai niin vähän palkkaa eikä hänelle ollut rahaa ostaa itselleen kunnon vaatteita.
Mutta tiedättekö mitä? Hän oli silti avokätisin mies, jonka olen koskaan tuntenut. Hän ei koskaan antanut
kaverinsa nähdä nälkää ja jos joku tuli pyytämään häneltä apua, hän aina auttoi, jos hän vain pystyi. Eikä me
lapset koskaan nähty nälkää. Isä toi meille aina tarpeeksi ruokaa, hän oli ahkera mies. Allah oli siunannut
häntä suurella sydämellä. Ja arvatkaapa mitä? Kun hän vietti aikaansa tuossa isossa puutarhassa, hän sai
aikaa itselleen ja ajatuksilleen ja opetteli koko Koraanin ulkoa kastellessaan koko seudun kauneimpia kukkia
ja syöttäessään seudun pulleimpia ankkoja. Minusta hän oli onnekas mies. Ja tuon suurlähetystön mies oli
hänelle kiltti. Kun hän lähti palatakseen omaan maahansa, hän antoi isälle lahjaksi matkan pyhiinvaellukselle
Mekkaan. Voiko muslimi pyytää Allahilta enempää? Hän oppi koko Koraanin ulkoa ja pääsi Mekkaan
pyhiinvaellukselle ennen kuolemaansa. Eikä hän koskaan tuntenut häpeää ammatistaan, eikä teidänkään
pitäisi. Muslimit tunnistetaan siitä että he ovat nöyriä keskuudessaan. Isä sanoi, että kun hän meni hajjille,
hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niin suurta yhteenkuuluvuutta muiden muslimien kanssa. Kaikki
rukoilivat rinta rinnan eikä kukaan kysynyt häneltä hänen ammatistaan tai muustakaan. Sitten hän muistutti
että Allahin edessä todellakin paras on se, joka on hurskain.”

Lapset istuivat hiljaa. Sitten he pyysivät Zainabilta anteeksi ja anoivat Allahilta anteeksiantoa, koska he olivat
käyttäytyneet typerästi.

An-nur 2001-3
IMAAMI BUKHARI JA HÄNEN
KIRJANSA SAHIH AL-BUKHARI
Tahaani
On yksimielisesti todettu, että imaami
Bukharin teos on luotettavampi kuin kaikki
hadith-kokoelmat yhteensä. Imaami Bukharin
teoksen luotettavuus on niin suuri, että
uskonnolliset oppineet sanoivat siitä:
”Koraanin jälkeen kaikkein luotettavin kirja
on Sahih al-Bukhari.”
Imaami Bukhari syntyi 13. päivä Shawwalkuuta
194 AH Bukharassa, Khurasanin alueella
läntisessä Turkistanissa. Hänen oikea nimensä
on Muhammed ibn Ismail ibn al-Mughira al-
Bukhari. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vielä
pieni ja hänen äitinsä kasvatti hänet.
Kymmenvuotiaana hän alkoi hankkia tietoa
haditheista. Kun hän oli kuusitoistavuotias, hän
matkusti Mekkaan äitinsä ja vanhemman
veljensä kanssa. Näytti siltä, että imaami
Bukhari rakasti Mekkaa ja sen uskonnollisia
oppineita, koska hän jäi sinne senkin jälkeen,
kun oli jättänyt jäähyväiset äidilleen ja
veljelleen. Hän vietti Mekassa kaksi vuotta ja
siirtyi sen jälkeen Medinaan. Vietettyään
yhteensä kuusi vuotta Hijazissa, joka käsittää
Mekan ja Medinan, hän lähti Basraan, Kufaan ja
Bagdadiin ja vieraili useissa muissakin
paikoissa kuten Egyptissä ja Syyriassa. Hän
kävi Bagdadissa monissa tilanteissa. Hän tapasi
monia uskonnollisia oppineita kuten imaami
Ahmad ibn Hanbalin.
Bukharin rehellisyyden ja ystävällisyyden ja
sen tosiasian vuoksi, että hän oli luotettava, hän
ei ollut tekemisissä prinssien ja hallitsijoiden
kanssa siinä pelossa, että hän saattaisi sanoa
asioita miellyttääkseen heitä.
Monia tarinoita on kerrottu imaami Bukharin
ponnisteluista hänen kerätessään hadithkirjallisuutta.
Hän matkusti moniin paikkoihin
kerätessään niitä arvokkaita helmiä, jotka
olivat tippuneet Jalon profeetta Muhammedin
(SAAS) huulilta. Kerrotaan, että imaami
Bukhari keräsi yhteensä 300 000 hadithia ja
hän itse muisti 200 000 hadithia, joista
jotkut olivat epäluotettavia. Hän syntyi aikana,
jolloin hadithit olivat muunneltuja joko
miellyttämään johtajia ja kuninkaita tai
vääristelemään islamin uskontoa.
Sanotaan, että imaami Bukhari (ennen sahihkokoelmansa
valmistumista) näki unessa, että
hän seisoi profeetta Muhammedin (SAAS)
edessä pitäen viuhkaa kädessään ja ajaen
kärpäsiä pois Profeetan (SAAS) luota. Imaami
Bukhari kysyi unesta joiltakin niiltä, jotka
tulkitsevat unia ja he tulkitsivat hänen unensa,
että hän tulee ajamaan pois valheet profeetta
Muhammedia (SAAS) vastaan.
Hänellä oli valtava urakka luotettavien
hadithien seulomisessa väärennetyistä. Hän
työskenteli öin ja päivin ja vaikka hän muisti
niin monta (hadithia), hän valitsi vain
likimain 7 275 ulkoluvusta ja noin 2 230
ilman ulkolukua, joiden luotettavuudesta ei ole
epäilystäkään.
Ennen kuin hän kirjasi ylös yhden hadithin, hän
aina teki wudun (rukouspesu) ja rukoili kaksi
rak’aa ja alistui Herralleen (Allahille). Monet
uskonnolliset oppineet yrittivät löytää virheitä
upeasta, ainutlaatuisesta kokoelmasta Sahih al-
Bukharista, mutta epäonnistuivat. Tämän takia
he yksimielisesti tulivat siihen lopputulokseen,
että Sahih al-Bukhari-hadithkokoelma on
kaikista luotettavin kirja Allahin Kirjan
(Koraanin) jälkeen.
Imaami Bukhari kuoli Shawwal-kuun
ensimmäisenä päivänä vuonna 256 AH., ja
hänet haudattiin Khartankaan, kylään lähellä
Samarkandia. Allah olkoon armollinen hänen
sielulleen.
Lähde: Dr. Muhammad Muhsin:
Introduction: Imam Bukhari and his
book Sahih al-Bukhari
Abu Huraira Ad-Dawsi,
radiAllahu anhu
”Hän oppi ja kertoi eteenpäin yli 1600 perimätietoa Profeetalta (saas) palvellakseen muslimiummaa.”
Epäilemättä olet kuullut tästä loistavasta tähdestä ihmisringissä, joka koostui Profeetta Muhammedin (saas)
Seuralaisista (raa). Ei ole yhtäkään muslimia elossa, joka ei olisi kuullut hänestä. Hänen nimensä, ennen
kuin hän palasi islamiin oli Abd al-Shams, joka tarkoittaa ”auringon palvelijaa”. Kun Allah kunnioitti häntä
islamin uskolla ja kun hän sai mahdollisuuden tavata Profeetan, tämä (saas) kysyi häneltä: ”Mikä sinun
nimesi on?” -”Abd al-Shams”, hän vastasi. -”Tästä lähtien se on Abdul-Rahman (Armollisen palvelija)”, sanoi
Profeetta (saas). -”Kyllä, Abdul-Rahman”, Abu Huraira sanoi, ”sillä minä lunastaisin vanhempani puolestasi,
oi Allahin Lähettiläs!”

Kuinka hänet tultiin tuntemaan Abu Hurairana on jo oma tarinansa. Kun hän oli pieni, hänellä oli kissanpentu,
jonka kanssa hän leikki ja jota hän kantoi ympäriinsä, kunnes hänen leikkikaverinsa nimesivät hänet Abu
Hurairaksi (pienen kissan isäksi). Kun Abu Huraira onnekseen liittyi islamilaiseen yhteisöön, Profeetta kutsui
häntä toistuvasti Abu Hirr:iksi (kissan isäksi), osoittaakseen tuttavuutta ja kiintymystä häneen. Abu Huraira
itse piti tätä toista lempinimeä parempana, ja hän sanoi koskien sitä: ”Se on nimi, jolla rakastettu Profeettani
kutsui minua. Sitäpaitsi ”Huraira” on feminiini ja pieni, ja minä olen mies.”

Abu Huraira palasi islamiin Al-Tufayl Al- Dawsin kautta ja hän viipyi kotiseudullaan heimonsa parissa
kuudenteen hijran vuoteen asti. Niihin aikoihin hän meni Profeetta Muhammedin (saas) luokse kansansa
kanssa kertomaan heidän islamiin paluustaan. Abu Huraira oli nuori, kun hän asettui al- Madinaan ja antoi
itsensä Profeetta Muhammedin (saas) palvelukseen ja käytti kaiken aikansa oppiakseen häneltä. Hän teki
moskeijasta kotinsa ja teki Profeetasta opettajansa ja hengellisen oppaansa. Niin kauan kuin Profeetta
(saas) eli, Abu Huraira ei mennyt naimisiin tai perustanut perhettä.

Hänen ainut sukulaisensa oli ikääntyvä äiti, joka itsepintaisesti pysyi pakanana. Abu Huraira jatkuvasti
kannusti äitiään harkitsemaan islamin hyväksymistä, sillä hän pelkäsi että äidin patsaiden palvonta koituisi
äidin tuhoksi Tuonpuoleisessa. Tämä vain torjui poikansa pyytelyt ja kääntyi pois vihaisena. Abu Hurairalla ei
ollut tapana moittia äitiään, mutta hän poistui paikalta, surusta sekaisin. Yhden tällaisen tapahtuman jälkeen,
kun äiti oli sanonut jotain ilkeää ja epäkunnioittavaa Profeetasta, Abu Huraira poistui paikalta kyyneleet
silmissä.

Hän meni Profeetan luokse, joka kysyi häneltä; ”Mikä on saanut sinut itkemään, Abu Huraira?”
”En ole koskaan lyönyt laimin yrityksiäni saada äitini hyväksymään islamin, vaikkakin hän aina kääntyy pois.
Tänään yritin vakuuttaa häntä ja hän sanoi jotakin epäkunnioittavaa sinusta. Rukoile Kaikkivaltiasta Allahia
että hänen sydämensä mieltyisi islamiin.” Joten Profeetta (saas) rukoili.

Abu Huraira myöhemmin kertasi mitä sen jälkeen tapahtui.

”Menin kotiin ja huomasin oven olevan lukossa. Kuulin veden lotisevan. Aioin silti astua sisään, mutta äitini
huusi: ”Jää siihen missä olet, Abu Huraira!” Hän pukeutui ja sanoi: ”Nyt voit tulla sisään”. Menin sisään ja
hän julisti: ”Todistan, ettei ole muuta jumalaa kuin Allah ja todistan, että Profeetta Muhammed on Hänen
palvelijansa ja Lähettiläänsä.”

Menin takaisin Profeetta Muhammedin luokse itkien ilosta kun vain tuntia aikaisemmin olin itkenyt surusta.
Sanoin: ”Kuule näitä hyviä uutisia, Oi Allahin Lähettiläs! Allah on vastannut rukoukseesi ja ohjannut Abu
Hurairan äidin islamiin.” Rakkaus, jota Abu Huraira tunsi profeetta Muhammedia (saas) kohtaan oli niin
syvää, että lopulta siitä tuli osa hänen jokaista soluaan. Hän ei koskaan väsynyt katselemasta tätä ja hänen
on kerrottu sanoneen: ”En ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa tai mitään niin täynnä valoa kuin Allahin
Profeetta. On kuin auringonvalo loistaisi hänen kasvoiltaan.”

Abu Huraira alinomaan kiitti Allahia, koska Hän oli suonut hänelle etuoikeuden Profeetan seuraan ja Hänen
uskontonsa seuraamiseen. Abu Huraira sanoi useasti: ”Ylistys Allahille, joka johdatti Abu Hurairan islamiin.
Ylistys Allahille, joka on opettanut Abu Hurairalle Koraanin. Ylistys Allahille, joka on suonut Abu Hurairalle
Profeetta Muhammedin (saas) seuran.”

Samalla tavalla kuin Abu Huraira kiintyi Profeettaan (saas), hän kiintyi myös islamin oppineisuuteen. Siitä tuli
hänen pysyvä kiinnostuksen kohde, joka oli kaikki mitä hän halusi tältä maailmalta.
Zaid ibn Thabit kertoo: ” Abu Huraira, minä ja yksi toinen Seuralainen olimme moskeijassa lukemassa Allahin
Kirjaa ja ylistämässä Häntä, kun Allahin Lähettiläs (saas) astui sisään. Hän tuli luoksemme, istuutui ja sanoi:
”Älkää antako minun häiritä teitä”. Joten minä ja ystäväni jatkoimme rukouksiamme, joihin Profeetta (saas)
vastasi sanomalla ”amin”. Kun tuli Abu Hurairan vuoro, hän rukoili: ”Oi Allah! Pyydän Sinulta kaikkea mitä
ystävänikin ovat pyytäneet ja pyydän Sinulta tietoa, jota en koskaan unohda”, johon Profeetta (saas) sanoi
”amin”. Me sanoimme: ”Me myös haluamme pyytää Allahilta tietoa, jota emme koskaan unohda”. – ”Liian
myöhäistä!” Profeetta Muhammed (saas) vastasi, ”teidän ystävänne Dawsista on lyönyt teidät siinä
(ts.uskonnollisessa tiedossa).”

Abu Huraira ei kaivannut tietoa vain itselleen, vaan hän toivoi myös muiden saavan sitä. Eräänä päivänä hän
oli kävelemässä kauppapaikan läpi Al-Madinassa ja hämmästeli kuinka maallisiksi kaikki olivat muuttuneet ja
kuinka heidän syvin huolensa oli kaupankäynti, myyminen ja ostaminen. Hän seisoi kaikkien edessä ja
ilmoitti: ”Kuinka avuttomiksi te olette tulleet, Medinan ihmiset!” Häneltä kysyttiin: ”Miksi olemme mielestäsi
avuttomia?” - ”Allahin Lähettilään (saas) perintöä jaetaan ja te olette täällä. Miksi ette mene ja ota
osaanne?", hän kysyi takaisin. -”Missä, oi Abu Huraira?” -”Moskeijassa”, hän vastasi. Joten kaikki juoksivat
pois ja Abu Huraira seisoi paikoillaan odottamassa kunnes he palasivat ja sanoivat: ”Abu Huraira, me
menimme moskeijaan, menimme sisälle emmekä nähneet mitään jaettavan.” -”Ette nähneet ketään
moskeijassa?” hän tivasi. -”Näimme ihmisiä”, he myönsivät, ”jotkut heistä rukoilivat ja jotkut heistä opettelivat
islamin oppia.” -”Kuinka typeriä te olette!”, hän huudahti, ”se on Allahin Lähettilään (saas) perintö.”

Abu Huraira joutui kestämään ankaraa puutetta oppineisuuden tähden. Hän kertoi monia kokemiaan tarinoita
elämästään, ja huomautti, että hän oli joskus niin hirvittävän nälkäinen, että hän etsi jotakuta Seuralaista
kysyen häneltä jotakin Koraanista, vaikka hän itse tiesi paremmin. Hän etsi toivoen, että joku heistä olisi
kutsunut hänet kotiinsa ja tarjonnut jotain syötävää. Eräänä päivänä hän oli niin nälkäinen, että hän laittoi
kiven vatsansa päälle helpottaakseen tuskaansa. Hän istui polulla, josta Seuralaiset yleensä kulkivat, ja Abu
Bakr tuli paikalle. Abu Huraira kysyi häneltä tietystä suurasta Koraanissa siinä toivossa, että hänet
kutsuttaisiin Abu Bakrin kotiin, mutta hän ei saanut kutsua. Vähän myöhemmin paikalle tuli ’Umar ibn Al-
Khattab. Ja taas Abu Huraira kysyi yhdestä Koraanin suurasta siinä toivossa, että hänet kutsuttaisiin ’Umarin
kotiin, mutta hän ei saanut kutsua. Sitten paikalle tuli Profeetta (saas) ja hän (saas) huudahti: ”Abu Huraira!”
-”Olen palveluksessasi, Oi Allahin Lähettiläs!” Abu Huraira vastasi ja seurasi Profeettaa, joka johdatti Abu
Hurairan kotiinsa. Profeetta (saas) löysi kannullisen maitoa ja kysyi vaimoltaan mistä se oli peräisin. (suom.
huom. Monet Seuralaiset, ja itse Profeetta , olivat hyvin köyhiä ja jotkut heistä näkivät niin paljon nälkää, että
he söivät jopa kenkiensä nahkapohjia tai puun juuria. Abu Huraira oli yksi köyhimmistä muslimeista.) Vaimo
vastasi, että joku oli lähettänyt sen Profeetalle, joten hän (saas) sanoi: ”Abu Huraira, mene köyhien ihmisten
luokse, jotka asuvat moskeijassa ja pyydä heitä tulemaan tänne.” Voi Abu Hurairaa! Hän oli toivonut
sydämensä pohjasta, että tuosta kannullisesta maitoa olisi annettu hänelle jotakin ennen kuin hän oli saanut
määräyksen mennä köyhien luokse moskeijaan. Mutta kuuliaisesti hän lähti matkaan mietiskellen: ”Mitä
hyötyä kannullisesta maitoa on kaikille noille ihmisille?” Abu Huraira toi kaikki ne ihmiset Profeetan kotiin ja
he kaikki istuivat alas. Profeetta (saas) sanoi: ”Abu Huraira! Ota kannu ja anna heidän juoda siitä.” Abu
Huraira antoi sen ensimmäiselle, joka joi antaumuksella kunnes hän oli täysi. Kaikki heistä yksi toisensa
jälkeen joivat, kunnes olivat saaneet tarpeekseen. Sitten Abu Huraira otti kannun ja antoi sen Profeetalle,
joka katsoi ylös häneen, hymy huulillaan, ja sanoi: ”Me olemme ainoat jäljellä, Abu Huraira.” - ”Se on totta,
Allahin Lähettiläs.” - ”Sitten sinä juot ensin”, Profeetta (saas) sanoi ja Abu Huraira joi. Profeetta (saas) pyysi
ja pyysi Abu Hurairaa juomaan kunnes Abu Huraira sanoi:” Vannon Hänen nimeensä, joka lähetti sinut
Totuuden kanssa, olen täysi enkä voi juoda enää.” Joten Profeetta (saas) otti ja joi jäljellä olevan maidon.

An-nur 2000-10
AT-TUFAYL BIN ’AMR AD-DAWSI
radi Allahu anhu
”Oi Allah, anna hänelle merkki auttamaan häntä hyvissä asioissa, jotka hän haluaa tehdä.” Siunatun
Profeetan (SAAS) rukous At-Tufaylin puolesta kuului tällä tavoin.

At-Tufayl ibn ’Amr ad-Dawsi oli yksi Dawsin heimon johtajista pakanoiden aikaan, ja yksi hienoimmista
arabeista. Hänen tiedettiin olevan elävä esimerkki ritarillisuudesta. Hänen ovensa oli aina avoinna ja hänen
talossaan tehtiin alinomaa ruokaa vieraille. Hän ruokki nälkäisen, ja antoi turvaa sitä tarvitsevalle. Kaiken
tämän huipuksi hän oli kaunokirjallisesti lahjakas mies, runoilija, jolla oli hienot taidot ja ymmärrys kielen
kauneudesta.
At-Tufayl lähti heimonsa kotimailta kohti Mekkaa niinä päivinä kun taistelut Siunatun Profeetan (SAAS) ja
quraishilaisten välillä olivat meneillään. Kumpikin osapuoli yritti saada lisää kannattajia ja apua taisteluun.
Siunattu Profeetta (SAAS) kutsui ihmisiä islamiin, aseinaan usko ja totuus. Ja quraishilaiset koittivat estää
häntä keinolla millä hyvänsä.

At-Tufayl huomasi olevansa keskellä taistelua valmistautumattomana. Oikeastaan hän käveli keskelle
taistelutannerta vahingossa. Hän ei tullut Mekkaan taistellakseen, ja Muhammed (SAAS) ja hänen
ongelmansa eivät olleet edes tulleet hänen mieleensä. Mutta at-Tufaylin osuus taistelussa on unohtumaton.

Historian kirjoista voimme lukea, kuinka At-Tufayl on itse kuvannut tapahtumien kulkua. Niissä kirjoituksissa
lukee näin:

Tulin Mekkaan, ja heti kun quraishilaisten johtajat huomasivat minut, he tulivat luokseni ja ottivat minut
avokätisesti vastaan. He kohtelivat minua kuin arvovaltaista vierasta. Johtajat ja tärkeät ihmiset kääntyivät
pian puoleeni ja sanoivat: ”At-Tufayl, olet tullut maillemme aikana, jolloin tämä mies, joka kutsuu itseään
Profeetaksi, on turmellut toimemme ja kääntänyt meidän yhtenäisyytemme ylösalaisin. Me pelkäämme, että
se mikä on tapahtunut meille, tapahtuu sinulle asemassasi kansasi keskellä. Älä kuuntele sitä miestä, äläkä
puhu hänen kanssaan, sillä hänen sanansa ovat kuin taikaa. Hän voi erottaa pojan isästään, vaimon
miehestään ja voi saada veljekset erkaantumaan toisistaan.”

Tällä he tarkoittivat, että ihmiset saavat niin suuren ja vahvan uskon kuunneltuaan Profeetan (SAAS)
puheita, että antavat Jumalan tähden mitä tahansa ja menettävät mitä tahansa maallista sen puolesta.

At-Tufayl jatkaa tapahtumien kuvausta:

Vannon Allahin nimeen. Quraishilaiset jatkoivat teennäisten satujen kertomista Muhammedista (SAAS) ja
koittivat saada minut pelkäämään itseni ja kansani puolesta. Päätin vakaasti pysyä kaukana hänestä, olla
kuulematta häntä tai puhumatta hänen kanssaan. Kun menin moskeijaan Mekan pyhälle alueelle
kävelläkseni Kaaban ympäri ja osoittaakseni kunnioitusta epäjumalille, joita tapasimme palvoa, täytin korvani
pumpulilla, että en vahingossa kuulisi mitään Muhammedin (SAAS) opetuksista. Heti kun astuin sisään
pyhään paikkaan, näin hänet Kaaban luona rukoilevan ja palvelevan eri tavoin kuin me pakanat.

Hänen ulkomuotonsa ihastutti minua, ja hänen tapansa palvoa ravistutti minua. Ilman aikomusta löysin itseni
pyrkimästä yhä lähemmäksi häntä, kunnes olin hyvin lähellä. Oli Allahin tahto, että kuulin mitä hän sanoi. Se
oli kaunista, joten sanoin itselleni arabialaisen sanonnan mukaisesti: ”Menettäköön äitisi sinut, Tufayl! Olet
herkkä runoilija ja erotat kauniin puheen rumasta. Miksi et kuuntelisi miestä? Jos se on rumaa, jätät sen ja
jos se on kaunista, hyväksyisit sen.”

Seurasin Siunattua Profeettaa hänen kotiinsa ja sanoin: ”Muhammed, ihmiset ovat kertoneet sinusta
kaikenlaista, ja pelotelleet minua sinusta, kunnes täytin korvani pumpulilla että en kuulisi mitä sanot. Oli
Allahin tahto, että kuitenkin kuulin hieman, ja huomasin sen olevan kaunista. Kerro, mitä opetat.” Niin hän
kertoi minulle islamista ja resitoi Koraanista kaksi suuraa, al-Falaqin ja al- Ikhlasin. Vannon, että en koskaan
ole kuullut mitään niin kaunista tai oikeudenmukaista kuin hänen opetuksensa. Kättelin häntä ja todistin, että
ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että Muhammed on Hänen Lähettiläänsä. Niin palasin islamiin.

Jäin joksikin aikaa Mekkaan oppiakseni uskontoani ja Koraania. Kun päätin palata heimoni luokse, sanoin:
”Oi Allahin Lähettiläs! Minä olen mies, jota heimoni tottelee ja nyt minä palaan heidän luokseen kutsuakseni
heitä islamiin, joten rukoile puolestani, että Allah antaisi minulle merkin, joka auttaisi heidän
kutsumisessaan.”

Siunattu Profeetta rukoili sanoen: ”Oi Allah, anna hänelle merkki.” Niin lähdin kohti kotimaitani ja kun saavuin
korkealle paikalle, josta heidän asutuksensa saattoi nähdä, lyhdyn tapainen valo ilmestyi silmieni väliin.
Sanoin: ”Oi Allah, älä laita sitä kasvoihini, koska silloin he ajattelevat, että se on rangaistus, koska jätin esi-
isiemme tavat.” Valo siirtyi kasvoiltani ratsupiiskani kärkeen.

Kuka tahansa saattoi nähdä valon roikkuvan pimeydessä ilmassa kuin lampun ratsastaessani vuoren
rinnettä alas. Kun tulin polun päähän, isäni, joka oli kovin vanha, tuli luokseni.

• Sanoin: ”Pysy kaukana minusta, isä. Minä en enää kuulu sinulle, etkä sinä minulle.”
• ”Miksi, poikaseni?”
• ”Minusta on tullut muslimi ja Muhammedin (SAAS) uskonnon seuraaja.”
 • ”Vai niin, poika”, hän vastasi. ”Minä seuraan sinun uskontoasi.”
• ”Mene ja puhdistaudu”, sanoin, ”ja puhdista vaatteesi. Sitten tule luokseni, että voin opettaa sinulle
mitä minulle on opetettu.”

Kun hän oli peseytynyt, puhdistanut vaatteensa ja palannut luokseni, kerroin hänelle islamista. Hän hyväksyi
kuulemansa ja hänestä tuli muslimi. Sitten vaimoni tuli paikalle.

• Sanoin hänelle: ”Pysy poissa luotani, koska sinä et enää kuulu minulle, enkä minä sinulle.”
• ”Miksi?” vaimo kysyi.
• ”Islam on erottanut minut sinusta. Minusta on tullut muslimi ja minä seuraan Muhammedin (SAAS)
uskontoa.”
• ”Sinun uskontosi olkoon minun uskontoni”, vaimo sanoi.
• ”Sitten sinun täytyy mennä ja puhdistautua Dushsharan lähteessä.”
• ”Miksi? Etkö pelkää, että patsas kostaisi ja vahingoittaisi joitakin lapsistasi?” Tämän hän kysyi, sillä
lähteellä oli yksi monista patsaista.
• ”Kirottu patsas! Etkö ymmärrä? Se mykkä patsas ei voi vahingoittaa sinua. Pyysin sinua menemään
sinne, koska ei ole sopivaa kylpeä paikassa, jossa ihmiset voivat nähdä sinut.”

Sitten kerroin hänelle islamista, hän hyväksyi ja palasi islamiin. Seuraavaksi kerroin islamista Dawsin
ihmisille, jotka olin kutsunut koolle. Kaikki muut kieltäytyivät paitsi Abu Huraira, joka hyvin nopeasti hyväksyi
ja palasi islamiin.

At-Tufayl jatkaa kertomustaan:

Sitten menin Abu Hurairan kanssa Mekkaan, Siunatun Profeetan (SAAS) luokse, joka kysyi minulta: ”Entä
he, jotka jätit jälkeesi?” Profeetta (SAAS) tarkoitti tällä Dawsin väkeä.
”Heidän sydämensä ovat hukkuneet epäuskoon ja tietämättömyyteensä. Dawsilaiset ovat peittyneet
syntisyyteensä ja kurittomuuteensa.”

Tässä kohtaa Siunattu Profeetta nousi, puhdistautui ja käänsi kämmenensä taivasta kohti.

Haluatko kuulla, mitä sitten tapahtui? Annetaan Abu Hurairan kertoa välillä tapahtumista. Hänhän oli myös
paikalla:
Kun näin hänen tekevän niin, pelästyin että hän kiroaisi kansani ja he katoaisivat. Joten huudahdin:
”Kansani...” Niin Profeetta (SAAS) rukoili ääneen sanoen: ”Oi Allah, johdata Dawsin väkeä.” Tämän hän
sanoi kolmesti, jonka jälkeen hän kääntyi at-Tufailin puoleen ja sanoi: ”Mene kansasi luokse, ole heille
ystävällinen ja jatka heidän kutsumistaan islamiin.”

Viivyin dawsilaisten kotikulmilla kutsuen heitä islamiin siihen asti, kun Siunattu Profeetta (SAAS) teki hijran
Medinaan ja Badrin, Uhudin ja Trenchin taistelut olivat tapahtuneet. Sitten menin Allahin Lähettilään luokse
80 perheen kanssa, jotka olivat palanneet islamiin ja joista oli tullut hyviä, harjoittavia muslimeja. Profeetta
(SAAS) oli hyvin ilahtunut ja määräsi, että saamme osan Khaybarin saaliista. Me pyysimme: ”Oi Allahin
Lähettiläs! Tee meistä armeijasi oikea sivusta, kun menet sotaan ja tee motostamme ”mabrur”, eli Allah
hyväksyköön hyvät tekosi.”

At-Tufayl jatkaa:
Viivyin Allahin Lähettilään seurassa, kunnes Allah auttoi häntä valloittamaan Mekan, jolloin pyysin hartaasti:
”Oi Allahin Lähettiläs! Lähetä minut Dhu-l- Kaffayniin, ’Amr b. Hamaman patsaan luokse, että voisin polttaa
sen.” Profeetta salli minun mennä, joten menin patsaan luokse, joka oli ihmisten ympäröimä. Kun tulin
lähemmäksi sitä, valmiina sytyttämään sen tuleen, ihmiset jotka uskoivat patsaaseen, kerääntyivät
ympärilleni katselemaan. He olivat varmoja, että jos satuttaisin sitä, se vahingoittaisi minua tai minä tulisin
salaman lyömäksi. Huolettomana asetin soihdun patsaaseen laulaen ”Dhu-l-Kaffayn, emme tule koskaan
palvomaan sinua. Me olemme vanhempia, synnyimme ennen sinua. Katso, kuinka tuli polttaa sinut!”

Tuli tuhosi patsaan. Savuna ilmaan hävisi kaikki se, mitä oli ollut dawsilaisten sydämissä pakanuuden
aikana. Kaikki he hyväksyivät islamin, ja heistä tuli vilpittömiä muslimeja.

At-Tufayl oli Profeetan (SAAS) läheinen seuralainen, siihen asti kunnes hän (SAAS) kuoli. Kun Abu Bakr
valittiin kalifiksi muslimiumman johtoon, at-Tufayl laittoi itsensä, miekkansa ja poikansa kalifin palvelukseen.
Kun Ridda-sodat syttyivät, (ridda tarkoittaa kääntymistä pois islamin uskosta sen hyväksymisen jälkeen)
syttyivät, at-Tufayl taisteli poikansa kanssa armeijan eturiveissä väärää profeettaa, Musailimaa vastaan.

• Matkalla al-Yamamaan at-Tufayl näki eräänä yönä unen ja pyysi ystäviään selittämään sen hänelle.
Hän sanoi: ”Näin, että pääni oli ajeltu, lintu lensi ulos suustani ja nainen laittoi minut sisälle
mahaansa. Poikani ’Amr yritti saada minut kiinni, mutta epäonnistui.”
• ”Ehkä se tarkoittaa hyvää”, he sanoivat.
• ”Luulen, että voin selittää sen itsekin” at-Tufayl sanoi. ”Pään ajelu tarkoittaa, että pääni hakataan,
lintu oli sieluni, joka jättää ruumiini ja nainen maa, johon minut haudataan. Toivon kuolevani
marttyyrina. Mitä tulee poikaani, hän myös toivoo kuolevansa marttyyrina, ja toivon Allahin suovan
sen hänelle, mutta se vie vielä jonkin aikaa.”

Al-Yamaman taistelussa Profeetan seuralainen at-Tufayl taisteli urhoollisesti todistaen uskostaan, kunnes
hän sai surmansa. Hänen poikansa ’Amr taisteli kunnes hän oli saanut monia ruhjeita ja menettänyt toisen
kätensä. Hänet kannettiin Medinaan jättäen taistelukentälle isänsä ja kätensä. ’Umar ibn al-Khattabin
johtajuuden aikoihin ’Amr, at-Tufaylin poika, saapui ’Umarin kokouspaikalle. ’Umarille tuotiin ruokaa ja hän
pyysi kaikkia paikalla olevia liittymään seuraan. ’Amr perääntyi ja ’Umar sanoi reilulla tyylillään: ”Mikä sinun
on? Oletko häpeissäsi liittyäksesi seuraamme, koska olet menettänyt toisen kätesi?” Kun ’Amr myöntyi,
’Umar sanoi: ”Vannon, en koske ruokaan ennen kuin sinä kosket siihen. Me emme hyljeksi sinua, sillä sinä
olet ainoa meistä, jolla on jo osa itsestään Paratiisissa.” Tällä ’Umar tarkoitti ’Amrin kättä.

Unelma marttyyrinä kuolemisesta härnäsi ’Amria ja hän tavoitteli unelmaansa. Kun al-Yarmukin taistelu, eli
taistelu muslimien ja bysanttilaisten välillä jonka muslimit voittivat, alkoi, ’Amr oli yksi sotureista jotka olivat
taistelukentällä. Ja hän taisteli kunnes sai marttyyrikuoleman, jota hänen isänsä oli saanut hänet toivomaan
esimerkillään. Allah, subhana wa-ta’alaa, olkoon armollinen kaikille muslimeille, erityisesti kaikille
marttyyreille, ja at-Tufaylille heidän joukossaan.

kirjasta: Basha, Abdur-Rahman: Portraits

from the Lives of the Companions of the Prophet Muhammad (SAAS)

An-nur 2000 11-12

’ABDULLAH IBN HUDHAFA ALSAHMI
(radi Allahu anhu)
”Jokaisen muslimin tulisi suudella Abdullah ibn Hudhafaa otsalle, ja minä olen ensimmäinen, joka tekee niin.”
Umar ibn al-Khattab Tämän tarinan sankari on seuralainen nimeltä Abdullah Hudhafa al-Sahmi. Historia olisi
voinut kohdella tätä miestä kuin ketä tahansa arabialaista, mutta Allah antoi hänelle mahdollisuuden tavata
aikansa maailmankuuluja hallitsijoita: Khusraw Parviz, Sasanian keisari ja Heraklius, bysanttilaisten keisari.
Abdullah tapasi heidät kummatkin ja kummankin tarinat ovat eläneet läpi historian. Sasanian keisarin
Abdullah tapasi hijran kuudentena vuonna, jolloin Siunattu Profeetta (SAAS) päätti lähettää ryhmän
seuralaisiaan lähettiläiksi läheisten valtakuntien johtajien luokse. Lähettiläiden mukana hän halusi lähettää
kirjeitä johtajille kutsuen heitä islamiin. Siunattu Profeetta (SAAS) oli tietoinen, että tehtävä oli hyvin
vaarallinen. Lähettiläät menisivät kaukaisille, heille tuntemattomille maille, joiden kieliä he eivät taitaneet
eivätkä tunteneet vieraiden johtajien toimintatapoja. Kaiken tämän lisäksi he tulisivat kutsumaan heitä
islamiin; jättämään vanhat uskomuksensa, luovuttamaan valtansa ja arvoasemansa ja hyväksymään
uskonnon, jonka kannattajat olivat siihen asti olleet vain heidän valtakuntiensa seuralaisia. Se oli niin
uhkarohkea yritys, että kuka tahansa, joka suostuisi siihen, voisi laskea itsensä menetetyksi ja kuka tahansa,
joka selviäisi siitä, voisi ajatella olevansa uudelleen syntynyt. Tämän takia Siunattu Profeetta (SAAS) kutsui
seuralaisensa koolle ja käänsi kasvonsa heihin päin. Ylistettyään Allahia ja todistettuaan, että profeetta
Muhammed on Hänen Lähettiläänsä, hän sanoi: ”Toivon voivani lähettää jotkut teistä Arabian ulkopuolelle,
valtioiden kuninkaiden luokse. Älkää kohdelko minua samoin kuin Israelin lapset kohtelivat Jeesusta, Marian
poikaa.” (ts. kohdelkaa minua vain Lähettiläänä). Allahin Lähettilään seuralaiset lupasivat, että he tekisivät
mitä hän ikinä halusi ja menisivät minne hän vain sallisi heidän mennä. Siunattu Profeetta antoi kirjeensä
kuuden seuralaisensa haltuun, yksi heistä oli Abdullah ibn Hudhafa al-Sahmi. Hänen oli määrä viedä
Profeetan viesti Khusrawille, Sasanian keisarille. Abdullah ibn Hudhafa valmisteli ratsunsa, jätti jäähyväiset
vaimolleen ja lapsilleen ja lähti matkaan. Hän ratsasti yli mäkien ja halki laaksojen, ilman seuralaista - paitsi
Allah - koettaen saavuttaa Persian. Kun hän vihdoin pääsi määränpäähänsä, hän pyysi että hänen tulostaan
ilmoitettaisiin keisarille. Hän kertoi hovimiehelle kirjeestä, jonka hän oli tuonut keisarille. Khusraw määräsi
vastaanottohallinsa koristelusta ja kutsui Persian merkittävät henkilöt koolle tapaamiseen. Kun kaikki olivat
saapuneet, Abdullah ibn Hudhafa sai vihdoin astua sisään. Hän astui sisään arabin asussa, kietoutuneena
karkeaan viittaan ja ohueen päähineeseen. Hän seisoi suorassa, pää pystyssä. Islamin voima antoi hänelle
mittavuuden ja hänen sydämensä leiskusi uskon ylpeydestä. Kun Khusraw näki Abdullahin lähestyvän, hän
viittasi yhtä hovimiehistään ottamaan tämän tuoman kirjeen vastaan. Abdullah ibn Hudhafa kieltäytyi: ”Ei,
Siunattu Profeetta käski minun ojentaa kirjeen omakätisesti keisarille, ja minä en koskaan toimi vastoin
Profeetan käskyjä.” Khusraw kertoi hovimestareilleen, että he voisivat antaa Abdullahin tulla peremmälle ja
niin hän tuli ja ojensi kirjeen keisarille. Sitten Khusraw kutsui arabialaisen kirjurin al- Hirahista paikalle. Hän
käski kirjuria avaamaan kirjeen ja lukemaan sen sisällön, joka kuului näin: ”Jumalan, armeliaan Armahtajan
nimeen. Muhammedilta, Allahin Lähettiläältä Khusrawille, Persian keisarille. Rauha hänelle, joka seuraa
Jumalallista johdatusta...” Kuultuaan tämän verran Khusraw tuli hyvin vihaiseksi. Hänen kasvonsa muuttuivat
punaisiksi ja hänen suonensa pullistuivat Profeetan tervehdyksestä, koska tämä oli aloittanut omalla
nimellään. Khusraw riuhtaisi kirjeen kirjurin kädestä, repi sen palasiksi raivoten: ”Noin hän lähestyi minua
(kirjeellä), vaikka hän on minun orjani.” Sitten hän käski viedä Abdullahin ulos hallistaan. Abdullah ibn
Hudhafa lähti Khusrawin luota tietämättä mitä hänen kohdalleen sattuisi. Tapettaisiinko hänet vai
annettaisiinko hänen mennä rauhassa? Ei kestänyt kauaa, kun Abdullah jo sanoi itselleen: ”Allahin nimeen,
en välitä mitä minulle tapahtuu niin kauan kun olen täyttänyt Allahin Lähettilään minulle antaman tehtävän.”
Hän nousi kamelinsa selkään ja lähti matkaan. Kun Khusrawin viha oli laantunut, hän määräsi Abdullahin
tuotavaksi takaisin, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen miehensä etsivät ja etsivät, jopa Arabiaan
johtavalta tieltä, mutta mitään ei löytynyt. Kun Abdullah saapui Profeetan luokse, hän kertoi mitä Khusrawin
luona oli tapahtunut ja kuinka tämä oli repinyt kirjeen. - ”Allah repiköön hänen valtakuntansa”, sanoi Profeetta
(SAAS) Khusrawista. Khusraw oli kirjoittanut edustajalleen Badhanille Jemeniin: ”Lähetä tälle miehelle, joka
on esiintynyt Hijazissa (ts. profeetta Muhammed) kaksi hyvää sotilasta. Käske heidän tuoda hänet minulle.”
Badhan lähetti kaksi parasta miestään siunatun Profeetan luokse mukanaan viesti, että Profeetan (SAAS)
tulisi lähteä heidän mukanaan Khusrawin luokse vastusteluitta. Badhan myös määräsi, että heidän täytyy
tarkkailla Profeettaa tiiviisti, että he voisivat saada hänestä tietoja ja tuoda mahdollisimman paljon uutisia
hänen tekemisistään mukanaan. Badhanin lähettämät kaksi miestä matkustivat kiireesti, kunnes he
saavuttivat al-Taifin, jossa he tapasivat joitakin tukkukauppiaita quraishilaisten heimosta. He kysyivät heiltä
profeetta Muhammedista (SAAS) ja heille kerrottiin hänen löytyvän Yathribista (Medinasta). Pakanalliset
tukkukauppiaat palasivat Mekkaan iloiten ja kertoen sen asukkaille, että he voisivat rauhoittua; mies nimeltä
Khusraw oli asettunut Profeetan tielle. Miehet suuntasivat Medinaan, josta he löysivät Siunatun Profeetan.
He antoivat hänelle Badhanin kirjeen ja sanoivat: ”Khusraw, kuninkaiden kuningas, lähetti meidät ottamaan
sinut hänen luokseen. Jos tulet suosiolla, puhumme sinusta keisarille ystävälliseen sävyyn ja hän ei
vahingoita sinua. Jos kieltäydyt, tulet tietämään kuka hän on, mitä hänen voimansa ja energiansa on ja hän
vallassaan voittaa sinut ja ystäväsi.” Siunattu Profeetta (SAAS) hymyili, pyysi heitä palaamaan leiriinsä ja
tulemaan takaisin seuraavana aamuna. Kun he palasivat hänen(SAAS) luokseen seuraavana aamuna, he
kysyivät oliko hän valmistautunut matkaan Khusrawin luokse. Siunattu Profeetta (SAAS) sanoi: ”Tästä
päivästä Khusrawia ei enää ole. ALlah lähetti Shirwayhin, Khusrawin pojan, ja hän on tappanut isänsä (sinä
ja sinä yönä)...” He tuijottivat Profeettaa hämmästyneenä ja sanoivat: ”Tiedätkö mistä puhut? Onko tämä se
minkä haluat meidän kirjoittavan Badhanille?” Hän vastasi: ”Kyllä, ja kertokaa hänelle, että islamin usko tulee
leviämään yli Khusrawin keisarikunnan. Jos Badhan hyväksyy islamin, takaan hänen asemansa
loukkaamattomuuden ja teen hänestä kansansa johtajan.” Miehet palasivat Badhanin luokse ja heidän
kerrottua tapahtuneesta Badhan sanoi: ”Jos se, mitä Muhammed sanoo, on totta, silloin hän tosiaan on
profeetta. Jos hän valehtelee, katsotaan mitä hänelle teemme.” Aivan pian Badhan sai kirjeen Shirwayhilta:
”Olen tappanut Khusrawin, ja olen tehnyt niin kostaakseni. Hän tappoi monta kansastamme ja pahoinpiteli
naisväkeämme. Hän tappoi merkkihenkilöitämme ja riisti asemamme. Kun saat tämän kirjeen, tiedä että olet
minulle paljon velkaa.” Kirjeen luettuaan Badhan julkisti uutisen paluustaan islamiin ja samoin myös kaikki
persialaiset, jotka sillä hetkellä olivat Jemenissä, hyväksyivät islamin. Sellainen oli tarina Abdullah ibn
Hudhafasta Sasanian keisarin kanssa. Abdullah ibn Hudhafa tapasi Bysantin keisarin Omar ibn al-Khattabin
(RA) hallituskaudella ja tämä tarina on todella ainutlaatuinen. Hijran yhdeksäntenätoista vuonna Omar ibn al-
Khattab lähetti armeijan taistelemaan Bysantin vihamielisiä joukkoja vastaan. Abdullah ibn Hudhafa oli
tuossa armeijassa. Bysantin mahtimies oli kuullut tarinoita muslimisotilaista, heidän kestävästä, vilpittömästä
uskostaan ja uhrauksistaan Allahin ja Hänen Lähettiläänsä vuoksi. Hän määräsi, että jokainen
muslimisotilas, jonka he saisivat käsiinsä, pitäisi tuoda elävänä hänen eteensä. Oli Allahin tahto, että
Abdullah jäisi kiinni. Hänet vietiin keisarin luokse, jolle kerrottiin, että Abdullah oli ollut yksi Profeetan (SAAS)
seuralaisista ja ensimmäisten joukossa, jotka palasivat islamiin. Keisari katseli Abdullahia pitkään ja tarkasti,
jonka jälkeen hän sanoi: ”Haluaisin tehdä sinulle tarjouksen.” - ”Ja mitä se voisi olla?” Abdullah kysyi. - ”Jos
suostut hyväksymään kristinuskon, en vahingoita sinua, vaan vapautan sinut ja kohtelen sinua
vieraanvaraisesti.” - ”Kaukana se minusta. Kuolema on tuhannen kertaa mieluisampi minulle kuin se mitä
sinä tarjoat”, vanki vastasi päättäväisesti. Keisari sanoi: ”Näen, että olet ritarillinen mies. Joten jos hyväksyt
tarjoukseni, annan sinulle osan vallastani ja asemastani.” Sidottuna kahleisiin vanki hymyili: ”Jos antaisit
minulle kaiken mitä omistat ja kaiken mitä arabialaiset omistavat, en silti jättäisi Muhammedin uskontoa edes
yhdeksi sekunniksi.” - ”Sitten mitä määrään sinut tapettavaksi.” - ”Tee kuten tahdot.” Keisari määräsi hänet
ristiinnaulittavaksi, sitten hän käski jousimiehiään ampumaan häntä käsivarsiin. Hän tarjosi Abdullahille
jälleen kristinuskoa, mutta jälleen hän kieltäytyi. Sitten häntä ammuttiin jalkoihin. Keisari kertasi tarjouksensa,
mutta Abdullah kieltäytyi jättämästä islamia. Tässä kohtaa hänet määrättiin siirrettäväksi ristiltä. Keisari
määräsi tuotavaksi ison, kiehuvan kattilan. Se oli täytetty öljyllä ja kuumennettu kiehuvaksi. Paikalle tuotiin
kaksi muslimivankia ja heidät heitettiin kattilaan. Muut katselivat heidän lihansa sulamista ja luiden
paljastumista. Sitten keisari kääntyi Abdullahin puoleen, tarjosi jälleen kristinuskoa. Abdullah oli vain
vakaampi ja varmempi kieltäytymisessään. Keisari menetti toivonsa ja määräsi Abdullahin heitettäväksi
kattilaan niin kuin hänen toverinsa. Kun Abdullahia oltiin laskemassa alas kattilaan, hänen silmissään oli
kyyneliä. Keisarin miehet kertoivat tästä keisarille ja hänet nostettiin takaisin, koska hänen luultiin itkevän
peloissaan. Keisari esitti taas tarjouksensa, viimeisen kerran. Kun hän kieltäytyi, keisari sanoi: ”Saisit kuolla!
Miksi sitten itkit?” Abdullah vastasi: ”Itkin, kun tajusin, että tulisin kuolemaan ja minulla olisi vain yksi sielu
uhrattavana Allahille ja tavoittelemaan Hänen mieltymystään. Voi kun minulla olisi yhtä monta sielua
uhrattavana kuin minulla on hiuksia päässäni! Mielelläni antaisin kaikkien niiden joutua kattilaan.” Tyranni
kysyi: ”Jos päästän sinut, suuteletko minua otsalle (kunnioituksen osoituksena)?” - ”Vain jos vapautat kaikki
muut muslimivangit.” - ”Olkoon niin.” Abdullah kertoi: ”Sanoin itselleni: hän on Allahin vihollinen, mutta jos
suutelen hänen päätään, hän laskee muutkin vangit menemään kanssani. Siitä ei voi olla harmia.” Niin
Abdullah suuteli keisarin päätä ja vangit vapautettiin. Abdullah ibn Hudhafa palasi Omar ibn al- Khattabin
luokse. Oikeudenmukainen ja armollinen johtaja Omar oli hyvin mielissään. Kun hän katsoi vankiin, joka oli
vapautettu, hän sanoi: ”Jokaisen muslimin tulisi suudella Abdullah ibn Hudhafaa otsalle, ja minä olen
ensimmäinen, joka tekee niin .” Sitten Omar nousi ja suuteli häntä otsalle.

Kirjasta: Portraits from the Lives of the

Companion of Prophet Muhammed (SAAS)
by Abdul-Rahman al-Basha

An-nur 2001-1
’IKRIMA IBN ABI JAHL (radi
Allahu anhu)
”Ikrima tulee luoksenne uskovaisena ja muhajirina (= se, joka tekee hijran eli muuton Jumalan puolesta),
joten älkää kirotko hänen isäänsä, koska kuolleen kiroaminen pahoittaa elävien mielen eikä (kiroaminen)
vaikuta kuolleeseen.” Profeetta Muhammedin (SAAS) sanat. ” Tervetuloa ratsastajalle, joka saapui
mujahirina.” Siunatun Profeetan tervehdys Ikrimalle. Ikrima oli lähes kolmekymmentä, jolloin Armon Profeetta
(SAAS) kuulutti jumalallisen johdatuksensa ja totuuden. Hän oli yksi quraishilaisista, arvoasemaltaan
korkeimpia. Hänellä oli eniten omaisuutta ja hänen esiisänsä olivat mitä vaikutusvaltaisimpia ja kuuluisimpia.
Olisi ollut odotettavaa, että Ikrima olisi hyväksynyt islamin samoihin aikoihin, kun monet hänen
vertaisistaankin, kuten Sa’d ibn Abi Waqqas, Mus’ab ibn Umair ja monet muut tunnetut mekkalaiset perheet.
Mutta isänsä takia, joka oli yksi Mekan puolueitten miehistä ja pakanoiden yllyttäjä, hän ei kuitenkaan niin
tehnyt. Tämän petollisuuden ja rehentelyn kautta Allah testasi muslimien uskoa. Järkkymättömyydellään
uskovat ottivat testin vastaan, selvisivät siitä ja todistivat vannomastaan uskonvalasta. Sellainen oli Ikriman
isä, Abu Jahl. Isälleen Ikrima oli Abi Jahl al-Makhzumin poika, yksi quraishilaisten sotilaista, joka oli tunnettu
rohkeudestaan ja pelottomuudestaan. Isänsä johtajuuden takia Ikriman oletettiin olevan Muhammedin
(SAAS) vastustaja. Ja hänestä myös tuli yksi Muhammedin vihamielisimmistä vihollisista. Häpeämättömästi
hän pilkkasi islamia ja sen seuraajia ja miellytti isäänsä ahdistelemalla heitä rohkeasti. Hänen isänsä oli
pakanoiden leirin johtaja Badrin taistelussa. Hän oli vannonut al-Latin ja al-’Uzzan patsaiden nimeen, että
hän ei palaisi Mekkaan takaisin ennen kuin olisi saanut voiton Muhammedista. Hän pystytti telttansa Badriin,
jossa hän vietti kolme päivää alkoholia juoden, lampaita teurastaen ja juhlien sekä laulajatyttöjen musiikkia
kuunnellen. Kun Abu Jahl oli johtaja tässä (Badrin) taistelussa, Ikrima oli hänen ”oikea kätensä”, johon hän
luotti taistelussa. Mutta patsaat eivät antaneet hänelle mitään, koska ne eivät pystyneet edes kuulemaan,
vielä vähemmän antamaan jollekulle jotakin. Abu Jahl kaatui sodassa saavuttamatta haluamaansa. Hänen
poikansa Ikrima näki hänen kaatuvan muslimien keihäiden pistämänä ja kuuli hänen viimeisen huutonsa.
Ikrima palasi Badrin jälkeen Mekkaan jättäen isänsä, quraishilaisten johtajan ruumiin taistelukentälle. Heidän
häviönsä ja hätäisen perääntymisensä vuoksi hän ei pystynyt ottamana mukaansa isänsä ruumista
haudatakseen sen, joten se jäi muslimien tehtäväksi. Muslimit laittoivat ruumiin muiden sodassa kuolleiden
pakanoiden mukana kuivaneeseen lähteeseen, jonka nimi oli Qulayb. Sitten he täyttivät sen hiekalla. Siitä
päivästä Ikriman vihamielisyys islamin uskontoa kohtaan sai uuden käänteen. Aikaisemmin hän oli pilkannut
sitä ollakseen lojaali isälleen, mutta nyt hän tunsi vihaa ja kostonhimoa isänsä kuoleman takia. Niinpä Ikrima
ja pieni ryhmä pakanoita, joiden isät olivat kuolleet sodassa, lietsoivat vihaa pakanoiden sydämiin muslimeja
kohtaan. Quraishilaiset, joilta heidän läheistensä oli riistetty, tarvitsivat hieman sekoitusta vihan liemiinsä ja
heidän kostonjanonsa johti Uhudin taisteluun. Ikrima ibn Abi Jahl valmistautui taisteluun ja otti mukaansa
vaimonsa, Umm Hakimin. Pakanoilla oli tapana ottaa naisväkensä taisteluihin mukaan. He seisoisivat
taistelijoiden rivien takana rumpuja hakaten, yllyttäen miehiä rohkeisiin tekoihin. Kukaan ei ollut parempi
tehtävään kuin kostoa hautovat naiset, jotka olivat menettäneet sukulaisiaan. Quraishilaiset laittoivat Khalid
ibn al-Walidin (pakanana ollessaan hän oli yksi kaikkein leppymättömimmistä vastustajista. Islamin
hyväksyttyään hänestä tuli sen voimakas puolustaja ja hän sai lempinimen ”Allahin terävä miekka”.) oikeaan
rivistöön ja Ikrima oli vasemmalla. Nämä kaksi soturia saavuttivat menestyksen, joka johti profeetta
Muhammedin (SAAS) ja hänen seuralaistensa häviöön. Pakanat kehuskelivat, että he olivat maksaneet
muslimeille takaisin Badrin taistelun. Seuraavan taistelun, Vallihaudan taistelun, aikana pakanat
suunnittelivat Medinan kaupungin piiritystä. Ikrima ibn Abi Jahl tuli kärsimättömäksi pitkästä odotuksesta.
Malttamattomana toimintaan hän lähti etsiskelemään ja löysi ahtaan taisteluhaudan. Toisten hevosmiesten
kanssa hän lähti rohkeasti ylittämään sitä. Uhkayritys epäonnistui: ’Amr ibn ’Abd-Wudd al-Amiri kaatui ja
Ikriman ja muiden täytyi pelastaa itsensä. Muhammed (SAAS) ja hänen seuraajansa palasivat Mekkaan
suurin joukoin. Quraishilaiset päättivät estää heidän sisääntulonsa. Heidän päätöksensä oli tehnyt helpoksi
huhut, joiden mukaan Muhammed (SAAS) oli käskenyt seuralaisiaan olla taistelematta Mekassa, ellei joku
hyökkäisi heitä vastaan. Ikrima ja pieni ryhmä toisia toimivat vastoin heimon johtajien arvostelukykyä ja
seisoivat ison armeijan edessä valmiina taistelemaan. Heidät voitettiin, jotkut tapettiin ja jotkut pelastuivat
perääntymällä kuten Ikrima. Ikrima oli nyt tietämätön siitä, mitä voisi seuraavaksi tehdä. Mekka oli
kuuluttanut hänet kodittomaksi muslimien valtaantulon jälkeen. Siunattu Profeetta oli julkaissut yleisen
armahduksen ja antanut anteeksi useimmille quraishilaisille heidän aikaisemmat tekonsa. Mutta muutamat
oli jätetty armahduksen ulkopuolelle; heidät oli määrätty tapettaviksi, vaikka heidät löydettäisiin Kaabaa
peittävän vaatteen alta. Yksi heistä oli Ikrima, joten hän hävisi Mekasta ja suuntasi kohti Jemeniä, koska
hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tällä välin Umm Hakim, Ikriman vaimo, meni Hind ibn ’Utban ja
kymmenen muun naisen kanssa profeetta Muhammedin (SAAS) kotiin ilmaistakseen lojaalisuutensa häntä
kohtaan. Kun he astuivat sisään, he löysivät hänet kahden vaimonsa, Fatima-tyttärensä ja joidenkin
naisserkkujen seurasta. Hind kätki kasvonsa häpeästä, koska hän oli silponut Profeetan sedän Hamzan
Uhudin taistelussa. Hind sanoi: ”Allahin Lähettiläs, ylistys Allahille, joka on tehnyt Hänen uskonnostaan
voitokkaan. Olen täällä pyytääkseni, että verisiteesi minuun auttaisi sinua kohtelemaan minua hyvin, koska
minusta on tullut uskova nainen.” Hän paljasti kasvonsa sanoen: ”Se olen minä, Hind bint ’Utba.” - ”Olet
tervetullut!” sanoi Siunattu Profeetta. - ”Vannon, Allahin Lähettiläs”, Hind sanoi, ”minä aina halusin nähdä
perheesi nöyryytettynä, mutta nyt minä olen iloinen, kun näen perheesi ylpeänä ja vahvana.” - ”Lisää on
tulossa”, Profeetta (SAAS) sanoi. Sitten Umm Hakim, Ikriman vaimo, astui esiin ja ilmoitti islamiin
paluustaan. Sitten hän sanoi: ”Allahin Lähettiläs, Ikrima on paennut Jemeniin siinä pelossa, että sinä
tapattaisit hänet. Ole kiltti ja anna hänelle turva, antakoon Allahin sinulle turvan.” Niin Siunattu Profeetta
sanoi: ”Olkoon hän turvassa.” Umm Hakim lähti välittömästi etsimään häntä. Hänellä oli mukanaan
bysanttilainen orja, joka yritti käyttää häntä hyväkseen, kun he olivat matkustaneet kauas kaupungista. Hän
suostutteli orjan perääntymän luvaten tälle mitä tämä ikinä halusi kun he saavuttaisivat sopivan
maaseutuaseman. He jatkoivat matkaan, kun hän huomasi beduiinimajoituksen hän karkasi ja juoksi heidän
luokseen. He ottivat orjan kiinni, sitoivat hänet ja Umm Hakim jätti hänet heille. Umm Hakim jatkoi
matkaansa, kunnes saavutti Ikriman Punaiselta Mereltä, Tihamahin tasangolta. Hän oli kiistelemässä
muslimikalastajan kanssa koittaen vakuuttaa tämän, että ottaisi hänet laivaansa, mutta kalastaja sanoi vain:
”Ole hurskas, niin minä kyyditsen sinut.” - ”Kuinka minun tulisi olla hurskas?” Ikrima kysyi. - ”Sano: Todistan,
että ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja profeetta Muhammed on Hänen Lähettiläänsä”, kalastaja jatkoi. -
”Juuri sitä minä pakenen”, Ikrima sanoi. Kun he olivat tämän riitansa parissa, Umm Hakim saapui, meni
Ikriman luokse ja sanoi: ”Serkku, olen tullut luoksesi kaikkein hyveellisimmän luota, hurskaimman ja kaikista
oikeudenmukaisimman; Muhammed ibn Abdullan. Minä olen ajanut asiaasi, että saisit osaksesi lempeyttä ja
hän on taannut sinun turvallisuutesi. Joten älä heitä itseäsi alttiiksi kuolemalle.” - ”Sinä puhuit hänen
kanssaan?” Ikrima kysyi. - ”Kyllä”, Umm Hakim vastasi, ”puhuin hänen kanssaan ja hän on luvannut, että
sinua ei vahingoiteta.” Lopulta hän sai Ikriman vakuuttuneeksi ja he lähtivät yhdessä paluumatkalle. Sitten
Umm Hakim kertoi miehelleen, mitä bysanttilainen orja oli koettanut tehdä. Kun he ohittivat paikan, missä
orjaa pidettiin vankina, Ikrima pysähtyi, meni ja tappoi hänet. Hän ei ollut vielä hyväksynyt islamia ja sen
säädöksiä, siksi hän teki moisen teon. Sitten, kun he olivat pysähtyneet lepäämään, Ikrima halusi maata
vaimonsa kanssa. Tämä laittoi vihaisena vastaan ja sanoi: ”Minä olen muslimi ja sinä patsaiden palvoja.”
Hämmästyneenä hän sanoi: ”Tämä islam on varmaan vakava asia, jos se estää sinua olemasta vaimoni.”
Kun Ikrima oli melkein saapunut Mekkaan, Siunattu Profeetta (SAAS) sanoi seuralaisilleen: ”Ikrima ibn Abi
Jahl tulee luoksenne uskovana, joten älkää kirotko hänen isäänsä, koska kuolleen kiroaminen pahoittaa
elävien mielen, eikä vaikuta kuolleeseen.” Vain hetken kuluttua Ikrima ja hänen vaimonsa saapuivat paikalle,
missä Siunattu Profeetta (SAAS) istui ja kuin Profeetta näki hänet, hän pomppasi pystyyn (ottaakseen hänet
vastaan) ja oli niin iloinen, että unohti pukea viittansa. Kun Profeetta (SAAS) oli taas istuutunut, Ikrima seisoi
hänen edessään ja sanoi: ”Muhammed, Umm Hakim kertoi, että olet taannut turvallisuuteni.” - ”Hän puhuu
totta. Voit tuntea olevasi turvassa”, Siunattu Profeetta (SAAS) sanoi. - ”Mihin sinä minua kutsut, mitä se on?”
Ikrima kysyi. - ”Pyydän sinua todistamaan, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että profeetta Muhammed
on Hänen Lähettiläänsä, rukoilemaan säännöllisesti, maksamaan zakat’n...” ja hän (SAAS) jatkoi kunnes oli
luetellut kaikki islamin viisi peruspilaria. - ”Mihin sinä minua kutsut, on Totuus”, Ikrima sanoi, ”ja mihin sinä
käsket, on oikeudenmukaista. Ennen kuin aloitit tehtäväsi, me tiesimme, että olet joukostamme avokätisin ja
totuudenmukaisin.” Ojentaen kätensä hän sanoi: ”Todistan, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah ja että sinä
olet Hänen Lähettiläänsä.” Siunattu Profeetta (SAAS) oikaisi häntä sanoen: ”Sano: ei ole muuta jumalaa kuin
Allah ja Muhamed on Hänen Lähettiläänsä.” Ikrima lausui shahadan kuten pyydettiin ja kysyi: ”Onko vielä
muuta?” - ”Sano: minä pyydän Allahia ja kaikkia paikalla olevia todistamaan, että olen muslimi, mujahid ja
muhajir.” Ja Ikrima teki niin. Kun hän oli lopettanut, Profeetta (SAAS) sanoi hänelle: ”Tästä päivästä kaikesta
mitä annan toisille, voit pyytää siitä osaa (itsellesi)”, johon Ikrima vastasi: ”Pyydän, että pyydät Allahia
antamaan anteeksi minun aikaisemman aggressiivisuuteni sinua kohtaan, vihamielisyyteni ja kaiken mitä
sanoin sinulle tai sinusta.” Siunattu Profeetta sanoi: ”Oi Allah! Anna hänelle anteeksi kaikki hänen
aggressionsa minua kohtaan, ja mitä ikinä hän on sanonut minulle tai minun poissaollessani
vahingoittaakseen minua.” Ilosta suunniltaan Ikrima sanoi: ”Vannon Allahin nimeen, että aion kuluttaa Allahin
tiellä kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin kulutin estääkseni ihmisiä uskomasta Häneen. Aion kuluttaa
mujahidina Allahin tiellä kaksi kertaa niin paljon energiaa kuin kulutin taistelussa islamia vastaan.” Siitä
päivästä Ikrimasta tuli yksi niiden mahtavien kulkueiden jäsenistä, jotka kutsuivat ihmisiä uskomaan Allahiin.
Taistelukentällä hän oli voittamaton soturi. Moskeijassa hän oli palvova, antautunut Koraanin resitoija.
Vaatimattomuudessaan ja Allahin pelossaan hän saattoi painaa Koraanin vasten kasvojaan ja sanoa itkien:
”Herrani Kirja, minun Herrani sanat...” Ikrima piti lupauksensa Profeetalle (SAAS) eikä jäänyt pois
yhdestäkään sotilaallisesta tilaisuudesta sen jälkeen kun hänestä oli tullut muslimi. Milloin tahansa muslimit
olivat sotaretkellä, hän oli eturivissä. Yarmukin taistelussa Ikrima eteni kuin hän olisi ollut janoinen, janoon
läkähtyvä henkilö, joka tulee kohti kylmää vettä. Kun sattui yhdellä alueella, että näytti siltä kuin muslimit
olisivat olleet vaarassa hävitä, Ikrima laskeutui hevosensa selästä. Hän otti miekkansa sen suojuksesta
aivan kuin olisi suunnitellut taistelevansa kuolemaan asti, eikä hänen koskaan enää olisi tarvinnut laittaa
miekkaansa takaisin (sen suojukseen). Sitten hän hyökkäsi bysanttilaisten rivejä kohden. Khalid ibn al-Walid
tuli hänen perässään sanoen: ”Älä tee tätä, Ikrima! Sinun kuolemasi tulee olemaan onnettomuus
muslimeille.” - ”Pysy poissa, Khalid!” Ikrima vastasi, ”sinä olet kerännyt hyviä töitä Allahin Lähettilään kanssa.
Mitä tulee minuun ja isääni, me olimme Allahin Lähettilään pahimpia vihollisia. Tämänkö jälkeen juoksisin
bysanttilaisia karkuun? Niin ei tule koskaan tapahtumaan.” Sitten hän kutsui muslimisotureita: ”Kuka tekee
kanssani sopimuksen kuolemaan asti taistelemisesta?” Hänen enonsa Harith ibn Hisham, Dirar ibn al- Azwar
ja 400 muuta muslimisotilasta liittyi hänen seuraansa ja he saivat voiton Khalidin sotilaallisesta päämajasta
taistellen urhoollisesti. Kun Yarmukin taistelu vihdoin loppui muslimien pökerryttävään voittoon, kolme
mujahidia makasi taistelukentällä haavojensa voittamina. He olivat Harith ibn Hisham, Ayyash ibn Abi
Rabi’ah ja Ikrima ibn Abi Jahl. Harith ibn Hisham pyysi vettä ja kun sitä tuotiin hänelle, hän näki Ikriman
katsovan sitä ja sanoi: ”Antakaa hänelle (Ikrimalle) ensin.” Kun se tuotiin Ikriman luokse, tämä näki Ayyashin
katsovan sitä, joten hän sanoi: ”Antakaa hänelle ensin.” Kun he veivät veden Ayyashille, he löysivät hänet
kuolleena ja kun he palasivat hänen kahden seuralaisensa luokse, he olivat liittyneet hänen seuraansa.
Olkoon Allah tyytyväinen jokaiseen heistä. Antakoon Hän heidän juoda Kawtharin lähteestä (lähde
Paratiisissa) niin, että he eivät koskaan enää tunne janoa. Antakoon Hän heille Firdawsin (=Paratiisin ylin
puutarha) kentät, joille he saavat ikuisesti levätä.

An-nur 2001-2
ASMA’ BINT ABI BAKR (radi
Allahu anha)
Tämän tarinan seuralainen on nainen, joka oli yhden islamin merkittävimmän perheen jäsen. Hänen isänsä
oli seuralainen, kuten hänen isoisänsä, sisarensa ja poikansakin. Tässä olisi tarpeeksi kunnioittaa ketä
tahansa. Asma-seuralaisen isä oli Al-Siddiq Abu Bakr (RA), Allahin Lähettilään (SAAS) läheinen ystävä ja
Profeetan (SAAS) kuoleman jälkeen ensimmäinen kalifi, muslimiumman johtaja. Abu Bakr oli Abu ’Atiqin
(RA) isoisä. Hänen sisarensa oli uskovien äiti (arvonimi, joka annettiin Siunatun profeetta Muhammedin,
SAAS, vaimoille) Aisha (RA), joka oli aiheena surat al-Nurin ilmoitukseen. Hänen aviomiehensä oli al-Zubair,
Profeetan (SAAS) oppilas. Olkoon Allah tyytyväinen heihin kaikkiin. Tällainen oli Asman perhe, yhden niistä
ensimmäisistä naisista, jotka palasivat islamiin. Vain 17 henkilöä, miestä ja naista, palasi islamiin ennen
häntä. Hänelle annettiin lempinimi ”hän, jolla on kaksi vyötä” erään tapauksen johdosta, joka sattui kun
hänen isänsä Abu Bakr al-Siddiq ja profeetta Muhammed (SAAS) lähtivät Mekasta Medinaan tehdäkseen
hijran. Asma valmisteli ruokaa heidän matkaansa varten ja nahan, jonka sisällä oli vettä. Mutta hän ei
löytänyt mitään, missä tarvikkeet olisi voitu kantaa helposti. Joten hän repi vyönsä kahtia, tehden toisesta
osasta kannikkeen ruokapussille ja toisesta kannikkeen vesinahalle. Profeetta (SAAS) pyysi Allahia, että Hän
(SWT) palkitsisi Asman työstään kahdella vyöllä Paratiisissa. Ja siitä lähtien häntä kutsuttiin Dhat-al-
Nitakayn (hän, jolla on kaksi vyötä). Asma meni naimisiin Al-Zubair ibn al- Awwamin kanssa,
valmistelemattoman nuorukaisen, jolla ei ollut palvelijoita auttamaan kodin kunnossapidosta tai rahaa, jonka
avulla tehdä elämästä hieman mukavampaa. Kaikki mitä hän omisti, oli yksi ratsu. Asma oli hurskas ja
luotettava vaimo. Hän huolsi kotia yksin ja piti huolta hevosesta, hän jopa keräsi ja jauhoi taateleita sen
ravinnoksi. Loppujen lopuksi Allah muutti al- Zubairin tilannetta ja hänestä tuli yksi varakkaimmista
seuralaisista. Kun Asma löysi tilaisuuden tehdä hijra ja harjoittaa vapaasti uskontoaan profeetta
Muhammedin (SAAS) johdannan alla, hän oli viimeisillään raskaana. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä
kohtaamasta pitkän matkan ankaruutta. Heti kun hän oli ehtinyt Qubaan, hänen synnytyspolttonsa alkoivat ja
hän synnytti pojan, Abdullah ibn al-Zubairin. Muslimit juhlivat ja olivat hyvin iloisia, koska Abdullah oli
ensimmäinen lapsi, joka syntyi muhajirunien keskuuteen Medinassa. Asma vei vauvan suoraan Allahin
Lähettilään (SAAS) luokse, joka otti lapsen syliinsä. Profeetta (SAAS) hieroi vauvan suuhun palan taatelia,
jonka hän oli itse ensin pureskellut ja sitten hän pyysi Allahia siunaamaan lasta; ensimmäinen asia, joka
meni vauvan suuhun, oli Siunatun Profeetan sylki. Muutamat ihmiset olivat yhtä korkealuontoisia kuin Asma,
sillä hän oli hurskas, antelias ja järkevä. Hän oli kuuluisa anteliaisuudestaan. Hänen poikansa Abdullahin
kerrotaan sanoneen: ”En koskaan ole nähnyt anteliaampia naisia kuin Aisha, minun tätini ja Asma, minun
äitini. Kuitenkin he poikkesivat toisistaan siinä, kuinka he harjoittivat anteliaisuutta. Minun tädilläni oli tapana
säästää mitä hän ikinä omistikaan, kunnes hänellä olisi tarpeeksi säästössä jaettavaksi köyhien kesken.
Mutta minun äitini ei koskaan säästänyt mitään, ei edes seuraavaan päivään asti.” Asma oli älykäs ja pystyi
hillitsemään itsensä vaikeissakin tilanteissa. Kun hänen isänsä, Abu Bakr lähti Profeetan (SAAS) seurassa
Medinaan tehdäkseen hijran, hän otti kaikki rahansa mukaan. Niistä kertyi 600 dirhamia eikä hän jättänyt
mitään kotiin. Hänen isänsä, Abu Quhafa oli vielä pakana noihin aikoihin. Kun hän kuuli, että hänen poikansa
oli lähtenyt Mekasta, hän meni poikansa kotiin ja sanoi lapsenlapselleen Asmalle: ”Voisin vannoa, että hän ei
pahoittanut mieltäsi vain koska hylkäsi sinut, vaan myös siksi kun hän vei kaikki rahansa mukanaan.” ”Ei,
isoisä”, Asma vastasi, ”hän on jättänyt meille paljon.” Sitten Asma täytti syvennyksen, jossa Abu Bakrilla oli
tapana säilyttää rahojaan, pienillä veden sileäksi kuluttamilla kivillä ja sitten peitti sen vaatteella. Sitten Asma
otti sokeaa isoisäänsä kädestä ja sanoi: ”Katso, isoisä, kuinka paljon hän jätti meille.” ”Huomaan, että ei ole
mitään hätää. Jos hän on jättänyt tämän verran, niin se on hyvä”, isoisä sanoi. Asma oli tehnyt näin
vakuuttaakseen vanhan miehen, että tämän ei olisi tarvinnut tuntea, että hänen täytyy antaa heille jotakin. Ja
siksi koska hän inhosi olla palveluksen velassa pakanalle, vaikka se olisikin ollut hänen isoisänsä. Vaikka
kaikki, mitä me tiedämme Asmasta, olisi unohtunut historiasta, hänen viimeinen tapaamisensa poikansa
Abdullahin kanssa on unohtumaton sen takia kuinka kannustava, määrätietoinen ja vahvauskoinen hän oli
sellaisessa tilanteessa. Heidän viimeisen tapaamisensa tausta on seuraava: Kalifi Yazid ibn Muawiyan
kuoleman jälkeen koko Hijaz, Egypti, Khurasan ja suurin osa Syyriaa olivat antaneet tukensa heidän
pojalleen Abdullahille hänen valitsemisestaan uudeksi kalifiksi. Mutta Banu Umayyan klaani oli al-Hajjaj ibn
Yusuf al-Thaqatanin johdolla aloittanut sodan Abdullahia vastaan ja he olivat ajautuneet vihaisiin taisteluihin.
Abdullah ibn al-Zubair oli näyttänyt urheutta ja tärkeyttään johtajana taistelukentällä, mutta hänen auttajansa
olivat hylänneet hänet, kun sota vain jatkui. Ne, jotka vielä olivat Abdullahin tukena, seisoivat viimeisinä
Kaabassa ja sen alueen moskeijassa, Mekassa. Tunteja ennen kuolemaansa Abdullah jätti taistelun lyhyeksi
aikaa käydäkseen äitinsä luona. Tuolloin Asma oli satavuotias, sokea ja heikko. Abdullah meni sisään
sanoen: ”Rauha olkoon ylläsi, äiti, ja Allahin armo ja siunaukset.” - ”Ja rauha olkoon myös sinun ylläsi,
Abdullah. Mikä on tuonut sinut luokseni tällaisena hetkenä, kun al-Hajjajin ritsan kivenjärkäleet tulevat
sotilaidesi päälle pyhillä alueilla Mekassa ja järisyttävät kaikkia Mekan taloja?” - ”Olen tullut kysymään sinun
neuvoasi.” - ”Minun neuvoani? Koskien mitä?” - ”Kaikki ovat tuottaneet minulle pettymyksen ja antaneet
avustuksensa al-Hajjajille pelosta tai siinä toivossa, että voisivat saada osan hänen omaisuudestaan tai
vaikutusvallastaan. Jopa minun omat sukulaiseni ja lapseni ovat hylänneet minut. Vain muutamat miehistäni
ovat jatkaneet kanssani, mutta vaikka he olisivat kuinka vahvoja tahansa, heidät lyödään tunnissa ja
kahdessa. Banu Umayyan lähetit ovat luvanneet antaa minulle mitä ikinä haluan, jos vetäydyn ja olen lojaali
ja annan hyväksymiseni Abdul Malik ibn Marwanille, jotta hänestä tulisi uusi kalifi. Mikä on sinun
mielipiteesi?” Asman ääni voimistui, kun hän sanoi: ”Tämä on sinun asiasi, Abdullah ja vain sinä tiedät mikä
sinulle on parhaaksi. Jos uskot, että olet oikeassa ja kutsut oikeaan, sitten sinun täytyy olla kärsivällinen ja
vahva, aivan kuten avustajasi, jotka kuolivat taistellessaan rinnallasi. Mutta jos etsit vain maallista hyötyä,
olet vain alhainen luotu, joka on aiheuttanut omansa ja auttajiensa kuoleman ilman mitään syytä.” - ”Mutta
joka tapauksessa minä tulen kuolemaan tänään”, Abdullah sanoi. - ”On parempi, jos kuolet tällä tavalla kuin
antautumalla Al-Hajjajin käsiin, joka lyö pääsi irti. Sinun pääsi päätyy Banu Umayyan orjien potkupalloksi.” -
”Minua ei pelota kuolla, mutta ajatus silvotuksi tulemisesta kauhistuttaa minua.” - ”Kun kerran olet kuollut, ei
se haittaa”, Asma vastasi, ”lammas, joka on jo teurastettu, ei tunne nahan irrottamisen ja leikkaamisen
tuskaa.” Abdullah oli hyvin vaikuttunut hänen sanoistaan ja sanoi hymyillen: ”Kuinka siunattu äiti sinä
oletkaan! Sinulla on niin monta siunattua piirrettä ja hyvettä. Oikeastaan tulin tänne vain, koska minun piti
kuulla se, mitä juuri sanoit. Allah tietää parhaiten, etten koskaan menettänyt voimiani tai pitkäjännitteisyyttäni
ja Hän on todistajani, etten käynyt kaikkea tätä läpi vain rakkaudesta maallisiin rikkauksiin. Olen toiminut
näin kuten mustasukkainen suojelija niitä alueita kohtaan, jotka Hän pyhitti. Olen nyt menossa kohtaamaan
sen, mihin sinä minua kannustit, joten kun kuolen, älä sure minua. Antakoon Allah sinulle hyvityksen siitä,
mitä sinä menetät.” - ”Surisin sinua vain, jos kuolisit turhuuden nimissä”, hän sanoi. - ”Sinun pitäisi saada
lohdutusta siitä, että sinun poikasi ei koskaan ole tarkoituksella syyllistynyt rivouteen tai paheeseen, ei ole
koskaan toiminut vastaan Allahin lakeja, ei ole koskaan pettänyt luottamusta, ei sortanut muslimia tai ei-
muslimia eikä ole koskaan asettanut ketään Allahin rinnalle. En sano näin ylistääkseni itseäni, koska Allah
yksin tietää millainen minä todella olen, mutta sanon näin helpottaakseni oloasi.” - ”Ylistys Allahille, joka on
tehnyt sinusta miellyttävän Hänelle ja minulle. Tule lähelleni, poikani, että voin haistaa ja koskettaa sinua
viimeisen kerran”, hän sanoi. Abdullah ryntäsi hänen luokseen, suukotti hänen käsiään ja jalkojaan, kun
Asma nojasi hänen päätään vasten haistellen hänen hiuksiaan, suukottaen ja silittäen häntä. Sitten hän
työnsi hänet luotaan sanoen: ”Mitä sinulla on päälläsi, Abdullah?” - ”Panssariliivini”, Abdullah vastasi. -
”Tämä ei ole sitä mitä puetaan, kun halutaan kuolla marttyyrina, poikani”, hän neuvoi. - ”Puin sen vain
tyynnyttääkseni sinua, ettet olisi huolissasi”, Abdullah selitti. - ”Ota se pois”, Asma vaati, ”sen pois ottaminen
tekee sinusta rohkeamman, valppaamman ja auttaa sinua jatkamaan. Pue ihmeessä pitkät housut, jotta et
makaa paljastettuna, jos kuolet.” Abdullah teki kuten hän sanoi, otti liivinsä ja vyötti housunsa tiukasti. Sitten
hän lähti Kaabaan jatkaakseen taistelua sanoen: ”Älä lakkaa rukoilemasta puolestani, äiti.” Asma nosti
kätensä kohti taivasta ja sanoi: ”Oi Allah, ole hänelle armollinen, koska hän vietti yönsä rukouksessa
valppaana ja itkien, kun muut nukkuivat. Ja ole armollinen hänelle, hänen nälkänsä ja janonsa tähden, jota
hän tunsi Mekan ja Medinan kuumuudessa, kun hän paastosi. Ja ole armollinen hänelle hänen vanhempiaan
kohtaan osoittamansa ystävällisyyden tähden. Oi Allah! Minä jätän hänet Sinulle ja olen tyytyväinen mitä
tahansa Sinä hänelle määräät. Anna minulle niiden palkkio, jotka ovat kärsivällisiä.” Illan tullessa Abdullah
ibn al-Zubair oli kuollut. Ennen kuin 20 päivää oli kulunut, hänen äitinsä, Asma bint Abi Bakr oli liittynyt hänen
seuraansa Tuonpuoleisessa. Hän oli satavuotias, mutta ei ollut menettänyt hitustakaan viisauttaan. Hänellä
oli jopa kaikki hampaat jäljellä.
Kirjasta Portraits from the Lives of the
Companions of Prophet Muhammad (SAAS)
by Abdul-Rahman al-Basha

An-nur 2001-3

Zayd ibn Haritha

radiAllahu anhu
"Vannon Allahin nimeen että Zayd ibn Haritha ansaitsi olla johtaja. Hän oli yksi niistä ihmisistä joita
rakastin eniten." Profeetta Muhammed (saas).
Tämä tarina alkaa kun nainen, jonka nimi oli Suda bint Thalaba jätti aviomiehensä kodin mennäkseen
vierailemaan Man-heimon luona. Hän otti mukaansa pienen poikansa, Zayd ibn Haritha al-Kabin. Hän ei ollut
viipynyt heidän luona kauaa kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ratsastajia Banu al-Qaynista. Hyökkääjät
ryöstivät Manin ihmiset, ottivat heidän rahansa ja omaisuutensa ja ottivat mukaansa monia ihmisiä vangeiksi.
Yksi kidnapatuista oli Sudan lapsi, Zayd ibn Haritha. Näihin aikoihin Zayd oli kahdeksan vanha. Hänet vietiin
Ukazin messuille, missä hänet myytiin orjaksi 400 dirhamilla yhdelle Quraishien rikkaimmista aatelismiehistä.
Tämän miehen nimi oli Hakim ibn Hazam ibn Khuwailid. Hän osti monia myynnistä olevista orjista ja vei ne
mukanaan Mekkaan. Kun hän oli saapunut Mekkaan hänen tätinsä, Khadija bint Khuwailid vieraili hänen
luonaan onnitellakseen häntä turvallisesta kotiinpaluusta. Osoittaakseen kunnioitustaan tädilleen, Hakim
vaati että Khadija valitsisi yhden häntä eniten miellyttävän orjan kaikkien Hakimin tuomien orjien joukosta.
Khadija tarkkaili orjia, hän tarkkaili orjien kasvoja enemmän kuin heidän fyysistä kuntoaan. Viimein hän päätti
ottaa Zayd Ibn Harithan mukaansa koska tämä näytti olevan kaikista älykkäin. Ei kulunut kauaakaan aikaa
kun Khadija bint Khuwailid nai Muhammed ibn Abdullahin. Khadija toivoi antavansa miehelleen
ainutlaatuisen lahjan, joten hän päätti antaa tälle yhden rakkaimmista orjistaan, Zaydin. Niinpä tämä onnekas
lapsi kasvoi Profeetta Muhammedin (saas) hellässä hoivassa, josta hän sai parhaimman mallin ja jolta hän
oppi jaloimmat käyttäytymistavat. Samoihin aikoihin pojan äiti, järkyttyneenä kidnappauksesta, oli viettänyt
yöt itkien ja päivät toivoen, että hänen poikansa löydettäisiin jollakin keinolla.Hän ei tiennyt oliko hän elossa,
vai kuollut että hän voisi lopettaa toivomisensa ja saattaa surun päätökseen. Pojan isä laittoi kaikki kykynsä
peliin löytääkseen poikansa. Hän matkusti joka paikkaan mikä vain tuli hänen mieleensä ja hän kysyi
jokaiselta vastaantulijalta kadonneesta pojastaan. Hän kirjoitti sydäntäsärkeviä runoja kaipuustaan
poikaansa kohtaan, kuten: "Itken Zaydia,tietämättä hänen kohtaloaan, Onko hän elossa,että voisimme toivoa
vai onko hänen kuolemansa tehnyt meidät tyhjäksi? Vannon Allahin nimeen,etten tiedä,mutta kysyn; Ovatko
tasangot varastaneet sinut,vai vuoret? Aurinko tuo hänet mieleeni,kun se nousee Ja sen laskiessa hänen
muistonsa saa minut taas kiinni, Näin minä vietän elämäni,ellei aikani tule Sillä jokainen ihminen on
kuolevainen, mutta toivo kannattelee häntä." Sattuipa että jotkut Zaydin heimolaisista matkustivat Mekkaan
pyhiinvaelluksen aikaan tehdäkseen pyhiinvaelluksen (siihen aikaan pakanat tekivät myös pyhiinvaelluksia
Mekkaan). He kulkivat Kaabaa ympäri, kun he äkkiä olivat kasvotusten Zaydin kanssa. He tunnistivat hänet,
kysyivät häneltä kuinka hän oli joutunut Mekkaan ja kertoivat hänelle keitä he ovat. Kun he olivat lopettaneet
rituaalinsa, he palasivat kotinurkilleen ja kertoivat Harithalle, että olivat löytäneet hänen poikansa. He
kertoivat tälle kaiken minkä Zayd oli kertonut heille. Haritha ei hukannut hetkeäkään, hän valmisteli
kantamuksensa ja kerättyään tarpeeksi rahaa vapauttaakseen kallisarvoisen poikansa Zaydin, hän lähti kohti
Mekkaa veljensä Kabin kanssa. Kun he saapuivat Mekkaan he menivät suoraan Muhammed ibn Abdullahin
(saas) luokse ja sanoivat hänelle: "Abdul-Muttalibin poika, te Mekan ihmiset olette Allahin naapureita, te
annatte suojaa suojattomille, ruokaa nälkäisille ja apua tarvitseville. Me olemme tulleet pyytämään poikaani
ja meillä on tarpeeksi rahaa hänen vapautensa ostamiseksi. Ole ystävällinen ja kerro hänen hintansa." "Kuka
tämä poika on, jonka te haluatte?"Muhammed (saas) kysyi. "Sinun orjasi, Zayd ibn Haritha," he vastasivat.
"Haluaisitteko jotakin parempaa kuin hänen ostamisensa vapaaksi?" Muhammed (saas) kysyi. "Mitä se voisi
olla?"he ihmettelivät. "Minä kutsun hänet luoksenne. Antakaa hänelle lupa valita, jääkö hän luokseni vai
lähtee teidän mukaanne. Jos hän valitsee teidät, voitte ottaa hänet maksamatta mitään ja jos hän valitsee
minut, en työnnä häntä pois." "Sinä olet reilumpi kuin kukaan muu", he totesivat. Sitten Muhammed (saas)
kutsui Zaydin ja kysyi tältä:" Tiedätkö keitä he ovat?" "Tämä on minun isäni, Haritha ibn Shurahil ja hän on
minun setäni Kab", Zayd vastasi. "Annan sinun valita,"Muhammed (saas) sanoi, ”jos haluat,voit lähteä
heidän mukaansa, mutta voit myös jäädä minun luokseni". "Jäisin mieluummin sinun luoksesi", Zayd vastasi.
"Voi sinua,Zayd!" Haritha vaikeroi,"valitsisitko orjuuden isäsi ja äitisi sijaan?" "Tutustuttuani tähän mieheen,
haluaisin viettää loppuelämäni hänen kanssaan," Zayd sanoi. Kun Muhammed näki kuinka kiintynyt Zayd
häneen oli, hän otti tätä kädestä ja vei hänet Moskeijaan ja seisoi hänen kanssaan Quraishien edessä. Hän
sanoi;"Oi Quraishilaiset! Todistakaa, että tämä poika on minun adoptoitu poikani ja perijäni." Kun Haritha ja
Kab näkivät kuinka paljon Muhammed (saas) välitti Zaydista, he päättelivät, että Zaydin olisi paras olla
hänen kanssaan. He palasivat kansansa luokse varmoina siitä, että Zayd oli hyvissä käsissä ja tuli hyvin
toimeen. Siitä päivästä lähtien Zaydia kutsuttiin Muhammedin pojaksi ja häntä kutsuttiin siten aina siihen asti
kunnes Allahin Lähettiläs (saas) sai Jumalallisen ilmestyksen, joka kielsi adoption: "Ja kutsukaa heitä heidän
isiensä mukaan." (Koraani 33:5 ) Ja siitä lähtien häntä taas kutsuttiin Zayd ibn Harithaksi. Laittaessaan
Muhammedin perheensä edelle Zayd ei tiennyt millaisen palkinnon hän oli itselleen voittanut. Hän ei tiennyt,
että hänen isäntänsä, jonka vuoksi hän oli kansansa jättänyt, oli koko ihmiskunnan isäntä ja Allahin
Lähettiläs koko maailmalle. Ja hän ei tiennyt, että mahtava valtio, jonka oikeudenmukaisuus yltäisi idästä
länteen, pian rakentuisi maan päälle. Eikä hän tiennyt että hän tulisi olemaan ensimmäinen sen rakentajista.
Mikään näistä ei tullut Zaydilta itseltään, vaan se oli Allahin lahja, Hän antaa kenelle Hän haluaa, koska
Hänen Armonsa on rajaton. Pari vuotta sen jälkeen kun Zayd oli tehnyt valintansa, Allah SWT lähetti Hänen
Lähettiläänsä totuuden ja johdatuksen kanssa. Zayd ibn Haritha oli yksi ensimmäisistä, joka uskoi
Profeettaan. Zaydista tuli Allahin Lähettilään (saas) salaisuuksien varjelija, kuten myös hänen (saas)
armeijansa johtaja sota-aikoina sekä hänen (saas) valtuutettunsa Medinassa, kun hän (saas) matkusti. Zayd
rakasti Profeettaa ja oli suosinut häntä enemmän kuin omia vanhempiaan. Profeetta (saas) oli vastannut
hänen rakkauden osoituksiinsa tekemällä hänestä perheensä jäsenen ja jakamalla hänen kanssaan kaiken,
minkä omisti. Jos Zayd lähti matkalle, Profeetta (saas) ikävöi häntä kovasti ja kun Zayd palasi, hän (saas) oli
ilahtunut hänen turvallisesta paluustaan. Uskovien äiti, Aisha, kertoi tapauksen, joka osoittaa kuinka iloinen
Siunattu Profeetta oli Zaydin palatessa matkoiltaan. Hän kertoi: "Kerran Zayd palasi Medinaan. Profeetta
(saas) oli minun huoneessani, kun Zayd kolkutti ovea. Profeetta (saas) kiirehti ovea kohti avatakseen sen
yllään vaate, joka peitti hänet polviin asti. Kulkiessaan hän puki vaatteita ylleen. Vannon Allahin nimeen, se
oli ainoa kerta kun näin Profeetan nousevan ja kävelevän ilman vaatetustaan." Siunatun Profeetan rakkaus
Zaydia kohtaan tuli niin tunnetuksi että ihmiset antoivat Zaydille lempinimen Zayd al-Hubb (rakastettu Zayd)
ja Hibb (rakastettu). Usamaa, Zaydin poikaa, kutsuttiin ibn Hibbih (rakastetun poika.) Hijran kahdeksantena
vuonna Allah SWT koetteli Profeettaa erottamalla hänet rakastetusta ystävästään. Profeetta (saas) lähetti
kirjeen Busran kuninkaalle kutsuakseen häntä islamiin. Kirjeen kantaja oli al-Haritha ibn Umayr al-Azdi, joka
matkusti niinkin kauas kuin Muatahiin, eteläiseen Jordaniaan. Siellä hänet pysäytti yksi Ghassanidin
prinsseistä, Shurhabil ibn Amr, joka vangitsi hänet, sitoi hänet ja julkisesti teloitti hänet katkaisemalla hänen
kaulansa. Koskaan aikaisemmin ketään Profeetan (saas) lähettiläistä ei ollut tapettu, joten Profeetta (saas)
oli hyvin vihainen. Hän (saas) keräsi 3000 hengen joukon taistelijoita, jotka marssivat Muatahiin ja Profeetta
(saas) laittoi rakastetun ystävänsä, Zayd ibn Harithan joukon johtajaksi. Hän neuvoi taistelijoita: "Jos Zayd
haavoittuu, antakaa johtajuus Jafar ibn Abi Talibille ja jos hän haavoittuu, antakaa johtajuus Abdullah ibn
Rawahahille. Ja jos hänkin vielä haavoittuu,muslimit saavat valita johtajansa." Tämä joukko matkusti Ma´an
asti, eteläiseen Jordaniaan. Bysanttilaisten keisari Heraklius lähetti 100000 hengen joukon suojelemaan
Ghassanidin valtiota ja tähän joukkoon liittyi vielä 100000 arabialaista pakanaa. Tämä suuri armeija leiriytyi
lähelle muslimeja. Muslimit viettivät kaksi yötä Ma´anissa miettien ja keskustellen miten heidän olisi parasta
toimia. Joku ehdotti, että he lähettäisivät viestin Profeetalle ja kysyisivät mitä heidän tulisi tehdä. Toinen
ehdotti että heidän tulisi taistella sanoen:" Vannon Allahin nimeen, meidän sotiamme ei voiteta miesmäärällä,
voimalla tai tarvikkeilla. Meidän sotamme voitetaan uskolla. Meidän tulisi viedä taistelumme päätökseen, sillä
Allah on luvannut voiton kummassakin tapauksessa; joko voitamme taistelun tai kuolemme marttyyreina ja
pääsemme Paratiisiin." Nämä kaksi armeijaa kohtasivat Muatahissa. Muslimit taistelivat raivokkaasti, mikä
yllätti bysanttilaiset ja sai heidät hämmästymään, kuinka 3000 muslimin joukko oli haastanut heidän suuren
armeijansa. Zayd ibn Harithah puolusti Profeetan (saas) lippua sankarimaisuudella, joka ei ole verrattavissa
mihinkään historian tapahtumaan. Viimein Zayd kaatui saatuaan satoja iskuja vihollisilta. Jafar ibn Abi Talib
otti Zaydin paikan ja nöyrästi piti taistelun tasoa yllä, kunnes hänkin kaatui marttyyrina. Sitten Abdullah ibn
Rawahah otti ohjat käsiinsä ja taisteli raivokkaasti kunnes hän liittyi kahden seuralaisensa seuraan. Tämän
jälkeen muslimisotilaat antoivat johtajuuden Khalid ibn al-Walidille, joka oli vasta palannut islamiin. Hän
keräsi muslimiarmeijan kokoon ja käski heidän vetäytyä taistelukentältä ennen kuin he tuhoutuisivat. Siunattu
Profeetta (saas) näki Muatahin häviön ja kolmen johtajan kuoleman Jumalan suomalla tavalla. Hänen ei ole
koskaan nähty surevan niin voimakkaasti kuin hänen nähtiin surevan heitä. Hän meni jokaisen heidän
koteihin tehdäkseen surunvalittelunsa. Kun hän meni Zaydin kotiin, Zaydin pieni tytär heittäytyi hänen
syliinsä nyyhkien. Siunattu Profeetta piti häntä sylissään nyyhkien niin kovaa, että kaikki kuulivat hänet. Saad
ibn Ubahah kysyi;"Miksi itket tuolla tavalla, Allahin Lähettiläs?" Profeetta (saas) vastasi,"On vain luonnollista,
että joku itkee rakkaansa kuoltua".

An-nur 2001-4
Rabi´ah ibn Ka´b
Annamme tämän tarinan päähenkilön kertoa kokemuksistaan omin sanoin. Rabi´an tarina: ”Olin vasta nuori
poika, kun islamin usko löysi paikkansa sydämessäni täyttäen sen hengellisyydellä. Kun ensimmäisen kerran
näin Profeetta Muhammedin (saas), pysyvä rakkaus sai minut valtoihinsa. Tämä kiintymys Profeettaa (saas)
kohtaan kehittyi niin intensiiviseksi, että suljin kaiken muun ulkopuolelleni. Lopulta ajattelin: ”Miksi et tee
asioita helpommaksi itsellesi ja aseta itseäsi Profeetan (saas) palvelukseen? Mene ja tarjoa palveluasi
hänelle ja jos hän suostuu, koeta aina olla hänen kanssaan ja saavuttaa siunauksia niin tässä elämässä kuin
Tuonpuoleisessakin.”

Hyvin pian tämän jälkeen menin Profeetan (saas) luokse ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hän ei
tuottanut minulle pettymystä, vaan suostui ja niin minusta tuli hänen palvelijansa ja siitä päivästä lähtien olin
yhtä lähellä häntä kuin hänen varjonsa. Minne tahansa hän meni, minä seurasin häntä häärien hänen
ympärillään kuin planeetta auringon ympärillä. Jos hän edes katsahti minuun, minä nousin ja menin hänen
luokseen. Jos hän etsi jotain tai kierteli ympäriinsä, minä kiiruhdin auttamaan häntä. Minulla oli tapana
viettää kaikki päiväni näin, koettaen etsiä tapaa palvella häntä. Kun päivä oli ohi ja Profeetta (saas) oli
rukoillut viimeisen iltarukouksensa, ajattelin ensin että minun tulisi poistua. Mutta sitten mietin uudestaan ja
sanoin itselleni: ”Rabi´ah, miksi lähtisit? Ehkäpä Profeetta (saas) tarvitsee jotakin yön aikana”. Ja niin minä
istuin hänen ovensa eteen ja istuin siinä aina aamuun asti. Profeetta (saas) vietti yönsä seisoen
rukouksessa. Kuulin hänen resitoivan Al- Fatihaa, hän toisti sitä useaan kertaan kunnes ajatukseni
harhautuivat muualle, nukahdin tai poistuin. Tai sitten kuulin hänen sanovan: ”Allah kuule sitä, joka ylistää
Häntä”. Ja sitä hän sanoi pidempään kuin al-Fatihaa.

Profeetalla oli tapana tehdä suurempi palvelus sille, joka oli tehnyt hänelle palveluksen, kiitollisuuden
osoituksena. Hän toivoi voivansa antaa minulle palkinnon tekemistäni töistä, joten yhtenä päivänä hän (saas)
kutsui minua: ”Rabi´ah ibn Ka´b!” -”Olen palveluksessasi ja valmis tottelemaan sinua, Allahin Lähettiläs!
Antakoon Allah sinulle ikuisen onnen”, minä vastasin. -”Pyydä minulta jotain, minkä voisin antaa sinulle,” hän
(saas) sanoi. Pohdiskelin jonkin aikaa ja sanoin sitten: ”Anna minulle jonkin aikaa, oi Allahin Lähettiläs, että
voin miettiä mitä voisin pyytää ja sitten ilmoitan siitä sinulle.” -”Se sopii”, hän (saas) vastasi. Niihin aikoihin
olin köyhä nuori mies vailla vaimoa, taloa tai rahaa. Elin moskeijan pihalla muiden köyhien muslimien
kanssa. Ihmisillä oli tapana kutsua meitä ”islamin vieraiksi” (suom. huom. viittaa englanninkielisestä sanasta
jonkinlaisiin majatalovieraisiin). Jos joku muslimeista toi Profeetalle (saas) rahaa hyväntekeväisyyteen, hän
(saas) antoi kaiken rahan meille. Jos joku antoi hänelle lahjan, hän (saas) otti siitä pienen osan itselleen ja
toi lopun siitä meille. Minun mieleeni tuli pyytää jotain maallista Profeetalta (saas), jotta voisin vapauttaa
itseni köyhyydestä ja elää kuin kuka tahansa muu vaimon ja lasten kanssa. Sitten mietin uudestaan ja selitin
itselleni: ”Saatat itsesi kadotukseen, Rabi´ah ibn Ka´b! Maallinen maailma kiitää vain ohi ja jos sinun
kohtalosi on saada osuutta sen rikkauksista, Allah tulee antamaan sen sinulle pyysitpä sitä tai et. Ja
Profeetta (saas) on Allahille niin rakas, ettei Hän kieltäydy mistään hänen pyynnöistään. Sinun täytyy pyytää
häntä pyytämään Allahilta sinulle palkkiota Tuonpuoleisessa.” Tämä oli minua eniten miellyttävä päätös.

Menin Profeetan (saas) luokse ja hän (saas) kysyi: ” Mitä asiaa sinulla on, Rabi´ah?” - ”Allahin Lähettiläs!
Minä haluan pyytää sinua rukoilemaan Allahia, että Hän tekisi minusta sinun seuralaisesi Tuonpuoleisessa.”
Profeetta (saas) oli hiljaa hetken aikaa ja kysyi: ”Etkö haluaisi jotain muuta, Rabi´ah?” -”Ei, Allahin Lähettiläs!
Minä en vaihda pyyntöäni”, sanoin. -”Sitten sinun täytyy auttaa minua pääsemään tähän päämäärään
tekemällä paljon ylimääräisiä rukouksia ja kumarruksia”, oli hänen viimeinen vastauksensa.

Siitä lähtien otin tavakseni olla huolellinen palvontatöissäni jotta tulisin siunatuksi Profeetan (saas) seuralla
Tuonpuoleisessa samalla tavalla kuin olin tullut siunatuksi saadessani olla hänen palveluksessaan tässä
elämässä. Vain joitakin päiviä tämän jälkeen Profeetta (saas) kutsui minua ja kysyi: ”Etkö haluaisi mennä
naimisiin, Rabi´ah?” - ”En haluaisi minkään estävän minua palvelemasta sinua, Allahin Lähettiläs”, vastasin,
”sitä paitsi minulla ei ole rahaa huomenlahjaan tai morsiamen elatukseen.” Profeetta (saas) oli hiljaa.
Seuraavan kerran nähdessään minut hän (saas) kysyi saman kysymyksen; ”Etkö haluaisi mennä naimisiin,
Rabi´ah?” Annoin hänelle saman vastauksen kuin edellisellä kerralla mutta myöhemmin, kun olin yksin,
kaduin kun olin vastannut sillä tavalla ja sanoin itselleni: ”Häpeäisit! Profeetta (saas) tietää paremmin kuin
sinä mikä sinulle on hyväksi maallisissa ja hengellisissä asioissa. Hän tietää yhtä hyvin kuinka vähän rahaa
sinulla on. Vannon Allahin nimeen, jos Profeetta (saas) vielä kerran kysyy minulta naimisiin menosta,
vastaan tahtovani naimisiin.” Eikä kestänyt kauaa kun Profeetta (saas) taas kysyi minulta: ”Etkö haluaisi
mennä naimisiin, Rabi´ah?” Vastasin: ”Todellakin haluaisin, mutta kuka antaisi tyttärensä minulle sillä sinä
tiedät millaisessa tilassa minä elän.” Hän (saas) sanoi: ”Mene erään perheen luokse ja sano, että Allahin
Lähettiläs (saas) käski teitä antamaan tyttärenne minulle vaimoksi.” Menin Profeetan (saas) mainitseman
perheen luokse hyvin ujona ja sanoin: ”Allahin Lähettiläs lähetti minut luoksenne, jotta voisitte antaa
tyttärenne minulle vaimoksi”. ”Allahin Lähettiläs on tervetullut kotiimme ja niin on myös hänen (saas)
lähettiläänsä. Vannomme Allahin nimeen, että lähettiläs ei lähde luotamme pettyneenä.” He tekivät heti
avioliittosopimuksen, joka tekisi hänestä minun vaimoni.

Sitten menin Allahin Lähettilään saas luokse ja sanoin: ”Olen juuri tullut parhaan perheen luota. He uskoivat
minua, toivottivat tervetulleeksi ja kirjasivat avioliittosopimuksen, joka tekee hänestä minun vaimoni. Mutta
mistä minä nyt saan huomenlahjan heille?” Profeetta (saas) lähetti yhden heimoni johtajista, Burayda ibn al-
Hasibin Banu Aslamin luokse ja sanoi hänelle: ”Buraydah, ole kiltti ja kerää Rabi´alle taatelin verran kultaa.”
Hän keräsi sen minulle ja sitten Profeetta (saas) sanoi: ”Vie tämä heille ja kerro, että se on heidän tyttärensä
huomenlahja.” Menin heidän luokseen. He hyväksyivät sen, olivat hyvin iloisia ja sanoivat: ”Se on paljon ja
hyvänlaatuista.” Niin menin takaisin Profeetan (saas) luokse ja sanoin: ”En ole koskaan tavannut yhtä
avokätistä perhettä kuin tämä. He ottivat sen vastaan ja sanoivat, että se on paljon ja hyvänlaatuista. Mutta
kuinka minä saan maksettua häämenot, oi Allahin Lähettiläs?”

Jälleen kerran Profeetta (saas) kääntyi Buraydan puoleen ja pyysi häntä keräämään pässin arvosta rahaa ja
ostamaan lihava pässi. Sitten hän (saas) sanoi: ”Mene Aishan luokse ja pyydä häntä antamaan sinulle mitä
tahansa ohraa hänellä sattuu olemaan.” Niin menin hänen luokseen ja hän sanoi: ”Ota olkikori. Siinä on noin
seitsemänsataa ohraa. Vannon, ettei meillä ole muuta ruokaa sinulle annettavaksi.” Niin minä vein pässin ja
ohran morsiameni perheelle. He sanoivat valmistavansa leivän, mutta minun täytyi pyytää ystäviäni
valmistamaan pässi. Minä teurastin ja valmistin pässin joidenkin heimolaisteni kanssa ja niin minulla oli
ruokaa tarjottavana vierailleni, kun hetki sitten minulla ei ollut ollut mitään. Niin minä pidin kutsut ja kutsuin
Allahin Lähettilään (saas) ja hän otti kutsuni vastaan. Sitten Profeetta (saas) antoi minulle palan maata Abu
Bakrin omaisuuden lähettyviltä ja niin minusta oli tullut varakas, kun kerran olin ollut köyhä.

Eräänä päivänä minulla oli mielipide-eroavaisuuksia Abu Bakrin kanssa palmupuusta. Minä väitin, että se on
minun puolellani ja hän väitti, että se on hänen. Kun vastustin häntä, hän kutsui minua nimellä, joka loukkasi
minua. Heti sanan sanottuaan hän katui ja sanoi: ”Rabi´ah, sinun täytyy myös kutsua minua jollakin nimellä,
että olemme tasoissa.” Kun sanoin, etten tekisi niin, hän sanoi menevänsä Profeetan (saas) luokse
valittamaan, että en suostunut vapauttamaan häntä syyllisyydestä antamalla takaisin.

Hän todella teki niin ja minä menin hänen perässään heimolaiseni kannoillani, jotka olivat vihoissaan ja
sanoivat: ”Hän on se, joka aloitti loukkaamalla sinua ja nyt hän menee edessäsi Profeetan (saas) luokse
valittamaan sinusta.”
”Olkaa hiljaa! Tiedättekö kenestä te puhutte? Hän on As-Siddiq, yksi arvostetuimmista muslimeista. Menkää
pois ennen kuin hän katsoo taakseen ja näkee teidät. Hän saattaa luulla, että olette tulossa antamaan
apuanne häntä vastaan ja hän saattaa suuttua. Jos hän on vihainen, Profeetta (saa)s saattaa myös tulla
vihaiseksi ja sitten Allahin viha lankeaa pääni päälle, koska olen vastustellut Profeettaa.”

Niin he jättivät minut. Abu Bakr meni Profeetan (saas) luokse ja alkoi selittää mitä oli tapahtunut. Kun tulin
paikalle Profeetta (saas) kysyi minulta: ”Rabi´ah, mikä on ongelmana sinun ja As- Siddiqin välillä?”
”Allahin Lähettiläs, hän tahtoi minun puhuvan hänelle samalla tavalla kuin hän oli ensin puhunut minulle,
mutta minä kieltäydyin.”
”Olit oikeassa. Älä sano pahaa sanaa takaisin. Paremminkin sano: Antakoon Allah anteeksi Abu Bakrille.”
Joten sanoin; ”Oi Allah, anna anteeksi Abu Bakrille.”
Abu Bakr poistui kyyneleet silmissä paikalta sanoen ”Palkitkoon Allah sinut ruhtinaallisesti, Rabi´ah!
Palkitkoon Hän, subhana wa-ta’alaa, sinut ruhtinaallisesti.”

An-nur 2001-5
suom. Tahaani Mohamed Nur
’Abdullah ibn Salman
"Jos joku haluaa katsella yhtä Paratiisin asukkaista, anna hänen katsella ’Abdullah ibn Salmania."
-Medinan ihmiset Al-Husayn ibn Salman (tätä nimeä ei pitäisi sotkea Profeetan saas tyttärenpoikaan
Husayn ibn Aliin raa. Kun Husaynin eteen lisätään "al" se tarkoittaa pientä kettua.) oli yksi Yathribin (ts.
Medinan) juutalaisista oppineista. Kaikki kaupungin ihmiset kunnioittivat häntä suuresti. Kaikki, riippumatta
heidän omasta uskonnostaan, kohtelivat häntä kunnioittavasti. Hänellä oli jalon, rehellisen ja
oikeudenmukaisen miehen maine. Al-Husaynin elämä oli tasapainoista ja rauhallista, mutta samalla tärkeää
ja hyvin sisältörikasta. Hän jakoi aikansa kolmen asian välillä; palvomisen ja saarnaamisen synagogissa,
työn palmunsa kasvattamisessa huolehtien kasviensa kunnosta sekä opiskelemalla Tooraa tullakseen
paremmaksi oppineeksi. Milloin tahansa Al-Husayn luki Tooraa, hän luki moneen kertaan tutkiskellen niitä
kohtia, joissa puhuttiin uuden profeetan tulemisesta Mekan alueella, joka tulisi saattamaan loppuun kaikkien
edellisten profeettojen viestin ja joka olisi profeettojen sinetti. Al-Husayn tarkkaili merkkejä siitä kuinka uuden
profeetan voisi tunnista; miltä hän näyttäisi, kuinka hänet tunnistaisi ja muuta sellaista. Hän oli ilosta
huojentunut, kun hän luki että profeetta muuttaisi paikasta, jossa hän saisi ilmestyksensä, Yathribiin ja
asettuisi sinne asumaan. Joka kerta kun al-Husayn luki tämän, tai muisteli sitä, hän rukoili Allahia, että hän
eläisi tarpeeksi kauan saadakseen kunnian tavata tämän odotetun profeetan ja olla ensimmäisiä niistä, jotka
uskoisivat häneen. Allah vastasi hänen rukouksiinsa ja antoi hänen elää hyvin huomattavan pitkän elämän,
vielä Profeetan (saas) kuolemankin jälkeen. Hän oli onnekas tavatessaan Profeetan (saas) ja saadessaan
tältä oppia häneltä ja pian hän uskoi siihen mitä tälle (saas) oli lähetetty. Annamme al-Husaynin kertoa omin
sanoin kuinka hänestä tuli muslimi, saadaksemme parhaan kuvan hänen tunteistaan. Al-Husaynin tarina
Kun minä ensin kuulin tarinoita profeetan "ilmestymisestä", aloin etsiä tietoa hänen nimestään, sukupuustaan
ja tuntomerkeistään ja siitä, missä ja miten hän oli alkanut kutsua ihmisiä uskomaan. Vertasin niitä asioita,
joita olin hänestä kuullut niihin, joita oli kirjoitettu kirjoihimme kunnes olin varma siitä, että hän todella oli
profeetta. Pidin kaiken omana tietonani enkä jakanut sitä muiden rabbien tai oppineiden kanssa. Tuli se
päivä kun Profeetta (saas) jätti Mekan suunnatakseen al-Medinaan. Kun hän saavutti kaupungin ja päätti
matkansa Qubaan (kylä, kaksi mailia al-Medinasta), mies juoksi pitkin katuja ilmoittaen Profeetan (saas)
saapumisesta. Olin juuri silloin palmupuuni latvassa hoivaamassa sitä ja tätini, Khalida bint al-Harith istui
puun juurella. Kun kuulin uutiset, huusin: "Allah on suurin! Allah on suurin!" Kuultuaan tämän tätini sanoin:
"Mikä pettymys sinä olet! Allahin nimeen, jos se olisi itse profeetta Mooses (as )tulossa luoksemme, et olisi
noin innostunut!" "Kuule, tätiseni, vannon Allahin nimeen, että hän on Mooseksen veli, koska hän tuo saman
uskonnon ja opettaa samat uskonasiat", vastasin. Hän oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi: "Onko hän se,
josta puhuit meille, joka tulisi täyttämään sen mitä aikaisemmin on opetettu saadakseen Herransa viestin
päätökseen?" "Kyllä", sanoin. "Olkoon niin", hän nöyrtyi. Minä menin heti ulos ja suuntasin kohti Profeetan
(saas) olinpaikkaa ja näin ihmisten kilpailevan hänen ovelleen pääsystä. Joten minä sulattauduin heidän
joukkoonsa, kunnes tulin lähelle häntä. Ensimmäiseksi kuulin hänen (saas) sanovan; " Oi ihmiset!
Tervehtikää toisianne sanoin "rauha" ja ruokkikaa nälkäisiä. Rukoilkaa yöllä, kun toiset nukkuvat niin
pääsette varmasti Paratiisiin." Tarkkailin häntä kunnes olin vakuuttunut, että hänen kasvonsa eivät olleet
epärehellisen miehen kasvot. Menin vielä lähemmäksi häntä ja ilmaisin uskontunnustukseni, että ei ole
muuta jumalaa kuin Allah ja että profeetta Muhammed on Hänen lähettiläänsä. Hän kääntyi puoleeni ja kysyi
nimeäni. Sanoin että olen Al- Husayn ibn Salman. Hän sanoi: "Tästä lähtien sinä olet Abdullah ibn Salman".
-"Kyllä, Abdullah ibn Salman," minä sanoin, "vannon kautta Hänen joka lähetti sinut, etten halua käyttää
mitään muuta nimeä tästä päivästä alkaen." Sitten jätin Profeetan (saas) ja menin kotiin. Kutsuin vaimoani,
lapsiani ja sukulaisiani islamiin ja he kaikki ottivat islamin vastaan, jopa tätini Khalida, joka oli silloin jo aika
vanha. Sitten pyysin heitä pitämään islamiin palaamisemme salaisuutena muilta juutalaisilta siihen asti kun
olisi oikea aika kertoa. He suostuivat. Sitten palasin Profeetan saas luokse ja sanoin:" Allahin Lähettiläs,
monet ihmiset pitävät valheita totuutta arvokkaampana. Haluaisin sinun jututtavan heidän johtajiaan ja
piilottavan minut heiltä huoneisiisi. Kysy heiltä minun luonteenpiirteistäni kertomatta heille, että olen palannut
islamiin. Sitten pyydä heitä hyväksymään islamin usko. Jos he tietäisivät että olen palannut islamiin, he
kritisoisivat minua, sanoisivat kaikki minun huonot puoleni ja loukkaisivat minua." Joten Profeetta (saas)
kutsui heidät, piilotti minut yhteen huoneistansa ja kutsui heitä islamiin tehden uskonnon selväksi heille ja
muistuttaen että heidän kirjoituksensa kertoivat hänen (saas) tulostaan. He alkoivat käyttää tyhjänpäiväisiä
vastaväitteitä tehdäkseen totuudesta valheen ja jatkoivat näin kunnes hän (saas) luovutti. Sitten hän (saas)
kysyi heidän mielipidettään minusta. "Hän on meidän johtajamme. Ja johtajan poika. Loistava oppinut ja
loistavan oppineen poika", he vastasivat. "Luuletteko, että jos hän hyväksyisi islamin, tekin hyväksyisitte?"
Profeetta (saa)s kysyi. "Jumala varjelkoon", he kiljaisivat, "hän ei koskaan tekisi niin. Allah varjelkoon häntä
siltä!". Joten minä tulin heidän näkyviinsä ja sanoin: "Oi ihmiset, pelätkää Allahia ja hyväksykää se mitä
profeetta Muhammed on teille tuonut. Vannon Allahin nimeen, että te tiedätte hänen olevan Allahin Lähettiläs
ja että teidän asemassanne voitte hyvin löytää kuvauksia hänestä Tooran jäljennöksistä. Minä todistan, että
hän on Allahin lähettiläs ja minä uskon häneen ja siihen mitä hän sanoo. Minä tunnistan hänet." "Sinä olet
valehtelija!" he sanoivat. "Olet alhainen ihminen, syntynyt alhaiseen perheeseen. Olet yksi
tietämättömistämme, syntynyt tietämättömien perheeseen..." Ja he jatkoivat halveksumistani kunnes sanoin
Profeetalle (saas); "Monet heistä ovat pettureita. He ovat häpeällisiä. Etkö näe?" Abdullah ibn Salman otti
uuden uskontonsa vastaan janoisen miehen innolla, joka saavuttelee viileää lähdevettä. Hän rakasti
Koraania niin, että hän alinomaa luki sen jakeita. Ja hän tuli niin läheiseksi Profeetalle (saas), että hän
seurasi tätä (saas) kuin varjo. Hän omistautui saavuttaakseen Paratiisin kunnes Profeetta (saas) sanoi
hänen saavuttavan sen. Uutiset kiirivät seuralaisten seassa kunnes ne olivat saavuttaneet kaikki heistä.
Qays ibn Ubada muistaa tarinan, kuinka Profeetta (saas) antoi nämä ilouutiset Abdullahille. Eräänä päivänä
Qays istui opiskeluryhmässä Profeetan (saas) moskeijassa Medinassa. Opiskelijoiden joukossa oli vanha
mies, joka oli hyvin miellyttävä ja jonka kaikki tunsivat läheiseksi. Hän puhui viehättävästi, kauniisti joukkiolle
ja kun hän oli lähtenyt kaikki sanoivat: "Jos joku haluaa katsella yhtä Paratiisin ihmisistä, anna hänen
katsella tuota miestä". -"Kuka hän on", Qays ibn Ubadah kysyi. -"Abdullah ibn Salman", hänelle kerrottiin.
Qays vannoi itselleen, että hän seuraisi Abdullahia ja niin hän tekikin. Hän seurasi Abdullahia koko matkan
hänen kotitalolleen, joka sijaitsi Medinan ulkorajoilla. Sitten hän kiipesi hänen ovelleen, pyysi lupaa tulla
sisään ja hänet kutsuttiin sisään. -"Mitä sinä haluat, poikaseni?" Abdullah kysyi häneltä. -"Kun lähdit
moskeijasta ihmiset sanoivat, että jos joku haluaa katsella yhtä Paratiisin ihmisistä, anna hänen katsella
tuota miestä.” Joten minä seurasin sinua saadakseni selville kuinka ihmiset tietävät, että olet menossa
Paratiisiin, " Qays vastasi. -"Poikaseni, vain Allah tietää kuka menee Paratiisiin," Abdullah vastasi. -"Tiedän,
mutta siihen on oltava syy miksi he puhuvat noin." Qays jatkoi. -"Kerron sinulle sen tarinan," Abdullah sanoi.
-"Ole niin kiltti, ja antakoon Allah sinulle runsaan palkkion." "Eräänä yönä näin unen miehestä, joka tuli
luokseni ja käski minua nousemaan ylös. Kun nousin, hän johti minua kädestä pitäen. Vasemmalla oli polku,
jota pitkin halusin kulkea, mutta mies käski minua kulkemaan osoittamaansa polkua. Kuljin polkua joka johti
minut vihreään, laajaan puutarhaan. Se oli viileä, virkistävä ja täynnä kasveja. Sen keskellä oli rautainen
pylväs, joka kurkotteli ylös taivaaseen. Sen päässä oli kultainen silmukka. Mies käski minua kiipeämään
pylvääseen. Vastasin, etten voi ja sitten tyhjästä ilmestyi orja, joka auttoi minua kiipeämään ja kiipesin aina
pylvään päähän asti. Minä tarrasin silmukkaan kaksin käsin, roikuin siinä enkä laskenut irti ennen kuin
heräsin unesta." Heti aamulla menin Profeetan (saas) luokse ja kerroin hänelle unestani. Hän (saas) sanoi:
"Polku, jonka näit vasemmalla oli Vasemman seuraajien polku ja he tulevat olemaan Tulen asukkaita. Polku,
jonka näit oikealla oli Oikean seuraajien polku, ja he tulevat olemaan Paratiisin asukkaita. Puutarha, joka
valloitti sinut vihreydellään ja raikkaudellaan oli islamin uskonto. Pylväs, jonka näit keskellä oli rukous ja
silmukka sen päässä kestävä usko. Sinä tulet olemaan yksi niistä ihmisistä jotka pitävät (näistä asioista
kiinni, noudattavat niitä) kuolemaansa asti."

An-nur 2001 7-8

suom. Tahaani Mohamed Nur
JAFAR IBN ABI TALIB
Banu Abd Manafissa (jakauma Banu Hashimin klaanista, johon Profeetta (saas) kuului) oli viisi miestä jotka
muistuttivat kovasti Profeetta Muhammedia (saas). Yhdennäköisyyyttä löytyi jopa niin paljon että ne, jotka
eivät pystyneet tunnistamaan ihmisiä kunnolla, olisivat sekoittaneet heidät keskenään. Tässä sinulle
esitellään kaikki ne henkilöt, jotka muistuttivat Profeettaa (saas). Ensimmäinen oli Abu Sufyan ibn al-Harith
ibn Abd al-Muttalib, joka oli Profeetan (saas) serkku ja veli rintaruokinnan kautta. Toinen oli Qutham ibn al-
Harith ibn Abd al-Muttalib, Profeetan (saas) toinen serkku. Seuraavaksi as-Sa´ib ibn ´Ubayd ibn Abd al-Yazid
ibn Hashim. Hän oli mahtavan oppineen, As-Shafain isoisä. Olkoon Allah häneen tyytyväinen. Sitten al-
Hassan ibn Ali, joka oli Profeetan (saas) lapsenlapsi, tämän (saas) tyttären Fatiman poika ja hän oli se josta
kasvoi eniten Profeettaa (saas) muistuttava mies. Lopultakin, Jafar ibn Abi Talib. Hän oli Ali ibn Abi Talibin,
joka oli yksi neljästä kalifista, veli. Tässä osassa opimme tapahtumia Jafarin elämästä, insha Allah. Abu Talib
eli vaikeassa taloudellisessa tilanteessa siitäkin huolimatta, että hän oli yksi quraishien eliitistä ja häntä
kunnioitettiin suuresti heimon ihmisten parissa. Hänellä oli monta lastakin elätettävänä. Yhtenä vuotena
hänen tilanteestaan tuli hyvin akuutti kuivuuden takia joka tuhosi kaikki kasvit ja sadon. Quraishilaiset söivät
jopa vanhoja luita. Siihen aikaan quraishien parissa oli kaksi miestä, jotka tulivat toimeen muita paremmin;
Muhammed ibn Abdullah ja hänen enonsa, Al- Abbas. Muhammed sanoi hänen enolleen: "Eno, sinun
veljelläsi Abu Talibilla on monta lasta, jotka hänen täytyy ruokkia ja näethän kuinka kaikki kärsivät
kuivuudesta ja nälästä. Mennään hänen luokseen. Otetaan kummatkin yksi hänen lapsistaan
huolehdittaviksemme niin, että voimme lievittää hänen vastuutaan." "Tämä, mitä sinä ehdotat on todellista
hyväntekeväisyyttä ja oikeutta," sanoi Al- Abbas. Niinpä nämä kaksi menivät Abu Talibin luokse ja sanoivat
hänelle; "Me haluaisimme auttaa sinua edes hieman pitämään huolta lapsistasi, edes siihen asti kun tämä
kriisi helpottuu." "Voitte tehdä kuinka haluatte kunhan ette ota Aqilia mukaanne," Abu Talib sanoi. Niinpä
Muhammed otti Alin ja piti hänet luonaan ja Al-Abbas otti Jafarin yhdeksi holhokeistaan. Ali viipyi
Muhammedin luona yli sen ajan, jolloin Allah lähetti ensimmäisen ilmoituksen, joka kertoi Muhammedille että
Allah oli valinnut hänet Totuuden ja Johdatuksen Profeetaksi. Ali oli ensimmäinen poika, joka uskoi häneen.
Jafar taas oli setänsä al-Abbasin luona kunnes hyväksyi islamin, varttui ja oli valmis pitämään itsestään
huolta. Vaimonsa, Asma bint Umaysin kanssa Jafar liittyi valon kulkueeseen, joka tunnettiin jo alusta alkaen
islamina. Kummatkin heistä hyväksyivät islamin Abu Bakr As-Siddiqin kautta jo ennen kuin Profeetta oli
alkanut kutsumaan ihmisiä islamiin al-Arqamin talossa. Tämä nuori pari oli quraishilaisten julmuuden ja
vainon kohteena, kuten kaikki muutkin aikaisimmista muslimeista. He kestivät kärsivällisesti vainot, koska he
tiesivät, että tie Paratiisiin oli piikkinen ja ympäröity vastoinkäymisillä. Ainoa asia, joka häiritsi heitä ja heidän
veljiään islamissa oli se, että quraishilaiset estivät heitä harjoittamasta islamin säädöksiä. He eivät pystyneet
nauttimaan hengellisistä palvelustöistä, koska quraishilaiset olivat joka puolella estelemässä muslimeja
rukoilemasta yhdessä ja tapaamasta toisiaan. Koska he tunsivat, etteivät he pystyneet edes hengittämään
vapaasti, Jafar pyysi Profeetalta itselleen, vaimolleen ja ryhmälle muita seuralaisia luvan muuttaa
Abessiniaan. Surullisena Profeetta (saas) myöntyi. Hänet (saas) teki surulliseksi nähdä kuinka nämä
puhtaat, oikeudenmukaiset ihmiset pakotettiin jättämään kotinsa ja ne paikat, joissa he olivat leikkineet
yhdessä ja kasvaneet yhdessä. Heitä ei pakotettu maanpakoon mistään rikoksesta, vain koska he sanoivat:
”Allah on Herramme.” Mutta hänen (saas) täytyi antaa heidän mennä, koska hän (saas) ei pystynyt
suojelemaan heitä quraishilaisten vainoilta. Tämän ensimmäisen Hijran osanottajat matkustivat Abessiniaan
Jafar ibn Abi Talibin (olkoon Allah häneen tyytyväinen) johdattaessa heitä. He asettuivat sinne asumaan sen
oikeudenmukaisen, hyveellisen kuninkaan suojeluksen alle. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun he olivat
hyväksyneet islamin, he nauttivat turvallisuuden tunteesta ja palvomisen ihanuudesta, ilman minkäänlaisia
häiriötekijöitä. Heidän onnensa oli täydellinen. Mutta quraishilaiset saivat hyvin nopeasti selville minne nämä
muslimit olivat menneet. He kuulivat kuinka muslimit olivat pyytäneet suojelusta Abessinian kuninkaalta ja
kuinka he saivat harjoittaa uskontoaan vapaasti. Vihasta suunniltaan quraishilaiset alkoivat suunnitella
muslimien tappamista tai heidän tuomistaan takaisin Mekkaan. jossa he olisivat quraishilaisten "armon" alla.
Yksi näiden tapahtumien seuraajista oli Umm Salama ja historia on säilyttänyt meille hänen kertomuksensa
tapahtumista joten annamme hänen kertoa ne: Umm Salaman kertomus "Kun asetuimme Abessiniaan,
tunsimme että meitä on siunattu parhailla naapureilla. Me löysimme turvaa uskollemme ja saimme vapaasti
palvella Herraamme, Kaikkivaltiasta Allahia ilman, että meitä loukattaisiin tai vahingoitettaisiin. Kun
quraishilaiset kuulivat tästä he tekivät suunnitelman ja lähettivät kaksi heidän voimakkaimmista miehestään:
'Amr ibn Al-Aas'in ja 'Abdullah ibn Abi Rabi'an. Quraishilaiset lähettivät monia lahjoja An- Najashille ja hänen
piispoilleen, valiten parhaat tavarat mitä he pystyivät löytämään Hijazista. He määräsivät kaksi lähettiä
antamaan piispoille heidän lahjansa ennen kuin he olivat edes keskustelleet meidän asiastamme kuninkaan
kanssa. Kun he saapuivat, he noudattivat ohjeitaan tavaten jokaisen piispan, antaen hänelle hänen lahjansa
ja kertoen hänelle: ”Teidän kuninkaanne kuningaskunta häiriintyy nyt nuorien takia, jotka ovat järjettömiä
meidän heimostamme. He ovat kääntyneet uskonnostamme, meidän esi-isiemme uskonnosta ja he ovat
aiheuttaneet levottomuutta kansansa parissa. Kun puhumme kuninkaan kanssa, pyydä häntä luovuttamaan
nämä kapinalliset meille kysymättä heidän uskostaan, sillä heidän oman heimonsa aateliset tuntevat heidät
parhaiten ja tietävät mitä he todella uskovat." Piispat suostuivat tähän suunnitelmaan. Ei ollut mitään mitä
'Amr ibn Al-Aas olisin halunnut vähemmän kuin että An-Najashi olisi kutsunut meidät luokseen halutakseen
kuulla mitä sanottavaa meillä oli. Sitten lähetit menivät An-Najashin luokse ja antoivat hänelle lahjat. Hän oli
ilahtunut niistä. Sen jälkeen lähetit sanoivat hänelle:"Oi kuningas! Ryhmä heimomme alimpia on etsinyt
turvaa sinun kuningaskunnastasi. He ovat tuoneet uskonnon, joka on tuntematon meille ja sinulle, he ovat
jättäneet uskontomme eivätkä ole hyväksyneet sinun uskontoasi. Heidän vanhempansa, setänsä ja
heimonsa aateliset ovat lähettäneet meidät, että palauttaisit heidät heidän perheilleen, sillä he tietävät
parhaiten millaista epäjärjestystä nämä nuoret ovat saaneet aikaan." An-Najashi katsahti piispoihinsa, jotka
sanoivat: "He puhuvat totta, sir, sillä heidänlaisensa ovat parhaita tuomitsemaan heitä ja heidän tekojaan.
Lähetä heidät takaisin niin ,että heidän kansansa voi päättää mitä tehdä heille." -"Ei! Vannon Allahin nimeen,
etten anna heitä kenellekään ennen kuin olen kutsunut heidät paikalle ja kuullut heidän sanottavansa tästä
syytteestä. Jos se, mitä lähetit väittävät, on totta, annan heidät pois, mutta jos asianlaita on toisin, minä
suojelen heitä ja olen heille hyvä naapuri niin pitkään kun he asuvat kuningaskunnassani." Niin kuningas
kutsui meitä. Ennen menoamme hänen luokseen kokoonnuimme ja sanoimme toisillemme: "Kuningas tulee
kysymään uskonnostamme, joten olkaamme varmoja, että puhumme uskostamme. Annamme Jafar ibn Abi
Talibin puhua puolestamme ja loput meistä olkoon hiljaa." Sitten menimme An-Najashin luokse.
Huomasimme, että hän oli koonnut pappinsa ja antanut heidän istuutua kummallekin puolelle valtaistuintaan.
Heillä oli yllään vihreät köytensä ja pitkät hiippansa. Eteensä he olivat asettaneet kirjansa. Näimme myös
Amr ibn al- 'Aas'in ja Abdullah ibn Abi Rabi'an heidän kanssaan. Kun olimme istuutuneet An-Najashi kääntyi
puoleemme ja sanoi: "Kertokaa minulle tästä uskonnosta, jonka olette keksineet ja jonka takia olette
jättäneet kansanne uskonnon. Ette ole liittyneet minun uskooni tai mihinkään, minkä minä tuntisin." Jafar ibn
Abi Talib astui askeleen eteenpäin ja sanoi: ”Sir, me olimme välinpitämättömiä ihmisiä. Me palvoimme
patsaita ja söimme kuolleiden eläinten lihaa. Me teimme irstaita tekoja ja katkoimme perhesiteitä ja
kohtelimme naapureitamme huonosti. Vahvat joukostamme sortivat heikoimpiamme ja me jatkoimme näin,
kunnes Allah lähetti meille Lähettilään oman kansamme parista. Hän on mies arvostetusta suvusta, joka
tunnetaan rehellisyydestään, lojaalisuudestaan ja siveydestään. Hän kutsui meitä Allahin uskontoon,
uskomaan yksin Häneen ja palvelemaan yksin Häntä. Hän käski meitä heittämään pois kaiken, mitä me ja
sukulaisemme olimme palvoneet Allahin rinnalla ja kielsi patsaat ja toteemit. Hän on käskenyt meitä
puhumaan vain totta, täyttämään lupauksemme, olemaan anteliaita sukulaisillemme ja ystävällisiä
naapureillemme, pidättyä siitä mikä on kiellettyä ja suojella toisten elämää. Hän on kieltänyt meitä
harjoittamasta rivoutta, antamasta väärää valaa, anastamasta orpojen omaisuutta ja häpäisemästä siveitä
naisia. Kaikista eniten hän on käskenyt meitä palvomaan yksin Allahia ja olla asettamasta ketään Hänen
rinnalleen. Rukoilemaan määrätyt rukoukset, maksamaan almuverot ja paastoamaan Ramadan-kuukauden.
Me uskoimme häneen, hyväksyimme, mitä hän sanoi ja seurasimme sitä, minkä hän toi Allahilta. Me olemme
myöntyneet siihen, että se, mitä hän sanoo sallituksi, on sitä, ja mitä hän sanoo kielletyksi, on sitä. Tämän
takia meidän kansamme on hyökännyt kimppuumme ja vainonnut meitä kauhealla tavalla, että jättäisimme
uskontomme ja että palaisimme takaisin pakanuuteen. Kun me huomasimme ,että he yhä vain jatkoivat
sortoa tehden elämästämme onnettoman ja kieltäen meitä harjoittamasta uskontoamme, lähdimme
tullaksemme sinun maahasi, sir, ja valitsimme sinut mieluummin kuin kenetkään muut suojelijaksemme
toivoen, että voisimme olla naapureitasi ilman epäoikeudenmukaista kohtelua." An-Najashi tarkkaili Jafaria ja
kysyi; "Osaatko mitään siitä, minkä Profeettanne on tuonut teille Allahilta?" Kun Jafar vastasi myöntävästi,
an-Najashi käski häntä resitoimaan joten Jafar aloitti; "Allahin, Armeliaan Armahtajan nimeen.
Kaaf.Ha.Yaa.Ayn.Saad. Tämä on ilmoitus Herrasi armosta Hänen palvelijalleen
Sakarialle. Sillä hän kutsui Herraansa salassa. Hän sanoi: `Herrani, minun luuni
ovat heikot ja hiukseni kimaltavat valkoisina, mutta koskaan en ole jäänyt ilman
siunausta, kun olen kutsunut Sinua." Jafar jatkoi Marian suuran ensimmäisen osan loppuun.
Hyvin liikuttuneena - Najashi itki ja hänen piispansa itkivät hänen kanssaan kuultuaan Allahin kauniit sanat.
Sitten An-Najashi sanoi: "Profeettanne teille tuoma valo tulee samasta lähteestä kuin se valo, jonka Jeesus
toi meille. Hän kääntyi Amr ibn al-'Aas' in ja Abdullah ibn Abi Rabi'an puoleen ja sanoi heille: ”Menkää kotiin,
sillä en koskaan tule luovuttamaan heitä teille." Kun jätimme An-Najashin väen, kuulimme Amr ibn Al-'Aas' in
meitä uhaten sanovan seuralaiselleen: "Vannon Jumalan nimeen, menen huomenna kuninkaan luokse ja
kerron hänelle sellaisia asioita heistä, jotka täyttävät hänet vihalla ja inholla heitä kohtaan. Minä saan hänet
leikkaamaan heidät juuriltaan." "Älä tee niin," sanoi Abdullah, " vaikka he ovat kääntyneet meitä vastaan, he
ovat silti sukuamme." "Riittää tuollainen," Amr sanoi, "minä kerron hänelle jotakin, joka ravisuttaa maata
heidän jalkojensa alla. Minä kerron hänelle, että he väittävät Jeesuksen olevan orja." (suom.huom. "orja"-
ilkeää sanoilla leikkimistä, sillä muslimit uskovat että kaikki ihmiset, mukaan lukien Profeetat, ovat Allahin
palvelijoita.) Seuraavana päivänä Amr meni An-Najashin luokse ja sanoi: ”Sir! Nuo ihmiset, joille olet antanut
suojan, sanovat jotakin kauheaa Jeesuksesta, Marian pojasta. Kutsu heidät luoksesi ja kysy heiltä, mitä he
sanovat." Kun kuulimme tästä, tulimme huolestuneemmiksi kuin koskaan aikaisemmin. Yksi joukostamme
kysyi: ”Mitä meidän tulisi sanoa. jos kuningas kysyy meiltä Jeesuksesta, Marian pojasta?" Sovimme, että
sanomme vain sen mitä Allah on kertonut meille Koraanissa, emmekä lisäisi edes yhtä sanaa siihen mitä
meidän Profeettamme (saas) on opettanut meille, tapahtui mitä tahansa. Sovimme myös, että Jafar ibn Abi
Talib puhuisi taas puolestamme. Menimme An-Najashin luokse, kun hän kutsui meitä ja näimme hänen
piispansa istumassa hänen seurassaan samalla tavalla kuin olimme nähneet heidät aikaisemmin tekevän.
Myös Amr ibn al-’Aas ja Abdullah ibn Abi Rabiah olivat paikalla. Heti, kun olimme kaikki hänen edessään,
An-Najashi avasi keskustelun kysyen;" Mitä se on mitä sanotte Jeesuksesta,Marian pojasta?" "Sitä minkä
Profeettamme (saas) meille kertoi," Jafar vastasi. "Mitä hän sanoo?", kysyi An-Najashi. "Että hän (as) on
Allahin palvelija ja lähettiläs," vastasi Jafar, "ja Hänen Hengestään, Hänen Sanansa, jonka Hän julisti
hurskaalle Neitsyt Marialle." Kun An-Najashi kuuli tämän Jafarilta, hän löi lattiaa ällistyneenä ja sanoi: "
Allahin nimeen, sillä mitä Profeettanne tuo ja mitä Jeesus sanoi ei ole hiuskarvaakaan eroa." Piispat olivat
tyytymättömiä. "Se on totuus, hyväksyitte tai ette," An-Najashi sanoi piispoilleen. Meille hän sanoi: ”Voitte
mennä. Olette turvassa eikä teitä luovuteta kenellekään. Jos joku loukkaa teitä, hänen täytyy maksaa sakkoa
ja joka koettaa vahingoittaa teitä, saa rangaistuksen. Vannon Allahin nimeen, että en anna minkään pahan
koskettaa teitä vaikka joutuisin antamaan vuorellisen kultaa estääkseni sen." Sitten An-Najashi katsahti
Amriin ja hänen seuralaiseensa sanoen: ”Palauttakaa näiden miehien tuomat lahjat heille, sillä me emme ole
niiden tarpeessa." Amr ja hänen seuralaisensa lähtivät, voitettuina ja pettyneinä. Ja me taas pysyimme An-
Najashin luona, parhaissa oloissa ja parhaan naapurin kanssa. Umm Salaman kertomus loppuu. Jafar ibn
Abi Talib ja hänen vaimonsa viettivät kymmenen rauhaisaa vuotta An-Najashin maassa. Hijran
seitsemäntenä vuonna he muuttivat muslimiryhmän kanssa Medinaan. Kun he saapuivat, Allahin Lähettiläs
(saas) oli palaamassa Allahin antamalta Khaybarin voitolta. Hän (saas) oli niin iloinen nähdessään Jafarin,
että hän (saas) sanoi: "En tiedä mikä tekee minut iloisemmaksi, Khaybarin voitto vai Jafarin paluu." Muut
muslimit olivat yhtä iloisia kuin Profeetta (saas) Jafarin paluusta, erityisesti köyhät. Hänet tunnettiin
huolestaan köyhiä kohtaan, siihen pisteeseen asti, että hänelle annettiin lempinimi "köyhien isä". Abu Huraira
sanoi hänestä: "Kiltein ihminen meille, Medinan köyhille, oli Jafar ibn Abi Talib. Hänellä oli tapana viedä
meidät kotiinsa ruokkiakseen meidät sillä, mitä hänen kodissaan ikinä oli. Jos hänen ruokansa oli lopussa,
hän toi kannun, jossa säilytti voita, rikkoi sen. jotta me saisimme viimeiset pisarat sen sisältä." Jafar ibn Abi
Talib ei viipynyt Medinassa kauaa. Hijran kahdeksantena vuonna Profeetta (saas) valmisteli armeijan
taistelemaan bysanttilaisia vastaan Syyriassa. Hän antoi armeijan johtajuuden Zaid ibn Harithalle sanoen:
"Jos Zaid tapetaan tai hän haavoittuu, ottakoon Jafar ibn Abi Talib johtajuuden, jos Jafar ibn Abi Talib
tapetaan tai hän haavoittuu, ottakoon Abdullah ibn Rawaha johtajuuden ja jos Abdullah ibn Rawaha tapetaan
tai hän haavoittuu. saavat muslimit itse päättää johtajastaan." Kun muslimit saapuivat Mua'tahiin, joka on
nykyisin Jordaniassa lähellä Syyrian rajaa, he huomasivat että bysanttilaiset olivat lähettäneet 100 000
sotilasta joiden apuna oli yhteensä 100 000 kristittyä arabia Lakhmin, Judhamin, Qu'adahin ja muiden
heimoista. Muslimisotilaita oli 3000. Pian taistelun alettua Zaid ibn Haritha kaatui taisteltuaan rohkeasti
viimeiseen hengen vetoonsa. Jafar, nähtyään kuinka pahasti muslimit voisivat joutua maksamaan tässä
epätasaisessa kisassa, antoi kauniin raudikkonsa juosta ja halvaannutti sen miekallaan, ettei siitä olisi
mitään hyötyä, jos viholliset saisivat sen käsiinsä. Kantaen muslimien lippua, hän meni bysanttilaisten rivien
läpi laulaen: " Kuinka kaunis Paratiisi onkaan, kun se tulee lähelle. Suloisesti tuoksutettu, viileine ja
virkistävine juomineen. Ja bysanttilaisille, itsevarmoille, rangaistus tuodaan lähelle, Pakanoita, sukupolvesta
toiseen. Ja minun tehtäväni, kun minä heidät kohtaan, on taistella heitä vastaan." Hän jatkoi taistelua
vihollisten seassa kunnes sai osuman, joka katkaisi hänen oikean kätensä. Hän otti lipun toiseen käteensä,
mutta pian hän sai osuman, joka katkaisi hänen vasemman kätensä. Hän piteli lippua rintaansa vasten
käsiensä tyngillä kunnes sai viimein osuman, joka leikkasi hänet kahtia. 'Abdullah ibn Rawaha otti lipun ja
jatkoi taistelua kunnes hän kohtasi saman lopun kuin hänen kaksi seuralaistaan (olkoon Allah heihin
tyytyväinen). Kuullessaan uutiset näiden kolmen johtajan kuolemasta Allahin Lähettiläs (saas) oli murheen
murtama. Hän meni serkkunsa, Jafar ibn Abi Talibin talolle, jossa hän huomasi että Jafarin vaimo, Asma, oli
laittanut kaiken valmiiksi miehensä paluuta varten. Hän oli tehnyt tuoretta leipää, kylvettänyt lapset, pukenut
heidät parhaimpiinsa ja parfymoinut heidät. Asma kuvasi tapahtumaa näin; "Kun Allahin Lähettiläs (saas) tuli
luoksemme, hänen kasvonsa olivat murheen murtamat. Aloin hermostua, mutta en halunnut kysyä häneltä
Jafarista siinä pelossa, että kuulisin jotain, joka tekisi minut surulliseksi. Profeetta (saas) tervehti minua ja
käski minua tuomaan lapset luokseen. Minä kutsuin heitä ja he tulivat kiirehtien eteenpäin tyytyväisinä,
kiljahdellen iloisesti ja jokainen koetti tulla esiin niin, että saisi hänen (saas) jakamattoman huomion. Hän
(saas) nojasi heitä vasten, halaten heitä ja haudaten kasvonsa heidän käsivarsiinsa. kun kyyneleet valuivat
hänen silmistään. Minä itkin: "Oletko kuullut pahoja uutisia Jafarista ja hänen kahdesta seuralaisestaan, oi
Allahin Lähettiläs?" "Kyllä", Allahin Lähettiläs (saas) sanoi, " he ovat kaikki kuolleet marttyyreinä taistelussa."
Kun lapset kuulivat äitinsä nyyhkytyksen, hymyt katosivat heidän kasvoiltaan ja he jähmettyivät paikoilleen
tajutessaan, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Allahin Lähettiläs (saas) poistui paikalta kuivaten
kyyneleitään ja rukoillen:" Oi Allah! Pidä huolta Jafarin lapsista hänen poissaollessaan. Oi Allah! Pidä huolta
Jafarin vaimosta hänen poissaollessaan." Sitten hän (saas) lisäsi; "minä näin näyn, jossa Jafar oli
Paratiisissa linnun muodossa siipineen, jotka olivat veren tahrimat ja kirkkaan punaisine jalkoineen."

Lähde: Portraits from the lives of the

Companions of the Prophet Muhammed
(saas) by Abdur-Rahman Al-Basha

An-nur 2001-9
suom. Tahaani Mohamed Nur
Abdullah ibn Abbas
radiAllahu anhu
"Hän on nuori mies, joka on sopiva johtamaan aikuisia miehiä; hänen mielensä on tiedusteleva ja hänen
luontonsa tarkkanäköinen." Umar ibn Al-Khattab Tämä ansioitunut Seuralainen, Abdullah ibn Abbas oli mies,
joka saavutti hyvän maineen kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka hän oli nuori kun Profeetta Muhammed (saas)
eli, hän kuitenkin saavutti kunnian oppia Profeetalta (saas) ja näin hänet lasketaan yhdeksi Seuralaisista.
Hän myös nautti kunniasta olla yksi Profeetan (saas) perheestä, jolle hän oli serkku. Muslimit ovat aina
tunteneet hänet "yhteisömme oppineena" sillä ei ollut yhtäkään islamilaisen tiedon haaraa missä hän ei ollut
asiantunteva. Lisäksi hän oli hyvin nöyrä. Hän paastosi päivät ja vietti suuren osan yöstä rukoillen. Hän nousi
yöllä ennen auringonnousua kun toiset olivat syvässä,mukavassa unessa ja rukoili Herraltaan anteeksiantoa
ja armoa. Hän itki öisin Herransa pelosta kunnes hänen kasvoilleen tuli pysyvät kyynelten jäljet. Tämä oli Ibn
Abbas (ra), Profeetan (saas) yhteisön hurskas oppinut.Hän oli se joka tiesi eniten Koraanista ja sen
tarkoituksesta, ja kaikista kykenevin selittämään Koraanin vaikeimpia jakeita. Abdullah ibn Abbas syntyi
kolme vuotta al- Hijran jälkeen, joten hän oli vain 13-vuotias kun Profeetta (saas) kuoli. Huolimatta hänen
nuoruudestaan hän oli tallentanut muistiinsa 1600 Profeetan (saas) sanomaa jotka on dokumentoitu Al-
Bukharin ja Muslimin kokoelmiin. Kun hän syntyi hänen äitinsä vei hänet heti Profeetan (saas) luokse.
Odottamatta että hän olisi parantunut koettelemuksistaan, tai edes ruokkinut vauvaa hän vei lapsen
serkkunsa luokse siinä toivossa että Profeetta (saas) sanoisi rukouksen tai siunauksen lapselle. Profeetta
(saas), jonka suusta Jumalallinen Ilmestys tuli, hieroi lapsen suuta syljellään. Näin Abdullah ibn Abbas aloitti
elämänsä Profeetan siunauksella sillä ei vain Profeetan sylki kulkeutunut hänen suuhunsa vaan myöskin
Profeetan (saas) viisaus ja hurskaus. Kun Abdullah ibn Abbas oli kuusivuotias hänestä oli tullut Profeetan
(saas) alituinen seuralainen. Hän kantoi hänelle vettä rukouspesua varten ja seisoi hänen takanaan
rukouksessa. Niin kuin kuu kiertää aurinkoa Abdullah kulki Profeetan jäljessä ollen hänen mukanaan jopa
silloin kun hän matkusti. Abdullah ibn Abbas ei tehnyt tätä sokeasti vaan hänen mielensä muistutti
nykyaikaista tietokonetta; hän oppi, analysoi ja muisti kaikki Profeetan (saas) sanat ja teot. Klassinen
islamilainen kirjallisuus kertoo paljon Ibn Abbasin elämästä hänen omin sanoin. Ibn Abbas kertoi että kun
Profeetta (saas) tahtoi suorittaa rukouspesun ja kun hän toi hänelle vettä sitä varten, Profeetta (saas) oli
ilahtunut lapsen nopeudesta. Kerran Profeetta (saas) nousi rukoillakseen ja osoitti Abdullahille että hän voisi
seisoa hänen (saas) rinnalla rukouksessa. Abdullah epäröi ja jäikin rukoilemaan Profeetan (saas) taakse.Kun
Profeetta (saas) lopetti rukouksensa hän asettui makaamaan sinne missä Abdullah istui ja kysyi: "Miksi sinä
et seisonut vierelläni, Abdullah?" "Sinä olet liian arvovaltainen ja tärkeä, ja minä en ole sen arvoinen että
voisin rukoilla vierelläsi." Profeetta (saas) nosti kätensä rukoukseen ja sanoi; " Oi Allah! Suo hänelle
viisautta!" Allah SWT vastasi Profeetan rukoukseen ja soi tälle lapselle viisautta kaikkien Hashimin
klaanilaisten oppineiden yli. Tässä on hyvin tunnettu tarina kuinka Abdullah ibn Abbas käytti viisauttaan ja
oppineisuuttaan riidan katkaisemiseksi ja se kuuluu näin: Abdullah ibn Abbas ja Khawarij Kun jotkut Ali Ibn
Abi Talibin (olkoon Allah häneen tyytyväinen . Hän oli Profeetan (saas) serkku, hän kasvoi Profeetan
taloudessa ja oli ensimmäinen mies joka uskoi häneen (saas). Hän nai Profeetan tyttären Fatiman RA ja hän
oli muslimien neljäs kalifi. Seuralaiset pettivät hänet jättämällä hänet, kun hänellä oli kiista Muawiyan kanssa,
Abdullah ibn Abbas puuttui asiaan. Hän meni kalifi Alin luokse ja sanoi; "Uskollisten Johtaja, salli minun
mennä heidän luokseen ja puhua heidän kanssaan." "Pelkään, että he satuttavat sinua", sanoi Ali. "Minusta
tuntuu että ei, jos Allah niin tahtoo," vastasi ibn Abbas.Kun Ibn Abbas meni ja näki Khawarijien joukon, hän
huomas,i että he ovat hyvin hurskaita ja Allahia pelkääviä. He toivottivat hänet tervetulleeksi ja kysyivät
minkä tähden hän on tullut. Kun hän kertoi, että hän halusi jutella heidän kanssaan. Jotkut heistä kieltäytyivät
kuuntelemasta mutta toiset taas olivat halukkaita kuulemaan mitä sanottavaa hänellä oli. Ibn Abbas aloitti
kysymällä: "Kertokaa minulle miksi olette vihaisia Allahin Lähettilään serkulle ja vävylle, nuorelle miehelle
joka ensimmäisenä uskoi häneen (saas)?" "On kolme asiaa jotka ovat saaneet meidät vihaisiksi", he
sanoivat. "Ensiksi hän salli miesten sopia riidan sopimisesta asiassa, joka pitäisi sopia Koraaniin mukaan.
Toiseksi, hän taisteli Muawiyan kanssa eikä ottanut saalista tai sotavankeja. Kolmanneksi hän salli ihmisten
olla kutsumatta häntä Uskollisten Johtajaksi sen jälkeen kun he olivat antaneet hänelle johtajuuden ja
vannoneet uskollisuutta hänelle." "Jos annan teille selviä todisteita Pyhästä Koraanista, Allahin Kirjasta ja
Profeetta Muhammedin (saas) sunnasta niin lopetatteko riidan?", kysyi Ibn Abbas. He lupasivat ja Ibn Abbas
aloitti; "Aloittakaamme teidän väitteestänne että Ali antoi miehille luvan sopia uskonasian. Itse Allah sanoo
Pyhässä Koraanissa: Oi te jotka uskotte! Älkää tappako riistaa kun olette Ihramin
tilassa ( hajjille tai umralle mentäessä) ja kuka tahansa teistä tekee niin
tarkoituksella hänen täytyy korvata virheensä antamalla syömäkelpoinen eläin
hyväntekeväisyyteen, samanveroinen jonka hän tappoi, josta määrää kaksi reilua
miestä joukostanne. Koraani 5:95 Kysyn teiltä Allahin nimeen: kumpi on etusijalla; että miehet
päättävät jäniksen tai viiriäisen hinnasta vai että he päättävät veren vuodattamisen ja riidan lopettamisesta?"
"Totta kai verenvuodatuksen lopettaminen ja riidan sopiminen on tärkeämpää", he vastasivat. "Oletteko
vakuuttuneita?" Ibn Abbas kysyi ja kun he vastasivat myöntävästi hän jatkoi; "Ja mitä tulee saaliin ja
sotavankien ottamiseen, olen tyrmistynyt. Ottaisitteko äitinne, Uskovien äidin Aishan vangiksenne ja tekisitte
hänestä jalkavaimon niin kuin pakana orjatytöstä? Jos vastaatte kyllä, olette silloin sortuneet jumalanpilkkaan
ja jos sanotte että hän ei ole äitinne, olette myös sortuneet jumalanpilkkaan sillä Allah sanoo Koraanissa:
Profeetalla on enemmän oikeuksia uskovia kohtaan kuin heillä on itseään kohtaan
ja hänen (saas) vaimot ovat heidän äitejään. 33:6 Joten valitkaa minkä uskotte olevan oikein.
Olenko vakuuttanut teidät?" Kun he myönsivät, Ibn Abbas jatkoi: "Ja verratkaa väitettänne siitä, että Ali
luopui Uskollisten Johtajan nimityksestä Profeetan (saas) tekoon al- Hudaybiyan aikana. Kun hän saneli
aselevon tekstin pakanoille ja käski heidän kirjoittaa Muhammed, Allahin Lähettiläs , he sanoivat; "Jos me
uskoisimme että sinä olet Allahin Lähettiläs me emme olisi aloittaneet sotaa sinua vastaan tai estäneet sinua
tekemästä pyhiinvaellusta. Me kirjoitamme vain Muhammed ibn Abdullah." Siunattu Profeetta (saas) myöntyi
heidän toiveeseensa sanomalla: "Minä vannon olevani Allahin Lähettiläs vaikka te kaikki kieltäisitte minut."
Olenko vakuuttanut teidät?" Tämän tapaamisen tuloksena, jossa Abdullah ibn Abbas osoitti viisautensa ja
perustelunsa voiman, 20 000 eroa lietsovista (ts. khawarijeista) olivat taas lojaaleja Alille vaikkakin 4 000
itsepäisesti kielsivät totuuden ja olivat järkkymättömiä jatkamaan riitaa. Abdullahista tuli lukenut oppinut
hänen sitkeytensä ja ahkeruutensa johdosta. Kuten olemme jo aikaisemmin huomanneet hän omisti kaiken
aikansa Profeetalta (saas) oppimiseen. Kun Profeetta (saas) jätti tämän maailman hän kiinnitti huomionsa
Seuralaisiin koittaen etsiä jokaista tiedon murusta jonka hän vain pystyisi löytämään. Hän kuvaili omia
ponnistelujaan seuraavasti: "Jos kuulin että joku Profeetan Seuralaisista tiesi hadithin menin hänen kotiinsa
keskipäivän siestan aikoihin. En koputtanut vaikka tiesin että minut laskettaisiin sisään jos olisin niin tehnyt.
Minä tein viitastani tyynyn ja rupesin makaamaan hänen porttinsa eteen. Nukuin helteessä ja tuuli peitti
minut hiekalla. Syy miksi nöyrryin tällä tavalla ol,i että tämä henkilö ymmärtäisi kuinka paljon minä arvostin
hänen hallitsemaansa tietoa ja että tämä oli yllyttänyt häntä jakamaan sen kanssani. Ja kun hän tuli ulos ja
näki minut näin hän sanoi: "Allahin Lähettilään serkku! Mikä toi sinut tänne? Jos olisit pyytänyt, olisin tullut
luoksesi." Minä vastasin: "Sinä ansaitset enemmän että minä tulen luoksesi. Oppineisuutta etsitään, eikä
opin tarvitse etsiä oppilaitaan." Sitten minä kysyin häneltä hadithista. Aivan kuten Ibn Abbas nöyrtyi
hakiessaan tietoa, hän osoitti myös suurta arvostusta oppineita kohtaan. Kerran Zayd ibn Thabit halusi
mennä jonnekin hevosellaan. Zayd oli ollut se kirjuri jolle Siunattu Profeetta (saas) oli sanellut Koraanin
sanoja. Hän oli myös Medinan laillinen johtava oppinut ja hän oli kaikkein tietävin perinnönjaosta ja
perinnöstä. Abdullah ibn Abbas seisoi hänen edessään nöyränä kuin palvelija pidellen Zaydin hevosen
satulaa ja ohjaksia että Zayd voisi kiivetä hevosen selkään. Zayd sanoi hänelle: "Jätä tämä homma jollekin
muulle, Profeetan serkku." "Tämä on se tapa kuinka meidän tulisi kohdella oppineitamme", vastasi Abdullah.
"Näytä minulle kätesi", sanoi Zayd. Ja kun Abdullah ojensi kätensä, Zayd kumartui ja suuteli hänen kättään
sanoen; "ja tämä on se tapa kuinka meidän tulisi kohdella Profeetan perhettä." Ibn Abbas jatkoi tiedon
etsimistä kunnes hän saavutti tason joka hämmästytti vanhempia oppineita. Masruq ibn Al-Ajda kuvaili häntä
seuraavasti: "Voisin sanoa, että kun katsoin häntä hän oli komein mies, jonka olen koskaan nähnyt.
Sanoisin, että kun hän puhui hän oli kaikkein kaunopuheisin, jota olin koskaan kuullut ja sanoisin, että kun
hän keskusteli jostakin asiasta hän kuulosti kaikkein oppineimmalta." Kun Abdullah ibn Abbas saavutti tason,
jota hän tavoitteli, hän alkoi jakamaan tietoa ja hänestä tuli opettaja. Hänen kodistaan tuli muslimien
ensimmäinen koulu. Ainoa ero hänen ja nykyajan koulujen välillä on se että nykyajan kouluissa on tuhansia
professoreja kun hänen koulussaan oli vain yksi- hän itse. Yksi Ibn Abbasin oppilaista kertoi, että Ibn
Abbasin oppineisuuden ihmeissä oli tarpeeksi ylpeyden aihetta koko Quraishien heimolle ja hän kertoi
tarpeeksi tarinoita että jokaiselle heimon jäsenellä olisi ollut jotain uutta kerrottavaa. Tämän saman oppilaan
mukaan eräänä päivänä Ibn Abbasin talolle johti niin suuret jonot ihmisiä, jotka halusivat kysyä häneltä
kysymyksiä että kukaan ei voinut mennä sen läpi. Oppilaat menivät Ibn Abbasin luokse ja kertoi heille
ihmisjoukosta joka odotti häntä. Ibn Abbas pyysi oppilastaan tuomaan hänelle vettä ja kun hän oli suorittanut
rukouspesunsa hän sanoi oppilaalleen: "Käske kaikkien niiden tulla sisään, joilla on kysymyksiä Koraanista
ja sen lukemisesta." Oppilas teki niin kuin häntä oli pyydetty ja ihmiset tulivat ja täyttivät Ibn Abbasin kodin ja
pihamaan. Ibn Abbas vastasi heidän kysymyksiinsä ja antoi lisää tietoa ja sitten hän sanoi: "Tehkää tilaa
veljillenne", jolloin he poistuivat. Sitten Ibn Abbas pyysi oppilastaan tuomaan sisään kaikki ne, joilla oli
kysymyksiä Koraanin selityksestä. Kun he saapuivat, he myös täyttivät koko kodin ja pihamaan. Ja jälleen
Ibn Abbas vastasi heidän kysymyksiinsä ja antoi heille lisää tietoa. Tämä sama tapahtui kaikkien niiden
kanssa jotka etsivät tietoa fiqhistä (ts. uskonnollinen lainoppi tai oikeustiede), perinnönjaosta, arabian
kielestä ja kielentutkimuksesta. Jatkuvat tiedon vaatimukset ja Ibn Abbasin vieraanvaraisuus lopulta edellytti
häntä opettamaan eri aineita eri päivänä, jotka hän jakoi seuraavasti: fiqh, islamin historia, runous, arabien
esi-islamilainen historia ja Koraanin selitys. Suurimmat oppineet, jotka tulivat hänen luennoilleen huomasivat
hänen olevan oppineempi kuin he. Hän pystyi aina vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Jopa muslimiyhteisön
kalifit luottivat hänen neuvoihinsa vaikka hän oli vielä hyvin nuori. Jos kalifi Umar ibn Al-Khattab RA oli
vaikeuksissa ja tarvitsi neuvoa, hän keräsi koolle kaikkein kunnianarvoisimmat Seuralaiset jakamaan
mielipiteitään hänen kanssaan. Jos Ibn Abbas tuli paikalle, Umar antoi hänelle parhaan istumapaikan
parhaalla tavalla ja sanoi: "Minulla on pulma, jonka vain sinä voit ratkaista." Kerran Umaria toruttiin siitä että
hän osoitti niin suurta kunnioitus nuorelle Abdullahille vanhojen miesten sijaan, johon hän vastasi; " Hän on
nuori mies joka on sopiva johtamaan aikuisia miehiä, hänen mielensä on tiedusteleva ja hänen luontonsa
tarkkanäköinen." Vaikka Ibn Abbas oli omistautunut islamilaisen oppineisuuden oppilaita, hän ei unohtanut
,että tavallisella kansalla oli myös oikeus hyötyä hänen tiedostaan. Hän piti tunteja yleisistä asioista ja niiden
yhteydessä joitakin seremonioita. Yksi hänen tunnetuimmista seremonioistaan kuuluu näin: " Sinä, joka teet
syntiä, älä tunne lepoa lopputuloksista, sillä se mikä menee synnin kanssa on vakavampaa kuin itse synti.
Sinun häpeämättömyytesi enkelten edessä, jotka todistavat kun teet syntiä, on vakavampaa kuin itse synti.
Sinun ilosi kun teet syntiä, koska unohdat Allahin rangaistuksen, on vakavampaa kuin itse synti.
Iloitsemisesi, jos saat tilaisuuden tehdä syntiä, on vakavampaa kuin itse synti. Jopa pettymyksesi, jos et saa
tilaisuutta tehdä syntiä, on vakavampaa kuin itse synti. Tiedätkö mikä vielä on vakavampaa kuin itse synti?
Se on se fakta että olet peloissasi että sinut huomataan ja menetät maineesi, mutta et pelkää sitä tietoa että
Allah näkee sinut. -Tiedätkö mikä Jobin AS synti oli ja miksi Kaikkivaltias Allah koetteli häntä antamalla
hänen menettää terveytensä ja omaisuutensa? Se oli vain se että hän kieltäytyi auttamasta köyhää miestä
joka oli pyytänyt häneltä suojaa sortajaa vastaan." Ibn Abbas ei ollut sitä tyyppiä, joka ei harjoittaisi mitä hän
saarnasi. Hän paastosi päivisin ja rukoili öisin. Abdullah ibn Mulayka kuvaili häntä seuraavasti: "Matkustin
Ibn Abbasin kanssa Mekasta Medinaan. Jos pysähdyimme lepäämään, hän vietti osan yöstä rukoillen, kun
muut nukkuivat. Yhtenä yönä kuulin hänen resitoivan: Kun kuoleman viime hetket tulevat
(Enkelit sanovat): tämä on se mitä yrititte välttää. K. 50: 19 Hän jatkoi sen resitoimista
nyyhkyttäen, kunnes aurinko alkoi nousta." Abdullahin kasvot olivat kauniit ja säteilevät ja mikä teki niistä
vielä erikoisemmat oli se tosiasia, että hänen alituinen itkeminen Allahin pelosta oli jättänyt rannat hänen
kasvoihinsa, ne olivat kuin jalanjäljet juoksemassa alas hänen pehmeitä poskiaan. Ibn Abbasin maine kasvoi
niin, että kun hän eräänä vuonna meni pyhiinvaellukselle samaan aikaan kuin kalifi Muawiya, vaikka kalifi oli
valtion johtaja seurueineen neuvonantajia ja vartijoita eikä Ibn Abbasilla ollut mitään valtaa, ihmisjoukko joka
seurasi häntä oli suurempi kuin kalifin. Ibn Abbas eli 71-vuotiaaksi minkä aikana hän täytti yhteisön tiedolla,
ymmärryksellä ja viisaudella. Kun hän kuoli, hänen hautajaisrukoustaan johti Muhammad ibn Al- Hanafiyya
(joka oli Ali ibn Abu Talibin poika hänen avioliitostaan Banu Hanifalaisen naisen kanssa) ja siihen ottivat
osaa ne muutamat Seuralaiset,jotka vielä olivat elossa kuten myös tulevan sukupolven johtajat. Kun he olivat
täyttämässä hautaa maalla he kuulivat äänen, joka ei ollut ihmisen, resitoivan: Oi sinä levollinen
sielu! Palaa Herrasi luokse mieltyneenä, sillä Herrasi on mieltynyt sinuun. Astu
sisään minun lojaalisen palvelijoideni kanssa. Astu sisään Paratiisiini. K. 89:30

An-nur 2001-11
suom. Tahaani Mohamed Nur
Abdulrahman ibn Awf
RadiAllahu anhu
"Siunatkoon Allah sen, mitä olet antanut hyväntekeväisyyteen ja siunatkoon Allah sen minkä olet jättänyt
itsellesi." Profeetta Muhammedin (SAAS) rukous Abdulrahmanille. Hän oli yksi kahdeksasta ensimmäisestä,
jotka hyväksyivät islamin ja hän oli yksi niistä kymmenestä, joille Profeetta (SAAS) oli luvannut paikan
Paratiisissa. Hän oli myös yksi kuudesta Shura-neuvoston jäsenestä, kun uutta kalifia valittiin Umar ibn Al-
Khattabin salamurhan jälkeen. Hänen luotettavuutensa ja uskonnollisen tiedon, jonka hän oli oppinut
Profeetalta, vuoksi hän oli yksi muutamista, jota kuultiin uskonnollisissa asioissa Medinassa, kun Profeetta
Muhammed (SAAS) oli vielä elossa. Jahiliyan aikoihin hänen nimensä oli Abd Amr (kirjaimellisesti Amrin
palvelija. Tällainen nimi ei ole islamilainen. Abdia tulee seurata joku Allahin nimistä) ja kun hän hyväksyi
islamin Profeetta (SAAS) nimesi hänet Abdulrahmaniksi. Sellainen oli Abdulrahman ibn Awf, olkoon Allah
häneen tyytyväinen ja suokoon hänelle onnea. Abdulrahman ibn Awf hyväksyi islamin kaksi päivää Abu
Bakrin jälkeen, ennen kuin Profeetta Muhammed(SAAS) oli alkanut kutsua ihmisiä islamiin Al-Arqamin
talossa. Hän jakoi ensimmäisten muslimien kanssa kidutukset, jotka he kärsivät Allahin tähden. Heidän
kanssaan hän oli kärsivällinen ja vakaa. Hän oli uskollinen uskonnolleen, kuten he kaikki, ja hän oli yksi
niistä, jotka joutuivat pakenemaan Abessiniaan, jotta he voisivat harjoittaa uskontoaan vapaasti. Kun Allah
SWT ilmoitti Lähettiläälleen (SAAS) että muslimien tulisi muuttaa Medinaan, Abdulrahman oli niiden
joukossa, jotka jättivät kaiken Allahin ja Hänen Lähettiläänsä tähden. Kun Profeetta (SAAS) käski jokaisen
Ansarin ottaa yhden Mujahirunin veljekseen, Abdulrahmanista tuli Sa’d ibn Abi Rabiah Al- Ansarin veli.
Ensimmäinen asia, jonka Sa'd sanoi uudelle veljelleen oli: "Veli, olen Medinan varakkain mies ja minulla on
kaksi puutarhaa ja kaksi vaimoa. Katso kumpi puutarha miellyttää sinua enemmän, että voin antaa sen
sinulle ja päätä kumpi vaimoistani miellyttää sinua enemmän, jotta voisimme erota ja sinä voisit naida hänet."
Abdulrahman sanoi Ansari-veljelleen: "Siunatkoon Allah sinun omaisuuttasi ja perhettäsi. Haluaisin vain, että
näyttäisit minulle missä markkinapaikka on." Sa'd näytti, missä se sijaitsi ja Abdulrahman meni heti töihin
tekemään kauppaa, myymään ja ostamaan. Vähä vähältä hän alkoi ansaita rahaa ja säästää sitä. Ei kulunut
kauaakaan, kun hän oli säästänyt tarpeeksi antaakseen huomenlahjan (mahr) ja mennäkseen naimisiin. Hän
sattui menemään luokse Allahin Lähettilään (SAAS) yllään parfyymiä, jota hän käytti avioliittonsa juhlimiseen
ja jonka kaikki haistoivat. Profeetta(SAAS) kysyi: "Mitä on tämä tyylikkyys, Abdulrahman?" "Olen juuri
mennyt naimisiin." "Millaisen huomenlahjan annoit vaimollesi?" "Taatelin kiven painon verran kultaa." "Sinun
pitäisi järjestää juhla-ateria, jos sinulla vain on varaa. Siunatkoon Allah omaisuutesi," sanoi Siunattu
Profeetta(SAAS). Abdulrahman sanoi myöhemmin: "Siitä hetkestä maallinen maailma avasi ovensa minulle
ja minä olin niin onnekas, että melkein odotin löytäväni kultaa tai hopeaa aina kun käänsin kiven ympäri."
Badrin taistelussa Abdulrahman taisteli arvokkaasti uskonsa tähden. Taistelussa hän peittosi Allahin
vihollisen, Umair ibn Uthman al-Ka’b al-Taimin. ’Uhudin taistelussa hän seisoi vakaana silloin, kun melkein
kaikki muut olivat heikkoina ja menettivät lujuutensa eikä hän perääntynyt, kun melkein koko armeija pakeni
häviötä. Hän lähti taistelusta saatuaan yli 20 haavaa, joista jotkut olivat niin syviä, että miehen käsi olisi
mahtunut niihin. Mutta se jihad jota hän harjoitti taistelussa ei ollut verrattavissakaan siihen millaista jihadia
hän harjoitti omaisuutensa kanssa. Kerran Allahin Lähettiläs(SAAS) halusi varustusta pataljoonalle, että he
voisivat suorittaa tehtävän. Hän seisoi Seuralaistensa joukossa ja sanoi: "Minä tarvitsisin teidän rahojanne
hyväntekeväisyyteen, jotta voisin lähettää tutkimusretkikunnan." Abdulrahman ibn Awf meni kotiinsa ja palasi
kiiruhtaen sanoen: " Allahin Lähettiläs! Minulla on 4000 dinaaria, joista 2000 annan lainaksi Herralleni ja
2000 dinaaria jätän perheelleni." Allahin Lähettiläs vastasi: " Siunatkoon Allah sen, mitä olet antanut
hyväntekeväisyyteen ja sen, minkä olet jättänyt itsellesi." Kun Allahin Lähettiläs valmisti Tabukin
tutkimusretken, joka oli hänen viimeisensä, rahan ja miehistön tarve oli yhtä suuri sillä bysanttilaisten armeija
oli valtava ja raskaasti aseistettu. Kulunut vuosi Medinassa oli ollut hedelmätön. Pitkälle matkalle muslimeilla
oli mukanaan vähän varusteita ja vielä vähemmän ratsuja. Kun jotkut muslimit olivat tulleet Allahin
Lähettilään luokse ottaakseen osaa retkeen, hän (SAAS) lähetti heidät pois, koska hänellä ei ollut heille
ratsuja. He poistuivat kyyneleet silmissään, koska heillä ei ollut varaa ostaa, mitä tarvitsivat. Nämä ihmiset
nimettiin "Itkijöiksi" ja armeija sai nimen "Hankalien olosuhteiden armeija." Niinpä Profeetta(SAAS) pyysi
Seuralaisiaan kuluttamaan kaiken minkä pystyivät Allahin tähden, jotta Hän palkitsisi heidät. Muslimit
vastasivat Profeetan pyyntöön. Yksi ensimmäisistä, joka antoi hyväntekeväisyyteen oli Abdulrahman ibn Awf.
Hän antoi kaksisataa mitallista kultaa. ’Umar ibn al-Khattab sanoi Profeetalle: "Minusta tuntuu, että
Abdulrahman tekee syntiä, sillä hän ei ole jättänyt mitään perheelleen." "Oletko jättänyt mitään
perheellesi?" , kysyi Profeetta(SAAS). "Kyllä", Abdulrahman vastasi, "olen jättänyt heille enemmän kuin
kulutin, ja parempaa laatua." "Kuinka paljon?", Profeetta(SAAS) kysyi. "Provision, jonka Allah ja Hänen
Lähettiläänsä ovat luvanneet; hyvyyden ja palkinnon." Armeija meni Tabukiin ja siellä Allah soi
Abdulrahmanille jotakin, jota Hän ei ollut suonut kenellekään toiselle aikaisemmin. Tuli rukousaika ja koska
Allahin Lähettiläs (SAAS) ei ollut paikalla, Abdulrahman johti muslimeja rukouksessa. He olivat juuri rukoilleet
yhden rak’an, kun Profeetta(SAAS) liittyi palvojien seuraan seisoen Abdulrahmanin takana ja seuraten, kun
Abdulrahman johti rukousta. Olisiko suurempaa kunniaa kuin johtaa rukousta, johon otti osaa Muhammed
ibn Abdullah, ihmiskunnan jaloin, joka johti kaikkia profeettoja rukouksessa (yöllinen matka)? Kun Allahin
Lähettiläs jätti tämän maailman ollakseen Korkeimman Seuralaisensa, hänen Herransa kanssa,
Abdulrahman ibn Awf otti työkseen pitää huolta Profeetan(SAAS) leskiksi jääneistä vaimoista, Uskovien
Äideistä. Hän hoiti heidän asioitaan, saattoi heitä, kun heidän täytyi matkustaa ja oli heidän mukanaan, kun
he tekivät pyhiinvaelluksen. Hän koristeli heidän ratsastuspaarinsa vihreillä verhoilla, jotta jokainen
tunnistaisi heidät ja valitsi heille parhaat lepopaikat heidän matkatessaan. Tämä oli yksi erityispiirteistä, jonka
Allah soi Abdulrahmanille ja hän ansaitsi olla ylpeä Uskovien Äitien luottamuksesta. Abdulrahman ibn Awf
anteliaisuus muslimeja ja muslimien Äitejä kohtaan oli niin suurta, että hän myi osan omaisuudestaan 40 000
dinaarilla ja jakoi sen Uskovien Äitien (Allah kielsi Koraanissa Uskovien Äitejä menemästä uudelleen
naimisiin Profeetan kuoleman jälkeen, joten kukaan ei voinut odottaa maallista hyötyä pitäessään heistä
huolta), Banu Zuhran (Amina bint Wahbin, Profeetan(SAAS) äidin, heimo), köyhien muslimien ja
mujahirunien kesken. Kun Abdulrahman lähetti Aishalle (RAA) hänen osuutensa, tämä kysyi: "Kuka lähetti
tämän rahan?" Kun hänelle vastattiin sen olevan Abdulrahman ibn Awf, hän (RAA) kertoi Profeetan(SAAS)
sanoneen: "Kukaan ei tule huolehtimaan teistä kuolemani jälkeen paitsi he, jotka ovat hyvin kärsivällisiä."
Profeetan pyyntö Allahille, että Hän siunaisi Abdulrahmanin omaisuuden, vaikutti niin pitkään kuin
Abdulrahman eli. Hänestä tuli varakkain Seuralaisista. Hänen kaupantekonsa kasvoi. Hänen karavaaninsa
lähti ja palasi Medinaan tuoden sen asukkaille vehnää, öljyä, jauhoja, vesiastioita, vaatteita, parfyymiä ja
kaikkea mitä he tarvitsivat. Sitten se lähti taas, kantaen mitä he toivoivat myyvänsä maataloustuotteistaan ja
teollisuudesta. Kerran Abdulrahman ibn Awfin karavaani, jossa oli mukana 700 kamelia, oli palaamassa
Medinaan. Tämä mahtava määrä eläimiä kuormitettuna ruoalla ja tavaroilla aiheutti niin kovaa jylinää
saapuessaan kaupunkiin, että maa tärisi ja sen kuulivat kaikki. Aisha (RAA) kysyi: "Mikä aiheuttaa kaiken
tämän metelin?" Hänelle vastattiin, että se oli Abdulrahman ibn Awfin karavaani; 700 eläintä kantaen
vehnää, jauhoja ja muuta ruokaa ja hän sanoi: "Siunatkoon Allah sen, minkä Hän on antanut hänelle tässä
maailmassa. Tuonpuoleisen palkinto tulee olemaan suurempi, sillä kuulin Allahin Lähettilään sanoneen: "
Abdulrahman tulee kontaten Paratiisiin (ts. Hän tulee astumaan Paratiisiin huolimatta mahtavasta
omaisuudestaan tässä maailmassa.)"" Ennen kuin karavaani oli kerinnyt pysähtyä ja kamelit ehtineet
polvistua, joku oli mennyt kertomaan Abdulrahmanille uutisista, jotka Ummul-muminin, Aisha, oli kertonut
hänen astumisestaan Paratiisiin. Heti kun hän oli kuullut tämän, hän kiiruhti Aishan luokse ja sanoi: " Äiti!
Onko se totta, että kuulit tämän Allahin Lähettiläältä?" "Kyllä", hän vastasi ja Abdulrahman oli ikionnellinen.
–" Jos voisin, menisin sinne kävellen. Pyydän sinua todistamaan, Uskovien Äiti, että tämä koko karavaani,
mukaanlukien kantamukset, satulat ja peitot ovat nyt muslimien omaisuutta, Allahin tähden." Siitä kirkkaasta,
siunatusta päivästä alkaen kun Abdulrahman oli kuullut uutiset astumisestaan Paratiisiin, hän huolehti eniten
omaisuutensa antamisesta hyväntekeväisyyteen. Hän antoi siitä pois kaikille joille pystyi, salassa ja
näkyvästi, antaen ensin pois 40 000 hopeadinaaria ja sitten 40 000 kultadinaaria. Sitten hän antoi pois
kaksisataa mitallista kultaa. Sitten hän jakoi 500 mujahidunille(= muslimit jotka menevät jihadiin Allahin
tähden) hevosia ja toisella kertaa hän jakoi 1500 mujahidunille hevosia. Kun Abdulrahman ibn Awf oli
kuolemaisillaan, hän vapautti monta orjaa, jotka olivat hänen omistuksessa ja jätti neljänsadan dinaarin
perinnön jokaiselle Badrin taistelusta selvinneelle. He kaikki keräsivät sen ja heitä oli sata ihmistä. Hän myös
lahjoitti jokaiselle Uskovien Äideistä mahtavan summan rahaa ja Ummulmumininilla, Aishalla, oli tapana
sanoa: "Antakoon Allah hänen juoda Salsabilista (lähde Paratiisissa varattu profeetoille, marttyyreille ja
kaikista hyveellisimmille uskovista.)" Kaiken tämän jälkeen hän jätti jälkeläisilleen omaisuuden, joka oli liian
valtava laskettavaksi. Hän jätti tuhat kamelia, sata hevosta ja kolmetuhatta lammasta. Hänellä oli neljä
vaimoa ja jokaisen osa kahdeksannes hänen omaisuudestaan (mikä oli heidän osansa hänen
kuolinpesästään) oli 80 000 dinaaria. Kulta- ja hopeatangot, jotka hän jakoi sukulaistensa kesken jouduttiin
hakkaamaan kahtia kirveillä ja se vei niin paljon voimia, että hakkaajien kädet olivat kipeät työn jälkeen.
Kaikki tämä oli sen rukouksen ansiota, minkä Allahin Lähettiläs oli tehnyt Allahille, että Hän siunaisi
Abdulrahmanin omaisuuden. Siunatkoon Allah Abdulrahman ibn Awfia ja antakoon hänelle onnen. Kaikkein
totuudenmukaisin ihmisistä, Muhammed ibn Abdullah, lupasi hänelle Paratiisin. Miten tahansa, tämä
omaisuus ei johtanut Abdulrahmania harhaan eikä vaikuttanut häneen. Kun hän seisoi orjiensa keskuudessa
hän ei erottunut heistä vaatetuksen tai olemuksen perusteella. Eräänä päivänä ruokaa tuotiin
Abdulrahmanille, jotta hän voisi rikkoa paastonsa. Hän katsoi ruokaansa ja sanoi: " Musaab ibn Umayr , joka
oli parempi kuin minä, joutui surmatuksi eikä hän omistanut mitään. Löysimme vain niin pienen käärinliinan ja
kun laitoimme sen hänen päänsä päälle, se ei peittänyt hänen jalkojaan ja toisinpäin. Sitten tapahtui, että
Allah antoi meidän saatavaksemme sen mitä Hän halusi tässä maailmassa. Minä vain pelkään että saamme
palkintomme tässä maailmassa, emmekä Tuonpuoleisessa." Ja sitten hän alkoi nyyhkyttämään, kunnes jätti
ruokansa syömättä. Profeetan(SAAS) setä Sa'd ibn Abi Waqqas kantoi ruumispaarit hänen viimeiseen
lepopaikkaansa. Hautajaisrukouksen johti kunnianarvoinen ’Uthman ibn Affan ja kulkuetta johti tuleva
Uskovien Johtaja ’Ali ibn Abi Talib, joka sanoi: "Sinä olet saavuttanut oikean elämän ja jättänyt taaksesi
elämän, joka on vain harhautus." ---Allahu Akbar!

An-nur 1997-6

FATIMA (RAA)-MUHAMMADIN (SAAS) TYTÄR osa 3

Fatima Junnonaho

Fatima lähti rakkaan isänsä kodista ensimmäistä kertaa aloittaakseen yhteisen elämän
aviomiehensä kanssa. Hänen elämänsä Alin kanssa oli yhtä yksinkertaista kuin se oli ollut
hänen isänsä talossa. Fatima oli perheensä tytöistä ainoa, joka ei ollut naimisissa rikkaan
miehen kanssa. Hänen täytyi tehdä kovasti työtä. Hänellä ei ollut palvelijoita, joten hän teki
kaikki kotityöt yksin. Hän jauhoi viljaa jauhoksi, haki vettä, valmisti ruokaa ja silti löysi aikaa
auttaa avun tarpeessa olevia.

Eräänä päivänä Profeetta (SAAS) oli nälkäinen. Hänellä ei ollut ruokaa. Hän meni Fatiman
luo, mutta tälläkään ei ollut yhtään ruokaa. Jonkin ajan kuluttua Profeetta (SAAS) sai
vähän ruokaa ja lähetti kaksi leipää ja palan lihaa Fatimalle.

Toisinaan Profeetta (SAAS) säästi vähän ruokaa Fatimalle omastaan, jonka hän oli
saanut. Fatima samoin antoi ruokaa omastaan hänelle. Tästä on helppo huomata kuinka
paljon he rakastivat toisiaan.

Fatima muutti myöhemmin asumaan lähelle isäänsä. Eräs sahaba, Profeetan (SAAS)
seuralaisista oli antanut talonsa Fatimalle, sillä hän tiesi että Fatima ja Profeetta (SAAS)
tulisivat onnellisiksi, jos saisivat asua lähellä toisiaan.

Onni ja suru seurasivat usein toisiaan Medinassa. Toisena vuonna hijran jälkeen muslimit
palasivat voitokkaasta Badrin taistelusta quraishilaisia vastaan. Heidän poissa olleessaan
Fatiman sisar Ruqayya oli kuollut. Hän oli kuollut tuhkarokkoon ja kuumeeseen. Fatima
saattoi isänsä Ruqayyan haudalle ja he molemmat itkivät surusta.
Kaikki muslimit olivat surullisia nuoren Ruqayyan, rakastetun Profeetan (SAAS) tyttären
kuolemasta. Mutta juuri näihin aikoihin Fatima synnytti poikavauvan. Medinan asukkaat
olivat hyvin iloisia hänen puolestaan. Oli Ramadan-kuukausi. Profeetta (SAAS) antoi
vauvalle nimeksi “Al-Hasan”, joka merkitsee “kaunista”.

Vuotta myöhemmin Fatimaa siunattiin toisella pojalla. Hänelle annettiin nimeksi “Al-
Husain”, joka merkitsee “pientä, kaunista”. Fatima vei usein kaksi pientä poikaansa
tapaamaan isoisäänsä Profeetta Muhammadia (SAAS). Profeetta (SAAS) rakasti heitä
hyvin paljon. Kun he olivat taaperoikäisiä, hän (SAAS) otti heidät mukaansa moskeijaan.
Hän ei hermostunut ollenkaan, vaikka pojat kiipesivät hänen selkäänsä kun hän (SAAS) oli
kumartuneena maahan asti salat-rukouksessa. Profeetta (SAAS) piti tarkasti huolta, ettei
mikään vahingoittanut hänen tyttärenpoikiaan.

Fatiman kolmas lapsi oli tyttö, jolle hän antoi nimeksi Zainab sisarensa mukaan. Hänen
neljäs ja viimeinen lapsensa oli myös tyttö, jolle hän antoi nimeksi Umm Kulthum, myös
sisarensa mukaan. Nämä neljä lasta kasvoivat ja tulivat tunnetuiksi.

Vaikka Fatima oli usein kiireinen hoitaessaan lapsiaan, hän omisti paljon ajastaan
muslimien auttamiselle. Erään taistelun - Vallihaudan taistelun - aikana kun epäuskoiset
quraishilaiset ja heidän liittolaisensa taistelivat Profeettaa (SAAS) ja muslimeja vastaan,
Fatima oli hyvin aktiivinen. Hän johti taistelutantereella musliminaisia rukouksessa ja tällä
paikalla seisoo vielä tänäänkin moskeija nimeltä Masjid Fatima.

Elämä Medinassa oli jatkuvasti kiireistä. Koska Fatima ja hänen perheensä olivat niin
läheisiä Profeetalle (SAAS), he olivat mukana todistamassa suuria hetkiä, kun islam
vahvisti asemaansa ja aloitti kukoistuskauden. Hänen isänsä oli kärsinyt kovasti ja Jumala
oli ohjannut ja suojellut häntä (SAAS).

Sitten, erään Ramadan-kuukauden aikana, kun he olivat asuneet Medinassa noin

kymmenen vuoden ajan, Profeetta (SAAS) puhui kahdestaan Fatiman kanssa ja kertoi
tälle, että yleensä enkeli Jibril (Gabriel) resitoi koko Koraanin hänelle kerran vuodessa
(Ramadan-kuussa) ja sitten hän (Profeetta, SAAS) resitoi Koraanin takaisin Jibrilille. Tällä
kertaa, hän sanoi, Jibril oli resitoinut koko Koraanin kahdesti. Profeetta (SAAS) kertoi
Fatimalle arvelevansa tämän tarkoittavan, että hänen aikansa maan päällä oli
loppumassda.

Pian tämän jälkeen Profeetta (SAAS) tuli hyvin sairaaksi. Eräänä päivänä hän (SAAS)
kutsui Fatiman luokseen. Kun Fatima tuli, hän (SAAS) suuteli tätä ja kuiskasi jotain tämän
korvaan. Fatima itki. Profeetta (SAAS) kuiskasi uudelleen. Tällä kertaa Fatima hymyili.

Profeetan (SAAS) vaimo Aisha (RAA) näki tämän ja kysyi Fatimalta miksi tämä oli ensin
itkenyt ja sitten hymyillyt. Fatima kertoi hänelle itkeneensä koska Profeetta (SAAS) oli
sanonut tapaavansa pian Herransa. Tämä tarkoitti, että hän (SAAS) kuolisi pian. Sitten
Profeetta (SAAS) oli sanonut hänelle, ettei hänen pitäisi itkeä, sillä hän tulisi olemaan
perheestä ensimmäinen, joka seuraisi häntä (SAAS). Silloin Fatima oli hymyillyt.

Pian tämän jälkeen profeetta Muhammad (SAAS) kuoli. Fatima, joka oli koko elämänsä
ollut hyvin läheinen isälleen, oli valtavan surullinen. Hän ikävöi isäänsä niin paljon, että
hänen nähtiin usein itkevän. Joku sanoi, ettei hän ollut nähnyt Fatiman hymyilevän
kertaakaan isänsä kuoleman jälkeen.
Noin viisi kuukautta Profeetan (SAAS) kuoleman jälkeen, siunatun Ramadan-kuukauden
aikana, Fatima kuoli myös, rauhallisesti maatessaan kotinsa pihamaalla.

“Loistava”, az-Zahraa, Profeetan (SAAS) rakastettu tytär, oli vain kaksikymmentäyhdeksän

vuotias. Olkoon Allah häneen tyytyväinen.

Sarja päättyy tähän.

Artikkelissa on noudatettu kirjoittajan toivomuksesta arabiankielisiä lyhenteitä:

SAAS Jumalan siunaukset ja rauha hänelle, joka sanotaan profeetta Muhammadin nimen
jälkeen

RAA olkoon Jumala häneen tyytyväinen, joka sanotaan Profeetan seuralaisten, vaimojen
ja lasten nimien jälkeen

Abu Hanifa
www.freeislamicstudiestextbooks.com grade 4

Kerran oli aika, jolloin suuret islamin oppineet hallitsivat ihmisten sydämiä ja mieliä. Jopa mahtavat
kuninkaat ja hallitsijat nöyrtyivät heidän edessään kuuntelemaan. He olivat saaneet Allaahin
siunauksena upean älykkyyden ja hurskauden. He käyttivät elämänsä palvellen
Jumalan uskontoa ja ohjasivat ihmiskuntaa oikealle tielle.

Yksi tuon ajan suurimmista islamin oppineista oli erinomainen mies Nu'man bin Thabit. Kaikkialla
ihmisten tavatessa hänet ihmiset puhuivat "Tuolla on Abu Hanifah, oikeudenmukaisuuden ja toden
uskonnon isä." Täten Nu'man tuli tunnetuksi lempinimellä Abu Hanifah.

Abu Hanifan, rauha hänelle, tiedot Islamista olivat niin laajat, että ihmiset maailman eri osista
tulivat hakemaan oppia hänen luotaan. Jopa mahtavimmat Kalifit päättivät seurata hänen
opetuksiaan ja suuria muslimivaltakuntia hallittiin menneisyydessä kuten Abu Hanifah, rauha
hänelle, oli ohjeistanut.

Abu Hanifa syntyi vuonna 80 Hijran jälkeen. Hän eli siis Kufassa ajalla, jolloin monia sahaboja oli
elossa ja hän tapasi heistä lukuisia, kuten Anasin, rauha hänelle. Ei ole kuitenkaan todistettu, että
hän olisi kertonut heiltä hadithejä eteenpäin, joskin hän kertoi lukuisia hadithejä, joissa oli yksi
henkilö hänen ja sahaboiden välillä.

Imaami Abu Hanifan, rauha hänelle, aikaan eli myös muiden muassa eräs soutaja. Tämä tietty
soutaja, josta nyt on kyse, ei uskonut Allaahiin. Hän oli ateisti. Laivanomistaja oli kuullut
puhuttavan suuresta imaami Abu Hanifasta, rauha hänelle. Soutaja ajatteli itsekseen, että olisi hyvä
ajatus käydä tapaamassa tuota oppineeksi kutsuttua miestä ja kysyä häneltä Allaahin olemassa
olosta.

Soutaja ajatteli itsekseen: "Jos Abu Hanifah ei voi antaa minulle hyvää ja vakuuttavaa vastausta, ja
jos hän epäonnistuu todistamaan minulle, että Jumala on olemassa, niin sen avulla minä tulen
voittamaan monet muslimit puolelleni ja saamaan heidätkin ateisteiksi."
"Jokainen näkee, kuinka oikeassa minä olen, ja kuinka väärässä nämä typerät Muslimit ovat
uskoessaan Jumalaan, jota he eivät näe. Se olisi suuri saavutus minulle. Odotan innolla tulevaa."

Ja niin hän lähti etsimään imaamia. Se ei ollut lainkaan vaikeaa, koska Abu Hanifaa pidettiin sen
ajan suurena imaamina, jolla oli tapana opettaa kaupungin moskeijalla.

Laivan omistajan saavuttua moskeijalle, hän kutsui kuuluvalla rohkealla äänellä, "Oi Abu Hanifah!
Haastan sinut väittelyyn. Olen tullut todistaakseni kaikille, että jumala jota sinä kutsut Allaahiksi ei
ole olemassa."

"Minä otan mielelläni haasteen vastaan," vastasi imaami Abu Hanifah, rauha hänelle. "Milloin ja
missä sinä haluat meidän keskustelevan tästä, arvoisa herra?"

Mitä sinä luulet, kuinka itse olisit vastannut tällaisen haasteen edessä? Kuinka sinä olisit todistanut
laivanomistajalle, että Jumala totta tosiaankin on olemassa?

Nyt olet jo varmastikin halukas kuulemaan mitä historian kirjat kertovat tapahtuneesta. Tuona
päivänä sovittiin väittelyä varten päivä, kellonaika ja paikka. Koko kaupungin väki kutsuttiin myös
tulemaan paikalle.

Vihdoin koitti suuren väittelyn päivä. Sadat ihmiset kokoontuivat sovitulle paikalle kuullakseen
imaami Abu Hanifan, rauha hänelle, perustelevan ja todistavan soutajalle Jumalan olemassa olon.
Soutaja ajatteli vieläkin, että ei ole mitään Jumalaa olemassa, eikä ole mitään maailman luojaa
koskaan ollutkaan. Väkijoukossa oli hurskaita muslimeita, oli kristittyjä ja oli siellä myös
juutalaisia. Soutajan lisäksi paikalle oli tullut myös muita ateisteja ja oli siellä monijumalaisiakin.
Paikalla oli myös tekopyhiä islamin vihollisia, jotka vain teeskentelivät olevansa muslimeita. He
eivät uskoneet todellisuudessa Allaahiin. Väen keskuudessa oli monenlaisia odotuksia väittelyn
kulusta. Keitä voit arvella kuuluvan Abu Hanifan kannustajiin? Keitä puolestaan arvelet olleen
soutajan kannustajia?

Soutaja saapui ajallaan ja ilma oli täynnä jännitystä. Mutta missä oli imaami Abu Hanifah, rauha
hänelle? Ei ollut hänen tapaistaan olla tällä tavoin myöhässä. Minuutit kuluivat, ja pian minuutit
muuttuivat tunneiksi. Kaikki olivat uteliaita ja ihmeissään. Voisiko olla niin, että imaami ei
tulisikaan sovittuun väittelytilaisuuteen?

Voisiko olla niin, että soutaja oli sittenkin oikeassa? Jos ei olekaan Jumalaa, maailman luojaa?
Onko imaami päätynyt siihen, että hän ei voi mitenkään todistaa Jumalan olemassa oloa, mutta
pelkää tulla myöntämään sen? Näin ajattelivat varmasti kääfirit. Ja näin iblis koittaa saada meitä
muslimeitakin ajattelemaan.

Pian kuitenkin kuului: "Tuolla hän on!" Joku väkijoukon takaosassa oli havainnut imaamin
saapuvan.

Imaami Abu Hanifah, rauha hänelle, tuli ripeasti astellen tietä alas. Hän vaikutti kovin
hengästyneeltä. "Mitä on tapahtunut?" ihmiset ihmettelivät. Abu Hanifah tuli todellakin kovin
myöhään. Myös soutaja vaati saada tietää, miksi Abu Hanifah oli odotuttanut isoa väkijoukkoa.

"Miksi tulet näin myöhään?" soutaja huusi jokseenkin harmissaan.

"Ette usko, mitä juuri tapahtui minulle", imaami Abu Hanifah, rauha hänelle, vastasi. "Kun olin
matkalla kotikyläni ja kaupungin välisen metsän halki, minä sain todistaa jotain oudon erikoista
tapahtuvan.

”Kuten kaikki tiedätte, syvä joki kulkee metsässä. Saavuttuani sinne huomasin, että minun ei olisi
mitenkään mahdollista ylittää jokea, sillä kaikki veneet olivat jo lähteneet."

"Kun minä istuin siellä nojaten rannan jättiläismäiseen puuhun ja mietin mitä tekisin seuraavaksi,
kuulin jyrisevän äänen tulevan puusta. Nousin nopeasti ja siirryin syrjään.
Puu pudotti yksinkertaisesti oksansa jättäen rungon puhtaaksi. Se oli hämmästyttävää, mutta mitä
tapahtui seuraavaksi, se teidän on vaikea kuvitella. Aivan itsekseen puun runko alkoi jakautua
täydellisiksi suunnitellun mittaisiksi lankuiksi.
Mutta ei siinä vielä kaikki! Lankut siirtyivät yhteen, kaikki aivan itsekseen, ja muodostivat eteeni
täysin valmiin rakennetun veneen. Se oli mahtavaa! Kuvitelkaa."

"Sitten vene alkoi siirtyä aivan itsekseen rannalta joen veteen. Silloin minä hyppäsin siihen. Minun
on myönnettävä, että olin huolissani. Joen virtaus oli voimakas. Vesi tyrskähteli ja pärskyi
kaikkialla ympärilläni. Veneessä ei ollut soutajaa eikä minulla ollut airoja. Kaikesta huolimatta vene
navigoi reittinsä aivan itsekseen kovien tyrskyjen ja virtauspaikkojen ohitse vaivatta vasta rannalle
kuten asiantuntija.
Minut kuljetettiin turvallisesti joen yli. Mutta mitä vieläkin yllättävämpää on, että vene jatkoi tämän
jälkeen muiden ihmisten kuljettamista joen yhdeltä rannalta toiselle rannalle. Ja kaikki tämä
tapahtui aivan itsestään.”

”Seisoin rannalla hämmästyneenä katsomassa tätä hienoa spektaakkelia, ja siksi olen niin
myöhässä. Nyt, uskotko sinä minua?"

Oli kuollut hiljaisuus. "Ha! Ha! Haaaaa!" Veneilijä purskahti nauruun. "Ha! Ha! Haaaaa! Hih hih
Hiii!" Soutaja ei yksinkertaisesti pystynyt hallitsemaan itseään.
"En olisi koskaan uskonut, että oppinut suurmies, kuten sinä, voisit puhua tuollaista hölynpölyä."
soutaja sanoi.

"Itse asiassa se on räikeä valhe. Kuinka puu voi muka muuttua itsestään lankuiksi, laudat rakentua
itsestään veneeksi ja vene vielä sen jälkeen voisi muka kuljettaa itsestään matkustajia vaarallisen
voimakkaasti virtaavan joen yli. Se on kerta kaikkiaan aivan mahdotonta. Mahdotonta.” soutaja
intti.

”Siellä on täytynyt olla jonkun tekemässä tämä kaikki. Ehkä sinä et vain ollut tarkkaavainen. Ehkä
sinä et vain huomannut missä se joku oli. Kyllä sen kaiken tapahtuman on ollut joku tekemässä.
Sinä et vain nähnyt sitä." sanoi soutaja.

Kaikki olivat hyvin hämmentyneitä. Mitä tapahtui? He olivat tulleet kuulemaan keskustelua
Jumalan olemassaolosta. Eikö imaami Abu Hanifah ota vastaan haastetta ja todista, että Allaah on
aivan varmasti olemassa? Onko koko väittelytilaisuus tämän tapahtuneen vuoksi peruutettava. Nyt
on jo myöhä.

Imaami hymyili leveästi. "Aivan!" Hän huudahti.

"Mitä tarkoitat?" Soutaja halusi tietää.
"No, jos olet sitä mieltä, että mitä minä sanoin oli uskomatonta, niin se ei ole mitään verrattuna
siihen, mitä vielä ihmeellisempää tapahtuu meidän kaikkien ympärillä ihan joka päivä!
Maa, taivas, kuu, aurinko, tähdet, tämä puutarha, värikkäät kukat, nämä makeat hedelmät, vuoret,
puut, eläimet ja ihmiset. Ovatko nämä kaikki mitä moninaisimmat ja toinen toistaan täydellisemmät
asiat voineet vain tapahtua ja tulla oleviksi ilman tekijää?

Imaami Abu Hanifah, rauha hänelle, jatkoi: "Jos on valhetta sanoa, että puu muuntuu lankuiksi
aivan itsestään, lankut sitten ottavat ja rakentuvat itsestään veneeksi ja vene sitten kuljettaa
matkustajia erittäin vaarallisesti virtaavan joen yli jälleen aivan itsekseen, niin
sitten on kyllä vielä suurempi valhe sanoa, että maa, aurinko ja kuu, hedelmät, kukat, eläimet ja
ihmiset kaikki ilmestyvät olemaan tyhjästä ilman ketään tekijää!”

Soutaja seisoi mykistyneenä. Mitä hän enää voisi sanoa? Ei ollut yksinkertaisesti mitään muuta
vastausta, vaan hyväksyä totuus. Hyväksyä totuus, että on todellakin Jumala ja
maailmankaikkeuden luoja.
Ja että Hän on Allaah, yksi ja ainoa.

Ali Khodza
Jyväshyvä Kaupias Ali Khodza

Kauan sitten eli Bagdadissa kauppias, jonka nimi oli Ali Kohdza. Hän päätti lähteä karavaanin
kanssa kaukaisiin maihin tekemään kauppoja.

Hän vuokrasi kauppansa ja hoidettuaan kaikki asiansa hän valmistautui lähtöön. Mutta vielä oli
tekemättä yksi asia, ja se oli hyvän säilytyspaikan löytäminen tuhannelle kultarahalleen, joita hän ei
halunnut ottaa mukaansa. Kauppias otti saviruukun, pani rahat sen sisään, ja sulki sitten ruukun.

”Ystäväni”, hän sanoi naapurilleen, joka myös oli kauppias, ”pyydän, että säilytät tätä
oliiviruukkuani, kunnes palaan takaisin.”

”Lupaan sinulle, että palatessasi saat ruukun takaisin samanlaisena”, vastasi ystävä.

Lopulta Ali Khodza lähti ja kulki maasta toiseen seitsemän vuoden ajan. Sitten hän alkoi tuntea
itsensä väsyneeksi ja päätti palata omaan maahansa.

Pitkään aikaan ystävä, jolle Ali Khodza oli uskonut oliiviruukkunsa, ei ollut edes muistanut koko
asiaa. Mutta eräänä iltana aterialla hänen vaimonsa alkoi tehdä mieli oliiveja. Silloin mies muisti
naapurinsa oliiviruukun. Koska hän uskoi, että ystävä jo oli kuollut, kun oli ollut niin kauan poissa,
hän meni hakemaan ruukkua.

Avatessaan sen hän huomasi, että oliivit olivat pilaantuneet. Hän halusi katsoa, olivatko ne
pilaantuneet pohjaan saakka. Hän kallisti ruukkua. Silloin hän huomasi kultarahat!

Ahnas mies alkoi heti suunnitella, miten saisi pitää rahat yksin.

Hän sanoi vaimolleen, että oliiveja ei voinut enää syödä, mutta ei kertonut mitään löydöstään.

Seuraavana päivänä hän osti tuoreita oliiveja ja täytti ruukun niillä ja piti itse rahat.

Mutta Ali Khodza palasi takaisin. Kun hän oli toipunut matkan rasituksista, hän meni ystävänsä
luokse.
Ali Khodza sanoi: ”Anna minulle takaisin oliiviruukkuni”.

”Ota varaston avain ja hae ruukkusi sieltä mihin sen itse panit”, vastasi naapuri.

Ali Khodza otti ruukun ja vei sen kotiinsa. Muttavoi hirveätä! Rahat olivat kadonneet! Hän meni
takaisin ystävänsä taloon kertomaan asiasta.

Ystävä sanoi Ali Khodzalle kiihtyneenä, että hän ei suinkaan tiennyt mitään rahoista, koska Ali
Khodza oli lähtiessään puhunut vain oliiveista.

Ali Khodza otti epärehellistä ystäväänsä käsivarresta ja vei hänet tuomarin luokse nähdäkseen,
uskalsiko tämä sielläkin kieltää rikkomuksensa. Ali Khodza syytti toveriaan varkaudesta, mutta
tämä vannoi, että se ei ollut totta.

Kun Ali Khodzalla eo ollut todisteita eikä todistajia, oikeus ei voinut tehdä mitään. Varas päästettiin
vapaaksi.

Mutta Ali Khodza ei antanut periksi heti. Hän lähetti kirjeen kalifille ja pyysi päästä käymään hänen
luonaan tämän tapauksen takia. Kalifi pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä.

Samana iltana kalifi lähti tapansa mukaan kaupungille kävelemään valepukuun pukeutuneena. Hän
näki muutamien pikkupoikien leikkivän kuun valossa. Kalifi istuutui penkille ja jäi seuraamaan
leikkiä.

Hän kuuli yhden pojan sanovan: ”Leikkikäämme, että käymme oikeutta Ali Khodzan tapauksessa.
Minä haluan olla tuomari. Saapukoot kaksi kauppiasta eteeni!”

Ja pojat, jotka olivat muka kauppiaita, asettuivat tuomarin eteen.

Leikkituomari sanoi: ”Te kiellätte ottaneenne kullan tältä mieheltä, joka jätti teille vain oliiveja.
Mutta tietänet, että Ali Khodza sanoo jättäneensä rahansa oliivien alle? Ali Khodza, missä kunnossa
oliivit olivat, kun palasit?”

”Tuoreita, herra”, vastasi Ali Khodzaa leikkivä poika.

”Tämä todistaa”, sanoi leikkituomari, ”että valehtelet kieltäessäsi varkauden. Oliivit säilyvät hyvinä
vain kolme vuotta ja Ali Khodza oli poissa seitsemän. Tästä näemme, että tuoreet oliivit eivät voi
olla samoja, jotka Ali Khodza sinulle jätti. Sinä olet pannut ne ruukkuun ottaessasi rahat.”

Kalifi ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Seuraavana päivänä hän käski kahden kauppiaan saapua
eteensä ja kysyi heiltä samat kysymykset kuin oli nähnyt pikkupoikien tekevän leikkiessään. Ja tällä
tavalla paljastettiin rosvo. Rosvo suljettiin vankilaan, kun hän oli ensin antanut Ali Khodzalle
takaisin kultarahat.

Kalifi ajatteli itsekseen, että millä hetkellä tahansa voimme saada opetuksia, jotka Jumala meille
lähettää eri tavoin. Meidän tulee vain pitää silmämme ja korvamme avoinna.

www.freeislamicstudiestextbooks.com
Grade 2

Aurinko nousi sinä päivänä tavallista kirkkaampana ja lintujen laulu kuului kauniina. Oli ’Id-päivä,
suuri ilon ja juhlan päivä. Medinan kaduilla oli aamusta alkaen juhlan tuntua. Sekä vanhat että
nuoret pukeutuivat parhaimpiin vaatteisiinsa kiittäen ja ylistäen Allaahia tästä aamusta. Useat lapset
pukeutuivat aivan uusiin vaatteisiin, jotka he olivat vasta saaneet.

’Id-rukouksen ajan lähestyessä kaikki suuntasivat kulkunsa rukouspaikalle, joka oli kaunis avoin
paikka kaupungin ulkopuolella. Korkeat taatelipalmut huojuivat lempeässä tuulenvireessä.

Pyhä Profeetta Muhammed, salallaahu alaihi wa sallam, saapui ja johti rukouksen aamun ollessa
vielä raikkaan vilpoinen. Rukouksen päätyttyä hän puhui kokoontuneille muslimeille täyttäen
kaikkien läsnäolleiden sydämet tuoreella tiedolla ja ymmärryksellä. Hänen lopetettuaan ihmiset
kävelivät takaisin kaupunkiin nauttiakseen herkullisia kotona valmistettuja aterioita. Ystävät ja
sukulaiset kävivät toistensa luona nauttiakseen yhdessä iloisista ja mukavista asioista pienten lasten
leikkiessä ja kisaillessa keskenään innokkaina naurun saattelemana.

Kesken…