You are on page 1of 131

1. JOHDANTO......................................................................................................... .......................

3

2. TEHOKAS KAUPUNKI—SMOOTH-RUNNING TOWN............................................. .........6

2.1. Modernismi.................................................................................................................................................6

2.2. Tehokkuus..................................................................................................................................................12

2.3. Funktionalismi..........................................................................................................................................20

2.4. Laisaaren arkkitehtuurityylit..................................................................................................................27

3. KAUPUNGIN SUUNNITTELU.................................................................................. .............32

3.1. Kaupunkisuunnittelu................................................................................................................................32

3.2. Minimiasunto............................................................................................................................................42

4. LAISAAREN LÄHIÖJÄRJESTELMÄ.................................................................................. .48

4.1. Laisaaren lähiöjärjestelmän taustatekijöitä...........................................................................................48

4.2. Asumasolu..................................................................................................................................................56

4.3. Asumalähiö................................................................................................................................................62

4.4. Asumakunta..............................................................................................................................................67

4.5. Tehokkaan kaupungin lähiö....................................................................................................................70

5. TURUN KAUPUNGIN ALUE JA SEN KAAVOITUS.................................. .........................71

5.1. Turun kaupunkialueen kasvu .................................................................................................................71

5.2. Kaupunkisuunnittelu Turussa ennen Laisaarta....................................................................................73

5.3. Laisaaren Turun yleiskaavan lähiörakenne...........................................................................................76

6. TURUN ASUNTORAKENTAMINEN JA ASUMISOLOT 1950-LUVULLA......................82

6.1. Rakentamisen 1940-luku..........................................................................................................................82

6.2. Rakentamisen 1950-luku..........................................................................................................................86

6.3. Asumisolot Turussa 1940- ja 1950-luvulla..............................................................................................91

7. ISO-HEIKKILÄ...................................................................................................... ..................95
2

7.1 Iso-Heikkilän historia ennen vuotta 1953................................................................................................95

7.2. Iso-Heikkilän asumalähiön kaavoitus ja rakentaminen.......................................................................98

7.2. Iso-Heikkilän rakennettu ilme...............................................................................................................108

8. ISO-HEIKKILÄ ASUMALÄHIÖNÄ JA TEHOKKAAN KAUPUNGIN OSANA............120

9. KUVALUETTELO....................................................................................................... ...........127

10. LÄHDELUETTELO.............................................................................................. ...............129
3

1. JOHDANTO

Suomen rakennustaiteen museossa vuonna 1994 pidetty näyttely ja sen yhteydessä julkaistu kirja,
Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun miljöö kuvasivat suomalaista 1950-luvun arkkitehtuuria.
Kirjassa Riitta Nikula, Pekka Pakkala ja Jere Maula tuovat esiin 1950-luvun suomalaista
kaupunkisuunnittelua ja ennen kaikkea asuinaluesuunnittelua. Nikula kirjoittaa että
mielikuvaamme 1950-luvun arkkitehtuurista hallitsevat asuntoalueet. Kirjan antamaa kuvaa
hallitsevat Heikki von Hertzen, Otto-Iivari Meurman ja Alvar Aalto. Lähiösuunnittelulle
leimallista on väljä luonnonläheisyys, juureva muoto- ja materiaalirikkaus, humaani arkisuus ja
kaupunkivihamielisyys. Lewis Mumford oli Pohjoismaissa vaikutusvaltaisempi kuin
Yhdysvalloissa. Tapiolassa nämä pyrkimykset saivat toteutuksen joka pyrkikin olemaan esikuva
kaikelle myöhemmälle lähiörakentamiselle.1 Riitta Hurme on Tapiolan lähtökohtia selvittäessään
johtanut suomalaisen lähiön historian Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiaatteeseen.
Puutarhakaupungin tavoitteet olivat samanlaisia kuin 50-luvun arkirakentamisenkin, viihtyisien ja
terveellisten asuinympäristöjen luominen lapsiperheille.

Riitta Jallinojan mukaan moderni löytyy modernia kuvaavista teksteistä, joita intellektuellit
modernin määrittelijöinä tuottavat.2 Suomalaisen 1950-luvun asuntopolitiikan tärkeitä
mielipidevaikuttajia olivat Väestöliiton vuodesta 1950 julkaisema Asuntopolitiikka –lehti,
Väestöliiton toimitusjohtajan Heikki von Hertzenin vuonna 1946 kirjoittama kirja Koti vaiko
kasarmi lapsillemme. Nämä tekstit olivat muodostamassa uutta käsitystä siitä millaista
asuntopolitiikan ja asuntotuotannon tulisi olla, ja minkälaisia uusien asuntojen ja asuntoalueiden
tulisi olla.3 Tapiolan maailma oli todellisuus, jota oltiin rakentamassa, jonka uskottiin olevan
alkamassa. Tarkoitus oli, että koko Suomen väestö muodostaisi Väestöliiton ja sen johtajan
Heikki von Hertzenin tavoitteiden mukaisesti terveitä runsaslapsisia perheitä, jotka asuisivat
luonnonläheisesti pientaloissa. Tapiolan piti olla vain alku suurelle muutokselle.

Suurin osa Suomen 1950-luvun arkkitehtuurista ei pystynyt vastaamaan tähän haasteeseen. Turun
1950-luvun asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari ei ole päässyt suomalaisen arkkitehtuurin
historiaan, jos kriteerinä pidetään esiintymistä suomalasien kaupunkisuunnittelun ja
arkkitehtuurin historioissa. Sama kohtalo on Turussa 1950-luvulla vaikuttaneilla arkkitehdeillä.
ARS-Suomen taide tuntee Erik Bryggmanin, Alvar Aallon ja Aulis Blomstedtin Turkuun
1
Nikula 1994, 77—95, Pakkala 1994, 97—107 ja Maula 1994, 109—113.
2
Jallinoja 1990, 19—33.
3
Nikula 1994, 78.
4

suunnittelemat rakennukset, mutta ei niitä arkkitehtejä, jotka suunnittelivat suurimman osan
kaupungin rakennuskannasta.

Voisiko se, että Turussa ei ole yhtään Tapiolaa, johtua siitä, että turkulaisilla suunnittelijoilla oli
erilaisia tavoitteita kuin Tapiolan luojilla? Pyrin tutkielmassani kuvaamaan Turun 1950-luvun
asemakaava-arkkitehdin Olavi Laisaaren suunnitteluideologiaa ja tuomaan siitä esille piirteitä,
jotka tuntuvat olevan erilaisia kuin 1950-luvulla vallinneessa suunnitteluihanteessa. Laisaari
esitteli lähiöjärjestelmänsä vuonna 1952 Turun yleiskaavassaan. On ilmeistä, että Laisaaren
lähiömalli perustuu paljolti samoille vaikutteille ja esikuville kuin Otto-Iivari Meurmanin
lähiömalli, tältä osin Riitta Hurmeen Tapiolan lähtökohtien selvitys pätee myös Laisaaren malliin.

Vaikka sillä kaupunkisuunnitteluihanteella, jota edustivat muun muassa Meurman, von Hertzen ja
Alvar Aalto, on varmaankin enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroja Laisaaren malliin, pyrin
kuitenkin etsimään niitä eroja, jotka voisivat selittää miksi laisaarelaisesta kaupungista tuli
erilainen kuin Tapiola. Useimmat Hurmeen esiin tuomat mallit ovat varsin monikasvoisia. Niissä
on toisaalta puutarhakaupungista alkanut pienimuotoisuuden ja luonnonläheisyyden vaikutus,
toisaalta 1920-luvun modernismista lähtenyt teknisyyden, teknokraattisuuden ja
suurimittakaavaisuuden vaikutus. Jos suomalaista metsälähiötä kehittäneet painottivat enemmän
esikuvien puutarhakaupunkimaisia piirteitä, Laisaari painotti enemmän bauhausilaista
tieteellisyyttä.

Lähestyn tutkielmassani Laisaaren arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelukäsityksiä ennen kaikkea
teksteistä käsin. Kuva Suomen 1950-luvun kaupunkivihamielisestä, luonnonläheisestä ja
korkeatasoisesta asuntoaluesuunnittelusta elää vahvimmin juuri vaikutusvaltaisissa teksteissä,
tuon siksi tätä kuvaa vastaan toisista teksteistä muodostuvan kuvan. Turun yleiskaava ja
kaupungin kehittämisohjelma ilmestyi vuonna 1952 ja Tehokas kaupunki—Smooth-running town
ilmestyi 1962. 1960-luvulla Laisaari julkaisi vielä kahtena lähes identtisenä versiona ilmestyneen
tutkielman joka oli samalla hänen väitöskirjansa Teknillisessä korkeakoulussa, mutta koska
tutkielmani käsittelee ennen kaikkea Laisaaren lähiöjärjestelmää ja sen taustalla olevaa
ideologiaa, liikekeskusten liikenneongelmiin keskittyvät 1960-luvun julkaisut jäävät varsin
vähälle huomiolle tutkielmassani. Keskityn Laisaaren kirjalliseen tuotantoon koska lähestyn
Laisaarta teoreetikkona, en niinkään käytännön kaavoittajana ympäristön paineiden alla.
Tutkielmani loppuosassa pyrin tosin selvittämään yhden esimerkin, Iso-Heikkilän lähiön avulla
miten Laisaaren teoria kohtasi turkulaisen todellisuuden.

Koska pyrin löytämään eroja ja kuvaamaan Laisaaren ideologiaa vaihtoehtoisena
kaupunkisuunnitteluideologiana suomalaisessa 1950-luvun kaupunkisuunnittelussa, tuon esiin
5

sellaisia 1920-luvun teoreetikoita kuin Hannes Meyer, Ludwig Hilberseimer tai Le Corbusier,
jotka eivät suunnitelleet lähiöitä mutta jotka kuvaavat sitä modernismia ja funktionalismia, joka
on tyypillistä Laisaaren ajattelulle ja joka erottaa sitä Ebenezer Howardin puutarhakaupungista
lähteneestä lähiöhistorian linjasta.

Tutkielmani rakentuu siten, että edeltävien lukujen tulisi olla pohjana aina seuraaville:
modernismi oli Laisaaren yleinen tapa hahmottaa todellisuutta, hänen modernisuuskäsitykseensä
liittyi tehokkuusajattelu ja keinona toteuttaa tehokkuusajattelua oli funktionalismi. Nämä
edellämainitut tekijät ovat pohja miltä Laisaaren lähiöjärjestelmä nousee ja tämä järjestelmä taas
on Turun yleiskaavan keskeinen tekijä ja Iso-Heikkilä oli ensimmäinen kohde missä Laisaari
pääsi soveltamaan yleiskaavansa lähiöjärjestelmää käytäntöön.

Selitykseksi sille, että Turussa ei ole yhtään Tapiolaa, pyrin osoittamaan, että Laisaaren kaupunki-
ideologia oli erilainen kuin Meurmanilla ja von Hertzenillä: hän ei edes pyrkinyt luomaan
Tapiolaa. Kuvaan myös sitä konkreettistä tilannetta, mihin Laisaaren yleiskaavan lähiömallia
ryhdyttiin soveltamaan, 1950-luvun Turkua. Mutta koska käsittelen rakennettua Iso-Heikkilää
lähinnä vain esimerkkinä siitä, miten Laisaaren lähiömallia pystyttiin soveltamaan käytäntöön, en
ole tutkinut, miten Armas Puolimatka rakennusliikkeineen tai Iso-Heikkilän rakennukset
suunnittelivat arkkitehdit Aarne Ehojoki tai Veijo Kahra, kaksi Turun kaupunkikuvaan hyvin
voimakkaasti vaikuttanutta arkkitehtia ovat osallistuneet Iso-Heikkilän muotoutumiseen.
Rakennettu Iso-Heikkilä on ilman muuta edellämainittujen henkilöiden yhteistyön tulos, mutta
minä käsittelen tutkielmassani ennen kaikkea Laisaaren suunniteltua Iso-Heikkilää.

Olavi Laisaari syntyi 28.5.1907 Forssassa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Uudesta
Yhteiskoulusta vuonna 1928, samaan aikaan kun arkkitehtuurin funktionalismi saapui Suomeen.
Hän valmistui Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolta vuonna 1934. Vuosina 1935-1937
Laisaari toimi maatalousministeriön asutusasiainosaston rakennustoimiston apulaisjohtajana.
Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehtina hän toimi Otto-Iivari Meurmanin jälkeen vuosina
1937-40 ja uudestaan 1942-1945.4 Vuonna 1945 Laisaari siirtyi asemakaava-arkkitehdiksi
Lahteen, missä hän pyrki alusta lähtien tuomaan esille uusia periaatteita kaupunkikuvan
luomisessa. Vuonna 1946 valmistui Laisaaren johdolla laadittu Lahden yleiskaava. Kaavaa
voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä ”tieteellisiin” menetelmiin perustuvana yleiskaavana
Suomessa. Vuonna 1948 Laisaari siirtyi kaupungin asemakaava-arkkitehdiksi Turkuun, ja tätä
virkaa hän hoiti vuoteen 1960 asti.5 Turun yleiskaava valmistui vuonna 1951, ja se julkaistiin
seuraavana vuonna. 1950-luvulla Laisaari laati yleiskaavat myös muun muassa Hyvinkäälle,

4
Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417.
5
Laakso 1980, 106.
6

Saloon ja Poriin. Vuonna 1965 hän siirtyi takaisin Lahteen asemakaavapäälliköksi.6
Asemakaavapäällikkönä Lahdessa hän toimi vuoteen 1970. Oma arkkitehtitoimisto hänellä oli
vuodesta 19357 vuoteen 19658. Laisaaren ura rakennusten suunnittelijana jää kuitenkin
tutkielmani ulkopuolelle. Laisaari suunnitteli Turussa ollessaan ainakin asuinrakennuksia. Hän
suoritti tekniikan lisensiaatin tutkinnon vuonna 1964, ja tekniikan tohtoriksi hän tuli vuonna
1969. Olavi Laisaari kuoli 26.12.1982.

2. Tehokas kaupunki—smooth-running town

2.1. Modernismi

Riitta Jallinoja katsoo kirjassaan Moderni elämä, että länsimainen modernin projekti on ihmisen
yksilöllistymisen projekti. Traditionaalinen ihminen oli sidoksissa maatalousyhteiskuntaan, hänen
elämäänsä määräsivät tavat, perinne ja uskonto. Elämän modernistumisen ensimmäinen vaihe,
rationaalinen moderni liittyy teollistumiseen. Ihminen vapautui traditionaalisen yhteisön
mielivaltaisuudesta liittymällä tayloristisen ja fordistisen kulttuurin ”tieteellisyyteen”. Liittymällä
koneeseen ihminen vapautui uskonnon ja perinteen vankeudesta.9

Modernin elämän toinen vaihe on vapaamielinen moderni, joka katsoi rationaalisen modernin
olevan yksi traditionaalisen elämän muoto. Vapaamielisen modernin mukaan teollinen työ ei
vapauttanut ihmistä, vaan sitoi perinteeseen aivan samoin kuin maatalousyhteisökin.
Vapaamielinen moderni ihminen valitsi kaikissa kohdissaan päinvastaiset asenteet ja tavat kuin
traditionaalinen ihminen. Vapaamielisesti moderni ihminen oli epäuskonnollinen,
epäisänmaallinen, puoluepolitiikkaan negatiivisesti suhtautuva, kansalaistottelemattomuutta ja
terrorismiakin kannattava. Hän suhtautuu perheeseen ja säännölliseen ansiotyöhön negatiivisesti
ja kannattaa vapaata sukupuolielämää, huumeita ja kaikkea sitä, mitä traditionaali vastustaa.10

Modernin elämän viimeinen vaihe on hedonismi. Nyt vapaamieliseksi ja suvaitseviksi muuttuneet
ihmiset alkavat toteuttaa omassa elämässään niitä asenteita, joita he modernin elämän
vapaamielisessä vaiheessa suvaitsivat muille. Hedonisti keskittyy omaan elämäänsä ja elämyksien
kokemiseen, joten hän saattaa jopa perustaa perheen, jos se tuottaa hänelle riittävästi vahvoja

6
Tuomi 1992, 54.
7
Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417.
8
Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit 1973, 324.
9
Jallinoja 1990, 51—58.
10
Jallinoja 1990, 63—72.
7

elämyksiä, mutta kun elämykset laimenevat, hedonisti luopuu perheestään.11 Jos rationaalinen
moderni elämä alkoi Jallinojan mukaan teollistumisen yhteydessä, niin vapaamielinen moderni
sai laajempaa huomiota 1960-luvun alussa ja hedonismi 1970-luvulla. Hedonismi täydellistää
modernin elämän, joten se on pitkän perinteen päätepiste.

Riitta Jallinoja ei puhu kirjassaan mitään arkkitehtuurista, kaupunkisuunnittelusta tai
arkkitehdeista, näistä ei myöskään puhu Matei Calinescu, jonka modernismimäärittelyjä Pauline
von Bonsdorff on tuonut esille kirjassa Arkkitehtuurin määrittely Suomessa 1940—1970 –
luvuilla. Calinescu kirjoittaa rationaalisesta ja romanttisesta modernista.

Moderniin liittyvät ajatukset ja itseään moderniksi kutsuva ajattelu voidaan Calinescun mukaan
jakaa kahteen pääryhmään. Ensimmäinen liittyy moderniin tiettynä historian vaiheena. Se on
kehitysoptimistinen, tieteeseen, teknologiaan ja järkeen luottava. Se vaalii abstraktin humanismin
puitteissa määritellyn vapauden ihannetta ja on suuntautunut pragmatismiin sekä toiminnan ja
onnistumisen palvontaan. Tämä modernismi liittyy yhteiskunnan modernisoitumiseen,
teollistumiseen, tuotantoprosessien rationalisoitumiseen ja yhteiskunnan sekularisoitumiseen.
Myös taiteen erottaminen omaksi inhimillisen toiminnan alueeksi edellyttää rationaalista,
analyyttistä ajattelua, vaikka taiteen määritelmään sisältyy irrationaalisuutta.12 Tämä modernin
vaihe vastaa Jallinojan rationaalisen modernin vaihetta.

Toinen moderni alkaa romantiikasta, ja merkitsee protestia edellä kuvatulle porvarilliselle
modernille. Sen kritiikki ilmenee eri kapinana, anarkiana, apokalyptismina ja eristäytymisenä.
Enemmän kuin positiivisten pyrkimystensä kautta se määrittyy porvarillisen moderniteetin
hylkäämisen kautta. Taiteessa valistuksen moderni uskoo objektiivisten menetelmien
mahdollisuuteen; romantiikka kulkee subjektin eli luovan yksilön kautta, vaikka taiteellisen
toiminnan tuloksia pidetäänkin yleispätevinä ja kaikkien ymmärrettävänä.13 Romanttinen moderni
vastaa Jallinojan luokituksessa vapaamielistä ja hedonistista modernia.

Pauline von Bonsdorff katsoo, että arkkitehtuurin moderni vaihe alkoi 1700-luvun puolivälistä.
Modernin arkkitehtuurin synty liittyy valistusajatteluun, jolloin arkkitehtuuri kytkeytyy
pyrkimyksiin suhtautua inhimillisen elämän eri alueisiin niiden olennaisten piirteiden mukaan.
Maailma jakautui objektiivisten tosiasioiden, kulttuuristen sääntöjen ja rakenteiden sekä
subjektiivisen kokemuksen alueisiin. Jos inhimillinen toiminta jaetaan tieteelliseen,
käytännölliseen ja taiteelliseen toimintaan, niin 1700-luvun lopulla arkkitehtuuri liitettiin
paremminkin tieteelliseen ja käytännölliseen, kuin taiteelliseen toimintaan. Arkkitehtuuri etsii
11
Jallinoja 1990, 72—79.
12
Von Bonsdoff, 1991, 25.
13
Calinescu 1987,42 ja Von Bonsdorff 1991, 25.
8

lakeja, universaaleja ja objektiivisuutta. Arkkitehtuurin ihanne törmää rakennusteknisiin
rajoituksiin ja kehittyy vuorovaikutuksessa kehittyvien teknisten mahdollisuuksien kanssa, mutta
pyrkimyksiä yksilölliseen ilmaisuun ei tunnu olevan sen enempää kuin radikaalia
yhteiskuntakritiikkiäkään.14

Moderniin tieteeseen sisältyy oletus tiedon kumulatiivisuudesta. Tiede käyttää hyväkseen aiempia
tutkimuksia, tutkija seisoo aiempien tutkijoiden harteilla ja tiede kasvaa jättiläiseksi, jonka
näköalat ovat laajat ja joka pitää sisällään vanhan ja uuden tiedon. Tähän sisältyy ajatus
kehityksen eettisestä progressiivisuudesta: kehitys ei pelkästään muuta asioita toisenlaisiksi,
uusiksi, kehitys samalla parantaa niitä. Kehityksen myytti laajenee koskemaan käsityksiä
yhteiskunnasta yleensä. Valistunut yhteiskunta on yhteiskunta, joka pohjaa päätöksensä
tieteellisesti testattuun tietoon.15

Yleensä arkkitehtuuri on ollut aina lähempänä porvarillista modernia kuin romanttista modernia,
jonka vaatimukset taiteelle sopivat varsin huonosti rakentamiseen. 1800-luvun loppupuolella
vaikutti arkkitehtuuriteoreetikkoja, jotka korostivat rakentamisen taiteellista potentiaalia ja
lähenivät romanttista modernia. Von Bonsdorff mainitsee John Ruskinin, Charles Morrisin,
Camillo Sitten ja Henry van de Velden, joille ihanteena oli taiteen ja elämän lähentäminen,
arkipäivän kaunistaminen. Heidän muotokielensä oli vapaa, amorfinen, orgaaninen ja aistillinen.
Näiden arkkitehtien ja kriitikoiden ero 1920-luvun johtaviin eurooppalaisiin
arkkitehtiajattelijoihin, joista von Bonsdorff mainitsee Le Corbusierin, Walter Gropiuksen,
Hannes Meyerin ja Ludwig Mies van der Rohen, on huomattava. Kun mainitut 1800-luvun lopun
arkkitehdit asettuivat eksplisiittisesti taiteen puolelle tekniikkaa, vieraannuttavaa yhteiskuntaa,
mekanisoitunutta elämäntapaa ja teollistuneita yhteiskuntia vastaan, 1920-luvun arkkitehdeille
tekniikan ja taiteen vastakohta on hävinnyt, tai se on hävitettävä. Von Bonsdorff katsoo, että
1900-luvun kiehtova tavoite, pyrkimys tekniikan ja taiteen yhdistämiseen niiden omilla ehdoilla
tekee modernisaation kritiikin arkkitehtuurin sisältä vaikeaksi. Yhdistäminen hävittää paitsi rajan
myös mahdollisuuksia. 16

Jallinoja tuo 1900-luvun modernin elämän edelläkävijöinä esiin futuristit, dadaistit ja surrealistit.
Näille maailman muuttaminen lähti liikkeelle ja oli ennen kaikkea omaan itseen, omaan
tietoisuuteen keskittymistä. Arkkitehtuuriin tällainen ääri-individualismi sopii kuitenkin huonosti.
Arkkitehti ei voi vieraannuttaa itseään samalla tavalla pahaksi katsomastaan maailmasta kuin
kuvataiteilija tai runoilija. Jos 1900-luvun alkupuolen muille avantgardisteille suurkaupunki oli
näyttämöitä, joilla kokea subjektiivisia elämyksiä ja laajentaa tajuntaansa, monet arkkitehdit
14
Von Bonsdorff 1991, 223-26.
15
Von Bonsdorff 1991, 26 ja 27.
16
Von Bonsdorff 1991, 28.
9

kokivat suurkaupungin ja sen arkkitehtuurin sosiaalisemmin kuin modernimmat, yksilöllisyyteen
sitoutuneet taiteilijat. Yksilön kannalta voi olla parasta vieraannuttaa itsensä ahdistavasta ja
alistavasta ympäristöstä, mutta kaupungin kannalta on mielekkäämpää yrittää löytää olemisen
muotoja, jotka eivät ole ahdistavia.

Futuristit olivat jo 1910-luvulla nähneet modernisaation ja sitä vastaavan elämänmuodon
yhteyden hyvin voimakkaasti. Futuristien mukaan teollinen vallankumous, sen tuottamat
teknologiset keksinnöt, joukkotiedotus ja suurkaupungit olivat muuttamassa täydellisesti ihmisten
elämää ja ajattelua. Nykyaikaa etsimässä –kirjassaan Olavi Paavolainen kirjoitti, että nykyaika
vaatii kokonaan uuden ajattelu-, tuntemis-, näkemys- ja kuvaustavan.17

K. Michael Hays kuvaa Hannes Meyerin ja Ludwig Hilberseimerin arkkitehtuuria 1920-luvun
modernistisen avant garden edustajina. Jos modernismi nähdään uudenlaisten objektien ja
tapahtumien esiintulona ja samalla näiden tuotantoon, yleisöön ja kulutukseen liittyvien
uudenlaisten suhteiden uudenlaisena käsitteellistämisenä, silloin modernismin tulee käsitellä
myös subjektin käsitteen tuottamista, käyttämistä ja vastaanottamista. Subjekti on merkityksen
antaja, joka rakentuu siinä maailmassa, jota se jäsentää ja selittää. Meyer ja Hilberseimer
katsoivat tahoillaan, että moderni kapitalistinen teolliseen massatuotantoon ja massakulutukseen
perustuva yhteiskunta on ajanut humanistisen ja porvarillisen subjektikäsitteen ohi.18

Humanistinen subjekti on suhteessa objektiin merkityksen luoja, ainutkertainen ja autoritaarinen.
Yksilöllinen subjekti kohtaa maailman tietoisena objektien manipulaattorina ja merkitysten ja
toiminnan luojana. Modernismissa subjekti ei enää ollut merkitysten luoja, vaan subjekti nähtiin
muuttuvana ja pirstaleisena hahmona, jonka identiteetti ja paikka määräytyvät sosiaalisessa
toiminnassa.19

K. Michaael Hays kirjoittaa Meyerin Kansainliiton päämajan kilpailuehdotuksesta, että se on
syntynyt tietoisuudesta että ei sen paremmin yksittäisellä subjektilla kuin yrityksellä tavoittaa
objekti autenttisuutta ole enää paikkaa massateollistuneessa kaupungissa. Massakulttuurin
sosioekonomisen totaliteetin määräämän käytännöllisyyden ja mietiskelevän sisäisen
kokemuksen välillä on sovittamaton ristiriita.20

Meyer kuvaa yhdessä Hans Wittwerin kanssa laatimaansa Kansainliiton päärakennuksen
suunnitelmaa, joka valmistui vuonna 1928 ja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1930:

17
Jallinoja 1990, 37.
18
Hays 1992, 4.
19
Hays 1992, 5.
20
Hays 1992, 158.
10

Our League of Nations building symbolizes nothing. Its size is automatically
determined by the dimensions and conditions of the program. As an organic building it
expresses unfreignedly that it is intended to be a buildingg for work and co-operation…
This building is neither beautiful nor ugly. It asks to be evaluated as a structural
invention.21

Haysin mukaan Meyerin modernismin radikaalisuus on siinä vaikeassa totuudessa, että asiat ovat
vain sitä mitä ne ovat, ilman metafyysistä illuusiota taiteellisesta autenttisuudesta,
yhtenäisyydestä tai syvyydestä. Koko kansainliiton suunnitelma on reaktio autonomisen
taideteoksen ajatusta vastaan, se pyrkii kieltämään arkkitehtonisen mestariteoksen
22
mahdollisuuden.

Hilberseimerin tapa tehdä posthumanistista arkkitehtuuria erosi Meyeristä siinä, että kun Meyer
päätyi dada-tyyppiseen kollasitekniikkaan, Hilberseimerin malli oli täydellinen järjestys.
Hilberseimer kirjoitti vuonna 1927 Groszstadtarchitektur-kirjassaan:
The architecture of the metropolis depends essentially on the solution both of the
elementary cell and the urban organism as a whole. The single room as the constituent
element of the habitation, and since the habitation in turn form blocks, the room will
become the decisive factor of urban configuration, which is architecture’s true goal.
Reciprocally, the planimetric structure of the city will have a substantial influence on
the design of the habitation and the room.23

Hilberseimerin metropolis on valtava kone, joka käsittää laaja-alaisia sosiaalisia, teknisiä ja
taloudellisia systeemejä, jotka ovat yhteydessä arkkitehtonisiin elementteihin. Poistamalla välin
yksilöllisen solun (huoneen) ja kokonaisuuden (kaupungin) väliltä, Hilberseimer poistaa
mahdollisuuden luoda merkityksiä valitsemalla tai järjestämällä muotoja. Arkkitehtoninen objekti
hävitetään systemaattisella toistolla ja kopioimisella. Hilberseimer kirjoittaa: ”the general case
and the law are emphasized and made evident, while the exception is by contrast put aside, the
nuance canceled.” Ennen itseään ohjaava subjekti on nyt vapautettu kaikista yksilöllisen
persoonallisuuden jäänteistä, se ei enää valvo, heijasta tai organisoi. Subjekti, vaikka onkin yhä
fyysisesti yksilö, on kuitenkin osa kollektiivista inhimillistä kokonaisuutta, toisistaan riippuvien
mekanististen prosessien ja sosiaalisten instituutioiden komponentti ja tämän kollektiivisen
kokonaisuuden määrittämä. Subjektin kyky luoda tulkintoja ympäristöstään muuttuu pelkästään
keskeytymättömäksi koodin lisäysten vastaanotoksi. 24

Olavi Laisaaren modernismi on rationaalista modernia. Arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu ovat
hänelle selkeästi tieteellistä ja käytännöllistä toimintaa, johon liittyy ajatus kumulatiivisesti
lisääntyvästä tiedosta. Laisaaren funktionalismiin liittyy olennaisesti ajatus siitä, että kehitys
21
Hays 1992, 160.
22
Hays 1992, 172.
23
Hays 1992, 173.
24
Hays 1992, 173-177.
11

rakennusten ja kaikkien muidenkin esineiden suunnittelussa ja valmistuksessa vie aina eteenpäin,
kohti parempaa ja siten kauniimpaa tuotetta. Koska kysymys on tieteellisestä toiminnasta, tai
ainakin tieteen kaltaisesta, kumulatiivisuus on ehdotonta. Niin kuin tieteessä, missä
vanhentuneena hylättyn teorian ei Laisaaren mielestä voi mitenkään väittää olevan todempi kuin
kyseisen hetken parhaimmaksi katsottu teoria, arkkitehtuurissa kymmenen vuotta vanhaa
rakennusta ei voi mitenkään väittää paremmaksi kuin uutta rakennusta. Käytöstä poistetuille
teorioille on paikkansa tieteen historian sivuilla, mutta epäpäteviksi muuttuneille rakennuksille ei
ole paikkaa Laisaaren maailmassa.
Kehitys ja kaupunkien uusiutuminen myös asemakaavallisesti asettaa historialliset
arvokkaat rakennukset kiusalliseen asemaan. Rakennus, joka on joskus ollut helmi
oman aikansa ympäristössä, on jäänyt vanhaksi jätteeksi uuteen ympäristöön.
Mittakaavan suuretessa tuntuu se pieneltä, suhteettomalta ja avuttomalta uusien
rakennusten joukossa. Se ei ole enää paikallaan, vaan sen paikka on museossa. Jos
kokonainen alue voidaan rauhoittaa museoalueeksi on ratkaisu paljon helpompi tehdä,
mutta yksityisiin rakennuksiin nähden on tilanne mitä vaikein. Lopputulos on miltei
aina se, että ne hävitetään uusien tieltä.25

Laisaari tiedosti, että materialismi, funktionalismi ja näihin liittyvät edistysusko ja kilpailu eivät
ole ainoat mahdolliset tavat elää maailmassa. Laisaari piti mahdollisena, että ihmiskunta luopuu
materialismista, jolloin kaikki materialistiseen kulttuuriin liittyvät arvot menettävät
merkityksensä. Mutta koska tällaista kulttuurin muutosta ei ollut odotettavissa 5—10 vuoden
sisällä, muutoksen mahdollisuutta ei Laisaaren mukaan tarvinnut ottaa suunnittelussa huomioon.
Ja tällöin kysymys siitä, olisiko vanhoja rakennuksia säilytettävä siltä varalta, että tulevat polvet
arvostaisivat niitä enemmän kuin nykyinen, oli tarpeeton.

Laisaarelle rationaalinen modernismi oli modernin kehityksen viimeinen vaihe. Hän oli
ensimmäistä sukupolvea, joka oli opiskellut arkkitehdiksi funktionalismin tultua Suomeen ja jolla
ei ollut klassismin kautta takanaan. Opiskeluaikanaan hän oli suunnittelemassa rakennusosien
standardisointia muun muassa Viljo Revellin kanssa. Tästä hänen rationaalisuutensa ja
tieteellisyytensä kehittyi niin, että hänen 1960-luvun loppupuolen tieteelliset opinnäytteensä
olivat redusoineet kaupunkisuunnittelun pelkästään liikennevirtojen laskentaan perustuvaksi
liikennesuunnitteluksi. Laisaarelle arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun modernismi oli siis
vielä 1960-luvun loppupuolella taiteellisuuden ja yksilön korvaamista tieteellä ja tilastoilla. Ne
modernin piirteet, jotka liittyvät vapaamieliseen, hedonistiseen tai romanttiseen moderniin,
Laisaari liittää, jos ylipäätänsä mainitsee, vanhentuneisiin suunnitteluperiaatteisiin. Laisaari toki
pitää mahdollisena, että materialistinen, rationaaliseen moderniin perustuva kulttuuri korvautuu
joskus ei-materialistisella, mutta tätä mahdollisuutta Laisaari ei käsittele tuotannossaan, eikä usko
tällaisen muutoksen mahdollisuuteen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

25
Laisaari 1962, 26.
12

Jallinojan ja Calinescun modernikäsitysten soveltaminen Laisaaren ajatteluun tekee Laisaaresta
hyvin epämodernin, sillä jos modernismissa on kyse ihmisen yksilöllistämisestä, niin Laisaari ei
puhu ihmisestä yksilönä mitään. Mutta jos edellämainittujen modernikäsitysten ihmisen tilalle
sijoittaa kaupungin, Laisaaren voi katsoa olleen modernimpi. Jos Laisaaren
kaupunkisuunnittelussa kaupunki on subjekti, niin 1950-luvun alussa, Turun yleiskaavan aikaan,
kaupunkia voi pitää rationaalisella tavalla modernina. Kaupunkisuunnittelija vastaa tayloristista
työnsuunnittelijaa, joka tutkii ja löytää kaupungille tehokkaimman tavan toimia. Tehokas
kaupunki –kirjan kaupunki on vapaamielinen ja hedonistinen, tosin erilaisilla sisällöillä kuin
vastaava ihminen. Tehokas kaupunki –kirjan mukaan kaupunki ei enää toimi
kaupunkisuunnittelijan lakien mukaan, sillä on omat lakinsa tai halunsa, joita se noudattaa.
Vapaamielisenä se vastustaa kaikkia perinteisiä käsityksiä kauneudesta, inhimillisestä
mittakaavasta ja edustavuudesta. Kaupunkisuunnittelija on valvoja, joka pitää huolen siitä, että
minne kaupunki tarvitsee leveämmän kadun, se rakennetaan, minne korkeamman rakennuksen, se
rakennetaan. Kaupunkisuunnittelija suojelee kaupunkia ihmisen traditionaalisia käsityksiä
vastaan.

2.2. Tehokkuus

Kun Laisaaren arkkitehtuuriajattelu kaikenkaikkiaan liittyy Calinescun modernismin
ensimmäiseen vaiheeseen, jolle oli tyypillistä usko tieteeseen, edistykseen ja talouden ja
tuotannon rationaalistumiseen, on luontevaa, että tehokkuus ja taloudellisuus ovat Laisaaren
tekstissä keskeisiä käsitteitä. Turun yleiskaavaehdotuksensa johdantoluvussa vuonna 1951 Olavi
Laisaari kirjoittaa:
Tekniset ja taloudelliset tekijät ovat niin täysin toisistaan riippuvia, että ne on tässä
käsitelty yhdessä. Teknillisiin tekijöihin kuuluvat mm. kaikki kulkuneuvot, niiden
kehitys ja tilatarve, keinovalo, polttoaineet, radiotekniikka, rakennusaineet ja
työmenetelmät, siirtolaitteet, työkoneet jne. Näiden tekijöiden kehitys voi vaikuttaa
koko asemakaavoitukseen ja ihmisten elämäntapoihin aivan mullistavasti.
Kuviteltakoon vain ilmaliikennettä sen eri muodoissa tai autoliikenteen viimeaikaista
kasvua. Teknillisen kehityksen huomioonottaminen on asemakaavatyön tärkeimpiä
tehtäviä ja pakottaa joustaviin ratkaisuihin ja laajoihin tilavarauksiin.26

Laisaari jatkaa:
Teiden oikaisut lyhentävät välimatkoja. Jos 10 000 autoa päivässä joutuu ajamaan 1 km
lisämatkan, merkitsee se 1 miljardin markan tarpeettomia korkoja. Ajonopeuden ja
ajoturvallisuuden lisääminen merkitsee yhtä paljon. Jos kukin 10 000 autosta saavuttaisi
päivittäin vaikkapa vain 10 minuutin aikasäästön, pelastettaisiin toisen miljardin korot.

26
Laisaari 1952a, 20 ja 21.
13

Sama tulos saavutetaan, jos 100 000 jalankulkijan matkoja voitaisi lyhentää 200 m
päivässä tai 10 000 pyöräilijälle saataisiin päivittäin 15 minuutin aikasäästö.27

Jos ihmisten matkat pysäkeille saataisiin keskimäärin supistumaan 100 metrillä, ja
kuljetusvälineiden nopeutta ja vuoroja niin lisättyä, että 20 000 matkustajalle saataisiin
joka päivä 15 minuutin aikavoitto, niin olisi voitettu 2 miljardin markan korot. Jos
turha liikenne saataisiin eliminoitua asuntojen, myymälöiden, julkisten rakennusten,
työpaikkojen ja virkistysalueiden sopivalla keskinäisellä sijoittelulla toisiinsa nähden
siten, että ihmisten jokapäiväiset matkat lyhenisivät, voitaisiin helposti voittaa jälleen
parin miljardin korot.28

Jos jokaiselle tontille rakennetaan viemäri ja vesijohto, vedetään sähkö- ja
puhelinjohdot, on ihmisen toiminnalle kotona annettu hyvät ajansäästön edellytykset.
Jos lasketaan, että kotona työskentelee 20 000 henkeä, ja jokainen voittaa päivittäin 15
minuuttia, merkitsee se jälleen parin miljardin markan voitettuja korkoja. Sama tulos
saavutetaan rakennusten ja huoneiden oikealla sijoituksella ja tarkoituksenmukaisella
sisustuksella ja eräiden yhteisten työtä ja varoja säästävien laitosten rakentamisella.29

Turussa on 20 vuoden aikana rakennettava n. 100.000 uutta huonetta mikä vastaa tällä
hetkellä n. 50 miljardin markan pääomaa. Jos kaikki nämä rakennukset voitaisiin
sijoittaa hyvälle rakennuspohjalle huonon sijasta, saataisiin hyvinkin parin miljardin
säästö. Yhtä paljon voitetaan sillä, että jokainen rakennus voidaan suunnitella ja myös
suunnitellaan, oman tarkoituksensa mukaan pituus-, leveys- ja korkeusmitoin ja
vapaudutaan toisarvoisten tekijäin vaikutuksesta rakennussuunnitteluun. Tällaisia
tekijöitä ovat tähän saakka olleet mm. kadun leveysmitta, tontin pinta-ala ja sivumitat,
ts. ne perustekijät, joihin rakennusjärjestykset ovat yleisesti pohjautuneet.30

Taloudellinen katu-, viemäri- ja tonttisuunnittelu tuovat 100 000 asukkaan kaupungissa neljän
miljardin markan säästöt. Jos hyvin suunnitellut virkistys ja vapaa-ajanalueet tuovat 60 000
työntekijälle päivittäin 10 minuutin työkyvyn lisäyksen, tuo se kaupungille vuodessa taas neljä
miljardia markkaa. Jos kaupunki pystyy estämään 20 000 asukkaan suunnittelemattoman
asutuksen syntymisen kaupungin reuna-alueille, tuo tämäkin neljän miljardin markan voiton.31

Yhteenvetona Laisaari toteaa:
Tässä luetellut asemakaavan taloudelliset tekijät merkitsevät 100.000 asukkaan
kaupungissa 20—30 miljardin markan pääomaa voittoa tai tappiota. Vuoden osalle
laskettuna se merkitsee vuosittain 1—1,5 miljardia markkaa enemmän tai vähemmän
menoja, työntekijää kohti 20.000—30.000 markkaa. Asemakaavan avulla voidaan siis
karkeasti arvioiden saavuttaa tai menettää 20—30 % kaupunkilaisten työtehosta. Luku
on niin suuri, että sen ylittää ainoastaan, jos koneellistaminen ja teknilliset parannukset
jätetään huomioonottamatta, opetustoimi, erikoisesti ammattiopetus.32

27
Laisaari 1952a, 21.
28
Laisaari 1952a, 21.
29
Laisaari 1952a, 21.
30
Laisaari 1952a, 21.
31
Laisaari 1952a, 21 ja 22.
32
Laisaari 1952a, 22.
14

Käsitteet tehokkuus, taloudellisuus ja toiminnallisuus voivat tarkoittaa monia erilaisia asioita.
Heikki von Hertzenille tehokas, taloudellinen ja toiminnallinen kaupunki olisi ollut kaupunki,
joka saa ihmiset perustamaan perheitä, hankkimaan vähintään neljä lasta ja kasvattamaan nämä
luonnonläheisessä ympäristössä yhteiskunnan tasapainoisiksi jäseniksi. Laisaarelle
merkityksellisiä olivat ne tehokkuuden, taloudellisuuden ja toiminnallisuuden ominaisuudet, jotka
voitiin esittää matemaattisesti ja muuttaa rahaksi. Laisaaren kaupunki on kone, jonka tarkoitus on
lopulta tuottaa mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Koneen tai tehtaan tarkoitus on
kuitenkin tuottaa voittoa jollekulle, Laisaaren kaupungille voitontavoittelu on itseisarvo, hän ei
puhu sanallakaan siitä, kuka äärimmilleen viritetystä kaupungista hyötyy. Täydellisen tehokas
kaupunki on Laisaarelle eettinen ja esteettinen tavoite.

Johanna Hankonen kirjoittaa väitöskirjassaan Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, että
tehokkuuden tavoittelulla historiallisena ilmiönä ja aatteena on käänteentekevät juurensa
työntutkimuksen traditiossa ja mekaanisen liukuhihnan käytössä. Nämä tavaratuotannon
tehostamiseksi käyttöönotetut menetelmät johtivat myös sosiaalisiin rakennemuutoksiin, ja niillä
on ollut merkittävä yhteys modernin arkkitehtuurin erilaisiin kaupunkikäsityksiin ja
kaupungistumisen hallintoyrityksiin.33 Laisaarelle kaupunki oli suuri tuotantolaitos, sen tuli
näyttää tuotantolaitokselta ja sitä tuli kehittää kuin tuotantolaitosta. Siksi onkin luontevaa, että
Laisaaren kuva kaupungin tehostamisesta on hyvin samanlainen kuin insinööri Fredrik Winslow
Taylorin malli teollisuuslaitoksen tuotannon tehostamisesta.

Jallinojan mukaan intellektuellit tuovat esiin aina uusia modernin muotoja, jotka vähitellen
siirtyvät yleisempään käyttöön. Intellektuellien kiinnostus modernin muotoa kohtaan vähenee sitä
mukaa kun suuret joukot alkavat oppia elämään sen mukaisesti. Taylorismi ja fordismi olivat
1910—1920 –luvuilla intellektuellien kannattamia modernin elämän ja kulttuurin merkkejä. Olavi
Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä kuvasi uutta maailmaa ja ihmistä, joka yrittää kamppailla
koneen kanssa päästäkseen sen kanssa tasavertaiseen asemaan. Laisaaren opiskeluaika osui juuri
siihen aikaan, kun Taylor ja Ford olivat pinnalla, ja on luultavaa, että Laisaari omaksui jo tällöin
sen asenteen kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, jonka hän säilytti uransa loppuun saakka. Jallinojan
kuvaamia intellektueja taylorismi ja fordismi eivät juuri enää kiinnostaneet sodan jälkeen, mutta
Suomea sodan jälkeen ohjanneet virkamiehet, poliitikot ja talouden johtajat modernisoivat
Suomea juuri Taylorin ja Fordin hengessä.

Amerikkalaisen insinöörin Frederik Winslow Taylorin (1856-1915) kirja The principles of
scientific management ilmestyi vuonna 1911. Taylorin perusajatus oli, että työläisen
perustarkoitus on tuottaa mahdollisimman monta tuotetta määrätyssä ajassa. Tehostaakseen
33
Hankonen 1994, 32.
15

työläisten tuottavuutta Taylor tarkkaili työläisiä näiden tehdessä työtään, jakoi työsuorituksia
osiin, laski paljonko aikaa kunkin suorituksen tekemiseen kului ja neuvoi tehokkaampia tapoja
suorittaa tehtävä. Lopulta komponentteihinsa jaettu ja turhista liikkeistä vapautettu työprosessi
saatettiin organisoida uudelleen.34

Euroopassa Taylorin opit levisivät insinöörien keskuuteen jo 1910-luvulla.35 Taylor halusi poistaa
tuloksettoman ihmistyön. Koulutuksen avulla tuli luoda työntekijöiksi keskitason ihmisiä, jotka
yhdessä työskennellen saavat paremman tuloksen kuin aiemmin persoonallisiin työtapoihin
pitäytyneet yksilöt. Taylor näki tulevaisuuden yhteiskunnan ennen kaikkea tuottavuutta silmällä
pitäen järjestyneenä systeeminä. Hän piti tuottavuustavoitteita kansan, kuluttajien oikeutena
jokaiseen edistysaskeleeseen, mikä teknillisin parannuksin voidaan saada aikaan. Suurimman
mahdollisen hyödyn tavoittelu oli sovellettavissa kaikille tuotannon aloille ja pienimpiinkin
ammattityön yksityiskohtiin. Erikoistunutta ajatustyöntekijää tarvittiin siihen järjestelmälliseen
työhön, jolla yksityinen, mielivaltainen ajattelu korvataan säännöillä, laeilla ja kaavoilla.
Työntutkimus auttoi liikkeenjohtoa korvaamaan työntekijän aiemmin kokonaan itse tekemän
ajatustyön tieteellisiä lakeja kehittävällä ja noudattavalla ajatustyöllä. Taylorin mielestä
työntekijän oli fyysisesti mahdotonta suorittaa samanaikaisesti käytännön työtehtävänsä ja siihen
liittyvä ajattelu- ja suunnittelutyö. Taylor perusteli menetelmänsä työn tehostumista seuraavalla
kasvulla, joka näkyisi sekä elintarpeissa että ylellisyystavaroissa, mahdollisuuksina vapaa-aikaan
ja kulttuuriseen edistymiseen.36

Ensimmäisiä merkittäviä Taylorin periaatteiden sovellutuksia oli tehtailija Henry Fordin (1863-
1947) kehittämä henkilöautojen liukuhihnatuotanto.37 Henry Fordin kirja Elämäni ja työni
ilmestyi Saksassa vuonna 1922. Ford innosti alusta lähtien myös eurooppalaisia avantgardisteja.
Fordilta omaksuttiin ensinnäkin yleinen, ei vain kulutukseen liittyvä rationalisointi. Fordismin
tärkeimmät vaikutukset maailmalle olivat konsumerismi ja bilismi — kulutusyhteiskunta ja
autoistuminen.38

Taylorin ja Fordin ajatukset levisivät Euroopassa 1920-luvulla niin lännessä kuin idässäkin; ne
saivat positiivisen vastaanoton myös vallankumouksen Venäjällä, ja niitä käännettiin myös
venäjäksi. 1920-luvulla vallitsi kaksi eri ajattelutapaa: rationaalinen amerikkalainen ja
funktionaalinen saksalainen. Oli tavanomaista, että insinöörit hankkivat tietonsa suoraan
Amerikasta kun taas arkkitehdit omaksuivat ratonalisoinnin rakennustaiteeseen Saksan kautta.

34
Relph 1987, 94.
35
Standertskjöld 1996, 28.
36
Hankonen 1994, 33.
37
Relph 1987, 95.
38
Hankonen 1994, 32—34.
16

P.E. Blomstedt (1900-1935) oli Standertskjöldin mukaan funktionalismin tullessa Suomeen
ilmeisesti ainoa suomalainen arkkitehti, joka omaksui sarjatuotannon idean suoraan Henry
Fordilta. Vuoden 1930 Pienasuntojen rationalisointi -näyttelyn luettelossa Blomstedt kirjoittaa:
”Standardisointi oikeassa merkityksessään on tavaran kaikkien parhaiden puolien yhdistäminen
kaikkiin tuotannon parhaisiin puoliin siinä tarkoituksessa, että voitaisiin tuottaa parhainta
riittävästi halvimpaan hintaan”.39 Blomstedt kokosi kansioon sitaatteja Fordin kirjoista: ”Fordin ja
Corbusierin välillä ei ole eroa. Ford-vaunu mahdollistaa uudenlaisen kaupunkirakenteen.
Työläiset voivat asua kauempana tuotantolaitoksista, näin teollisuus itse asiassa ajaa työntekijät
terveellisempään ympäristöön.”40

Tayloristinen rationalisointi ja Fordin tehtaan liukuhihna olivat rakentajien, insinöörien ja
arkkitehtien piirissä tunnettuja, mutta niiden konkreettiseen läpimurtoon ja soveltamiseen
suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa tarvittiin sellaista yhteiskunnallista kysyntää, jota vasta
yleisempi rakennemuutos tuotti. Toisen maailmansodan jälkeinen uusi teollinen valtio muovautui
jo pitkälle teollistuneessa ja uudenaikaistuneessa amerikkalaisessa ”runsauden yhteiskunnassa”.
Teknostruktuurin ja poliittis-hallinnollisen yhteistoiminnan hallitsema suunnittelujärjestelmä
rakentui markkinajärjestelmän pohjalta.41

Lähiöistyminen liittyi tähän yhteiskunnan muutosprosessiin. Kysymys ei ollut ainoastaan
suunnittelun muutoksesta suhteessa rakennustuotantoon, vaan arkkitehtuurin tuli ilmentää
muutakin uudenaikaista teollista tuotantoa vastaavaa kulutuksen ja elämäntavan muutosta.
Merkittävän, jopa keskeisen osan kansantaloudellisen rakennemuutoksen kehää muodosti
fyysisen ympäristön muuttaminen tuotannon ja kulutuksen funktionaaliseksi ympäristöksi.
Lähiöistyminen oli sekä rakennemuutoksen tulos että sen edellytys. Lähiö oli ideaalinen
lähtökohta tarpeiden ja kulutuskyvyn suunnitelmalliseen huomioon ottamiseen tuotannossa ja
jakelussa.42

Kaupunkisuunnittelussa tehokkuus kytkeytyi yhteiskunnalliseen toimintaan kahdella
pääulottuvuudella: asemakaavaluvuissa ilmaistuna mittalukuna ja toiminnallista rationaalisuutta
ilmaisevana arvona, tehokkaasti toimivana ympäristönä. Mitoituksellisesti tehokas lähiö oli siten
seurausta tehokkuusidean toteutumisesta yleisenä yhteiskunnallisena edistyksenä.43

39
Standertskjöld 1996, 27 ja 28.
40
Standertskjöld 1996, 29.
41
Hankonen 1994, 32—34..
42
Hankonen 1994, 16.
43
Hankonen 1994, 27.
17

Laisaari ei kirjoituksissaan nimeä koskaan esikuviaan tai ideologiansa lähtökohtia. Laisaari ei
kirjoituksissaan mainitsekaan Tayloria tai Fordia, mutta hänen maailmankuvansa on hyvin
tayloristinen ja fordistinen. Laisaari kirjoittaa Tehokas kaupunki -kirjassaan:
Koska on vaikeata ajatella, että ihminen enään tyytyisi luopumaan mukavuudesta ja
tekemään enemmän työtä kuin olisi tarpeen epämukavissa olosuhteissa, täytynee
hyväksyä funktionalismin tulo: Kaikki vanha on huonoa ja rumaa, ja tulee niin
näköpiirissä olevana lähiaikana aina olemaan.44

Pysyäksemme elossa meidän on Laisaaren mukaan valittava fordistinen tuotannon ja kulutuksen
tapa, ja meidän on käytettävä tayloristista tehostamisen oppia, jotta me emme putoaisi
teknologian ja edistyksen yhä kiihtyvältä radalta. Laisaaren pragmaattiseen maailmaan ei kuulu
minkäänlaista kulttuurikritiikkiä: jos maailma ympärillämme on materialistinen, meidän on
rakennettava siihen maailmaan materialistisia kaupunkeja. Kun esimerkiksi Heikki von
Hertzenille kaupunkisuunnittelun tehtävä oli luoda vastavoima materialistiselle kovalle
maailmalle rakentamalla rauhallisia luonnonläheisiä koteja, Laisaarelle kaupungin tuli olla sen
maailman näköinen, jonka osa se oli.
Ja kun sanotaan, että kaupunki on suuri tuotantokoneisto, niin se tulee muistuttamaankin
uudenaikaista tehdas- ja tuotantokompleksia myös ulkonaisesti.45

Vaikka kaupunki oli Laisaarelle suuri tuotantolaitos jonka tuli myös näyttää tuotantolaitokselta,
hän lisäsi tehokkuusajatteluunsa myös esteettisen ulottuvuuden. Tayloristiseen tai fordistiseen
ajatteluun toiminnan esteettisyys ei kuulunut lainkaan. Jyrkimmät bauhausilaiset funktionalistit
olivat myös eristäneet rakentamista estetiikasta, Hannes Meyer määritteli rakentamisen
biologiseksi eikä esteettiseksi prosessiksi. Laisaari kuitenkin halusi pitää arkkitehtuurin ja
kaupunkisuunnittelun estetiikan piirissä. Tehokas kaupunki kirjassa hän kirjoittaa:
Nykyajan rakennustaiteen pääperiaate, joka sanoo, että vain sellainen rakennus on
kaunis, joka täyttää hyvin sille asetetun käyttötarkoituksen ja päinvastoin, ettei mikään
epäkäytännöllinen voi olla kaunista, pätee jatkuvasti, mutta sen muodot ovat vaihtelevia
ja muuttuvia.

Sama periaate sovellettuna kaupunkiin tai rakennusryhmään vaatii kaupungin tai
rakennusryhmän hyvää toiminnallista käytännöllisyyttä. Ellei niin ole, on kaupunki tai
rakennusryhmä ruma, vaikka yksityiset rakennukset olisivatkin sellaisinaan ”kauniita”.46

Rakentamalla ainoan voimassa olevan suunnitteluperiaatteen, funktionalismin, mukaisesti
toiminnallisin ja tehokkain mahdollinen kaupunki saadaan samalla myös kaunein mahdollinen
kaupunki. Jos taas halutaan lähteä perinteisestä arkkitehtuurinäkemyksestä ja luoda kaunein
mahdollinen kaupunki, Laisaaren kauneuskäsityksen mukaisesti saadaan samalla tehokkain
mahdollinen kaupunki.

44
Laisaari 1962, 17.
45
Laisaari 1962, 26.
46
Laisaari 1962, 35.
18

Pyrkimys kauneuteen johtaa tehokkuuden kautta tilapäisyyden vaatimukseen: kukin rakennus on
rakennettava tämän päivän tarpeita varten. Rakennuksesta on saatava täysi hyöty heti, sillä
kymmenen vuoden päästä saatu hyöty on nyt vain puolet nykypäivän hyödystä, eikä
kahdenkymmenen vuoden päästä saadulla hyödyllä ole mitään merkitystä tänään. Tällä hetkellä ei
myöskään voida tietää, mitä uusia vaatimuksia ihmisillä on kymmenen tai kahdenkymmenen
vuoden kuluttua. Ainoastaan se on varmaa, että nykyinen rakennus on silloin vanhanaikainen,
epäkäytännöllinen ja ruma.47 Laisaari kirjoittaa:
Rakennusryhmä on helppo suunnitella hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Muutamat
ryhmät menettelevät vielä, mutta kun on kysymys koko kaupungista, joka alati kasvaa
ja muuttuu, tulee eteen vaikeuksia, jotka näyttävät usein ylivoimaisilta ratkaista.
Rakennus on liian pysyvä ja pitkäaikainen luomus. Kaikki rakenteet ovat liian
pitkäaikaisia nykyiseen nopeaan kehitykseen verrattuna. Ne tulevat vanhanaikaisiksi ja
rumiksi liian pian. Ratkaisun täytyy olla siinä, että rakentamisen luonne muuttuu.
Rakennuksista täytyy tehdä halvempia ja lyhytaikaisempia. Tällöin muuttuu myös
niiden ulkomuoto, ja monumentaalirakentaminen vanhanaikaisessa mielessä loppuu.48

Minkä näköinen sitten on Laisaaren Tehokas kaupunki? Tehokas kaupunki -kirjassaan Laisaari
kuvaa funktionalistisen, tehokkaan kaupungin ulkonäköä:
Sinne, missä toiminta vaatii suuren keskityksen, on rakennettava suuri talo. Jos se
tarvitsee paljon autopaikkoja, ne järjestetään. Kaikki mitä se tarvitsee, se on
järjestettävä. Se voi olla ainoa suuri talo pienten keskellä, jopa yksinäinenkin. Tai taloja
voi olla useita. Ne voivat sijaita täysin disharmoonisestikin, jos niiden toiminta niin
vaatii.

Tehokas katu ei ole tasaleveä. Siellä missä toiminta on suurempi, se leviää, rönsyilee ja
puskee pusseja ulospäin, missä toiminta vähenee, siellä se kapenee. Sen varrella olevat
talot eivät ole tasakorkuisia, eivätkä säännöllisten matkojen päässä, eivätkä riveissä. Ne
voivat olla massoiltansa epäsuhteiset keskenään, samoin muodoiltansa, sillä toiminta ja
käytännöllisyys ovat ne mitat, joidenka mukaan koko suunnittelu ja rakentaminen
tapahtuu. 49

Funktionalismin ideaan sisältyy myös sen vastaidea. Käytännöllisyys tukehtuu omaan
kehitykseensä. Kuluu 5-10 vuotta ja nyt käytännöllinen on uusien menetelmien ja
toimintamuotojen johdosta epäkäytännöllistä. Kaikki olisi purettava ja rakennettava
uudelleen ja sen jälkeen taas purettava. Rakennusten ja asemakaavan ikää olisi
lyhennettävä. Tilapäisluontoiset ja joustavat ratkaisut ovat ainoat oikeat. Kaupungista
tulee näyttelyalueen tai leirin kaltainen, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan.50

Koska kaikki tarpeellinen inhimillinen toiminta on Laisaaren mukaan yhtä arvokasta, ei
ministerin työpaikan tule olla arvokkaamman näköinen kuin siivoojan työpaikan. Ja koska

47
Laisaari 1962, 25.
48
Laisaari 1962, 36.
49
Laisaari 1962, 26
50
Laisaari 1962, 26
19

mikään inhimillinen toiminta ei tarvitse arvokkaan näköistä ympäristöä onnistuakseen,
monumentaalirakentaminen on Laisaaren mukaan tullut tiensä päähän.51

Laisaaren käsittelyssä kaupunki koki saman kuin auto joutuessaan Fordin liukuhihnalle, tuotteen
tuli sopeutua tuotantoprosessin vaatimuksiin. Laisaari ei sinällään ollut kovinkaan kiinnostunut
rakennusten teollisesta valmistuksesta, hänen ajattelussaan keskeistä oli toiminnallisuuden alati
kasvavat vaatimukset ja tayloristinen pakko luoda kaiken aikaa yhä tehokkaammin toimiva
rakennus ja kaupunki. Niin kuin auto muuttui Fordin liukuhihnalla käsintehdystä
ylellisyysesineestä massatuotetuksi ja massakulutetuksi kertakäyttöiseksi käyttöesineeksi,
kaupungille tapahtui sama Laisaaren käsittelyssä.

Lahden vuonna 1946 valmistunutta yleiskaavaa laatiessaan Laisaari ei vielä jakanut kaupunkia
lähiöopin mukaisesti, mutta muuten kaavatyö noudatti samoja periaatteita kuin Laisaaren
myöhempikin kaupunkisuunnittelutyö. Sitä voi pitää yhtenä ensimmäisistä tieteellisyyteen
pyrkivistä asemakaavoista Suomessa. Lahden kaavaa varten tehtiin tarkkoja tutkimuksia Lahden
talousalueesta ja tehtiin vaihtoehtoisia kasvuennusteita. Näiden perusteella laadittiin yleiskaavan
maankäyttöperiaatteet 80 000-100 000 asukkaan kaupungille niin, että kaupunki olisi kaavallisesti
täydellinen kokonaisuus jo 55 000 asukkaalla. Kaava-alueen maankäyttö oli jaoteltu
kahdeksaantoista eri käyttötarkoitukseen niin, että liikenne tuli hyvin voimakkaasti huomioon
otetuksi kaikissa muodoissaan.52 Kaavaan sisältyi aluevaraus kaukoliikenteen lentokentälle,
valtamerentakaisen liikenteen kentälle, tavaraliikenteen kentälle sekä parille helikopterikentälle.
Lehtiartikkelissa vuonna 1947 Laisaari kirjoitti: ”Tieverkostoa suunniteltaessa on
huomioonotettava myös lentokenttien paikat, sillä on aivan varmaa, että maantieliikenne tulee
tulevaisuudessa jäämään enemmän paikallisluonteiseksi ja lentokentistä tulee ne paikat, joihin
kaikkien teiden on johdettava! Kymmenen vuoden kuluttua lennetään Suomessakin aivan
yleisesti, ja tavaraliikennekin tulee epäilemättä suurelta osalta kulkemaan ilmassa.”53 Yleiskaava
oli valmistuessaan hyvin edistyksellinen, mutta se vanhentui nopeasti Lahden 1950-luvun alun
voimakkaan kasvun myötä.54

Vuonna 1947 Lahden kaupunginvaltuustolle esiteltiin Laisaaren suunnitelma Eteläiseksi
Suurtieksi. Suunnitelmassa varsinaisen katualueen leveydeksi oli ajateltu 34 metriä, mutta koska
tie oli suunniteltu pikatieksi, toisin sanoen nopeaa liikennettä varten, tien molemmille puolille oli
suunniteltu keskimäärin 60 metriä leveät suojavyöhykkeet, joille oli tarkoitus puistomaisten
istutusten lisäksi sijoittaa seisakepaikkoja, bensiiniasemia ja paikoitusalueita. Koko alueen oli

51
Laisaari 1962, 33-34.
52
Tuomi 1992, 42.
53
Tuomi 1990, 16.
54
Tuomi 1992, 42.
20

tarkoitus toimia eräänlaisena liikennepuistona.55 Paikallinen pakinoitsija kommentoi Laisaaren
suunnitelmaa: ”Asemakaava-arkkitehti Laisaari, jolla on ilmeisesti runoilijan mielikuvitus ja
taiteilijan näkemys, on laatinut toinen toistaan suurpiirteisempiä asemakaavaehdotuksia. Nyt oli
kysymyksessä Asemantaustan ja Launeen kaupunginosien asemakaavan muutokset. Ehdotuksen
mukaan tulisi rakennettavaksi Asemantaakse ja Launeelle tie, joka olisi vain 150 m leveä.
Kysymyksessä oli siis tie, jonka levyistä ei meidän maassamme oli tiettävästi missään muualla
eikä sellaista liene koko vanhassa Euroopassa. Ei ainakaan missään vanhemmassa
kaupungissa.”56 Liikennekysymykset olivat siis tärkeitä Laisaarelle jo 1940-luvulla, samoin
ratkaisumallit liikenneongelmiin tulivat jo silloin Amerikasta.

2.3. Funktionalismi

Pauline Von Bonsdorffin mukaan funktionalistinen arkkitehtuuri näyttää määrytyvän joko
organismi- eli eläinmetaforan tai konemetaforan kautta. Eläinmetafora kysyy, mitä rakennus
tekee. Konemetafora kysyy, mitä ihmiset pystyvät tekemään rakennuksella, eli miten se toimii
välineenä. Eläinmetafora liittyy ajatukseen taiteellisen toiminnan vertaamisesta biologisiin
prosesseihin. Tämä ajatus on peräisin romantiikasta. Jos käsitystä luontokappaleiden kauniista
funktionaalisuudesta sovelletaan rakennuksiin, voidaan ensiksi ajatella rakenteita, nämä ovat
rakennusten näkyviä osia, joiden voidaan ajatella vastaavan elävän olion luurankoa, ihoa, ehkä
raajojakin. Voidaan myös ajatella, että eläin on kaunis, koska siitä näkyy, että se pystyy
selviytymään elämästä hyvin, että se pystyy tekemään erilaisia asioita. Mutta konemetafora
katsoo, että rakennus ei ole elävä olento. Koska se ei ole subjekti, se ei tee mitään. Eläviä ovat
rakennuksen käyttäjät, jotka toimittavat asioita rakennuksessa tai tekevät jotain rakennuksella,
elävät siinä tavalla tai toisella. Tämä on konemetaforan perusajatus. 57

Biologiset vertailut koskevat erityisesti funktionalismin alkuvaiheita, mutta Suomessa vielä 1940-
luvulla biologia, orgaanisuus ja solu toimivat arkkitehuurimetaforina. Hieman yleistäen voi sanoa,
että eläinmetafora on hallitseva funktionalistisessa arkkitehtuurissa 1800-luvun lopulta toiseen
maailmansotaan saakka ja konemetafora 1950-luvulta ainakin 1970-luvulle.58

Metaforien tehokkuus perustuu niiden systemaattisuuteen. Jos kaupunkia pidetään koneena,
joudutaan ajattelemaan mm. korjattavia ja vaihdettavia osia, tehokkuutta ja rakentamista osia

55
Tuomi 1990, 17.
56
Tuomi 1990, 17.
57
Von Bonsdorff 1991, 28 ja 29.
58
Von Bonsdorff 1991, 28 ja 29.
21

lisäämällä. Kone voi myös vanhentua, ajatus mikä on rajun kaupunkimodernisaation tausta-
ajatus. Organismimetafora on ainoa, jolla on muodonannollisia piirteitä: vapaat, eliökuntaa
mukailevat muodot, ideat naapurustoista soluina sekä kaupungin elinkaaresta, terveestä
sosiaalisesta rakenteesta ja luonnollisesta koosta.59

Arkkitehdille, joka oli omaksunut rationaalisen modernismin asenteen kulttuuriin ja halusi sitä
kautta luoda tieteellistä, objektiivista ja tarkoituksenmukaista arkkitehtuuria, funktionalismi oli
erittäin sopiva arkkitehtuurin linja. 1930-luvun alkupuolella arkkitehdiksi valmistuneelle
Laisaarelle funktionalismi oli myös ainoa arkkitehtuurin muoto. Alvar Aalto, Hilding Ekelund ja
Erik Bryggman olivat aloittaneet uransa klassisismin kaudella, ja heidän oli myös luontevaa
palata myöhemmin arkkitehtuurin pehmeämpiin muotoihin. Laisaari ei nähnyt arkkitehtuurissa
tällaista muutoksen mahdollisuutta. Tehokas kaupunki –kirjassa Laisaari katsoo, että
funktionalismi on yleinen suunnitteluperiaate ilman muotoon liittyviä ominaisuuksia. Sitä
arkkitehtuurityyliä, joka yleensä on liittynyt funktionalismiin, Laisaari kutsuu modernismiksi.
Tyylit vaihtuvat kuin muodit, mutta funktionalismi yleisenä periaatteena on kuin luonnonlaki, sitä
ei voi korvata muulla suunnitteluperiaatteella.

Pauline von Bonsdorffin mukaan funktionaalisuuden voi ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla:
yleisenä toiminnallisuutena, määritettynä toiminnallisuutena eli käytännöllisyytenä tai esitettynä
toiminnallisuutena. Yleistä toiminnallisuutta arkkitehtuurissa edustavat esimerkiksi avoimen
muodon filosofia ja järjestelmäarkkitehtuurin pyrkimys monitoimisuuteen ja monikäyttöisyyteen.
Esineen tulisi olla toimiva ja käyttökelpoinen monessa tilanteessa, sen tulisi vastata osittain
ennakoimattomiin vaatimuksiin. Määritetty toiminnallisuus tai käytännöllisyys viittaa tapauksiin,
joissa funktio ja sen asettamat vaatimukset ovat määritettävissä, jolloin objektille on mahdollista
etsiä optimaalinen muoto vaatimusten mukaan. Rakennuksista on yleensä mahdotonta määritellä
toimintoja riittävän tarkasti, mikä ei tietenkään estä pyrkimästä siihen. Tämä johtaa
suunnittelutehtävässä ohjelman painottamiseen: luova työ keskitetään toimintojen tutkimiseen.
Esitetty toiminnallisuus viittaa tapauksiin, joissa objekti tehdään funktionaalisen näköiseksi,
esimerkiksi siten, että se muistuttaa toimivana pidettyä toista objektia. Toiminnallisuutta tai
funktionaalisuutta voi tuoda rakennuksiin sellaisten aiheiden avulla, jotka kuuluvat
funktionalistisen tyylin muotovarastoon, kuten nauhaikkunat, yleensä suuret ikkunat tai lasiseinät.
Näiden voi tulkita viittaavan raittiiseen ilmaan, sen kautta terveyteen ja terveyden kautta edelleen
yleiseen toiminnallisuuteen. 60

59
Lehtovuori 1996, 24.
60
Von Bonsdorff 1991, 29 ja 30.
22

Niin kuin oli mahdollista olla modernisti olematta funktionalisti, oli myös mahdollista olla
funktionalisti olematta modernisti. Puhtaimmillaan uusi arkkitehtuuri esiintyi kuitenkin silloin,
kun rationaalisen modernin äärimmilleen vienyt arkkitehti omaksui funktionalismin äärimmäisen
muodon. Vuonna 1928 Bauhausin johtoon Walter Gropiuksen jälkeen siirtynyt sveitsiläinen
arkkitehti Hannes Mayer kirjoitti Bauhausin julkaisussa vuonna 1928, että uusi talo paikalla
asennettava, esivalmistettu tuote ja siten teollisuustuotteena ekonomistien, tilastotieteilijöiden,
hygieenikoiden, ilmaston tutkijoiden, teollisuusinsinöörien ja standardisoijien yhteistyön tulos.
Arkkitehti oli ennen taiteilija, nyt hän on yksi asiantuntija –muiden joukossa. Uusi talo on on
ennen kaikkea sosiaalinen projekti, nimettömän suunnittelijajoukon standardisoitu teollinen tuote.
Rakentaminen ei ole enää Meyerin mukaan arkkitehtuurin yksilöllisiin tavoitteisiin pyrkimistä, se
on sosiaalisen, teknisen, taloudellisen ja psykologisen järjestyksen luomista.61

Mayer määritti samassa artikkelissa toiminnot jotka asunnossa tulee voida suorittaa ja asuntoon
liittyvät toimijat. Asunnon toiminnot ovat: sukupuolielämä, nukkuminen, lemmikkieläimet,
puutarhanhoito, henkilökohtainen hygienia, säältä suojautuminen, kodin hygienia, auton huolto,
ruuanvalmistus, asunnon lämmitys, auringolta suojautuminen ja huolto. Tältä pohjalta voidaan
Mayerin mukaan tieteellisesti laskea asunnon kaikki ominaisuudet.

Äärifunktionalismiksi Pauline Von Bonsdorff kutsuu Peter Framptonin mukaan fuktionalismia,
joka keskittyessään vastaamaan kritiikittömästi kulloisenkin yhteiskunnan vaatimuksiin,
menettää kosketuksensa taiteelliseen keskusteluun ja etääntyy näin avantgardistisuudesta ja
utooppisuusuudesta. Äärifunktionalismissa yhteiskunnan ideaalimalli, esimerkiksi yhteiskunta
terveenä organismina ei ohjaa rakentamista, vaan pääasiaksi nousee rakentamisen prosessin
onnistunut läpivieminen. Muodollinen rationaliteetti on tullut määrääväksi rakentamisessa
materiaalisena toimintana. Esimerkkinä äärifunktionalismista von Bonsdorff mainitsee Hannes
Meyerin.62 Olavi Laisaaren arkkitehtuurinäkemystä ja Iso-Heikkilän suunnittelu- ja
rakennusprosessia voisi kutsua myös äärifunktionalismiksi, mutta Laisaarelle se olisi
funktionalismin tavoiteltavin muoto.

Suomeen funktionalismi tuli 1920-luvun lopulla osittain pelkkänä julkisivutyylinä, 1930-luvun
asuinrakennusten funkkis esimerkiksi Helsingin Töölössä toteutettiin tiilestä muuraten
leveärunkoisiin taloihin umpikortteleihin, kaikkien funktionalismin periaatteiden vastaisesti.
Toisaalta funktionalismi saapui Suomeen samaan aikaan kuin Olavi Paavolainen kirjoitti
Nykyaikaa etsimässä –kirjansa. Funktionalismi oli osa sitä modernia elämää, johon kuuluivat
neonvalot, autot, lentokoneet, elokuvateatterit, kahvilat ja ravintolat. Jallinojan mukaan futuristit

61
Conrads 1970, 120.
62
Von Bonsdorff 1991, 34.
23

määrittelivät modernin elämän paikaksi julkisen sfäärin. Helsingin lasipalatsi edusti ja edustaa
hyvin tätä modernismia. Futuristit ja dadaistit, jotka puhuivat tällaisen uuden elämäntavan
puolesta edustivat modernin individualismin edelläkävijöitä. Kun arkkitehtuurin tuli propagoida
uutta parempaa maailmaa ja elämäntapaa, esitetty toiminnallisuus on hyväksyttävää. Suomalainen
funkkis pyrki lennokkuuteen, keveyteen, tehokkuuteen, hygieenisuuteen ja nykyaikaisuuteen,
ainakin mielikuvan tasolla.

Tällaisessa modernin elämäntavan Suomeen kotiuttamisessa arkkitehti oli yksi tärkemmistä
intellektuelleista — miksi arkkitehdit olisivat silloin luopuneet omasta intellektuellin ja taiteilijan
asemastaan ja samaistaneet itsensä insinööreiksi ja muiksi teknokraateiksi, kuten Hannes Meyer
vaati. Suomen rakennushallituksen 1950-1960-lukujen pääjohtaja, Olavi Laisaaren opiskelutoveri
Jussi Lappi-Seppälä kertoo muistelmissaan, miten hänen opiskeluaikanaan 1930-luvun
alkupuolella Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolla tunnettiin hupsua ylemmyyden
tunnetta: ”Erityisesti opettajat ruokkivat tätä käsitystä ja pianhan sellainen tarttui jopa
ensimmäisen vuoden opisiskelijoihin. Kun arkkitehdiksi lukeva tapasi opintonsa samaan aikaan
aloittaneita insinöörioppilaita, hän piti itseään ylempään kastiin kuuluvana! ‘Ensin tulee
arkkitehti, sitten tulee toinen arkkitehti, sitten ei pitkään aikaan tule mitään ja sitten tulee
insinööri’.”63

Lappi-Seppälä kuvaa myös, miten opiskelutoverit, Lappi-Seppälä, Olavi Laisaari, Viljo Revell,
Ilkka Martas, Niilo Kokko ja Arvo Aalto kokoontuivat säännöllisesti pohtimaan, miten
suunnittelutyössä alati toistuvia osapiirustuksia, kuten ovenpieliä tai ikkunankarmeja, voitaisiin
järkeistää ja suunnittelutyötä tältä osin rationalisoida. Työn tuloksena syntyneen kokoelman
valmiita piirustuksia rakennuksien yksityiskohdista opiskelijat lähettivät Suomen
64
arkkitehtiliitolle, jotta liitto perustaisi erityisen rakennustietokortiston. Kortisto perustettiin vasta
1940-luvulla, eikä silloin työssä ollut varhaisimmista kehittelijöistä kuin Viljo Revell.65

Vuonna 1949 julkaistiin tuolloin kokoomuspuolueen kansanedustajana toimineen Jussi Lappi-
Seppälän sanomalehtiartikkeli Hyötyrakennusko vai erikoisuuden tavoittelu. Artikkelissa Lappi-
Seppälä kirjoittaa Hannes Meyerin hengessä:
Tarkkailija on ennenkin jo ennen sotia huomannut rakennussuunnittelijoidemme
ylenpalttisen mieltymyksen ylisuuriin ikkunapintoihin, joiden funktionaalisuutta on
koetettu perustella valontarpeella. Kuitenkin on saatettu havaita, että tuollaiset
ylimitoitetut ikkunat on useinkin sijoitettu aivan toisarvoisiin huonetiloihin, joiden
valontarve on hyvin vähäinen...
Arkkitehdin työ ei ensisijaisesti ole piirustustehtävä, vaan kansakunnan varoja
mitä suurimmassa määrin kysyvä investointitehtävä, jolloin yritykseen sijoitettavien
63
Lappi-Seppälä 1972, 51.
64
Lappi-Seppälä 1972, 55.
65
Hankonen 1994, 114.
24

satojen miljoonien järkiperäinen käyttö - pääoman investoinnin järkevyys - on tehtävän
oleellinen sisältö.
Rakentaminen on ennen kaikkea taloudellinen kysymys. Suuret ikkunat
maksavat sekä rakennettaessa, mutta ennen kaikkea jatkuvina (asumis- ja ylläpito-)
kustannuksina paljon enemmän kuin varsinainen seinäpinta.66

Marraskuussa 1952 Lappi-Seppälä kirjoitti Uudessa Suomessa:
Tuntuu todellakin siltä, kuin nykyisin vallitsisi suunnittelijakunnassa ‘normaaliratkaisun
kammo’, joka johtaa siihen, että väen väkisin koetetaan välttää sellaisia jo hyväksi
todettuja rakenteita ja muotoja, jotka joku toinen suunnittelija on kerran aikaisemmin
luonut. Vaikuttaa siltä kuin erikoisuudentavoittelu olisi tärkeämpää kuin
tarkoituksenmukaisuuteen pyrkiminen. - - -
Samalla kun rakennustoimintaa on kehitettävä järkevään suuntaan mm. itse työtä
koneellistamalla ja eri rakennusosia standardisoimalla, samalla on myöskin asetettava
ehdoton este kaikelle sellaiselle vastuuttomalle keikailulle, jota valitettavasti on ollut
todettavissa useissa viime aikojen suunnittelutöissä.67

Presidentti J. K. Paasikivi nimitti Lappi-Seppälän Rakennushallituksen pääjohtajaksi joulukuussa
1953 ja tästä alkoi vuoteen 1957 jatkunut arkkitehtisota. Tammikuussa 1954 Lappi-Seppälä
kirjoitti Ilta-Sanomissa:
Syynä siihen, etten ole erikoisemmin suosittu liiton piirissä on se, että olen aina
edustanut enemmän taloudellista näkökantaa, enkä hyväksynyt arkkitehtiliiton
eristäytymistä muista rakentajapiireistä, jotka kuitenkin muodostavat ylivoimaisen
enemmistön ja joiden merkitys kokonaisuuden aikaansaamisessa on hyvin huomattava.
Rakennustoiminta on niin laaja kansallisomaisuuden investointi- ja työllisyyskysymys,
että se ei ole yksinomaan arkkitehtien toimialaan kuuluvaa.68

Laisaaren funktionalismi on lähellä Meyerin ja Lappi-Seppälän jyrkkää funktionalismia. Jos
vertaa Laisaaren arkkitehtuuri-ideologiaa Pauline von Bonsdorffin esittämiin funktionalismin
muotoihin, niin Laisaaren funktionalismi on ennen kaikkea määritettyä toiminnallisuutta.
Periaatteessa arkkitehti tietenkin pyrkii yleiseen toiminnallisuuteen, mutta koska Laisaaren
mukaan tulevaisuuden vaatimukset tekevät tämän päivän ratkaisut joka tapauksessa rumiksi,
arkkitehdin tulee huolehtia siitä että rakennus täyttää ennen kaikkea tämän hetken määritetyt
vaatimukset.

Laisaarelle itse asiassa kaikki muodonanto arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa on esitettyä
toiminnallisuutta, koska puhdas funktionalismi ei sisällä mitään viitteitä muotoon. Kuitenkin
Laisaari suhtautuu arkkitehtuurityyleihin kuin välttämättömään pahaan, hän ei edes pyri
kehittämään puhtaan funktionalismin lopullista oikeaa tyyliä, hänen äärirelativistisen
suhtautumistapansa mukaan kaikki muodot muuttuvat joka tapauksessa nopeasti rumiksi. Kaikki

66
Lappi-Seppälä 1972, 150.
67
Lappi-Seppälä 1972, 151.
68
Lappi-Seppälä 1972, 152 ja 153.
25

funktionalistiset pyrkimykset jotka saavat muodon, muuttuvat ajan mukana vaihteleviksi
arkkitehtuurityyleiksi ja muodeiksi.

Tehokas kaupunki –kirja ilmestyi 1960-luvun alussa, hetkellä jolloin suomalaisessa
arkkitehtuuriajattelussa ja kaupunkisuunnittelussa oli tapahtumassa paradigman muutos. Laisaari
irtaantui 1950-luvun ajattelusta jossain määrin eri suuntaan kuin 1960-luvun nuoret arkkitehdit,
jotka löysivät Amerikasta esikuvakseen Ludwig mies van der Rohen arkkitehtuurin. 1960-luvun
nuorten arkkitehtien iskusanoja olivat muun muassa konstruktivismi ja järjestelmäajattelu.
Äänekkäimpiä tämän uuden suunnan puolustajia olivat Kirmo Mikkola, Juhani Pallasmaa, Matti
K. Mäkinen ja Tapani Eskola.69

Nämä arkkitehdit esittivät 1960-luvun puolivälissä varsin samantapaista arkkitehtuurikritiikkiä
kuin Laisaari Tehokas kaupunki –kirjassaan. He vastustivat formalismia, kerskarakentamista,
estetiikkaa. He vaativat, että arkkitehdin on etsittävä vastauksia kvantitatiivisiin kysymyksiin
ennemmin kuin kvalitatiivisiin. He kannattivat tiivistä matalaa asuinrakentamista, tehokkuutta ja
taloudellisuutta.70

Myös 1960-luvun konstruktivistien miesiläinen arkkitehtuuri muistuttaa Laisaaren käsitystä
tulevaisuuden arkkitehtuurista. Kun konstruktivistit suunnittelivat kevyitä rakennuksia lasista,
puusta ja teräksestä, joskus jopa siirrettäviksi tarkoitettuja, niin Laisaaren mukaan
funktionalistisessa kaupungissa tilapäisluontoiset ja joustavat ratkaisut olivat ainoat oikeat.
Kaupungista tulee Laisaaren mukaan näyttelyalueen tai leirin kaltainen, se muuttaa jatkuvasti
muotoaan. Kaupunki tulee muistuttamaan myös ulkoisesti uudenaikaista tehdas- ja
tuotantokompleksia. Voisi ajatella että tämä Laisaaren kaupunki näyttäisi samalta kun
konstruktivistinen kaupunki.

Kuitenkin miesiläisten arkkitehtien ja Laisaaren ajattelun välillä on suuri ideologinen ero. Nuoret
konstruktivistit vaativat Pauline von Bonsdorffin käsittein yleistä toiminnallisuutta, rakennusta ja
huonetta, joka pystyy joustamaan nopeasti muuttuvassa tulevaisuudessa eteen tuleviin
muutoksiin. Ratkaisuja tähän olivat muun muassa avoin muoto ja kevyet rakenteet. Laisaari piti
kiinni määritetystä toiminnallisuudesta. Hänen mielestään rakennuksen piti vastata vain tämän
hetken tarpeita, koska tulevaisuuden tarpeita on kuitenkin mahdoton arvata. Laisaaren mallissa
arkkitehtuurin jousto tapahtuu puskutraktorin avulla. Tilapäisluontoiset rakennukset vaihdetaan
uusiin aina kun syntyy uusia tarpeita. Laisaaren rakennuksessa ei tapahdu joustoa.

69
Koho 1994, 6 ja 7.
70
Koho 1994, passim.
26

Konstruktivistit olivat arkkitehti Aulis Blomstedtin oppilaita kun Blomstedt toimi teknillisen
korkeakoulun professorina vuosina 1958—1966. Tuolloin hän vakiinnutti asemansa Suomessa
modernin arkkitehtuurin teoreettisena oppi-isänä. Blomstedt kunnioitti Mies van der Rohea ja
vastusti Alvar Aallon näkemyksiä. Hän oli ryhtynyt tutkimaan suhdelukuja jo 1940-luvun
alkupuoliskolla ja jatkoi aiheen parissa 1970-luvulle. Blomstedt katsoi, ettei arkkitehtuurilla
voinut olla tulevaisuutta taiteena, ellei se kykene löytämään sisäisiä lakejaan. Järjestys oli
Blomstedtin näkemyksen mukaan jumalallista alkuperää ja arkkitehdin tehtävänä oli tukea sitä.
Yhteiskunnan käsitys järjestyksestä ilmenee lakeina, joiden avulla se pyrkii rakentumaan
parhaaseen muotoonsa. Arkkitehdin tehtävänä oli suojata parhaan mahdollisen muodon
syntyprosessia. Blomstedt ennustikin, kuinka ihmisyhteisöt päätyvät lopulta kehitysvaiheeseen,
jossa yleisesti on pakko tunnustaa kauniin, oikean ja hyvän erottamaton ja elimellinen
kokonaisuus. Blomstedt pyrki arkkitehtuuriin, jonka perusteet pystyttäisiin määrittämään
objektiivisesti, mikä tarkoitti sitä, että arkkitehti ei voinut suhtautua enää työhönsä
subjektiivisesti. 71

Laisaarelle kaikki muodot olivat arkkitehtuurin pintaa. Suhdejärjestelmistä hän ei puhu mitään.
Ainoa voimassa oleva arkkitehtuurin sisäinen laki oli Laisaarelle funktionalismi, periaate että
kaikki vanha muuttuu epäkäytännölliseksi ja sitä kautta rumaksi ja on siten korvattava uudella,
käytännöllisellä ja kauniilla. Laisaarelle kaiken muodon pitää lähteä tarkoituksenmukaisuudesta,
mikä tarkoittaa, että rakennus tai kaupunki saattaa olla perinteisen estetiikan mukaan kaoottinen
tai epäsuhtainen, mutta jos se on toiminnallisin perustein saanut muotonsa, se on silloin
funktionalistisesti kaunis. Laisaaren maailmassa ei periaatteessa pitäisi syntyä miesiläisiä
valiomuotoisia rakennuksia, koska näissä muoto on useimmiten muoto ohittanut
tärkeysjärjestyksessä toiminnallisuuden. Mies van der Rohelle ja Blomstedtille täydelliset muodot
ja mittasuhteet ovat ikuisia, Laisaarelle kaikki muodot ovat tilapäisiä, vaihtuvia, muotia.

Jos 1960-luvun suomalaiset nuoret arkkitehdit löysivät Amerikasta Mies van der Rohen elitistisen
ja kurinalaisen arkkitehtuurin, niin Laisaari löysi toisenlaisen Amerikan, anarkistisen, kaoottisen
villin lännen, joka laissez faire –periaatteen mukaan kehittyy luonnollisesti talouden ja liikenteen
sisäisten lakien mukaan. Laisaari löysi vapaamielisen ja hedonistisen Amerikan, jolle arkkitehti ja
kaupunkisuunnittelija olivat työläisiä muiden joukossa, valta päättää arkkitehtuurista ja
kaupungista kuului Amerikassa niille joilla oli pääomat rakentaa kaupunki.

71
Koho 1994, 21-24.
27

2.4. Laisaaren arkkitehtuurityylit

Arkkitehtuurikausien ja tyylien nimet ja ajoitukset vaihtelevat runsaasti kirjoittajan mukaan.
Yleensä kuitenkin termiä funktionalismi käytetään lähinnä toista maailmansotaa edeltäneestä
modernista arkkitehtuurista. Sodan jälkeen tyylin nimi on modernismi. Laisaaren terminologiassa
nimitykset eivät noudata tällaista periaatetta. Funktionalismi on universaali suunnitteluperiaate
joka saa eri aikoina erilaisia tyylejä ulkoiseksi muodokseen.

Laisaaren mukaan ”jugend-kaudella” alkanut käytännöllisyyden vaatimus on 1900-luvun
arkkitehtuurin kestävä linja. ”Johdonmukaisesti kehitettynä se karsii vähitellen pois suuren
joukon tarpeetonta painolastia ja luo uusia muotoja. Se aloitti heittämällä pois historialliset tyylit
ja muodot tarpeettomina ja epäasiallisina. Se on karsinut paljon muutakin.” Kuitenkaan ”jugend-
kaudella” käytännöllisyyden vaatimusta ei Laisaaren mukaan vielä saatu vietyä päätökseen, vaan
arkkitehtuuriin jäi yhä epäkäytännöllisiä osia.72

Nykyajan rakennustaidetta sanotaan Laisaaren mukaan funktionalismiksi. Puhtaan
funktionalismin yleiset periaatteet ovat vieläkin Laisaaren mukaan samat kuin jugendin aikana:
”Jokainen rakennus on suunniteltava sen oman käyttötarkoituksen mukaan siten, että sen kaikki
huonetilat ovat käytännöllisesti muotoiltu sekä niissä itsessään tapahtuvaa toimintaa että niiden
välistä toiminnallisia yhteyksiä silmälläpitäen. — — — Rakennus tai sen osa on kaunis vain
silloin kun se täyttää sille asetetun käytännöllisen tarkoituksen, ja päinvastoin: Mikään
epäkäytännöllinen ei voi olla kaunista. Tarkoituksenmukaisuuden pitää puhua kaikessa, sillä
kauneus sisältyy totuuteen.”73

Koska funktionalismi on yleinen suunnitteluperiaate, eikä sisällä muodollisia vaatimuksia,
arkkitehtuurissa täytyy olla myös tyylejä, jotka ovat erilaisissa suhteissa funktionalismiin ja
käytännöllisyyteen. Laisaari löytää nykyajan rakennustaiteessa seuraavia suuntauksia:
formalismi, dynamismi, purismi, konstruktivismi, modernismi, klassisismi, pragmatismi ja
negotiatismi. Jos ihmiskunta siirtyisi joskus ei-materialistiseen kulttuuriin, funktionalismi
muuttuisi Laisaaren mukaan todennäköisesti täysin tarpeettomaksi, ja arkkitehtuurin tyylit
asettuisivat aivan uuteen asetelmaan, mutta koska me elämme Laisaaren mukaan nyt ja
näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa materialistisessa kulttuurissa, jossa taloudellisuus on
itsetarkoituksellista, on näitä arkkitehtuurin suuntauksia tarkasteltava suhteessa
käytännöllisyyteen.74

72
Laisaari 1962, 12-13.
73
Laisaari 1962, 13.
74
Laisaari 1962, 12-17.
28

Formalismi, klassisismi ja dynamismi ovat ”hyödyttömät” ja epätarkoituksenmukaiset,
ja joutavat vähenemään. Modernismia on mahdoton tukahduttaa, jos funktionalismi
hyväksytään. Konstruktivismi, purismi ja pragmatismi tulevat jatkuvasti antamaan omia
vivahduksiansa rakennustuotantoon, ja niin kauan kuin rakentamisen pääosa tapahtuu
grynderipohjalla kukoistaa negotiatismi, kuka tietää, vaikka vielä joskus dekoratiivisissa
muodoissa.75

Laisaaren hyväksymistä rakennustaiteen vivahteista purismi tarkoittaa, että missään ei saa olla
mitään turhaa. Rakennus on saatava aikaan mahdollisimman yksinkertaisin keinoin,
minimikustannuksin kuten kone tai tehdas, mutta kuitenkin niin, että se täyttää tehtävänsä.
Konstruktivismiin, joka pitää rakennuksen konstruktiivisten osien ja rakenteiden näyttämistä
taiteellisena ratkaisunaan, liittyy myös periaate, että rakenteiden tulee olla materiaalinsa
luontaisten ominaisuuksien mukaiset ja rakenteet tulee toteuttaa turhia massoja välttäen ja
yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Purismi ja konstruktivismi ovat Laisaaren mukaan
sukulaissuuntia, mutta purismi on näistä Suomen oloihin paremmin soveltuva, koska se katsoo,
että jos rakenteen peittäminen tulee edullisemmaksi kuin konstruktion näyttäminen, silloin
rakenne on peitettävä. Suomen ilmastossa seinien teräsbetoni vaatii aina lämmöneristyksen, eikä
konstruktiota voi näyttää.76

Pragmatismista Laisaari toteaa, että termi on sama mitä käytetään filosofian suunnasta jonka
sanotaan edustavan uuden ajan todellista sielua. Vain yhteisölle hyödyllinen, ja sellaisena
tarkoituksenmukainen on kaunista. Hyödyllisellä tarkoitetaan käytännöllistä toimintaa, joka on
yhteisölle edullista. Koska hyödyllisyyden määräävät ihmisten tunteet, voimassaolevat käsitykset
sekä vallassa olevat poliitikot, pragmatismin perusedellytys on valtion, kunnan tai jonkun
yhteisön holhous ja valvonta. Ajatukseen sisältyy siis sosiaalipoliittisia tekijöitä yksityisen
rakennuksen omien tarkoitusten lisäksi. Pragmatismi on Laisaaren mukaan aikaan, paikkaan ja
ihmisiin sidottua politiikkaa.77

Modernismiin Laisaari suhtautuu varsin kriittisesti. Modernismilla hän tarkoittaa suuntausta, joka
ei hyväksy mitään vanhaa, historiallisia muotoja tai ornamentteja. Rakennuksissa on oltava
tasakatto tai loivan harjakaton sivuille on rakennettava korvat, jotta rakennus näyttäisi
tasakattoiselta. Tällä hetkellä (1961) rakennuksessa on käytettävä teräsbetonia, ruostumatonta
terästä ja lasia, mutta uudemmat materiaalit ovat jo tulossa, kevytmetallit, muovi ja niin edelleen.
Modernistinen ajattelutapa on Laisaaren mielestä funktionalistisen karikatyyri: se sisältää
funktionalistisen ajatustavan ulkonaiset puitteet, mutta ei välitä muodon ja tarkoituksen
totuudellisuudesta, vaan ainoastaan mielikuvasta. Uutuus on arvo sinänsä, vaikka mitään

75
Laisaari 1962, 17.
76
Laisaari 1962, 13-16.
77
Laisaari 1962, 15 ja 17.
29

todellista parannusta ei olisikaan tapahtunut. Kaikki vanhentuu ja rumentuu vielä nopeammin
kuin funktionalistisessa ajattelutavassa.78

Negotiatismista Laisaari kirjoittaa:
Suurin osa rakennustoiminnasta on kaupallista, tästä nimitys. Suunnitelman
syntyvaiheessa annetaan jo rakennukselle määrätyt kaupalliset vaatimukset, jotka
vaikuttavat sen pohjasuunnitteluun, materiaalin valintaan ja rakenteisiin. Päämääränä on
vedota suuren ihmismassan tunteisiin, keskitason ihmisen käsityksiin ja haluihin, ja
tietenkin halvalla.

Se yhtyy konstruktiossa funktionalismiin ja purismiin, ulkonaisissa muodoissa meillä
lähinnä näihin sekä modernismiin, mutta seuraa myös herkästi muotivirtauksia. Se on
tyyli, joka antaa kaupungeillemme varsinaisen ulkonäön, ja sellaisena kaikista
yllämainituista silmiinpistävin.

Se on ilmapuntari ja mitta, joka näyttää mitkä käsitykset rakentamisesta ovat lyöneet
itsensä läpi ja omaksuttu. Se on aina jäljessä kärjestä, niin kuin asiaan kuuluukin, mutta
voi myös ohjata sitä kärjen jouduttua harhateille. Se voi itsekin seikkailla ja palata
jälleen kärjen osoittamaan suuntaan. Se on kaikista suunnista vähiten teoreettinen ja
eniten realistinen. Se ei opeta eikä kasvata, ei tarjoa niin hyvää kuin ihmiset haluavat,
vaan niin hyvää kuin ihmiset pystyvät ostamaan. Negotiatismi on massojen
arkkitehtuuria.79

On varsin poikkeuksellista, että joku on määritellyt arkirakentamisesta oman ismin, vaikka
arkinen rakentaminen onkin rakennetun kulttuurin kannalta olennaisen tärkeä tekijä. Juhani
Pallasmaa on kuvatessaan arkirakentamista tuonut esiin samoja piirteitä kuin Laisaari
määritellessään negotiatismiaan. Pallasmaan mukaan vasta muuttuessaan rakentamistavaksi
arkkitehtuuri vaikuttaa olennaisesti ympäristön kvantitatiiviseen kokonaisuuteen. Uuden
arkkitehtuurin tyylipiirteet omaksutaan myöhästyneinä yleiseen rakentamiskäytäntöön, ja ne
muuttuvat hitaasti jokapäiväiseksi ympäristöksi. Samalla muodolliset piirteet popularisoituvat ja
siirtyvät sosiaalisessa arvoasteikossa alaspäin, kultturellista profaaniin, yläluokkaisesta
keskiluokkaan jne. Muotoaiheet irtoavat alkuperäisestä kokonaisjärjestelmästään ja niistä tulee
arkkitehtuurikliseitä, eräänlaista rakennusmuotia. Populaariarkkitehtuurin tyylipiirteet paljastavat
Pallasmaan mukaan ne arkkitehtoniset osatekijät, jotka vaikuttavat voimakkaimmin yleisöön.
Aihevalikoima koostuu harvoista pääelementeistä: rakennuksen sijainti, katto- ja ikkunamuodot,
materiaalit. Pallasmaan mukaan 1950-luvun suomalaisen arkkitehtuurin uudet tyyliominaisuudet,
nauhaikkunat, parvekejulkisivu, mustavalkoisuus, tiili-kupari –yhdistelmä jne., latistuivat 1960-
luvun asuntoalueiden vallitseviksi standardipiirteiksi.80

Pallasmaa kuvaa samaa prosessia kuin Jallinoja: intellektuellit kehittävät uusia kulttuurin
muotoja, ja levitessään yleiseen käyttöön ne menettävät mielenkiintoisuutensa intellektuellien
78
Laisaari 1962, 14 ja 16.
79
Laisaari 1962, 15 ja 17.
80
Pallasmaa 1970, 44.
30

kannalta. Mikä tahansa piirre, bauhausilainen anonyymiys tai pursuileva postmodernismi, on
muuttunut banaaliksi päädyttyään lähiön asuinrakennukseen. Laisaaren kuva negotiatismista on
huomattavasti positiivisempi kuin useimpien arkkitehtien käsitys vastaavasta rakentamisesta.

Mutta eivät edes kaikki Laisaaren kannattamista arkkitehtuurin suuntauksista, modernismi,
konstruktivismi, purismi, pragmatismi ja negotiatismi, kestä hänen mielestään todellisuutta. Uusi
rakennustekniikka kaataa vanhoja periaatteita. Laisaaren tiedon mukaan on keksitty aine, joka
ruiskutettuna rakennuksen pintaan antaa sille täydellisen suojan säätä vastaan ja pidentää sen
ikää. ”Sitä voidaan ruiskuttaa betoni-, tiili-, rappaus-, rakennuslevy-, metalli- ja puupintoihin,
joihin sen tarttumiskyky on erinomainen. Se on samalla väri, jonka pinta voidaan aineen eri osien
kokoomuksen vaihteluilla saada halutun rakeiseksi. Se peittää omalla massallaan epätasaisuudet
ja raot, on elastinen ja iskunkestävä, ja tekee kaikki aineet samannäköiseksi.” Tämä ihmeaine
kaataa periaatteen, jonka mukaan arkkitehtuurin tulee käyttää eri materiaaleja niin, että niiden
luonne tulee totuudellisesti esiin. Jos on tyhmää olla käyttämättä ainetta, joka tekee kaikki
materiaalit samannäköiseksi, ja tyhmä toiminta on aina rumaa, tulevaisuudessa kaikki materiaalit
tulevat näyttämään samalta. Elementtirakentaminen ja erillinen julkisivurakenne, jotka johtavat
rakennuksen rungon ja kantavien osien peittämiseen, kaatavat teorian konstruktion totuudellisesta
näyttämisestä. Aina kun asiallisuus ja käytännöllisyys niin vaatii, konstruktio syrjäytyy ja jää
alistettuun toisarvoiseen asemaan.81

Kun lähes kaikki arkkitehtuurin muotoa antavat periaatteet ovat funktionalismin tai uuden
rakennustekniikan myötä tulleet turhiksi tai virheellisiksi, ne ovat samalla muuttuneet muodeiksi,
jotka vaihtelevat nopeasti ajassa. Laisaaren mukaan arkkitehtuuriin ei jää jäljelle muuta kuin
puhtaan funktionalismin pääperiaatteet, jotka ovat käytännöllisiä ajatuksia. Kaikki näkyvä, mikä
sotii näitä ajatuksia vastaan, on Laisaaren mukaan muotia tai tapaa, jotka vaihtelevat jatkuvasti.82

Johtopäätöksinä kaikesta tästä Laisaari listaa, että nykyaika ei ole ratkaissut mitään lopullista
arkkitehtuurin tyyliin ja muotoon nähden. Se, mitä nykyisin rakennetaan, on vain pieni lenkki
historian ketjussa. Menneisyyden ratkaisuihin nähden nykyaika tuottaa tietenkin parempia
tuloksia, mutta häviää yhtä varmasti tulevaisuuden ratkaisuille. Ja koska rakennustaiteen
esteettisistä teorioista pätee enää puhdas funktionalismi, jolla ei ole omaa muotoa,
”rakennustaidetta ei voida enää arvioida silmällä, vaan mukana täytyy olla tieto rakennuksen
tarkoituksesta, sen sisällä tapahtuvasta toiminnasta, rakennusmateriaaleista ja -tavoista jne.”83

81
Laisaari 1962, 18-20.
82
Laisaari 1962, 20 ja 21.
83
Laisaari 1962, 21.
31

Laisaaren mukaan kauneuskäsitteet ovat suurelta osalta opittuja, eli keinotekoisia. Ihminen on
niin näiden käsitteiden kyllästämä, että noudattaa niitä huomaamattaankin, ja tekee näin
kompromisseja käytännöllisyyden kanssa.

Tästä syystä ei tekijä tahdo millään tavalla korostaa maaston ja luonnon
huomioonottamista, inhimillistä mittakaavaa, tai minkään nykyaikaisen esteettisen
virtauksen merkitystä, vaan päinvastoin tahtoo ne leimata haittavaikutuksiksi ja
kehityksen jarruiksi.

Historiasta löytyy esimerkkejä. Ei mikään ole niin vaikeata, kuin vapautua
päähänjuurtuneista kauneuskäsityksistä. Muistelkaamme vain ensimmäistä veturia.
Siinä oli pyöriä liikuttava mäntälaite doorilainen pilari, jossa oli nivel, jotta se pääsi
taipumaan.

Kreikkalaiset pilarit ja kreikkalainen uurna ovat olleet maailman kauneimmat esineet
näihin päiviin asti. Näiden kauneusarvo on perustunut yksinomaan tottumukseen ja
oppiin. Mutta meillä on vielä tänä päivänä suuri joukko samanlaisia kauneusarvoja, joita
ei uskalleta uhmata, arvoja, joiden perusta on tyhjä muoto. Me voisimme niitä nimittää
aatteellisessa mielessä myös doorilaisiksi pilareiksi. Doorilaiset pilarit ovat pahimmat
kompastuskivet funktionalismin tiellä.84

Johtopäätöksinä Laisaari toteaa, että nykyajan kaupunkikuvaa ei voi enää arvioida silmällä.
Kuvan ymmärtämiseen tarvitaan tietoa ihmisen toiminnasta kaupungissa ja sen eri rakennelmissa.
Kuvitelmat siitä, että jokin kaupunkimiljöö tai -erikoisuus säilyisi tai että voisimme luoda jotakin
pysyvää, on Laisaaren mukaan heitettävä yli laidan. Nykyajan miljööstä on neljänkymmenen
vuoden kuluttua vain rippeet jäljellä, ja luulo, että se mitä nykyisin pidämme kauniina on kaunista
vielä neljänkymmenen vuoden päästä, on harhaluulo.85

Laisaaren ajatus, että rakennusta tai kaupunkia ei voi enää arvioida silmällä, on lähellä Meyerin ja
Hilberseimerin posthumanistista kulttuuria. Jos ennen rakennuksen tai kaupunkinäkymän kauneus
riippui toisaalta sen suunnittelijan taiteellisesta lahjakkuudesta ja toisaalta katsojan
subjektiivisesta mausta ja kyvystä nähdä taidetta, niin nyt kauneus on muuttunut objektiiviseksi
tosiseikaksi. Kauneus syntyy asiantuntijoiden ryhmätyöllä ja sen havaitseminen perustuu tietoon.
Kauneus on yksittäisestä katsojasta riippumatonta.

Von Bonsdorffin esittämiin funktionalismin tyyppeihin suhteutettuna voi sanoa, että Laisaari
kannatti nimenomaan määritettyä toiminnallisuutta. Se, että määritetyn toiminnallisuuden
mukaisesti rakennetut kohteet vanhenevat nopeasti ihmisten ja laitosten tarpeiden muuttuessa ei
ole Laisaarelle ongelma, koska rakenteet suunnitellaan joka tapauksessa vain tätä hetkeä varten.

84
Laisaari 1962, 37.
85
Laisaari 1962, 37.
32

Kaikki vanhenee joka tapauksessa nopeasti, ja siksi yleiseen toiminnallisuuteen pyrkiminen on
Laisaaren mukaan turhaa. Me emme kuitenkaan pysty arvaamaan mitä ihmiset kymmenen
vuoden kuluttua haluavat. Esitetty toiminnallisuus ei Laisaarelle ole funktionalismia lainkaan, se
on modernismia, funktionalismin karikatyyriä.

Mutta koska Laisaarelle funktionalismi oli ainoa merkityksellinen suunnitteluperiaate ja koska
siihen ei liittynyt arkkitehtoniseen muotoon liittyviä vaatimuksia, Laisaarelle ei kuitenkaan
tuottanut suurta tuskaa ajatus, että rakentaminen tulee luultavasti tulevaisuudessakin
noudattamaan negotiatismin ja modernismin tyylejä. Jos kaikki arkkitehtuurityylit ovat vain
välttämätön paha funktionalismin pinnassa, negotiatismi tuotannon ja kulutuksen vaatimusten
käytännöllisenä ratkaisuna ja modernismi yleisen kulttuurin kuvaajana ovat kuitenkin rehellisiä
ilmauksia ajan pyrkimyksistä.

Rationaalinen modernismi, tayloristinen tehokkuusajattelu ja funktionalismi määritettynä
toiminnallisuutena muodostavat Laisaaren ajattelussa niin tiiviin kokonaisuuden, että ei ole
ihmeellistä, että Laisaari saattoi pitää tiukasti kiinni samoista periaatteista koko uransa ajan.
Olisiko Laisaaren sitten pitänyt muuttaa näkemyksiään? Kirjoittamalla ihmisistä yksilöinä olisi
hän varmaan saanut osakseen enemmän arvostusta kollegoidensa parista, mutta Tehokas kaupunki
–kirjan poleemisen sävyn perusteella voi olettaa, ettei Laisaari kaivannut hyväksyntää
arkkitehdeilta, jotka olivat tehneet kompromisseja funktionaalisuudessaan.

3. Kaupungin suunnittelu

3.1. Kaupunkisuunnittelu

Arkkitehti Olavi Laisaari kirjoittaa vuonna 1952 julkaistussa teoksessa Turun yleiskaava ja
kaupungin kehittämisohjelma johdantoluvun kohdassa Katsaus asemakaava-alan kehitykseen,
otsikon Kaupunki tuotantolaitoksena alla:
Se järkiperäistämisen henki, joka 1920-luvulla sai alkunsa, johti pian vaatimukseen, että
kaupungit piti suunnitella täysin laskelmallisesti. Laskettiin kuinka paljon työläisiä
kukin produktiokombinaatti tarvitsee, paljonko näillä työläisillä on perheenjäseniä,
paljonko tarvitaan henkilöitä kaupan, ruoanvalmistuksen, terveydenhoidon ym.
palvelukseen, paljonko virkamiehiä kaupungissa on oltava, suuriko henkilökunta on
sijoitettava huvipaikkoihin, sairaaloihin ym., ja sen mukaan on koko kaupungin
väestöllinen rakenne ja huoneistojen tarve sekä asemakaava voitu etukäteen
suunnitella.86

86
Laisaari 1952a, 8.
33

Ludwig Hilberseimer kirjoitti vuonna 1927 kirjassa Groszstadtarchitektur, että kaupungin
arkkitehtuuri riippuu ratkaisuista, joita tehdään toisaalta huoneen ja toisaata urbaanin organismin
kokonaisuuden suunnittelussa. Rakennus arkkitehtuurin objektina katoaa tuotantoprosessin
tasoksi, jossa huoneet saavat fyysisen muodon.87 Tuon tässä luvussa esiin kaksi 1900-luvun
keskeistä kaupunkisuunnittelijaa, Ludwig Hilberseimerin ja Le Corbusierin, jotka vaikuttivat
kaupunkisuunnitelmiin myös Suomessa 1930-luvun vaihteessa, mutta jotka olivat ajankohtaisia
myös toisen maailmansodan jälkeen, jälleenrakennuksen ja teollisen asuntotuotannon
aikakaudella. Kysymystä minimiasunnosta käsittelen seuraavassa luvussa.

Olavi Laisaaren Turun yleiskaavassa tulee esiin sama painoitus kuin Hilberseimerillä: keskeisiä
ovat asunnot ja kaupunki, eivät rakennukset. Tältä osin Laisaaren kaupunkisuunnittelu eroaa
esimerkiksi Tapiolan suunnittelusta, jossa korkeatasoisella rakennusarkkitehtuurilla oli suuri
merkitys. Jos kaupunkisuunnittelun keskeiset ulottuvuudet ovat kaupunkikokonaisuus ja huone,
kaupungin estetiikka muuttuu. Laisaari kirjoittaa, että kaupunkia ei voi arvioida enää silmällä,
kaupungin kauneuden arvioiminen vaatii tietoa. Hilberseimerin kohdalla mainittu
posthumanistinen subjekti liittyy samaan asiaan. Hilberseimerin mukaan vanhanaikainen
porvarillinen ja Jallinojan mukaan modernin hedonistinen subjekti näkee kaupungissa julkisivuja,
aukioita, suoria tai kaartuvia katuja, kahviloita ja kanssaihmisiä, Hilberseimerin ja Laisaaren
kaupungissa nämä ovat merkityksettömiä asioita.

Ludwig Hilberseimer (1885-1967) julkaisi Hochhausstadt-suunnitelmansa vuodelta 1924
Groszstadtarchitektur-kirjassaan vuonna 1927. Suunnitelmaa voi pitää Le Corbusierin kolmen
miljoonan asukkaan kaupungin ohella 1920-luvun tärkeimpinä suurkaupunkivisioina.
Hilberseimerin mukaan suurkaupunki, kaupunki jossa on yli 100 000 asukasta, on
kokonaisuudessaan uusi, vailla historiallisia edeltäjiä oleva teollisuuskapitalismin tuote. Kuten
tämä talousjärjestelmäkin, suurkaupunki on luonteeltaan anonyymi ja kansainvälinen, sitä ei ole
muovannut kansakunta, hallitsija eikä topografia. Mutta porvaristo, joka suurkaupungin on
käytännössä toteuttanut, ei ole kyennyt kontrolloimaan sitä, vaan keinottelutalouden avulla
antanut sen vajota disorganisaatioon. Hilberseimerin mukaan vain sosiaalisesti järjestetty
yhteiskunta, jossa tuotanto vastaa ihmisten tarpeita eikä perustu voiton tai etuoikeutettujen
himoon, voi luoda suurkaupungista merkityksellisen organismin.88

Teollisuustuotannon muodot ja metodit tulivat osaksi suunnittelun organisaatiota, mutta myös
oletetuksi kuluttamisen tavaksi. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan
arkkitehtuurissa standardisoitu elementti, elementaarisolu, rakennus, asuntoalue ja kokonainen

87
Tafuri 1988, 104 ja 105.
88
Pommer 1988, 19.
34

kaupunki olivat kaikki osia kirkkaalla ja koherentilla liukuhihnalla. Kukin osa oli itsessään
loppuun saakka mietitty, ja osat sulautuivat tai katosivat liukuhihnan kokonaisuuteen. Kaiken
tämän vaikutus esteettiseen kokemukseen oli valtava: enää ei ollut arvioitaviksi tarkoitettuja
objekteja, oli vain prosessi elettäväksi ja käytettäväksi. Hilberseimerin huone on kaupungin
elementaarisolu. Se on loputtomasti kopioitava ja siten sopiva ilmentämään ajatusta
tuotantolinjasta, joka korvaa perinteiset arkkitehtuurin käsitteet tilan ja paikan.89

Suurkaupungin rakennustyypeistä tärkein — ja suurkaupungin arkkitehtuurin suurin ongelma —
oli asuinkerrostalo. Kerrostalot tuli ryhmittää suuriksi kokonaisuuksiksi ja standardisoida niin
paljon kuin mahdollista, niin kaavoiltaan kuin rakenteeltaan. Liikekeskustan vallitseva
rakennustyyppi oli amerikkalaisista pilvenpiirtäjistä peräisin oleva teräsrankainen rakennus, joka
mahdollisti avoimen ja muunneltavan sisätilan.90

Liikennerakentaminen, eli rautatieasemat, lentokentät, autotallit ja sillat, saivat Hilberseimerin
kirjassa runsaasti huomiota, samoin kuin tehtaat, jotka yhdessä asuin- ja liikerakennusten kanssa
olivat kaupungin tärkeimpiä rakennuksia. Julkisista rakennuksista mainitaan vain teatterit ja
massakokoontumisia varten tarkoitetut salit. Hilberseimerin kaupungissa ei ollut rakennuksia
hallintoa, koulutusta tai uskonnon harjoittamista varten: ei kaupungintaloa, oikeustaloa, yliopistoa
tai kirjastoa. Hilberseimerin kaupunki oli vain ruumiin työtä ja lepoa varten.

Arkkitehtuuri on Hilberseimerille tilan luomista. Sisätila ja ulkotila muokkaavat toisiaan
vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Hilberseimerin mukaan suurkaupunkiarkkitehtuuri
depends on the solution both of the interior spatial cell, and the entire organism of the
city. As the essential component of the house, gathered into city blocks, space will
determine the forms of this (organic city) and will become the decisive factor in creating
the city plan, which is the real aim of architecture.91

Hilberseimerin kaupunkisystematiikka eroaa lähiösuunnittelijoiden solu—lähiö—asumakunta
erottelusta. Lähiösuunnittelijoille solu oli 1000 asukkaan asemakaavayksikkö. Hilberseimerin
kaupunkisystematiikassa oli vain kaksi osaa, solu ja suurkaupunki, ja solulla hän tarkoitti
huonetta. Näiden välillä ei Hilberseimerillä 1920-luvulla ollut mitään välittäviä yksikköjä. Hänen
1930-luvun alusta alkaen kehittelemänsä kalanruotokaava muodostaisi tällaisen välittävän
yksikön, mutta Hilberseimer ei omaksunut koskaan lähiöjärjestelmän kaltaista hierarkiaa.

Suurkaupungin valtavankokoisten rakennusten muotoileminen yleisen lain mukaan edellytti
arkkitehtonisen muodon redusoimista yksinkertaisimpiin mahdollisiin, geometrisiin ja kubistisiin

89
Tafuri 1988, 101—105.
90
Pommer 1988, 20.
91
Pommer 1988, 20.
35

muotoihin. Hilberseimer päättää Groszstadtarchitektur –kirjansa:
To form great masses in accordance with a general law by suppressing multiplicity is
what Nietzsche understood by style. The great case, the law, will be honored and
emphasized, the exeption will by contrast be left aside, nuance will be eradicated, mass
will dominate, chaos will be force to become form: logical, unambifuous; mathematics,
law.92

Arkkitehtuuri oli rakennustuotannon sekä tuottavana organismina ajatellun kaupungin
ohjelmointia ja suunnitelmallista uudelleenorganisointia. Arkkitehtuurin ideologia määriteltiin
teknillisesti. Hyväksyen tietoisesti kaikki seuraukset joita taiteellisen luovuuden kuolema ja
pelkästään funktion tekninen älyllisyyden määritelmän omaksuminen merkitsivät, Keski-
Euroopan Neue Sachlichkeit omaksui suunnittelumetodikseen liukuhihnan idealisoidun
rakenteen.93

Hilberseimer katsoi, että mikään silloisista kaupunkien ja kaupunkisuunnitelmien kaavoista, ei
pystynyt ratkaisemaan suurkaupungin ongelmia. Luonnollisesti kasvaneiden kaupunkien kaavat
eivät soveltuneet nykyajan teknologian ja hygienian vaatimuksiin. Puutarhakaupunkiin liittyvä
satelliittikaupungin ajatus toi ratkaisun suurkaupungin asuntorakentamisongelmiin, mutta
puutarhakaupunki ei pystynyt ratkaisemaan kaupunkikeskustojen liikenneongelmia. Vyöhykejako
ja kaupunkikeskustan jättäminen pelkästään liike-elämälle sekä New Yorkiin ehdotettu liikenteen
sijoittaminen maan alle olivat Hilberseimerin mielestä vain osaratkaisuja. Hänen mielestään
suurkaupungin kaaos voitiin eliminoida vain kehittämällä teoreettinen ratkaisu kaikkiin
kaupungin ongelmiin kokonaisuudessaan. Näitä ratkaisuehdotuksia olivat Le Corbusierin ja
hänen oma ehdotuksensa.94

Vuonna 1924 Hilberseimer kehitti mallinsa miljoonan asukkaan kaupungille, Hochhausstadt.
Suunnitelmassa kaupungin toiminnallinen jako tapahtuu vertikaalisessa suunnassa, metro ja junat
kulkevat omissa tasoissaan maanpinnan alapuolella ja ajoneuvoliikenne tapahtuu maan pinnan
tasolla. Noin 600 x 100 metrin suuruisen korttelin viisi alinta kerrosta ovat työpaikkakerroksia.
Työpaikkakerroksien yläpuolella on väylät jalankulkijoille ja viisitoista asuinkerrosta.
Hilberseimer on itse myöhemmin todennut, että tämä malli syntyi kunnianosoituksena mutta
myös kritiikkinä Le Corbusierin kolmen miljoonan ihmisen kaupungille.95

Hilberseimerin mukaan Le Corbusier ei ollut onnistunut ratkaisemaan suurkaupungin
liikenneongelmia, ainoastaan siirtänyt liikenneruuhkia teiltä hisseihin. Hilberseimer katsoi myös,
että samoihin asumistiheyksiin kuin Le Corbusierin mallissa oli päästy pilvenpiirtäjien avulla,
92
Pommer 1988, 20.
93
Tafuri 1988, 100 ja 101.
94
Pommer 1988, 19.
95
Pommer 1988, 33.
36

voisi päästä viisi kerroksisilla rakennuksilla, jos ne rakennettaisiin tiheämmin kuin Le
Corbusierin mallissa. Poistaakseen suurimpana ongelmanaan pitämänsä liikenteen
satelliittikaupungeista liikekeskustaan, Hilberseimer eliminoi satelliittikaupungit kokonaan ja
palasi keskiaikaiseen tapaan asua työpaikan yläpuolella. Kaupungin liikenneongelma poistuu, kun
ihmisten ei enää tarvitse matkustaa kuin asuinkerroksista työntekokerroksiin ja takaisin.
Hochhausstadt ei kannusta asukkaitaan turhaan liikenteeseen myöskään vapaa-aikana, sillä
kaupungissa ei ole museoita, gallerioita, teattereita, kirkkoja, yliopistoja tai muita oppilaitoksia,
eikä puistoja eikä toriaukioita. Kaupungissa ei ole myöskään hallintorakennuksia eikä suuria
teollisuuslaitoksia. Kaupungissa ei ole mitään kasvillisuutta. Pommer kutsuu Hilberseimerin
kaupunkia byrokraattisen työn sosialistiseksi kaupungiksi.96

Hugo Häring on sanonut Hilberseimerin ihannekaupungista, että se ottaa ihmisen huomioon vain
summana ihmisen rooleista koulutuksessa, kulutuksessa, taloudessa ja edistyksessä. Elämällä
tällaisessa kaupungissa ei ole mitään yhteyttä maisemaan tai ylipäätänsä maailmaan kaupungin
ulkopuolella. Kaupunki ei ota mitenkään huomioon asukkaidensa vaihtelevia toiveita, vain
yhteisen hallitsijansa, joka ilmeisesti on, kuten Le Corbusierin tapauksessakin, jonkinlainen
arkkitehtidiktaattori.97

Vaikka Hilberseimerin suurkaupunkiutopialla ja Laisaaren lähiömallilla ei sinällänsä olekaan
yhteisiä piirteitä, Häringin arvio Hilberseimeristä soveltuu myös Laisaareen. Laisaaren malli voisi
toimia maailmassa, jossa ihmiset olisivat pelkästään rationaalisia ja rationaalisuus olisi samaa
tehokkuuden ja taloudellisuuden tavoittelua kuin Laisaari olettaa. Malli edellyttää myös
suunnittelijadiktaattoria, joka pystyy sijoittamaan asunto- ja teollisuusalueet, kadut ja
kaupunkilaiset rationaalisesti oikeille paikoilleen. Laisaari näkee lähes kaiken inhimillisen
esteeksi tehokkaan kaupungin suunnittelulle, mutta ”Kaupungit rakennetaan kaikkien
kaupunkilaisten yhteisen edun mukaan ja asemakaavatyön logiikka perustuu siihen, että sadan
ihmisen hyöty on painavampi kuin kymmenen, ja tuhannen ihmisen hyöty on painavampi kuin
sadan jne.”98 Sitä mikä aiheuttaa suurimman hyödyn kaikille kaupunkilaisille ei tietenkään
määrää yleinen mielipide tai kunnalliset, poliittiset luottamusmiehet vaan asiantuntijat ja
arkkitehtidiktaattorit.

Myös Le Corbusierin mielestä kaupunkien suunnittelu oli liian tärkeä asia jätettäväksi
kansalaisten tehtäväksi. Hän ihaili Ludvig XIV:ttä, Napoleonia ja Haussmania, miehiä jotka
‘ilman sääliä’ saattoivat tehdä Pariisiin suuria avauksiaan eli aukioita ja bulevardeja. Näiden
kaupunkirakentajien toiminta oli hänen mielestään ‘erityinen esimerkki luomisesta’. Le Corbusier
96
Pommer 1988, 20 ja 33-35.
97
Pommer 1988, 18.
98
Laisaari 1952a, 18.
37

ihaili asemaa, joka Ludvig XIV:llä oli: tämä saattoi sanoa: ”me haluamme tätä” tai ”tämä tuottaa
meille mielihyvää”. Le Corbusier etsi tällaista toimeksiantajaa koko ikänsä, mutta ei koskaan
löytänyt. Kun Le Corbusierin Plan Voisin de Paris vuodelta 1925, joka esitti suurimman osan
Pariisin historiallista keskustaa hävitettäväksi, sai Pariisin hallintoelimiltä tuomion, Le Corbusier
ei Peter Hallin mukaan pystynyt ymmärtämään, miksi häntä kutsuttiin barbaariksi.99

Le Corbusierin kaupunki edellytti kaupungin täydellistä saneerausta tai mieluiten kaupungin
rakentamista kokonaan tyhjälle alueelle. Koska liike-elämä on keskittynyt kaupungin keskustaan,
keskittyy myös liikenne kaupungin keskustaan, ja tämän takia keskustan katujen tulee olla leveitä.
Jo tämä edellyttää vanhojen kaupunkikeskustojen uudelleen rakentamista. Ville contemporaine-
suunnitelmassa kaupungin keskustan muodostavat 24 pilvenpiirtäjää jotka tarjoavat työpaikat 400
000—600 000 yhteiskunnan eliittiin kuuluvalle. Tällä vyöhykkeellä maapohjasta on rakentamatta
95 %. Tämän ympärillä on asumisvyöhyke. Eliitin asuinalue on rakennettu kuusikerroksisilla
taloilla niin, että maapohjasta on vapaana 85 %. Työväestön alueella rakennukset ovat matalia ja
vapaata tilaa on 48 %.100

Asunnon koko ja sijainti ilmaisivat hierarkkisesti ihmisen aseman yhteiskunnassa. Yläluokan
keskusta-asunnot olivat hotellimaisia palvelutaloja, kun taas alempien luokkien asuinalueiden
varustelu oli vaatimattomampaa.101 Kaupunki perustui eri yhteiskuntaluokkien täydelliseen
erottamiseen toisistaan.102 Samoin työ ja vapaa-aika erotettiin tarkoin toisistaan.103

Minkäänlainen yksilöllisyys ei kuulunut Le Corbusierin kaupungin asumiseen, asunnot oli
massatuotettu massa-asumista varten. Vanhanaikainen ‘koti’ ja siihen liittyvä arkkitehtuuri
katoaisi, sillä työvoiman tuli olla liikkuvaa. Tätä edisti se, että asunnot ja niiden Le Corbusierin
suunnittelemat sisustukset ja huonekalut olivat samanlaisia kaikkialla. Porvarilliselle eliitille
myös kodinhoitopalvelut tarjottiin massatuotettuna.104 La ville Contemporaire-suunnitelman
kaupunki oli tarkoitettu kolmea miljoonaa asukasta varten. Näistä miljoona asuisi itse
kaupungissa, ja kaksi miljoonaa asuisi puutarhakaupunkimaisissa satelliittikaupungeissa, joissa
oli myös mahdollisuudet aktiiviseen vapaa-ajan käyttöön.105

Kun La ville radieuse valmistui, Le Corbusierin ajattelussa oli tapahtunut muutos. Hän oli
menettänyt uskonsa kapitalisteihin, jotka laman aikana eivät enää pystyneet rahoittamaan häntä.

99
Hall 1988, 207.
100
Hall 1988, 208 ja 209.
101
Hurme 1991, 40.
102
Hall 1988, 210.
103
Hurme 1991, 40.
104
Hall 1988, 209.
105
Hurme 1991, 40.
38

Nyt hän siirtyi kohti syndikalismia, jonka mukaisesti koko elämä piti suunnitella, ei pelkästään
kaupunki. Le Corbusierin mukaan Ranska tarvitsee Isää, samantekevää kuka tämä on. Tässä
järjestelmässä suunnitelma määrää kaiken. Suunnitelma on asiantuntijoiden objektiivisesti
laatima, ja kansalaiset voivat vaikuttaa vain siihen, kuka hallinnoi suunnitelmaa. Harmonisen
kaupungin täytyy ensinnäkin olla sellaisten asiantuntijoiden suunnittelema, jotka ymmärtävät
urbanismin tiedettä. Nämä asiantuntijat tekevät suunnittelutyönsä täydellisessä vapaudessa niin,
ettei mikään ryhmittymä eivätkä mitkään erityisintressit pääse vaikuttamaan. Kun
asiantuntijoiden suunnitelmat ovat valmiit, ne on pantava käytäntöön ilman vastarintaa.106

La ville Radieusen ero La ville contemporaineen verrattuna on se, että nyt kaikki ihmiset
kollektivisoidaan yhtälailla. Tässä suunnitelmassa kaikki ihmiset asuvat valtavissa kollektiivisissa
asuintaloissa, Unités, joista perhe saa asunnon tilantarpeensa, ei tulotasonsa mukaan. Jokainen on
oikeutettu vain siihen tilaminimiin, joka turvaa tehokkaan olemassaolon. Kaikkien
107
yhteiskuntaluokkien palvelut, ruuanlaitto, siivous ja lastenhoito kollektivisoidaan. Muodoltaan
kaupunki eroaa La ville Contemporairesta siinä, että nyt asuntoalue on kaupungin keskustassa ja
sen toisella puolella on liikealue ja toisella puolella teollisuusalue.108

La ville Radieusea kehitellessään Le Corbusier vieraili myös Neuvostoliitossa, jossa ryhmä
arkkitehtejä, urbanistit, oli kehitellyt samankaltaisia ajatuksia jo 1920-luvulla. Näiden
suunnitelmissa haluttiin rakentaa uusia kaupunkeja avoimeen maisemaan niin, että asukkaat
sijoitettaisiin suuriin kollektiivisiin asuntoblokkeihin, joissa jokaista yksilöä kohti varattu tila
rajoittuisi pelkästään nukkumisen tarvitsemaan tilaan. Ruokailu ja kylpyhuoneet olisivat
kollektiivisia, päiväjärjestys alkaisi yhteisherätyksellä ja orkesteri auttaisi illalla nukahtamaan
peittämällä toisten kuorsauksen. Le Corbusierin käytännön menestys oli kuitenkin heikko.
Neuvostoliitto lopetti yhteistyön hänen kanssaan 1931, kun deurbanistit pääsivät maassa voitolle.
Yhteistyö Mussolinin Italian kanssa päättyi muutamaa vuotta myöhemmin, eikä yhteistyö Vichy
hallituksen kanssa 1940-luvullakaan tuottanut käytännön tuloksia. 109

Le Corbusierin ja Hilberseimerin suunnitelmat olivat tuttuja suomalaisille arkkitehdeille jo
tuoreeltaan. Hilberseimerin suunnitelmaa sovellettiin Turkuun jo vuonna alkuvuodesta 1930, kun
Alvar Aalto esitti Byggmästaren-lehdessä kolme vaihtoehtoa Engelin Turun asemakaavan
sopeuttamiseksi nykyaikaan, puutalokorttelin rakennustilavuutta 6—10 kertaa suuremman
rakennusoikeuden mukaisesti. Ensimmäinen esimerkki oli Turun kaupungin
asemakaavakonttorissa E. I. Sutisen johdolla suunniteltu kaava, jossa korttelin jokaiselle tontille

106
Hall 1988, 210.
107
Hall 1988, 210.
108
Hurme 1991, 42.
109
Hall 1988, 211 ja 212.
39

tulisi oma rakennuksensa niin, että Engelin kaavan mukaiset korttelin sisäiset palokujat säilyisivät
viheralueinen. Lopputulos on korkeita neliön muotoisia taloja ahtaine valopihoineen, rakennusten
väliset katutilat jäävät kapeiksi ja pimeiksi. Toinen esimerkki on Sutisen suunnitelma
Makasiinitontille, jonka Aalto oli esittänyt jo CIAMin kongressissa. Kolmantena esimerkkinä
Aalto esitteli oman suunnitelmansa, jossa korttelin pinta-ala on rakennettu täyteen
kaksikerroksisia liikehuoneistoja käsittävällä osalla. Tämän päällä kohoavat L-muotoiset
asuntotornit. Aallon suunnitelma on hyvin samantapainen kuin Ludwig Hilberseimerin
kaupunkisuunnitelma vuodelta 1924.110

Myös P. E. Blomstedt käytti Hilberseimerin kaupunkisuunnitelmaa esikuvanaan suunnitellessaan
korttelin saneeraamista Helsingin Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin väliltä. Blomstedt esitti
kolme saneerausvaihtoehtoa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa umpikorttelin sisäosat rakennetaan
uudestaan kaksikerroksiseksi liiketilaksi, jota halkovat kauppakujat ja parkkeerauskadut. Toinen
vaihtoehto on erityisesti Hilberseimerin ehdotuksen mukainen, kaksikerroksisen alaosan päälle on
rakennettu kolme 10-kerroksista samansuuntaista lamellia. Kolmannessa vaihtoehdossa kortteli
saneerataan avaamalla olemassa olevan rakennusmassan läpi kauppakujia läpi korttelin.111

Tukholman Norrmalmin vanhan kaupunkirakenteen uudistamiskilpailuun Aalto ja Blomstedt
tekivät radikaaleimmat saneeraussuunnitelmansa. Aallon ehdotus on Le Corbusier’n Ville
Contemporairen ihanteiden mukainen. Aalto olisi purkanut lähes kaikki vanhat rakennukset pois.
Alue olisi toteutettu korkein lamelli- tai tornitaloin, osittain 20-30 -kerroksisin rakennuksin,
joiden väliin jäisivät viheralueet.112

Blomstedt laati lamellitalosuunnitelmat Tukholman Norrmalmin-kilpailuun (1932-1933) ja
Helsingin Siltasaarta varten (1934-1935). Norrmalmin suunnitelmassa hän käsitteli kaupungin
city-aluetta samaan tapaan kuin lamelliasuinaluetta. Blomstedt käyttää suunnitelmassaan samaa
kapeaa ja korkeaa lamellirakennustyyppiä kuin Ludwig Hilberseimer 1920-luvun
suunnitelmissaan. Standertsköldin mukaan Norrmalm-suunnitelma on Blomstedtin suunnitelmista
lähimpänä Hilberseimerin ajatusmaailmaa. Siltasaari-suunnitelma on samantyyppinen kuin
Norrmalm-suunnitelmakin, mutta pienimuotoisempi. Blomstedt oli valmis purkamaan kaiken
vanhan rakennuskannan uuden avoimen lamellirakentamisen tieltä. Blomstedt oli varannut
lamellit joko asuintaloiksi tai liikerakennuksiksi, hän siis piirsi liikekorttelit samalla tavalla kuin
asuntoalueet.113

110
Heinonen 1986, 196.
111
Heinonen 1986, 197.
112
Heinonen 1986,198.
113
Standertsköld 1996, 37-39.
40

1930-luvulla suurkaupunkisuunnitelmat jäivät Suomessakin paperille ja sota teki niistä
lopullisesti epäajankohtaisia. Sodan jälkeen jälleenrakennuksen aikana liikekeskustojen ongelmat
olivat tärkeysjärjestyksessä vasta listan lopussa. Tärkeää oli asuttaa karjalaiset, rintamamiehet ja
muut sodassa asuntonsa menettäneet. Olavi Paavolaisen suurkaupunki-ihannointi vaihtui Heikki
von Hertzenin mumfordilaiseen kaupunkivihamielisyyteen. Lähiöajattelu ei liittynyt
Hilberseimerin tai Le Corbusierin ajatteluun. Suomalaisetkin lähiöt tosin muistuttivat 1960-
luvulta lähtien heidän suurkaupunkikuviaan, mutta 1940- ja 1950 –luvuilla he eivät olleet
ajankohtaisia Suomessa.

Kuitenkin Laisaaren 1950-luvun lähiömalli, jossa jokaiselle kaupungin asukkaalle on osoitettu
perheen koon, tuloluokan ja työpaikan sijainnin mukaan tietty asunto riippumatta ihmisten
vaihtelevista preferensseistä ja jossa ihmisten kaikki muut tavoitteet on alistettu tehokkuudelle,
muistuttaa hengeltään enemmän Hilberseimeriä ja Le Corbusieria kuin von Hertzenin ja
Meurmanin humaania lähiökäsitystä. Tehokas kaupunki –kirjassa Laisaari on tehnyt jo selkeän
pesäeron puutarhakaupunkiin: kirjassa kuvattu tehokas kaupunki on liikenteen ja liike-elämän
kaupunki, ja Turun yleiskaavan kaupunki on tehokkaiden lähiöiden kaupunki.

Laisaaren vuonna 1966 ilmestyneessä tutkimuksessa Liikekeskusten liikenteellinen
slummiutuminen ja kaupunkiyksikköjen jakaantumisteoria, joka ilmestyi vuonna 1969
väitöskirjana Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosastolta nimellä Liikekeskusten
tukkeutumisesta ja kaupunkiyksikköjen jakautumistarpeesta, Laisaaren kaupunki on
amerikkalaistyylinen suurkaupunki, jonka liikenneongelmiin hän pyrkii löytämään ratkaisua.
Vaikka Laisaaren käsitys kaupungista ja sen ongelmien ratkaisusta ei 1960-luvun lopulla olekaan
täysin sama kuin 1950-luvun alussa tai 1960-luvun alussa, peruslähtökohdat ovat yhä samat.
Väitöskirjassaan hän katsoo kaupunkien hajakeskitysteorian lähteneen liikkeelle CIAM:n
neljännestä kokouksesta Ateenassa vuonna 1933.114

CIAM:in kokouksessa todettiin Laisaaren mukaan, että jokaiseen asemakaavaan sisältyy neljä
tarkoitusta: luoda ihmisille asunnot ja työpaikat sekä virkistys- ja liikennemahdollisuudet.
Keskiajalla nämä toiminnot sijoittuivat saman katon alle, mutta myöhemmin kaupungin toiminnot
ovat hajonneet haitallisesti. Nykyisten kaupunkien ongelmia ovat muun muassa:
1)Kaupunkien keskustat ovat liian tiheästi rakennetut ja asutut, mikä aiheuttaa auringonvalon
puutetta ja viheralueiden vähyyttä.
2)Keskustoissa erilaiset toiminnot ovat sekoittuneet, tonteilla on hyvin erilaisia toimintoja, tontit
ovat suuressa määrin yksityisten omistuksessa, mikä tekee ne voimakkaan spekulaation
kohteeksi.
114
Laisaari 1969, 19.
41

3)Asunto-, työ, ja virkistysalueet ovat jäsentelemättömät ja sekä toisiinsa, että liikenneväyliin
verrattuna väärin sijoitetut, mistä johtuu mm., että niiden väliset yhteydet ovat pitkät ja
hankalakulkuiset
4)Liikenne on huonosti eristetty asumisesta ja muista toiminnoista, mistä johtuu muun muassa,
että melu, pöly ja pakokaasut häiritsevät ja aiheuttavat terveydellistä vahinkoa
5)Katuverkko on jäsentelemätön. Pääkadut ovat liian kapeita ja katuliittymien välit ovat liian
lyhyet mikä aiheuttaa että liikennevirrat kulkevat hitaasti.115

CIAM:in Ateenan kokous luetteli myös keinoja kaupungin ongelmien ratkaisemiseksi.
Kokouksen päätökset julkaistiin 95 kohtaa käsittävänä asiakirjana, joka sai nimeksi Le charte
d’Athénes. Laisaari kirjoittaa, että tätä asiakirjaa pidetään nykyisin asemakaavasuunnittelun
”perustuslakina”.116

Näistä yhdeksästäkymmenestäviidestä kohdasta Laisaari mainitsee seuraavat:
—asuntojen ja työpaikkojen väliset etäisyydet on vähennettävä minimiin, kuitenkin
siten, että teollisuus sijoitetaan omille alueilleen hyvien liikenneväylien tuntumaan ja
eristetään vihervyöhykkeillä asuntoalueista;
—kaupunkien keskukset, joista on poistettava tarpeeton asuminen ja jotka on
jäsenneltävä eriluonteisiin ryhmiin, on saatava hyvien kulkuyhteyksien avulla
yhdistymään asuin- ja teollisuusalueisiin;
—liikenneverkko on jäsenneltävä pää-, kokooja- ja paikalliskatuihin ja
läpikulkuliikennettä varten on suunniteltava omat väylät.117

Laisaari jatkaa:
Ateenan kokouksessa esitettyjen pyrkimysten, joiden tarkoituksena oli aikaansaada
järjestetyt funktiot kaaoksen tilalle, voidaan katsoa johtaneen aikaisempien vastaavissa
yrityksissä esiintyneiden ideoiden selventymiseen hajakeskitysteoriaksi. Saksalainen
Albers mainitsee, että juuri Ateenan kokouksessa puhuttiin ensi kerran kokonaisten
kaupunkien jakamisesta erillisiin toiminnallisesti itsenäisiin kaupunkisuunnittelun
yksikköihin, ”communities”. Albers on saksankielisessä selostuksessaan tulkinnut
”community” sanan ”Nachbarschafs Einheit” sanaksi, joka merkitsee suomeksi
lähiötä.118

Lähiön käsite perustuu Laisaaren mukaan Ateenan ”perustuslain” kohtiin 88 ja 89. Kaupungit on
jaettava muun muassa liikenteen paikallistamistarkoituksissa lähiöihin, rajoitettuun kokoon
suunniteltuihin asuntoalueisiin, joihin liittyvät muun muassa osto- ja palvelukeskukset,
virkistysalueet, koulut ja työpaikat.119

115
Laisaari 1969, 20.
116
Laisaari 1969, 21.
117
Laisaari 1969, 21.
118
Laisaari 1969. 21.
119
Laisaari 1969, 21.
42

Kaupungin jakaminen erilaisiin vyöhykkeisiin ei kuitenkaan ollut CIAM:in keksintöä. Myös
kaupungin hajakeskittämisellä oli 1930-luvulla jo pitkät perinteet, ainakin teoriassa. Kaupungin
jakaminen vyöhykkeisiin oli alkanut 1800-luvun loppupuolella Saksassa ja Yhdysvalloissa.
Tayloristisen tehokkuusajattelun nousun myötä pyrkimys jakaa kaupunkitila tarkoin
toiminnaltaan rajattuihin vyöhykkeisiin levisi ympäri maailmaa 1900-luvun alussa. Asuminen,
teollisuus, kauppa ja luonto saivat kaikki omat vyöhykkeensä, jolloin jokainen alue pystyttiin
suunnittelemaan tehokkaammin ja paremmin tarkoitustaan varten. Asuinvyöhykkeet voitiin jakaa
pien- ja kerrostaloalueisiin, suuri- ja pienituloisten alueisiin, lapsiperheiden ja lapsettomien
alueisiin ja niin edelleen. Toimintojen eriyttäminen lisäsi tehokkuutta. Turha liikenne väheni
kaupungissa, ja vyöhykkeistämisellä pystyttiin nostamaan maan ja kiinteistöjen arvoa. 120
Kaupungin hajakeskittämisen juuret ulottuvat ainakin Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiin
asti. Se, että Laisaari ottaa oman lähiösuunnittelunsa historialliseksi lähtökohdaksi mieluummin
CIAM:in modernismin kuin Howardin puutarhakaupungin, on mielestäni kuvaavaa Laisaaren
ajattelussa. Laisaari ei halunnut tunnustaa sellaista lähiösuunnittelun historiaa joka johtaisi
puutarhakaupunkiin, joka oli Laisaaren mukaan ei-funktionalististen arkkitehtien ja
suunnittelijoiden, kuten Mumford, Aalto ja von Hertzen, esikuva inhimilliselle asuinyhteisölle.

3.2. Minimiasunto

Laisaaren kaupunkisuunnittelu perustuu tilastollisen materiaalin analysointiin ja matemaattisiin
ennustuksiin tulevaisuudesta. Turun yleiskaavassa Laisaari kirjoittaa, että yleiskaavan laadinta
lähtee liikkeelle väkiluvun kehityksen arvioinnista, joka perustuu koko maan ja paikkakunnan
väkilukujen kehitykseen ja erilaisiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Seuraavaksi laaditaan
selvitys alueen nykyisistä ja tulevista elinkeinoista ja siitä, miten väkiluku jakautuu eri
elinkeinoihin. Kolmanneksi laaditaan liikennelaskelmiin perustuva selvitys liikenteen
kehityksestä. Neljänneksi selvitetään työpaikat, niiden kehitys ja tuleva tilantarve. Viidenneksi
selvitetään asuntojen ja asuntoalueiden tarve. Lopuksi selvitetään yleisten rakennusten ja yleisten
alueiden sijoitus ja tilantarve ja kaupungin kokonaistilantarve, sähkön ja veden tarve, viemäröinti,
kaupungin rahantarve kaavojen toteutusta varten, kaupungin kasvutarve ja kasvun
rajoittamiskysymykset.121

Asunto- ja asuntoaluesuunnittelu alkaa perhetyyppien selvittämisellä. Tämän jälkeen tutkitaan
asumistiheyttä ja sen kehitystä. Asumistiheys on riippuvainen perhetyypistä ja käytettävistä

120
Relph 1987, 67-69.
121
Laisaari 1952a, 24.
43

tuloista. Kun tunnetaan kaupungin perhetyyppijakauma ja asumistiheys, voidaan selvittää
minkälaisia asuntotyyppejä eri perhetyypit ja tuloluokat voivat maksaa. Kun tiedetään minkälaisia
asuntoja tarvitaan, voidaan tutkia minkälaisiin rakennuksiin nämä asunnot tulee sijoittaa.
Rakennustyyppi taas määrää tonttityypin. Tontit ryhmitellään tonttiryhmiksi, jotka muodostavat
pienimmän asemakaavayksikön. Näistä ryhmistä muodostetaan sitten asumasoluja, asumalähiöitä,
asumakuntia ja lopulta koko kaupunki. Kun tämä selvitys on tehty ja tunnetaan erilaisten
rakennusten tarve ja kaupungin nykyinen asuntokanta, voidaan tehdä suunnitelma, kuinka monta
ja minkälaista rakennusta tulisi minnekin rakentaa.122

Laisaari laski ruokakuntien määrät ja niiden ennusteen sukupolven päästä.123

Ruokakunnan % % väkiluvusta % ruokakunnista % väkiluvusta
koko ruokakunnista 1970-luvulla 1970-luvulla
1 31 12,4 35 15,3
2 24 19,2 26 22,4
3 23 27,5 21 27,2
4 13 20,8 12 20,8
5 6 12 4 8,7
6 2 4,8 1,5 3,9
7 tai yli 1 3,3 0,5 1,7

Laisaari laskee asumistiheyden ”nykyisen teoreettisen minimin”:
Teorian mukaan pidetään pienimpänä 1 hengen asuntona 20m2 suuruista huoneistoa. 2
hengen asunnon tulee olla pinta-alaltaan n.30m2, 3 hengen 38m2, 4 hengen 45m2 jne.
Henkeä kohti on siis laskettava 11-20m2, keskimäärin 14m2, mikä vastaa huomattavasti
korkeampaa vaatimusta kuin v.1938 todellisuus. Teoreettista huonetta kohti saadaan
tämän mukaan 1.5 henkeä. - Tavoite on saavutettavissa kenties sukupolven kuluttua, ei
missään tapauksessa aikaisemmin.124

Laisaaren minimieksistenssiasunto poikkesi siitä ideaalista, joka Suomessa oli vallalla. 1920-
luvulla ja 1930-luvun alussa Euroopassa pyrittiin kehittämään minimieksistenssiasuntoja. Le
Corbusier, Hannes Meyer, Hilberseimer ja neuvostoliittolaiset konstruktivistit lähtivät siitä
oletuksesta, että perhe ja koti perinteisessä ja porvarillisessa merkityksessään tulevat kokonaan
häviämään uudessa yhteiskunnassa. Suomessa menestyivät kuitenkin niin 1930-luvulla kuin
sotien jälkeenkin paremmin ne ajatukset, jotka korostivat kodin merkitystä. 1930-luvun
talouskriisien aikana syntyvyys aleni Suomessakin, mikä herätti huolestusta. Gunnar Modeen
arvioi vuonna 1934, että Suomen väkiluku ei koskaan saavuta neljän miljoonan rajaa ja että

122
Laisaari 1952a, 94 ja 95.
123
Laisaari 1952a 96.
124
Laisaari 1952a, 97.
44

väkiluku alkaisi laskea vuosien 1970—1975 paikkeilla. Sosiaalipolitiikassa lapset alettiin käsittää
voimavarana, johon kansallinen edistys ja hyvinvointi perustui. Yhteiskunnan oma vastainen
menestys edellytti tehokasta lastensuojelua. Asuntopolitiikan perusteluissa väestöpolitiikka
korostui. Kaupunki koettiin väestöpoliittisesti vaaralliseksi. Omakotiaatteella ja
puutarhakaupungeilla ajettiin väestöpoliittisia tavoitteita.125

Kaupunkien talouskomitea katsoi vuonna 1939, että kohtuuvuokraisten perheasuntojen
tuottaminen ilman julkista tukea oli mahdotonta. Syntyvyyden laskuun oli vaikuttanut se, että
lapsiluku määritteli perheen elintason. Suuriperheisten asumisahtauden poistamista pidettiin
tärkeämpänä kuin varustetason kohentumista. Asunnon ahtaus vaaransi asukkaiden fyysisen ja
psyykkisen kehityksen. Lapsille haluttiin turvata hygieeninen ja siveellisesti turvallinen koti.126

Pelkkä asunnon terveellisyys ei riittänyt, asunnon piti olla ennenkaikkea koti. Eino Kuusi kirjoitti
vuonna 1931:
Kyetäkseen kasvattamaan perheen jäsenissä sitä tervettä, puhdasta ja voimaksta kodin
henkeä, joka kodin ulkopuolella toimittaessa muodostuu laatuaan parhaaksi ja pysyvintä
rakentavaksi kansalaishengeksi. Sillä koti tekee ihmisen, mutta ihminen tekee
yhteiskunnan… ja se suoja ja tuki, jonka oma perustama ja ylläpitämä koti antaa ja se
vastuuntunne, jonka se miehessä ja naisessa herättää on heille ja heidän ulospäin
kääntyvälle toiminnalleen yhteiskunnassa erinomaisen suuriarvoista.127

Kun modernistit katsoivat, että länsimainen kulttuuri on siirtynyt nomadistiseen vaiheeseen,
missä ihmiset vaeltavat työpaikkojen ja muiden virikkeiden mukana paikasta toiseen, kodin
puolustajille tarkoitus oli päinvastainen. Eino Kuusi kirjoitti vuonna 1931, että kodin
vähimmäisvaatimus oli olla eristetty ulkopuolisilta ja heidän asiattomilta silmäyksiltään suojattu.
Asunnon tuli olla vakituinen niin, ettei ihminen joudu muuttamaan kaiken aikaa ja tuntemaan
olevansa kulkusalla, vakituista paikkaa vailla.128

Haluttiin kehittää huokeita, mutta silti tyydyttäviä perheasuntotyyppejä. Asuntokomitea, jonka
työssä näkyivät asuntoreformiyhdistyksen antamat vaikutteet, kiinnitti erityistä huomiota
asuntosuunnitteluun. Se lanseerasi osaltaan modernin perheasunnon mallia. Komitea teetätti
arkkitehdeillä mallipiirustuksia. Suuriperheisille tarjottiin kolmikerroksisia lamellitaloja jotka
funktionalismin hengessä tuli rakentaa avoimen rakennustavan mukaan. Lapsille tuli järjestää
leikkipaikat. Komitea suositteli myös tehdasmaisesti valmistettavia omakotitaloja ja
129
tyyppipiirustuksia.

125
Juntto 1990, 166 ja 167.
126
Juntto 1990, 167.
127
Juntto 1990, 170.
128
Juntto 1990, 170.
129
Juntto 1990, 167.
45

Funktionalismi pyrki suunnittelemaan kaikille sopivia asuntoja perustanaan universaalit
toiminnat. Yhteiskuntaluokan sijaan perheen koosta ja tuloista tuli suunnitteluperuste. Eri
perhetyypeille, tuloluokille ja ikäryhmille suunniteltiin omat asuntotyypit. Demokratia ja tasa-
arvoistuminen merkitsi sitä, että ahtaasti asuneet saivat lisää tilaa kun taas keskiluokan tilat
supistuivat. Aiemman työväestön hellahuoneen ja porvariston monihuoneisen edustusasunnon
sijaan oli tarkoitus luoda kaikille sopiva perheasunto.130

Englannissa oli jo 1800-luvulla yleistynyt käsitys, että perheasunnossa pitää olla vähintään
kolme makuuhuonetta eli makuuhuone erikseen vanhemmille, pojille ja tytöille. Ihanne
toteutettiin mm. varhaisessa puutarha-ihannekaupungissa Port Sunlightissa vuonna 1888. Badenin
asunnontarkastuslaissa vuodelta 1907 todettiin perheasunnon vähimmäksi sallituksi suuruudeksi
eri makuuhuone avioparille ja heidän 12 vuotta nuoremmille lapsilleen sekä eri makuuhuoneet 12
vuotta täyttäneille pojille ja tytöille.131 Suomessa Eino Kuusi määritteli vuonna 1931
perheasunnon minimikooksi Badenin asuntolain mukaisesti kaksi makuuhuonetta ja keittiön.
Olohuoneen Kuusi oli jättänyt pois minimiasunnosta.132

Alvar Aalto katsoi vuonna 1931, että miniminä on käsitettävä ”sosiaalisen positiviteetin täydet
vaatimukset täyttävää minimiä ei vain hengissä säilymistä”. 133 Pienasuntojen
rationalisointinäyttelyyn vuonna 1931 Aalto suunnitteli asunnon 4—5 hengen perhettä varten.
Asunnon koko oli noin 50—60 m2 eli sama kuin Frankfurtin Die Wohnung für das
Existenzminimum -näyttelyssä vuonna 1929 yleensä katsottiin keskimääräiseksi pienasunnon
kooksi. Aallon suunnittelemaan asuntoon kuului yhdistetty arkihuone-ruokailutila, kaksi
keskenään samankokoista makuuhuonetta ja keittiö. Kylpyhuonetta piirustuksissa ei esitetty.134

Vuoden 1939 asuntokomitea katsoi, että minimikokoinen perheasunto on kooltaan kolme
huonetta ja keittiö. Vuonna 1940 Perheasuntoavustusten ehtona oli, että hakija asuu kahden
huoneen ja keittiön minimiasunnossa.135 Asuntokomitea suositteli vuonna 1939 suurperheille
kolmen huoneen ja keittiön suuruista asuntoa, jonka pinta-ala olisi 61 m2. Jotta asunnossa
voitaisiin taata kaikille yksityisyys, pieneen neliömäärään pyrittiin mahduttamaan
mahdollisimman monta huonetta. Kuitenkin vuokra normiasunnossa olisi vienyt 1930-luvun
lopulla 42% teollisuustyöntekijän palkasta.136

130
Saarikangas 1993, 219—228.
131
Juntto 1990, 171.
132
Juntto 1990, 171.
133
Juntto 1990, 176.
134
Heinonen 1986, 90.
135
Juntto 1990, 338.
136
Juntto 1990, 169.
46

Vuosisadan vaihteessa, jolloin asukkijärjestelmä oli Suomessa yleinen, asuntoreformistit
kauhistelivat vieraiden asumista samassa huoneessa perheen kanssa. Funktionalismin kaudella
1930-luvulla yksityisyyden rajat siirrettiin perheen sisälle. Kuusi totesi, että liian pienessä
asunnossa ei voida säilyttää häveliäisyyttä ja erottaa yöksi eri sukupuolia toisistaan ja vanhempia
varttuneemmassa iässä olevista lapsistaan. Liian ahdas asunto muodostuu vain suojapaikaksi,
pahan sään yösijaksi, ja vapaa-aika vietetään muualla.137

1940-luvulla huoli asuntokurjuuden vaikutuksesta Suomen väkilukuun sai sai uutta voimaa.
Talvisodan rauhanteon päivänä ulkoministeri Väinö Tanner sanoi radiopuheessaan: ”Meidän
ainoa vikamme oli, että meitä oli liian vähän”. Vuonna 1942 vuotta aiemmin perustettu
Väestöliitto katsoi, että Suomen väkiluvun pysyminen edes silloisella tasolla edellyttäisi
keskimäärin neljää lasta jokaiseen perheeseen. Ihanneperhe olisi kuusilapsinen. Väestöliitto ajoi
tiukkaa määrällistä väestöpolitiikkaa. Haluttiin poistaa ”aatteelliset edellytykset lapsirajoituksen
jatkuvalta leviämiseltä ja saada aikaan ihmisissä mielenmuutos suhteessa kotiin, lapsiin ja
perheeseen.” Kotien ja koulujen tuli istuttaa nuorten mieliin sellainen kuva kodista ja perheestä,
että jokainen nuori elämänuraansa suunnitellessaan sisällyttää siihen ilman muuta avioliiiton ja
riittävän lapsiluvun.138 Kun sotien jälkeen asuntorakentaminen vihdoin pääsi käyntiin, ihanteeksi
tuli omistusasunto luonnon keskellä, maaseudulla tai kaupungin laidalla lähiössä — asumistapa,
jonka katsottiin parhaiten edistävän väestöpoliittisia tavoitteita.

Perheiden tuloja ja vuokranmaksukykyä arvioidessaan Laisaari päätyy seuraavaan tulokseen:
”Pienituloisten perheiden on asuttava mitä halvimmin rakennetuissa puutaloissa.”:

Perheen koko Asunnon koko huoneiden määrä
1 henkilö Yksinäisten pienituloisten ei kannata pitää lainkaan erillistä asuntoa
2 henkilöä 20,5m2 1 huone ja keittokaappi
2
3 henkilöä 26m 1 huone ja keittokomero
4 henkilöä 30m2 1 huone ja keittokomero
5 henkilöä 38m2 2 huonetta ja keittokomero
2
suuremmat 44m 2 huonetta ja keittokomero
perheet

Keskituloiset voivat asua teoreettisen minimin kokoisessa asunnossa kivitalossa :
Perheen koko Asunnon koko Huoneiden määrä
1 henkilö 20,5m2 1 huone ja keittokaappi

137
Juntto 1990, 171 ja 172.
138
Juntto 1990, 197.
47

2 henkilö 29,5m2 1 huone ja keittokomero
3 henkilöä 38m2 2 huonetta ja keittokomero
4 henkilöä 44m2 2 huonetta ja keittokomero
5 henkilöä 52m2 3 huonetta ja keittokomero
suuremmat perheet 60m2 3 huonetta ja keittiö

Suurituloiset voivat asua ”korkeaa luokkaa olevissa kivirakennuksissa ja asunnoissa, joita
nykyisin pidetään yleisesti kaikille suotavina”:
Perheen koko Asunnonkoko Huoneiden määrä
1 henkilö: 29,5m2 1 huone ja keittokomero
2 henkilöä: 44m2 2 huonetta ja keittokomero
3 henkilöä: 56m2 3 huonetta ja keittokomero
4 henkilöä: 66m2 3 huonetta, keittiö ja palvelijan huone
5 henkilöä: 77m2 4 huonetta, keittiö ja palvelijan huone
6 henkilöä: 90m2 5 huonetta, keittiö ja palvelijan huone139

Kun Laisaari katsoo, että 40 % kaupunkilaisista kuuluu pienituloisiin, toiset 40 % keskituloisiin ja
20 % suurituloisiin, ja toisaalta tiedetään kaupungin ruokakuntajakauma ja vuokranmaksukyky,
voidaan laskea montako minkäkinlaista asuntoa kaupungissa tarvitaan.140

Kun taulukkoa perhetyyppien tarvitsemista asunnoista vertaa käsityksiin perheasunnon
minimikoosta, voi nähdä, että Laisaaren mallissa kaikki pienituloiset perhetyypit joutuvat
asumaan alle 50 m2 suuruisissa asunnoissa, mitä oli 1930-luvulla pidetty perheasunnon
minimikokona. Keskituloisista perheistä kolmelapsiset ja sitä suuremmat perheet saivat yli 50 m2
suuruisen asunnon. Suurituloisissa perheissä kaikki lapsiperheet pystyivät kustantamaan
minimiasunnon.

Kirsi Saarikankaan tutkimus Model Houses for Model Families käsittelee niitä ideologioita, jotka
vaikuttivat suomalaisen sodan jälkeisen asunnon muotoutumiseen. Saarikankaan mukaan asunnon
pohjakaavan avulla pystyttiin vahvistamaan ja muuttamaan perheen sukupuolirooleja
yhteiskunnan perhepolitiikan mukaisiksi.141

Laisaari ei kirjoita mitään siitä, millaisia perheiden tulisi olla ja miten asunnot tulisi suunnitella.
1920-luvun radikaalit intellektuellit, niin posthumanistiset arkkitehdit, Le Corbusier, venäläiset
konstruktivistit kuin Jallinojan hedonistitkin olivat olleet perhevihamielisiä. Porvarillinen perhe
instituutiona tulee häviämään, samoin koti. Yksilöt vaeltavat nomadien lailla kaupunkien

139
Laisaari 1952a, 99.
140
Laisaari 1952a, 99.
141
Saarikangas 1993, passim.
48

standardiasunnoita toiseen. Kun ihminen solmii liiton ja hankkii lapsia, hankitaan standardihuone
lisää, kun liitto purkaantuu, turhasta huoneesta luovutaan.

On ilmeistä, että Laisaari ei kannattanut näin jyrkkää näkemystä, mutta toisaalta hän ei myöskään
lähtenyt sosiaalipoliittisesta näkökulmasta, mikä vaati asuntoja, jotka kannustavat ihmisiä
perustamaan runsaslapsisia perheitä. Laisaari luki tilastoja, jotka kertoivat perhekokojen
pienenemisestä, yksineläjien määrän kasvusta ja lapsiluvun pienenemisestä. Hän suunnitteli
kaupunkia tällaiselle yhteiskunnalle. Kaupunkisuunnittelijana Laisaarelle asunnot olivat
pelkästään neliö- ja kuutiometrejä, joiden rakentaminen maksoi tietyn määrän rahaa.

4. Laisaaren lähiöjärjestelmä

4.1. Laisaaren lähiöjärjestelmän taustatekijöitä

Vaikka Laisaaren ajattelu saattoikin poiketa monien muiden arkkitehtien arkkitehtuuriajattelusta,
Laisaaren tekemien opintomatkojen kohteet eivät kuitenkaan poikenneet siitä millaisia matkoja
ajan muut, ehkä pehmeämmän modernismin kannattajat tekivät. Laisaari teki opintomatkoja
Ruotsiin vuosina 1938, 1939, 1950 ja 1952, Englantiin vuonna 1948, Norjaan 1951, Ranskaan
1952 ja Tanskaan vuonna 1954.142 Matkakohteet olivat varsin tyypillisiä ajan arkkitehdeille.
Vaikka minulla ei olekaan käsitystä siitä, mihin kohteisiin Laisaari matkoillaan tutustui, niin
matkakohteista Ruotsi, Tanska ja Englanti olivat hyvin keskeisesti esillä 1950-luvulla juuri
asuntopolitiikan ja lähiösuunnittelun kysymyksissä.143

Otto-Iivari Meurman on todennut lähiökäsityksensä tärkeimmiksi taustahahmoiksi Patric
Abercrombien, Otto Danneskiold-Samsøen sekä Maxwell Fryn ja Thomas Sharpin. 144
Danneskiold-Samsøe oli julkaissut vuonna 1945 Ruotsissa kirjan Nutida engelsk
samhällsplanering, joka käsitteli ajankohtaisia suunnitteluongelmia ja niiden ratkaisuja
Englannissa. Kirjassa on lähiölle omistettu erillinen luku, jossa lähiöhierarkia esitetään lähinnä
Patrick Abercrombien ja J.H. Forshaw’n County of London Planissa olevassa muodossa. Kirja
sisälsi myös lyhyet selostukset County of London Planista sekä MARS-suunnitelmasta.145

Le Corbusierin ajattelu saapui Britanniaan 1930-luvulla, jolloin perustettiin MARS-ryhmä, mutta
1930-luvulla sen vaikutus jäi vielä vähäiseksi, koska kerrostaloasuminen koettiin Britanniassa

142
Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417.
143
Nikula 1994, 81.
144
Hurme 1991, 80.
145
Hurme 1991, 58.
49

huonoksi tavaksi asua.146 MARS-suunnitelma oli yhteydessä CIAMin kaupunkisuunnitteluun ja
Le Corbusierin kaupunkisuunnitelmiin.147 Meurman esitteli Arkkitehtilehdessä vuonna 1946
Maxwell Fryn kirjaa Fine Building, jossa Fry esittelee MARS-ryhmän suunnitelmaa. Meurman
torjui MARS-ryhmän standardisoituun tehokkaaseen kerrostaloasutukseen perustuvan
kaupunkisuunnittelun periaatteet ”aivan liiallisena asukkaiden sullomisena”, minkä hän katsoi
tekevän asukkaista ”täydellisiä laumaihmisiä”.148

Asemakaavaopin näköispainoksen esipuheessa vuonna 1982 Meurman ilmoittaa kirjoittaneensa
teoksen jo vuonna 1943, mutta sota-ajan takia kirjapaino sai teoksen julkaistua vasta vuonna
1947. Tämän takia kirjan teksti ei puhu mitään Abercormbien, Forshaw’n tai MARS-ryhmän
suunnitelmista sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Kirjan kuvitukseen on kuitenkin päässyt jo
Danneskiold-Samsøen kirjassa vuonna 1945 esiintynyt, alun perin County of London Planissa
esiintynyt lähiön kaavio vuodelta 1943.

Lähiöajattelun omaksumisessa Suomeen ehkä näkyvimmät hahmot olivat Otto-Iivari Meurman ja
Heikki von Hertzen. Meurman valittiin Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin opettajaksi
vuonna 1940 ja vuonna 1947 valmistui hänen oppikirjaksi laatimansa teos, Asemakaavaoppi.
Kirja oli ainoa modernin kaupunkisuunnittelun alaan kuuluva suomenkielinen esitys, joten sen
merkitys Suomessa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla oli huomattava.

Asemakaavaopin luvussa ”Nykyaikaisen asemakaavaopin kehitystaipaleilta” Meurman tuo
laajasti esiin puutarhakaupunkiaatteen, jonka ensimmäisiksi esimerkeiksi hän mainitsee
Bournvillen ja Port Sunlightin, kaksi teollisuusjohtajien rakennuttamaa pientä mallikylää.
Keskeisinä hahmoina Meurman nostaa esiin Ebenezer Howardin ja Raymond Unwinin.
Uudempina puutarhakaupunkeina kirjassa mainitaan muun muassa Radburn ja Greenbelt
Yhdysvalloista, ja suomalaisista puutarhakaupungeista mainitaan Kulosaari, Käpylä ja Eliel
Saarisen Munkkiniemi. Kaiken kaikkiaan puutarhakaupunkeja käsittelevä osuus on seitsemän
sivua pitkä ja sisältää runsaasti kuvitusta.149

Toinen vaikutusvaltainen kirja sodan jälkeen oli Heikki von Hertzenin Koti vaiko kasarmi
lapsillemme, jonka esimerkkien valinnassa oli Meurman ollut apuna. Kirja propagoi
puutarhakaupunkihenkisen lähiön puolesta esittäen sen ratkaisuksi ajankohtaisiin
väestöpoliittisiin ja sosiaalipoliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin. Kirjassa Heikki von Hertzen
esitteli aukeaman laajuisesti yhdysvaltalaista asuntoaluerakentamista esimerkkeinä Radburn ja

146
Hall 1988, 219.
147
Hurme 1991, 23.
148
Hankonen 1994, 104..
149
Meurman 1982, 59-65.
50

Greenbelt Marylandin osavaltiossa. Von Hertzen kirjoitti, että Yhdysvaltojen
puistovyöhykekaupungit ovat muodostumassa nykyaikaisen kaupunginsuunnittelun yleispäteviksi
malliesimerkeiksi. Ihanteellisessa amerikkalaisessa mallissa uusia asuntoalueita ei rakennettu
entisten, purettujen slummien paikoille alueille, joilla oli liikaa katuja ja korkeat tontin hinnat.
Sen sijaan rakennettiin kokonaan uusia kaupunkeja vanhan asutuksen ulkopuolelle paikkoihin,
missä suunnittelu voitiin aloittaa kokonaan alusta ja luoda näin ihanneyhdyskuntia.150

Meurmanin asemakaavaoppi ilmestyi vuonna 1947. Laisaaren Lahden yleiskaava, jossa ei
käytetty vielä lähiörakennetta valmistui 1946. Turun yleiskaava valmistui vuonna 1952, ja siinä
Laisaaren lähiöjärjestelmä on saanut jo selvästi Meurmanin mallista poikkeavan muodon.
Löysikö Laisaari lähiön Meurmanin tai Danneskiold-Samsøen kautta vai jotain muuta kautta?
Joka tapauksessa Laisaaren mallissa on piirteitä useimmista lähiön kehittymisen kannalta
keskeisistä lähteistä. Keskeisiä piirteitä Laisaaren lähiömallissa ovat sen johdonmukainen
systematiikka ja toisaalta sen Hilberseimerin kalanruotomallin mukainen ulkoasu.

Kuva 1: Hilberseimerin kaupunkiyksikön kaava. (Hurme 1990, 51.)
Vertaan Laisaaren lähiömallia Ludwig Hilberseimerin kalanruotomalliin, jonka hän kehitti
vuosina 1931—1934, mutta jatkoi sen kehittelyä vielä 1950-luvulla Yhdysvalloissa. Hilberseimer
150
Von Hertzen 1946, 62.
51

ei käytä asumalähiöterminologiaa, mutta periaatteessa kalanruoto toimii kuin asumalähiö, vaikka
sitä ei olekaan laadittu lähiöopin mukaisesti.

Laisaari ei mainitse missään tekstissään Hilberseimeriä, kuten ei ketään muutakaan, oman
mallinsa esikuvaksi. Kun Hilberseimerin malli oli saanut vaikutteita ainakin Arturo Soria y Matan
lineaarikaupungista, Howardin puutarhakaupungista ja sen amerikkalaisesta sovellutuksesta
Radburnista, Frank Lloyd Wrightin Broadacre Citystä ja Tony Garnierin Cité Industriellesta,151 on
mahdollista, että Laisaari on päätynyt hilberseimeriläiseen malliin pelkästään samoja esikuvia
tutkimalla. Toisaalta hän on voinut saada vaikutteita suunnitelmista, kuten MARS-suunnitelma,
jotka olivat taas saaneet vaikutteita Hilberseimeriltä.

Vaikka Hochhausstadt-suunnitelman aikaan Hilberseimer olikin sitä mieltä, että tärkein edellytys
uudelle kaupunkikaavalle on ns. yhdenperheentalon katoaminen, jo 1920-luvun lopulla pientalo
tulee uudelleen hänen kaupunkisuunnitteluunsa. Vuonna 1927 Hilberseimer kirjoittaa, että
tulevaisuudessa pientalo tulee olemaan sekä pakopaikka kaupungin työstä että paikka kasvattaa
lapsia. Vain yksinasujat ja lapsettomat pariskunnat voivat asua kaupunkikeskustan
asuinkerrostaloissa, jotka ovat mieluiten hotellin kaltaisia kollektiivisine palveluineen. Ja kun
lapsiperheiden yhdenperheentalot ryhmitellään tiiviiksi ja suuriksi kokonaisuuksiksi puistoihin,
kaikki kasvatusinstituutiot on sijoitettava uudelleen lähelle lapsia. Yhdistelmää, jossa
yhdenperheentalot lapsiperheitä varten liitetään yksinasujien yhteisasuntoloihin, olivat esittäneet
venäläiset arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat vallankumouksen jälkeen, esimerkiksi Konstantin
Melnikov vuonna 1922—1923 kilpailussa työläiskortteleiksi Moskovaan. 152

1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa modernistien ote ylipäätänsäkin pehmeni.
Hilberseimerin kaupunkimalleihin tuli rivitaloja ja yhdenperheentaloja, ja asuinkerrostalot
mataloituivat kymmenkerroksisiksi. Modernisteilla oli vaikeuksia osoittaa ihmisille, joille
kerrostalo merkitsi 1800-luvun lopun vuokrakasarmia, että korkea kerrostalo voi olla hyvä
uudenaikainen asumismuoto. Samaan aikaan puutarhakaupungin kannattajat vaativat työläisille
omaa taloa ja puutarhaa. 1930-luvun vaihteessa Gropius suositti yhdenperheentaloa hyvätuloisille
lapsiperheille ja kerrostaloasuntoa liikkuvalle työväenluokalle.153

Lähiöjärjestelmä ei kuitenkaan syntynyt poistamaan turhaa liikennettä vaan rakenteistamaan
uudelleen autoliikenteen hajottamaa kaupunkitilaa. 1900-luvun alussa pohdittiin usealla taholla
koulun ja sitä ympäröivän yhteisön suhdetta. Tuntui tuhlaukselta, että koulut seisoivat tyhjillään
illat ja viikonloput. Toisaalta pienten lasten pääseminen kaukana sijaitseviin kouluihin oli
151
Spaeth 1988, 60 ja Pommer 1988, 43.
152
Pommer 1988, 40.
153
Pommer 1988, 41-42.
52

ongelmallista. Noin vuonna 1910 Clarence Perry esitti, että koulu pihoineen otettaisiin
asuinyhteisön suunnittelussa keskeiselle sijalle. Koulu oli ollut keskeinen rakennus jo Howardin
puutarhakaupungissa, missä jokaisen puutarhakaupungin kuudenneksen rakentaminen aloitettiin
koulusta, joka alkuun toimi myös yleisenä kulttuurilaitoksena ja jopa kirkkona. Perry katsoi, että
pisin matka minkä pieni lapsi voi kulkea kouluun on neljännesmaili. Neljännesmailin säteellä
koulusta oleva alue muodostaa siis yksikön, ”neighbourhood unit” eli lähiö, kuten termi
myöhemmin suomennettiin.154

Ensimmäisen kerran Perryn mallia sovellettiin Forest Hillsissä. Siellä huomattiin, että kun lähiön
alueelle saataisiin tarvittava määrä kaupallista ja sosiaalista toimintaa ja asuintiheydeksi noin 30
asukasta eekkerillä (4046.86 m²), lähiön väkiluvuksi saadaan noin viisi tuhatta ihmistä.155 Perryn
perustelut lähiölle olivat enimmäkseen sosiaalisia, mutta myös poliittisia ja moraalisia. Hänen
mukaansa anonyymin massayhdyskunnan muodostuminen tuli estää ja jäsentää olemassa olevat
kaupunginosat toimiviksi yksiköiksi. 156 Perryn lähiön periaatteet ovat:
1. Koko. Lähiön tuli tarjota asunnot ala-asteen koulun edellyttämälle väestömärälle.
Lähiön pinta-ala riippui asumistiheydestä, eli siitä rakennetaanko alue rivitaloina vai
kerrostaloasuntoina.
2. Rajat. Lähiön tuli kaikilta sivuiltaan rajautua ohikulkuliikenteelle soveltuviin
katuihin.
3. Virkistysalueet (open spaces). Lähiön tuli tarjota sen väestön tarpeita vastaava
pienten puistojen ja muiden virkistysalueiden järjestelmä. Avointa tilaa tuli olla noin
kymmenen prosenttia alueen pinta-alasta.
4. Instituutioiden sijainti. Koulun ja muiden sellaisten instituutioiden, joiden
toimialueen rajat olivat samat kuin lähiön rajat, tuli sijaita sopivasti alueen keskipisteen
tai keskeisesti sijaitsevan puiston ympärillä.
5. Kaupalliset palvelut. Vähintään yksi väestön tarpeita vastaava myymäläalue tuli
sijoittaa alueen rajalle, liikenteen solmukohtaan, jossa liikemahdollisuudet ovat parhaat,
ja viereiseen lähiöön liittyen.
6. Sisäinen katujärjestelmä. Jokainen katu tuli mitoittaa sen todennäköistä
liikennemäärää varten. Katuverkon tuli kokonaisuutena helpottaa lähiön sisäistä
liikennettä ja vaikeuttaa läpikulkuliikennettä.157

Perryn lähiön sydämen muodostavat julkiset palvelut, joiden muodostamaan lähiön keskustaan
saattoi kuulua myös puisto. Kaupalliset palvelut oli sijoitettu sivummalle. Keskeinen ero
Howardin puutarhakaupunkiin on se, että kun puutarhakaupunki on oma itsenäinen yksikkönsä,
joka on julkisten liikenneyhteyksien päässä emokaupungista, niin lähiö oli osa jatkuvaa
kaupunkirakennetta. Työpaikkoja lähiössä oli vain omaa palvelutarvetta varten.158

154
Relph 1987, 62 ja 63.
155
Relph 1987, 63.
156
Hurme 1991, 33-35.
157
Hurme 1991, 33-35 ja Relph 1987, 63.
158
Hurme 1991, 35.
53

Suomalaisen lähiörakentamisen kannalta Perry on tuntematon taustavaikuttaja. Edes Meurman ei
Asemakaavaoppia kirjoittaessaan tuntenut Perryn ajatuksia. Kuitenkin Radburn (1928—), jonka
suunnitteluun Perry oli osallistunut, oli mukana esimerkillisenä puutarhakaupunkina niin
Asemakaavaopissa kuin Hertzenin Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa.159

Clarence Steinin vuonna 1928 laatima Radburnin kaava yhdisti puutarhakaupungin ja
asumalähiön suunnitteluperiaatteet. Kun puutarhakaupunki sai Englannissa vuosisadan alussa
muotonsa, auto ei ollut minkäänlainen ongelma eurooppalaisessa kaupungissa. Asumalähiötään
kehittäessään Perry oli miettinyt autoliikenteen ja jalankulkijoiden välistä suhdetta pystymättä
kuitenkaan ratkaisemaan ongelmaa. Clarence Stein ratkaisi ongelman erottamalla autoliikenteen
ja jalankulkijat toisistaan. Radburn on auton aikakaudelle suunniteltu kaupunki.160

Radburn poikkesi aikansa tyypillisistä asuntoalueista ja vanhemmista englantilaisista
puutarhakaupungeista siinä, että Radburnissa luovuttiin perinteisestä tavasta rakentaa rakennukset
katuverkon reunoille. Radburnissa rakennukset sijoitettiin suurkortteleihin puiston äärelle niin,
että rakennukset avautuvat puistoon ja kevyenliikenteen reittien puolelle, ja rakennusten takapuoli
on umpikujakaduille, joita pitkin rakennuksista pääsee kokoojakaduille päin.161 Radburnissa kadut
oli luokiteltu ja suunniteltu käyttömäärän perusteella: huoltokadut, kokoojakadut, pääkadut
yhdistämään alueen eri osia sekä väylät, joiden tehtävänä oli yhdistää alue muihin
yhdyskuntiin.162 Radburnissa sovellettiin asumalähiötä siten, että yhden suurkorttelin keskellä
olevalla puistoalueella sijaitsi koulu ja leikkikenttä. Kulku koulualueelle muista suurkortteleista
tapahtui autokadut alittavia tunneleita pitkin.163

Vuonna 1943 Englannissa valmistui J.H. Forshawn ja Patric Abercrombien johdolla laadittu
County of London Plan. Sen suunnittelualue käsitti Lontoon keskustaa ympäröivän kokonaan
rakennetun mutta pommitusten osittain tuhoaman alueen, jolla arvioitiin vuonna 1937 asuneen yli
neljä miljoonaa asukasta. Suunnitelman perusajatuksia oli desentralisaatio, asumisen ja
teollisuuden vähentäminen Lontoon keskustassa ja uusien, toimintakykyisten yksikköjen
muodostaminen keskustan ulkopuolelle. Suunnittelualue jäsennettiin yhteisöihin, jotka
jakautuivat 6 000-10 000 asukkaan asumalähiöihin (”neighbourhood unit”). Lähiön pinta-ala ja
asukasluku määräytyivät ala-asteen koulun perusteella tavoitteena, ettei lasten tarvinnut ylittää
vilkkaasti liikennöityjä katuja koulumatkoillaan. Jokaiseen lähiöön kuului, mielellään koulun

159
Hurme 1991, 35 ja 36.
160
Relph 1987, 65 ja 66.
161
Relph 1987, 65.
162
Hurme 1991, 37.
163
Relph 1987, 65.
54

lähelle sijoitettuna lähiökeskus (”neighbourhood centre”). Lähiön ympärillä tuli olla viheralue, ja
rakentamistiheyden tuli olla sama sekä kerros- että pientaloalueilla.164

Lähiöllä tuli olla omaleimainen visuaalinen ilme sekä visuaalinen dominantti. Asuminen tuli
erottaa teollisuudesta viheraluein, samoin kuin lähiöt toisistaan. Liikennejärjestelmän tuli olla
hierarkkinen. Jokaisessa lähiössä tuli olla ostoskeskus ja muita vapaa-ajanviettomahdollisuuksia.
County of London Planissa esitetään myös lähiötä pienempi yksikkö, ”residental unit”. Joukko
”residental uniteja” muodosti ”neighbourhood unitin”, ja joukko näitä muodosti ”communityn”.
Perryllä tällaista hierarkiaa ei esiintynyt. Howardilla sen sijaan oli kolmiportainen hierarkia, jossa
puutarhakaupungin kuudesosa oli pienin yksikkö.165

Maxwell Fry esittelee kirjassaan Fine Building (1944) CIAMin englantilaisen arkkitehtiryhmän
MARSin suunnitelmaa Lontoon uudelleen järjestelemiseksi. MARS-ryhmän suunnitelmassa
kaupungin lähiöjärjestelmä jatkuu myös suurempiin yksiköihin:
Residential unit, tuhat asukasta: yksikön koko perustuu lastentarhan tarvitsemaan
ihmismäärään, tuhannen asukkaan alueella on noin seitsemänkymmentä alle
viisivuotiasta lasta. Lastentarhan tulee olla niin lähellä asuntoja, että sinne pääsee
kävellen ja lastenrattailla tarvitsematta ylittää liikennekatua. ”Residential unitin”
keskeiset osat ovat lastentarha ja Social Club.
Neighbourhood unit, 6000 asukasta: yksikön koko perustuu koulun tarvitsemaan
oppilasmäärään. Kuuden tuhannen asukkaan alueella on 480 5—10 -vuotiasta ja 480 10
—15 -vuotiasta lasta. Koulu toimii myös alueen kulttuurikeskuksena, joten se ei ole
iltaisinkaan tarpeettomana. Kuusi ”residental unitia” muodostaa yhden ”neighbourhood
unitin”.
The borough or town unit, 50 000 asukasta: tämän kokoinen yksikkö pystyy jo
toimimaan itsenäisenä kaupunkina. Sillä on kaupungintalonsa, jatkokoulunsa,
kirjastonsa, ostoskeskuksensa ja elokuvateatterinsa ja niin edelleen. Alue on kyllin pieni
säilyttääkseen vielä oman identiteettinsä mutta kyllin suuri tarjotakseen riittävät
palvelut.
The city district or small city, 600 000 asukasta: yksikkö koostuu 12—15
”borough”-yksiköstä. Tämän kokoinen alue pystyy pitämään yllä taloudellista ruuan ja
muiden tuotteiden jakelua ja tehokkaita liikenneyhteyksiä alueen ja keskustan välillä.
Alueilla on omat identiteetit riippuen elinkeinorakenteesta ja luonnonoloista.
The city or metropolis: kuusitoista ”city districtiä” muodostaa kymmenen miljoonan
asukkaan metropolin.166

Kaikkialla rakennusten ympärillä on kasvillisuutta, mutta kaupunki pysyy kuitenkin kaupunkina;
sitä ei yritetä yhdistää maaseutuun. Kaupungin asunnot sijaitsevat sekä pientaloissa että
kerrostaloissa. Perhekoot, tulotasot ja ihmisten vaatimukset määräävät erilaisten asuntojen suhteet
lähiössä. MARS-ryhmän suunnitelma suosii kerrostaloasuntoja, koska nämä ovat ratkaisu

164
Hurme 1991, 20 ja 21.
165
Hurme 1991, 22 ja 23.
166
Fry 1944, 95-97.
55

kaupungin liikakansoitukseen, ja kerrostaloasunnot mahdollistavat myös riittävät viheralueet
rakennusten välille. Suunnitelmissa asuinkerrostalot olisivat 10—11 kerrosta korkeita.167

Kuva 2: Kaupunkiyksikkö, MARS-suunnitelma. (Hurme 1990, 25.)

MARS-suunnitelma oli esitelty Danneskiold-Samsøen kirjassa, ja Meurman oli esitellyt sitä
Arkkitehti –lehdessä, joten on ilmestä että Laisaari tunsi sen. Lähiön ja solun tasolla Laisaaren
mallilla ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä hahmossa tai rakenteessa MARS-suunnitelman
kanssa. Yhtäläisyydet tulevat esille lähiötä suuremmissa yksiköissä, joten esittelen MARS-
suunnitelmaa enemmän asumakuntaa käsittelevässä luvussa.

Tärkein hierarkkisen lähiöjärjestelmän levittäjä oli vuonna 1944 valmistunut Greater London
Plan, joka oli laadittu Patrick Abercrombien johdolla. Suur-Lontoon alueen suunnitelma oli
laajuudeltaan seutusuunnitelma, joka sisälsi myös County of London Planin suunnittelualueen.
Abercrombien mukaan urbaanin rakentamisen perustan muodostavat asunnot ja työpaikat sekä
niiden väliset yhteydet. Asuinalueen perusyksikkö tässä Abercrombien suunnitelmassa oli 5 000
—10 000 asukkaan lähiö, jonka asukasluku perustui kouluja koskeviin suosituksiin. Lähiön
standardit koskivat maan käyttöä eri tarkoituksiin sekä asumistiheyttä, joka oli 12—40 henkeä
hehtaarilla riippuen lähiön etäisyydestä Lontoon keskustasta. Asumalähiöiden tuli olla
suhteellisen omavaraisia. Niissä tuli olla virkistysalueita, kouluja, kaupallisia palveluja, julkisia
rakennuksia ja teollisuutta. Lähiön tuli olla selvästi rajattu, ja sen oli oltava riittävän pieni
yhteyksien ja saavutettavuuden kannalta mutta riittävän suuri käsittääkseen erilaisia ihmisiä ja

167
Fry 1944, 97-98.
56

tarjotakseen palveluja.168 Asunnot tuli sijoittaa 100—300 asunnon ryhmiin niin, että jokaisella
olisi oma luonteensa. Kerrostalot kuuluivat Abercrombien mukaan ensi sijassa virkistysalueen
välittömään läheisyyteen, samalla lähelle alueen keskustaa ja palveluja. Kerrostaloasuntojen
enimmäismäärä sai olla 25 %, mieluiten vähemmän.169

Lontoon asukkaiden uudelleensijoittamista ja tulevaa kasvupainetta varten Greater London Plan
sisälsi ehdotuksen satelliittikaupunkien perustamiseksi Suur-Lontoon uloimmalle kehälle,
vihervyöhykkeen taakse. Uuskaupunkien optimaalinen asukasmäärä oli kaupunkien perustamista
1946 tutkineen komitean mukaan 30 000—50 000 henkeä, ympäröivä alue mukaan luettuna jopa
60 000—80 000 henkeä.170

Lähiöajattelu edellä mainituissa tapauksissa ei sisällä vaatimuksia arkkitehtuurin tyylistä, mutta
lähiön arkkitehtuurin tulee mielellään olla korkealuokkaista. Kun lähiöitä toisen maailmansodan
jälkeen ryhdyttiin rakentamaan eri puolille maailmaa, tehtävään valikoitui esimerkiksi
Englannissa se nuorten arkkitehtien joukko, joka ihaili Le Corbusieria ja Bauhausin
arkkitehtuuria. Saksalaisten ns. Siedlungien esikuvan mukaan rakennettiin julkisin varoin halpoja
asuntoja vähäosaisille, ja sodan jälkeen toteutunut asuntotuotannon muuttuminen
suurimittakaavaiseksi teollisuustuotannoksi täytti ne unelmat, jotka 1920-luvulla olivat syntyneet.

4.2. Asumasolu

Laisaaren lähiöjärjestelmän liittää Hilberseimerin ja Le Corbusierin perinteeseen
liikennekysymyksen keskeinen asema. Lähiösuunnittelu oli syntynyt tilanteessa, missä liikenne
oli tuhoamassa perinteiset asuinyhteisöt ja liikenne oli ongelma ihmisille ja yhteisöille. Laisaaren
mallissa ihmiset ja asuinyhteisöt olivat ongelma liikenteelle. Turussa työpaikat ja palvelut olivat
keskittyneet ruutukaava-alueelle ja asuminen oli siirtymässä ruutukaava-alueen ulkopuolelle.
Turun yleiskaavassa Laisaari katsoo, että ajoneuvoliikenteen voimakas kasvu aiheuttaa lopulta
kaupungin liikekeskustan tukkeutumisen. Lääkkeenä tähän toimii kaupungin hajasijoitus niin, että
kauppa ja teollisuus hajotetaan eri puolille kaupunkia. Lähiöjärjestelmä, jossa jokaisessa solussa,
lähiössä ja asumakunnassa on oma liikekeskuksensa ja lähiössä teollisuusalueensa, pyrkii juuri
tähän. Lähiöjärjestelmä pyrkii myös turhan liikenteen poistamiseen, millä on yhtä suuri merkitys
kuin liikenteen hajasijoittamisellakin.171

168
Hurme 1991, 26.
169
Hurme 1991, 26.
170
Hurme 1991, 26
171
Laisaari 1952a, 67.
57

Laisaaren lähiöjärjestelmässä pienin itsenäinen ja elinkelpoinen asemakaavayksikkö on
asumasolu. Koska asumasolu on läpileikkaus kaupungin asuntoalueista, vaikkakin pienoiskoossa,
sen tulee sisältää oikeassa suhteessa erilaiset perheet, asunnot ja rakennukset. Ne virheet, jotka
tehdään asumasolun suunnittelussa, kertautuvat kaupungin mittakaavassa valtaviksi, sillä jokaisen
solun rakenne on sama. ”Solu rakennetaan erilaisista tonttiryhmistä siten, ettei miltään tontilta
tule 400 m pitempää matkaa jokapäiväistä tarvetta palveleviin myymälöihin ja
massakuljetusvälineiden pysähdyspaikoille. Jotta solu voisi ylläpitää tarpeelliset liha-, maito- ja
sekatavarakaupat jne, tulee sen väkiluvun olla n. 1 000 henkeä.”172

Kuva 3: Laisaaren asumasolun kaavio (Laisaari 1952a, 104.)

Asumasolun rakenne on Laisaaren mukaan seuraava:
Asumasolu rakennetaan kokonaisuudessaan pääliikenneväylän toiselle puolelle. Väylä
ei saa kulkea solun läpi. Se on myös eristettävä puistovyöhykkeellä. Linja-autojen
pysähdyspaikka ja siitä lähtevä jalankulkijain tori, jonka molemmilla puolilla on
kauppaliikkeitä tai käsityöläisten myymälöitä, muodostaa solun keskuksen ja
painopisteen. Torin takaa alkaa välittömästi asumasolun keskuspuisto, joka muodostaa
asujaimiston pääoleskelupaikan ja jonka läpi ihmiset kulkevat torilta asuntoihinsa.
Painopistettä tehostetaan vielä siten, että kaikki kerrostaloryhmät sijoitetaan keskustorin
lähelle, sen kummallekin puolelle, ja omakotitaloryhmät kauemmaksi, puiston siiville.
Ajotie kiertää solun etureunassa ja siivillä. Takaosa jää vapaaksi ja antaa luontoon.173

Asumasolun liikennejärjestelyissä sovelletaan Radburnin mallia: teiden ja katujen selkeä
hierarkia sekä eri liikkumismuotojen tarkka erottaminen omille kulkuväylilleen. Raskas liikenne

172
Laisaari 1952a, 102.
173
Laisaari 1952a, 102.
58

kiertää asumasolun kaukaa, syöttöliikenne solun asuinkortteleihin tapahtuu umpikujakatujen
kautta, ja solun keskellä, puistossa, on vain kevyen liikenteen väyliä. Asumasolusta on poistettu
kaikki läpikulkuliikenne. Laisaari toteaa, että jalankulkuliikenteen erottaminen
ajoneuvoliikenteestä johtaa uuteen asemakaavatyyppiin. Tämä on usein halvempi toteuttaa, ja
koska jalankulkuteiden vetäminen suoraan läpi kortteleiden säästää aikaa ja siten myös rahaa,
tämä asemakaavatyyppi toimii aina kansantaloudellisesti paremmin kuin nykyinen
asemakaavatyyppi, jossa jalankulkutiet kulkevat ajoneuvoteiden yhteydessä. ”Idea on se, että
elämä ja jalankulu yritetään keskittää niin paljon kuin mahdollista asumalähiön, asumasolun tai
suuren korttelin sisään, auto- ja tavaraliikenne ulkopuolelle.”174

Laisaaren asumasolun kaavio on kuin Hilberseimerin kalanruotomallin pienoismalli. Kun
Hilberseimerin Hochhausstadt oli ratkaissut kaupungin liikenneongelmat vähentämällä liikenteen
minimiin vertikaalisesti — ihmiset asuivat työpaikkojensa yläpuolella — kalanruotomallissa
liikenne minimoitiin sillä, että ihminen pystyi suorittamaan lähes kaikki matkansa kävellen.
Matkat kotoa työpaikalle, kouluun ja kauppoihin oli mitoitettu suoritettavaksi jalan. Vain
kauempana oleviin palveluihin pääsemiseen tarvittiin julkisia kulkuneuvoja. Koska
Hilberseimerin kalanruotomallin kaupunkiyksikön koko oli huomattavasti Laisaaren solua
suurempi, etäisyydet muodostuivat myös paljon suuremmiksi ja epätasaisemmiksi kuin
Laisaarella, jonka solussa etäisyydet kaikista asunnoista kouluun, kauppoihin ja linja-
autopysäkille ovat todellakin lähes yhtä lyhyet.

Laisaaren asumasolun kaaviossa on piirteitä useastakin lähtökohdasta. Mitä kautta vaikutteet ovat
tulleet, on vaikea sanoa, sillä Laisaari ei kirjoituksissaan juuri mainitse omia lähteitään.
Esimerkiksi Guldhedenissä esiintyy sama ratkaisu, jossa asuntoalueen keskus sijoitetaan
paikkaan, missä asuntoalueelle vievät kadut liittyvät päätiehen. Ratkaisu esiintyy kuitenkin jo
Hilberseimerin kalanruotomallissa. Laisaaren pientaloja sisältävät tonttiryhmät sijoitetaan
umpikujaisen lenkkikadun ympärille. Tämä sommittelutapa lähtee Unwinin
kaupunkisuunnitelmista, ja se oli myös tapa sijoittaa asuntotontit Radburnissa. Laisaari kirjoittaa:
”Tontteja ei enää nykyisin ladota vieri viereen katujen varsille niin kuin ennen, vaan ne
ryhmitellään piha-aukeimain ja rauhallisten paikkojen ympärille siten, että aukean toinen pää
antaa ajokadulle ja toinen pää puistoon ja jalankulkutielle.”175

Kauimmaksi asumasolun siiville sijoitetaan suurituloisten omakotitonttiryhmät, joissa kullekin
tontille tulee yksi puusta tai kivestä rakennettu asunto. Kuhunkin soluun tulee kaksi tällaista 12
tontin ryhmää seuraavasti:

174
Laisaari 1952a, 62 ja 63.
175
Laisaari 1952a, 102.
59

2 kpl 66 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja
5 kpl 66 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja
3 kpl 77 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja
1 kpl 90 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja
näissä yhteensä 53 asukasta.
Keskituloisten omakotitonttiryhmä sijoitetaan edellisen viereen, lähemmäs solun keskustaa.
Soluun tulee kaksi tällaista 12 tontin ryhmää, ja kullekin tontille rakennetaan yksi puusta tehty
asunto:
8 kpl 56 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja
4 kpl 66 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja
näissä yhteensä 52 asukasta.
Pienituloisten omakotitonttiryhmä sijoitetaan lähimmäksi solun keskusta. Kuhunkin soluun tulee
kaksi tällaista 12 tontin ryhmää, joiden jokaiselle tontille rakennetaan kaksi puusta rakennettua
asuntoa:
11 kpl 30 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja
5 kpl 38 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja
2 kpl 44 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja
6 kpl 44 m2 suuruisia 3 hengen asuntoja
näissä yhteensä 99 asukasta.176

Asumasolun siipien keskustanpuoleisiin päätyihin tulee pienituloisten puutaloryhmät, jotka
koostuvat yksikerroksisista puurakennuksista, joissa on 20,5 ja 26 m²:n asuntoja. Solun kahdessa
tällaisessa ryhmässä on kummassakin 37 asuntoa ja 92 asukasta. Asumasolun keskustan lähelle
sijoitetaan keski- ja suurituloisten kerrostaloryhmät sekä kollektiivi-, lasten- ja vanhustentalot.
Keskituloisten kerrostaloryhmä koostuu kolmikerroksisista kivestä rakennetuista rakennuksista,
joissa on 74 kappaletta 30 ja 38m2:n suuruisia asuntoja, joissa asuu 184 asukasta. Suurituloisten
kerrostaloryhmä koostuu korkeintaan kolmikerroksisista kivirakennuksista, joissa on 37
kappaletta 44 ja 56m2:n asuntoja, joissa asuu 92 asukasta. Kollektiivitaloja on yksi pienituloisille,
yksi keskituloisille, yksi suurituloisille ja yksi vanhuksille, ja niissä asuu yhteensä noin 140
asukasta. Jokaiseen soluun kuuluu myös lastentalo noin 25 lapselle.177 Kaavion mukaisessa
tuhannen asukkaan asumasolussa 592 asukasta asuisi yksikerroksisissa rakennuksissa.
Asumasolun tuhannesta ihmisestä 408 asuisi pientaloissa ja 416 kerrostaloissa. Vaikka Laisaaren
asumasolu on luonteeltaan varsin pientalohenkinen, kuitenkin lähes puolet asukkaista asuisi
kerrostalossa. Laisaaren taulukon mukaan 70 % turkulaisista kuului ruokakuntiin, joissa oli kolme
henkilöä tai enemmän. Laisaari katsoi, että taloudellisesti olisi mahdollista, että kaikki nämä
ihmiset asuisivat omakotitaloissa, mutta asemakaavalliset ja kansantaloudelliset seikat asettivat
tälle esteen. Asumasolut tulisivat tällöin liian laajoiksi ja liikkumiseen kuluva ajanhukka liian

176
Laisaari 1952a, 103.
177
Laisaari 1952a, 103.
60

suureksi. Tästä johtuen voidaan omakotitonteille sijoittaa kaupungin ulko-osien asukkaista vain
40—45 %, mikä tarkoittaa 20—25 % kaupungin koko väkiluvusta.178

Kun von Hertzenin ihanteellisena asuntoalueena pitämässä Malmön ulkoilmakaupungissa pienin
asuntotyyppi oli 77 m2 , niin Laisaaren solussa on vain kaksi sitä suurempaa asuntoa, kuuden
hengen suurituloisille perheille tarkoitetut omakotiasunnot. Asemakaavaoppi-kirjassaan Otto-
Iivari Meurman katsoo Väestöliiton esityksen mukaisesti, että suomalaisen perheen koon tulisi
normaalisti olla kuusi henkeä, eli vanhemmat ja neljä lasta. Vasta tällainen perhekoko takaisi
maallemme riittävän väestönkasvun. Meurmanille asunnon tarvitsijoiden tilantarve on
keskeisempi tekijä kuin maksukyky. Ihanne olisi, että perheen vanhemmilla olisi oma
makuuhuone, samoin tytöillä ja pojilla kummallakin omansa niin, ettei missään huoneessa
nukkuisi yli kahta aikuista tai neljää alle kymmenvuotiasta lasta.179

Laisaaren laskelmien mukaan solussa on 1950 noin 16 henkilöautoa, mutta sukupolven kuluttua
jo noin 40. Yhteisen 20 auton tallin paikka olisi lähellä solun keskustaa. Solu olisi taloudellisinta
lämmittää yhteisellä lämpökeskuksella, jonka yhteyteen voitaisiin perustaa pesulaitos. Ja koska
solussa asuu noin 100 kouluikäistä lasta ja joukko varttuneempaa nuorisoa, tarvitaan myös
kerhotalo, joka sijoitetaan puistoon, lähelle keskustaa. Muita julkisia rakennuksia asumasolussa ei
Laisaaren mukaan ole.180 Laisaari toteaa, että teorian mukaan tuhannen asukkaan solu tarvitsee 6
—7 kauppaa, mikä määrä sopii myös Turun oloihin. Kaupat ovat: maito-, sekatavara- ja
lihakauppa, talous- ja rakennusainekauppa, leipomo ja konditoria, tupakka- ja
sanomalehtimyymälä sekä kemikaliokauppa. Lisäksi tarvitaan räätäli, suutari ja parturi.
Työntekijöitä näihin tarvittaisiin 20-25 kappaletta.181

Pienituloisten 20.5 ja 26 m2:n asuntoja sisältävät rakennukset on taas sijoitettu suoriin riveihin
(ns. Zeilenbau), varhaisen funktionalismin tiukkojen oppien mukaisesti. Zeilenbaun, joka liittyy
1920-luvun sosiaaliseen asuntotuotantoon ja minimieksistenssiin, liittäminen juuri solun
vaatimattomimpien asuntojen rakennustyyppiin on varsin luonteva ratkaisu. Kerrostalot, jotka
ovat korkealuokkaisempia rakennuksia kuin Zeilenbau-rakennukset, on myös muotoiltu
muodikkaammin. Niiden massoittelu on 1940—1950 -lukujen vaihteen ihanteiden mukaisesti
vaihtelevaa: rakennukset on sijoitettu varsin vapaamuotoisesti väljille tonteille, kuitenkin niin,
että niiden voi nähdä muodostavan suojaisia pihoja rakennusten väliin. Asumasolun
rakennustyypeissä ja niiden sommittelussa on käytetty siis varsin erityyppisiä ratkaisuja.
Modernein asumisratkaisu Laisaaren solussa on kollektiivitalo. Laisaaren tilastojen mukaan

178
Laisaari 1952a, 101.
179
Meurman 1982, 299—302.
180
Laisaari 1952a, 103 ja 104.
181
Laisaari 1952a, 103.
61

naistyövoimaa käyttävien tehtaiden työvoimasta 50 % oli naimattomia ja miestyövoimaa
käyttävien työvoimasta 25—30 %. Tästä seuraa, että suuri osa työläisten sijoituksesta
työpaikkojensa läheisyyteen voidaan ratkaista kollektiiviasuntojen avulla.182 Funktionalistit olivat
suosineet kollektiivitaloja jo 1920-luvulta lähtien. Ruotsissa kollektiivitaloja oli rakennettu
runsaasti 1920-luvun lopulta lähtien. Laisaaren mallissa etenkin pienituloisten kollektiivitalot
korvasivat alivuokralaisuuden.

Asumasolussa on tarkoitus asua ihmisiä kaikista tuloluokista, mutta eri tuloryhmien asunnot on
kuitenkin eroteltu selvästi. Lähimpänä puistoa ja kauimpana vilkkaista autoteistä ovat
suurituloisten omakotitaloryhmät, seuraavana lähempänä pääväyliä ja solun keskustaa ovat
keskituloisten omakotitaloryhmät, joiden jälkeen seuraavat pienituloisten omakotitaloryhmät.
Näiden jälkeen tulevat pientuloisten puutaloasuntoryhmät ja asumasolun keskellä, ja lähimpänä
vilkasta liikennettä sijaitsevat kerrostalot ja palvelut. Myös kerrostalot ja kollektiivitalot on
suunniteltu erikseen eri tuloluokille. Kuten jo Howardin puutarhakaupunkiaatteessa ja von
Hertzenin Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa todetaan, lapsiperheen ainoa hyväksyttävä
asuinpaikka on luonto, puutarhakaupunki. Kaupunkikeskustat soveltuvat vain lapsettomille
perheille ja yksineläjille. Niin myös Laisaaren asumasolussa solun keskellä ”kaupungissa” asuvat
lapsettomat ja yksinäiset, ja lapsiperheet asuvat lähempänä luontoa. Tulotaso määrää, kuinka
kauas melusta ja vilinästä ja kuinka lähelle luontoa perhe voi päästä. Pohjakaavaltaan pyöreä
autotallirakennus on sijoitettu asuinrakennuksista erilleen. Samoin kerhorakennus on erillään
asumuksista, solun puistikon keskellä.

Kun Hilberseimerin kalanruotomalleissa on vain kahta rakennustyyppiä, yksikerroksinen rivi- tai
ketjutalo lapsiperheille ja korkea kerrostalo lapsettomille ihmisille, Laisaaren solussa on
huomattavan monta eri rakennustyyppiä. Miksi Laisaaren solussa on niin monta erityyppistä
rakennusta, jotka on sijoitettu tilaan hyvin erilaisten traditioiden mukaisesti? Miksi Laisaaren
lähiömalli on niin harkitun ekonominen, mutta Laisaaren solun rakennukset ovat etenkin solun
keskuksen tuntumassa varsin summittaisesti asettuneita?

Jos Laisaaren mukaan kaikki ne fyysiset muodot, jotka funktionalismi saa, ovat joka tapauksessa
vaihtuvia arkkitehtuurimuoteja, kaupunkisuunnittelijan on turha suunnitella kaupungin fyysistä
ulkonäköä. Laisaaren lähiömalli muistuttaa visuaalisesti niin Hilberseimerin kalanruotoa,
Radburnia, Guldhedenia kuin monia muitakin suunnitelmia tai kaupunkeja. Laisaaren mallissa ei
ollut tärkeää pyrkiä omaleimaisiin muotoihin tai lopulliseen esteettiseen muotoon, vaan kaikki
muodot ovat tilapäisiä ja pintaa. Merkittävää on funktionalismi pinnan alla. Rakennustyyppien
kohdalla tämä kollaasitekniikka on vielä selvemmin esillä. Solussa on vierekkäin 1940-luvun
182
Laisaari 1952a, 134.
62

massoiltaan hajotettuja kerrostaloja vapaasti luonnossa, köyhimpien perheiden todellisia
minimiasuntoja bauhausilasissa riveissä ja puutarhakaupunkityyliin umpikujien ympärille
asetettuja pientaloja. Näiden eri ajoilta olevien erilaisten tyylien välillä ei näy mitään suunniteltua
jännitettä, Laisaari on vain koonnut erilaisia rakennustyyppejä tyypillisine sommittelutapoineen
yhteen ryhmään. Tavoitteena ei ole hallittu esteettinen asetelma, vaan tehokkaasti asutetut
ihmiset.

4.3. Asumalähiö

Koulupiiri rakentuu Laisaaren mukaan edullisimmin kuudesta asumasolusta, sillä kuudessa
asumasolussa on noin 420 kansakouluoppilasta, mikä vastaa neljätoistaluokkaista koulua. Solujen
tulee sijaita siten, että mikään pääväylä ei kulje koulupiirin läpi. Koulu sijoitetaan solujen väliin
siten, ettei kenenkään koulumatkasta tule pidempää kuin 1200 metriä. Asumalähiö voi olla sama
kuin koulupiiri, mutta usein saavutetaan Laisaaren mukaan parempi tulos, jos koulupiirissä on
soluja useammasta lähiöstä. Sekä lähiön että koulupiirin ihanteellinen väkiluku on 6000
asukasta.183 Asumalähiö on Laisaaren järjestelmässä asumasolujen yhdistelmä,
asemakaavayksikkö ”jonka piirissä kaupunkilainen voi elää ja toimittaa melkein kaikki asiansa
tarvitsematta käydä kaupungin keskuksessa muulloin kuin virastoasioissa tai valikoidaksensa
erikoistavaroita tai erikoishuveja.”184 Meurman ja Ervi päätyvät vuonna 1952 Oulun yleiskaavassa
tulokseen, että jos koulupiiri määrää asumalähiön koon, niin ajatellen suomalaista 12-luokkaista
koulua, lähiön kooksi tulisi noin 3600—4000 asukasta.185 Laisaarella asumasolun ja asumalähiön
väkiluku ovat kuitenkin täsmälleen samat kuin MARS-suunnitelmassa, 1000 ja 6000.

Jo Howardin puutarhakaupungissa koulu oli ollut keskeinen instituutio. Howard suunnitteli, että
puutarhakaupunki rakennettaisiin lohko kerrallaan valmiiksi. Ensimmäinen rakennus, joka oli
tarkoitus rakentaa uuteen lohkoon, oli koulu, ja sen oli tarkoitus toimia kokoontumistilana,
kirjastona ja jopa kirkkona siihen saakka, että varsinainen kirkko valmistuisi. 186 Myös
asumalähiön synty liittyy kouluun ja koulupiiriin. Jallinoja kirjoittaa, että moderni yhteiskunta
kehittää aina koululaitoksen, muuten se ei moderni olisikaan. Se on modernisaation yksi
osatekijä. Kouluja käyneet ihmiset pääsevät modernisoitumisen ensiaskelmalle. Rationaalisuuteen
pohjaavassa modernisuuskäsityksessä tiedon merkitys saa jopa niin korosteisen merkityksen, että
tietämisestä tulee itsetarkoitus.187 Laisaaren lähiömallissa, kuten muissakin koulupiirikeskeisissä
lähiömalleissa koulu on ottanut yhteisössä kirkon paikan, fyysisesti ja henkisesti. Laisaaren
lähiömallissa ei ole osoitettu paikkaa kirkollisille tiloille, vaikka muuten kaikki mahdolliset
183
Laisaari 1952a, 104.
184
Laisaari 1952a, 104.
185
Meurman ja Ervi 1952, 11.
186
Fishman 1977, 42 ja 43.
187
Jallinoja 1990, 55.
63

palvelut on yksityiskohtaisesti mainittu. Laisaaren asumasolu ja lähiö kiertyvät konkreettisesti
koulun ympärille, lähiö määrittyy koulun ja koulupiirin kautta.

Koulu oli tayloristisen yhteiskunnan temppeli, ja laisaarelainen lähiö oli tayloristinen rakennelma
kaikin tavoin. Laisaari kirjoitti yleiskaavan johdantoluvussa, että asemakaavan avulla voidaan
karkeasti arvioiden saavuttaa tai menettää 20—30 % kaupunkilaisten työtehosta. Luku on
Laisaaren mukaan niin suuri, että sen ylittää ainoastaan, jos koneellistaminen ja teknilliset
parannukset jätetään huomioonottamatta, opetustoimi, erikoisesti ammattiopetus.188 Koulu on
avain Laisaaren tehokkaaseen kaupunkiin.

Kuva 4: Koulupiirin ja asumalähiön kaavio Laisaaren mallissa. (Laisaari 1952a, 105.)

Laisaaren asumasolu on kiinteä yksikkö, joka on suunniteltu tuhatta asukasta varten. Laisaari
katsoi kuitenkin, että silloisella, vuoden 1950 tulotasolla, asumistiheydellä ja elin- ja
asumistasolla tuhannelle asukkaalle mitoitetussa asumasolussa voi asua jopa 1600 asukasta, mutta
vuonna 1980 ehkä vain 800. Kansakoululasten määrä voi vaihdella 120:n ja 140:n välillä solua
kohden. Tämän takia asumalähiön on oltava joustava yksikkö. Lähiössä tulee olla sekä heti
rakennettavia soluja että reservisoluja. Jos vuonna 1950 asumalähiön ja koulupiirin
muodostamiseen riittää neljä asumasolua, myöhempää kehitystä varten lähiöön on varattava tilaa

188
Laisaari 1952a, 22.
64

kahdelle reservisolulle, sillä lähiön elinkelpoisuuden kannalta on tärkeää, että lähiön väkiluku
pysyy 6 000 asukkaan vaiheilla.189

Asumalähiön keskus sisältää sellaisia kauppoja ja laitoksia, joita yksittäiset solut eivät pysty
ylläpitämään. Näitä ovat vaate- ja jalkineliikkeet, vakuutus- ja rahaliikkeet, autohuolto- ja
korjauspajat, isommat ravintolat, pari elokuvateatteria, isompi pesulaitos jne. — kaikkiaan noin
20 kauppaa ja 10 käsityöläisverstasta, näissä yhteensä noin 80 työntekijää. Koulupiirin keskuksen
muodostaa kansakoulu urheilukenttineen ja ulkoilmakylpylöineen. Keskus sijaitsee puistossa ja
muodostaa samalla asumalähiön tai koulupiirin virkistyskeskuksen. Samaan yhteyteen sijoitetaan
myös tarvittavat kulttuurirakennukset, kirjasto, seurakuntatalo, kokoushuone jne.190

Kun 6000 asukkaan lähiön keskukseen sijoitetaan noin 20 kauppaa, ja jokaisessa lähiön kuudesta
solusta on 6—7 kauppaliikettä, sijaitsee näin lähiön alueella kaikkiaan 56—62 kauppaa. Tehokas
kaupunki –kirjassaan Laisaari ei enää erittele, miten kaupat sijoittuvat lähiön alueelle, mutta hän
luettelee kuitenkin mitä liikkeitä lähiöön sijoitetaan: 1 välitysliike, 8 yleisvähittäiskauppaa, 8
elintarvikekauppaa, 4 vaate- ja jalkinekauppaa, 4 muiden kestävien kulutushyödykkeiden
kauppaa ja 8 kemikaali- ym. kauppaa. Yhteensä 5000 asukkaan lähiöön sijoittuu noin 35 kauppaa,
mikä tekee yhden kaupan 140 asukasta kohden.191 Turun yleiskaavan lähiömallissa on yksi
kauppa 97—107 asukasta kohden.

Jokaisesta solusta on yhtä pitkä matka lähiön ja koulupiirin keskukseen, joka toimii myös
kulttuuri- ja vapaa-ajan keskuksena. Jos lähiö koostuu samoista soluista kuin koulupiiri, silloin
myös lähiö on ympyrän muotoinen, ja lähiön visuaalisen keskuksen muodostaa
koulu/kulttuurikeskus. Jos taas lähiö koostuu usean eri koulupiirin soluista, sen muoto vaihtelee
runsaasti. Lähiö toistaa ja muuntelee samoja teemoja kuin asumasolukin, ja soluun liittyvät
vaikutteet Radburnista, Hilberseimeristä ja MARS-suunnitelmasta ovat läsnä myös lähiön tasolla.
Guldhedeniä Laisaaren lähiö ei kuitenkaan enää muistuta mitenkään. Sama hilberseimeriläinen
rakenne, joka on Laisaaren solussa ja lähiössä, löytyy myös Olli Kivisen Hämeenlinnan
yleiskaavasta vuodelta 1957. Kivisellä asumasolun koko on 1000—1500 asukasta, ja asumalähiö
koostuu kahdesta tai useammasta asumasolusta.192

Pauline von Bonsdorff kirjoittaa, miten arkkitehtuurin funktionalismia on käsitetty niin
organismimetaforan kuin konemetaforan kautta. Laisaarelle metaforat toimivat usein rinnakkain
ja päälekkäin. Oulun yleiskaavassa vuonna 1952 Meurman ja Aarne Ervi kirjoittavat:

189
Laisaari 1952a, 104 ja 105.
190
Laisaari 1952a, 105.
191
Laisaari 1962, 76.
192
Kivinen 1957, 19 ja 20.
65

Kuten solukudos on orgaanisessa elimistössä kokoonpantu itsenäisistä soluista, jotka
elävät omaa elämäänsä, mutta silti ovat elimellisen kokonaisuuden osia, samoin on
kaupungin rakennuttava toisiaan täydentävistä itsenäisistä osista. Tätä kaupunkien
suunnittelutapaa voidaan kutsua soluttaiseksi hajakeskitykseksi.193

Laisaaren asumasolun, asumalähiön ja asumakunnan kaaviot viittaavat kumpaankin metaforaan.
Kaikki lähiöjärjestelmän osat muistuttavat orgaanista kudosta, solukkoa. Laisaari on taivuttanut
Hilberseimerin kalanruotomallia niin, että sen suorakulmainen geometrisyys on muuttunut
vapaamuotoiseksi orgaanisuudeksi. Hilberseimer oli toki itsekin esittänyt kalanruodostaan
kolmekymmentäluvun alussa vapaamuotoisemman version,194 joka kaartuu kuten Laisaaren
lähiökaavio. Useimmissa kaupunkisuunnitelmissaan ennen ja jälkeen tämän vapaamuotoisen
kalanruodon, Hilberseimer käytti kuitenkin hyvin suoraviivaista geometriaa.

Kuva 5: Hilberseimerin kalanruotokaava 1931—1933. Pommer 1988, 43.

Hilberseimerin kaupunkiyksikkö ei jakaantunut osiin eikä toisaalta ollut osa laajempaa
kokonaisuutta. Laisaaren tapa muodostaa asumasolun pienistä kalanruodoista asumalähiön
laajempi kalanruoto on toisaalta loogisen kaunis ja toisaalta orgaaninen tapa. Solulla ja lähiöllä on

193
Meurman ja Ervi 1952, 10.
194
Pommer 1988, 43, kuva 35.
66

sama rakenne, ne ovat osa samaa organismia. Laisaaren tapa yhdistellä asumasolussa eri tyyppisiä
rakennuksia on lähellä konemetaforaa: kaupunki on kone, jonka tarkoitus on asuttaa ihmisensä
tehokkaasti. Tällöin on mieletöntä esittää, että Bauhausin suoriin rivistöihin asetetut kasarmit ja
puutarhakaupunkimiljöö eivät asetu luontevasti rinnakkain. Siinä miten lähiö, solu ja asumakunta
suhtautuvat toisiinsa, Laisaari on kuitenkin pyrkinyt organismimetaforalle tyypillisesti rakenteen
kannalta loogiseen ratkaisuun.

Toisaalta Laisaaren lähiöjärjestelmän orgaanisuus on rakenteen loogisuutta ja visuaalista
kudoksen kaltaisuutta; kaaviot eivät korosta sopeutumista paikalliseen luontoon tai historiaan.
Meurmanin Tapiola tai Alvar Aallon arkkitehtuuri pyrki kasvamaan siitä ympäristöstä, minkä osa
se oli. Vaikka teoreettisen kaavion vertaaminen konkreettiseen suunnitelmaan onkin kohtuutonta,
mikään Laisaaren kirjoituksissa ei viittaa siihen, että Laisaari pyrkisi samanlaiseen
orgaanisuuteen kuin Meurman tai Aalto. Myöskään Iso-Heikkilän kaava tai sen toteutus ei pyri
tällaiseen.

Laisaaren kaupunki on samantapainen kaupunkikone kuin Hilberseimerin ja Le Corbusierin
geometriset mallit. Laisaaren kaupungin liikennekeskeisyys ja tehokkuusvaatimus liittyvät
enemmän koneseen kuin organismiin. Organismimetaforaan perustuva kaupunki voi toki olla
myös tehokas, mutta sen tehokkuus ei ole samalla tavalla markoiksi muutettua taloudellisuutta
kuin Laisaarella. Laisaaren lähiömalli muistuttaa Hilberseimerin kalanruotomallia ja MARS-
suunnitelmaa myös nauhakaupunkimaisella rakenteellaan. Pommer katsoo, että nauhakaupungin
suosio funktionalistien keskuudessa perustui mallin kykyyn yhdistää mielikuva biologisesta
kasvusta mielikuvaan koneesta. Metaforan tasolla nauhakaupunki liikennejärjestelmineen oli
Fordin liukuhihna: tehokas, taloudellinen ja suoraviivainen.195

Laisaaren kaupunkiajattelussa elää kaiken aikaa kaksi kuvaa rinnakkain, kaupunki tehokkaana
koneena ja kaupunki hedonistisena organismina. Turun yleiskaavassa kone on keskeisempi
metafora, Tehokkaassa kaupungissa organismi.

Kuva 6: Turun yleiskaavan kansikuva. (Laisaari 1952.)

Turun yleiskaavan kansikuva esittää tyylitellysti Laisaaren lähiömallin mukaista
kaupunkinäkymää. Solun yhdistää kaupungin keskustaan pääliikenneväylä, johon on kuvattu
linja-auto, joukkoliikenneväline. Solun ja lähiön sisällä kuvassa näkyy vain jalankulkijoita ja
polkupyöräilijöitä. Kuvassa ei ole yhtään henkilöautoa tai kuorma-autoa. Asuinrakennukset
sijaitsevat pääliikenneväylän toisella puolella ja lähiöön kuuluva teollisuusalue toisella puolella.
195
Pommer 1988, 44.
67

Pääliikenneväylästä erottuu soluun johtavat asuntokadut, jotka muodostavat modernin
ulkosyöttöisen liikennejärjestelmän yhdessä lähiön keskellä olevaan kouluun johtavien kevyen
liikenteen väylien kanssa. Pääliikenneväylän ja asuntokatujen risteyksen yhteydessä on lähiön
keskus, jonka muodostaa aukio ja sitä ympäröivät matalat rakennukset, joihin on sijoitettu
kauppoja ja julkisia palveluita. Lähellä lähiön keskusta on myös solun keskus, johon kuuluu
aukio ja matalia liikerakennuksia. Vaikka asia ei näy kansikuvasta, solun keskuksen aukiolta
lähtevät kevyen liikenteen väylät solun asuntokortteleihin, lastentarhaan ja urheilukentälle.
Soluun on piirretty muutama kerrostalo, rivitaloja ja omakotitaloja. Yksikään kuvan
rakennuksista ei sijaitse kadun varrella, vaan rakennukset on siroteltu suunnitelmalliseti
puistomaiseen maastoon. Kuvan lähiö on piirretty tasaiseen maastoon, ja pellolle ja
asuntoalueelle on piirretty vain muutama puu. Tässä Laisaaren lähiö on lähempänä Le
Corbusierin ”taloja puistossa” –tyyppistä ihannetta kuin suomalaista ihannetta, missä rakennukset
sijoitettiin mieluiten mäkiseen, vaihtelevaan maastoon puiden lomaan.

Yleiskaavan kansikuva ei näytä samalla tavalla kaupunkikoneelta kuin Hilberseimerin tai Le
Corbusierin kaupunkisuunnitelmien perspektiivikuvat, mutta se on yhtä lailla teoreettisen mallin
kuva. Kansikuva tuo myös esiin Laisaaren mallin nauhakaupunkimaisen luonteen paremmin kuin
hänen varsinaiset asumasolun, lähiön ja asumakunnan kaavionsa. Ratkaisu, jossa
pääliikenneväylän toisella puolella on teollisuusalue ja jossa liikekorttelit sijaitsevat
pääliikenneväylän ja asuntoalueiden välillä, on hyvin tyypillinen nauhakaupungille. Sama
rakenne on myös Hilberseimerin kalanruodossa ja MARS-suunnitelmassa.

4.4. Asumakunta

Sekä Abercrombielle että Meurmanille asumalähiö oli keskeisin lähiöjärjestelmän osa, solu on
lähiön osa, ja asumakunta joukko lähiöitä. MARS-suunnitelma ja Laisaaren lähiöjärjestelmä ovat
systemaattisempia. Laisaarelle solu on ehkä jopa järjestelmän keskeisin osa, mutta kaikilla
järjestelmän osilla on selvästi oma luonteensa ja merkityksensä. Laisaaren mallissa asumakunta
on asumalähiöiden yhdistelmä ja täydellinen joustava asemakaavayksikkö. Asumakunta ja sen
keskus ovat kasvavia yksikköjä, väkiluvultaan 12 000 - 18 000 henkilöä. Aluksi asumakunta
koostuu kahdesta, täydellisenä kolmesta asumalähiöstä ja koulupiiristä. Laisaaren asumakunta
olisi itsenäisenä kaupunkina täysin elinkelpoinen. Laisaari kuvaa asumakunnan joustoa:
Asumakunta rakennetaan aluksi kahdesta asumalähiöstä ja kolmesta teollisuusalueesta
tai vastaavasta työalueesta. Teollisuustyöväen lisääntyessä ryhdytään muodostamaan
kolmatta asumalähiötä siten, että sen solut ensiksi liittyvät vanhoihin asumalähiöihin ja
kyllin vahvoiksi kasvettuaan yhdistyvät itsenäiseksi kolmanneksi asumalähiöksi.
68

Sukupolven kuluttua on asumalähiö sitten valmis, ja uusi joustavuuden vaatimus alkaa
olla edessä.196

Kuva 7: Asumakunnan kaava Laisaaren mallissa. (Laisaari 1952a, 107)

Kaaviossa 1=ensimmäiset asumasolut, 2=näiden reservisolut, 3=toisen vaiheen asumasolut,
4=näiden reservisolut, K=kansakoulu, L=asumalähiön keskus, A=asumakunnan keskus ja
T=teollisuusalue. Asumakunnan keskus sijoitetaan siten, että sinne on jokaisesta lähiöstä
mahdollisimman lyhyt matka. Keskus on kaksi kertaa lähiökeskuksen kokoinen, ja siellä on noin
36 kauppaa ja 18 käsityöläisverstasta sekä joukko julkisia rakennuksia. Asumakunnan keskus
sisältää oppikoulun, kirkon ja ”sekalaisia koulu- ja kulttuuritiloja”, joista muodostetaan
kulttuurikeskus, joka sijoitetaan keskeiselle paikalle puisto- ja ajoliikennevyöhykkeen
yhteyteen.197

196
Laisaari 1952a, 106.
197
Laisaari 1952a, 106.
69

Asumakunnan tasolla Laisaaren mallin yhteys MARS-suunnitelmaan tulee selvimmin esille.
Laisaaren asumakunnassa pääliikenneväylän sivuun on sijoitettu lähiöihin liittyvät
teollisuusalueet. Pääliikenneväylän varrella on myös asumakunnan keskus ja sen tuntumassa
lähiöiden keskukset. Jos Laisaaren asumakunnan kaaviota vertaa MARS-suunnitelmaan (kuva 2),
niin perusrakenne on molemmissa sama, MARS-suunnitelmassa on asumakunnan keskuksen
tilalla vain City, liikekeskus. Molemmissa malleissa asuntoalueet sijaitsevat pääliikenneväylän ja
teollisuusalueiden takana.

Jos Laisaaren lähiömallia vertaa Hilberseimerin kalanruotoon tai MARS-suunnitelmaan, voi
huomata miten Laisaari ottaa vaikutteita myös ”väärän kokoisista” esikuvista. Laisaaren
asumasolu toimii kuin Hilberseimerin kalanruoto, vaikka tämä onkin huomattavasti suurempi
kaupunkiyksikkö. Laisaaren asumakunta vastaa MARS-suunnitelmassa Lontoon metropolialuetta
ja asumakunnan keskus Lontoon liikekeskustaa.

MARS-suunnitelmassa 50 000 asukkaan asumakunnan jälkeen järjestelmässä seurasi ’the city
district or small city’, jonka väkiluku oli 600 000, ja suurin kaupunkiyksikkö oli ’the city or
metropolis’. Laisaari katkaisee lähiösystematiikkansa asumakuntaan. Kokonaiselle kaupungille
hän ei anna mitään tarkkaa maksimikokoa, mutta luodessaan lähiöjärjestelmäänsä Laisaari
kuitenkin katsoi, että kullakin kaupungilla on oma maksimikokonsa, jota suuremmaksi
kasvaessaan kaupungin tehokkuus alkaa taas laskea. Ratkaisun liian suureksi kasvavan kaupungin
ongelmaan tarjoaa tytärkaupunki. MARS-suunnitelmassa tytärkaupunkeja ei ole, mutta
esimerkiksi Abercrombien Greater London Planiin ne kuuluvat. Tytärkaupunkina voi pitää myös
Howardin puutarhakaupunkia, mutta kun Howard pyrki pelastamaan ihmisiä kaupungista
puutarhakaupunkiin, niin Abercrombie ja Laisaari pyrkivät pelastamaan kaupunkia liialta
väestönkasvulta. Tytärkaupungit sijoitetaan Laisaaren mallissa kaupungin eteen niihin suuntiin,
joista kaupunkiin kohdistuu suurin liikenne. Turun yleiskaavassa Laisaari nimeää ne
paikkakunnat, joista olisi tarkoitus tulla Turun tytärkaupunkeja.

Ajatus kaupungin luonnollisesta koosta liittyy funktionalismin organismimetaforaan. Organismin
tulee olla sopusuhtainen voidakseen toimia lajilleen tyypillisellä tavalla. Liian suuri kaupunki on
kuin ylipainoinen ihminen. Tehokas kaupunki –kirjassa tytärkaupungeista ei enää puhuta, kuten ei
myöskään Laisaaren 1960-luvun tieteellisissä töissä. 1960-luvulla Laisaari katsoi, että kaupunki
kasvaa omien lakiensa mukaan. Organismimetafora ajatteli rakennuksen tai kaupungin
villieläimenä, kurinalaisena ja jäntevänä. Samanlaiseen ihmiskäsitykseen pyrkivät 1910—1930-
luvuilla ainakin neuvostoliittolaiset ja saksalaiset totalitaariset liikkeet. Myös Olavi Paavolainen
katsoi, että voidakseen kilpailla koneen kanssa ihmisen tulee olla kuin kone, urheilulla ja terveillä
70

elämäntavoilla vahvaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin kasvanut yksilö. Samaa ihmiskäsitystä
vaativat myös taylorismi ja fordismi; liukuhihna ei kestä heikkoja lenkkejä.

Tehokas kaupunki –kirjan organismimetaforassa sopusuhtaisuus ja jäntevyys ovat väistyneet.
Laisaari kirjoittaa siinä:
Tehokas katu ei ole tasaleveä. Siellä missä toiminta on suurempi, se leviää, rönsyilee ja
puskee pusseja ulospäin, missä toiminta vähenee, siellä se kapenee. Sen varrella olevat
talot eivät ole tasakorkuisia, eivätkä säännöllisten matkojen päässä, eivätkä riveissä. Ne
voivat olla massoiltansa epäsuhteiset keskenään, samoin muodoiltansa, sillä toiminta ja
käytännöllisyys ovat ne mitat, joidenka mukaan koko suunnittelu ja rakentaminen
tapahtuu. 198
Ollaan siirrytty luterilaisesta askeettisuudesta amerikkalaiseen barokkiseen kulutusyhteiskuntaan,
missä kuluttajan tarve on tärkeintä, ei sopusuhtaisuus tai kurinalaisuus. Amerikkalainen kaupunki
on yhtälailla oman yhteiskuntajärjestelmänsä kuva kuin Hilberseimerin ja Le Corbusierin
kaupunki oli totalitaarisen, sosialistisen kaupungin kuva. Turun yleiskaavassa Laisaari oli vielä
sidoksissa tähän eurooppalaiseen perinteeseen. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli siirtynyt
johdonmukaisesti amerikkalaisen mallin taakse.

Laisaari käytti lähiömalliaan 1950-luvun alussa hyvin eri kokoisiin paikkakuntiin tehdessään
näiden paikkakuntien yleiskaavoja. Kun Hyvinkään kaava valmistui vuonna 1953, kauppalassa
oli runsaat 13 000 asukasta199, mutta yleiskaava suunniteltiin 33 000 asukasta varten. Hyvinkään
kauppalan alue jaettiin kaavassa neljään lähiöön ja keskustaan. Asumasolun kooksi Laisaari laski
800—1200 asukasta. Asumasoluun kuului keskus, kauppoja ja autotalleja. 5—7 solua muodosti
lähiön, johon kuului liikekeskus, julkisia rakennuksia ja koulu. 200 Salon yleiskaavassa 9 000
asukkaan201 kauppalan laskettiin kasvavan 14 500 asukkaan kaupungiksi positiivisen kehityksen
vallitessa vuonna 1970 ja heikon kehityksen vallitessa vuonna 2015. Väkiluvun kasvun mukaan
vaiheittain toteutettavaksi aiotussa yleiskaavassa Salo jaettiin kolmeen lähiöön.202 Laisaarelle
lähiö ei ollut tapa jäsentää kaupungin esikaupunkialueita tai asuntoalueita, vaan tarkoitus oli
jäsentää koko kaupunki lähiösystematiikan mukaan.

4.5. Tehokkaan kaupungin lähiö

Tehokas kaupunki -kirjassa lähiöjärjestelmä on selvästi toissijaisemmassa asemassa kuin Turun
yleiskaavassa. Tehokas kaupunki -kirjassa Laisaari puhuu erikseen lasten kaupungista, nuorison
198
Laisaari 1962, 26
199
Laisaari 1953, 10.
200
Laisaari 1953, 31.
201
Laisaari 1952b, 3.
202
Laisaari 1952b, 15.
71

kaupungista, aikuisten kaupungista ja lapsettomien kaupungista. Lasten kaupungin muodostaa
sosiologinen asumasolu, jossa on noin 50 perheruokakuntaa ja 220 asukasta.203 Tämä asumasolu
vastaa ulkoiselta olemukseltaan Turun yleiskaavan asuntoryhmää, joka sisälsi 12 perhettä.
Kumpikin on ryhmitelty Unwinin puutarhakaupunkikaavoista periytyneen umpikujakadun
ympärille. Sosiologisessa asumasolussa umpikujakatu on selkeästi pysäköintitila autoille, kun se
asuntoryhmässä oli puistomainen tila, jossa katu kiersi lenkin talojen editse.

Nuorison kaupungin muodostaa sosiologinen asumalähiö, jossa on noin 3500 asukasta.
Sosiologiset asumasolut ryhmitellään Tehokas kaupunki -kirjassa neljän solun ryhmiin, jolloin
ryhmässä on noin 880 asukasta, mikä on lähellä Turun yleiskaavan tuhannen asukkaan
asumasolua. Neljä neljän sosiologisen asumasolun ryhmää muodostaa sosiologisen asumalähiön,
jossa on siis noin 3500 asukasta.204

Aikuisten kaupungin muodostaa asumalähiö joka koostuu kuudesta neljän sosiologisen
asumasolun ryhmästä. Aikuisten asumalähiössä asuu siten noin 5000 asukasta, mikä on lähellä
Turun yleiskaavan 6000 asukkaan lähiötä. Lapsettomien kaupungissa asuvat muun muassa
opiskelijat, naimattomat yksinäiset työntekijät ja lapsettomat pariskunnat. Näitä ihmisiä on
ainakin 20 % kaupungin väkiluvusta. Näillä ihmisillä ei ole yleensä syytä asua kaukana
kaupungin keskustasta tai työpaikastaan. Laisaari katsoo, että on ilmeisesti suunniteltava myös
asumasoluja, joissa ei ole lainkaan perheasuntoja. Lapsettomien asuntoalueet voidaan sijoittaa
heti liikekeskustan tai isomman työpaikan ulkopuolelle. Kollektiivitalot ja asuntohotellit tuntuvat
Laisaaresta näillä alueilla sopivilta rakennustyypeiltä. Laisaari katsoo, että koska kaupunkien
vanhoja keskustoja on usein mahdoton saneerata lapsiperheille sopivaan muotoon, niin nämä
alueet tulee ottaa käyttöön lapsettomien asuma-alueina.205 Lähiötä suuremmista
kaupunkisuunnittelun yksiköistä Tehokas kaupunki -kirja ei puhu. Jos sosiologinen asumasolu
muistutti paljolti Laisaaren vanhaa tonttiryhmää, niin lähiön muoto Laisaaren myöhemmässä
mallissa on erilainen. Sosiologinen lähiö on selkeästi lineaarinen.

5. Turun kaupungin alue ja sen kaavoitus

5.1. Turun kaupunkialueen kasvu

203
Laisaari 1962, 62 ja 63.
204
Laisaari 1962, 63 ja 64.
205
Laisaari 1962, 64-66.
72

Vuoden 1939 ja 1944 suuriin alueliitoksiin saakka Turun kaupungin alue oli muodostunut lähinnä
vanhasta ruutukaava-alueesta, Ruissalon saaresta sekä pohjoisesta että eteläisestä takamaasta. 206
Rakentamista varten Turussa oli vanha ruutukaava-alue, jolle Carl Ludwig Engel oli laatinut
kaavan vuonna 1827, tulen tuhottua lähes koko kaupungin. Engelin ruutukaava on toiminut
Turun asemakaavoituksen perustana näihin päiviin saakka.207 Ruutukaavakaupungin ulkolaitoina
toimivat nykyiset Ratapihankatu ja Kupittaankatu. Eteläinen takamaa sisälsi Itäharjun, Kupittaan,
Luolavuoren, Mäntymäen ja Vasaramäen alueet, pohjoinen takamaa oli Pohjolan alue. Turun
ruutukaava-alueen tontit olivat työväelle aivan liian kalliita hankittavaksi, mutta Turun kaupunki
piti säädöksillään tarkasti huolen, että kaupungin takamaille ei saanut perustaa muuta asutusta ja
rakennuskantaa kuin mitä maanviljelyksessä oli välttämätöntä.208

Koska Turkuun tulevilla työläisillä ei ollut mahdollisuutta muuttaa Turkuun, muodostui Kaarinan
ja Maarian kuntien alueelle tiivistä esikaupunkiasutusta. Kaarinan puolella sijaitsivat
Nummenmäen ja Vähä-Heikkilän alueet ja Maarian alueella Raunistulan alue. 209 Vuoden 1910
väestönlaskennassa todettiin, että Turun kaupungin väestöstä yli neljännes, runsaat 14 000
henkeä, asui naapurikuntien alueelle syntyneissä esikaupungeissa. Raunistulan, Nummenmäen ja
Vähä-Heikkilän lisäksi esikaupunkeja olivat Kähärinmäki ja Ruohonpää. Ennen ensimmäistä
maailmansotaa vähäisiksi esitaajamiksi ehtivät muodostua Honkaistenranta Hirvensalossa sekä
Pahaniemi Raision puolella.210

Turun esikaupunkien liittämistä Turkuun hidasti Turun nihkeä suhtautuminen alueliitoksiin.
Turun porvarilliset piirit pelkäsivät yleisen äänioikeuden tultua voimaan, että esikaupunkien
vasemmistolaiset äänestäjät vievät Turun poliittisesti vasemmiston haltuun, kun taas Turun
vasemmistolaiset poliitikot kannattivat alueliitoksia. Turussa alueliitokset nähtiin myös ennen
kaikkea taloudellisena kysymyksenä, eikä asiaa tarkasteltu sosiaaliselta kannalta tai pitkän
aikavälin strategisena ratkaisuna. Ensimmäinen suurempi alueliitos ei kuitenkaan liittynyt
esikaupunkikysymykseen, vaan Turkuun liitettiin vuonna 1931 Raision kunnasta Pansion alue.
Turun Transito-Satama Oy oli aikanaan hankkinut sen Turun uutta suursatamaa varten, mutta
Suomen itsenäistyttyä oli Venäjän kauttakulkuliikennettä varten suunniteltu satama tullut
tarpeettomaksi, ja satamayhtiö oli joutunut Turun kaupungin hallintaan. Pansion alueen
liittäminen tapahtui ilman suuria kiistoja.211

206
Laakso 1980, 33,(kuvio 4).
207
Laakso 1980, 73.
208
Laakso 1980, 12.
209
Laakso 1980, 11 ja 12.
210
Perälä 1996, 16.
211
Laakso 1980, 17—27.
73

Tammikuussa 1937 valtioneuvosto määräsi, että Kaarinan kunnasta oli vuoden 1939 alusta
liitettävä Turun kaupunkiin Haritun, Ilpoisten, Kairisten, Koivulan, Kuralan, Nummen, Pappilan,
Paaskunnan, Peltolan, Uittamon, Vähä-Heikkilän ja Lausteen kyliin kuuluneet tilat ja tilanosat.
Vuonna 1934 valtioneuvosto määräsi Turkuun liitettäväksi vuoden 1944 alusta muun muassa
Raunistulan alueen, Jäkärlän ja Hirvensalon saaren. Kun vielä vuoden 1949 alusta Turun
länsilaidalle liitettiin Raision kunnasta Metsäkylän yksinäistalo sekä alueita Mälikkälän ja
Pahaniemen kylistä, sekä Maarian kunnasta vähäiset alat Suikkilan ja Teräsrautelan
yksinäistaloista, ei Turussa tarvinnut ryhtyä uusiin suurempiin alueliitoksiin ennen kuin vasta
1960-luvun loppupuolella. Ennen alueliitoksia Turun maapinta-ala oli ollut 2333 hehtaaria, edellä
mainittujen alueliitosten jälkeen maapinta-ala oli 10615 hehtaaria.212

5.2. Kaupunkisuunnittelu Turussa ennen Laisaarta

1800-luvulla kaupunkeja oli laajennettu kasvattamalla olemassa olevaa kaupunkiruudukkoa.
1900-luvulle tultaessa oli kuitenkin kehittynyt uudenlaisia käsityksiä kaupunkisuunnittelusta, ja
tämä toi esiin tarpeen pätevän henkilön saamiseksi vastaamaan kaupungin suunnittelusta. Vuonna
1912 tuli Turun kaupunginvaltuustossa esiin ajatus asemakaava-arkkitehdin viran perustamisesta
kaupunkiin.213

Samaan aikaan kuitenkin Pansio-yhtiö (Turun Transito-Satama Oy) oli esittänyt kaupungille
yhteisen asemakaava-arkkitehdin palkkaamista. Tammikuussa 1919 Turun valtuusto päätti
myöntää kolmeksi vuodeksi määrärahan Pansio-yhtymän valitseman arkkitehdin, Bertel Jung
palkkaamiseksi. Kolmivuotiskauden jälkeen kaupunki palkkasi Jungin vielä kolmeksi vuodeksi
päätoimiseksi asemakaava-arkkitehdiksi. Bertel Jungin tärkeimmäksi tehtäväksi Turussa
muodostui yleiskaavallinen suunnitelma kaupungin laajentamiseksi länteen sekä siihen liittynyt
ehdotus Iso-Heikkilän ja sataman alueen asemakaavaksi.214 Esittelen Jungin sataman ja Iso-
Heikkilän alueen suunnitelmaa lähemmin luvussa 6.1.

. Jungin jälkeen, vuonna 1924 Turun asemakaava-arkkitehdin virkaan valittiin Eero Ilmari
Sutinen, joka pyrki omassa kaavoitustyössään ottamaan mahdollisuuksien mukaan huomioon
myös Jungin asemakaavoitukseen kuuluneita suunnitelmia.215 Sutinen hoiti Turun asemakaava-
arkkitehdin virkaa vuoteen 1948, kuolemaansa saakka, jonka jälkeen virkaan valittiin Olavi
Laisaari.216
212
Laakso 1980, 29—35.
213
Laakso 1980, 73 ja 74.
214
Laakso 1980, 74 ja 75.
215
Laakso 1980, 77—81.
216
Laakso 1980 106.
74

Jo ennen ensimmäisen asemakaava-arkkitehdin palkkaamista oli Turussa alkanut takamaiden
kaavoittaminen rakennustoimintaa varten. Pohjoista takamaata, joka sai nyt nimen Pohjola,
ryhdyttiin jakamaan omakotitalotonteiksi vuodesta 1910 alkaen. Eteläisillä takamailla
omakotitonttien lohkominen alkoi vuonna 1914 ja alue sai nimeksi Vasaramäki. Vuodesta 1918
lähtien tonttien muodostaminen edistyi myös Itäharjun alueella ja myöhemmin Mäntymäellä.
Jungin tullessa Turkuun, hän toi mukanaan myös uudenlaisia vaikutteita pientaloalueiden
suunnitteluun. Bertel Jung oli toiminut ennen Turkuun saapumistaan kaavoittajana paitsi
Helsingissä myös Kulosaaren puutarhakaupungissa. Nykyisten Uudenmaan-, Kupittaan- ja
Kaskenkadun sekä Kunnallissairaalantien väliselle alueelle ryhdyttiin suunnittelemaan Kupittaan
puistokylä –nimistä puutarhakaupunginosaa. Hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut.217

Takamaille muodostettuja pientaloalueita ei vielä 1920-luvulla liitetty kaupungin asemakaava-
alueeseen, vaan alueille laadittiin erillisiä rakennusjärjestyksiä ja vuokrausehtoja. Tarkoituksena
oli antaa näille vähävaraisempien kaupunkilaisten asuntopulaa helpottamaan laadituille alueille
varsinaisen asemakaava-alueen määräyksiä väljemmät ja kustannuksiltaan halvemmat
rakentamismahdollisuudet. Turun asemakaava-alueen ensimmäinen laajennus ruutukaava-alueen
ulkopuolella tapahtui vuonna 1921, kun valtioneuvosto vahvisti Kupittaan kentästä teollisuuden
tarpeisiin varatun alueen asemakaavan. Seuraavan kerran asemakaava-alue laajeni vuonna 1931
yhden korttelin verran Pohjolan kaupunginosassa. Muuten Turun asemakaavoitettu alue pysyi
ennallaan 1930-luvun puoliväliin saakka. Vuonna 1931 vahvistettu asemakaavalaki kielsi
nimittämästä paikallisia rakennusjärjestyksiä asemakaavoiksi, joten Turku joutui
asemakaavoittamaan jo rakennettuja alueitaan. Valtioneuvosto vahvisti Mäntymäen asemakaavan
vuonna 1934 ja Vasaramäen ja Itäharjun asemakaavat vuonna 1936.218

Turun vanhat takamaat tulivat kaavoitettua näin ensimmäisen kerran 1930-luvulla ja 1940-luvun
alussa. Vahvistetut asemakaavat merkitsivät pientaloasumiseen perustuneiden omakotialueiden
luomista. Liikerakennusten rakennusaloja näihin kaavoihin sisältyi vain siinä määrin kuin ne
olivat tarpeen kunkin alueen jokapäiväisten palvelujen saantia ajatellen. Alueliitosten tapahduttua
tuli myös kaupungin uudet osat kaavoittaa. Nummen kaupunginosa sai asemakaavan vuonna
1940. Kaavoitettu alue kattoi alueen Karjaan radasta Kuralaan ja Aurajoesta Itäharjulle. Se käsitti
72 korttelia, joista 11 korttelia oli tarkoitettu teollisuusalueiksi ja loput asuntoalueiksi. Vähä-
Heikkilän vuonna 1946 vahvistettu asemakaava kattoi viisi kaupunginosaa: Korppolaismäen,
Vähä-Heikkilän, Pihlajaniemen, Puistomäen ja Uittamon. Nämäkin alueet kaavoitettiin
pääasiallisesti pientaloasumista varten. Vuonna 1931 Turkuun liitetty Pahaniemen kaupunginosa

217
Laakso 1980, 82 ja 83.
218
Laakso 1980 83—85.
75

sai kaavansa vuonna 1940. Maarian liitosalueet saivat kaavan vuonna 1946. Kaavoitettu alue
kattoi Raunistulan, Kastun, Vätin, Kähärin ja Pitkämäen kaupunginosat. Tämäkin kaava noudatti
samoja periaatteita kuin muut kaavat, pääosa alueesta oli kaavoitettu omakotiasutusta varten.219

Esikaupunkiliitosten yhteydessä Turkuun liitetyillä ns. suojavyöhykkeille, joiden tarkoituksena oli
estää uuden tiheän ja suunnittelemattoman asutuksen muodostuminen Turun rajojen taakse,
alettiin myös laatia kaavoja. Pääskyvuori sai omakotikaavan vuonna 1939, Koivula ja Harittu
vuonna 1941, Vaala 1942, Kurala ja Huhkola vuonna 1947, Kohmo 1948, ja Ilpoinen ja Ispoinen
saivat kaavansa vasta vuonna 1953. Räntämäki sai kaavan vuonna 1945, Kärsämäki 1946,
Oriketo 1946, Kaerla 1948, Ruohopää 1948 ja Teräsrautela vuonna 1949. Myös Hirvensaloa
kaavoitettiin 1940-luvun loppupuolella. Vuonna 1949 Turkuun liitetty Mälikkälä kaavoitettiin
vuonna 1955. Perno sai omakotikaavansa vuonna 1951 ja Pansio vuosina 1952—1953. Pansion
kaava sisälsi myös teollisuuskortteleita. Pahaniemen ja ruutukaava-alueen väliin jäävän Iso-
Heikkilän asemakaava vuodelta 1946 poikkesi suuresti muista tuon ajan Turun
esikaupunkikaavoista, sillä se sisälsi laajan nelikerroksisten asuin- ja liiketalojen rakennusalueen.
Sen molemmin puolin oli suuria teollisuus- ja varastokortteleita. Turun asemakaavoitettu alue
laajeni nopeasti 1930- ja varsinkin 1940-luvulla ja saavutti 1950-luvulla ne mitat, joissa kaupunki
pysyi 1970-luvulle asti. Ruutukaava-alueen ulkopuoliset, ensimmäistä kertaa kaavoitetut alueet
saivat pääasiassa pientalokaavoja, mutta koska suurin osa nyt kaavoitetuista alueista oli jo saanut
pientalovaltaisen esikaupunkiasutuksen, asemakaavoituksen tuli sopeutua tähän vallitsevaan
tilanteeseen. Mutta etenkin sotien jälkeen kaavoitettiin myös paljon uusia omakotialueita eri
puolille kaupunkia.220

Ruutukaavakaupunginosien rakentamista ohjasi asemakaava sekä vuoden 1883 rakennusjärjestys,
joka oli voimassa syyskuuhun 1950 asti. Rakennusjärjestys salli rakentaa palamattomasta
materiaalista hyvinkin tiiviitä kortteleita. 1930-luvun lopulla Turun asemakaavatoimisto laski,
että Turun väkiluku tulee seuraavan 30 vuoden aikana nousemaan noin 175 000 – 180 000
tuhanteen, minkä katsottiin edellyttävän 120 000 asuinhuonetta ja kaikkiaan 175 000
lämmitettävää huonetta. Huoneiden kokonaismäärästä laskettiin sijoittuvan keskusta-alueen
ulkopuolisille asuntoalueille 1/3 – 1/2. Näin keskusta-alueen kerrostaloihin jäi noin satatuhatta
huonetta, joista liikehuoneistoihin olisi mennyt noin neljännes. Voimassa olleen
rakennusjärjestyksen mukaan ruutukaava-alueelle olisi voinut kerrostaloissa rakentaa 340 000
huonetta, mikä olisi edellyttänyt 470 000 asukasta. Kun keskustan asukasluvuksi vuonna 1980
laskettiin 100 000, niin katsottiin, että keskustan rakennusoikeuksia tulisi pienentää kahdella
kolmanneksella.221
219
Laakso 1980, 87-90.
220
Laakso 1980, 90—93.
221
Laakso 1980, 93, 98 ja 99.
76

Keskeisten kaupunginosien senhetkisestä jäsentymisestä asemakaavatoimisto esitti kolmijakoisen
järjestelmän, joka sittemmin hyväksyttiin uuden rakennusjärjestyksen rakennusoikeuksia
määrittelevien osien johtavaksi ajatukseksi. Ensiksi erotettiin toisistaan teollisuusalueet ja liike-
ja asuinalueet. Toiseksi liike- ja asuinalueiden joukosta erotettiin erikseen liikekeskusta eli city,
jonka kehitys katsottiin ympäristöstä poikkeavaksi. Liikekeskustan tonttitehokkuusluvuksi
merkittiin 2 ja rakennustavaksi suljettu tai puoliavoin. Keskustan asuntoalueilla tehokkuusluvuksi
tuli 1, ja näillä alueilla katsottiin voitavan siirtyä avoimeen rakennustapaan, koska alueet oli vielä
1930-luvun lopulla rakennettu pääasiassa yksikerroksisilla puutaloilla. Avoimen rakennustavan
suurimpina etuina pidettiin sitä, että kunkin rakennuksen rakentaminen ja muoto jäisivät
naapurista riippumattomaksi. Samalla kaupunkikuva eheytyisi, kun suuret palomuurit katoaisivat
kaupungista.222 Suunnitelma ei kuitenkaan mennyt läpi tässä muodossa etenkin
kiinteistönomistajien vastustuksen johdosta. Avoimesta rakennustavasta luovuttiin, sen tilalle
otettiin puoliavoin rakennustapa, joka salli osittaisen rakennusten yhteen rakentamisen.
Kaupunginhallituksen esittämä, lopulta hyväksy kompromissisuunnitelma salli keskusta-alueelle
asunnot 180 000 ihmiselle.223

Kun Olavi Laisaari laati yleiskaavaansa, kaavoitustilanne Turussa oli se, että kaupungin
ruutukaava-alueelle oli mahdollista sijoittaa suljetun ja puoliavoimen rakennustavan avulla
liiketilaa ja kerrostaloasuntoja huomattavasti Turun väkilukua suuremmalle ihmisjoukolle.
Toisaalta lähes koko kaupungin numerokaupunginosien ulkopuolinen alue oli kaavoitettu
pientaloalueiksi. Näiltä alueilta puuttuivat lähes kaikki palvelut. Myös työpaikat olivat
keskittyneet kaupungin keskustaan. 1930-luvun lopulla Turussa laskettiin, että kaupungin
väkiluku kolmenkymmenen vuoden kuluttua, eli noin vuonna 1970, olisi 175 000—180 000
asukasta. 180 000 oli myös se asukasluku, joka Turun uuden, vuoden 1950 rakennusjärjestyksen
mukaan voitiin asuttaa Turun vanhoihin numerokaupunginosiin. Kuitenkin samaan aikaan, 1930-
ja 1940-luvuilla, työväen pientaloasutus oli täyttämässä Turun esikaupunkialueita.

5.3. Laisaaren Turun yleiskaavan lähiörakenne

Olavi Laisaaren Turun yleiskaavan keskeiset tekijät ovat systemaattinen lähiörakenne ja
tehokkuutta ja taloudellisuutta rationaalisin keinoin tavoitteleva funktionalismi. Kaupungin

222
Laakso 1980, 99 ja 100.
223
Laakso 1980, 100 ja 101.
77

lähiörakenne on keino päästä tehokkaaseen kaupunkiin. Organismimetaforan mukaan kaupungilla
on optimikokonsa. Laisaaren mukaan 140 000 on Turun maksimiväkiluku, jonka jälkeen
kaupungin tehokkuus alkaa laskea. Turku tulee Laisaaren mukaan toiminnallisesti valmiiksi noin
130 000 asukkaan kokoisena. Onnellisin ja taloudellisin tilanne olisi se, että valmiiksi rakennetun
kaupungin väkiluku alenisi sitä mukaa kuin tilan tarve henkeä kohden kasvaa.224

Vuonna 1950, suurten esikaupunkiliitosten jo tapahduttua, Turun väkiluku oli väestölaskennassa
102 000 henkilöä, eli runsaat puolet siitä väkiluvusta mikä voitiin asuttaa ruutukaava-alueelle. 225
Turun yleiskaavassaan Olavi Laisaari saa Turun väkiluvun kehitysennusteiksi pessimistisen,
todennäköisen ja optimistisen vaihtoehdon mukaan seuraavat:
1960: 114 000 - 127 000 - 132 000
1970: 120 000 - 139 000 - 153 000
1980: 123 000 - 153 000 - 182 000226

Turun yleiskaavassa Laisaari katsoo, että täydellisellä ja valmiilla kaupungilla ei ole enää
kasvutarvetta, vain keskeneräisillä ja hajanaisesti rakennetuilla kaupungeilla on tarve kasvamalla
paikata tehtyjä virheitä. Näitä virheitä ovat asuntoalueet, joiden läheisyydessä ei ole työpaikkoja
sekä naisille että miehille, ja teollisuusalueet, joiden ympärillä ei ole tarpeeksi asuinalueita ja
työpaikkoja myös toiselle sukupuolelle. Tavoitteena olisi, että kaikki Turussa työssäkäyvät
ihmiset myös asuisivat Turussa ja vielä työpaikkojensa lähellä. Perheettömien työntekijöiden
kohdalla asia ei ole ongelma, koska heidät sijoitetaan kollektiiviasuntoihin työpaikkojensa lähelle,
mutta perheasuntoalueiden ympäristössä tulee olla työpaikkoja sekä naisille että miehille. 227
Kaupungin toiminnan edistämiseksi on luotava noin 8 000 uutta työpaikkaa, ja vanhoihin,
työntekijöiden pois siirtymisen takia tyhjiksi jääneisiin työpaikkoihin tarvitaan kaupunkiin uudet
8 000 työntekijää. Kun vielä kaupungissa työskentelevät, mutta muualla asuvat 8 000 työntekijää
siirretään Turkuun, saadaan kaupungin minimikasvutarpeeksi 23 000 ihmistä.228

Miten Laisaari oletti voivansa siirrellä ihmisiä ja työpaikkoja haluamiinsa paikkoihin
demokraattisessa ja yksityiseen omistukseen perustuvassa yhteiskunnassa? 1920-luvun
modernistit suunnittelivat kaupunkeja uudelle sosialistiselle yhteiskunnalle, jossa ihmisten ja
tehtaiden siirtely suunnitelmallisesti ei olisi ongelma. Laisaaren modernismi olettaa, että
kulttuuri, jossa elämme ja kaikki sen ihmiset ovat materialistisia. Kun Laisaaren rationaalinen
modernismi on kehitysoptimistinen, tieteeseen, teknologiaan ja järkeen luottava, Laisaari olettaa
että järki ja rationaalisuus ohjaa kaikkia ihmisä. Ja kun Laisaaren moderni liittyy yhteiskunnan

224
Laisaari 1952a, 137 ja 138.
225
Laakso 1980, 44.
226
Laisaari 1952a, 42. Vuonna 1960 Turun väkiluku oli 125 000 ja 1970 152 000. Laakso 1980, 44.
227
Laisaari 1952a, 134.
228
Laisaari 1952a, 136.
78

modernisoitumiseen, teollistumiseen, tuotantoprosessien rationalisoitumiseen, Laisaari uskoo että
kaikki ihmiset pyrkivät suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen ja taloudellisuuteen. Ihmisiä ja
yrityksiä ei tarvitse pakottaa vaihtamaan paikkaa eikä ihmisiä muuttamaan tapojaan, riittää kun
ihmisille osoitetaan objektiivisesti miten he voivat rationalisoida omaa elämäänsä. Tämän jälkeen
ihmiset noudattavat asiantuntijan ohjetta vapaaehtoisesti ja hyvällä mielellä.

Kaupungin rakentaminen asumasoluista, asumalähiöistä ja asumakunnista oli keino asuttaa
kaupungin vanhat ja uudet asukkaat tayloristisen tehokkaasti työpaikkojen, palvelujen ja
virkistysmahdollisuuksien äärelle niin, että kaikki turha liikenne saataisiin eliminoitua
kaupungista. Koska Laisaari uskoi ajalle tyypillisesti rakennuskannan yhä nopearytmisempään
uusimiseen ja koska suurin osa Turun rakennuskannasta oli helposti uusittavia puurakennuksia,
kaupungin uudelleen rakentaminen solurakenteisena ei ollut Laisaarelle pelkkää utopiaa. 1950- ja
1960-luvuilla useimmissa suomalaisissa kaupungeissa käsiteltiin vastaavia raskaita
saneerauskaavoja ja useissa kaupungeissa tällaisia kaavoja jopa toteutettiin, vaikka tuskin
solurakenteisina.

Turun kaupunkialue jakaantui Laisaaren yleiskaavaluonnoksessa asumakunniksi ja lähiöiksi
seuraavalla tavalla:
1) Liikekeskusta eli City-alue
2) Aninkaisten asumakunta: Raunistulan, Puolalan ja verkatehtaan asumalähiöt
3) Tuomiokirkon asumakunta: Yliopiston, Kurjenkaivon ja Luostarinmäen asumalähiöt
4) Mikaelin asumakunta: Koulukadun, Puutarhakadun ja Puistokadun asumalähiöt
5) Martin asumakunta: Pajamäen ja Kuninkaankartanon asumalähiöt ja Hirvensalon
ja Korppoolaismäen puolilähiöt
6) Kupittaan asumakunta: Koivulan asumalähiö ja Vasaramäen ja Kurjenmäen
-Luolavuoren puolilähiöt
7) Kaarinan asumakunta: Nummen, Itäharjun ja Littoisten asumalähiöt
8) Maarian asumakunta: Kärsämäen, Vätin ja Suikkilan asumalähiöt
9) Latokartanon asumakunta: Pitkämäen, Iso-Heikkilän ja Pakkarin asumalähiöt
10) Raision asumakunta: Raision kirkon ja Pansion asumalähiöt229

Maarian asumakunnan keskus sijoittui Laisaaren mallissa Raunistulaan, kaikkien muiden
asumakuntien keskukset sijoittuivat vanhoihin numerokaupunginosiin tai aivan ruutukaava-
alueen laidoille.230 Ratkaisu on sikäli ongelmallinen, että jos tarkoituksena oli hajakeskittää
kaupungin palvelut uudestaan lähelle lähiöihin siirtyneitä asukkaita, niin miksi uudet keskukset
sitten sijoitettiin vanhan keskustan alueelle? Lähiömalliaan esitellessään Laisaari oli todennut,
että asumakunnan keskus tulee sijoittaa siten, että jokaisesta asumalähiöstä on sinne
mahdollisimman hyvä ja lyhyt pääsy.

229
Laisaari 1952a, 141-148.
230
Laisaari 1952a, 141-148.
79

Ratkaisu edustaa kuitenkin realismia Laisaaren ajattelussa. Keskuksien, joihin olisi tarkoitus
sijoittaa noin 36 kauppaliikettä, 18 käsityöläisverstasta sekä joukko julkisia rakennuksia,
rakentaminen esikaupunkialueille ei ollut Turussa realistista. Jos Laisaari halusi pitää kiinni
teoreettisen lähiömallinsa osasta, hänen piti tehdä kompromissi sen sijoittamisessa, vaikka hän
samalla joutui vesittämään alkuperäisen ajatuksen hajakeskittämisestä.

Vaikka Laisaaren yleiskaavaa ei vahvistettukaan hallintoelimissä, asemakaavaosasto alkoi
kuitenkin omakotialueiden kaavoituksessa noudattaa siinä esitettyjä suuntaviivoja. Tämä merkitsi
usein sitä, että esikaupunkiliitosten ja asutustoiminnan myötä verrattain summittaisesti syntyneet
omakoti- ja pientaloalueet pyrittiin muodostamaan toimiviksi soluiksi ja asumalähiöiksi. Pienet
omakotialueet eivät kyenneet ylläpitämään riittäviä palveluja, joten niiden tuntumaan alettiin
kaavoittaa tukiasutukseksi kerrostalotontteja. Asuma-alueiden väestöä yritettiin myös lisätä
pienentämällä tonttikokoa, muodostamalla rivitalotontteja tai jakamalla entisiä tontteja kahtia.
Solujen ja lähiöiden muodostamiseksi pyrittiin myös luomaan liike- ja yleistenrakennuksien
tontteja keskeisille paikoille solu- ja lähiökeskuksien muodostamista varten. Myös liikennealueita
pyrittiin suunnittelemaan mahdollisuuksien mukaan lähiöjärjestelmä huomioon ottaen.231

Monet Turun esikaupunkialueista oli kuitenkin jo rakennettu niin täyteen pientaloja, ettei solun tai
lähiön muodostus ollut helppoa. Omakotialueiden muodostaminen toimiviksi kokonaisuuksiksi
olisi edellyttänyt tukiasutusta, mutta tätä hidasti se, että Turun asuntotuotanto sijoittui 1950-luvun
alun jälkeen suurelta osin ruutukaava-alueelle.232 Kun kerrostalorakentaminen alkoi 1950-luvun
lopulla lisääntyä esikaupunkialueilla, rakennusala oli siirtymässä aluerakentamiseen ja teolliseen
rakentamiseen, ja nämä edellyttivät laajoja yhtenäisiä rakennusalueita. Täydennysrakentaminen ei
ollut tehostuvassa rakentamisessa enää mielekästä.

Asumasoluja ja lähiöitä kuitenkin muodostettiin pitkin 1950-lukua asemakaavan muutoksilla ja
laajennuksilla. Pikisaaren puolisolu muodostettiin vuonna 1953. Mälikkälään ja Teräsrautelaan
perustettiin asumasolut vuosina 1953 ja 1954, sekä näiden yhteydessä Satakunnantien varteen
lähiötasoinen keskus. Moikoisiin perustettiin Hirvensalon puolilähiöön kuulunut solu vuonna
1954, Puistomäen solukeskus 1955, Nummenmäelle kaksi solukeskusta 1956, Kuralaan solu
1958, lähiön keskukset Räntämäkeen ja Vähä-Heikkilän – Mäntymäen alueelle 1959,
Vasaramäkeen kolme myymäläkeskiöpiiriä 1959 ja niin edelleen. Iso-Heikkilään kaavoitettiin
1953 6000 asukkaan lähiö, Pansioon ja Artukaisiin kaavoitettiin 1955 yksi erillinen ja yksi
kaksoisasumasolu sekä näille lähiökeskus. 1956 Pahaniemeen muodostettiin kaksoissolu. Suuria

231
Laakso 1980, 111.
232
Laakso 1980, 111.
80

kerrostaloalueita kaavoitettiin 1950-luvun loppupuolella vielä Nummen kaupunginosaan,
Vasaramäkeen ja Luolavuoreen Vähä-Heikkiläntien varteen sekä Uudenmaantien ja Kaskentien
risteykseen.233

Ratkaisuksi luonnollisella kasvulla liian suureksi kasvavalle kaupungille Laisaari esittää
tytärkaupunkien perustamista. Kansantaloudellisista syistä on Laisaaren mukaan asutus ja
tuotanto keskitettävä kaupunkeihin. Koska vanhoja kaupunkeja on vaikeata ja kallista kasvattaa,
on Laisaaren mukaan perustettava uusia kaupunkeja. ”Saksalaisen asemakaavateorian mukaan ei
kaupungissa, voidakseen olla hyvin toimiva, tarvitse olla enempää kuin 20 000 asukasta. Pienet
kaupungit olisi siis kasvatettava, ja uusia kaupunkeja olisi perustettava sitä mukaa kuin tarve
vaatii. Uusista kaupungeista saadaan aina paremmin toimivia ja taloudellisempia kuin
vanhoista.”234

Kuva 8: Konsentriseen tapaan rakentuva kaupunki ja tytärkaupunkiperiaatteelle
rakentuva kaupunki. (Laisaari 1952a, 137.)

233
Laakso 1980, 111 ja 112.
234
Laisaari 1952a, 137 ja 138.
81

Kuva 9: Turku ja sen tytärkaupunkien sijoitus. (Laisaari 1952a, 140.)

Turun yleiskaavaluonnoksessa kaupungille ajateltiin neljää tytärkaupunkia, Naantalia, Lietoa,
Piikkiötä ja Paraista.235 Mikäli tytärkaupunkeja kehitettäisiin johdonmukaisesti, niin Naantalin
väkiluku, joka vuonna 1950 oli 6000, tulisi vuonna 1980 olemaan 13 000. Liedon vastaavat luvut
olivat 3 000 ja 16 000, Piikkiön 3 000 ja 16 000 ja Paraisten 10 000 ja 20 000. Tytärkaupunkien
väestönkasvun oli tarkoitus koostua lähes pelkästään ihmisten siirtymisestä Turusta
tytärkaupunkeihin.236

Jo luettelo Laisaaren suunnittelemista asumakunnista kertoo, etteivät Turun ja naapurikuntien
hallinnolliset rajat merkinneet hänelle paljoakaan. Raision, Maarian ja Kaarinan asumakuntiin
kuului alueita naapurikunnista. Turku oli jo liittänyt itseensä osia näistä kunnista, mutta Laisaari
sisällytti lähes koko Raision kirkonkylää myöten Turkuun. Kaarina oli jo menettänyt Turulle
suurimman osan asukkaistaan, mutta Laisaari liitti Turkuun viellä Littoisen alueen ja sen
eteläpuoliset alueet. Naantalin tytärkaupunkiin Laisaari liitti loput Raision alueesta ja osan
Maskua. Liedon kaupungin oli tarkoitus käsittää Liedon kunnan lisäksi alueita Paattisista ja
Aurasta. Piikkiön kaupunki käsitti Piikkiön pitäjän lisäksi osan Paimiota. Paraisten
tytärkaupunkiin kuului Paraisten kauppala ja pääosa Paraisten maalaiskuntaa.237

Laisaaren yleiskaavan mukaan Turun oli tarkoitus olla vuonna 1980 143 000 asukkaan kaupunki,
mutta väkilukuennusteiden mukaan Turussa voisi olla silloin optimistisen vaihtoehdon
toteutuessa 182 000 asukasta, ja kaupunki kasvaisi myös tästä eteenpäin. Edellä mainitut
tytärkaupungit tarvitsevat täydellisiksi kehittyäkseen yhteensä enintään 55 000 uutta Turkuun
pyrkivää asukasta, mutta toimivat hyvin jo 40 000 asukkaan lisäyksellä. Teoreettisesti ne voisivat
siis olla valmiita jo vuonna 1980.238

Siihen nähden, miten vaikeata alueiden liittäminen Turkuun oli ollut ennen Laisaaren yleiskaavaa,
on vaikea ajatella miten niin laajat kuntaliitokset ja rajojen siirtämiset olisivat voineet onnistua
235
Laisaari 1952a, 139 ja 140.
236
Laisaari 1952a, 149.
237
Laisaari 1952a, 146—148.
238
Laisaari 1952a, 149.
82

yleiskaavan elinaikana. Laisaari perusteli yleiskaavassaan:
Kun nykyaikainen järkiperäisesti suunniteltu kaupunki ei mahdu hallinnollisten
rajojensa sisäpuolelle, on vanhoihin perinteisiin sidottua lainsäädäntöä ryhdyttävä
kehittämään. On aivan mahdotonta jatkaa edelleen sillä vanhalla pohjalla, että ahtaita
kaupunkirajoja ympäröi joukko itsenäisiä maalaiskuntia, joilla ei ole hallinnollisesti
mitään yhteistä kaupungin kanssa. Korkeampiin itsehallintokuntiin tai kunnanliittoihin
asemakaavakysymyksissä on ehdottomasti päästävä. Yleiskaava on aivan turhaa yrittää
mahduttaa nykyisten kaupunkirajojen sisäpuolelle, siinä pelossa, ettei yhteistoimintaa
ympäristökuntien kanssa voitaisi aikaansaada, tai että alueliitoskysymykset tuottaisivat
vaikeuksia. Muodolliset, ja muutettavissa olevat seikat eivät saa olla esteenä
suunnitelmien laatimiselle.239

Vielä 1960-luvulla oli Turussa vireillä suunnitelmia liittää Turkuun kaikki naapurikunnat
Naantalia ja Raisiota lukuunottamatta, siis Kaarina, Kakskerta, Piikkiö, Lieto ja Rusko
kokonaisuudessaan. Tämä suunnitelma toteutui vain Kakskerran osalta, kun vuoden 1986 alusta
Kakskerran pääsaari ja Satava liitettiin Turkuun ympäröivine pikkusaarineen.240

En ole selvittänyt, miksi Laisaaren Turun yleiskaavaa ei hyväksytty kaupungin päättävissä
elimissä, mutta Laisaaren suunnittelema tehokas kaupunki oli kuin kilpa-auto: se olisi pitänyt
toteuttaa johdonmukaisesti ja tinkimättömästi, jotta se olisi toiminut. Yleiskaava oli niin
yksityiskohtainen ja laaja-alainen, että sen ottaminen viralliseksi kaupungin
kehittämissuunnitelmaksi olisi vaatinut niin suuren poliittisen yksimielisyyden ja niin vahvan
tahdon, ettei se olisi ollut mahdollista Turussa. Yleiskaava ei sisältänyt mitään erityisen vahvaa
visuaalista ideaa kaupungin tulevasta hahmosta, mitä olisi voinut pyrkiä toteuttamaan vaikka
lähiöjärjestelmän tarkka toteuttaminen olisikin ollut käytännössä vaikeaa. Epävirallisena ohjeena
Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia antoi oman sävynsä Turun kehittämiseen, mutta
ruutukaava-alueen ulkopuolella, missä kaavan vaikutuksen olisi tullut olla kaikkein suurinta,
laisaarelaisuutta on vaikeinta löytää. Sen sijaan Turun ruutukaava-alueen saneeraus 1950-luvulta
lähtien on toteutettu pitkälti Laisaaren ideologian mukaisesti. Tehokas kaupunki –kirja kuvaa
mielestäni melko tarkasti sitä Turkua joka tällä hetkellä on rakennettuna.

6. Turun asuntorakentaminen ja asumisolot 1950-luvulla

6.1. Rakentamisen 1940-luku

Sodan aikana rakentamista vaikeutti pula kaikesta. Oli pula työvoimasta, eteenkin amattiväestä,
mutta vielä enemmän oli pula rakennusmateriaaleista ja pääomasta. Sota oli vienyt työvoiman

239
Laisaari 1952a, 139.
240
Perälä 1996, 18.
83

lisäksi myös kuljetuskaluston, ja kuljetusverkosto oli ylikuormitettu. Sota-aikaan kuuluivat myös
epävakaat työmarkkinat ja vaikea poliittinen ilmapiiri sekä inflaatio. Pula johti säännöstelyyn,
valvontaan ja pakkosäästämiseen. Joitakin rakennusaineita oli kokonaan korvattava muilla ja
joitakin käytettävä mahdollisimman säästäväisesti. Pyrittiin suosimaan kotimaisia raaka-aineita.
Säännöstelyyn liittyi oleellisesti suunnitelma rakennusten kiireellisyys- ja etuoikeusjärjestyksestä.
Vuonna 1942 vahvistetussa ensimmäisessä kiireellisyysjärjestyksessä etusijalle asetettiin
maataloustuotannolle välttämättömän työvoiman asumis- ja työskentelymahdollisuuksien
turvaaminen.241

Jälleenrakentaminen oli mittava tehtävä. Asuntojen tarve heti sodan jälkeen oli suuri, etenkin
kaupungeissa. Siirtoväki oli sijoitettava, ja ihmisten muutto maalta kaupunkeihin jatkui entistä
vilkkaampana. Sodanjälkeinen demobilisaatio merkitsi puolestaan noin puolen miljoonan hengen
sijoittamista siviilielämään. Sotien jälkeen viranomaisten laatimassa koko rakennustoiminnan
tärkeysjärjestyksessä ei asuntorakentaminen sijoittunut kärkipäähän. Tärkeysjärjestys oli
määritetty seuraavaksi: sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan SOTEVAn ja voimalaitosten
rakennustyöt, muun teollisuuden rakennustyöt, maatalous ja sen vaatimat asunnot sekä kiireelliset
korjaus- ja muutostyöt. Vasta näiden jälkeen tulivat asuntorakentaminen ja sosiaali- ja
koulutoimen rakennustyöt. Paljolti sotakorvausteollisuudesta johtuen asutuskeskusten
rakennustoiminnasta suurin osa oli teollisuus ja liikerakennuksia. Sotakorvauksien maksaminen
piti Suomen kansantalouden tiukoilla. Ensimmäisenä vuonna sodan jälkeen korvaukset olivat 17
% kansantalouden reaalituotosta, tämän jälkeen osuus oli 8—10 % ja vuoden 1948 jälkeen noin 4
%. Suomi sai maksettua sotakorvauksensa syyskuussa vuonna 1952.242

Heti sodan jälkeen säännöstellyt rakennustarvikkeet suunnattiin maaseudulle. Menetettyjen
alueiden asukkaat ja rintamamiehet pyrittiin asuttamaan maalle. Evakoiden ja rintamamiesten
tausta oli yleensä maaseudulla, ja agraaria kulttuuria myös suosittiin ideologisesti verrattuna
kaupunkikulttuuriin. Maaseudun rakentamista suosittiin myös siksi, että siellä rakennettiin
kotimaisesta materiaalista ja pitkälti omatoimisesti. Kuitenkin väestökeskusten asuntotilanne
muodostui pian kestämättömäksi. Vuosina 1941—1951 kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku
kasvoi 415 000 henkilöllä ja maaseudun 51 000 henkilöllä. Kuitenkin noina vuosina maaseudulle
rakennettiin 155 000 asuntoa mutta kaupunkeihin vain 50 600 asuntoa.243

Sodan aikana oli Suomessa otettu käyttöön laaja asunto- ja vuokrasäännöstely sekä pakollinen
kunnallinen asunnonvälitys. Vuokrasopimusten irtisanominen kiellettiin sodan ajaksi.
Kohtuuttoman korkeat vuokrat kiellettiin lailla. Vuokria sai korottaa vain sosiaaliministeriön
241
Mäkiö 1990, 20.
242
Mäkiö 1990, 32 ja 33.
243
Juntto 1990, 203.
84

suosituksen verran. Vuonna 1943 otettiin käyttöön pakollinen asunnonvälitys, jonka mukaan
huoneenvuokraaminen oli sallittu vain huoneenvuokralautakunnan osoittamalle vuokralaisille, ja
huoneistoon voitiin osoittaa alivuokralaisia myös vastoin huoneiston omistajan tahtoa.
Toimenpiteellä haluttiin turvata monilapsisten perheiden asema vuokra-asuntomarkkinoilla.
Kullekin taloudelle varattiin käyttöön vain yksi huone.244

Suomessa tuhoutui sodan seurauksena tai jäi luovutetuille alueille 120 000 asuntoa eli yli
kymmenesosa koko silloisesta asuntokannasta.245 Turussa talvisodan pommituksissa vahingoittui
656 taloa, joista 14 % kokonaan, 10 % enemmän kuin puoliksi ja 76 % vähemmän kuin puoliksi.
Jatkosodan aikana rakennuksia tuhoutui 212, joista 132 kokonaan käyttökelvottomaksi.246 Turun
kaupunginvaltuusto esitti marraskuussa 1944 valtuuston hyväksyttäväksi suunnitelmansa, jonka
mukaan kaupungin toimesta olisi ankaran asuntopulan lievittämiseksi ryhdytty rakentamaan ns.
pika-asuntoja. Keväällä 1945 Huhkolantien varteen Vasaramäen kaupunginosaan nousi
kymmenen puurakenteista, yksikerroksista rivitaloa, jotka kukin sisälsivät kymmenen kappaletta
huoneen ja keittiön käsittäviä asuntoja. Mäntymäen kaupunginosaan jo sodan kestäessä
aloitettuun kahdeksan täyskunnallisen asuintalon työohjelmaan lisättiin marraskuussa 1944 vielä
neljä taloa, ja rakennusten kerrosluku korotettiin samalla kahdesta kolmeen. Mäntymäen taloihin
tuli kaikkiaan 224 huoneen ja keittiön asuntoa. Toisen rakennusvaiheen rakennukset valmistuivat
rakennusainepulan takia vasta vuonna 1948.247

Pula rakennusmateriaaleista vaikutti asuinrakentamiseen. Vuonna 1946 oli rakennusmateriaaleista
vaikeimmin saatavana tiili ja puutavara. Pääosan betoniteräksestä, sementistä ja
keskuslämmityslaitteista sai teollisuus. Myös voimalaitostyömaat olivat etusijalla
rakennusainekiintiöitä jaettaessa. Asuntotuotanto joutui keskittymään puurakentamiseen kunnes
tiili- ja sementtiteollisuus oli saatu tehostumaan. Vuoden 1946 rakennustuotannosta Suomessa oli
85 % puurakentamista, ja vielä 1950-luvun alkupuolella valmistuneiden asuinrakennusten
tilavuudesta puolet oli puurakennuksissa.248

Pienasuntotaloja valmistui 1940-luvulla vielä kuusitoista asuntoa Vasaramäen Lehmustielle ja 204
asuntoa Kurjenmäen kaupunginosaan. Kurjenmäkeen oli jo 1920-luvulla rakennettu kahdeksan ja
1930-luvulla neljätoista kunnallista asuintaloa. Nyt sinne rakennettiin hirrestä yhdeksän
kaksikerroksista, 20 m2:n kokoisia hellahuoneita sisältänyttä rakennusta. Kunnallisesti
rakennettujen, puurunkoisten pienasuntotalojen rakentaminen hiljeni 1940-luvun loppuun

244
Juntto 1990, 193 ja 194.
245
Juntto 1990, 191.
246
Laakso 1980, 153 ja 154.
247
Laakso 1980, 160.
248
Mäkiö 1990, 33.
85

tultaessa.249 Perheasuntoja rakennettiin 1940-luvun loppupuolella vain vähän. Stålarminkadun
varrelle rakennettiin kahdessa vaiheessa — ensin 1943—1944 kolme rakennusta ja 1947—1949
toiset kolme — Turun Perheasunto Oy 1:n rakennuttamia, Totti Soran talonrakennusosastolla
piirtämiä nelikerroksisia rakennuksia. Rakennuksiin tuli 180 asuntoa. Kunkin rakennuksen
päädyssä oli pieni liiketila: sekatavaramyymälä, kaksi leipämyymälää, lihakauppa sekä
kemikaliomyymälä. 250

Rakennustuotanto oli Suomessa perustunut yksityisyritteliäisyyteen. Rakennettiin sellaisia
asuntoja, joilla oli kysyntää. Sodan aikana ja heti sen jälkeen kysyntää oli pienistä asunnoista,
yksiöistä ja kaksioista. Kysyntää ei määrännyt asunnontarvitsijoiden tilantarve vaan pienet varat.
Perhevuokra-asuntotuotannon käynnistämistä heti sodan jälkeen pidettiin välttämättömänä, ja
tähän tarvittiin yhteiskunnan tukea. Yksityinen rakennustoiminta ei pystynyt vastaamaan
asunnontarpeeseen, sillä vuokrasäännöstelystä johtuen vuokrat olivat 1940-luvulla nousseet vain
2—3 -kertaisiksi, kun muut hyödykkeet olivat kallistuneet samana aikana 10—15 -kertaisiksi.
Näin vanhojen talojen vuokrat olivat vain 1/4—1/5 uusien talojen asumiskustannuksista. Kun
uudet asunnot vapautettiin vuokrasäännöstelystä 1940-luvun lopulla vanhojen asuntojen jäädessä
vuokrasäännöstelyn pariin, asuntojen kysyntä painottui voimakkaasti vanhoihin asuntoihin, eikä
uusien asuntojen laajamittainen tuottaminen tällöin ollut kannattavaa.251

1940-luvun loppupuolella virisi keskustelu vuokrasäätelyn keventämisestä. Katsottiin, että vain
markkinavuokrat voisivat elvyttää yksityisen vuokra-asuntorakentamisen ja sitä kautta helpottaa
asuntopulaa. Toisaalta pelättiin, että vuokrien nousu johtaisi palkankorotuspaineisiin ja että sitä
kautta inflaatio voisi ryöstäytyä käsistä. Pelättiin sekasortoa yhteiskunnassa. 1940-luvun lopulla
vuokrasäännöstelyä alettiin kuitenkin purkaa. Uustuotanto jäi vuokrasääntelyn ulkopuolelle
vuonna 1949. Vuokria korotettiin asteittain valtioneuvoston päätöksellä, ja vuokrasäännöstelyn
alaisuudessa olevien kuntien määrää supistettiin. Helsingissä, Turussa ja Tampereella
vuokrasäännöstely oli kuitenkin voimassa vuoteen 1961 asti. Vuokrasäännöstelyn purkaminen oli
osa pakettia, johon kuuluivat myös aravajärjestelmä ja uustuotannon verohuojennukset.252 Vuonna
1948 säädettyjen verohuojennuslakien mukaan vuosina 1947—53 aloitettuun uustuotantoon
tehdyt sijoitukset olisivat kymmenen vuotta vapaita tulo- ja omaisuusverotuksesta. Tarkoituksena
oli houkutella pääomia etenkin vuokrasäännöstelyn lähes kokonaan lopettamaan vuokra-
asuntotuotantoon. Vuoden 1949 aravalainsäädännöllä jaettiin valtion matalakorkoista
pitkäaikaista lainaa asuntotuotantoon. Lainsäädännön tarkoituksena oli lisätä asuntotuotantoa,

249
Laakso 1980, 161-163.
250
Arvilommi 1994, 323 ja Laakso 1980, 161-163.
251
Mäkiö 1990, 39-41.
252
Juntto 1990, 195 ja 196.
86

aravalla ei ollut sosiaalipoliittisia tavoitteita. Aravalainoitus ohjautui suurimmaksi osaksi
omistusasuntotuotantoon.253

6.2. Rakentamisen 1950-luku

1950-luvun alussa pelkästään Euroopan asuntovajaus oli 30 miljoonaa asuntoa. Uskottiin, että
vajaus voitaisiin poistaa vain teollisen massatuotannon avulla uutta tuotantotekniikkaa ja
työmenetelmiä käyttäen. Rakennusten massatuotannosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon. Pula
kuitenkin sitoi rakentamista monin tavoin perinteisiin menetelmiin. Kuten edellisilläkin
vuosikymmenillä, myös 1950-luvulla todettiin rakentamisen ja rakentamistekniikan
jälkeenjääneisyys verrattuna muun teollisuuden koneellistumiseen ja tuotannon
rationalisointiin.254

1950-luvun alussa Laisaari ei puhu rakentamisen muuttumisesta teollisuudeksi vielä mitään.
Olivathan elementtikokeilut vielä 1950-luvun alkupuolella kalliita harjoituksia, ja Laisaari taas oli
kiinnostunut siitä miten nykyhetkessä voidaan tuottaa tehokkaimmin ja taloudellisimmin asuntoja
mahdollisimman monelle asunnontarvitsijalle. Edes Tehokas kaupunki –kirjassa 1960-luvun
alussa, kun Suomi oli juuri siirtymässä laajamittaiseen elementtirakentamiseen, Laisaari ei puhu
juuri mitään elementtirakentamisesta tai teollisesta asuntotuotannosta. Vaikka
rakennusteollisuuden ja Laisaaren tayloristiset ja fordistiset käsitykset kaupungin ja rakennuksen
tehokkuudesta olivat lähellä toisiaan, Laisaarta ei tunnu kiinnostavan juuri lainkaan
talonrakennusalan rationalisointi. Laisaari puhuu rakennuksen tehokkuudesta, mutta ei
rakennusprosessin tehokkuudesta tai rakennuksen tehokkuudesta rakennusliikkeen kannalta.

Olavi Laisaari laski yleiskaavaluonnoksessaan joulukuun 1950 hinnoilla, minkälaisia taloja
Turkuun pitäisi rakentaa, jos halutaan saada mahdollisimman monta asuntoa mahdollisimman
halvalla. Laisaaren lopputulos oli:
Jos päämääränä on saada vastaus siihen, minkälaisia rakennuksia olisi rakennettava,
jotta nykyisen pääomapulan aikana saataisiin mahdollisimman suuri määrä asuntoja
mahdollisimman halvalla on rakennettava ullakkohuoneilla varustettuja omakotitaloja.
Jos kerrostaloja on pakko rakentaa, on ne edullisinta sijoittaa keskustan ulkopuolelle,
missä maa on halpaa, ja käytettävä 4-kerroksista laattavälipohjaista tyyppiä.255

Kun rakennuskustannukset D-luokan yksikerroksisen puisen, kellarin ja ullakkohuoneen kanssa
rakennetun omakotitalon kohdalla tekevät asuntopinta-alan nettoneliömetriä kohti hinnaksi 20

253
Juntto 1990, 205—208.
254
Mäkiö 1990, 42.
255
Laisaari 1952a, 110-114.
87

220 mk, niin B-luokan 3-kerroksisen tavallisen kellarillisen lamellitalon kohdalla asuntopinta-
alan nettoneliömetriä kohti hinnaksi tulee 33 300 mk. Kalleimmat kerrostalotyypit oli Laisaaren
vertailussa jätetty huomioimatta.256 Puinen puolitoistakerroksinen hartiapankkirakentamisena
toteutettu omakotitalo oli myös ainut asuntotyyppi, johon työväenluokkaiselle perheelle oli
taloudellisesti mahdollista ottaa aravalainaa.257

Turun yleiskaavassa Laisaari toteaa, että puurakennuksen hankintakustannukset huonetta kohden
ovat yleensä aina olleet noin 2/3 kivirakennuksen vastaavasta hinnasta. Kun tonttikustannukset
voidaan pitää pienempänä kuin 20 % rakennuksen kustannuksista, puutalo on halvempi ratkaisu
kuin kivitalo. Kun vielä otetaan huomioon, että kolmikerroksista matalampia kivitaloja tai
kuusikerroksista matalampia hissillisiä kivitaloja ei kannata rakentaa, ja toisaalta etenkin
perheellisten tulisi asua mieluiten yksi- tai kaksikerroksisissa rakennuksissa, joissa kontakti
luontoon on mahdollista säilyttää, Laisaari katsoo, että puutalojen syrjäyttäminen kivitaloilla ei
vaikuta edes tarkoituksenmukaiselta.258 Kuitenkin 1950-luvun alkupuoliskolla hieman yli puolet
Turun asuntotuotannosta sijoittui ruutukaavakaupunginosien kerrostaloihin. Turun keskustan
ulkopuolelle nousi 1940- ja 1950-luvuilla laajoja omakotitaloalueita. Kerrostalolähiöitä ryhdyttiin
Turussa rakentamaan vasta 1950-luvun loppupuolella, ja suurimmat kerrostalolähiöt syntyivät
1960- ja 1970-luvuilla.

1950—1953 valmistui Mäntymäen kaupunginosaan Toivolankadun varrelle yhdeksän Turun
kaupungin rakennuttamaa tähtimäistä pistetaloa. Nämä aravalainoitetut täyskunnalliset
vuokratalot oli kaupungin talonrakennusosastolla piirtänyt Annikki Harlas Viljo Laitsalmen
valvonnassa. Asemakaava edellytti piste- ja lamellitalojen rakentamista, mutta ilmeisesti maaston
vaikeus ja halu luoda yhtenäinen katukuva johtivat pelkkään pistetaloratkaisuun. Pieniä
huoneistoja on on yhteensä 137. Tyyppihuoneistot ovat kahden huoneen ja keittiön/keittokomeron
asuntoja. Keskimmäisissä rakennuksissa on neljä myymälähuoneistoa. Nämä muodostivat
alunperin tyypillisen kokonaisuuden, jossa oli erilliset maito-, liha-, lyhyttavara- ja
taloustavaramyymälät. Tiilirakenteiset talot on eristetty ulkopuolelta kevytbetonilaatoilla.259
Tämän jälkeen kaupungin oma asuntotuotanto alkoi osoittaa hiljentymisen merkkejä. 1950-
luvulla kaupunki rakennutti asuntoja lähinnä kaupungin laitosten henkilökunnalle.
Huomattavimmat tällaiset kohteet ovat 1952 ja 1957 valmistuneet kolme Kunnallissairaalan
henkilöstölle tarkoitettua rakennusta.260

256
Laisaari 1952a, 110 ja 111.
257
Juntto 1990, 208.
258
Laisaari 1952a, 100.
259
Arvilommi 1994, 336.
260
Laakso 1980, 169.
88

1950-luvulla Turun kaupunki ohjasi asuntotuotantomäärärahansa pääosin puolikunnallisten
asunto-osakeyhtiöiden rakennuttamiseen. Tässä mallissa kaupunki merkitsee aluksi koko asunto-
osakeyhtiön osakekannan itselleen ja luovuttaa osakkeet asukkaille, kun nämä ovat
yhtiövastikkeen yhteydessä, yleensä kymmenessä vuodessa, maksaneet asuntoaan vastaavan osan
yhtiön omarahoitusosuudesta. Ensimmäisinä puolikunnallisena asunto-osakeyhtiöinä valmistuivat
1952 As. Oy Rauhankatu 23—25 ja As. Oy Turun Tornitalo (Linnankatu 47). 261 Viimeksi
mainittu Aarne Ehojoen piirtämä, kaksi- ja yhdeksänkerroksisesta osasta koostuva rakennus oli
kolme vuotta Turun korkein rakennus.262

Puutarhakadulle, Port Arthurin alueen Kakolan puoleiselle laidalle, valmistui 1952 kolme Totti
Soran piirtämää As. Oy Kontulan nelikerroksista lamellitaloa. Talot on sijoitettu tontin kolmelle
sivulle, jolloin puoliavoimen korttelin ilme ei poikkea liikaa ympäröivistä puutalokortteleista.263
Vuosina 1953—1954 puolikunnallinen asuntotuotanto keskittyi Martin alueelle Betaniankadun
varsille, jonne rakennutti samaan aikaan myös TASO. Turun Asuntotuotanto Oy TASO oli
järjestänyt 1941 kutsukilpailun Stålarminkadun ja Kuninkaankartanonkatujen varrella sijaitsevan
noin neljän hehtaarin suuruisen asuntoalueen suunnittelemisesta. Kilpailun voittivat prof. Jussi
Paatela sekä Hugo Borgström ja Veli Paatela ehdotuksella, jossa oli sekä lamelli- että pistetaloja.
Lopulta alueelle rakennettiin vain yksi lamellitalo ja kymmenen pistetaloa, joiden kerrosluku oli
nostettu neljästä seitsemään. Rakennusten suunnittelusta vastasivat Viljo Laitsalmi, Pekka Sivula
ja Heikki Sarainmaa.264 Martinmäen jälkeen rakennettiin puolikunnallisia asuinrakennuksia jonkin
verran myös Kastuun, Patterinhakaan ja IV ja VIII kaupunginosaan, ennen kaikkea kuitenkin
Nummen kaupunginosaan. TASO:n rakentaminen keskittyi 1950-luvun puoliväliin asti IV
kaupunginosaan, siirtyen tämän jälkeen Mäntymäelle ja edelleen Luolavuoreen.265

1950—1954 Turun asuntotuotannosta tapahtui 52% ruutukaava-alueilla ja tästä yli puolet IV ja
VIII kaupunginosissa. Näihin kaupunginosiin sijoittui tuolloin myös kaupungin puolikunnallisten
asuintalojen rakentaminen sekä TASO:n rakentaminen. Muu ruutukaava-alueen rakentaminen
keskittyi aivan keskustaan VI ja VII kaupunginosiin. Ruutukaava-alueen ulkopuolella
asuinrakentaminen oli pääasiassa omakotirakentamista. 1950-luvun alkupuolella valmistui
asuinkerrostaloja ruutukaava-alueen ulkopuolelle seuraavasti: Mäntymäen vuokrapistetalot,
Kastuun Tampereentien varteen kolme rakennusta, Vasaramäkeen Lehmustielle yksi,
Nummenmäelle Vanhan Hämeentien alkuun yksi ja Kurjenmäkeen Kunnallissairaalan
henkilöstön rakennukset.266
261
Laakso 1980, 170,.
262
Arvilommi 1994, 332.
263
Arvilommi 1994, 333.
264
Arvilommi 1994, 320.
265
Laakso 1980, 170, 171.
266
Laakso 1980, 173.
89

Ensimmäinen suurempi ruutukaava-alueen ulkopuolinen asuinkerrostaloalue oli Patterinhaka.
1950-luvun loppupuolella kerrostaloja rakennettiin myös Nummen kaupunginosaan, Mäntymäen
alueelle Käpytien varteen sekä Luolavuoreen ja Vasaramäkeen. Pohjolan kaupunginosaan,
Juhannuskukkulalle nousi kerrostaloja, samoin Pitkämäen kaupunginosaan Vakka-Suomentien
varrelle. Vuosina 1955—64 nousi Vasaramäen kaupunginosaan 1207 asuntoa, Iso-Heikkilään
1143, Luolavuoreen 1077 ja Nummen kaupunginosaan 850, Kaerlaan 475 ja Kastuun 386
asuntoa. Vuodesta 1958 eteenpäin nousi Nummen kaupunginosaan kaupunginarkkitehti A. S.
Sandelinin piirtämänä kolme kymmenenkerroksista tornitaloa ja niihin liittyen seitsemän
lamellitaloa. Rakennusryhmässä on lähes 400 asuntoa. Luolavuoren kaupunginosaan rakennettiin
1950-luvun lopulta alkaen Toivolanpuiston alue, jonka suunnitteli arkkitehtitoimisto Laitsalmi—
Salokannel. Kaupunginosan toiselle laidalle, Uudenmaantien ja Kaskentien risteykseen nousi
myös 1950-luvun lopulla kuusi kahdeksankerroksista lamellitaloa. Vasaramäen laelle kaavoitettu
puutarhakaupunkimainen asumalähiö koostuu 3—4 -kerroksisista piste- ja lamellitaloista, jotka
on piirtänyt Olavi Laisaari. Näistä neljä valmistui 1950-luvun puolella.267

Miten Turun 1950-luvun rakentaminen sitten vastasi Olavi Laisaaren Turun yleiskaavan
suunnitelmia? Laisaaren kaavaahan ei koskaan vahvistettu Turun hallintoelimissä, joten se toimi
lähinnä epävirallisena taustana kaupungin suunnittelulle. Kaupunkikuvan kannalta 1950-luvulla,
Olavi Laisaaren asemakaava-arkkitehtiaikana, Turkuun rakennetut tai kaavoitetut asuinalueet ovat
varsin vaihtelevia. Omakotialueiden tai rivitaloryhmien kaavat eivät ainakaan toteutuneissa
muodoissaan muistuta Laisaaren lähiömallissa esitettyä asumasolun tai tonttiryhmän mallia.
Omakotialueet vastaavat kaupunkikuvallisesti 1940—1950 –lukujen tyypillisiä toteutuksia.

Turun 1950-luvun kerrostaloalueilla esiintyy lähes kaikkia mahdollisia tapoja sommitella
rakennukset ympäristöönsä. Kastussa Tampereentien vieressä ja Luolavuoressa Uudenmaantien
varrella sijaitsevat lamellit ovat yhdenmukaisissa riveissä päädyt kohti katua. Luolavuoren
rakennusryhmä muistuttaa hyvin paljon — niin sommitelmaltaan kuin rakennusten
hahmoltaankin — kymmenen vuotta aikaisemmin Helsinkiin Mannerheimintien varrelle
noussutta lamellitalojen ryhmää. Luolavuoren Toivolanpuisto taas muistuttaa monia Helsinkiin
1950-luvulla nousseita lähiöitä, esimerkiksi Länsi-Herttoniemeä. Lamellitalojen pitkät sivut
seuraavat kaartuvien katujen linjoja, ja pistetalot ja osa lamellitaloista on sijoitettu kauemmas
tielinjoista puiden sekaan. Kaupunkikuva on osittain kaupunkimainen, osittain metsälähiömäinen.
Uudenmaantien varrella, Vasaramäen puolella sijaitsevalla kerrostaloalueella taas on sijoitettu
rakennukset vapaasti puuston sekaan. Turun liikekeskustassa rakennustapa oli usein sellainen, että
rakennukset noudattivat yhden tai kahden kerroksen matkalta, liiketilojen osalta, suljettua
267
Laakso 1980, 175.
90

rakennustapaa, mutta ylemmissä asuinkerroksissa avointa. Tällainen ratkaisu oli liittynyt jo Alvar
Aallon 1930-luvun alussa laatimaan Turun kaavoitusehdotukseen, joka noudatti Hilberseimerin
1920-luvun suurkaupunkisuunnitelmien mallia. Numerokaupunginosien asuntoalueilla
noudatettiin avointa tai puoliavointa rakennustapaa, rakennusten sijoittuessa yleensä katulinjaan.
Martissa esiintyy myös vapaampia tapoja sijoittaa asuinkerrostaloja.

Kerrostaloalueilla Laisaaren tavoitteet ovat toteutuneet näkyvämmin kuin pientaloalueilla.
Laisaari oli esittänyt eri liikennemuotojen erotteluun ja jalankulkuliikenteen tehostamiseen
liittyen kävelyväylien avaamista keskustakortteleiden halki, ja useita tällaisia city-kortteleita
rakennettiinkin Turun liikekeskustan alueelle. Korttelin sisäosaan saatiin luotua näin lisää
liiketilaa. Koska Turun 1950-luvun ruutukaava-alueen ulkopuoliset kerrostaloalueet olivat melko
pieniä, on Laisaaren asumasolumallissakin edellytetty kiinteä yhteys asuntoalueen ja lähiöpuiston
välillä voitu usein toteuttaa paljon paremmin kuin laajoilla omakotialueilla, jotka eivät aina liity
mihinkään puistoksi sopivaan metsään tai kenttään. Laisaaren mallissa solun keskus ja
kerrostaloryhmät oli tarkoitus sijoittaa pääliikenneväylän ja solun sisälle pientaloalueille
haarautuvien väylien risteykseen. Hieman tämän tapaista hahmotusta voi nähdä useilla Turun
1950-luvun kerrostaloalueilla.

Laisaaren lähiömalli olisi toteutuakseen suunnitelman mukaisessa asussa vaatinut
funktionalistisen ihanteen mukaisesti pohjakseen rakentamattoman laajan, yhden omistajan
hallussa olevan alueen, jonka yksi arkkitehti olisi suunnitellut ja yksi rakennusliike rakentanut.
Iso-Heikkilän lisäksi tällaisia laajoja yhtenäisiä, mutta rakentamattomia alueita ei juurikaan 1950-
luvulla Turusta löytynyt, sillä Laisaari vastusti kaupunkirakenteen liiallista hajoamista ja siksi
uusia lähiöitä ei rakennettu niin kauas, että rakentamatonta tilaa olisi riittänyt. Rakentaminen
1950-luvun Turussa oli lähinnä täydennysrakentamista alueille, joilla oli jo rakennuskantaa ja
tieverkkoa ja jonka maanomistussuhteet olivat kirjavat. Tästä johtuen turkulaisia asumasoluja,
lähiöitä ja asumakuntia on varsin vaikea erottaa maisemasta ainakaan monen vuosikymmenen
kuluttua alueiden rakentamisesta. Asumasolun tasolla piirteitä Laisaaren lähiömallista näkee
helpoimmin. Tuhannen hengen solu on yksikkö, joka Turussa pystyttiin rakentamaan suhteellisen
nopeasti, joskus jopa yhden suunnitelman mukaan kuten ihanteena oli.

Varsinaista tytärkaupunkijärjestelmää Suomeen ei ole kehittynyt. Naantali, Lieto, Piikkiö ja
Parainen, paikkakunnat jotka Laisaari nimesi Turun tytärkaupungeiksi, ovat kasvaneet, ja ne ovat
käytännössä Turun tytärkaupunkeja, mutta kuitenkin itsenäisiä kuntia. Raisio ja Kaarina, jotka
Laisaari olisi liittänyt kokonaisuudessaan osaksi Turkua, ovat Turulle tapahtuneista
aluemenetyksistä huolimatta kasvaneet itsenäisiksi kaupungeiksi Turun kylkeen.
91

Asumakunnan keskuksella oli keskeinen osa Laisaaren hajakeskitysjärjestelmässä. Sen piti
hajauttaa liikekeskuksen palveluja lähemmäs kaupungin asukkaita ja näin vähentää
liikekeskuksen tukkeutumispainetta sekä vähentää yleensäkin kaupungin turhaa liikennettä. 1950-
luvun rakentamisen verotuskohtelusta johtuen liikekeskustan alueelle rakennettiin runsaasti lisää
asuntoja, vaikka Laisaari oli tarkoittanut, että asuminen vähenisi tai loppuisi kokonaan
liikekeskustan alueella. Toisaalta liikekeskustaa ei pystytty hajauttamaan asumakuntien
keskuksiin. Tältä osin Laisaaren suunnitelma Turun kehittämiseksi ei toteutunut, vaan kaupunkia
rakennettiin konsentrisesti kuten ennenkin.

Laisaaren yleiskaavan suunnittelualueella asui vuonna 1950 noin 106 000 henkilöä ja
suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 143 000 henkilöä. Keskustan asumakunnissa asui
vuonna 1950 noin 52 800 asukasta ja suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 60 000 henkilöä.
Aurajoen itäpuolisten neljän asumakunnan, Martin, Tuomiokirkon, Kupittaan ja Kaarinan,
alueella asui vuonna 1950 noin 52 050 henkilöä ja suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 65
150 asukasta. Kun Aurajoen itäpuolisille asumakunnille oli tyypillistä asuntojen runsaus ja
työpaikkojen niukkuus, niin Aurajoen länsipuolisille asumakunnille puolestaan oli ominaista
työpaikkojen runsaus ja asuntojen niukkuus. Maarian, Aninkaisten, Mikaelin, Latokartanon ja
Raision asumakunnissa asui vuonna 1950 noin 53 825 henkilöä ja ennusteen mukaan vuonna
1980 noin 77 850 henkilöä.268

Koska Laisaaren yleiskaava laski Turun kaupungin väkiluvun kasvuksi 30 vuodessa vain alle 40
000 ihmistä, on selvää, että kun toisaalta Laisaaren mukaan asumalähiö olisi ihannetapauksessa
rakennettava kerralla valmiiksi, Laisaari ei suunnitellut Turkuun monta kokonaan uutta lähiötä.
Aurajoen länsipuolelle, alueelle jolla oli liikaa työpaikkoja suhteessa asukkaisiin, suunniteltiin
Iso-Heikkilän lähiö lähes rakentamattomalle alueelle. Myös Pansion lähiön, jonka alueella
Pansiossa ja Pernossa oli runsaasti teollisuutta, oli tarkoitus kasvaa 2200 asukkaan alueesta 7900
asukkaan lähiöksi.269 Muualla väestön kasvu oli suunniteltu niin hillityksi, että Laisaaren
lähiömallin mukaisten lähiöiden rakentaminen jäi 1950-luvulla tekemättä.

6.3. Asumisolot Turussa 1940- ja 1950-luvulla

Vuosina 1949—59 valtio lainoitti lähes 70 prosenttia asuntotuotannosta. Vuokrasääntely oli
voimassa, ja asuntojen uustuotantoa tuettiin huomattavin verohuojennuksin. Asuntopolitiikan
taustalla ei kuitenkaan ollut määrätietoista hyvinvointiajattelua. Myös tasa-arvoajattelu puuttui. 270
268
Laisaari 1952a, 144-148.
269
Laisaari 1952a, 148.
270
Juntto 1990, 228.
92

Aravalainat ohjautuivat hyväosaisille perheille. Vuonna 1953 lainoitettujen helsinkiläisten
aravahuoneistojen omistajista 57 prosenttia ja aravavuokralaisista 30 prosenttia kuului ylimpään
sosiaaliluokkaan, vaikka kaupungin palkannauttijoista vain 12 prosenttia kuului tähän
luokkaan.271 Suomalaisessa asuntopolitiikassa toteutui ns. ”filling up”-periaate, eli yhteiskunnan
varoilla tuettiin hyväosaisten asunnonhankintaa. Kun ylemmät sosiaaliluokat muuttivat uusiin
asuntoihin, alemmille luokille vapautui näin entistä parempia asuntoja.

Vuoden 1966 asuntolaskennassa tilastoitiin erikseen asunnot, joissa on ”täysi varustetaso”.
Parhaiten varustettuja alueita olivat ne, joille oli rakennettu 1950- ja 1960-luvuilla. Turun
parhaiten varustettu kaupunginosa oli Iso-Heikkilä, jossa täysi varustetaso oli 89.0 %:ssa
asunnoista. Luolavuori oli toiseksi parhaiten varustettu kaupunginosa (82.8 %), ja parhaiten
varustettu numerokaupunkiosa, VII, oli kolmas (82.5 %). Raunistulan asunnoista 1966 oli kaikilla
mukavuuksilla varustettu 20.3 %.272

Vuoden 1960 väestölaskennan mukaan Turun ammatissatoimineesta väestöstä 57.7 % voitiin
laskea työntekijöiksi. Turussa oli yksitoista kaupunginosaa, joissa työntekijöiden osuus oli yli
kolme neljännestä. Näiden lisäksi oli vielä viisitoista kaupunginosaa, joissa työntekijöiden osuus
oli yli seitsemänkymmentä prosenttia. Niillä alueilla, jonne rakennettiin runsaasti
kerrostaloasuntoja 1940- ja 1950-luvulla, työväestön osuus jäi suhteellisen vähäiseksi. Iso-
Heikkilässä työntekijöiden osuus oli vain 51.2 %, Luolavuoren työssäkäyvästä väestöstä vain
49.2 % kuului työntekijöihin, ja IV kaupunginosassa eli Martissa tämä luku oli 48.5 %. 273
Vuoden 1960 väestölaskennan mukaan keskustan ulkopuolisille kerrostaloalueille on tyypillistä
toimihenkilöiden suuri osuus. Kun koko Turun ammatissatoimineesta väestöstä 34.2 % kuului
johtotehtävissä oleviin ja toimihenkilöihin, niin Luolavuoressa vastaava luku oli 44.3 % ja Iso-
Heikkilässä 42.9 %. Toimihenkilöiden osuudessa 1950-luvun kerrostalolähiöt olivat saavuttaneet
ruutukaava-alueen luvut.274 Yrittäjä- ja ylioppilaspitoisuuksissa ruutukaavakaupunginosien
ulkopuoliset alueet eivät pärjänneet keskustan parhaille alueille, jotka olivat I—IV ja VI—VII,
mutta keskikoulun käyneitä oli mainittujen ruutukaavakaupunginosien lisäksi yli kaupungin
keskiarvon myös Iso-Heikkilän ja Luolavuoren kaupunginosissa.275

1950-luvulla Turun vanha keskihakuinen kaupunkirakenne, jossa paremmat kaupunginosat
sijaitsevat keskustassa ja huonommat alueet kaupungin laidoilla, alkoi hajota siten, että vanhojen,
kaupungin laidalla sijaitsevien työläiskaupunginosien taakse nousi uusia, keskiluokkaisia

271
Juntto 1990, 210.
272
Laakso 1980, 234.
273
Laakso 1980, 236.
274
Laakso 1980, 237.
275
Laakso 1980, 237.
93

asuntoalueita. Port Arthurin työläiskaupunginosa jäi keskustan ja Iso-Heikkilän väliin, ja
Mäntymäen ja Kurjenmäen pienasuntoalueet jäivät keskustan ja Luolavuoren puristukseen.
Perinteisesti asumismukavuudeltaan parhaat asunnot olivat sijainneet keskeisten kaupunginosien
kivitaloissa, ja vielä 1950-luvullakin parhaat asunnot olivat kerrostaloasuntoja. Omakotitalojen
mukavuudet olivat vajavaisia, mikä johtui tarvikepulasta ja siitä, että 1940—1950 –luvuilla
omakotitaloalueet sijoitettiin usein kauas kaupungin vesijohto- ja viemäriverkosta. 1960-luvulla
omakotitalot olivat jo mukavuuksiltaan kerrostaloasuntojen veroisia.276

Vuoden 1950 lopulla tehdyn asuntolaskelman mukaan Turussa oli hotellit, henkilökunta-
asuntolat, sairaalat ja laitosasunnot poislukien 31 507 asuntoa. Ruokakuntia Turussa oli samaan
aikaan 37 405, joista huoneenhaltijaruokakuntia oli 84.2 % ja alivuokralaisruokakuntia 11.8 %.
Sodan tuhoista huolimatta asuntotilanne oli 1950 lukumääräisesti jo sama kuin kaksikymmentä
vuotta aikaisemmin. Syksyllä 1944 asuntotilanne oli ollut niin huono, että kaupunki anoi lupaa
ottaa saksalaisten sodan aikana käyttämät parakit, ”Pikku Berliini”, asuinkäyttöön. Myös
Käsityöläismuseon ottamista takaisin asumiskäyttöön suunniteltiin.277

Vuonna 1938 Turun asuntokannasta noin 75 % oli hellahuoneen tai huoneen ja keittiön käsittäviä
asuntoja. Esikaupunkialueilla lähes kaikki asunnot olivat tällaisia pienasuntoja.278 Heti sodan
jälkeen rakennetut pika-asunnot olivat myös lähes pelkästään pienasuntoja. Vuonna 1950
turkulaisasunnoista oli ahtaasti asuttuja — yli kaksi asukasta per huone — 21.9 %.279

Taulukko esittää eri kokoisten asuntojen osuus Turun asuntokannasta vuosina 1950 ja 1960.
Huoneiston huoneluku Osuus asuntojen Osuus asuntojen
kokonaismäärästä (%) kokonaismäärästä (%) vuonna
vuonna 1950 1960
1 37,2 29,1
2 38,6 33,2
3 14,5 22,4
4 5,5 9,5
5 2,3 3,9
6 1,0 1,3
7 0,4 0,4
8- 0,3 0,2

Edellisessä taulukossa280 yhden huoneen asunto tarkoittaa hellahuonetta ja kahden huoneen asunto
huoneen ja keittiön asuntoa. Aravalainsäädäntö määräsi rakentamaan noin viidenkymmenen

276
Laakso 1980, 237-239.
277
Laakso 1980, 210 ja 211.
278
Laakso 1980, 216 ja 217.
279
Laakso 1980, 219.
280
Laakso 1980, 221.
94

neliömetrin kokoisia kaksioita, ja tämän kokoisten asuntojen prosentuaalinen määrä nousi
selvästi 1950-luvulla.

Kun vuonna 1950 Turun asunnoista 21.9 % oli ahtaasti asuttuja ja turkulaisista 30.5 % asui
ahtaasti, niin vuonna 1960 ahtaasti asuttuja asuntoja oli enää 11.5 %, ja turkulaisista asui ahtaasti
17.5 %. Kun vuonna 1950 Turun asumistiheys oli ollut maan keskiarvoa suurempi, niin
kymmenessä vuodessa Turku alitti asumistiheydessä jo Tampereen. Täten voi sanoa, että Turun
1950-luvun asuntotuotanto onnistui määrällisessä tehtävässään ja pystyi nostamaan Turun
asumisolot muiden suurten suomalaiskaupunkien tasolle.281

Sotavuodet ja pommitukset heikensivät Turun asuntojen varustelutasoa, sillä pommi tuhosi yhtä
lailla mukavuuksilla varustetun kuin niitä vailla olevan asunnon, mutta sodan jälkeen
rakennetuissa pika-asunnoissa tingittiin yleensä laadusta määrän hyväksi. 1950-luvun alkaessa
Turun asuntojen mukavuudet olivat kutakuinkin samalla tasolla kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin.282

Eri mukavuuksien määrä yleistyi Turussa seuraavasti. Luvut kuvaavat mukavuuksilla
varustettujen asuntojen osuutta prosentteina asuntojen kokonaismäärästä:283
1950 1960
Vesijohto: 57,4 79,0
Viemäri: 60,2 80,7
WC: 28,6 61,3
Keskuslämpö: 24,1 52,7
Lämmin vesi: 10,3 39,1
Kylpyhuone: 13,1 33,8

Funktionalismi Euroopassa pyrki sosiaaliseen rakentamiseen yhteiskunnan varoilla, mutta
Suomessa yhteiskunnan puuttuminen asuntotuotantoon torjuttiin jo 1930-luvulla. 1940-luvun
loppupuolen ensimmäisen jälleenrakennuskauden kunnallisen rakentamisen jälkeen
asuntorakentaminen siirtyi kokonaan yksityisten rakennuttajien tehtäväksi. Yhteiskunta tuki
asuntotuotantoa piittaamatta siitä, kuka rakensi ja kenelle. Suomessa eksistenssiminimiasunto oli
täysin varusteltu funkisasunto, johon vain ylimmillä sosiaaliluokilla oli varaa. Suomessa on
pidetty kunnioitettavana saavutuksena sitä, että sodan jälkeen pystyttiin rakentamaan kerralla
pysyvät kodit ihmisille, niin ettei Suomessa juurikaan tarvinnut turvautua parakkiasutukseen.
Korkealuokkainen rakentaminen oli mahdollista, koska yhteiskunta tuki juuri ylimpien
yhteiskuntaluokkien omistusasunnon hankintaa.

281
Laakso 1980, 222 ja 223.
282
Laakso 1980, 227.
283
Laakso 1980, 227.
95

7. Iso-Heikkilä

7.1 Iso-Heikkilän historia ennen vuotta 1953

Ensimmäinen tunnettu Iso-Heikkilää koskeva tieto on Skoklosterin ns. Turku-kodexissa, vuodelta
1450. Asiakirjassa kerrotaan mm., että kuuden pitäjän talonpojat olivat velvoitetut suorittamaan
kahdeksan juhtapäivätyötä mainittuun Turun linnan alaiseen latokartanoon. Keskiajalla ja 1500-
luvun alussa Iso-Heikkilän nimi oli Turun linnan latokartano, Åbo slotz ladegård, tai ainoastaan
Latokartano.284 Mutta kun Turun piispalta 1528 peruutetusta Kuusiston linnasta muodostettiin
toinen linnan latokartano sekä Ruissalosta tuli 1540-luvulla kolmas ja Kaarinan Heikkilästä ja
Lausteesta 1550-luvulla neljäs ja viides latokartano, alettiin Iso-Heikkilää kutsua Turun
latokartanoksi. 1500-luvun lopulta kartanoa kutsuttiin Isoksi latokartanoksi. 1600-luvun lopulla
tuli Ison latokartanon nimeksi Heikkilä, ja koska Turun liepeillä oli jo yksi Heikkilä-niminen
latokartano, sai uusi Heikkilä nimekseen Iso-Heikkilä, ja alkuperäinen Heikkilä nimettiin Vähä-
Heikkiläksi.285

1500-luvulla Iso-Heikkilä, kuten muutkin Turun linnaläänin latokartanot oli milloin linnan
välittömässä hallinnassa, milloin sillä oli oma voutinsa, joka tilitti suoraan Tukholman
kamariin.286 Iso-Heikkilän latokartanossa harjoitettiin varsin suurimuotoista peltoviljelyä ja
kotieläinten pitoa. Hallinnollisesti Turun linnan alue ja Iso-Heikkilän ja Ruissalon latokartanot
luettiin aina 1800-luvulle saakka Maarian pitäjään kuuluviksi. Kirkollisesti ne erottautuivat jo
keskiajalla Maarian kirkkopitäjästä erikoiseksi Turun linnanseurakunnaksi. Tämä seurakunta
lakkautettiin vuonna 1824, ja siihen kuuluneet alueet liitettiin Maarian seurakuntaan.287

1600-luvun Iso-Heikkilä oli vuokralla milloin kenellekin. Kruunun miehillä näyttää yleensä
olleen etuoikeus Ison latokartanon vuokraamiseen.288 Vuonna 1696 Turun läänin
jalkaväkirykmentin majuri Gerhard Johan von Löwenwolde esitti, että Iso-Heikkilä
luovutettaisiin hänelle virkataloksi, ja ehdotus hyväksyttiin. 289 Virkatalona Iso-Heikkilä toimi,
kunnes vuonna 1919 valtioneuvosto luovutti 70 hehtaaria Iso-Heikkilän maata Turun

284
Sahlberg 1962, 3.
285
Oja 1944, 383 - 384 ja Sahlberg 1962, 3.
286
Sahlberg 1962, 4.
287
Oja 1944, 388.
288
Sahlberg 1962, 4.
289
Sahlberg 1962, 10.
96

Yliopistoseuralle. Tarkoitus oli, että Turun yliopisto olisi sijoitettu sinne. Yliopistoseura osti
kuitenkin 1920 Phoenix-hotellin Turun kauppatorin laidalta, ja sen tiloihin mahtuivat lähes kaikki
yliopiston toiminnat. Iso-Heikkilään perustettiin kasvitieteellinen puutarha, rakennettiin tähtitorni
ja tilan tallirakennus sisustettiin kemian laboratorioksi. Vuonna 1919 Yliopistoseura sai Alfred
Kordelinin kuolinpesältä lahjoituksena Kultarannan huvilatilan, ja vuonna 1922 tapahtui
vaihtokauppa, jossa valtio sai Kultarannan ja Yliopistoseura 142 hehtaaria Iso-Heikkilän maita290

Tähtitorni jäi ainoaksi yliopistorakennukseksi Iso-Heikkilään, sillä Turun kaupunki osti 72
hehtaaria Iso-Heikkilän alueesta Turun yliopistolta syyskuussa 1945. 138 miljoonan markan
arvoiseksi arvioitu alue siirtyi Turun kaupungille niin, että kaupungilla oli oikeus suorittaa
kauppasumma aikaisintaan 20 vuoden kuluttua. Vuosikorkona kaupungin tuli maksaa
yliopistolle 35 Helsingin yliopiston professorin vuosipalkkaa vastaava summa. Yliopiston
tilinpäätöksen loppusummasta katettiin 1947 Ison-Heikkilän tuloilla lähes 2/3, ja 1954 vielä 44
%. Sopimusta tehtäessä professorien palkat olivat olleet kuopassa.291

1950-luvulla Turun kaupunki tuki yliopiston rakennushankkeita Ryssänmäellä suorittamalla
yliopistolle osan Iso-Heikkilän kauppahinnasta etuajassa.292 Kaupunki myi 1955 kartanon
asuntopihatontin ympäristöineen, kaikkiaan 6 hehtaaria, SOK:lle teollisuustontiksi. Tähän päättyi
Iso-Heikkilän kartanon historia.293 Lokakuussa 1955 Turun kaupunginvaltuusto käsitteli
kysymystä Iso-Heikkilän kartanon rakennusten kohtalosta. Museolautakunnalla oli kaksi
vaihtoehtoista ehdotusta. Toisessa rakennukset esitettiin purettaviksi ja rakennusaineet
annettavaksi Luostarinmäen ja Quenselin käyttöön. Toisessa ehdotuksessa rakennukset esitettiin
siirrettäväksi Ruissaloon. Kaupunginhallitus esitti rakennusten siirtämistä Ruissaloon.
Kaupunginvaltuusto käsitteli Vt. valtionarkeologi Nils Cleven lausunnon, jossa todetaan, että Iso-
Heikkilä on rakennusmuistomerkkinä sitä luokkaa, että se olisi kansallisena muistomerkkinä
säilytettävä. Cleve toteaa, että rakennusten kunto on hyvä/tyydyttävä ja että rakennuksissa on
tallella alkuperäisiä ovia, ikkunoita ja kangastapetteja.294

Huolimatta siitä, että marraskuussa 1955 kaupunginvaltuustossa todettiin, että ”talojen hävittäjät
tulevat jonkun vuosikymmenen kuluttua saamaan ankaran arvostelun osakseen”,
kaupunginvaltuusto päätti kyseisenä päivänä, että Iso-Heikkilän rakennukset puretaan ja
arvokkaimmat osat otetaan talteen.295 Sivurakennusten lisäksi purettiin kaksi päärakennusta.

290
Uusitalo 1982, 347.
291
Sama, 348 ja 349.
292
Kaupunginvaltuuston esityslistat ja päätökset (KvEP) 1953, 372.
293
Sahlberg 1962, 10.
294
KvEP 1955, 438.
295
KvEP 1955, 497.
97

Vanhemman oli rakennuttanut eversti Ernst Gustaf von Willebrand todennäköisesti vuonna
1724.296 Uudemman päärakennuksen rakennutti kenraalimajuri Reuterskiöld todennäköisesti
vuonna 1798.297 Bertel Jungin Turun kaava kaikessa urbanismissaan olisi säästänyt Iso-Heikkilän
rakennukset, mutta nyt jopa kukkula, jolla kartano sijaitsi, on tasoitettu.

Ensimmäisen kerran ajatus kaupungin laajentumisesta Iso-Heikkilän suuntaan tuli ajankohtaiseksi
Bertel Jungin yleiskaavasuunnitelman myötä. Tultuaan Turkuun satamayhtiön palvelukseen Jung
laati yhdessä yhtiön johdon kanssa yleissuunnitelman, joka kattoi Satama-Transito Oy:n hallussa
olleen Pansion lisäksi Iso-Heikkilän ja sataman alueet. 298

Sataman oletettiin vetävän puoleensa kaupungin elikeinotoimintaa, ja Linnanselän alueen
asemakaavasuunnitelman tarkoituksena oli luoda tulevalle Suur-Turulle uusi liikekeskus sen
pääsataman läheisyyten. Toisaalta Jungin pyrkimyksenä oli saada Turun linna raskaine,
monumentaalisine rakenteineen sekä Iso-Heikkilän alueelle suunnitellut suomalaisen yliopiston
rakennukset liittymään alueen kaavaan orgaanisella ja riittävän vaikuttavalla tavalla. Jungin
ehdotusta hallitsi pohjois-eteläsuuntainen leveä puistokatu, jonka toisessa päässä oli linna ja
toisessa, Iso-Heikkilän alueen korkeimmalla kohdalla, yliopisto. Linnaa ympäröi puisto ja matalat
rivitaloryhmät, joiden tarkoituksena oli toisaalta vähentää liikennettä linnan ympäristössä,
toisaalta korostaa linnan yksinkertaista komeutta. Myös yliopiston ympärille oli varattu laajat
viheralueet pientalotontteineen, jotka oli tarkoitettu lähinnä opettajakunnan asuma-alueeksi.
Linnasta yliopistoon suunniteltu lähes sata metriä leveä puistokatu muodosti Jungin
kaavaehdotuksen pääakselin, jonka molemmille puolille asemakaava oli rakennettu miltei
symmetrisesti.299

Kaavaehdotuksen toisena perusajatuksena oli uuden kaupunginosan mahdollisimman tehokas
liittäminen vanhaan ruutukaavaan. Tätä tarkoitusta varten Jung suunnitteli diagonaalikadun, joka
lähti Eerikinkadun ja Sairashuoneenkadun risteyksestä, paikasta johon Eliel Saarinen oli
suunnittelemassa Turun uutta kaupungintaloa, ja johti vanhan ruutukaavan VII kaupunginosaa
halkoen Iso-Heikkilän pääkadulle. Ja koska Iso-Heikkilästä oli tarkoitus tulla Turun uusi city,
rakennuskorkeudet olivat suuret. Linnaa ja yliopistoa yhdistävälle kadulle olisi saanut rakentaa
kahdeksankerroksisia rakennuksia ja poikkipäin kulkevalle valtaväylälle kymmenenkerroksisia
liike- ja tavaratalorakennuksia. Sivukatujen korttelit oli varattu viisikerroksisille
300
vuokrakasarmeille.

296
Sahlberg 1962, 18.
297
Sahlberg 1962, 24.
298
Laakso 1980, 74 ja 75.
299
Laakso 1980, 75 ja 77.
300
Laakso 1980, 77 ja Nikula 1990, 100.
98

Bertel Jung sai Iso-Heikkilää koskevan asemakaavaluonnoksensa valmiiksi toukokuussa 1921,
mutta työ jätettiin rahatoimikamarin haltuun odottamaan kesken olleiden satamasuunnitelmien
ratkeamista. Asemakaavaesitys pysyi esillä siihen liittyneen diagonaalikatusuunnitelman takia,
mutta kun Pansion suursataman toteutus siirtyi kaukaiseen tulevaisuuteen, niin 1924 hiipui myös
suunnitelma diagonaalikadun rakentamiseksi. Diagonaalikatusuunnitelmasta antamassaan
lausunnossa asemakaava-arkkitehti Jung katsoi, että kaupungin kehityksen painopiste oli jo
pitkään siirtynyt kohti merta ja länttä: tuomiokirkon seuduilta ensin joen toiselle puolelle ja siellä
edelleen jokivartta alas yhdessä sataman siirtymisen kanssa. Jung jopa uskoi, että autonomian
ajalla syntyneet kaavailut Turusta lännen ja idän välisen kauttakulkuliikenteen pääsatamana voisi
toteutua, ”jos kylliksi puolestamme yritämme”. Jung katsoi, että diagonaalikatu muodosti hänen
suunnitelmassaan alkuosan siitä leveästä väylästä, joka oli koko kaupungin kehityksen selkäydin.
Diagonaalikatusuunnitelman raukeaminen merkitsi tämän selkäytimen katkeamista, jolloin
kaupungin oli hapuiltava kehitykselleen uusia päämääriä. Bertel Jung menetti kiinnostuksensa
Turun kaavoitusta kohtaan ja erosi vuonna 1924.301

Riitta Nikula pitää Jungin suunnitelmia Turun uudeksi cityksi aikansa selvimpänä
amerikkalaiseen city beautiful –kaavoitukseen ja amerikkalaisiin suurkaupunkisuunnitelmiin
viittaavana esimerkkinä Suomessa.302

7.2. Iso-Heikkilän asumalähiön kaavoitus ja rakentaminen
Historiastaan johtuen Iso-Heikkilän alue oli poikkeuksellinen rakennusalue Turussa 1940-luvun
lopulla ja 1950-luvulla. Alue sijaitsi tiiviisti vanhan ruutukaavakaupungin ja satama-alueiden
välissä ja oli silti suurimmaksi osaksi rakentamatonta maata. Jos Iso-Heikkilä olisi ollut yksityistä
maata tai kaupungin vanhaa takamaata, se olisi keskeisen sijaintinsa vuoksi todennäköisimmin
ollut 1950-luvun alussa rakennettu täyteen pientaloasutusta.

Ensimmäisen vahvistetun asemakaavansa Iso-Heikkilä sai vuonna 1946. Verrattuna muihin 1920
—1940-luvuilla valmistuneisiin, ruutukaava-alueen ulkopuolisiin asemakaavoihin Iso-Heikkilän
kaava oli poikkeuksellinen, sillä siihen sisältyi laaja nelikerroksisten asuin- ja liiketalojen
rakennusalue. Sen molemmin puolin oli suuria teollisuus- ja varastokortteleita. 303 Vuoden 1946
asemakaavan mukaisia kerrostaloja ei alueelle rakennettu. Turun maistraatin arkistossa on
säilynyt piirustuksia Kanslerintielle suunnitelluista kerrostaloista. Rakennuslupa kahta
nelikerroksista asuinrakennusta varten on myönnetty Oy Veikkobetoni Ab:lle vuonna 1951.
301
Laakso 1980, 77 ja 80.
302
Nikula 1990, 100.
303
Laakso 1980, 92.
99

Päädyt suoraan kohti katua asetetut rapatut ja tiilikatteiset asuintalot edustavat melko tyypillistä
1940- ja 1950-luvun vaihteen vähäeleistä arkkitehtuuria. Asunto-osakeyhtiö Iso-Heikin
rakennuksiin olisi tullut yksiöitä ja kaksioita, ja osaan kaksioista olisi kuulunut parveke.
Rakennusten asettumisesta kadun varteen voi päätellä, että rakennusten oli tarkoitus olla osa
suurempaa yhdenmukaista ryhmää. Kyseisiä rakennuksia ei kuitenkaan rakennettu Kanslerintien
varteen.

Laisaari kirjoitti Turun yleiskaavassa Latokartanon asumakuntaan kuuluvasta Iso-Heikkilän
asumalähiöstä:
Asumalähiö käsittää Pahaniemen ja Iso-Heikkilän. Alueella asuu nykyisin n. 1300
henkeä, vuonna 1980 arvion mukaan 6350 henkeä, Pahaniemen solussa 750 ja Iso-
Heikkilän neljässä asumasolussa 5600. Työpaikkoja on riittävästi, jopa liikaakin, joten
Iso-Heikkilän asumalähiön rakentaminen on kiireinen tehtävä. Iso-Heikkilä on
suunniteltu yleisestä tavasta poiketen kokonaan kerrostaloalueeksi.304

Yleiskaavassa Iso-Heikkilän lähiön rajat sijaitsivat niin, että lähiöön kuului suurin osa
länsisatamaa. Lännessä lähiön raja kulki Raisionjoen itälaitaa ja pohjoisessa Naantalin radan
viertä Naantalintielle Partekin teollisuusalueen luo, mistä raja seurasi Naantalintietä
Ratapihankadulle ja edelleen Ruissalontietä kääntyen etelässä Pansiontielle ja edelleen
länsisatamaan. Lähiön länsilaidalla sijaitsi Pahaniemen solu, jonka keskus oli sijoitettu nykyisen
Suikkilantien, Pahanimenkadun ja Mälikkälänkadun risteyksien tuntumaan. Solun itä- ja
eteläpuolella sijaitsi laajoja teollisuusalueita ja Pansioon johtavat rautatiet. Toinen solukeskus oli
sijoitettu paikkaan, jossa nykyisin Maaherrankatu ja Kanslerintie eroavat Pansiontiestä.
Nykyisten Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien risteykseen oli sijoitettu kaksi solukeskusta. Iso-
Heikkilän lähiön viides solukeskus oli sijoitettu yleiskaavassa nykyisen Turun vedenpuhdistamon
paikalle. Lähiön keskus oli sijoitettu Kanslerintielle lähelle Vaasantietä. Teollisuusalueita oli
sijoitettu myös Ruissalontien ja Pansiontien varsille.

Kuva 10: Laisaaren vuoden 1952 Turun yleiskaavaehdotuksen kartta. (Laisaari 1952a,
karttaliite.)

Latokartanon asumakunnan kahdesta muusta asumalähiöstä Pitkämäen asumalähiö sijaitsee Iso-
Heikkilän pohjoispuolella, ja lähiön keskus oli tarkoitus sijoittaa nykyisten Pitkämäenkadun ja
Vehkaniitunkadun risteyksen tienoille. Pakkarin asumalähiö sijaitsee Iso-Heikkilän eteläpuolella,
ja sen keskus sijoitettiin Veistämöntorin seudulle. Latokartanon asumakunnan keskus sijaitsi
Mikaelin kirkon paikkeilla. Asumakunnan keskus sijaitsi asumakunnan rajojen ulkopuolella,
Mikaelin asumakunnan alueella.

304
Laisaari 1952a, 147.
100

Kuva 11: Iso-Heikkilän asemakaava 1953. (Liite)

11.5.1953 Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen Iso-Heikkilän
kaupunginosan asemakaavan muuttamiseksi, jonka kiinteistö- ja rakennuslautakunta oli esittänyt
kyseisen vuoden maaliskuussa. Asemakaavamuutos oli laadittu Turun kaupungin aloitteesta ja sen
perusteina mainittiin: Sataman maaliikenneyhteydet ovat huonot. Liikenne on pakotettu
kulkemaan Linnankatua ja Puutarhakatua pitkin lisäten vuoteen 1980 mennessä vaikeasti
hoidettavaa kaupunkikeskustan liikennettä. 305

Yleiskaavan laadinnan yhteydessä tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että edes silloista sataman
liikenne- ja teollisuusalueilla työskennellyttä väestöä varten ei ollut riittävästi varattavissa kyllin
lähellä sijaitsevia asuinalueita. Sataman laajentuessa suunnitelmien mukaisesti lopulliseen
kokoonsa laskettiin tarvittavan lisää asuntoja noin 6000 asukkaalle mahdollisimman läheltä
työpaikkoja. Tälle alueelle ei pitäisi sijoittaa enää uusia teollisuuslaitoksia, sillä silloin
asuntovajaus vain kasvaisi. Sen sijaan kaikki asumiseen soveltuvat teollisuusalueetkin olisi
muutettava asuntoalueiksi. 306

Kaavaluonnoksessa todetaan, että voimassaolevan asemakaavan asuntoalueet eivät täytä
nykyaikaisen asemakaavoituksen asettamia vaatimuksia. Kaavaluonnos esittää seuraavaa:
-Pääliikenneväylät: Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie
-Vanhat asuinalueet: Kortteleissa 14—16 sijaitsee jo rakennettu omakotialue, jonka vuokra-ajat
umpeutuvat 1980—1985. Voimassa olevassa (1946) asemakaavassa kortteleihin on suunniteltu
nelikerroksisia asuin- ja liiketaloja.
-Uudet asuntoalueet: kolme asumasolua muodostaa 6000 asukkaan asumalähiön. Suurin
mahdollinen kokonaiskerrosala on n. 120 000 m2. Kuhunkin soluun on merkitty myymäläryhmä,
yleinen sauna ja pesula, lämpökeskus, yleinen autosuoja ja paikoitusalue. Jokaisessa solussa on
lisäksi lastentalo, tavallisesti pallokentän läheisyydessä sijaitseva nuorison kerho- ja urheilutalo ja
vanhusten asuintalo.307

Kaavaluonnoksen mukaan asuintalot olisivat yleensä 3—4 -kerroksisia. Osa kerrostaloista on
määrätty rakennettaviksi kollektiivitalotyyppisinä. Asuintalot on yleensä ryhmitelty siten, että ne
muodostavat osittain suljetun pihan. Tällainen taloryhmä sijaitsee tavallisesti samalla tontilla.
Koko suunnitelma on pyritty laatimaan siten, että se mahdollisimman hyvin soveltuu ns.
alueittain rakentamiseen, eli tässä tapauksessa soluittain rakentamiseen.

305
KvEp 1953, 154.
306
KvEp 1953, 154.
307
KvEp 1953, 154.
101

Asumalähiön tarpeita silmälläpitäen on alueen keskiosiin sijoitettu lähiön liikekeskus
elokuvateattereineen ja ravintoloineen, kansalaistalo henkisiä rientoja varten, kansakoulu ja
alueen luoteisosaan urheilukeskus. Sisäinen liikenne on järjestetty siten, että
solumyymäläkeskuksen kohdalle tulee linja-autopysäkki. Samalta kohdalta haarautuvat
kokoajakadusta myös solun ajotiet, jotka on aina pyritty saamaan mahdollisimman lyhyiksi ja
harvalukuisiksi. Jalankulkuliikenne on mahdollisuuksien mukaan erotettu ajoneuvoliikenteestä
järjestämällä erillisiä, yksinomaan jalankulkijoille tarkoitettuja oikoteitä keskuspuistoalueille ja
viemällä solusta toiseen suuntautuva jalankulkuliikenne eri tasossa ajoteiden poikki.

Alueella olevat puistot ovat olosuhteiden pakosta yleensä eristysvyöhykkeitä laajojen
puistoalueiden puuttuessa. Suurin yhtenäinen puisto on luoteessa oleva urheilualue
ympäristöineen. Näiden lisäksi on asumasoluissa pienehköjä keskuspuistoja. Patterinhaka on
muinaismuistoalue. Alueen viihtyisyyden lisäämiseksi on kaikki rakentamattomat osat määrätty
kokonaan istutettavaksi. Asemakaavamääräysten mukaan suurin sallittu rakennusala on 5/6
piirretystä rakennusalasta. Näin suunnittelijoille suodaan vapaammat kädet rakennuksen
jaotteluun ja pohjapiirrosten muotoiluun nähden.308

Iso-Heikkilän kaavoitus tuo hyvin esiin niitä piirteitä Olavi Laisaaren kaupunkisuunnittelusta
1950-luvun alussa, joita hän oli esittänyt yleiskaavaluonnoksessaan. Laisaari oli korostanut sitä,
että teollisuusalueita pitää suunnitella alueille, joilla on asutusta mutta ei työpaikkoja, ja asutusta
on taas suunniteltava paikkoihin, joissa on työpaikkoja mutta ei asuntoja. Laisaarelle tärkeämpää
kuin viihtyisien asuinympäristöjen luominen oli kaupungin toiminnan tehostaminen poistamalla
turhia työmatkoja. Siksi Iso-Heikkilä ruutukaavakaupungin ja sataman välissä oli erinomainen
paikka asumalähiölle.

Iso-Heikkilän kaavaluonnos tuo myös esiin Laisaaren asenteen liikennesuunnitteluun. Sataman
maaliikenneyhteyksien parantaminen on keskeinen peruste Iso-Heikkilän kaavoituksen
uusimiselle. Laisaari oli jo Turun yleiskaavassa luonnostellut väylän, joka ohikulkutien tapaan
ohjaa sataman liikenteen kaupungin keskustan ohi kaikille Turusta lähteville pääväylille.
Satamasta lähdettyään väylä kulkee Iso-Heikkilän kautta Turun tavara-asemalle, josta se jatkaa
Pohjolan ja Raunistulan kaupunginosien kautta Nummenmäelle ja liittyy siellä
Hämeenlinnantiehen. Kun Laisaari pyrki erottelemaan myös henkilöautokadut ja
tavaraliikennekadut omiksi väylikseen, tämän uuden väylän oli tarkoitus olla nimenomaan
tavaraliikenteelle tarkoitettu. Laisaari katsoi kadun merkityksen Turun keskustan liikenteen
keventämisessä olevan hyvin suuri.309

308
KvEp 1953, 154.
309
Laisaari 1952a, 67, 158 ja 159.
102

Kuva 12: Kahdeksankertainen autoliikenne maksimituntiliikenteen aikana. (Laisaari
1952a, 67.)

Kuva 13: Sataman kuorma-autoliikenne sen jälkeen, kun satamasuunnitelmat on toteutettu
ja liikenne on kasvanut nelinkertaiseksi nykyisestä. (Laisaari 1952a, 67.)

Koska Laisaari muutenkin korosti liikenneratkaisujen merkitystä, voi olettaa, että Iso-Heikkilän
alueen läpi Vaasankatu-nimisenä kulkeva väylä oli yksi päälähtökohdista Iso-Heikkilän lähiön
suunnittelussa. Iso-Heikkilän toisen pääkadun, Iso-Heikkiläntien merkitys kaupungin liikenteelle
ei ollut aivan niin suuri. Se toimi Pansiontien toisena haarana syöttäen liikennettä
Ratapihankadun seuduilta Pansion ja Pernon suuntaan ja toisaalta toimi oikaisuna Hämeenlinnan
ja Tampereen suunnista Pansioon ja Pernoon ja tätä kautta edelleen Raisioon ja Naantaliin
kulkevalle liikenteelle.

Kaksi pääväylää jakaa Iso-Heikkilän alueen neljään osaan. Yleiskaavassa Laisaari sanoo, että
asumalähiön solujen tulee sijaita siten, että mikään pääliikenneväylä ei kulje koulupiirin läpi.
Tämä periaate ei kuitenkaan olisi voinut Iso-Heikkilässä toteutua. Kun Laisaaren lähiökaaviossa
lähiön keskuksen muodostaa puisto, jonne on sijoitettu koulu ja muut yhteisö- ja kulttuuritilat,
Iso-Heikkilän lähiön keskuksen muodosti liikenneympyrä, jossa Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie
risteytyivät.

Lähiön keskukseksi oli suunniteltu Pentinaukio lähelle Pansiontietä. Pentinaukio ympäristöineen
on kuin suoraan Laisaaren asumasolun kaavakuvasta. Se on solun sisälle päin kapeneva aukio,
jonka laidoilla on matalia liikerakennuksia. Aukion kapenevasta takaosasta lähtevät kevyen
liikenteen väylät asuntoalueille. Aukion edessä solun kadut liittyvät suurempaan kokoojakatuun.
Aukion ja kokoojakadun tuntumaan on sekä kaavakuvassa että Iso-Heikkilän kaavassa piirretty
suuri autotallirakennus. Kun Laisaaren solumallissa aukion ympärillä oli tarkoitus sijaita solun
103

ainoat kerrostalokorttelit, niin Iso-Heikkilässä, jonka oli tarkoitus olla kokonaan kerrostalolähiö,
suurimpien kerrostalojen oli tarkoitus sijaita aukion lähellä, muodostaen tavallaan lähiön ja solun
keskusta-alueen.

Rakennustyypit oli kaavassa sommiteltu siten, että Kanslerintien eteläpuolelle oli kaavoitettu
viisi seitsemänkerroksista pistetaloa. Kanslerintien pohjoispuolelle, Pentinaukion itäpuolelle tuli
kuusikerroksinen U-muotoon kaartuva asuinkerrostalolamelli, jonka piha avautuu Kanslerintielle,
vaikka rakennuksen toisella puolella onkin solun keskeisin viheralue, Kanslerinpuisto kevyen
liikenteen väylineen. Tämän suuren rakennuksen itäpuolelle tuli kolmen yksi- ja kaksikerroksisen
liike- ja yleisen rakennuksen ryhmä Kanslerintien ja Vaasantien risteykseen. Pentinaukion
länsipuolella ja Kanslerinpuiston pohjoispuolella alkavat pienten lamellitalojen alueet. Lähinnä
aukiota ja puistoa olevat rakennusryhmät ovat nelikerroksisia, kauempana sijaitsevat ovat
kolmikerroksisia. Avointa rakennustapaa edustavat rakennukset on sijoitettu Latokartanontien ja
Kanslerinpuiston väliin säännöllisin välimatkoin päädyt kadulle päin. Muissa kortteleissa
rakennukset muodostavat neljän rakennuksen ryhmiä, jotka rajaavat rakennusten väleihin
suljetumman tuntuisen piha-alueen. Sommitelmassa korkeimmat rakennukset sijoittuvat siis
alueen eteläosaan, mistä kerrosluku pienenee asteittain pohjoiseen mennessä.

Turun kaupunginvaltuusto käsitteli syyskuussa 1953 rakennusyhtiö Puolimatkan kiinteistö- ja
rakennuslautakunnalle kyseisen vuoden henäkuussa jättämää anomusta, jossa yhtiö halusi ostaa
kaupungilta perustettavalle asunto-osakeyhtiölle Mäntymäen kaupunginosan korttelista 19 Vähä-
Heikkilän tien risteyksestä niin suuren alueen, että siihen voitaisiin rakentaa noin kymmenen
pistetaloa. Suunnitelman mukaan yhtiö rakentaisi asuinalueen noin viiden vuoden kuluessa siten,
että ensimmäisenä vuonna rakennettaisiin talojen yhteinen lämpökeskus ja kaksi pistetaloa, sekä
sen jälkeen kaksi taloa vuodessa. Rakennukset olisivat aravataloja. Puolimatka halusi, että
jokaista pistetaloa varten muodostettaisiin oma tontti ja että kaupunki myisi nyt kaikki tontit
yhtiölle niin, että yhtiön tarvitsisi ostaa tontteja vain siinä tahdissa kuin niitä olisi tarkoitus
rakentaa.310

Kiinteistö- ja rakennuslautakunta ei varannut Puolimatkalle maata Vähä-Heikkiläntien
risteyksestä, vaan se esitti anomuksen pohjalta, että Puolimatkalle varataan Iso-Heikkilän
6.3.1953 päivätyn asemakaavaehdotuksen mukaiset korttelit 12 ja 26. Myynti aloitettaisiin
korttelista 26. Iso-Heikkilän kortteliin 26 voitaisiin asemakaavaehdotuksen mukaan rakentaa viisi
seitsemänkerroksista pistetaloa Ruissalontien varrelle. Korttelin ala, noin 12.150 m2, voitaisiin
jakaa viideksi tontiksi. Lämpökeskus sijaitsisi korttelissa 12. Kortteli 12 varattaisiin

310
KvEp 1953, 312.
104

rakennettavaksi kuusikerroksiseksi lamellitaloksi. Kaupunginvaltuusto päätti varata tontit
Puolimatkalle.311

Joulukuussa 1953 Turun kaupunginvaltuusto päätti myydä ensimmäiset Puolimatkan Iso-
Heikkilästä varaamat tontit. Kauppaehdoissa sovittiin, että kaupunki saa korvauksetta käyttää
korttelissa 26 olevaa Ruissalontietä, kunnes kaavan mukainen tie valmistuu. Tontin ostajan
vastuulle jäi tontin mittauksen ja muodostuksen hoitaminen ja kustantaminen. Tontin kohdalla
olevien katujen rakentamisajasta määräsi kaupunki, joka myös lupautui huolehtimaan katujen
kunnossapidosta. Katujen ensimmäiseksi päällysmateriaaliksi kaupunginvaltuusto määräsi soran.
Yhtiö ilmoitti aikovansa rakentaa korttelin 12 tontille numero 2 seuraavat asunnot:
1 h + kk 53 kpl á 29 m2
2h+k 89 kpl á 58 m2
2h+k 18 kpl á 59 m2
3h+k 8 kpl á 77 m2
Yhteensä tämä merkitsi 168 asuntoa, joiden kokonaispinta-ala oli 8 377 m2. Lisäksi
suunnitelmaan kuului lämpökeskus ja vuokrattavia tiloja 760 m2.312

Viikkoa myöhemmin Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi kaavamuutoksen Iso-Heikkilän
kortteliin numero 12. Kaavamuutos oli laadittu Puolimatkan aloitteesta. Kiinteistö- ja
rakennuslautakunta totesi esityksessään, että voimassa olevan asemakaavan mukaan korttelissa
oli kollektiiviasuntotontti ja tontti lämpökeskusta, yleistä saunaa ja pesulaa varten. Lautakunta
katsoi, että silloisissa olosuhteissa oli osoittautunut vaikeaksi saada rakentajaa tämäntapaisille
rakennuksille. Puolimatka halusi rakentaa korttelin keskimmäiselle tontille seitsemänkerroksisen
asuintaloryhmän lastentaloineen, myymälöineen, autosuojineen ja lämpökeskuksineen.
Kaavamuutoksessa tontit oli yhdistetty, ja asemakaavamääräykset oli rakennusohjelman
monipuolisuudesta johtuen tehty väljiksi.313 Tällä päätöksellä poistui Iso-Heikkilästä Laisaaren
perheettömien asumismuodoksi tarkoitettu kollektiivitalo, ja lähiö alkoi kehittyä tyypilliseksi
lapsiperheiden asuinalueeksi. 1950-luvulla Iso-Heikkilän hyvinvarustetut suuret yksiöt olivat
kallis asumismuoto perheettömälle satamatyöläiselle. Kollektiivitalo ei kotiutunut koskaan
suomalaiseen asumiskulttuuriin, ja toteutuneen asumiskulttuurin muutoksen kannalta oli
ilmeisesti onnekasta, että Iso-Heikkilään ei rakennettu Laisaaren solumallin mukaisesti kolmea
kollektiivitaloa.

Syyskuussa 1954 Turun kaupunginhallitus antoi hyväksyntänsä asemakaavan
muutosehdotukselle, jonka mukaan Iso-Heikkilän korttelit 4 ja 5, jotka oli tarkoitettu
asemakaavassa asuntoalueeksi noin tuhannelle hengelle mutta jotka olivat vielä rakentamatta,

311
. KvEp 1953, 312
312
KvEp 1953, 464.
313
KvEp 1953, 541.
105

voitiin muuttaa teollisuustonteiksi. Perusteluissa todettiin, että alue sijaitsee kahden tulevan
valtatien ja rautatien välissä. Koska se voidaan eristää ympäristöön suunnitelluista
asuinrakennuksista kapeimmaltakin kohdalta 50 metrin levyisellä rakentamattomalla
vyöhykkeellä, on muutos mahdollinen.314 Teollisuuskortteli 46 -nimen saanut alue päätettiin
joulukuussa 1954 myydä SOK:lle.315 Turun yleiskaavaluonnoksessa 1951 ja Iso-Heikkilän
asemakaavassa 1953 oli nimenomaan todettu, että alueella on niin runsaasti työpaikkoja suhteessa
asuntoihin, että alueelle ei tulisi rakentaa enää uusia työpaikkoja, ainoastaan asuntoja. Nyt
kuitenkin korttelit, joihin oli tarkoitus tulla asunnot tuhannelle ihmiselle, muutettiin
teollisuustonteiksi.

Kaupunginvaltuusto hyväksyi marraskuussa 1954 Puolimatkan aloitteesta laaditun korttelin 26
asemakaavamuutoksen, jota perusteltiin sillä, että voimassa ollut asemakaava oli laadittu ennen
rakennuspiirustusten valmistumista. Piirustukset olivat osoittaneet, että asemakaavaa on
aiheellista muuttaa mm. lisäämällä alueelle kaksi autotallirakennusta ja yksi ravintolarakennus.
Asuinrakennusten kerrosluku muutettiin seitsemästä kahdeksaksi, koska niiden kellarikerrosten
katto oli yli kaksi metriä maanpinnan yläpuolella.316

Kesäkuussa 1955 kaupunginvaltuusto hyväksyi Iso-Heikkilän korttelien 12, 13, 21 ja 23—25
asemakaavan muuttamisen. Kiinteistö- ja rakennuslautakunnan ehdotus oli seuraava:
Korttelit sijaitsevat Kanslerintien, Latokartanontien, Puistoalueen, Jäärämaantien ja
Maaherrantien rajoittamalla alueella. ... Muutos perustuu arkkitehtien Ehojoki ja Kahra
laatimaan ko. alueen yhtenäiseen rakentamissuunnitelmaan joka jo on
kokonaisuudessaan toteutettu korttelin n:o 26 osalta ja suurimmaksi osaksi korttelin n:o
12 osalta, missä korttelissa sijaitsevat asemakaavan pohjakartassa näkyvät asuin- ja
liikerakennukset.

Laaditun asemakaavamuutoksen mukaan ko. alueen katuverkko muuttuu siten, että
Latokartanontie, joka voimassa olevassa asemakaavassa on suunniteltu pussikaduksi,
jatketaan yhtyväksi Maaherrantiehen. Muutos on katsottu tarpeelliseksi sen takia, että
pussikatua ei voida pitää liikenteellisesti tyydyttävänä ratkaisuna sen johtaessa
kerrostalotonteille.

Rakennusten sijoitukseen ja muotoon asemakaavamuutos sisältää 4-kerroksisten
kaitiotalojen korvaamista Latokartanontien varrella 8-kerroksisilla pistetaloilla. Lisäksi
on rakennusala niihin liittyvine kerroslukuineen muutettu 12. korttelin itäpäässä.

Muutokseen sisältyy lisäksi Kanslerinpuisto-nimisen puistoalueen laajentaminen
liittämällä siihen voimassaolevassa asemakaavassa aukioksi merkitty katualue 12.
korttelin itäpuolella sekä merkitsemällä puistoksi kortteli 24. Puiston
jalkakäytäväverkkoa on tarkistettu järjestämällä jalankulkuyhteys puistoon

314
KvEp 1954, 323.
315
KvEp 1954, 581.
316
KvEp 1954, 428.
106

Latokartanontieltä, jolloin uusi ehdotettu jalkakäytävä jakaa korttelin 13 kahdeksi
uudeksi kortteliksi 47 ja 48.

Muutoksen perusteluiksi esitetään, että se tarjoten entistä suuremmat mahdollisuudet
samojen rakennusmuotojen käyttämiseen tekee, rakentamisen entistä
taloudellisemmaksi samalla kun koko rakennusalue kaupunkikuvassa tulee
eheämmäksi.317

Syyskuussa 1955 Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Puolimatkalle myydään korttelista 12
tontti numero 5 ja korttelista 48 tontti numero 1. Yhtiö ilmoitti rakentavansa alueelle kaksi
seitsemänkerroksista kolmiportaista lamellitaloa.318

Kaupunginvaltuusto hyväksyi tammikuussa 1956 kaupungin aloitteesta tehdyn
asemakaavamuutoksen koskien Iso-Heikkilän kaupunginosan kortteleita 2, 6—8, 10, 31—38, 40,
41 ja 45. Kyseiset alueet olivat kaupungin omistuksessa. Muutoksen tarkoituksena oli poistaa
asuntoalueet Iso-Heikkiläntien ja Vaasantien risteyksen luoteis- ja kaakkoispuolelta. Korttelit 6—
8 ja 33, 34 sekä 37 muutettiin puistoksi ja korttelit 31, 32, 35 ja 38 osittain teollisuuskortteleiksi,
osittain puistoksi ja liikennealueeksi.319 Muutokseen sisältyy myös katuverkon muuttaminen siten,
että uusille teollisuuskortteleille 49 ja 50, jotka sijaitsevat vanhojen asuinkorttelien 31—38
paikalla, on suunniteltu uusi katu, Akselintie. Samalla Nuutintietä on jatkettu teollisuuskortteliin 5
asti, ja Kirstintie on siirretty Akselintiehen asti jatkuvana Kirstinpuiston keskelle. Iso-
Heikkiläntien ja Vaasantien risteys on suunniteltu uudelleen eritasoristeykseksi. Muutosta
perustellaan sillä, että kun Iso-Heikkiläntien ja Vaasantien risteyksen koillispuolen
asemakaavassa aikaisemmin ollut asuntoalue on muutettu teollisuuskortteliksi 46, nyt muutetut
asuinalueet ovat jääneet teollisuusalueiden ja pääliikenneväylien muista asuntoalueista eristämiksi
siinä määrin, että niiden käyttöä asuntoalueina ei asemakaavallisesti enää voida pitää
tarkoituksenmukaisena. Tämän vuoksi nyt tehty muutos on asemakaavarakenteen kannalta
katsottu välttämättömäksi.320 Kun alun perin Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien risteyksen neljään
osaan jakaman alueen kaikkiin lohkoihin oli tarkoitus tulla asumasolut, nyt kaavasta oltiin
poistettu kolmeen lohkoon kuuluneet kolme solua. Tämä tarkoitti sitä, että Iso-Heikkilästä oli
enää mahdotonta muodostaa elinvoimaista lähiötä kaikkine niine palveluineen, mitä lähiön piti
tarjota.

Kortteli numero 13 päätettiin myydä Puolimatkan perustamalle asunto-osakeyhtiölle kesäkuussa
1956. Päätöksessä todetaan, että kortteliin, josta on muodostettu yksi tontti, saa rakentaa neljä
seitsemänkerroksista pistetaloa.321 Kortteliin oli alun perin tarkoitus rakentaa neljäkerroksisia
317
KvEp 1955, 279.
318
KvEp 1955, 397.
319
KvEp 1956, 22.
320
KvEp 1956, 22.
321
KvEp 1956, 193.
107

lamellitaloja. Vuoden 1953 Iso-Heikkilän asemakaavaan oli piirretty, kuten Laisaaren
solukaavaankin, varsin erilaisia rakennusmuotoja. Kaupunkikuvan yhtenäistämisen nimissä
rakennustyyppejä kuitenkin vähennettiin. Rakennustyyppien vähentämisen takana saattoi olla
myös Puolimatkan halu rationalisoida suunnittelua ja rakentamista. Iso-Heikkilä tosin oli vielä
paikalla rakennettu kohde, eikä rakennustyyppien vähentämisestä saatu hyöty luultavasti ollut
kovin suuri verrattuna elementtirakentamisen kaudella saatuihin rationalisointihyötyihin.

Vuonna 1957 Iso-Heikkilän asuntorakentamiseen tarkoitettu alue kuitenkin taas kasvoi, kun
kesäkuussa 1957 Iso-Heikkilän korttelit 52—57 varattiin Puolimatkalle asuntorakennustoimintaa
varten. Valtuusto oli huhtikuussa 1957 hyväksynyt kaavamuutoksen, jonka mukaan
kaavamuutoksista vapaana olevalle Iso-Heikkilän tilan maalle Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien
varrelle ns. Tähtitorninmäen etelärinteelle muodostetaan kuusi uutta asuntokorttelia. Alueelle
tulee yhteensä neljätoista tonttia, joista kolmelle saa rakentaa asuinrakennuksen lisäksi
yksikerroksisia lisäsiipiä.322

Turun kaupunginvaltuusto käsitteli toukokuussa 1957 kaupunginhallituksen puoltaman kiinteistö-
ja rakennuslautakunnan ehdotuksen Iso-Heikkilän korttelin 23 sekä Pentinaukion ja
kanslerinpuiston asemakaavan muuttamisesta, mutta esitys jätettiin pöydälle. Kiinteistö- ja
rakennuslautakunnan ehdotuksessa todetaan, että kyseisiä alueita rajoittavat Kanslerintie,
Kanslerinpolku, Pentinpolku, Iso-Heikkilän korttelit 12 ja 13, Latokartanontie sekä Pentinaukio.
Alueen omistaa Turun kaupunki. Muutosta olivat anoneet Osuusliike Tarmola ja TSSP, jotka
haluavat lähelle Kanslerintien ja Vaasantien risteystä, sekä Puolimatka, joka haluaa rakentaa
tornitalon kortteliin 13 rakenteilla olevien talojen jatkoksi. Muutoksen tarkoituksena on
Kanslerinpuiston osan muuttaminen suunniteltujen myymälöiden rakennusalojen suuruiseksi
liikekortteliksi Kanslerintien varrelle. Yleisten rakennusten korttelista 47 ja osasta Pentinaukiota
on muodostettu kortteli seitsemänkerroksista tornitaloa varten. Lastentalo, joka oli tarkoitettu
rakennettavaksi kortteliin 47, on suunniteltu toteutettavaksi kortteliin 27 tehtävien rakennusten
yhteydessä.323 Tarmola ja TSSP myös pääsivät haluamaansa paikkaan, eikä Pentinaukion
solutasoista liikekeskusta koskaan rakennettu.

Iso-Heikkilän eteläinen osa rakennettiin vuosien 1954—1956 välisenä aikana. Rakennusten
suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Ehojoki—Kahra. Pohjoinen osa rakennettiin tähtitornin
ympärille vuosina 1958—1963. Arkkitehtina toimi Aarne Ehojoki. Kortteliin 20, Maaherrantielle,
rakennettiin 1957—1958 kaksi asuinkerrostaloa, jotka oli suunnitellut arkkitehti Kuurma. Aarne
Ehojoki suunnitteli vielä Kanslerintien ja Vaasantien kulmaan liikerakennuksen vuonna 1960.

322
KvEp 1956, 167.
323
KvEp 1957, 145.
108

7.2. Iso-Heikkilän rakennettu ilme

Arkkitehdit Aarne Ehojoki ja Veijo Kahra olivat 1950—1970-luvuilla näkyvimpiä turkulaisia
arkkitehteja. He rakensivat niin asuinkerrostaloja, liikerakennuksia kuin julkisiakin rakennuksia.
Olisi vääryys kohdella heitä vain välikappaleina Laisaaren kaavoituksen, Puolimatkan
rakennusliikkeen ja yleisten säädöksien ja rationaalisuuspyrkimysten välissä. Kuitenkin voi
sanoa, ettei Iso-Heikkilä ollut kummankaan uralla mikään erityinen kohde. Jos Tapiola
ensimmäisenä lähiönä halusi myös korkealuokkaisella arkkitehtuurillaan muodostua esimerkiksi
muille lähiöille, niin Iso-Heikkilässä — vaikka alue olikin Turun ensimmäinen lähiö — ei pyritty
poikkeuksellisen tasoiseen arkkitehtuuriin tai kaupunkikuvaan. Ehojoki ja Kahra pääsivät samaan
aikaan keskusta-alueelle suunnittelemissaan rakennuksissa selvästi modernimpaan ilmaisuun.

En pyri analysoimaan tai arvottamaan Iso-Heikkilän arkkitehtuuria tässä tutkielmassa. Esittelen
rakennettua Iso-Heikkilää suhteessa Olavi Laisaaren arkkitehtuurikäsitykseen. Laisaarella ei ollut
osaa Iso-Heikkilän rakentamisessa, joten hän ei voinut toteuttaa omia pyrkimyksiään alueella
kaavoituksen jälkeen. En myöskään usko, että arkkitehdit Ehojoki ja Kahra olisivat tietoisesti
pyrkineet toimimaan Laisaaren suunnitteluperiaatteiden mukaisesti, mutta Laisaaren ideologia
oletti maailman toimivan Laisaaren kuvaamalla tavalla. Silloin myös Iso-Heikkilän pitäisi
toteuttaa Laisaaren periaatteita.

Toin luvussa 2 esiin Laisaaren arkkitehtuuriajattelun ominaispiirteitä. Keskeisintä näistä oli
modernismi rationaalisessa muodossaan, joka on sitoutunut tieteeseen, edistykseen ja
taloudellisuuteen. Funktionalismi oli Laisaarelle keino toteuttaa modernismia. Funktionalismi oli
määritettyä toiminnallisuutta. Koska Laisaaren funktionalismi ei ollut arkkitehtuurin muotoa
antava teoria, Iso-Heikkilän pitäisi silloin edustaa negotiatismia, modernismia, purismia,
konstruktivismia ja pragmatismia. Miten Iso-Heikkilän yleisin rakennustyyppi, hissillinen
seitsemänkerroksinen pistetalo sopii yhteen Laisaaren arkkitehtuuriteorioiden kanssa?

Turun yleiskaavassa Laisaari oli selkeästi matalan rakentamistavan kannalla. Puinen yhden
perheen omakotitalo oli selvästi halvempi rakennusmuoto kuin kivestä tehty kerrostalo. Mitä
suurempi rakennus, sitä kalliimmaksi tulee esimerkiksi sen palotekninen varustelu. Vuoden 1953
asemakaavassa Iso-Heikkilään oli piirretty yksi tornitaloja sisältävä kortteli, jossa oli viisi
seitsemänkerroksista pistetaloa. Se, että lopulta lähes kaikki Iso-Heikkilään rakennetut
rakennukset olivat pistetaloja, oli lähinnä rakennusliikkeen ja arkkitehtien vaikutusta.
109

Pistetalo oli suosittu rakennustyyppi ruotsalaisessa lähiörakentamisessa 1940- ja 1950-luvuilla.
Kun lähiörakentaminen tuli Suomeen ainakin osittain Ruotsin kautta, on selvää että myös
Ruotsissa käytetyt rakennustyypit levisivät Suomeen. Heikki von Hertzen kirjoittaa Koti vaiko
kasarmi lapsillemme -kirjassa hyvin kielteisesti tornitaloista otsikolla ”Tornitalojättiläinen —
epäterve ilmiö”. Von Hertzen kirjoittaa: ”Varsinkin, jos tornitalosta tehdään 3—4 kerrosta
korkeampi ja tällaisia taloja kootaan yhteen suurempia määriä, luodaan uudella tavalla erittäin
epätyydyttäviä asuntoalueita.” Von Hertzenin mielestä torni- eli pistetalot rikkovat jo sitä
perussääntöä vastaan, että rakennusten on sulauduttava ympäröivään maastoon eikä
muodostettava räikeitä riitasointuja sen kanssa. Rakennusten tulisi ulottua vain puiden latvojen
korkeudelle tai vähän sen yli, rakennusten tulisi siis olla korkeintaan 3—4 kerrosta korkeita. Von
Hertzen jatkaa: ”Järjen ja harkinnan on vihdoinkin saatava voitto siitä lapsellisesta erikoisuuden
tavoittelusta, jonka tyydyttämiseksi tuhansien ihmisten on uhrattava tärkeimmät
elämänvaatimuksensa.”324

Heikki von Hertzen toteaa, että tornitalojen käyttö on pilannut ruotsalaiset muuten niin
esimerkilliset uudet lähiöt.325 Esimerkiksi vuonna 1945 valmistunut Guldhedenin lähiö
Göteborgissa sai Suomessa runsaasti julkisuutta. Von Hertzen esittelee aluetta laajasti teoksessaan
Koti vaiko kasarmi lapsillemme esimerkkinä suomalaiselle rakentamiselle. Guldheden rakentui
paljolti juuri pistetaloista, ja alue vastaa myös perusratkaisuiltaan Iso-Heikkilää. Von Hertzenille
Guldheden oli muuten esimerkillinen asuntoalue asemakaavaltaan ja palveluiltaan, mutta alueen
rakennustyypit, varsinkaan seitsemänkerroksiset tornitalot, eivät olleet von Hertzenin mielestä
missään tapauksessa hyväksyttäviä.326

Abercrombie ja Forshaw totesivat sodan jälkeen Lontoon kaavoitusta suunnitellessaan, että
lapsiperheille paras tapa asua olisi pientalo, jossa oma piha olisi samassa tasossa päähuoneiden
kanssa. Tämä tapa asua sopisi muutenkin englantilaiseen luonteeseen. Mutta jos kaikki
lontoolaiset asuisivat näin, kaupunki laajenisi hallitsemattomasti. Ratkaisuksi löytyi Le
Corbusierin tornitalosuunnitelma. Jos lontoolainen alue kaavoitetaan siten, että 30 % asukkaista
asuu pientaloissa ja 60 % 8—10-kerroksisissa taloissa niin, että puolet kaksi- tai
useampilapsisista perheistä joutuu asumaan kerrostalossa, vielä tässäkin tapauksessa neljä
kymmenestä alueella 1939 asuneesta joutuisi muuttamaan muualle.327 Vaikka Turun ja Lontoon
tilannetta ei voikaan suoraan verrata, myös Turun pellot ja metsät olivat täyttymässä nopeasti
sodan jälkeen, kun jälleenrakennuskaudella rakennettiin omakotitaloja laajoille viljelystonteille.

324
Von Hertzen 1946, 73.
325
Von Hertzen 1946, 73.
326
Von Hertzen 1946, 54-60.
327
Hall 1988, 220
110

Kuva 14: Iso-Heikkilän pohjoinen osa liikenneympyrästä katsottuna. (Jaakko Sannemann
1996.)

Kuvassa 15 näkyy Iso-Heikkilän pohjoinen, viimeiseksi valmistunut osa kuvattuna paikasta,
jonka oli tarkoitus olla vilkkaiden teiden risteys, alun perin liikenneympyrä ja myöhemmin
eritasoristeys. Koska risteävät kadut, Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie, oli tarkoitettu
poikkeuksellisen suurille liikennemäärille, risteysalueen ilme olisi ollut varsin näyttävä. Laisaaren
vilkkailla läpiajokaduilla oli tarkoitus olla leveät piennaralueet ja istutusvyöhykkeet. Nyt
liikenneympyrä on lähes autio, koska sen ympärillä olevat kadut päättyvät pian ympyrän jälkeen
umpikujiin. Iso-Heikkilän maisema oli tarkoitus nähdä auton ikkunasta nopeassa vauhdissa. Se
oli sataman kautta Turkuun ja Suomeen saapuvien ensimmäinen näkymä Turusta ja Suomesta.
111

Leveät moottoriväylät, eritasoliittymät, liikenneympyrät ja tornitalot olivat Le Corbusierin 1920-
luvun kuvastoa, jota alettiin rakentaa todellisuudeksi toisen maailmansodan jälkeen etenkin
Pohjois-Amerikassa, mutta pienempinä katkelmina ympäri maailmaa. Vauhdin, nykyaikaisuuden
ja tehokkuuden kuvina ne olivat modernismia Olavi Paavolaisen ja futuristien suurkaupunkia
ihannoivassa muodossa. Ne olivat myös funktionalismia, esittävää funktionalismia. Ne pyrkivät
antamaan kuvan edistyksestä, tehokkuudesta ja nykyajasta ainakin niille, joille 1920-luvun
modernismi oli ollut edistyksellistä arkkitehtuuria. Tavallaan Iso-Heikkilän pohjoisempi osa on
Le Corbusierin perspektiivikuva turkulaisella pellolla.

Kuva 15: Le Corbusier, Contemporary City (1922). (Fishman 1977, kuvaliite)

Laisaaren arkkitehtuurinäkemyksessä arkkitehtuurin arvo ja merkitys tulee ainoastaan siitä, onko
rakennus tai kaupunki toiminnallisesti tehokas, määritetyllä tavalla funktionalistinen. Se, näyttikö
kaupunki modernilta oli Laisaarelle niin toisarvoista, ettei hän myöskään kieltänyt esittävää
funktionalismia, jota hän arkkitehtuurityylinä kutsui modernismiksi. Laisaarelle se oli
funktionalismin irvikuva, mutta koska kaikki funktionalismin saamat fyysiset muodot olivat
hänelle vain tilapäisiä muoteja, hän hyväksyi myös modernismin ja negotiatismin, jotka pyrkivät
luomaan funktionalistisilta näyttäviä muotoja. Itseasiassa koska Laisaari ei pyri itse luomaan
uusia arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun muotoja, hänen lähiömallinsakin on visuaalisessa
muodossaan esittävää funktionalismia. Lähes kaikki hänen käyttämänsä muodot ovat esiintyneet
jossain muissa malleissa. Käyttämällä tällaisia muotoja Laisaari yhdistää itsensä modernin
kaupunkisuunnittelun suuriin nimiin. Pragmatismin ja negotiatismin mukaisesti kaupunki ja sen
rakennukset rakennetaan niin modernistisen näköisiksi kuin mistä asuntojen ostajat ovat valmiita
maksamaan. Ruutukaava-alueella julkisivuarkkitehtuuri oli 1950-luvun Turussa selvästi
modernistisempaa kuin lähiöissä.

Esittävää funktionalismia löytyy kuitenkin muutamasta julkisivusta Iso-Heikkilässä. 1950-luvun
puolivälissä valmistuneiden asunto-osakeyhtiö Patterinmäen viiden kahdeksankerroksisen
pistetalon julkisivut Kanslerintien eteläpuolella korttelissa 26 oli vielä rakennuspiirustuksissa
112

jaettu elementtirakentamista jäljitellen ruutuihin, mutta elementtijakoa kuvaava kuviointi jäi niistä
kuitenkin pois. Korttelissa 12 tällaista julkisivua on käytetty pitkän lamellitalon Kanslerintien
puoleisessa seinässä. Kahden Vaasantien varrella sijaitsevan lamellitalon parvekejulkisivut
esittävät myös nykyaikaisuutta. Rakennukset ovat sinällänsä moderneja kokeiluja, sillä ne on
toteutettu liukuvalutekniikalla ja ne edustavat 1950-luvulle tyypillistä rakennusliikevetoista
rationalisointikokeilua. Parvekejulkisivut koostuvat parvekekentistä ja umpinaisista,
ikkunattomista seinäpinnoista, perinteistä aukkoikkunaseinää ei julkisivussa ole lainkaan.

Kuva 16: Asuinrakennuksia korttelissa 26, Kanslerintien eteläpuolella. (Jaakko Sannemann
1996.)
113

Kuva 17: Asuinrakennus korttelissa 26, Kanslerintien eteläpuolella. (Jaakko Sannemann
1996)

Korttelin 26 rakennukset sijaitsevat Laisaaren vuoden 1953 asemakaavan mukaisilla paikoilla, ja
ne ovat myös hahmoltaan kaavan mukaisia. Merkittävin ero tähän kaavaan nähden on se, että
rakentamatta jääneen Pentinaukion liikerakennuksia on matalina yksikerroksisina siipinä sijoitettu
korttelin tornitalojen väleihin. Nämä muuttavat Kanslerintien katunäkymää samalla tavalla
perinteisen kaupunkimaisemmaksi kuin vastaavien liikesiipien ja autotallien rakentaminen kadun
toiselle puolelle kortteliin 12. Kuvissa 20 ja 21 on asuinkerrostaloja korttelissa 12 Kanslerintien
pohjoispuolella ja liike- ja autotallisiipiä Kanslerintien varrella. Kuvan 20 rakennuksen julkisivussa
on käytetty elementtitekniikkaa kuvaavaa ruudutusta, jolla haluttiin luoda kuva modernista
rakennuksesta aikana, jolloin elementtirakentaminen ei ollut vielä päässyt Suomessa vauhtiin.
Kuvan 21 liukuvalulla toteutetun rakennuksen parvekejulkisivu poikkeaa selvästi Iso-Heikkilän
muuten arkisesta ilmeestä. Edellisten kuvien rakennusten ”pihajulkisivut” toteutettiin perinteisinä
aukkojulkisivuina ilman erityistä esittävää sisältöä.
114

Kuva 18: Asuinrakennus korttelissa 12, Kanslerintien pohjoispuolella. (Jaakko Sannemann
1996.)

Kuva 19: Asuinrakennuksia korttelissa 13, Latokartanontiellä. (Jaakko Sannemann 1996.)

Kuvan 19 etualalla olevat autotallirakennukset sijaitsevat paikalla, johon oli tarkoitus rakentaa
Pentinaukio liiketiloineen. Kuva on otettu Kanslerintieltä, paikalta mistä aukion olisi pitänyt
alkaa. Aukion / autotallien takaa oli tarkoitus lähteä solun asuntoalueille johtavat kevyen
liikenteen väylät. Taustalla olevat korttelin 13 tornitalot olivat vuoden 1953 asemakaavassa
nelikerroksisia lamellitaloja. Tornitalojen hahmo on pelkistetympi kuin korttelissa 26 sijaitsevien
tornitalojen. Kortteleissa 26, 12 ja 13 on rakennusprosessin rationalisointiin pyritty käyttämällä
mahdollisimman harvoja ikkunatyyppejä, ja ainakin ratkaisu antaa rakennuksille modernin,
teollisen leiman. Pääosiltaan Iso-Heikkilän rakennuskanta edustaa pragmatismia, purismia ja
negotiatismia, tyylejä joiden Laisaaren mukaan tulikin olla vallitsevia funktionalismin muotoja.
115

Kuva 20: Rakennuksia Iso-Heikkilän pohjoisesta osasta. (Jaakko Sannemann 1998)
116

Kuva 21: Otavanaukio ja rakennuksia Iso-Heikkilän pohjoisesta osasta. (Jaakko
Sannemann 1998)
Iso-Heikkilän pohjoisen osan rakennukset ovat vielä vähäeleisempää arkirakentamista kuin
eteläisen osan rakennukset. Tornitalojen kuutiomainen massa on pohjoisessa osassa vielä
puhtaammassa muodossa. Alueen rakennusten ikkunointi sen sijaan on vaihtelevampaa kuin Iso-
Heikkilän vanhemmassa osassa. Kuvassa 21 etualalla oleva Otavanaukio on lähinnä
parkkipaikka , jonka reunalla on pieni elintarvikeliike. Pohjoinen alue näyttää tiiviimmin
rakennetulta, kaupunkimaisemmalta kuin Iso-Heikkilän eteläisempi, vanhempi osa. Alueella ei
ole sellaista metsälähiön tunnelmaa kuin esimerkiksi Tapiolassa. Kaupunkitilana Iso-Heikkilä
muistuttaa lähinnä Turun ruutukaava-alueen 1950-luvulta alkaen saneerattuja asuntokortteleita.

Sille, että Iso-Heikkilän asemakaavan matalat lamellitalot vaihtuivat korkeisiin pistetaloihin,
löytyy myös pragmaattiset ja puristiset perustelut. Rakennusliike Armas Puolimatka oli
keskeisellä sijalla suomalaisen rakennustoiminnan rationalisoinnissa, ja Iso-Heikkilä oli
ensimmäisiä kohteita, missä Puolimatka harjoitteli aluerakentamista. Vaikka aluerakentaminen sai
varsinaisen merkityksensä vasta siirryttäessä elementtirakentamiseen eli teolliseen
asuntotuotantoon, Puolimatkan pyrkimys päästä Iso-Heikkilässä vain harvoihin
rakennustyyppeihin oli osa rakentamisen rationalisointia, mikä ennen elementtirakentamista oli
ennen kaikkea rakennuksen suunnittelun ja työmaan rationalisointia. 1950-luvulla alkoi kertyä
myös tutkitumpaa tietoa siitä, minkälaisia kustannuksia erilaisista rakenneratkaisuista seuraa. Ole
Gripenberg oli vuonna 1939 väitöskirjassaan todennut, että leveärunkoinen rakennus tulee
edullisemmaksi kuin kapearunkoinen. Tiedettiin, että sokkeli, porrashuone ja vesikatto olivat
rakennuksen kalleimmat osat. Sokkelin ja vesikaton väliin kannatti silloin rakentaa
mahdollisimman monta kerrosta jakamaan kuluja. Jos rakennukseen kuitenkin tuli hissi, vasta
kuusikerroksinen hissillinen rakennus oli yhtä edullinen kuin hissitön nelikerroksinen. Ja koska
porrashuonetta kohden oli taloudellista rakentaa mahdollisimman monta huoneistoa, pistetalo,
jossa rakennuksen kaikki asunnot ovat saman porraskäytävän ympärillä, on mielekäs ratkaisu.
Iso-Heikkilän seitsemänkerroksiset hissilliset pistetalot ovat varsin luonnollinen ratkaisu
taloudelliseksi rakennustyypiksi. Torninosturien ja raskaiden elementtien tulo rakennustyöhön
1960-luvun alussa muutti tilanteen, sillä lamellitalo oli rakennustyyppi, joka oli helpoin siirtää
117

sarjatuotantoon. Nosturit suosivat pitkiä nosturiratoja, mikä puolsi myös lamellitalojen
rakentamista.

Jos yhteiskunnan oli tarkoitus asuttaa mahdollisimman monta ihmistä ajanmukaisiin asuntoihin
aikana, jolloin yhteiskunnan resurssit olivat vähäiset, tornitalo taloudellisena rakennustyyppinä
oli oikeutettu, perusteltu ja siten purismin kannalta kaunis ratkaisu. Tosin se oli taloudellisin
ratkaisu ennen kaikkea rakennusliikkeen kannalta.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneille suurille rakennusliikkeille suurimuotoinen
kerrostalorakentaminen oli olemassaolon peruste. Yksittäisiä kerrostaloja oli pystytty
aikaisemmin rakentamaan myös ilman rakennusliikkeitä, rakennuttajan, rakennusmestarin ja
arkkitehdin johdolla. Vasta laajojen kerrostaloalueiden rakentaminen nopeassa ajassa tarjosi
tehtävän rakennusliikkeille, jotka pystyivät suurien pääomiensa avulla hankkimaan nostureita ja
muuta kalustoa, mihin entisillä rakentajilla ei olisi ollut varaa. Myös elementtirakentamiseen
siirtyminen oli nimenomaan suurille rakennusliikkeille mahdollinen rakentamisen tapa.
Omakotitalojen rakentamiseen ei tarvittu rakennusliikettä lainkaan talojen syntyessä
hartiapankilla. Olavi Laisaari ei ollut kiinnostunut sen enempää rakennusliikkeiden
rationalisointipyrkimyksistä kuin väestöliittolaisesta suomalaisen perheen pelastamisesta
kaupungin kurimuksesta. Hän laski pelkästään taloudellisuuden kannalta, että hartiapankilla
laudasta rakennettu pientalo on edullisin tapa hankkia asunnot suomalaisille. Pientaloasutuksen
edullisuus Laisaaren laskelmissa perustui siihen, että hän vaati tiivistä pientaloasutusta, kun
sotien jälkeen puolittaisen omavaraistalouden aikana omakotitontit olivat olleet mitoitettuja
viljelyä varten. Laisaaren omissa laskelmissa tornitalolähiö ei ehkä olisi ollut puristisen kaunis,
asukkaan kannalta se oli ehkä kallis, mutta rakennusliikkeen kannalta se oli paras ratkaisu.

Turun matkailukartassa vuodelta 1958 näkyy Iso-Heikkilä hieman 1950-luvun puolivälin
jälkeisessä asussaan. Kanslerintien ja Latokartanontien pistetalot on jo rakennettu, mutta
tähtitorni seisoo vielä yksinään Iso-Heikkilän puistossa. Vaasantietä, Iso-Heikkiläntietä,
liikenneympyröitä tai eritasoliittymiä ei ole vielä rakennettu. Tie Ruissaloon kulkee vielä
Kanslerintien pistetalojen välitse. Kanslerintien rakennuksia lukuun ottamatta vielä tässä
vaiheessa mikään Iso-Heikkilässä ei muistuta vuoden 1952 asemakaavasta, eikä mikään alueella
muistuta Laisaaren solu- tai lähiömallia. Kuvan oikeassa yläreunassa on Iso-Heikkilän kartanon
rakennuksia.
118

Kuva 22: Iso-Heikkilän eteläinen osa 1950-luvun lopun asussaan. (Laakso 1980, 192.)

Kuva 23: Iso-Heikkilä vuoden 1958 Matkailukartassa (Turun kaupunki 1958.)
119

Vuoden 1992 kuvakartassa Iso-Heikkilä näkyy siinä muodossa, mihin se valmistui 1960-luvun
alussa ja missä asussa se on nykyisin. Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie on rakennettu nykyiseen
mittaansa. Vaasantie päättyy liikenneympyrään, ja Iso-Heikkiläntie päättyy kummassakin
päässään teollisuuskortteleihin. Iso-Heikkiläntien, rautatien ja pohjoisemman asuntoalueen väliin
jäävän teollisuusalueen paikalla oli vuoden 1952 asemakaavassa asuntoalue, samoin Vaasantien,
Iso-Heikkiläntien ja Akselintien rajaamalla alueella. Iso-Heikkilän katuverkko muistuttaa vuoden
1992 kartassa jo enemmän Laisaaren asemakaavan katuverkkoa, etenkin alueen eteläisemmällä
asuntoalueella. Kanslerintien jatko Iso-Heikkiläntielle, joka oli tarkoitettu palvelemaan lähiön
sisäistä liikennettä Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien eritasoristeystä häiritsemättä, tuntuu nykyisin
tarpeettomalta kadulta, kun eritasoliittymän paikalla oleva liikenneympyräkin on hyvin hiljainen.

Kuva 24: Iso-Heikkilä vuoden 1992 kuvakartassa. (Turun kaupunki 1992.)
120

8. Iso-Heikkilä asumalähiönä ja tehokkaan kaupungin osana

Laisaaren Turun yleiskaava ilmestyi pari vuotta hänen Turkuun saapumisensa jälkeen ja Iso-
Heikkilän asemakaava pian tämän jälkeen. Tehokas kaupunki –kirja ilmestyi vuonna 1961, kun
Laisaari oli lopettanut työnsä Turun asemakaava-arkkitehtina. Iso-Heikkilän kaavoitusprosessi ja
rakentaminen sijoittui tälle aikavälille, viimeiset rakennukset valmistuivat 1960-luvun
alkupuolella. Voisi kuvitella, että Laisaaren kirjojen välillä olevat erot voisivat tulla esiin myös
Iso-Heikkilässä. Turun yleiskaava ja kaupunigin kehittämisohjelma –kirja ilmestyi juuri ennen
lähiörakentamisen ajan alkua Suomessa, ja Tehokas kaupunki –kirja ilmestyi suomalaisen lähiön
ehkä maineikkaiman kauden, 1950-luvun päätteeksi. Voisi ajatella, että Tehokas kaupunki –
kirjassa olisi mukana se kokemus, minkä Laisaari oli vuosikymmenessä saanut yrittäessään
rakentaa Turusta lähiöoppinsa mukaista kaupunkia.

On kaksi Iso-Heikkilää, Laisaaren Turun yleiskaavaan perustuva, vuoden 1953 asemakaavan
suunniteltu Iso-Heikkilä ja toisaalta rakennettu Iso-Heikkilä. Suunnitellun Iso-Heikkilän juuret
ovat 1920-luvun modernismissa. Hannes Meyer kirjoitti vuonna 1928, että kaikki tässä
maailmassa oleva on tulosta kaavasta ’funktio kertaa talous’, ja siksi tämän maailman tuotteet
eivät voi olla taideteoksia, sillä kaikki taide on kompositiota ja siksi kykenemätöntä pyrkimään
käytännöllisiin päämääriin. Kaikki elämä on Meyerin mielestä funktionaalista ja siksi
epätaiteellista.328

Meyerin mielestä rakentaminen on biologinen, ei esteettinen prosessi. Arkkitehtuurilla ’taiteilijan
emotionaalisena tekona’ ei Meyerin mukaan ole oikeutusta. Kaupungin, rakennuksen ja asunnon
suunnittelun tuli perustua funktioon, ei kompositioon. Meyerille rakennus on rakennuspaikalla
koottava teollisuustuote ja tulos erilaisten asiantuntijoiden työstä. Arkkitehti on vain yksi
asiantuntija muiden joukossa, samoin asuntoalueen kaavoittaja. Rakentaminen on vain sosiaalista,
teknistä, taloudellista ja psykologista organisaatiota.329

Opiskeluaikaiset toverit Olavi Laisaari ja Jussi Lappi-Seppälä olivat lähellä tällaista
funktionalismia. Erona 1920-luvun Bauhaus-arkkitehteihin oli kuitenkin se, että kun 1920-luvun
radikaalit olivat marxilaisia, Suomen 1950-luvun radikaalit olivat lähellä kokoomuspuoluetta ja
rakennusliikkeiden tavoitteita. Laisaari pyrki koko kaupunkisuunnittelijanuransa ajan siirtämään
kaavoitustyötä taiteilijan luomistyöstä tieteelliselle pohjalle. Tilastot, ennusteet,
liikennelaskelmat, sosiologia ja kaupan lainalaisuudet olivat Laisaaren kaupunkisuunnittelussa
keskeisemmällä sijalla kuin kuvataiteet. Suunniteltu Iso-Heikkilä perustui tarkkoihin laskelmiin

328
Conrads 1970, 117.
329
Conrads 1970, 117,119 ja 120.
121

työpaikoista, asuntotarpeesta ja liikenteestä. Iso-Heikkilän solurakenne perustui tarkkoihin
laskelmiin kaupungin väestöstä, sen perheenmuodostuksesta ja vuokranmaksukyvystä.

Kuten Le Corbusierin tai Hilberseimerin suurimuotoiset kaupunkisuunnitelmat, Laisaaren
kaupunkisuunnittelu halusi poistaa kaupungista ja sen suunnittelusta perinteisen yksilöllisyyden.
Silti itse suunnitelma oli korostetusti yhden ihmisen unelman kuva. Laisaaren yleiskaavalle ja
Iso-Heikkilän asemakaavalle kävi maailmassa kuten useimmille tinkimättömän henkilökohtaisille
unelmille: se jäi lähinnä suunnitelmaksi paperille.

Olisiko Laisaaren kaupunki voinut toimia, jos se olisi voitu toteuttaa johdonmukaisesti ja
kokonaisuudessaan? Todennäköisesti kaupunkisuunnitelmat, joissa koko inhimillisen elämän
kirjo on supistettu muutamaksi määritellyksi funktioksi, johtavat lähes aina lähiörakentamisesta
tuttuun elämänmuodon köyhyyteen. Elämä on matkoja työn, kaupan ja pienen asunnon välillä, ei
juuri muuta. Arkkitehdeilla, jotka näkevät materialistisessa kulttuurissa elävillä ihmisillä vain
materialistisia tarpeita, tällainen kaupunki on mahdollinen. Jos ihmisellä on muitakin kuin
rationaalisia materiaalisia tarpeita, Laisaaren kaupunki on yhtä ahdistava kuin Hilberseimerin tai
Le Corbusierin kaupunkikoneet.

Jos suunniteltu Iso-Heikkilä liittyy Laisaaren Turun yleiskaavan antamaan kuvaan
arkkitehtuurista ja kaupunkisuunnittelusta, niin rakennettu Iso-Heikkilä liittyy Tehokas kaupunki
–kirjan arkkitehtuurikäsitykseen.

Vaikka suunniteltu Iso-Heikkilä oli kaupunki posthumanistiseen kulttuuriin, itse suunnitelma oli
vielä yhden subjektin luomus. Siinä, miten Iso-Heikkilän kaavoitus ja rakentaminen eteni vuoden
1953 jälkeen, toteutuu lopulta Hannes Meyerin ajatus rakentamisen muuttumisesta taloudelliseksi
ryhmätyöksi. Iso-Heikkilän suunnitteluun osallistuivat niin kaavoittaja, rakennusliike,
rakennusten suunnittelijat, insinöörit kuin kaupungin ja asuntohallituksen virkamiehet. Kuten
Meyer edellyttikin, Iso-Heikkilä ei ole taiteilijan teos vaan yhteistyöllä suunniteltu ja tuotettu
tuote.

1920-luvun posthumanistisille modernisteille arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun
muuttuminen yksilön luovasta toiminnasta asiantuntijoiden ryhmätyöksi oli muutos
irrationaalisuudesta rationaalisuuteen. Uudentyyppisen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun oli
tarkoitus syntyä uudessa yhteiskuntajärjestelmässä, sosialistisessa tai kommunistisessa
yhteiskunnassa, missä asiantuntijat saattoivat toteuttaa parhaan mahdollisen suunnitelman ilman
asiaa ymmärtämättömien ihmisten vastalauseita. Vaikka Laisaari olikin lähempänä poliittisen
kartan oikeaa laitaa, hänen Turun yleiskaavassa kuvaamansa tehokas kaupunki toimii kuten
122

täydellisesti kontrolloitava sosialistinen kaupunki. Laisaari korosti, miten kymmenen ihmisen
hyöty ohittaa aina yhden ihmisen hyödyn ja tuhannen ihmisen hyöty sadan ihmisen, ja kaupungin
hyöty on aina tärkeämpi kuin minkä tahansa kokoisen kaupunkilaisten osajoukon saama hyöty.
On vaikea kuvitella, miten länsimaisessa yhteiskunnassa voisi harjoittaa kaupungin suunnittelua
ja rakentamista tällaisista lähtökohdista. Demokratiassa ja markkinataloudessa voi toisaalta pieni
valtaa ja pääomia käyttävä joukko toteuttaa omaa etuaan riippumatta siitä, onko se
kaupunkilaisten enemmistön edun mukaista. Toisaalta pieni aktiivinen vastustajien joukko voi
estää hankkeen, joka olisi useimpien edun mukaista. Ja rahoituksen puute estää hankkeet, joilla
on kaikkien osapuolten kannatus.

Iso-Heikkilän suunnitelma kohtasi nopeasti sen ulkomaailman, missä kaikki osapuolet eivät
sopeudukaan kaavoittajan ylivoimaisen asiantuntijuuden edessä. Suomalainen 1950-luvun alun
todellisuus oli kyllä yhteistyötä ja asiantuntijuutta, mutta prosessia ei hallinnut
arkkitehtidiktaattori, kuten 1920-luvun modernistit olisivat halunneet. Kaavoittajan ja
lähiökaavion ylitse kävelivät niin kaupunki kuin rakentajatkin. Laisaaren kaavan keskeinen tekijä,
Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien liikennejärjestelmä hävisi ilmeisestikin kaupungin lyhyen
aikavälin taloudenhoidolle. Iso-Heikkilän solurakenne ja lähiömuoto hajosivat alituisesti
muuttuvissa suunnitelmissa. Asuinkortteleita muutettiin milloin teollisuusalueiksi, milloin
puistoiksi, ja puistoja taas muutettiin asuinkortteleiksi. Ilmeisesti kaupunki ja Puolimatka olivat
rakentamassa lähinnä kerrostalovaltaista asuntoaluetta, ei teoreettiseen malliin perustuvaa lähiötä.
Puolimatka rakensi rakennuksia, joiden tekeminen oli kannattavaa, korkeita tornitaloja
omistusasunnoiksi. Kaavaan kuuluneet mutta vähemmän kannattavat kohteet, kuten
kollektiivitalot, jäivät rakentamatta. Kaupallisille palveluille rakennettiin tiloja ilmeisesti sillä
perusteella, kuinka paljon yrityksiä oli tulossa Iso-Heikkilään, ei sen mukaan mitä teoreettinen
kaava esitti.

Jos Iso-Heikkilää ajattelee tehokaana kaupunkina siinä merkityksessä, mitä Laisaari tarkoitti
kirjoittaessaan Turun yleiskaavaa, niin Iso-Heikkilä on epäonnistuminen. Iso-Heikkilästä ei
muodostunut kuuden tuhannen asukkaan solurakenteista asumalähiötä, jolla on oma keskus. Iso-
Heikkilän vuoden 1953 asemakaavan mukaisesti rakennettiin lähinnä Pansiontien, Vaasantien ja
Latokartanontien rajaama alue, Pentinaukio liikerakennuksineen tosin jäi toteutumatta, ja
Latokartanontien rakennukset muuttuivat matalista lamellitaloista korkeiksi pistetaloiksi. Iso-
Heikkilän rakentaminen alkoi asemakaavan mukaisesti, sillä vuoden 1953 asemakaava oli laadittu
ennen kuin mikään rakennusliike oli tullut mukaan alueen suunnitteluun. Ensimmäinen
rakennettu kortteli on kutakuinkin kaavan mukainen, toinenkin vielä kutakuinkin ja kolmas, eli
kortteli kolmetoista, on asemakaavan mallin mukainen, vaikka rakennuksien muoto onkin
muuttunut, mutta näiden korttelien jälkeen Laisaaren asemakaavan merkitys on ollut hyvin pieni.
123

On ehkä mielekkäämpää puhua kahdesta kerrostaloalueesta — Patterinhaka ja Iso-Heikkilä —
kuin Iso-Heikkilän lähiöstä, jos lähiöllä tarkoitetaan laisaarelaista lähiötä. Iso-Heikkilä on
kaupunginosa ja yleiskielessä myös lähiö. Kaupunginosan kahden asuntoalueen nimittäminen
asumasoluiksi on myös vaikeaa. Eteläisen alueen, Patterihaan, piirteet vastaavat jollain tapaa
Laisaaren asumasolun ominaisuuksia, mutta pohjoinen alue ei vastaa Laisaaren asemakaavan
pyrkimyksiä eikä teoreettista asumasolun mallia. Lähinnä se on kerrostaloryhmä.

Myös Iso-Heikkilän keskeinen tarkoitus, ohjata sataman liikenne pois Turun keskustasta,
epäonnistui. Tehokkaan kaupungin rakentamisessa se, noudattavatko Iso-Heikkilän asuntoalueet
solurakennetta vai eivät, ei ole yhtä keskeistä kuin kehätiesuunnitelma. Tayloristinen, hierarkioita
ja erikoistumista vaatinut funktionalismi edellytti eri liikennemuotojen erottamista toisistaan.
Satamasta lähtevälle ja satamaan saapuvalle raskaalle liikenteelle olisi joka tapauksessa pitänyt
rakentaa oma liikenneverkkonsa. Kun 1950-luvun alussa rekat kulkivat Turun keskustan katuja
pitkin, rekat olivat osaltaan tukkeuttamassa keskustan liikennettä niin, että sekä rekkojen että
muiden liikkujien liikkumisen tehokkuus kärsi. Se, että Vaasantiestä tuli vain Iso-Heikkilän läpi
kulkeva umpikujakatu, ja muilta osilta Laisaaren suunnittelemaa kehätietä ei koskaan
rakennettukaan, ja se, että Turun keskustan ja Pansion/Pernon välistä liikennettä tehostamaan
tarkoitettu Iso-Heikkiläntie jäi Iso-Heikkilään päättyväksi umpikujaksi, oli Iso-Heikkilän suurin
epäonnistuminen Laisaaren kaupunkisuunnittelun kannalta. Asukkaiden kannalta alueen
suurellisen liikennejärjestelmän jääminen paperille oli varmaankin onnekas ratkaisu.

Iso-Heikkilä suunniteltiin paikalleen, koska alueella oli runsaasti työpaikkoja, mutta hyvin vähän
asuntoja; tarpeettomien työmatkojen poistaminen oli Laisaarelle tärkeää kuten Hilberseimerille
1920-luvulla. Työmatkoihin tuhlaantuu kallista aikaa ja polttoainetta, ja turha liikenne
ruuhkauttaa kaupungin kadut. Ihanne Laisaarelle kuten Hilberseimerillekin oli, että ihminen
asuisi työpaikkansa vierellä. Iso-Heikkilästä ei kuitenkaan tullut satamatyöläisten lähiötä, kuten
Laisaari oli suunnitellut. Arava-osaketalot, joita alueelle rakennettiin, olivat liian kalliita
työläisperheille. Tämä mitätöi koko lähiön perustamisen perustarkoituksen. Kun vielä suuri osa
lähiön asuntokortteleista muutettiin teollisuus- ja varastokortteleiksi, niin alueen työpaikkojen ja
asuntojen suhde huononi entisestään. Kaavoittaja ei voinut vaikuttaa siihen, minkälaisia asuntoja
lähiöön rakennetaan ja kenelle. Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia olisi vaatinut maailman,
jossa suunnittelijalla on valta niin rakentamiseen kuin asukkaiden valintaankin. Heikki von
Hertzen pyrki tällaiseen Tapiolan suunnittelun ja rakentamisen aikana, mutta Tapiolasta tuli vielä
selvemmin ’parempien ihmisten’ lähiö kuin Iso-Heikkilästä.

On vaikea arvioida, kuinka suuri pettymys Laisaarelle oli hänen yleiskaavansa jääminen
epäviralliseksi ohjeeksi tai Iso-Heikkilän lähiön muuttuminen kerrostalovaltaiseksi
124

asuntoalueeksi. Modernin kaupunkisuunnittelun historia on toteutumattomien suunnitelmien
historiaa. Demokraattisissa valtioissa kaupunkisuunnittelijat ovat harvoin löytäneet niin vahvoja
toimeksiantajia, että teoreettiset mallit tai lennokkaat luonnokset olisi voitu siirtää rakennettuun
todellisuuteen muuten kuin pieninä fragmentteina. Jos Iso-Heikkilä oli yritys siirtää teoreettinen
lähiömalli käytäntöön, niin sen toteuttaminen toisaalta epäonnistui vähemmän kuin Le
Corbusierin tai Hilberseimerin yritykset luoda kaupunkeja muualle kuin paperille.

1960-luvun alussa Laisaari oli lähtenyt ovet paukkuen Turun asemakaava-arkkitehden virastaan,
ja Iso-Heikkilän rakentaminen alkoi olla valmista. Kun Laisaari kirjoitti Tehokas kaupunki –
kirjansa, hänen esikuviaan eivät olleet enään Le Corbusierin ja Hilberseimerin tapaiset
arkkitehtidiktaattoria kaipaavat suunnittelijayksilöt, vaan pikemminkin amerikkalainen
kaupunkisuunnittelukäytäntö. Jos 1920-luvun marxilainen posthumanistinen kaupunkisuunnittelu
luotti siihen, että sosialistisessa yhteiskunnassa asiantuntijat saavat suunnitella ilman asiaa
ymmärtämättömien vastarintaa ihanteellisia kaupunkeja, niin Laisaaren 1960-luvun tehokas
kaupunki on kapitalistisen yhteiskunnan posthumanismia. Hannes Meyerin tai Laisaaren Turun
yleiskaavan kaupunki oli kuin kilpa-auto, äärimmilleen viritetty kone, jossa jokaisella osalla oli
tärkeä tehtävä päämäärän, tehokkuuden, saavuttamisessa ja joka toisaalta menee rikki
vähäisemmästäkin suunnitteluvirheestä.

Tehokas kaupunki –kirjan tehokas kaupunki ei ole kenenkään yksilön suunnitelma.
Materialistinen kulttuuri joka pyrkii suurimpaan mahdolliseen hyötyyn, liberalistinen
markkinatalous ja kaupungin omat lainalaisuudet vievät kaupunkia kohti luonnollista
päämääräänsä. Kaupunkisuunnittelijan tehtävä on varmistaa, ettei tähän kaupungin luonnollisen
kehittymisen prosessiin tule ulkopuolisia häiriöitä. Poliitikot ja ihmiset, joilla on ideoita
kaupungin kehittämiseksi, ovat uhka kaupungille. 1950-luvun alun Laisaari yleiskaavansa kanssa
olisi vaaratekijä kaupungin luonnolliselle kehittymiselle.

Jos nykyaikainen kaupunkisuunnittelu syntyi 1800-luvulla lääkkeeksi laissez faire -hengessä
täysin kontrolloimattomasti kasvavien suurkaupunkien ongelmiin ja jos suunniteltu kaupunki
nähtiin ratkaisuksi suunnittelemattomaan kaupunkikaaokseen, niin Laisaaren lähiömalli 1950-
luvulla edustaa tätä traditiota. Turun suunnittelemattomasti levinneet esikaupungit, Raunistula,
Nummenmäki ja Vähä-Heikkilä, eivät olleet samaa kokoluokkaa kuin Lontoon esikaupungit,
mutta ongelmat olivat periaatteessa samat. 1800-luvun laissez faire johti ylitiivistyneisiin
slummeihin ja kaupungin tukehtumiseen. Laisaari puhuu Tehokas kaupunki -kirjassaan
automiehen kaupungista, Laisaari löysi tulevaisuuden kaupungin mallin autoistuneesta Pohjois-
Amerikasta. Jos ihmisillä on käytössään auto ja jos puinen omakotitalo on edullisin tapa asua,
125

kaupungeista ei muodostu ahdasta slummia, vaan laaja pohjoisamerikkalaistyylinen
pientalomatto.

1960-luvun alun Laisaari on siirtynyt kaupunkisuunnitteluideologiasta, joka bauhausilaisen
epähumaanista muodostaan huolimatta oli kuitenkin lähtöisin howardilaisesta ihannekaupungista,
pyrkimyksestä muuttaa ihmisen kannalta kohtuuton kaaos suunnitelmallisuudella siedettäväksi
järjestykseksi, lähelle laissez faire -aikakauden kaupunkisuunnittelua. Ihmiset, joita ohjaa
luonnonlainomaisesti ainoastaan pyrkimys suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen, rakentavat
automaattisesti kulloisenkin hetken tehokkaimman mahdollisen kaupungin, jos
kaupunkisuunnittelija saa ihmiset luopumaan vääristä motiiveista, vanhentuneesta estetiikasta ja
itsekkyydestä. Iso-Heikkilän asemakaava alkoi muuttua alkuperäisestä staattisesta solumallista
dynaamisesti, hetken tarpeita ja resursseja kuvastaen, kuten tehokkaan kaupungin pitikin.
Kaupunki kaavoitti, pankit ja valtio rahoittivat ja rakennusliike rakensi sellaisia rakennuksia,
jotka tuottivat sillä hetkellä suurimman hyödyn kaupungille, pankille tai valtiolle. Jos Vaasantie ja
Iso-Heikkiläntie olisivat tuottaneet tarpeeksi suuren hyödyn, ne olisi rakennettu valmiiksi, ja jos
kollektiivitalojen ja kulttuuritilojen rakentaminen olisi ollut kannattavaa, niitä olisi rakennettu.

Laisaaren Tehokas kaupunki –kirjassa esittämien käsitysten mukaan Iso-Heikkilä on nykyisin
joka tapauksessa epätarkoituksenmukainen, tehoton ja siten ruma. Se on pysynyt pystyssä jo
paljon kauemmin kuin Laisaaren mukaan lähiön ja sen rakennusten tulisi säilyä. Mutta miten
voisi arvioida, oliko Iso-Heikkilä kaunis eli tehokas joskus uutena, jonain tiettynä hetkenä? Kuten
Laisaari kirjoitti, kauneutta, eli tehokkuutta on mahdoton arvioida silmämääräisesti. Iso-Heikkilän
jonkun tietyn historiallisen hetken kauneuden arvioiminen edellyttäisi sen hetkisten käytössä
olleiden resurssien arvioimista ja vertaamista sen hetken mahdollisiin resursseihin ja tarpeisiin ja
tavoitteisiin. Suunnittelu- ja rakennusprosessin tehokkuus tulisi analysoida ja verrata
aikalaiskohteisiin ja ideaaliin. Pitäisi pystyä laskemaan, lisäsikö Iso-Heikkilän suunnittelu ja
rakentaminen Turun kaupungin toiminnan tehokkuutta. Tällainen tutkimus, jos se olisi
mahdollista suorittaa, ei ainakaan taidehistorioitsijalle olisi helppo tehtävä, enkä ole sellaiseen
ryhtynytkään.

Jos Laisaaren arkkitehtuuriajattelussa tapahtui muutoksia 1950-luvun kuluessa, niin suurimmaksi
osaksi se pysyi ennallaan. Siihen kuului materialistinen maailmankuva ja siihen liittyvät
tehokkuuden ja taloudellisuuden vaatimukset. Laisaaren käsityksen mukaan kaupunkisuunnittelu
on tieteellistä, ei taiteellista toimintaa, eikä hän usko asiantuntijoiden kykyyn määrittää ihmisille
tarpeelliset ja sallitut funktiot.
126

Asemakaavaoppi –kirjassaan Meurman kirjoittaa: ”Arkkitehtonisesti suunnitellussa
hajakeskitetyssä kaupungissa tulevat asukkaat elämään taiteen kultivoivassa ilmapiirissä, he
voivat kehittyä parempaa fyysillistä ja henkistä elämää kohti, parempaan makuun ja
syvempään sivistykselliseen mieleen. ’Näytä minulle kaupunkisi, ja minä sanon millaiset sen
asujaimiston kultturelliset pyrkimykset ovat.’”330 Tällainen ajattelu puuttuu kokonaan
Laisaarelta, joka kirjoittaa:
Asemakaavan tarkoituksena on luoda hyvin toimiva ja palveleva kaupunki.
Sen tarkoituksena ei ole ajaa läpi yhteiskunnassa liikkuvia kaikkia kasvatuksellisia,
sosiaalipoliittisia tai muita ideologisia ajatuksia. Kaupunki on toiminnallinen
välikappale, kuten auto, puhelin, silta tai rakennus. Se edustaa näitä kaikkia, se on
eräällä tavalla näitten kaikkien summa. Ideologisten ajatusten läpiajaminen kuuluu
koululle, politiikalle, lainsäädännölle jne. ei toiminnalliselle välikappaleelle.

Auto ei tunne moraalia, ei sen paremmin yksilöllistä kuin kollektiivistakaan.
Autonkuljettaja sen sijaan tuntee ne. Autolla ei ole tunteita, autonkuljettajalla on.
Asemakaava on samanlainen amoraalinen väline kuin auto. Sen tulee olla aina
joustava, ei mistään ideasta kiinnipitävä, täydellinen inhimillisten tarpeiden
palvelija.

Asemakaavan tarkoitus ei ole ihmisen kasvatus paremmaksi ihmiseksi. Sen tehtävä
ei ole juoppouden vähentäminen, ihmisen pakottaminen kävelemään tai
urheilemaan, tai muuttamaan materialistisia käsityksiänsä ideologisiksi. Ihmistä ei
voi pakottaa tekemään vähemmän työtä ja lukemaan enemmän, hylkäämään auton
käyttöä ja hengittämään raitista ilmaa. Asemakaavan tarkoitus ei ole myöskään estää
tällaisia mahdollisuuksia. Asemakaavan tehtävä ei ole ratkaista koko kysymystä. Se
on ihmisten kasvattajien tehtävä.

Tässä yhteydessä on paikallaan viitata suuriin sosiaalisiin asianajajiin, sellaisiin kuin
Mumford. Hän on sanonut, että liikenteelle uhrataan liikaa, jopa kaupunkimaiseman
eheyskin ja että olisi siirryttävä pois liikenteen probleeman ratkomisesta
inhimillisten arvojen alueelle. Hänen mielestään luonto, seutu on
asemakaavasuunnittelun lähtökohta ja perusta, ei toiminnallisuus. Mumford ei ole
funktionalisti.331

Jos Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia ei tuottanut Turkuun yhtään Tapiolaa, niin kyse
ei ollut epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä. Laisaaren kaupunkisuunnittelulla vain oli
erilaiset tavoitteet ja keinot. Laisaaren tavoitteena oli luoda kaunis kaupunki, kauneden
löytäminen vain edellytti uudenlaista tapaa lähestyä kaupunkia. Objektiivinen tieto oli
syrjäyttänyt subjektiivisen havainnon.

330
Meurman 1982, 75 ja 76.
331
Laisaari 1962, 92.
127

9. Kuvaluettelo

KUVA 1: HILBERSEIMERIN KAUPUNKIYKSIKÖN KAAVA. (HURME 1990, 51.)...........50

KUVA 2: KAUPUNKIYKSIKKÖ, MARS-SUUNNITELMA. (HURME 1990, 25.).................55

KUVA 3: LAISAAREN ASUMASOLUN KAAVIO (LAISAARI 1952A, 104.)...................... ...57

KUVA 4: KOULUPIIRIN JA ASUMALÄHIÖN KAAVIO LAISAAREN MALLISSA.
(LAISAARI 1952A, 105.)............................................................................................ ..................63

KUVA 5: HILBERSEIMERIN KALANRUOTOKAAVA 1931—1933. POMMER 1988, 43. . 65

KUVA 6: TURUN YLEISKAAVAN KANSIKUVA. (LAISAARI 1952.)................................... .66

KUVA 7: ASUMAKUNNAN KAAVA LAISAAREN MALLISSA. (LAISAARI 1952A, 107)..68

KUVA 8: KONSENTRISEEN TAPAAN RAKENTUVA KAUPUNKI JA
TYTÄRKAUPUNKIPERIAATTEELLE RAKENTUVA KAUPUNKI. (LAISAARI 1952A,
137.).......................................................................................................................... ......................80

KUVA 9: TURKU JA SEN TYTÄRKAUPUNKIEN SIJOITUS. (LAISAARI 1952A, 140.). . .81
128

KUVA 10: LAISAAREN VUODEN 1952 TURUN YLEISKAAVAEHDOTUKSEN KARTTA.
(LAISAARI 1952A, KARTTALIITE.)................................................................................... ......99

KUVA 11: ISO-HEIKKILÄN ASEMAKAAVA 1953. (LIITE)................................... ..............100

KUVA 12: KAHDEKSANKERTAINEN AUTOLIIKENNE MAKSIMITUNTILIIKENTEEN
AIKANA. (LAISAARI 1952A, 67.)....................................................................... .....................102

KUVA 13: SATAMAN KUORMA-AUTOLIIKENNE SEN JÄLKEEN, KUN
SATAMASUUNNITELMAT ON TOTEUTETTU JA LIIKENNE ON KASVANUT
NELINKERTAISEKSI NYKYISESTÄ. (LAISAARI 1952A, 67.)......................................... ..102

KUVA 14: ISO-HEIKKILÄN POHJOINEN OSA LIIKENNEYMPYRÄSTÄ
KATSOTTUNA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).......................................................... ........110

KUVA 15: LE CORBUSIER, CONTEMPORARY CITY (1922). (FISHMAN 1977,
KUVALIITE)............................................................................................................................ ....111

KUVA 16: ASUINRAKENNUKSIA KORTTELISSA 26, KANSLERINTIEN
ETELÄPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).......................................... ................112

KUVA 17: ASUINRAKENNUS KORTTELISSA 26, KANSLERINTIEN
ETELÄPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996)........................................... ................113

KUVA 18: ASUINRAKENNUS KORTTELISSA 12, KANSLERINTIEN
POHJOISPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).................................... ..................114

KUVA 19: ASUINRAKENNUKSIA KORTTELISSA 13, LATOKARTANONTIELLÄ.
(JAAKKO SANNEMANN 1996.).................................................................................. .............114

KUVA 20: RAKENNUKSIA ISO-HEIKKILÄN POHJOISESTA OSASTA. (JAAKKO
SANNEMANN 1998).................................................................................................... ...............115

KUVA 21: OTAVANAUKIO JA RAKENNUKSIA ISO-HEIKKILÄN POHJOISESTA
OSASTA. (JAAKKO SANNEMANN 1998)............................................................................. ..116

KUVA 22: ISO-HEIKKILÄN ETELÄINEN OSA 1950-LUVUN LOPUN ASUSSAAN.
(LAAKSO 1980, 192.)......................................................................................................... .........118

KUVA 23: ISO-HEIKKILÄ VUODEN 1958 MATKAILUKARTASSA (TURUN KAUPUNKI
1958.)........................................................................................................................................... ..118

KUVA 24: ISO-HEIKKILÄ VUODEN 1992 KUVAKARTASSA. (TURUN KAUPUNKI
1992.)........................................................................................................................................... ..119
129

10. Lähdeluettelo

Painamattomat lähteet:
Turun kaupunginvaltuuston esityslistat ja päätökset (KvEP) 1953—1957

Kirjallisuus:

ARVILOMMI, Matti: Turku. Teoksessa Jälleenrakentamisen aika. Näkökulmia 1940- ja 1950-
luvun arkkitehtuuriin. Toimittanut Sirkkaliisa Jetsonen. Helsinki 1994.

BONSDORFF, Pauline von: Arkkitehtuurin määrittely Suomessa 1940—1989. Valtion teknillinen
tutkimuskeskus, Espoo 1991.

CALINESCU, Matei: Five Faces of Modernity. Modernism, Avant-Garde, Decadence, Kitsch,
Postmodernism. Duke University Press, Durham 1987.

CONRADS, Ulrich: Programs and manifestoes on 20th-century architecture. The MIT Press,
1970.

Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit. Diplomingeniörer och arkitekter 1973. Tapiola 1973.

FISHMAN, Robert: Urban Utopias in the Twentieth Centurry. Ebenezer Howard, Frand Lloyd
Wright, Le Corbusier. New York 1977.

FRY, Maxwell: Fine Building. Lontoo 1944.

HALL, Peter: Cities of Tomorrow. An intellectual History of Urban Planning and Desing in the
Twentieth Century, Oxford & New York 1988.

HANKONEN, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Suunnittelujärjestelmien läpimurto
suomalaisesten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. Tampere 1994.

HAYS, K. Michael: Modernism and the Posthumanist Subject. The Architecture of
Hannes Meyer and Ludwig Hilberseimer. The MIT Press 1992.

HEINONEN, Raija-Liisa: Funktionalismin läpimurto Suomessa. SRM 1986.

HERTZEN, Heikki von: Koti vaiko kasarmi lapsillemme. Asunnontarvitsijoiden näkökohtia
asunto- ja asemakaavakysymyksissä, Helsinki 1946.

HURME, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen, Helsinki 1991.

JALLINOJA, Riitta: Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Suomalaisen kirjallisuuden seura,
Rauma 1991.

JUNTTO, Anneli: Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan, Helsinki 1990.

KOHO, Timo: Suomalaisen arkkitehtuurin 60-luku. Konstruktivismi ja järjestelmäajattelu.
Rakennustieto 1994.

LAAKSO, Veikko: Turun kaupungin historia. 1918—1970. Ensimmäinen nide. Turun Sanomat
1980.
130

LAISAARI, Olavi: Turun yleiskaava ja kaupungin kehittämisohjelma. Turku 1952. (Laisaari
1952a)

LAISAARI, Olavi: Salon yleiskaava ja sen toteuttamisohjelma. Salo 1952. (Laisaari 1952b)

LAISAARI, Olavi: Hyvinkään yleiskaava ja kauppalan kehittämisohjelma. Hyvinkää 1953.

LAISAARI, Olavi: Tehokas kaupunki, The Smooth-running Town. Turku 1962.

LAISAARI, Olavi: Liikekeskusten liikenteellinen slummiutuminen ja kaupunkiyksikköjen
jakautumisteoria. 1967?

LAISAARI, Olavi: Liikekeskusten tukkeutumisesta ja kaupunkiyksikköjen jakautumistarpeesta.
Lahti 1969.

LAPPI-SEPPÄLÄ, Jussi: Elävältä se maistui. Helsinki 1972.

LEHTOVUORI, Olli: Sumea kaupunki. Ehdotuksia aikamme kaupungin metaforaksi. Arkkitehti
1/1996.

MAULA, Jere: Kaavoituksen kasvava perspektiivi. Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun miljöö.
Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994.

MEURMAN, Otto-Iivari: Asemakaavaoppi, Helsinki 1982.

MEURMAN, Otto-Iivari ja ERVI, Aarne: Oulun Yleiskaava. Oulun kaupunki 1952.

MÄKIÖ, Erkki: Kerrostalot 1940—1960. Rakennustietosäätiö 1990.

NIKULA, Riitta: Asuntopolitiikka ja kaupunki—ohjelma ja todellisuus. Sankaruus ja arki—
Suomen 50-luvun miljöö. Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994.

OJA, Aulis: Maarian pitäjän historia, 1. osa, 2.Keskiajan ja 1500-luvun Maaria, Tampere 1944.

PAKKALA, Pekka: Asuinalueiden suunnitteluperiaatteista. Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun
miljöö. Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994.

PALLASMAA, Juhani: Arkkitehti, Kuluttaja ja ympäristö. Raportti Rakennetusta ympäristöstä:
Aarne Ervin arkkitehtuuria. Helsinki 1970.

PERÄLÄ, Tauno: Turun kaupunkialueen muodostuminen. Turun nimistö 1. Turun
maakuntamuseo 1996.

POMMER, Richard: ”More a Necropolis than a Metropolis”. Ludwig Hilberseimer’s Highrise
City and Modern City Planning. In the Shadow of Mies. Ludwig Hilberseimer—Architect,
Educator, and Urban Planner. The Art Institute of Chicago 1988.

RELPH, Edward: The Modern Urban Landscape. Croom Helm 1987.

Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit. Finlands högskolingeniörer och arkitekter 1956,
Helsinki 1956.

SAARIKANGAS, Kirsi: Model Houses for Model Families. Gender, Ideology and the Modern
Dwelling The Type-Planned Houses of the 1940s in Finland. SHS 1993.
131

SAHLBER, Irja: Iso-Heikkilä kuninkaankartanona ja virkatalona. Turun kaupungin historiallinen
museo 1992.

SPAETH, David: Ludwig Hilberseimer’s Settlement Unit. Origins and Applications. In the
Shadow of Mies. Ludwig Hilberseimer—Architect, Educator, and Urban Planner. The Art
Institute of Chicago 1988.

STANDERTSKJÖLD, Elina: P. E. Blomstedt 1900-1935 Arkkitehti. Jyväskylä 1996.

TAFURI, Manfredo, Archtecture and utopia. Desing and capitalist development. Cambridge
1988.

TUOMI, Timo: Lahden kaupunkikuvan ja arkkitehtuurin kehityspiirteitä, teoksessa Lahden
historia 2, Savonlinna 1992.

TUOMI, Timo: Lahden kaupunkisuunnittelua ja rakentamista 1945—1965. Amerikkalaisuus
myyttinä ja todellisuutena. Happy Days Are Here Again—Amerikan ilmiöitä ja ajankuvaa
Lahdessa 1945—1965. Kukkila 1990.

UUSITALO, Sinikka: Turun kaupungin historia. 1918—1970. Toinen nide. Turun
Sanomat 1982.