Thranil

Bandirin päiväkirjamerkinnät
1: Alku

En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että
ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja
kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni
Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat
sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet,
joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet
minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan
ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.

Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus
ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!

Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani
Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini
erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä
alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina
kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai
alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin
paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin
miekka vyölläni, luuttu selässäni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin
useimmilla kaltaisillani.

Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana,
mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen
seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän
varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.

Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän
merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun.
Matkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en
Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään
paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta
elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa
ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton
matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan
kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin
hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian
takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään
jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä
löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.

Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli
useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en
ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso
kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden
maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki
Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat
matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin
idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan
Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.

Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle -

porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta
komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet
ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni
hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen, josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta
onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan.
Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa
häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen
ja ihmisvilinään.

Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti,
mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli;
yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman
askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen
kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla
missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut
Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon
kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän
läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä
Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä
sekasortoisemmalta.

Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli
liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten
suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka,
jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian
vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta
toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen
alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa
rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa
yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.

Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä, ja hetken epäröinkin kievarin ovella, josko kannatti
edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät
kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.
"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli
vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta
oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä
tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten
suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin
Karlonin kehotuksesta.

"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja
puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"

"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle
turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu
yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."

"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta
etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät
palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku
herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."

Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö
kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä
vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi
minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana
päivänä?"

"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole

niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle,
Karlon?"

"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta
kieltäytyä tarjouksesta.

Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi
suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen
jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai
varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."

Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena
toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan
annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt
myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että
en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"

Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti
minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui
jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi
saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni
vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.
"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin
pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti!
Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä
rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita
riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani
tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin
sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos
tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en
vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."

Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja

haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä
käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini
paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata
vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera
unohdettavaksi.

Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin
riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen
taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.

Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja
hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta.
"Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta
löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."

"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen
mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy
minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina
löytyy joku parempi."

Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon

parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla.
Millaista se on? Onko muualla parempi?"

"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat
mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin
mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki
näyttää vain kyläpahaselta."

Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja
kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän
tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin
juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.

Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa
kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani
mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää
surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka
Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia,
että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."

Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta
kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu.
Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi
kievarin kuin taikaiskusta:

"Noita! Kirottu noita!"

Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia

ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli
taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä
valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut
päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun
velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa
taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa,
sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.

Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä
vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita
noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.

"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta.

"Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."

"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin
pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä
tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja
usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista
taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."

"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena
kohti ovea.

Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt
todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan,
enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos
kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi
minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen
auttaakseen minua.

Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian
seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin
useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä,
että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.

Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä,
joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti
liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän
kuparinvärisistä hiuksista.

"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän
noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"

Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen
äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen
korostuksen oli lähes huomaamaton.

"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä
hiuksista.

Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että
tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat
vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.

"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja
heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"

Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun
suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:

"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja
taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja
hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä
nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"

Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen
teurastajan kovakouraisessa otteessa.

"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä
mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.

Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja

kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin
huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua
nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti
miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa
otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän
tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.

"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin
teurastajaa haastavasti silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt
hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin
vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.

"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati

saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat
nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja
he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.

"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes
puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.

"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he
eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."

Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan

samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän
kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet
varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.

"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on
noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"

Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua
nopeampi.

"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan
häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan
kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin
käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan
nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."

"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle.
"Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä
taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu
on siitä huolimatta selvitettävä."

Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi
ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös
kuulla teidän sananne tapahtuneesta."

"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun
aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".

Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia

palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin
koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren
taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä
minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät
olleet anteeksiantavaisella tuulella.

"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin
kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.
Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni
hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli
sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä
nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli
kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai
kirjurin varustelaukulta.

"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja
pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."

"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän
hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä
avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä,
mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"

"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja
niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille
kiitollisuudenvelassa."

"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun
suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan
hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.

"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta
vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra
Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"

"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se
sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös
nuo teidän vaatteenne."

"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen

hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin
vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla
olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne
rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."

"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea
Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse
koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan
tuntevan.

Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen

minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä,
hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja
Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.

Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä
Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä.
Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen
silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä
mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän
turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.

"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten
meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."

"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon
vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän
kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."

"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää...
Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin
minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"

"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti

suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen
ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä
roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien
keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden
kotimaasta!"

Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli

kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo
löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan
sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.

Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain

vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa
oleillessanne."

"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen
joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien
apua."

"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan

kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän
veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden
ja kansan hyödyksi."

Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean
rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en
kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.

"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta",
huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.
"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia
täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä
valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä
Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen
perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin
konsulit pelkäävät sisällissotaa."

"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut
tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet
kuulla hänestä, Adgar Talavorista."

Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit
kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni
mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.

"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi

miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä
seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin
erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja
tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan
erämaiden vaaroja vastaan."

Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot
muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin
paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja
hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli
kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina
omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin
sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän
veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan
tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan
ilman verenvuodatusta."

Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin
kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja
mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai
pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."

"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki
kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut
kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta
ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa
se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi
täällä lännessä."

Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä
etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja
Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen
lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi
kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä,
päätimme nopeasti suostua.

Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?