Tsto

GRAAFINEN
SUUNNITTELU
Käytännöt, tekniikat, strategiat
Toimittanut
Johannes Ekholm
5
Sisällys
Esipuhe — 7
Johdanto — 9
Keskusteluja
1. Antti Uotila, Inka Järvinen, Jonatan Eriksson — 21
2. Antti Uotila, Inka Järvinen — 31
3. Terapeutin vastaanotolla — 37
4. Antti Uotila, Inka Järvinen, Suvi Saloniemi.— 49
5. Janine Rewell, Jussi Takkinen, Kaarle Hurtig — 71
6. Jaakko Pallasvuo — 77
7. Elmeri Terho — 91
8. Jaakko Pallasvuo, Kimmo Modig — 119
9. Inka Järvinen, Antti Uotila — 147
10. Janne Saario, Teemu Saario, Jeremias Delgado — 150
11. Matti Kunttu, Elmeri Terho — 168
12. Gra, Linda, Tuomas Toferi, Elisa, Jenni — 174
13. Anni Puolakka, Tommi Vasko, Emmy Murata, Johanna
Lundberg, Inka Järvinen — 193
14. Jaakko Pallasvuo — 205
15. Teemu Suviala, Timo Ilola, Niklas Ekholm, Ville Tikka — 228
16. Joel Hietanen — 243
17. Juha Siltala — 263
18. Laura Köönikkä, Paavo Arhinmäki, Pekka Toivonen.
Suvi Saloniemi, Kasper Strömman, Martta Louekari, Anssi,
Antti Uotila, Kevin, Lauri Johansson — 272
19. Pecha Kucha -tapahtumassa — 285
20. Antti Uotila, Inka Järvinen — 289
21. Kimmo Modig — 302
Hakemisto — 312
7
Esipuhe
Mitä on ”graafnen suunnittelu”? Minusta kysymykseen ei voi
tyhjentävästi vastata keskittymällä ainoastaan ammatin sisäisiin
käytäntöihin tai teknisiin seikkoihin. Minusta on tuntunut, että
voidakseni edes auttavasti alkaa hahmottaa, mistä ”graafsessa
suunnittelussa” tällä hetkellä on kyse, on minun täytynyt yrittää
ymmärtää mistä meidän (suunnittelijoiden, ihmisten) elämässä
tässä ja nyt on kyse. Keitä me olemme, mitä me teemme, miksi
me teemme sitä mitä me teemme? Millaisessa maailmassa me
elämme, millaista meidän arkemme on, mitä me haluamme, mistä
me unelmoimme?
Toivon tämän kirjan auttavan lukijaa ymmärtämään muut-
tuvan työelämän problematiikkaa entistä monipuolisemmin ja
kenties suovan myös pienen kurkistuksen oman sukupolveni
kokemusmaailmaan.
Kirjaa voi mielestäni alkaa lukea mistä kohtaa tahansa, ja sen eri
lukuja voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Lukijalle, joka kokee
jonkun tietyn kohdan hämmentäväksi tai omia perusolettamuk-
siaan loukkaavaksi, suosittelen lämpimästi kahlaamaan tekstin
kokonaisuudessan läpi, koska uskon, että kirja itse sisältää tavalla
tai toisella myös vastauksen jokaiseen asettamaansa kysymykseen.
Monet kirjan väittämistä saattavat myös näyttäytyä toisella luku-
kerralla aivan eri valossa kuin ensimmäisellä.
Helsingissä 24.9.2013
Kaikella rakkaudella,
Johannes Ekholm
9
Johdanto
Helvetica – And Justice For All
Sekä graafkon toimenkuva että työn merkitys ovat muuttuneet
radikaalisti viimeisen sadan vuoden aikana. Modernismista ja
uudesta typografasta alkanut kehityskaari näyttäisi saavuttaneen
päätepisteensä Ikeassa ja Tumblr-blogien päättymättömässä
kuvavirrassa.
Keväällä 2013 julkaistussa Can Jokes Bring Down Governments?
-kirjassaan Metahaven kysyy, mikä tehtävä graafkolla voi talous-
kriisin, prekarisaation ja säästökuurien runtelemassa maailmassa
enää olla? Miten graafkko voi ottaa kykynsä käyttöön vastustaak-
seen valtaapitävien markkinaliberalistista austerity-politiikaa?
Metahaven esittää näkemyksen, jonka mukaan graafnen
suunnittelu Hollannissa kehittyi alkujaan julkisen ja valtiollisen
kentän välimaastossa, missä funktionalismin rinnalla toimi
radikaali poliittinen design. Legendaaristen designereiden
kuten Wim Crouvelin tai Jan van Toornin työ valveutuneina
teknikko-käsityöläisinä ja maailmanparantajina liittyi elimellisesti
hyvinvointivaltion toimintaan, sen palveluhin, infrastruktuuriin,
instituutioihin ja museoihin.
80- ja 90-lukujen yksityistämisten myötä työ menetti yleis-
hyödyllisen luonteensa, minkä vuoksi aiemmin toimineet visuaa-
liset strategiat kuten julistetaide kävivät kelvottomiksi. 2010-luvun
vastarinta hyödyntää sosiaalista mediaa.
Suomessa graafnen suunnittelu on alusta lähtien kytkeytynyt
joko kansallisromanttiseen identiteetiprojektiin tai mainontaan,
minkä vuoksi sitä onkin muotoilijoiden ja arkkitehtien keskuu-
dessa vähätellen kutsuttu “kevytmuotoiluksi” ja pelleilyksi. Minun
kokemukseni mukaan myös koulutus Suomessa on trivialisoimalla
työn käytäntöjä ja mahdollisuuksia omalta osaltaan myötävai-
kuttanut kyynisen ja näköalattoman graafkko-identiteetin
muodostumiseen.
Jostain syystä monet graafkot, Suomessa ja maailmalla, näyt-
täisivätkin soveltavan Beatrice Warden 1930-luvulla esittämää
vaatimusta designin näkymättömyydestä typografan lisäksi myös
omaan moraaliinsa ja omaantuntoonsa. Tämän olettamuksen
10
mukaan graafkon ei kuulu arvioida asiakkaittensa liiketoiminnan
eettisyyttä. Freelancer on palkkasotilas, “gun for hire”, valmiina
tekemään mitä vain rahasta koska taloustilanne.
1
Konsulttien kesken suosittu “Are you a consultant or a whore”
-meemi esittää 25 väitettä, joiden on määrä osoittaa konsultin
ja huoran työn yhtäläisyydet. Tällainen itsensäruoskiminen on
tietysti lähinnä huvittavaa. Paljon mauttomampaa onkin se, kun
suomalainen mainosihminen vertaa itseään lääkäriin, joka “täyttää
velvollisuutensa jokaista kohtaan ketään syrjimättä”.
Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu…
Luovuutta, vauhtia ja kosmopoliittista elämänasennetta edellyttävä
graafnen suunnittelu on monessa mielessä uusliberalistisen
ideologian ihanneammatti, joka lupaa helpon ja nopean tavan
tehdä rahaa, tutustua ihmisiin, matkustaa, voittaa palkintoja,
tulla kuuluisaksi… Joillekin se on todellisuutta, mutta kilpailulla
on myös varjopuolensa. Antti Nylénin sanoin: “Mukavuuden
ideologia lupaa nautintoa ja voimaa ja valinnanvapautta. Ja antaa
addiktion, heikkouden ja orjuuden.”
Kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004)
psykohistoroitsija Juha Siltala osoittaa, miten 1970-luvulta lähtien
suomalaisten pitkäaikaiset työsuhteet ovat korvautuneet epävarmoilla
pätkätöillä ja työntekijän neuvotteluasema on heikennyt. Samalla
työmäärä ja työn rasittavuus ovat kasvaneet, minkä seurauksena
esiintyy yhä enemmän stressiä, uupumusta, unettomuutta, sairautta,
masennusta, persoonallisuushäiriöitä ja itsemurhia.
Samaa aihepiiriä käsittelee Franco Berardin 2009 ilmestynyt teos
Te Soul at Work, From Alienation to Autonomy, tällä kertaa niin
sanotun Uuden työn, eli tietotyön, näkökulmasta. Ulospäin kaikki
tietotyö näyttää samalta: ihmisiä tietokoneiden ääressä, toimistoissa,
kahviloissa, lentokoneissa, puistoissa. Jokainen on kuitenkin oman
kapean alansa erikoisosaaja. “Luovan luokan” kesken ei vallitse
solidaarisuus vaan kaikkien kilpailu kaikkia vastaan.
Uudessa työssä työn arvo ei enää määräydy siihen käytetyn
ajan perusteella. Arvonluonti perustuu luovuuteen, tunnit eivät
ole yhteisverrannollisia, “tuntihinta” on pelkkä vertauskuva. Koska
1 Kulttuurialan yleistä käytäntöä noudattaen graafkko on itseasiassa valmis tekemään mitä tahansa ke-
nelle tahansa mihin hintaan tahansa – vaikka ilmaiseksi, koska Uuden työn hengessä “luova työ tekijäänsä
kiittää” ja jokainen työkokemus on tärkeä lisä CV:hen.
11
työ ei enää ole sidottu aikaan eikä paikkaan on ihmisten oltava
jatkuvasti tavoitettavissa ja työ valtaa vähitellen yhä suuremman
osan elämästä. 2000-luvun alussa esitetty vaatimus 35 tunnin
työviikosta on menneisyyden oikku.
Nykyajan pomo on nuorekas ja letkeä, kiroilee, pukeutuu Niken
tennareihin, väittää vihaavansa kapitalismia ja kehottaa olemaan
autenttinen. Liberation management -johtamiskäytäntö sanoo:
“Jättäkää heidän omiin oloihinsa ja he työskentelevät loputtomiin!”
Siinä missä fordistinen tehdastyö oli ruumiillista toimintaa ja
toistoa, perustuu tietotyö innovointiin ja henkisen pääoman inves-
tointeihin. Kaikki käsillä oleva kyky ja kapasiteetti ollaan valmiita
sijoittamaan “huippuosaamista” edellyttävään työhön, koska sen
päämäärät eivät ole vain taloudellisia vaan myös psykologisia.
Tietotyö edellyttää tekijältä “totaalista mobilisaatiota”: yli-
identifkaatiota omaan tekemiseensä, työn asettumista Minän
keskiöön, omien afektien alistamista sosiaaliselle verkostoitumis-
paineelle ja oman intimiteettinsä hyödyntämistä keinona nousta
“reittä pitkin”. Koska jokainen on oman onnensa seppä.
Kun “kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt repre-
sentaatioksi” (Guy Debord, Spektaakkelin Yhteiskunta) elämästä
itsestään tulee luonnonvara, resurssi, joka voidaan jalostaa kauppa-
tavaraksi. Ystävyys, ulkonäkö, kanssakäyminen, tunteet ja seksuaali-
suus ovat kaupan, kuten kahden graafkon huomionhakuprojekti 40
Days of Dating (www.fortydaysofdating.com) kekseliäästi osoittaa.
Kun käskyksi muotoiltu vastuu pärjäämisestä ja “henki-
lökohtaisen potentiaalinsa toteuttamisesta” lepää vain yksilön
omilla harteilla, saattaa riittämättömyyden tunne patologisoitua
masennukseksi. Masennus on kieltäytymistä, eräänlaista lakkoilua
ja vastarintaa itsensä toteuttamisen imperatiivin edessä.
Psykotrooppiset aineet kuten masennuslääkkeet, amfetamiini ja
kokaiini ovat sisäänrakennettu Uuden talouden kilpailukeskeiseen
rakenteeseen, missä ihmisen kyky innostua on kaiken mittari.
Niiden luonnollisena vastakappaleena toimii kaikki “työkyvyn
ylläpitämiseen” tähtäävä toiminta kuten jooga, meditaatio, terapia,
kuntoilu tai shoppailu. Näin saadaan johdonmukaisesti iskostettua,
että “maailmassa ei ole vikaa, sinussa on”.
Burnoutin saaneita ja itsemurhan tehneitä pidetään omana
lukunaan, alun alkaen menetettyinä tapauksina; nähtävästi he
eivät olleet riittävän motivoituneita, kärsivällisiä, itsepintaisia.
12
Battle of who could care less
Kiristyvässä kilpailussa työpaikat yrittävät houkutella terävimpiä
huippuosaajia luokseen lisäämällä työviihtyvyyttä. Kulhoissa on
aina karkkia. Luovuustoimistojen huoneet sisustetaan erilaisten
eksoottisten teemojen mukaisesti. On leikkihuone missä sähkö-
rummut ja Guitar Hero, kahvila, lepotila. Kaikki on sallittua –
paitsi olla ankeuttaja!
Yritysten yhteiskuntavastuulla (Corporate Social Responsi-
bility) saadaan ylläpidettyä mielikuvaa siitä, että ekologiseen ja
sosiaaliseen eksploitaatioon perustuva liiketoiminta on itseasiassa
tehokkain työkalu yhteiseen hyvään. Tulehtuneisiin tilanteisiin
tarjotaan ratkaisuksi team building -harjoituksia tai jotain vastuul-
lista varainkeruukampanjaa kuten walkathonia.
Hieman yllättäen vastarinta tällaisessa tilanteessa ei ole vain
sallittua, vaan jopa suotavaa! “Subversion is a real seller!” Kriit-
tisyys on henkistä pääomaa ja ovelimmat henkilöstöpäälliköt
osaavat valita töihin kaikenlaiset anarkistit, dissidentit ja muut
tarmonpesät, jotka tuovat työpaikalle “elämää”. Heidän kyyni-
syytensä ja avoin halveksuntansa työnantajiaan kohtaan ei ole
ongelma. Koska he eivät ole lähdössä mihinkään.
Pehmeä työkulttuuri nielee kaikki radikaalitkin ajatukset ja
kriittisesti etääntynyt työntekijä on yhtä sidoksissa tilanteeseensa
kuin siihen aktiivisesti osallistuva. Kriittisyydestä tulee fetissi,
joka palvelee sitä mitä se pyrkii vastustamaan. Näin vallitsevat
olosuhteet pysyvät ennallaan, eivät kriittisestä tietoisuudesta
huolimatta, vaan sen ansiosta.
Koska “on helpompi kuvitella maailmanloppu kun kapitalismin
loppu” haaveillaan katastrofsta, joka tulisi ja pyyhkisi kaiken
pois. Berardi kuvailee runossaan Waiting for the Tsunami miten
aaltoa odottaessa kaikki haalistuu entisestään, käsky tehdä työtä,
lisääntyä, kuluttaa, rentoutua, olla onnellinen, olla eettinen,
totella… Aallon lähestyessä kaikki kevenee… Mutta aaltoa ei ikinä
tule! Kärsimys ei koskaan pääty!
Näin syntyy henkinen umpikuja, mistä Carl Cederströmin ja
Peter Flemingin kirja Dead Man Working kertoo: yhä useampi
työntekijä kuvailee oloaan “tyhjäksi, kuihtuneeksi… kuolleeksi”.
Kyynisyydestä tulee viimeinen selvitymiskeino ja hipstereistä
Uuden työn mallioppilaita. Tiedostaen varsin hyvin, että autenttisuus,
jota he tavoittelevat on harhaa, he jatkavat ironista simulaatiotaan
13
yhtä kaikki. Hyperitsetietoisuuden ja “terveen itseinhon” voimin
he ovat valmiita tuomitsemaan kaiken, mutta pakenemisen sijaan
he lukittautuvat identiteettinsä rippeisiin, passiivis-aggressiiviseen
vihaan, jonka mukaan “the less I give a fuck the happier I am”.
Niin kuin eräs nuori markkinoinnin superlupaus kirjoitti
Markkinointi&Mainonta -lehden verkkosivulla: “Arvostusta
mainostajien ammattikuntaa kohtaan on vaikea löytää sen
ulkopuolelta. Itse asiassa arvostusta ammattikuntaa kohtaan on
vaikea löytää sen sisältäkään. Onko olemassa alhaisempaa kuin
mainosmies tai -nainen?” Hänen mukaansa alalle hakeutuvan
nuoren on muututtava “paatuneeksi paskiaiseksi” oppiakseen teke-
mään sellaista huikeaa markkinointia, millä voitetaan palkintoja.
Näin Uuden työn lupaamasta vapaudesta syntyy uusi vankila,
tai Jacques Lacanin sanoin: “Te gif of freedom swifly becomes
a gif of shit.”
Hyvällä maulla on muotonsa
Koska olen käynyt Taideteollisen korkeakoulun, olen oppinut
yhdistämään graafsen suunnittelun vahvasti tiettyyn boheemi-
porvarilliseen elämäntyyliin, missä graafkon tehtävä on toimia
ikäänkuin hyvän maun asianajajana. Koska kaikki on pintaa, voi
sommitelmaa kutsua ongelmanratkaisuksi. Asenne tuo mieleen
erään tuntemani muotoilijan reseptittömät silmälasit, joiden
tehtävä ei ole parantaa näköä vaan ulkonäköä.
Pierre Bourdieu on ollut 80-luvulta alkaen yksi sovelletuimpia
ja viitatuimpia sosiologian teoreetikkoja. Hänen mukaansa maku
ja sen myötä käsitys “hyvästä mausta” on yhteiskuntaluokan (tai
nykyaikana kuluttajasegmentin) sisäistä yhteenkuuluvuutta
ylläpitävä tekijä, keino luoda sosiaalista erottelua. “Luovan
luokan” maku on näin ollen tapa diskvalifsoida alempiarvoiseksi
miellettyjen ryhmien elämäntyyli.
Metahaven noteeraa, miten Richard Floridan ja vastaavien
trollaajien mukaan ammattitaitomme lattenkeittäjinä ja mufn-
sinleipojina ja halukkuutemme lattenjuojina ja mufnsinsyöjinä
postata kuvia itsestämme ja ruoastamme Tumblriin tai Faceboo-
kiin saa luovuuden ja talouden kukoistamaan. Gentrifkaatio ei
ole kuitenkaan ongelmaton ilmiö.
Esimerkiksi Venäjän viimeaikaisten ihmisoikeusrikkomusten
(Pussy Riot, homovastaiset lait jne) valossa Helsingin Sanomien
14
(4.8.2013) artikkeli Moskovasta tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä.
Ulkomaisten design-hammasharjojen ja ukulelejen kaupustelua tai
illalliskerhotoimintaa esitellään käypänä vaihtoehtona poliittiselle
toiminnalle, koska “uuden eliitin tavoite on itsensä toteuttaminen”.
“Ellei ole hallinnon kanssa eriäviä poliittisia mielipiteitä tai ellei
ole homo ja halua osoittaa sen, Moskovasta on tullut mahtava paikka
elää”, sanoo Venäjän GQ:n päätoimittaja Mihail Idov artikkelissa.
Nautit, tai itket ja nautit.
“Don’t try to save yourself – in fact, your self has to be sacrifced!”
Tästä tilanteesta ei ole yksinkertaista ulospääsyä. “Metropolilla
ei ole ulkopuolta.” Jostain on kuitenkin aloitettava. Monet ovat jo
aloittaneet. Näen mielessäni GIF-animaation kissasta, joka työntää
tassullaan esineitä pöydältä, kuvan päällä Impactilla tekstattuna:
“Fuck this. Fuck that. Fuck those too. Fuck all these. Fuck this
thing in particular.” Samalla Bob Hund laulaa: “Jag rear ut min
själ! Allt skall bort!!!”
Onko graafsesta suunnittelusta, modernismin projektin
kariuduttua, jäljellä muuta kuin digitaalinen, mutta klassisessa
mielessä vieraantunut, palkkatyöläisyys? Toisella puolella niin
kutsuttu liukuhihnatyö, syväyspalvelut, logo-on-demand, kotisi-
vukoneet ja default templatet, toisella äärimmilleen erikoistuneet
luksusmarkkinat.
Onko edessä pian hetki, jolloin koneet oppivat nämäkin
tehtävät ja vievät graafkoilta viimeisetkin työpaikat, niin kuin
miehittämätön Google-auto on tekemässä kuljetusalalle tai
Instagram teki flmivalokuvaukselle?
Kriittisen teorian ja Frankfurtin koulun hengessä alunperin
60-luvulla julkaistu, vuonna 2000-päivitetty ja edelleen varsin
validi First Tings First Manifesto ehdottaa, että graafset suunnit-
telijat suuntaisivat ongelmanratkaisukykynsä ja energiansa pois
kulutukeskeisestä mainosmaailmasta ja kohti tarpeellisempia,
kestävämpiä ja demokraattisempia tehtäviä.
Olenko vain väärällä alalla? Ehkä olen työnvieroksuja? Voiko
graafsen suunnittelun käytäntöjä muuttaa? Opetusta? Käyttö-
tarkoitusta? Voiko graafsen suunnittelun jotenkin reclaimata?
Marxilaisen näkökannan mukaan työläinen, joka on ylpeä
työvoimansa myynnistä on idiootti. Palkkatyö itsessään pitäisi
lakkauttaa. “Vain ne elävät, jotka eivät tee työtä.”
15
Työ ei ole taidetta. Osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan
tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, sanoi
mission statement mitä tahansa. Työ on erotettava elämästä.
Ihminen on erotetava “brändipersoonastaan”.
Ehkä ei ole edes kysymys työstä yleensä, tai graafsesta suun-
nittelusta sinänsä. Ehkä minä vain kaipaan uutta elämänsisältöä,
uutta näköalaa.
Tiedän, ettei mitään suurta mullistusta tai lopullista ratkaisua
ole tulossa, maailma on ja tulee aina olemaan keskeneräinen.
Adbustersin taannoisen julistuksen mukaan “me hipsterit”
kuulumme (jälleen kerran) kadotettuun sukupolveen, joka roikkuu
epätoivoisesti kiinni kaikessa aidontuntuisessa kykenemättöminä
itse minkäänlaiseen aitouteen. Minusta tämä kuva on väärä. Hedo-
nistiset moccalattehipsterit eivät edusta länsimaalaisen kulttuurin
päätepistettä, vaan ohimenevää ja epäkiinnostavaa kooma-vaihetta.
Uskon johonkin kulutuskulttuurin tarjoamien identiteettipro-
jektien tuolla puolen. Mitä se on, en tiedä.
Michael Hardt ja Antonio Negri puhuvat rakkaudesta poliitti-
sena ja taloustieteellisenä käsitteenä, ilmeisesti he tarkoittavat sillä
jotain muuta kuin Marko Ahtisaari, jonka mukaan myös Nokian
tehtävä kiteytyy sanaan rakkaus.
Huomaan omalla kohdallani, miten usein moralistinen
asenteeni, joka ei johda tekoihin on lähinnä arvoton ellei peräti
valheellinen keino tuudittautua omaan nokkeluuteeni. Erään
ystäväni mukaan poststrukturalismi toimiikin erinomaisesti
yksinäisten ihmisten ylemmyydentunnepalveluna.
Taloustaantumaa sanotaan myös depressioksi. Berardin
mukaan talouteen pätee sama logiikka kuin psyykeeseen.
Masennus on tila, missä tullaan kosketuksiin ajan rajallisuuden
ja oman kuolevaisuuden kanssa ja jäädään siihen pakonomaisesti
lukkoon torjunnan ja toiston muodossa.
Deleuzen ja Guattarin mukaan ystävyys tarjoaa keinon selvitä
masennuksesta, koska se luo tunteen jaetusta kokemuksesta,
“yhteisestä rytmistä”, joka vie ulos masennuksen toistopakosta.
Mitä jos kieltäytyisimme kyynisestä etäisyydestä?
“Oletko intohimoinen (autat toisia) vai kunnianhimoinen (autat
itseäsi)?” kysyy mainonnan sunnittelija Jaakko Veijola blogissaan.
Veijolan mukaan intohimoiset ihmiset, jotka haluavat auttaa toisia,
16
hakeutuvat mainosalalle ja kunnianhimoiset ihmiset, jotka halu-
avat auttaa itseään, hakeutuvat taidealalle. Sorry Jaakko, Morgan
Freeman has cotton candy, your argument is invalid.
Eräässä haastattelussa vuodelta 1977 Gilles Deleuze neuvoo
intellektuelleja heidän suhteessaan mediaan: “Kieltäytykää,
esittäkää vaatimuksia, ruvetkaa tuottajiksi sen sijaan, että olisitte
tekijöitä, joilla on jäljellä enää palvelijan julkeus tai hovinarrin
nauru.” Ehkä samaa voisi soveltaa graafkoihin?
Arvostan ihmisiä, jotka osaavat käyttää värejä. Arvostan
Times New Romanin kaventamista 4% itseilmaisun muotona.
Arvostan kuvia, jotka nousevat arkisen ja helpon yläpuolelle yksin-
kertaisuudessaan tai monimutkaisuudessaan. Arvostan ihmisiä,
jotka antautuvat sille, mitä he rakastavat. Arvostan ironiaa, joka
saattaa vääryyden naurunalaiseksi. Arvostan Michael Hanekea
ja Harmony Korinea, Hito Steyerliä, Kenneth Goldsmithiä, Folk-
Frediä ja Leea Klemolaa.
Rakastan monimuotoisuutta typografassa, kielessä, kuva-
taiteessa, musiikissa, rakennuksissa, ihmisruumissa, liikkeessä,
laulussa, luonnossa, valomainoksissa, postimerkeissä, ihmisten
kasvoissa. Rakastan ihmisiä, jotka pystyvät lauseen kesken hyppää-
mään kulttuurisesta rekisteristä toiseen ja tunneskaalan päästä
päähän. Rakastan ajatuksia, jotka aluksi tuntuvat pelottavilta,
mutta kun niihin tutustuu, osoittautuvat suuriksi, huimaaviksi,
kirkkaiksi. Rakastan elämää, kun se pilkahtaa esiin asvaltin alta
tai ihmisen kuoren lävitse.
KIRJALLISUUTTA
Debord, Guy: ”Spektaakkelin Yhteiskunta” (1967, suom. Tommi Uschanov, Summa, 2005)
Hardt, Michael & Negri, Antonio: ”Commonwealth” (Harvard University Press, 2009)
Siltala, Juha: ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” (2004)
Berardi, Franco: Te Soul at Work, From Alienation to Autonomy (Semiotext(e), 2009)
Metahaven: ”Can Jokes Bring Down Governments? Memes, Design and Politics” (Strelka Press, 2013)
Cederstrom & Fleming: ”Dead Man Working” (Zero Books, 2012)
Poynor, Rick: ”First Tings First Revisited” (Emigre 51, 1999)
Holt, Douglas B.: ”Does Cultural Capital Structure American Consumption?” (1998)
Roos, J-P: ”Suomalaisen elämäntavan muutokset.” (1990)
Leskinen & Soronen: ”Sosiaaliset distinktiot – Bourdieun makuteoria.” (2006)
Tiqqun: ”Teory of Bloom” (2010, http://zinelibrary.info/fles/newer%20Bloom%20II.pdf)
”A Critique of Te Teory of Bloom by Tiqqun: Power, Subjectivity, Diference, and Unbecoming”
(http://loneberry.tumblr.com/post/1245886356/a-critique-of-the-theory-of-bloom-by-tiqqun-power)
http://deterritorialsupportgroup.wordpress.com
http://www.metahaven.net
http://carrotworkers.wordpress.com
17
Jag rear ut min själ
Jag har talat ut
jag har pratat sönder
om jag tänker
har jag inte sagt ett ord
Jag rear ut min själ
Jag har gett mig iväg
mot min längtan
men alla vägar leder
längre in
Jag rear ut min själ
Om du tror att du vet
var du har mig
är jag närmre
än du vågar be mig om
Jag rear ut min själ
allt skall bort
–Bob Hund
19
KESKUSTELUJA
21
1.
Maanantaina päiväsaikaan, 26. elokuuta 2013, Tsto:n toimistolla,
Helsingin Punavuoressa. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila, Inka
Järvinen ja Jonatan Eriksson, kaikki Tsto:n osakkaita ja graafsia
suunnittelijoita.
ANTTI: Alottakaa vaan mä tuun kohta.
JOHANNES: Voi tietty miettiä onks noi hyviä noi kategoriat. Onks
ne tasapainossa keskenään. Tuntuu että toisiin on paljon sanottavaa,
toisiin vähän.
INKA: Niin ja jotkuthan on helpommin hahmotettavia kuin toiset.
Jos ajattelee kuvitusta niin kuka tahansa tietää heti mitä se on.
JOHANNES: Sekin on ihan kiinnostava kysymys, mitä kuvitus tekee
tuolla.
JONATAN: Itseasiassa, nyt kun kattoo tarkemmin mitä noi työt on,
niin eihän se periaatteessa ole graafsta suunnittelua sellaisena kuin
sitä on meille opetettu. Tai jos kuvittelee sitä verrattuna siihen mitä
sä löydät jos sä meet… Siellä ei ole typografaa, siellä ei ole klassisia
muotoja niin paljon. Ihminen joka harhailee tohon näyttelyyn
luultavasti ei noiden teosten perusteella arvais että se on graafsta
suunnittelua.
INKA: Mutta tavallaan se kuitenkin on. Kyllähän se luokitellaan
graafseks suunnitteluks. Mut että tavallaan se on yks osa-alue, ja nää
on ehkä enemmänkin eri tyyppisiä… Että nää ei oo ihan verrannollisia
keskenään.
JOHANNES: Niin, kuka oikeastaan luokittelee…
INKA: Niin, kuvituksen tilalla vois olla yhtä hyvin vaik typografa
tai ”nettisuunnittelu”…
JOHANNES: Se on vähän sama kuin että tykkäät sä vietnamilaisesta
ruoasta vai lihapullista, että toinen on yläkäsite…
INKA: Ja toinen spesif.
(yleistä mumimaa)
JONATAN: Mutta jos esimerkiks kirjotettais esittelyteksti tälle
näyttelylle tarviiks siinä edes mainita sanoja ”graafnen suunnittelu”,
vai mitä kautta tähän tullaan tähän näyttelyyn? Esimerkiks näissä
kuudessa aiheessa ei sitä edes mainita.
22
JOHANNES: Mutta tavallaan se on se outo poissaoleva… Se mikä
sitoo nää yhteen. Koska esimerkiks toi ”New Tinking” on ihan ton
”Don’t Shoot Te Messenger” -teeman vastainen. Sehän on nimen-
omaan sitä että ei olla vaan viestinviejiä, vaan sanotaan myös jotain,
ollaan tulilinjalla…
JONATAN: Nii.
JOHANNES: Että nimen mukaisesti graafkko on se joka on näky-
mätön ja niin poispäin. Että suunnittelu vaan toimii säiliönä, tai
niinku apteekissa, niissä putkissa kulkevana kapselina.
INKA: Lihamylly…
(hetki hiljaisuutta)
JONATAN: Muutenkin tässä on aika paljon raameista kyse… Te
New Illustration, miten se on uutta kuvitusta, verrattuna vanhaan
kuvitukseen?
INKA: Oli yhtenä ideana että toistaiseks mennään rajojen yli, ei pysytä
missään kategorioissa, yritetään ettei lokeroida liikaa… Onks siinä
enemmän se miten kuvitus jalostuu…
JOHANNES: Niin ehkä nää on vaan suuntaa-antavia kysymyksiä
enemmän kuin rajaavia kategorioita… Että minkälainen sija ajattelulla
on tässä, millainen sija teknologialla… Ollaaks me rakentamassa
Suomibrändiä vai tehdäänkö henkilökohtaisista lähtökohdista vai…
Mikä median rooli on… Jotenkin tuntuu että Media, Methods ja
Illustration tossa on aika samaa… Ja myös New Notion of Work… Nää
on niinku praktiikkoja, tai sellasii epämääräsiä, että… Että kuvittaja
joka työskentelee yksin tietokoneella…
ANTTI: No nää kaks ekaa on enemmän tollasii radikaalimpii sisäl-
tölähtösempii juttuja verrattuna noihin muihin.
JOHANNES: Ja onks ”ajattelu” jotain täs yhteydessä mikä voidaan
laittaa erikseen omaan huoneeseen?
JONATAN: Ehkä siinä on vaan annettu sillai paukkua joka suuntaan…
Täällähän kyl, mä en ollu huomannu, täällä puhutaan ”graafsesta
suunnittelusta”. Mikä on ihan mielenkiintosta, ja myös Suomesta,
vaikka näyttelyssä on vaan murto-osa suomalaisia…
ANTTI: Niin toi ”Don’t Shoot Te Messenger” on vaan nimi, ja sit
kysytään miten nää vaikuttaa siihen graafseen suunnitteluun…
(katsoo puhelintaan) Se tyyppi laitto mailii et se tulee vartin myöhässä.
(yleistä muminaa)
JOHANNES: Niin. Toi… Tuntuu kans haastavalta, että noi on nimetty
tollai isoilla alkukirjaimilla…
23
JONATAN: Niin…
JOHANNES: Ikäänkuin ne olis jotain yleiskäsitteitä…
JONATAN: Että kaikki tietäis…
ANTTI: Niin. Niinku ”kaikkihan nyt ton New Methodsin tietää”…
JONATAN: Mm.
JOHANNES: Ja sit sen jälkeen kysytään mitä ne on…
INKA: Niin. Mut sehän oli että useimmat noista duuneista vois
mennä moneenkin kategoriaan. Eikä oltu oikeastaan yhtään varmoja
halutaaks näitä edes mainita. Että nää on tavallaan vaan sisäisiä jotain
niinku…
ANTTI: Niin et niitä ei tarvii sillai niinku…
INKA: Ei…
ANTTI: Siel on vaan niinku jotain duunei siellä.
INKA: Periaatteessa se jako menis niiden huoneiden mukaan. Mut ei
tarvii… Tai että mehän kysyttiin että haluuks että niitä korostetaan
niin se oli vähän…
ANTTI: Niin et se on vaan sen kuratoinnin työkalu tavallaan.
INKA: Niin, että me voidaan päättää, tai että siit voidaan keskustella,
mikä se linja on…
JOHANNES: Niin.
INKA: Näähän on aika kryptisiä…
JOHANNES: Toi oli ihan hyvä pointti että noi ei oo mitään suljet-
tuja… Että ne on enemmän niinku ”paon viivoja”, niinku tienviittoja
jotka osottaa tiettyyn suuntaan mut ei oo mitään päätepisteitä tai
suljettuja…
ANTTI: Jos mekin ajatellaan sitä meidän… Jos meillä on joku oma
kulma niinku ”Bad News”… Niin sit me voidaan enemmän ajatella
vaan niitä huoneita… Että ei tarvii niin ajatella mitä niissä huoneissa
on… Että se meidän juttu olis sillai itsenäinen.
INKA: Nää on vaan aika sillai kryptisiä nää jotkut otsikot…
JOHANNES: Ehkä ne antaa vaan jotain ideoita miten sitä voi
ymmärtää, ja se johtaa sit tähän ja tähän ja tähän… Mut ne ei oo
niinku lukkoonlyötyjä, että tää on tätä eikä mitään muuta. (yleistä
muminaa) … Ja ”Bad News” olis vaan yks lisää… Tapa katsoa mitä
siellä on esillä…
INKA: Mut miks sen nimi olis Bad News?
JONATAN: Don’t Shoot Te Messenger. Sehän…
24
ANTTI: Jos on huonoja uutisia niin sit se yleensä ammutaan. Jos sil
on hyviä uutisia niin eihän sitä sillon ammuta.
JOHANNES: Voihan sitä nimeä muuttaakin. Niinku se vois olla vaik
”Lorem ipsum”… Tai joku. Jos siihen löytyy joku parempi. Mut jos
me pysytään tossa, niin sit se looginen jatkokysymys on että miks
se pitäis ylipäänsä ampuu? Mitä se on sanonu jotta se ansaitsee tulla
ammutuks?
INKA: Mut eiks se voi olla niinku… Vastata enemmän ”Why *would*
you shoot the messenger”?
JONATAN: Eiku, mä kuvittelin sen nimen niin että se viestinviejä
irtisanoutuu siitä vanhasta roolista, että sen uus tehtävä on periaat-
teessa toi mikä toi on… hmm… Että mitä se meidän ”bad news” vois
olla olis sitä taustaa, että minkä takii suunnittelija tekee mieluummin
omia ”taideprojekteja” kuin edistää sitä modernia suunnittelua…
JOHANNES: Tai toi että graafnen suunnittelija olis automaattisesti
vain viestinviejä, se näkymätön, tahdoton, orja, joka ei oo vastuussa
siitä mitä viestejä se välittää, ja sen takii sitä ei pidä rangaista. Se asettaa
suunnittelijan kokonaan ulos siitä että sillä olis mitään tekemistä sen
suunnittelemansa asian kanssa… Se pienentää sut suunnittelijana
siihen, että sul on se oman tyylinen värikäs tahna, jolla sä aina pursutat
esiin mitä ikinä kuningas käskee… Sä oot se hovinarri…
(hiljaisuutta)
INKA: Sithän lähes kaikki duunit mitä tääl on niin nehän on sellasii
mitä suunnittelijat ite on pistäny alulle… Että tos ei oo mitään
asiakaslähtösii… Käsittääkseni. Ehkä sinne tulee. Että ne on luonu
ne raamit itse…
JONATAN: Tai tekijöitä jotka ainakin pyrkii siihen.
JOHANNES: Mikä antaa tietyllä tavalla tosi epärealistisen kuvan
graafsesta suunnittelusta ammattina.
JONATAN: Niin! Mut toisaalta se on ehkä just tän näyttelyn idea…
JOHANNES: Tai sit se idea on ihan auki vielä… Se voi olla mikä vaan.
Että tässä nyt on kaikenlaisia juttuja jotka voidaan laskea graafseks
suunnitteluks, mutta ei oikeestaan mitään tiettyä syytä miks just ne on
valittu, eikä jotain muita, mitä niillä halutaan sanoa, miks ne ylipäänsä
lasketaan graafseks suunnitteluks… On jotain, ja se ”jokin” muuttuu
kokoajan, on tavallaa ainoo mitä voidaan sanoa…
(hiljaisuutta)
ANTTI: Niin, no ne työt on ainakin sellasten ihmisten tekemiä, jotka
on, tai on jossain vaiheessa ollu graafkoita…
25
JONATAN: Niin. Enemmän se on ihmisistä kyse… Kuin ideoista…
JOHANNES: Sit vois kysyy miks ei esimerkiks Nene Tsuboi oo tuolla,
niinku saunottajan roolissa, koska sekin on koulutukseltaan graafkko,
mut nykyään se saunottaa ihmisiä, mut se vois näiden kriteerien
perusteella hyvin olla mukana tos näyttelyssä…
ANTTI: Niin. Kulttuurisauna vois olla yks teos siellä, jossain nurkassa.
INKA: Mm.
JOHANNES: Sekin on asiakaspalvelua.
(hiljaisuutta)
JOHANNES: Mut joo, vois olla kiinnostavaa taittaa noi kaikki vaikka
TextEditillä… Koska graafnen suunnittelu on sellanen ammatti mitä
monella tavalla suojellaan… Niinku ”jos kuka tahansa osais tehdä
nettisivut niin meistä tulis työttömiä”. Ja sen takia luodaan jotain
mystiikkaa sen ympärille. Ainoastaan graafkko, koulutettu graafkko,
osaa!
ANTTI: Niin! ”Ohjelmat on niin vaikeita”.
JOHANNES: Sillon murtais tavallaan sitä… Myös sitä Adoben
monopolia… Ja jos käyttäis sitä fonttigeneraattoria, joka on avoimesti
kaikkien saatavilla netissä, ja tekstieditori on joka koneella…
ANTTI: Että kuka tahansa olis voinu tehä…
JOHANNES: Se mitä Kiasma sillä yhellä kamppiksella teki, ne sahas
omaa jalkaansa sillä ”olisitko ite tehny paremman?”
ANTTI: ”Tee ite parempi”.
JOHANNES: Mikä on vähän hassu kannanotto kun puhutaan
taiteesta… Mut jotenki. Ei tässä oo mitään taikaa. Tai että tähän
liittyy niin paljon muita asioita. Että meidät valittiin tähän jostain
muusta syystä kuin siks että me osataan valita fontteja…
ANTTI: Niin. Ehkä me siitä päästään tähän ajatteluun.
JOHANNES: Niin. Että kysymys ei ole siitä fontin tai värin valinnasta
vaan siitä mitä tästä pitäis ajatella kaiken kaikkiaan ja tarviiks tätä
mihinkään.
(hiljaisuutta)
ANTTI: Niin. Toivottavasti sitä vielä vähän tarvii. Ettei kaikkien
meidän tarvii vaihtaa alaa.
JOHANNES: Ei mut mä uskon että mikä tahansa ala säilyy hengissä
vaan jos se käy avoimesti keskustelua omista edellytyksistään… Jos
vaan lukittaudutaan siihen että kaiken täytyy olla nättiä… Niin sitten
se on jo kuollut. Sit jäljellä ei ole mitään paitsi koristelu.
26
(hiljaisuutta)
JONATAN: Onhan se silti mielenkiintoista että koko näyttelyssä on
vaan murto-osa asiakastöitä.
ANTTI: Oliks niistä joku lista?
INKA: Ei…
JONATAN: Nois kuvissa…
ANTTI: Eiks ne lähettäny jonkun listan?
(muminaa)
INKA: Ellei siinä ihan meilissä ollut kirjotettuna…
(hiljaisuutta)
JOHANNES: Jotenkin tos nostetaan esiin paljon sellasia asioita jotka
on tosi ylimääräisiä… Jotka kiinnostaa tosi harvoja paitsi graafkoita.
Se on sellasta pienen sisäpiirin peliä, missä vaan ne joilla on jotain
erikoistuntemusta asiasta osaa innostua koska ne kokee narsistista
mielihyvää siitä et tajuaa… Mutta se ei vaan liikuta tavallista kansa-
laista… En tiiä sit…
ANTTI: Mut ei moni taideteoskaan välttämättä liikuta…
JOHANNES: Toisaalta kukaan ei oo ikinä purskahtanut itkuun
nähdessään jonku typografsen julisteen…
ANTTI: Niin. Musiikki ja elokuva on ehkä sellaisa vahvoja, jotka
liikuttaa tavallista kansalaista.
JOHANNES: Mut kyl taide joutuu kokoajan kyseenalaistamaan miks
se on olemassa… Jos ketään ei kiinnosta…
INKA: Eihän taidetta tehdä muille vaan itselle!
JOHANNES: Mut taiteessa on jotenkin mun mielestä joku sellanen
utooppinen haave että vois tehdä sen ultimaattisen taideteoksen, joka
tekis kaiken taiteen mahdottomaks… Joku viimeinen nerokas lause
jonka jälkeen ei voi enää sanoa mitään…
INKA: Me puhuttiin sitä että tää on niinku elitistinen näkymä, mut
jos Designmuseossa olis joku muotoilunäyttely niin onhan nekin aina
tosi elitistisiä, että eihän se oo sitä jokapäiväistä, eihän sinne tuoda
jotain Alepan ilmoitustaulua näytille, että tällanen tää on… Mä mietin
vaan miks mä suhtaudun ite siihen, että tää on mun mielestä väärä
kuva. Tain vaan yks kuva. Tää on niinku näyttelykuraattorin näkemys
siitä… Ei että olis oikeeta tai väärää… Tai että toi ei oo realismiin
kosketuksissa… Tai tarviiks sen ees olla…
ANTTI: Se olis tietty tylsä jos se olis jotain realismia.
27
INKA: Mut voiks tätä kutsua graafseks suunnitteluks? Tai ehkä me
just siitä puhuttiin että tää menee kaikkien rajojen yli joka suuntaan…
ANTTI: Ja samahan se on meillä itellämme [Tsto:lla] ollut, että jos
on yritetty määrittää jotain ”hissipuhetta”, että ei sitä pysty vaan…
Se on niin häilyvä käsite…
JOHANNES: Niin. Ei yks näyttely pysty ikinä kattamaan kaikkea
mitä siihen käytännössä kuuluu. Vaikka olis tuhat duunia. Koska
graafnen suunnittelu pakenee kaikkii määrittelyjä… Tai sitä ei vaan
oo olemassa. Niin sen sijan että edes yrittäis väittää että tää on…
INKA: Kattava katsaus.
JOHANNES: kattava katsaus, niin tää esittelee erilaisia keinoja joilla
voi tehdä ”jotain” mutta jätetään auki mitä sillä oikein tehdään… Ja
siks ehkä toi nimi kertoo jotain enemmän kuin jos se olis nimeltään
”Graphic Design Now”… Ehkä noita duuneja yhdistää se, että ne
tapahtuu sillä kentällä missä graafkko on viestinviejä…
ANTTI: Mut niillä duuneilla on sit oma viesti…
JOHANNES: Niin näissä on joku ristiriita. Ehkä graafnen suunnittelu
on vaan joku välivaihe, matkalla kohti jotain itseilmaisua…
ANTTI: Niin jos ikinä oppii… Harva oppii…
JOHANNES: Mut mä kuvittelen jotenkin että kuvittajan ihanne olis
että se ei ikinä joutuis myymään kuvituksiaan kellekään asiakkaalle,
vaan sen kuvitukset olis arvokkaita sellaisinaan. Kuvittajat keskenään
jotenkin ajattelee että se että tekee duunia jollekin ”isolle asiakkaalle”
vaik Calvin Kleinille, nostaa niiden kuvitusten arvoa, kun taas se että
taideteosta käytettäis jossain mainoksessa pikemminkin vähentäis
sen arvoa… Tai niinku, pitää kysyä: tekisit sä tätä vaikka sulla olis
loputtomasti rahaa? Joistain kuvituksista mä uskon että näkee että
joo, mut suurimmasta osasta ei. Tai kun mä toimin kuvittajana, mä
vaan mietin miten mä voisin tehdä jotain joka menis hyvin kaupaks.
En mä sitä itseni takia tehnyt. Siin mielessä viestinviejän tehtävä
on äärettömän tylsä. Tai tyhjä. Mut ehkä täs näyttelyssä on jotain
sellasia joiden homma itsessään on kiinnostava. Jotka tekee jotenkin
eri lähtökohdista… Ainakin tällanen romantisoitu käsitys mulla on
esimerkiks Metahavenista.
INKA: Niin se mikä tästä puuttuu on sellanen perusgraafkon näkö-
kulma… Moni on varmaan tosi onnellinen ihan perus rivigraafkkona
jossain toimistossa. Se voi olla sen unelma. Että nää on ehkä enemmän
taiteellisia ambitioita… Tai jos ihmisellä on tavote johonkin suurem-
paan kuin siihen että saa vaan leiskata… Koska monillehan se myös
riittää ihan hyvin.
28
ANTTI: Niin et maksaa niinku omat jutut…
INKA: Tai sit niitä kiinnostaa just graafnen suunnittelu ja ne on tosi
onnellisia siitä. Et niillä ei oo tarvetta tehdä jotain ”itseilmaisullista”…
JOHANNES: Mä en ehkä ajattele että se on noin ongelmatonta.
Eiks tää oo tosi ylimielistä että me puhutaan jostain poissaolevista
”rivigraafkoista”? Onks sellasia? Tavallaan se on tosi epäoikeuden-
mukaista että jotkut saa tehdä ”mitä lystää” ja toiset joutuu hampaat
irvessä…myymään työvoimaansa…
ANTTI: Niin että saa liksaa… Ja voi vapaa-ajallaan tehdä asioita jotka
kiinnostaa enemmän.
JOHANNES: Mut jos puhutaan graafsesta suunnittelusta ”työnä
töiden joukossa”, niin onks se sit joko sillai ”suojatyö”, koska jokainen
joka osaa kirjottaa tietokoneella pitäis pystyä vaihtamaan fonttikokoa,
riviväliä ja marginaaleja, vai onks se täysin ”bullshit job”, jota ilman
maailma toimis ihan yhtä hyvin, niinku koiranpesijä… Vai onks siinä
kuitenkin se haave itseilmaisusta… Että kaventamalla fonttia neljä
prosenttia mä tuun todellisemmaks ihmisenä koska maailma näkee
mun persoonallisen kädenjäljen?
INKA: Niin…
JOHANNES: Ja jos ne on ristiriidassa. Niin sit niinsanottu rivi-
graafkko alkaa purkaa sitä tyytymättömyyttään joidenki mielen-
osoituksellisten väliintulojen kautta, niinku piilottaa kuvituksiinsa
toimeksannon vastaisia piiloviestejä, sabotoi sitä prosessia. Koska
viestinviejä ei uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen niin se alkaa toimia
passiivisagressiivisesti. Niinku joku goatse-viittauksen ujuttaminen
automainokseen. Tai jotain kuvia teurastuslaitteista ja suolenpätkistä
elintarvikepakkauksessa… Mut useimmiten se vaan tarkottaa yhtä
korjauskierrosta enemmän kun joutuu poistamaan ne pelleilynsä.
(hiljaisuutta)
JOHANNES: Jos tarvii sanoa ”älä ammu” niin sillon on varmaan jo
tuonut jotain huonoja uutisia. Ja se on vaan fakta että meidän alalla
on paljon huonoja uutisia.
JONATAN: Se on totta. Tää ei ole semmonen ala millä on pelkästään
loistava tulevaisuus takana vaan se etsii itseään…
JOHANNES: Me graafkot jotenkin eletään sen varassa että tekemällä
vaan jotain tarpeeks mageeta niin saa rahaa ja kuuluisuutta… Ja sit
ajatellaan vielä että autetaan ihmisiä, ratkotaan ongelmia, muutetaan
maailmaa tai jotain.
INKA: Niin onhan joku vaik Pekka Toivonen ottanu sellasen rokki-
tähti asenteen.
29
JOHANNES: Niin, se on hauskaa koska se tekee sen sillai rehellisesti,
ettei se yritä perustella sitä mitenkään. Ja se tekee sen hyvin. Ei siinä
mitään!
INKA: Niin!
JOHANNES: Mut voi tietty kysyy aina onks sellanen palkkasotilas
asenne yleisesti ottaen perusteltu. Että tekee mitä vaan kelle vaan
rahasta. Että onks se niinku moraalitonta vai moraalin vastaista… Tai
jos vetää rajan johonkin. Niin sit jokainen niinku neuvottelee ittelleen
sen omatuntonsa mukaan, mihin se raja vedetään. Että joku voi sanoo
että ei missään nimessä tekis duunia öljy- tai tupakkayhtiölle. Mut
entä frmat jotka käyttää lapsityövoimaa? Pitäiskö niistä kieltäytyä?
Tai pitäiskö graafkkona olla siinä sillai että joo, kyl mä voin tehdä
kunhan te lopetatte ton lapsityövoiman käytön…
ANTTI: Mut ei joku H&M kyl kuuntelis vaikka olis millanen sanka-
rimuotoilija kyseessä… Ne ehkä kuuntelee kuluttajia. Sit jos suuret
massat… Mut se on ihan sama vaik joku Bono olis siel sanomassa
että laittakaa paremmat olosuhteet teidän tehtaisiin. Sama onks se
graafkko vai Bono.
JOHANNES: Nimenomaan. Voi kysyä onks mitään sellasta ku
kriittinen suunnittelu.
JONATAN: Huvittavaahan on se että meillepäin näyttää siltä että tällä
alalla on loistava tulevaisuus jo takana, ja silti tää on ensimmäinen
näyttely Suomessa täst aiheesta… Ja tää materiaali mitä me tosta
[tietokoneelta] nyt katotaan ja mitä se näyttely tulee varmaan olemaan
on niinku… graafsen suunnittelun jälkeistä… suunnittelua.
INKA: Niin oli puhetta että tää ei ole missään nimessä mikään
historiikki eikä mikään katsaus sinänsä tulevaisuuteen, vaan niinku
nykyhetki, vähän myöhässä ehkä…
JONATAN: Niin ja se on ajan kuva jollain tavalla… Että jos siellä
on kirjakauppa niin ne kirjat tulee olemaan sellasia pienilevikkisiä
juttuja… Ehkä. Kirjamaailman vähän erikoisempia… Jos siellä
on jotain pienii kustantamoja tai omakustanteita. Jotka on paljon
pienempiä kuin joskus kirjojen kulta-aikaan, mitä kirjan tekeminen
oli…
INKA: Tää näyttely on aika sillai graafsta viihdettä, että ei se oo
sillai niinku…
JOHANNES: Niin se on jollain tavalla kulttuurin muoto mut suun-
nattu vaan tosi suppeelle yleisölle. Tai jos modernismissa designilla
oli joku tarkotus…
JONATAN: Maailman valloitus.
30
JOHANNES: Joku parantaminen… Luettavuuden tai saavutetta-
vuuden tai… Joku funktio. Niin nyt sillä ei enää oo. Tai tossa on
vaan paljon sellasia overläppääviä tasoja… Että on niinku liukuvia
kenttiä. Blurred lines.
JONATAN: Se on meidän sukupolven keksintöjä kans. Niinku kivoja
kuriositeetteja.
INKA: Eiku nimenomaan, kivoja kuriositeetteja…
ANTTI: Kivoja kuvia ja sillai…
INKA: Tai mitä muuta voi tehdä ku logoja, henkisesti…
JOHANNES: Niinku, maailma on valmis…
(oveen koputetaan, keskustelu päättyy, kukin palaa tietokoneensa
ääreelle)
31
2.
Tiistaina iltapäivällä, 27. elokuuta, Tsto:n toimistolla, Helsingin
Punavuoressa. Keskusteluun osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen.
INKA: Ne oli hyvii ne kaikki mitä sä eilen tykitit sähköpostiin, mut se
oli varmaan hyvä jotenkin selkeyttää. Mä tykkäsin siitä keskustelusta,
aika paljon, että se on sellasta yleistä pohdintaa… Se vois näkyä
jossain… Sit sä laitoit niitä räppejä…
JOHANNES: Mun mielestä vois olla kiinnostavaa tässä avoimessa
”tutkimusvaiheessa” brainstormata vaan kaikkee… Mä lähetin
tänään niitä Ad Reinhardtin teesejä. Ehkä sitä vois ajatella vaan
mahdollisimman monesta suunnasta. Mitä se on… Mut jos me
lähetään esimerkiks tollasella ”anti-design” kulmalla, niin me luodaan
ittellemme sellasii keinotekoisia sääntöjä. Ehkä se vois olla just kiin-
nostavaa. Jos meillä on jotkut dogmit tai pelisäännöt niin se poistaa
siitä sellasen käsityöläistaiteilijuuden, tai muuttaa sen enemmän
silleen käsitteelliseks…
INKA: Niin. Mua kiinnostaa kyl sellanen lähtökohta. Koska yleen-
sähän sellaset säännöt tulee asiakkaan suunnalta, sehän on graafsen
suunnittelun jotenkin perus, siinähän on tietyt säännöt yleensä, mut
harvemmin ne on sellasii mitä tuol näyttelys on… Se on mun mieletäs
ihan hyvä että tuo ne raamit… Ja siit tulee sellanen tietynlainen
”peli”… Jota pitää osata pelata oikein.
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
INKA: Mut sit vaan, otetaanks me ne säännöt, että me vaan ite
määritellään ne? Vai? Otetaanko jostain? Ollaan alisteisia jollekin,
vaik sä puhuit siitä aanelosesta?
ANTTI: Kyl meidän pitää ite jotekin ne määritellä vaan lopulta.
JOHANNES: Mitä me eilen puhuttiinkaan… Jotain niistä rajotteista.
Nyt mä en muista… Mut siis… Jotenkin niin, että mietitään onks
graafnen suunnittelu vaan jotain Excelin pyörittämistä, ja miten
se näkyy siinä, ja jos siinä on jotain taiteellista, niin miten se näkyy
siinä… Miks sen pitäis olla. Jos ajatellaan vaikka ohjelmien käyttöä,
niin kalliit ohjelmat on yks kynnys miks muut kuin ”ammattilaiset”
ei voi tehdä sitä, ja jos me halutaan tehdä se TextEditillä niin se
tavallaan osoittaa että kellä tahansa vois olla välineet siihen… Sit
jos esimerkiks väreistä puhuminen, ”sininen on luotettavuuden ja
32
punainen rakkauden väri” diibadaaba, jätetään pois, kaikki värit on
samanarvoisia, niin miten me käsitellään värejä, onks värejä, vai onks
vaan mustavalkoista…
ANTTI: Eiks meillä oo vähän niinku kantava teema, täl ilmeellä, että
lähdetään haastamaan graafseen suunnitteluun liitettyjä ”lainalai-
suuksia”. Jos haluu paketoida mistä on kyse täs meidän konseptissa…
JOHANNES: Koko toi, että on näyttely graafsesta suunnittelusta,
niin yks päätehtävä on selittää mitä helvettiä graafnen suunnittelu
on. Ensinnäkin pitäis kysyä onks graafnen suunnittelu ”kriisissä”?
Mikä se kriisi on? Esimerkiks ”onko kaikki vain pintaa” vai ”onko
designilla joku merkitys” ja niin edelleen… Niin yks meidän tehtä-
vistä on tutkia miten se on kriisissä, miksi se on kriisissä, ketä kriisi
koskettaa, mitä seurauksia sillä on, miten siitä selvitään, voiko siitä
selvitä jii än ee. Sit toisaalta graafnen suunnittelu on ennen kaikkea
sanatonta ilmaisua, eli osoittaa itse itsensä. Toisaalta harvoilla muilla
kuin vaan suunnittelijoilla itsellään on sellaista ”visuaalista lukutaitoa”
mitä sanattomien viestien ymmärtäminen edellyttää. Niin meidänkin
tehtävä on ikäänkuin näyttää, että kaikki voi olla sitä tai mikään ei
ole sitä…
INKA: Demystifoida!
ANTTI: Periaatteessa voitais myös listata mitä kaikkee se on, ja sit
tehdä ne päinvastoin…
JOHANNES: Niin, ja sit vois miettiä miten se ”viestinviejän” roolin
vois kääntää ympäri… Koska nyt tää näyttely käsittelee niinku meitä.
Niin siks se Jonden idea että me otettais käyttöön silleen ”välitilat”
tai että se leviäis niinku viruksina ympäri… Liitteinä tai jotain…
ANTTI: Niin.
JOHANNES: Tai kommenttiraita. Tai joku itserefektio. Joku
kommenttiraita.
ANTTI: Ei käytetä vaik ollenkaan marginaaleja… Ku yleensä se on
sitä että ”tonne noin, ja marginaalit hienosti, ja valitaan fontit, että
ei todellakaan mitään Arialia” tai niinku Inkalta kysyttiin, että ”miks
et sä käytä ilmaisfontteja”… Just se että käytetään tollasta koneella
tehtyä, mitä kuka tahansa voi käyttää…
INKA: Mut noista väreistä. Kun se sisältö tulee olemaan tosi värikästä
ja runsasta, niin mua kyl edelleen kiehtoo tosi ehkä, en mä tiiä miks
mä näkisin, esimerkiks mustalla taustalla, oli se sit vaik turkoosii
mustalla taustalla… Vaik kyl se mustavalkoinen kyl on hyvä vaik se
on niin kliseinen. Mut miten me saadaan vaik se meidän viirus siellä
näkymään parhaiten? Oli se sit musta ja tumman sininen tai tumman
33
vihreä tai mitä vaan, niin se erottuis sieltä enemmän… Se on kuitenkin
niin värikäs, niin jos siellä on sit sata väriä, niin ettei se pysy… Joku
niinku elementti joka sitoo sen yhteen, ja sit jos niit värei on miljoona,
tai jos kaikki olis vaik negana, niin sit se sitois sen jo yhteen…
JOHANNES: Mun mielestä on ihan hyvä kysyy onks sen pakko ”sitoo
yhteen”…
INKA: Niin… Mut sit… Kommunikointi sille katsojalle, sit jos me
halutaan olla viruksia, niin miten se…
ANTTI: Voitaishan me tehdä silleen että ne meidän väliintulot siellä
näyttelyssä olis aina vaan jotenkin erilailla ripustettu. Sillä tavalla se…
INKA: Mun mielestä jos vaik tää kirja olis se meidän viirus, niin sit
se olis vaik sellanen kortti minkä voi laittaa sinne väliin tai… Sit niitä
voi olla lisää jossain muualla. Mut sitä ei saa sekottaa. Sen tekijään.
Koska se on vaan meidän kommenttiraita.
ANTTI: Se olis siistii jos olis jotain mikä roikkuis jostain, semmosta
niinku…
INKA: Mehän voidaan tehdä!
ANTTI: Just sillai että se voi olla vaik keltasel kopiopaperilla. Sit siel
jossain muualla voi olla vihreellä. Tai punaisella.
JOHANNES: Kyl toi fontti on jo niin ruma ja erottuva… Sit jos tekee sil
TextEditillä niin ne variaatiomahdollisuudet on aika rajattu, että vasen
tai keski tai oikee tasaus, ja sit tabulaattorilla, siitä sais kyl varmaan
sellasii sanakuvia. Mul tuli just eilen yöllä mieleen kun skidinä teki
noita ASCII ja ANSI grafikoita, kakssataaviiskytkuusvärisellä PC:llä,
silleen piirs kirjainmerkeillä tosi monimutkasii kuvii… Niin toi menee
tavallaan takas myös siihen että on se merkin tekemä gridi…
INKA: Mut täs olis tärkee ettei täs menis silleen huumorilinjalle.
JOHANNES: Ei, ei.
INKA: Että tekis silleen niinku, ei mitään Comic Sans huumoria,
että vaik tää on itseironinen, niin ei menis siihen… Ei lähteis silleen
räkäilemään, liikaa, että pitäis sen silleen tosi kompaktina.
ANTTI: Että yrittäis sil TextEditillä tehdä mahdollisimman ”hyvin”
vai?
INKA: Nnn-iin… Tavallaan, että ei lähtis sellaselle ”huumorilinjalle”,
ettei pistä *ihan läskiks* sitä! Että ees yrittää! Samalla tavalla kuin
jos joku tavallainen tyyppi yrittäis tehä, niin ne ehkä laittais niitä
Comic Sanseja sinne, mut jos meidän olis pakko tehdä se sillä, niin
me kuitenkin yritettäis ainakin…
34
ANTTI: Niin, ei kannata tehdä niinkuin tavallinen tyyppi tekee, vaan
kylhän meidän pitää sit yrittää käyttää sitä TextEdittiä tavallaan niin
”innovatiivisesti” kuin me pystytään.
JOHANNES: Eikä siinä oo oikeestaan mitään huumoria.
ANTTI: On ne aika tiukat rajat missä liikutaan. Ja niistä pitäis saada
mahdollisiman paljon irti. Ei sillai mitään Comic Sans, höpölöpöö…
Yrittäis oikeesti tehä silleen *siistin näkösii* vaik tietysti omalla rujolla
tavalla.
(~8 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mua jotenkin kiehtois se ajatus että tekis sellasen state-
mentin… Tai olis silleen ”all in”. Rehellisesti ja omalla äänellä. Poistais
sitä mystiikkaa, mikä on silleen toimeksannon ja toteutuksen välissä.
Miks on tehty jotain, miks joku näyttää siltä kuin näyttää… Missä
graafkot yleensä vetäytyy omiin oloihinsa ja haukkuu asiakkaan ja
haukkuu briifn ja yrittää keksii jonkun tavan taistella ”oman asian
puolesta” ja tehä jotain coolia mistä kolleegat tulis kateellisiks. Tää
on ehkä ainoa projekti ikiniä, missä meille annetaan mahdollisuus
oikeesti olla innoissamme siitä mikä normaalisti on vaan ”itsetoteut-
tamisen” tiellä… Mun mielestä tää on paljon kiinnostavampi projekti
kuin mikään ”oma projekti”, koska tää pitää sisällään, ja tästä voi myös
tehdä just niin ”oman” kuin ikinä haluaa…
ANTTI: Niin, kunhan vaan menee läpi asiakkaalla…
INKA: Mä luulen et menee. En mä nää että siinä olis mitään ongelmaa.
Johannes vähän räpäyttää ripisiää siinä…
JOHANNES: Niin. No mua ehkä just kiinnostais että onnistuttais
luomaan joku ”haloo”… Että joku huomiois tän. Ja se että kukaan
huomioi nykyään yhtään mitään on älyttömän vaikeeta. Tuskin
ykskään lehti oo ikinä kirjottanut siitä pienintäkään juttua jos jonkun
museon mainosjuliste on ”oudon näköinen”, vaikka se olis kuinka
outo.
INKA: Tai ruma.
JOHANNES: Niin. Mut jos me onnistutaan tökkimään jotain arkoja
paikkoja… Siinä ei oo mun mielestä edes mitään arvellutavaa, koska
se on meidän omaa lihaa… Me puhutaan meidän omasta ammatista.
INKA: Niin ja se on meidän mielipide ja jos joku muu on jotain eri
mieltä niin ne on eri mieltä.
ANTTI: En mä usko että se meiltä myöskään mitään duuneja vie. Ehkä
jotain paskoja. Mut ehkä se just tois jotain uusia kivoja duuneja…
Että saa huomioo…
35
JOHANNES: Niin koska kaikki kritiikki oikeestaan vaan parantaa
systeemin toimivuutta.
ANTTI: Ja kyl varmaan ihan joka alalla ja ihan johtoportaalla, niin
kyl se himas haukkuu sitä frmaa…
JOHANNES: Must tuntuu että just tollanen passiivisagressiivinen
hakkuminen johtuu siitä että ei oo sinut ittensä ja työnsä kanssa koska
ei oo koskaan päässyt käsittelemään niit juttuja… Tää vois ehkä olla
silleen alan ryhmäterapiaa.
INKA: Niin, kyl mä kans luulen, tai mehän kokoajan just pyritään kans
pois sellasista asiakkuuksista jotka vois tästä jotenki hermostua… En
mä nää tässä mitään ongelmaa.
JOHANNES: Ja sit pitää muistaa että se on jo tosi paranoidi ajatus
että kukaan ikinä tulee näkemään tätä. Missään. Koskaan. Ja jos tää
sit jostain syystä syntyiskin jotain keskustelua niin se on vaan plussaa.
Se on kaikki kotiin päin. Että ”vihdoin jotain tapahtuu”…
MATTI: Mitä te ootte päättäneet nytte?
INKA: Me demystifoidaan graafnen suunnittelu.
ANTTI: Tehdään vaan TextEditillä, ei käytetä ollenkaan inDesignii.
MATTI: Okei.
INKA: Ja tehään sil fonttiohjelmalla…
JOHANNES: Ja avataan ”rohkeesti uusia näkökulmia ja yhteiskun-
nallista keskustelua” ja rikotaan rajoja…
INKA: Rehellisesti avataan kommentteja ja keskustelua, ja kun
Johannes eilen nauhotti meidän keskustelun, niin ehkä sekin tulos-
tettais sinne jotenkin… Must tää on ihanaa ku tää on jotenkin niin
kaukana siitä mitä joku muu toimisto täällä tekis. Ku moni varmaan
just kirjottais kutsukorttiin jollain hienolla fontilla ja kertois mistä
se fontti on syntynyt, silleen hienolla paperilla. Must tuntuu että
moni ehkä suunnittelija närkästyy tästä. Koska usein ehkä haluttais
mystifoida tätä enemmänkin.
JOHANNES: Mä uskon että ”voi voittaa vaan muuttamalla sääntöjä”…
Jotenkin tähän on ehkä vaan pakko ottaa kantaa.
INKA: Jotenkin tuntuu että tää on ainoo tapa millä me voidaan tää
näyttelyidentiteetti tehdä, kaikki muu tuntuu jotenkin…
ANTTI: Niin, kun tää on graafsen suunnittelun näyttely, niin siihen
ei sovi…
MATTI: *Helveticaa*!
36
JOHANNES: Niin eiku just jollain Arialilla olis ollu ihan hyvä tehdä,
jos ei sitä olis tehty jo. Mut meidän on pakko keksii vaan joku oma
uus juttu.
MATTI: Niin niin, mutta just jos se olis Helveticaa niin se olis
semmonen maailman helpoin ratkaisu.
JOHANNES: Jotenkin pinta ei oo enää silleen ”tarpeeks”.
INKA: Täytyy toivoo vaan että ne on valmiit tähän. Mut kyl mä luulen.
JOHANNES: Niin, koska muuten meil ei oo mitään. Jos se on visu-
aalisesti rujo koska halutaan alleviivata että sisältö on tärkeetä, ja sit
poistetaan se sisältö, niin sit se on vaan rujo ja siit rujoudesta tulee
silleen vaan tyhmä ”gimmick”.
37
3.
Torstaina aamulla, 29. elokuuta, terapeutin vastaanotolla.
JOHANNES: Joo… Mä olin eilen kaks kertaa lenkillä, ensin aamulla
ja sit illal ennen saunaa…
(~4 sekuntia hiljaisuutta, taustalla kuuluu kellon sekuntiviisari)
JOHANNES: Mun kaveri Kaarle kysy mua mukaan… Ehkä se oli
kuullut että mä oon eronnut ja halus silleen osottaa, että on ”käytet-
tävissä”, tai niin mä sen tulkitsin…
TERAPEUTTI: Mmm…
JOHANNES: Mutta oli ihan hauskaa kyllä… Ihan kivaa… Yks meidän
yhteinen tuttu on suunnitellut ja rakennuttanut saunan tonne Haka-
niemen rantaan, tai sinne Merihaan kulmaan…
TERAPEUTTI: Onko se se Kulttuurisauna?
JOHANNES: Joo, Kulttuurisauna…
(~3 sekuntia hijaisuutta)
JOHANNES: Niin, niin Kaarle sano jotain sellasta että jos hän olis
sillai ”täysin vapaa”, niinku mä ehkä jossain mielessä oon… Kolkyt
vee ja sinkku. Heh. Niin hänelle se ei toteutuis mitenkään erilaisena
elämänä, vaan hän asuis just Helsingissä ja tekis just samoja asioita
ja samaa työtä ja ainoa asia mikä eroais siitä millasta se elämä on
nyt olis että perhe puuttuis… Niin mulla tuli sellanen olo että mä on
ehkä jotenki konkreettisesti vastuussa ittelleni että mä teen jotain tällä
”vapaudella”… Mmm… Must tuntuu että mä käy läpi sellasta ”trans-
formatiivista” oppimisprosessia. Että mä oon muuttamassa kaikkia
elämän osa-alueita. Silleen itsetunnosta maailmankatsomukseen, ja
elämäntyyliä ja myös sosiaalisia suhteita… Mut joo… Jotenkin mä
koen että mä yritän laajentaa mun ”vapautta”.
TERAPEUTTI: Että sä voisit sit myös olla toisin sitten vai…
JOHANNES: Niin, tai… Mulla on sellanen olo että koska se on se
minkä nimissä, sellanen myös positiivinen vapaus, minkä pitäis kuulua
kaikille, ja niin poispäin, niin mä oon itse ikäänkuin riskialueella…
Että mä valahdan takas sellaseen helppoon rutiininomaiseen… Mut
sit se vapaus on myös siinä mielessä abstrakti, sisäinen asia, että se
ei liity ainoastaan paikkoihin mihin mennä, vaan ihan siitä lähtien
mitä voi ajatella, mitä saa ajatella, ja mitä saa tuntea… Mä luen tällä
38
hetkellä kirjaa velasta. Ja miten velka toisaalta säätelee maailmanta-
loutta, ja toisaalta henkilökohtaista elämää… Että jos on velkaa, on
sidoksissa, tai… Taloudellinen velka on myös aina henkilösuhde, ja
se velallinen on aina ikäänkuin… Vähän niinku feodaaliyhteiskun-
nassa, että tietty osa työstä on jo etukäteen sen maanomistajan, tai
Kuninkaan, omistuksessa, ja sillon kun mulla oli tota verovelkaa, pari
kolme vuotta sitten, niin musta tuntu että koko elämä on etukäteen
lukittu sellaseen… Mä kirjotinkin siitä, että musta tuntu että velka
ja ”syyllisyys”, syyllisyydentunto, on jotenkin samaa… Ja ruotsiks,
samoin kuin saksaks, ne on samaa, se on sama sana… Mm… Ja sit nyt
mä oon ehkä nyt alkanut hahmottaa, koska se taloudellinen velka on
kadonnut… Siihen liitty myös että mä jouduin lainaamaan mun äidin
mieheltä rahaa, koska pankki ei myöntänyt mulle edes luottoa, niin
mä olin hänelle velkaa, ja koska mä samaan aikaa myös tein hänelle
jotain pieniä töitä tai toimeksiantoja, niin siitä synty sellanen tilanne,
että mulle saa ikäänkuin soittaa millon vaan, ja pyytää jotain… Tai mä
en voinut kieltäytyä, tai musta tuntu että mä en voi kieltäytyä, koska
mä oon jo jollain tapaa toisen ”armoilla”… Sitähän ei tietty toinen
voi tietää, miltä se tuntuu olla velkaa, koska se jolta on lainannut,
sen niinku etuoikeus on olla ajattelematta sitä asiaa, unohtaa se koska
sillä ei oo sillai mitään väliä, tai se unohdus jopa tulkitaan yleisesti
sillai ”pyyteettömyydeks” tai silleen ”hyveelliseks”, mutta se joka on
velkaa, sille se velka niinku ”kirjotetaan sun ruumiiseen”, merkitään
verellä niin sanotusti, tai sillai ku Franz Kafan ”Rangaistussiirto-
lassa”, niin siitä tavallaan just koko muistaminen alunperin syntyy…
Enkä mä oon näitä sillai ehkä muuten yhdistänyt, mut joskus viime
kesänä, suunnilleen just niihin aikoihin kun mä sain ne velat kaikki
maksettua, niin mulla tuli voimakas tarve sanoa että ”mä en haluu
enää ikinä tehdä töitä sulle”, koska me ollaan tavallaan ”sukua” tai
jotain, ja se ammatillinen suhde jotenkin… Sit mä jotenkin myös
tajusin miten se että mies maksaa naisen ruoan ravintolassa on sitä
samaa… Että se nainen niinku luovuttaa ruumiinsa…
TERAPEUTTI: Niin sä oot jo vuoden ollut kuivilla niistä, niin
sanotusti?
JOHANNES: Joo. Suunnilleen. Tai alkuvuonna mulla tuli taas uusia
mätkyjä. Mut nekin on nyt maksettu. Että se tavallaan kuuden vuoden
kierre on sillai avautunut. Ja nyt mä just sain viestin verottajalta että
on tulossa veronpalausta!
TERAPEUTTI: Jaha! Mä oon itseasiassa ollut siinä uskossa että se on
vielä jatkunut, mutta sähän oot sit hyvin saanut…
JOHANNES: Se on ihan kuin se olis jotenkin hoitanut itse itsensä…
39
TERAPEUTTI: Ne hoitaa kummasti itsensä samalla kun… Ehkä
siinä on vahvasti kysymys siitä että ihminen alkaa ikäänkuin välittää
itsestään…
JOHANNES: Mmm… Mä on huomannut myös mun kavereista, joilla
mä tiedän että on velkoja, niin… Tai ehkä tää nyt on sellasta että mä
jälkikäteen oon huomaavinani jotain muutosta käytöksessä, mutta
että esim tää yks mun kaveri oli ennen sillai arrogantti tasapuolisesti
kaikkia kohtaan, ei sillai epämiellyttävällä tavalla, vaan sillai että
sillä oli jotain integriteettiä ja koskemattomutta, mut sen myötä että
se on alkanut purkaa sen tosi isoa verovelkaansa tekemällä mainos-
toimistossa töitä ja maksamalla joka kuukaus pois jonkun osuuden,
niin se on jotenki lyöttäytynyt sit yhteen pomonsa kanssa ja must se
vaan vaikuttaa ihmisenä sillai pakotetun laimeelta ja miellyttävältä
nykyään… Mä oon varmasti tän asian suhteen nyt epäreilu, koska mä
haluun ajatella että mä olisin ite jotenkin erilainen, mutta esimerkiks
se on ollut nyt ryyppämättä sillai aika pitkään, kun me aikoinaan oltiin
aina yhessä jossain sekoilemassa, niin musta tuntuu että se syy miks
se ei juo enää niin paljon ei oo se että se olis löytänyt ittestään uuden
”terveellisemmän” elinvoiman, tai jotain, vaan se on vaan tilanteen
pakosta juomatta, ja heti kun ne velat on maksettu niin sit se voi palata
siihen vanhaan… Mä en nyt siis tosiaan tiedä miten asia oikeesti on
mutta mä vaan kuvittelen itteni siihen tilanteeseen ja miten mä ite
siinä toimisin, tai ihan todellisuudessakin oon just toiminut… Must
tuntuu että suurin muutos mun elämässä on että mä oon yrittänyt
paikantamaan niitä tilanteita tai suhteita tai rakenteita missä mä
oon velvotettu jotekin… Pakotettu johonkin… Esimerkiks kun äidin
puolelta joku sukulainen kuoli ja mä oon saamassa jonkun pienen
perinnön, siis ihan tyylin pari tonnia, mutta sit kun mulla oli tossa
kesäloman aikana semmonen hetki jolloin mä vastasin johonkin mun
äidin lähettämään viestiin tosi äkäsesti ja annoin ymmärtää että mä
en haluu nyt olla yhteydessä, niin sit mul tuli pari päivää myöhemmin
sellanen, täysin hypoteettinen, mut sillai oivallus, siitä että mun pitäis
tavallaan tehdä sovinto mun äidin kanssa niiden rahojen takia. Tai
että tietenkin mä halusin tehä niinsanotusti sovinnon ihan vaan koska
mä ite koin olleeni ehkä epäreilu siinä mun käytöksessä. Mut että just
*koska* meidänkin välillä on tällä hetkellä joku taloudellinen sopimus
tai sidos, niin on *ikäänkuin* just se määrittäis meidän suhdetta
eniten… Mikä ei siis pidä paikkaansa, mut mä vaan niinku tajusin
millasta se *vois* olla jos vaikka odottais jotain miljoonaperintöä.
Ei se kaks tonnia oikeesti, mä pärjään ihan hyvin ilmankin niitä,
mut jotenki ne vaan on tullut yhtäkkiä osaks tätä meidän… Mä
olin odottanut että ne olis tullut viime keväänä ja mä olisin saanut
40
vero-ongelmat ratkaistua niillä mut nyt ne on vaan sellanen lisä…
Ehkä mä ratkasen jotain muuta niillä nyt sitten…
(~19 sekuntia hiljaisuutta, taustalla kuuluu kellon sekuntiviisari)
JOHANNES: Mä oon miettinyt kans sitä millä tavalla tää terapia…
Tai miten mä suhtaudun tähän… Tai mä ajattelen että sä odotat
multa jotain, vaikka sä… Tai en mä edes tiedä onks niin että mä
*vain* siirrän mun tunteita suhun, vai kuuluuko siihen se, että sä
myös oikeesti odotat jotain, ja teeskentelet että sä et odota, koska jos
tulis ilmi että sä odotat jotain niin mä reagoisin siihen esimerkiks
lopettamalla tän kokonaan… Siitä mä oon kyllä päässyt yli että… Tai
oon mä täällä puhunut sellasia asioita mitä mä en olis sanonut mun
vanhemmille vielä, koska mä haluun jotenkin ”suojella” niitä, mikä
johtuu jostain pelosta että jos mä kerron mun vanhemmille vaikka
käyttäneeni huumeita niin ne ajattelee automaattisesti että mä oon
jotenki ”syyntakeeton”, sairas, eikä mua voi enää ottaa vakavasti, ikään
kuin se ei olis enää ”minä” vaan joku vieras kolmas osapuoli joka olis
tullut keskelle meidän suhdetta, niinku kliseisesti ”It’s not Johannes
talking, it’s the drugs”…
TERAPEUTTI: Mitä ne minun ajatukset voisivat olla?
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Kyllä mä niinku tavallaan ajattelen että tää tilanne jo
määrää sen että sä oot lääkäri ja mä oon täällä koska mun tehtävä
on ”parantua”…
(hekotusta)
TERAPEUTTI: Mm-hm…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
TERAPEUTTI: Parantumisen tehtävä… Se olisikin jo…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mä oon miettinyt sitä ku Freudilta kysyttiin että mistä
tietää että analysoitu on parantunut ja analyysi voidaan lopettaa, niin
se sano että potilas voidaan laskea parantuneeks kun hän ymmärttä
että analyysia ei voi lopettaa… Niin mä oon miettinyt että mikä…
TERAPEUTTI: Toi on lainaus Siddharthalta… Liittyen nirvana
käsitteeseen… Tai valaistumiseen… Syvin valaistuminen on sitä että
tajuaa ettei sitä syvintä valaistumista ole…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mä ajattelen että mulla on niinku kaks tapaa lopettaa
tää… Toinen on se että mä ajattelen tätä sillai että mä oon lentokone
ja mä oon laahannut maassa ja tän avulla mä oon saanut tuulta siipien
41
alle ja pääsen lentoon… Että se olis alunperinkin ollut se tarkotus…
Mä muistan ihan ensimmäisinä kertoina kun tavattiin sä kysyit mitä
odotuksia mulla on tän suhteen, ja mä vastasin että ehkä mä haluisin
oppia tuntemaan mitä mä oikeastaan tunnen enkä vaan mitä mun
odotetaan tuntevan, ja sä kysyit että kai mä tiedän sitten että tää tulee
maksamaan saman verran kuin auto…
TERAPEUTTI: Kyllä. Voin hyvin omiksi sanoikseni tunnistaa…
JOHANNES: Ja mä sanoin että mä en tarvii autoa, ja sit sä kysyit miltä
tää tavoite musta kuulostaa, mihin mä sanoin että kuulostaa siltä että
sä olisit myymässä mulle lentävää autoa…
TERAPEUTTI: Mm…
JOHANNES: Niin ehkä sillai ”lentävän auton tapa” on yks… Ja ehkä
mä oon myös jollain tavalla sitoutunut tai ajatellut että se on joku
päämäärä… Ja sitten on se toinen päämäärä, tai tapa lopettaa tää
terapia, mikä myös tuntuu järkevältä… Että mä kasvan tästä ulos.
Samalla tavalla kuin musta tuntuu että mä oon hiljaa kasvanut ulos
mun perhesuhteista tai työstä tai veloista… Että lopputulos ei olis
pelkästään se, että mä oon oppinut tän nimenomaisen pelin säännöt,
vaan että koko peli diskvalifsoidaan, ja että mm…. Niin jotenkin
että mä pääsen… En mä tiedä voiks se ikinä tapahtua, mutta että mä
pääsen sellaseen asemaan, että mä voin totaalisesti määrittää ite mun
suhteen maailmaan, määrittää mun henkilökohtaiset ”paranemisen
kriteerit” tai jotain…
TERAPEUTTI: Olisko se mahdollinen… Jotenkin Freudia seuraillen,
että meidän tapaamiset loppuu, mutta ei sen enempää?
JOHANNES: Niin…
(~7 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Ehkä mä oon senkin jo kertonut moneen kertaan, mutta
kun mä olin yhdeksäntoistavuotiaana siviilipalveluksessa leikkipuis-
tossa niin viimeisenä päivänä kun mä tajusin että mä en tuu ikinä
näkemään niitä lapsia enää uudestaan ja olin siks aika surullinen, mä
taisin itkeäkin siellä toimisossa salaa, mut sit mä olin siinä ulkona
pihalla pieni tyttö tuli kysymään ”ootsä surullinen koska sä joudut
lähtemään” ja mä sanoin joo, ja se sano että ”niin mäkin” ja me oltiin
hetki hiljaa, mut sit se kysy ”lupaaks sä että susta tulee taiteilija?” ja mä
vastasin ”joo” ja se sano ”hyvä” ja lähti siitä onnellisena leikkimään…
Ehkä siinä on jotain tosi viisasta…
TERAPEUTTI: Siinä se on…
JOHANNES: Ehkä se on se ero, että taiteilijalla on elävä suhde
maailmaan, ja sen takii jotkut uhraukset voi olla arvokkaita, kun
taas hullu tai nihilisti on vaan niinku ”musta aukko”…
42
TERAPEUTTI: Toi pikkutytön kommenttihan on tavattoman hyvä…
Se on suunnilleen niinkuin Lao Tse olisi voinut vastata kysyjälle…
JOHANNES: Niin se on uskomatonta mistä se on sisäistänyt, tai
miten sillä on niin selkeä käsitys siitä mitä ”taiteilija” tekee ja että se
on arvokasta, tai jotenkin, että meidänkin puutteellisessa maailmassa
joka on täynnä surua ja murhetta on se yks positio, jossa voi olla jotain
”ylimaallista” tai jotain…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Niin ehkä voidaan ajatella että mä nyt teen sen saman
lupauksen tässä… Että vaikka meidän käynnit loppuu niin mä
jotenkin jatkan…
TERAPEUTTI: Niin sillä voi olla tärkeä merkitys että ”tämä” ei ole
myöskään tiellä…
JOHANNES: Niin…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mun oli jotenkin tosi hankala täyttää niitä Kelan lomak-
keita näille viimeisille kuukausille. Ne tuntu jotenkin niin valheelli-
silta. Tai jos siellä lausunnossa lukee että ”pelkää riittämättömyyttä
ikävaiheen kehitystehtävien toteuttamiselle”, niin niinku mitä vittua,
ehkä se on ollutkin niin, mutta ne ”ikävaiheen kehitystehtävät” jotka
on ikäänkuin standardina annettu on vaan vitun ongelmallisia itses-
sään ja ehkä se että ne toteutuu tarkottaa että on myös sisäistänyt ne
ongelmat omaan itseensä… Sillai, ”Civilization and Its Discontents”,
ei niitä oo pakko internalisoida, tai ehkä just psykoanalyysin mukaan
on, mut sillai, eiks se oo jotenki jo purettu se ”oidipalisaatio”, että mitä
tekemistä tällä tuhansia vuosia vanhalla sadulla on modernin ihmisen
tunne-elämään muuta ku että Freud sattu vihaamaan ja pelkäämään
naisia ja keksi tän hegemonisen dialektisen kehitysmallin joka vaatii
isi-äiti-minä-kolmion toteutuakseen sellasena että se osaltaan ylläpi-
täis länsimaalaista sivistysvaltiota, ja niin poispäin… Nykyään tuntuu
että mä oon vaan täysin vapaa näistä ”kehitystehtävistä”, tai mun ei
tarvii kärsiä siitä että mä en haluu samaa mitä ”kaikki muut” haluu…
Niinkuin olis kyse jonkun kyvyn puuttumisesta… Perheenperusta-
miskyvyn tai ”ostohaluntekokyvyn” niinku meidän markkinoinnin
kurssilla opetettiin, tai ”terapoitumiskyvyn” tai ”työkyvyn”… Jotenkin
mä oon vasta nyt, kohta kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ja
kolmen vuoden terapian ja ehkä kymmenen ”väärän” kirjan jälkeen
ymmärtänyt että on enemmän kuin yks tapa elää…
TERAPEUTTI: Yleensä niistä Kela-papereista mun mielestä näkyy
että ”keisarille se mikä keisarille kuuluu”, eli ei yhtään enempää…
43
JOHANNES: Mmm… Niin mä ehkä ajattelinkin. Esimerkiks siihen
hoidontarpeen arviointiin liittyen kun kysyttiin mikä on kuntou-
tuksen tavoite… Että ”kerro, miten toivot kuntoutuksen parantavan
selviytymistäsi työssä tai opiskelussa”, niin mitä mä voin muuta vastata
kuin että ”Toivon kuntoutuksen parantavan selviytymistäni työssä
ja opiskelussa niin että jaksan tehdä työtä ja opiskella paremmin”…
(hekotusta)
TERAPEUTTI: Korulauseeseen vastaat korulauseella…
(~7 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mä puhuin mun isän kanssa puhelimessa tossa eilen,
tai olisko se ollut toissapäivänä… Mä en ollut kuullut siitä mitään
vähään aikaan, sen jälkeen kun mä lähetin sille listan kirjallisuutta
mitä sen pitäis mun mielestä lukea jos se haluaa ymmärtää politiikkaa
nykypäivänä, tai ymmärtää mua…
TERAPEUTTI: Oliks se tässä yhteydessä kun sä totesit että sun isällä
on se ”vahvan puolueen” ajatus…
JOHANNES: Joo. Tai sillai mä sen oon tavallaan tulkinnut. Että sille
horisontaalinen, niinku ”rhizomaattinen” demokratia ei vois toimia…
Mut nyt se oli lukenut loppuun sen Michael Hardtin ja Antonio Negrin
”Imperiumin”, semmonen mikä on ollut paljon sillai anarkistisen
teorian viitetos, ja ne on myös paljon toimineet silleen äänitorvena
tolle Occupy-liikkeelle, esim tää niiden uusin ”Declaration” yrittää
antaa jotain malleja sille miten muutos vois materialisoitua niinku
subjektitasolla… Niin isä sano että nyt se kyllä ymmärtää mua paljon
paremmin… Ja mitä mä tarkotin… Meillä oli itseasiassa ihan hauska
ja miellyttävä keskustelu. Ehkä mä oon kans hahmottanut sen nyt
enemmän sillai, mitkä jutut on mun isän ja mitkä on mun, ja kuinka
paljon mun pitää ollenkaan ajatella asioita silleen isän kautta. Se
kantaa jotenkin sellasta ”syyllisyyttä”, mikä on ihan kohtuuttoman
raskas, eikä siin oo mitään järkee, mut se ei vaan pääse siitä ikinä
eroon. Mutta ehkä mä oon myös tajunnut, että jos sillä on jotain
”mustaa sappea” liikaa, niin se ei oo mun vika, enkä mä voi asialle
mitään. Jotenkin ehkä mun isän ympärillä on sellanen ”lasikupu”…
Ja että näinhän se on aina ollut, että se lasikupu ei oo mun, vaan mun
isän, mut aiemmin mä oon kans ollut sen sisäpuolella, mut siis sillai
miten jokainen lapsi on jotenkin vanhempiensa ”vaikutuspiirissä”
ainakin johonkin tiettyyn ikään saakka…
TERAPEUTTI: Saman lasin takana?
JOHANNES: Niin, mutta nyt mä oon jotenkin oppinut eriytymään, ja
mä voin olla erilainen, koska se on vaan se mun isän lasi eikä mun…
44
TERAPEUTTI: Ja sä et sille mahda mitään…
JOHANNES: Niin… Ja sit toinen asia mitä isä sano… Kun mä yritin
selittää että musta tuntuu että mulla on paljon muutoksia edessä ja mä
löydän kokoajan enemmän mun ”oman ääneni”, ja yritän harmoni-
soida sitä mitä teen työkseni, sillä tavalla että se olis kokonaan niinku
”linjassa” sen kanssa mitä mä ajattelen… Niin isä sano siihen vaan,
että pitää varoa että ei polta ”liikaa” siltoja… Ikäänkuin olis joitain
siltoja mitä saa tai pitää polttaa, ylipäänsä että siltoja kyllä saa polttaa,
mutta niitä ei saa kuitenkaan polttaa liikaa, että tavallaan olis joku
minimimäärä siltoja mitkä pitää jättää koskemattomiks, mikä musta
kuulostaa taas siltä että oletus on että ihminen on sisimmissään paha,
joku villieläin, joka vapaaks päästettynä tuhoaa kaiken, vaikka mun
mielestä se on just päin vaston… Että vasta kun joku ”sisin” tai oma
niinku singulaarinen subjektiviteetti pääsee vapaasti virtaamaan,
niin siihen voi muodostua sitä niin sanottua ”clinamenia”, niinku
Lucretius sanoo että atomit virtaa lineaarisesti ajassa, mut niissä on
pientä sattumanvarasuutta, joka takaa niiden indeterminismin, ja
tää ”clinamen” mitä joku sano myös niinku ”kallistumaks” just mani-
festoituu subjektiivisuudeks, ja että samanhenkiset subjektiviteetit
kallistuu toisiaan kohti, ja voi syntyä jotain aitoa ”toveruutta” tai
jotain… Niin jotenkin tuntu, että taas isällä meni ihan huti. Että ei
kyse oo siitä, että mä neuvottelen kuinka paljon jotain epätoimivaa
rakennetta mun pitää oppia sietämään, tai että mä korvaisin yhen
systeemin toisella erilaisella mut samalla tavalla toimivalla systeemillä,
vaan musta tuntuu, että mitä mä teen on se että mä murennan tietyn-
laisia muureja… Mä en niinku polta siltoja, sillat yhdistää ihmisiä,
vaan mä poltan muureja, jotka erottaa ihmisiä… Ja se että mä luovun
muureista tekee sen helpommaks muille päästä mun luo, jos haluaa…
Enkä mä nyt myöskään odota että kaikki haluais. Varmasti se mitä
mä teen tulee monille vaikuttamaan kyseenalaiselta tai hullulta, tai
vaan sillai ”itsemurhalta”, mut… Tai musta tuntuu vaan yhtäkkiä
että mun on paljon helpompi olla, sekä mun ystävien kanssa, että
muiden, ja itseni kanssa, eikä kukaan mun läheisistä ystävistä oo
tähän mennessä ainakaan hylännyt mua sen takia… Ja ainakin nyt
tuntuu että tää, voisko sanoa tätä ”rehellisemmäks toimintatavaks”,
ei oo mitenkään lisännyt kitkaa, vaan päinvastoin poistanut kitkaa
mun sosiaalisista suhteista…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Tietty ”yrittäjän” tilanne on se että kaikki muut ihmiset,
kaikki ”Toiset”, on nähtävä potentiaalisina asiakkaina, jotka on aina
oikeessa, jolloin jokaisen edessä pitää polvistua… Ja näinhän se
toimii käytännössä, että jos sä tarviit rahaa, koska sulla on esimerkiks
45
luottokortti tai asuntolaina tai auto, niin sit sä et voikaan valita vapaasti
mitä sä teet, vaan on pakko tehdä mitä tulee eteen, ja sun liikkumatila
on rajattu tai jopa olematon…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Hauska sattuma sinänsä, että meillä tuli frmalle
toimeksianto että pitää suunnitella Designmuseolle visuaalinen ilme
just graafsen suunnittelun näyttelyyn… Suomessa ei oo ollut mitään
sellasta aiemmin, ja koko käsite on niin epämääräinen että vaikka
sitä oppiaineena opetetaan monessa koulussa jopa niinsanotusti
yliopistotasolla, niin kellään ei tunnut olevan mitään käsitystä mitä
se on tai mitä se pitää sisällä… Mä voin kuvitella että sä et esimerkiks
tiedä mitä se on…
TERAPEUTTI: Tämä voi olla ihan totta…
JOHANNES: Ja että tuntuu että tää on tilaisuus tarttua siihen, koska
sit se on taas menetetty sukupolveks eteenpäin tai jotain… Jos sitä
sanaa nyt ylipäänsä käytetään enää kymmenen vuoden päästä,
mitä mä oikeastaan epäilen… Ja ehkä mä siinä mielessä tunnen
itteni tavallaan ulkopuoliseks, vaikka mulla on kytköksiä moniin
niihin instituutioihin ja toimijoihin, mutta oikeestaan mulla ei oo
mitään velvotteita, vaan mä voin olla rehellinen sen suhteen mitä
tässä on tapahtumassa, rehellinen tätä tilannetta kohtaan… Ja sit
toi Designmuseon asema instuutiona antaa tilaisuuden käydä läpi,
onks siinä mitään mistä kannattaa olla enää kiinnostunut, että on se
kanava, missä moni asia kohtaa, missä eri alan sisäiset kysymykset
kohtaa, ja alalla työskentelevät ihmiset kohtaa… Vai onks graafnen
suunnittelu vaan joku kaivo mihin tiputaan ja sit siellä ollaan vankeina
onnellisina elämänsä loppuun saakka… Ja musta tuntuu että tohon
sisältyy sellanen positiivinen mahdollisuus, että vois jotenkin yhdessä
osoittaa että se ei oo kaivo… Että ehkä niitä pelin sääntöjä vois vaan
muuttaa niin että… Tai sekin on yks ongelma että onks graafnen
suunnittelu tavallaan vaan tietty identiteettirakenne, tai ”elämäntyyli”,
vai määräytyyks se työkäytäntöjen ja teknisten taitojen ja taloudel-
listen rakenteiden mukaan…
(~7 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Nojoo. Mutta me ollaan nyt sovittu että se tehdään
jonkinlaisena metakeskusteluna, että sen sijan että ollaan vaan
”viestinviejiä” niin ollaan itse mukana…
TERAPEUTTI: Te olette siis mukana muotoilemassa itse viestiä myös?
JOHANNES: Niin. Ja must tuntuu että sitä ei tällä hetkellä voi tehdä
tavallaan millään muulla tavalla kuin just näin, että jos se ongelma
46
on kyynisyys ja vieraantuminen ja kaksinaismoraali, niin ainoo
mahdollinen ratkaisu on rehellisyys ja intiimiys ja sellanen konkretia,
teon tasolla…
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Ja tietty myös ihan älyllisenä ”shakinpeluuna” siitä tulee
kiinnostava feedbackluuppi, missä kommentoidaan kommentointia,
ja niin edelleen… Mä nään sen jotenkin sellasena ”ryhmäterapia”
henkisenä tapahtumisena, missä kaikki tunteet on sallittuja… Että
kellään ei oo mitään viimeistä sanaa sanoa että se on tätä tai tätä, mutta
me voidaan jotenkin avata sitä kenttää sillai dialogille… Ehkä tää on
tosi idealistinen haave, mikä tuskin tulee toteutumaan, ensinnäkin
siks että ehkä ketään ei vaan oikeesti kiinnosta, ja toisekseen siks että
tää on vaan jotenkin niin epänormaalia, niin ”epäkyynistä” että tätä
ehkä pidetään yksinkertaisesti lapsellisena…
(~12 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Koska mä oon joillekin ihmisille sanonut, että mä
haluisin ehkä vaihtaa alaa. Niin musta tuntuu että mä tässä myös käyn
sellasta neuvottelua itseni kanssa, että onks tää sellanen kulttuurin
sivuhaara jonka sisällä voi…
TERAPEUTTI: Voisko sitä ajatella myös sellasena ituna, tai mahdol-
lisuutena vaihtaa… Sitä alaa?
JOHANNES: Mm…
TERAPEUTTI: Siis muuttaa sitä alaa…
JOHANNES: Niin niin. Kun mä oon nyt tavallaan käynyt siinä,
jotenkin tutkimuksen tuloksena, että se on kuollut kulttuurin muoto,
ja on keksittävä jotain muuta tilalle… Niin ehkä mun pitää vielä myös
arvioida uudestaan se mahdollisuus että siinä on myös jotain mistä
ei kannattais luopua…
TERAPEUTTI: Niin, kalliollekin voi rakentaa…
JOHANNES: Ja kyllähän siihen liittyy nimenomaan sellanen niinku
usean säikeen historiallinen päällekäisyys, että vaikka on tosi anakro-
nistista väittää että luolamaalaukset on typografaa, tai sen alkumuoto,
niin tietyllä tavalla ne kuitenkin sijottuu jollekin jatkumolle vaikka
ne ei olekaan lineaarisesti samaa asiaa, mutta että ne on syntyneet
sellasen genealogian myötä…
TERAPEUTTI: Vähintäänkin ne heijastaa sellasta ihmisen jatkuvaa
tarvetta symboloida…
JOHANNES: Jotenkin sillai modernismin jälkeisessä maailmassa vaan
ylipäänsä merkitseminen, ja merkityksen luominen, signifkaatio,
47
merkkien suunnittelu tai viestintä on niinku katkaistu sillai ”autent-
tisuudesta” tai jostain ”luonnollisesta”, ”ihmislähtöisestä”, ja siitä on
tullut pelkkä manipuloinnin keino…
TERAPEUTTI: Eiks siinä kuitenkin edelleen manipuloi ihmiset
ihmisiä?
JOHANNES: Niin, tota…
(~12 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Niin… Tai siis on turhauttavaa yrittää määrittää jotain…
Niinku nimetä… Tai mä jouduin tossa viime viikonloppuna sellaseen
tilanteeseen että joku kysy multa mitä mä ”teen”. Ja mä tajusin että
mulla ei oo mitään sellasta, minkä mä voisin sanoa, joka vois sillai
tyhjentävästi… Ehkä se on ihan typerä ajatus alun alkaen mut silleen
me ihmiset vissiin usein toimitaan, että pitäis olla joku ”mä oon mä
ja mä teen tätä” silleen valmiina… Must vaan tuntuu että mulla ei oo
mitään ”identiteettiä” mikä olis niin eheä, että se täyttäis sen sanan
määritelmän, että mä voisin sanoa esimerkiks että ”mä oon graafkko”
tai ”mä oon elokuvaohjaaja”… Tai sillai, siks mä oon aina jos multa on
johonkin pyydetty jotain lyhyttä biografaa yrittänyt vaan sanoa jotain
mahdollisimman triviaalia, niinku että mä urheilen, koska se on vaan
niin tyhmä kysymys… Mut se on jotenkin se mistä mä oon selittänyt
aiemminkin, että mä koen tarpeelliseks antaa jotain informaatiota
mun ympäristölle mun motiiveista tai jotain, että jos mä juoksen
tällai farkuissa ja hupparissa kadulla mä näytän varkaalta, mut jos
mul on valkoset sortsit ja teepaita niin mut mielletään lenkkeilijäks…
Heh. Toisaalta se on tietenkin ihan hysteerinen ajatus, että ketä mä
siinä sitten suojelen väärinkäsityksiltä… Mutta että se on sellasta
myöntämistä, että kaikessa on kyse vaan… Mikä on ”appearance”?
… Sellanen… Mielikuva, tai… Että joku vaikuttaa joltakin olematta
sitä ”oikeasti”, koska mitään ”oikeasti” ei ole… Tai että on niinku
rooleja, ja roolien takana rooleja, ja niiden takana rooleja, mutta
roolien takana ei oo mitään, mutta se koko pointti onkin siinä että
ne ”roolit” on todellisia koska ne just ilmentää niitä valtasuhteita ja
niitä mahdollisuuksia mitä kukin tilanne sallii…
(taustalla kuuluu paloauton tai ambulanssin sireeni)
TERAPEUTTI: Mm…
(~9 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Eilen saunassa Kaarle kysyi multa myös että… Tai
Kaarle sano sen niinku itsestään mut mä tulkitsin sen kysymyksenä,
että jos häneltä katoais tai kuolis joku läheinen niin hän varmaan
älyllistäis sen sillai niin pitkälle, ettei se tavallaan tuntuis miltään…
48
Ja mä vastasin siihen, niinku se olis ollut suora kysymys, että joo,
niinhän mä teen… Koska sitähän tää on… Nää keskustelut… Mut
onks se sit peittämistä vai kanavointia… Vai… Että on yhtäkkiä sillai
täynnä ajatuksia, tai määrätietonen, tai jotain…
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Noniin. Ensi viikkoon…
TERAPEUTTI: Ensi viikkoon… Hei.
(kolinaa, poran ääntä kaikuvassa tilassa)
49
4.
Perjantaina aamulla, 30. elokuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun
osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen, sekä Don’t Shoot Te
Messenger -näyttelyn kuraattori ja Designmuseon näyttelyintendentti
Suvi Saloniemi.
JOHANNES: Sen sijaan että me vaan valitaan sun puolesta fontti ja
niin edelleen, niin me ajateltiin että nauhotetaan erilaisia keskusteluja
ja katsotaan johtaisko se johonkin…
SUVI: Vau, siistiä… Moi!
ANTTI: Moi!
SUVI: Pelottavaa!
INKA: Me ei voida enää puhua palavereissa mitään nykyään koska
saattaa päätyä…
JOHANNES: Eeh, siis tottakai voidaan. Heh.
SUVI: Ai niinku ideat?
JOHANNES: Niin me ollaan nauhotettu meidän ideoita että itsekin
ymmärrettäis paremmin tätä prosessia, miten me toimitaan.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Mites muuten?
ANTTI: Hyvin, hyvin menee… Eipä tässä muuta.
SUVI: Perjantai…
ANTTI: Niin. Nyt vaan toi kesäkin lakkas.
SUVI: Hsss, hitto!
JOHANNES: Mä oon täs tänään illalla tai huomenna aamulla lähössä
Turkuun toivottavasti kesätunnelmiin, kattomaan Antagon taidebien-
nalen vikoja esityksiä…
INKA: Ai sä lähet sinne?
SUVI: Ai ku kiva, kiva suunnitelma… Mä ajattelin jos mä saisin
myytyä huomenna Siivouspäivänä, niinku omaisuutta pois, mut en
tiiä jos on tällanen sää…
INKA: Tiina Latva aikoo viedä mut tänään Kuurnaan trefeille…
JOHANNES: Noni!
INKA: Pitää kuulemma pukeutua seksikkäästi…
50
SUVI: Ai onks se menossa niinku sun kaa trefeille? Okei… Että se
ei…
JOHANNES: Aa... Mäkin ymmärsin…
INKA: Niin, mun pitää pukeutua seksikkäästi… Trefeille.
JOHANNES: Janine oli menossa kans trefeille.
SUVI: Aa, teil on joku tällanen ”rinki”.
INKA: Haha, ei, vähän erityyppinen…
(naurua)
SUVI: Haha, tästä tulee hyvät noi, hyvät nauhat…
(Taustalla iPhonen ”Trill” soittoääni. Antti vastaa.)
SUVI: Joo… Ei vitsi mä oon jotenkin ihan pihalla, mä oon ollut…
Sillee parina iltana vähän juonut viiniä ja (ääni hiipuu kuiskaukseksi,
ei saa selvää). Ja sit meil oli pihajuhlat eilen…
INKA: Ai ihan niinku taloyhtiön?
SUVI: Joo. Talkkarin kaa sit juotiin…
ANTTI: Kahestaan?
SUVI: Joo viimeseks me jäätiin…
(naurua)
SUVI: Mut ei siis myöhään, et varmaan…
JOHANNES: Niin eilen oli myös tuolla Pursan päädyssä, Merikort-
telissa pihajuhlat…
ANTTI: Ai siellä missä oli ennen meidän [Agent Pekalta alivuokrattu]
työhuone? Olitsä siellä?
JOHANNES: Mä kävin siellä Elmerin kanssa… En jäänyt
ryypiskelemään.
SUVI: Tää on raskasta aikaa tää… ku tapahtuu niin paljon taas.
JOHANNES: Niin, onks koskaan mitään aikaa ettei tapahtuis…
HESSU: (…)
ANTTI: Mikä se Turun taidetapahtuma sit?
JOHANNES: Se on semmonen Antagon… Sitä järjestää sellanen
Kimmo Modig… Siel on kaikkii, jotain ulkomaalaisia…
INKA: Ja Jenna ja Johanna… Näytti hienolta…
ANTTI: Missä sä asustat sit siellä?
JOHANNES: Jaakko Pallasvuolla on joku kämppä…
(hiljaisuutta)
ANTTI: Siellä vietetään taiteilijaelämää…
51
SUVI: Niin, se voi olla rankka reissu.
JOHANNES: Mä en oo nyt juonut mitään viiteen viikkoon, enkä
ajatellut sielläkään… Ehkä en enää ikinä. Heh.
SUVI: Niin. Siihen jää koukkuun, siihen…
JOHANNES: Tuntuu kokoajan hyvältä.
SUVI: Joo, mä huomaan silleen että ei se dokaaminen, tai mä aina
mietin sitä rahaa jotenkin kun mua hirvittää laittaa siihen sitä rahaa.
Ja sitten mä huomaan että heti kun on ollut joku tollanen että on
mennyt myöhään ja juonut vähän viiniä, ja sit sillai rupee ostaa ihan
älyttömiä niinku ruokia ja tulee sellanen et niinku ”no, mä oon vaan
täs tilassa, et voin mä ostaa totakin, ja…”
JOHANNES: Menee taksilla ympäriinsä ja…
SUVI: Just tollai. Siitä tulee sellanen kaaos hetkeks elämään, joka vie
sit myös rahaa ja kaikkee… Mä en pidä siitä.
INKA: Mmm.
JOHANNES: Mä tykkään kyl kaaoksesta, kun yhtäkkii huomaa että
ei enää mitkään arjen säännöt päde…
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Niin. Että se on yllättävää… Mä oon nyt kun mä oon ollut siellä
lomalla Italiassa, mä innostuin siitä tosi simppelistä elämästä, mitä
tuli elettyä… Söi jotenki pari kertaa päivässä ja se oli tosi simppeliä
se ruoka mitä siel söi, ja jotenkin mul jäi se päälle vähäks aikaa ja mä
rupesin eväitä aina… Ja heti ku alkaa joku baarijuttu niin sit menee
ihan, ei todellakaan oo illalla kokkaamas himassa…
INKA: Alkaa vetää ranskalaisia ja… Tunkee naamaansa…
SUVI: Niin se ei oo myöskään sitä simple lifeä… Mun mielestä…
Sit… Jooh… Onhan se hauskaa.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Mut käydääks me asiaan?
INKA: Heh. Joo. Käydään!
(~2 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Niin. Me ollaan mietitty tota paljon, jotenkin sen
kautta että tää on tilaisuus… Tai meillä on niinku vastuu… Että
miten voi tehdä graafsta suunnittelua näyttelyyn joka käsittelee
graafsta suunnittelua, sillai että se on oikeesti relevanttia, ja liittyy
siihen näyttelyyn… Ja me ollaan myös mietitty millaisissa tilanteissa
graafnen suunnittelija voi laajentaa rooliaan, että se ei ole vaan viestin
viejä, vaan on myös mukana luomassa jotain viestiä…
52
INKA: Ja mitä ylipäätään on grafinen suunnittelu. Kun kukaan muu
kuin graafkot ei edes tiedä…
JOHANNES: Niin, kun mekään ei tiedetä mitä se on. Se on niinku
vaan joku suhde monen asian välillä…
SUVI: Ja sehän se on oikeestaan se näyttelyn… Rajaus on myös…
Tavallaan. Ku se kokonainen asia, että se kenttä laajenee, kaikki kentät
laajenee… Asiantuntijuus on vaarassa… Ja, se on hävinnyt… Kun ei
tiedä minkä asiantuntijana on… Kun tää ei oo enää se mitä tää oli
ennen…
ANTTI: Niin sitä me ollaan just kans mietitty, että mekin ollaan
kaikki vähän ulapalla että mitä tässä nyt tulee käymään… Että mikä
meidän oman ammatin tulevaisuudenkuva tai sillai… Vieks koneet
meidän työt, ja sillai…
SUVI: Toisaalta toi on sillai et on aina ollut sit niit ajatuksia…
ANTTI: Tai että välil miettii just sitäkin että joissain asioissa mitä
on totuttu että graafkot tekee, niin koneet vois oikeestikin osata sen,
tai sit asiakas suoraan niil koneilla, että välttämättä meitä ei kaikissa
niissä välivaiheissa missä meitä on totuttu käyttämään edes tarvita.
SUVI: Että onks se tavallaan templatet, mistä joku vois, jos vaan
ymmärtäis, vois pistää rahaksi…
ANTTI: Niin ja enemmän niinku nettisaitteja sillai on tosi päteviä
sellasia, kokoajan tulee uusia, valmiita alustoja, että pystyy helpostikin
sit muokkaamaan…
JOHANNES: Niin jotenkin meidän selviytymisen kannalta meidän
pitää määritellä meidän tehtävä sellaseks että se ei oo pelkkä
koneenkäyttäjä, kaikki osaa käyttää koneita, mut ihmisinä me voitais
ehkä käyttää meidän ”inhimillisiä” taitoja, niinku osallistua… Kun
graafsen suunnittelunkin kenttä on paljon kiinni siitä sosiaalisesta
pääomasta. Meiltä edellytetään niin paljon muuta kuin vaan että me
osattais valita hyvän näkönen fontti.
ANTTI: Tai kivan värin.
SUVI: Niin. Nythän on ollut hirveen paljon kansainvälisessä
designkeskustelussa puhetta empatiasta, että mikä erottaa ihmisen
ja koneen…
ANTTI: Meidänkin ”hissipuheessa” pyörähti kans ”empathic design”…
Mut me ollaan just mietitty että mitä se on, miten me viestitään mitä
me tehdään, mitä palveluja meiltä saa, Tsto:lta, mut sekin on hirveen
vaikeeta… Jos sä sanot että ”graafnen suunnittelija” niin mitä ihmiset
ajattelee…
53
INKA: Tai toiset miettii et sä oot taiteilija ja toiset että sä teet
mainoksia… Ja se meidän idea olis nyt ”demystifoida” graafnen
suunnittelu.
SUVI: Siis tässä, vai niinku koko elämässä?
(naurua)
INKA: Noh. Alotetaan tästä…
ANTTI: Tässä ilmeessä…
JOHANNES: Niin, tuoda näkyväks niitä käytäntöjä millä tehdään
jotain mitä sit kutsutaan ”graafseks suunnitteluks”, millasia ajatuspro-
sesseja siinä on taustalla… Ja esimerkiks näyttelyssä kävijän kannalta
olis varmasti tärkeetä vähän avata mistä on kyse. Tai Jonde sano
mun mielestä hyvin, että jos näkee ton näyttelyn tietämättä mikä
sen aihapiiri on niin se ei myöskään käy siitä mitenkään ilmi. On
kuvaa, liikkuvaa kuvaa, sitä ja tätä, mut mistä vois päätellä että se on
just ”graafsta suunnittelua”. Niin me haluttais että se avautuis sillai
keskustelukenttänä, tai me voitais antaa jotain vihjeitä miten sitä voi
ajatella, mistä suunnasta sitä voi katsoa…
SUVI: Kuulostaa hyvältä.
ANTTI: Ja ehkä just sitä että se näyttelyn nimi, se ”Don’t shoot the
messenger”, mikä on sillai hyvä nimi, mut just sillai että tossa monet
työt mitä siellä on voi olla sellasii, graafkoiden omia projekteja, missä
ne on ollut ite sitä ”messagea” luomassa, sitä me ollaan ajateltu just
että ei olla pelkästään viestin viejä, vaan luodaan myös sitä sisältöä…
SUVI: Käy. Oikein hyvin.
JOHANNES: Ja sit me ollaan myös sitä sillai viiruksena, tai tapah-
tumana, tai sillai että se leviää ja otetaan välitiloja tai tyhjiä tiloja
käyttöön, sekä niinku sekä fyysisesti että ajatuksen tasolla… Tai me
ei haluta mitenkään kommentoida niitä muita teoksia, että me ollaan
jotain mieltä niistä, vaan oltais vaan niinku äänitorvi, tai kanava, mitä
pitkin syntyis sitä keskustelua mistä tässä on kyse…
INKA: Että ehkä se katsoja pystyy suhtautumaan siihen tai ajatte-
lemaan sitä jollain eri tavalla, koska se on niin vaikea aihe käsittää
ulkopuoliselle, päästä käsiks, että ei vaan niinku kato että ”täs on kiva
lehti”, vaan että se osais nähdä siinä sen yhteyden…
ANTTI: Ja meidän viesti on myös että me ollaan siinä aika alasti,
että me ei pelätä myöntää että me ollaan siinä itekin aika ulapalla…
(hekotusta)
ANTTI: Ja että siel voi olla jotain näitä, mitä mekin ollaan keskusteltu
ja nauhotettu, ja kirjotettu auki, että siellä voi olla jotain sellasta…
54
SUVI: Okei! Ihan mahtavaa!
ANTTI: Että sit sekin vois…
SUVI: No tätä, tällasta mä jotenkin toivoinkin… Että hirveesti
puhutaan kaikest niinku avoimuudesta, mä olin just seminaarissa
tos Kiasmassa avoimuudesta, ja open source, tai miten sen voi tuoda
vaikkapa taidenäyttelyyn, tai taideympäristöön, niin siellä oli tosi
hienoja projekteja, ja sit mulla jäi vaan mieleen pyörimään kun
ne yritti sitä näyttelyä ja noin… Niin yks siinä on se kontrollista
luopuminen…
(kuorossa: ”Niin”)
SUVI: Niin mä oon tosi filiksissä tästä sen takia, että mä en oo sillai ”ei,
että mun ideaa kommentoidaan” ja ”apua, voinko mä joutua huonoon
valoon” ja ”mitä, ai, joo, mitä, öö”, vaan mun mielestä on ihana luopua
siitä kontrollista ja kattoo mitä tapahtuu… Tosi kiinnostavaa!
JOHANNES: Ja me ollaan vastaavasti myös tietyllä tavalla valmiita
luopumaan kontrollista, että me ei haluta tässä tehdä mitään ”itse-
ilmaisullista” mikä olis jotenkin meidän ”kädenjälkeä”, vaan me
haluttais nimenomaan tähän sellasta dialogia…
(Johannes antaa Suville tulosteen)
JOHANNES: Tää oli vaan yks asia mikä tuli mieleen, tää on Mos
Defn alkuspiikki, missä se retorisesti kysyy että mihin hiphop on
menossa, ja jos siitä korvaa sanan hiphop sanoilla ”graphic design”
niin siinä on oikeastaan sanallistettu nää meidän lähtökohdat. Että
graafnen suunnittelu on just siinä kriisissä missä mekin ollaan, ja se
on menossa just sinne minne me ollaan sitä viemässä, me kaikki siis…
SUVI: Niinpä!
(~4 sekunnin hiljaisuus)
SUVI: Niin aika hauskaa… Tota eilen oli yks, tota, taiteilija kautta
graafnen suunnittelija, siellä Kiasman seminaarissa, sellanen egyp-
tiläinen, oliks sillä jotain jenkkijuuriakin, mikäs sen nimi oli… Se
perusti sen puheen siihen niinku että ”never waste a good crisis”,
tai jotain sellasta, että varsinkaan taiteilijan ei pitäis hukata kriisiä,
jos tulee joku kansainvälinen kriisi, tai joku sellanen niin se pitäis
hyödyntää ja kattoa mitä siitä voi saada aikaseks…
JOHANNES: Hmm. Niinku sanotaan, kriisi on aina kasvun paikka,
ja ehkä sillai ”hyödytön kriisi” on sellanen että asiat palaa sen jälkeen
vaan ennalleen tai vaan huononee… Me ollaan mietitty kans…
SUVI: Tää on aika hauska!
55
JOHANNES: Sit me ollaan mietitty kans ihan tätä arkista
ulottuvuutta…
(Avaa ison taitellun paperikutsun)
SUVI: Meillä on käynyt sama postinkantaja näköjään!
JOHANNES: Että miks mennään aina siitä mistä aita on matalin. Tai
sillai, täs on kuva jostain mustasta laatikosta mistä pistää ulos naisen
paljaat sääret, ikäänkuin se yrittäis kömpiä sinne sisään, tai sieltä ulos,
niinku ”miks?” Kuka toi nainen on, onks se töissä tuolla, ja saaks sen
nähdä siellä bileissä sit kokonaan, tai jos ei oo niin kuka se on, miks
just noi sen sääret kertoo parhaiten millasista bileistä, tai minkälaisen
designtoimiston bileistä on kysymys? Tai siis ehkä kertoo… Mut onks
se viesti, mikä tosta välittyy, välttämättä just sitä mitä ne ite ajattelee
että ne haluu viestiä?
(Pöydällä on myös toinen kutsu, joku ottaa sen käteensä)
SUVI: Mun mielestä nää oli hyvin saman tyyppiset… Itseasiassa…
Vaikka ne on eri tekijöitä käsittääkseni, kuitenkin…
ANTTI: Niillä on sama ”arvomaailma” selkeesti…
JOHANNES: Joo meitä huvitti kans että molemmilla frmoilla on
nettisivuillaan samat kuvat samasta duunista… Tää on ilmeisti sit
vaan tällanen tilanne, minkä on pakko syntyy Suomessa kun on niin
pienet markkinat, ja tietynlaiset asiakkaat, ja tietynlaiset asiat mitä
halutaan tehdä, niin sit kaikki toimistot jotka tavottelee tietynlaista
toimeentuloa kilpailee niistä samoista, ja alkaa tavallaan muistuttaa
toisiaan… Ja että se on joteknin pakostakin aika geneeristä, tommosta
”helposti sulatettavaa”…
SUVI: No siis, sehän on ihan hirveetä!
ANTTI: Mm.
SUVI: Ja mä teen sitä samaa! Siis esimerkiks ”aa, ja niin, nytten taas
uusi näyttely”… Kolme kuukautta se kestää, no se kestää vaan kolme
kuukautta, että ”se on vaan yks näyttely”, näiden kaikkien meidän
näyttelyiden putkessa, ja sit kaikkien tän kaupungin näyttelyiden
putkessa, ja koko tän maailman näyttelyiden… Ja sit ei enää anneta
aikaa… Asiat tehdään hirveen nopeesti, niinku nyt me tehdään
nopeella aikataululla, ja sitten… Se on hirveetä. Tai sit että mikä
jälki siitä jää, jääkö mikään jälki? Ennen tehtiin katalogeja, nyt ei
tehdä katalogejakaan enää…
(~3 sekunnin hiljaisuus)
SUVI: Koska se olis liian hidasta.
56
ANTTI: Niin se menee helposti sellaseks että tehdään työtä, suori-
tetaan, mut ei sillai…
(~2 sekunnin hiljaisuus)
INKA: Jatketaanko sillä fonttiasialla?
ANTTI: Niin me ajateltiin että tää varsinainen miten tää toteutetaan,
että meil olis tällasia teesejä, että me haastettais sitä suunnittelun…
(kolinaa)
JOHANNES: (mumisee)
ANTTI: Kyl se on kiinni.
JOHANNES: Ei käynnisty.
ANTTI: Eihän se oo sieltä takaa irti?
JOHANNES: On se kiinni.
ANTTI: Noni, nyt se heräs. Se oli vaan syväjäässä…
JOHANNES: Niin yhtenä semmosena ”kimmokkeena” meillä oli noi
Ad Reinhardtin kakstoista teesiä.
(näyttää lista Reinhardtin teeseistä)
JOHANNES: Niin me ollaan mietitty ittellemme niinku jotain
dogmaa, tyylin ”ei kuoseja”, ei ”liukuvärejä”, ei ”graafkon nokkeluutta”,
ei Helveticaa, ei Times New Romania, ei ”laadukkaita” fontteja, ei
”skandinaavista minimalismia”, ei kuvitusta, ei Bauhaus perusmuotoja,
ei pensselinjälkeä tai kalligrafaa, ei nettitaide-estetiikkaa… Ja mitä
siitä jää jäljelle… Esim ”ei sääntöjä”…
SUVI: Toi olis ollut aika hyvä näyttelyn aihe! Tai kriteerit.
(hekotusta)
JOHANNES: Niin yhtenä keinona, ehkä se putoo tavallaan noiden
ulkopuolle, tai sit ei, mut vois ehkä paremman puutteessa silti käyttää,
tällasta ”konseptuaalista” lähestymistapaa, fonttigeneraattoria, mitä
joku Jonden kaveri [Simon Egli, Marco Müller, Alexis Reigel] tuolla
Nykissä on kehitellyt… Tämmönen ku MetaFlop.
(Mighty Mouse -hiiren klikkailua)
JOHANNES: Niin nää on niiku kirjaimen perusrakennetta, ne on
niinku ”vaan aakkoset”, ja sit niille voidaan määritellä eri paramet-
reja… Viivan paksuutta voi muttaa, ja mittasuhteita…
(klikkailua)
SUVI: Eli fonttikone?
ANTTI: Tai vähän niinku fonttisyntetisaattori…
JOHANNES: Joo…
57
SUVI: Vau!
(klikkailua)
JOHANNES: Niin tää on yks tapa päästä niinku eroon ”itseilmai-
susta”… Ollaan tavallaan modernin typografan perusajatuksen
äärellä, että se on täysin koneellistettu prosessi, periaatteessa puhdasta
matematiikkaa…
SUVI: Onks tää jotakin ihan… Niinku…
(klikkailua)
SUVI: Onks tää teille… Tai onks tää ihan uus juttu?
ANTTI: Joo.
JOHANNES: On tää sillai ”uus”, että tätä ei oo vielä hirveesti käytetty,
ja tää on vast nyt 2013 ollut semmosessa julkaisussa kuin ”Yearbook
of Type”. Mut tätä on aika vähän toistaiseks käytetty… Mut me
haluttais tuoda tää myös yhtenä teoksena, tai elementtinä, mukaan
näyttelyyn, että se vois olla jotenkin esillä jollain koneella, että sitä
pääsee kokeilemaan. Ja tosta pääsee suoraan generoimaan ite noita
fontteja ja ne voi sit lähettää vaik ittelleen sähköpostilla…
SUVI: Että se on kans tavallaan open?
JOHANNES: Joo… Tietenkin siinä on käyttölisenssit.
(klikkailua)
JOHANNES: Ja just avoimuutta me ollaan tässä mietitty, saatavuus…
Tai kun esim ohjelmat on tosi kalliita ja sit on kaikenlaista mystiikkaa
sen ympärillä mitä on ”taittaminen”, että ”normaali ihminen” ei osais
esim taittaa jotain aanelosta tekstiä…
SUVI: Mulla on ainakin sellanen filis!
(hekotusta)
SUVI: Mut mistä siinä on teidän mielestä kyse loppujen lopuks?
JOHANNES: No aika paljon ihan käytännön asioita… Tai kun
aikoinaan oli metalliladonta tai valoladonta, niin niitä varten oli
työntekijöitä, niinku ”painopinnan valmistajia”, ja kaikki tollaset
työvaiheet on sit siirtyneet tietokoneistumisen myötä graafkolle…
Ja sit se on vähän niinku ammattiliittoajattelua, että halutaan säilyttää
työpaikkoja, sillai luddiittimaisesti, että ei osata sopeutuu siihen että
teknologia kehittyy, ja sitä halutaan estää… Ja sellanen ”ammattiyl-
peys” ja kalliit ja vaikeet koneet ja ohjelmat on sellanen tapa pitää
suljettuna se prosessi. Mut siin ei oo sillai mitään ”taikaa”… Tai täs
vois niinku tehä työkaluilla jotka on kaikkien saatavilla…
58
ANTTI: Että ei tavallaan käytettäis niitä Adoben työkaluja, vaan
tehtäiskin vaan TextEditillä. Ja tolla fontilla. Että tavallaan kuka
tahansa vois tehdä sen.
JOHANNES: Teknisesti se kans asettaa uusia haasteita ja pakottaa
käyttämään mielikuvitusta eri tavalla. Joudutaan niinku luopumaan
kaikista rutiineista.
ANTTI: Niin tää on tosi paljon rajottuneempaa. Ja se varmasti myös
näyttää sillai erilaiselta. Voihan sil TextEditilläkin tehä sit jotain
”kuorrutuksia”, mut…
JOHANNES: Voi esimerkiks tulostaa jonkun osan peedeeäfäks ja sit
liittää sen takas siihen tiedostoon ja monistaa sitä tai jotain… Sekin
mahdollistaa jotain leikkaa ja liimaa juttua…
ANTTI: Ja että senkin vois siinä sit jotenkin avata, että tää on tehty
näin, että sekin on niinku osa tätä ilmettä…
INKA: Mut että tavallaan toi ilme tulee olemaan aika riisuttu ja puhdas
mut se sit kuvastaa aika hyvin tota näyttelyä… Ja että esimerkiks
tossa kutsussa vois olla mukana muutamia eri jotain ”lappuja”, ja vois
hyödyntää vaikka painolta jotain ylijäämäpaperia että sais kustan-
nuksia alas, ja sit vois ehkä käyttää jotain erityyppisiä matskuja, ja
että siinä postitettavas kutsussa vois jo vähän kertoa että miten tätä
voi lähestyä, ja mistä on kyse…
JOHANNES: Ja että mustavalkoinen minimalismi ei oo mikään
tavote, tai itseisarvo, mut että jos käytetään värejä niin käytetään
niitä sillai vapautuneesti, että jos joku materiaali sattuu olemaan
jotain väriä niin sit joo, tai sillai että ei tarttis painaa sitä väriä, että
painetaan vaan mustalla, mut kaikki värit on sinänsä ok… Tai sillai
että jos tää olis elokuva tää olis Dogme 95 elokuva, sillai ilman mitään
efektejä, käsikameralla, ilman jälkikäteen lisättyä ääntä, ei saa tapahtua
mitään yliluonnollista tai murhia, lokaatioihin ei saa tuoda mitään
lisäpropseja…
SUVI: Kuulostaa hienolta! Mä jotenkin tykkään!
INKA: Hy-vä…
(~7 sekuntia hiljaisuutta)
ANTTI: Vielä me ei olla mitään leiskattu, me ajateltiin että tää
varmaan aukee parhaiten tällai ihan puheella, että saadaan sutkin
innostuneeks tästä ideasta…
SUVI: Joo, todellakin!
ANTTI: No mut hyvä!
59
SUVI: Ja kiva jos te pystytte… Saatte ite jotain… Että tää on joku
tämmönen kokeilu että…
(kuorossa: ”Joo”.)
SUVI: Jotenkin statement tai pääsette tutkimaan omia kiinnostuksen
aiheita…
JOHANNES: Sit on käynyt myös mielessä että vois keskustella muiden
toimistojen, tai muiden ihmisten kanssa… Kysyä niiden filiksiä, tai
ylipäänsä motiiveja olla tällä alalla. Päämääriä ja arvoja ja sellasta…
SUVI: Hei, ihan käytännön juttu tuli vaan mieleen, että… Et et… Se
on kyllä harmillista sen suhteen, että mehän käytännössä lähetetään
meidän siinä peruskuoressa asiat ja sitten meille tuli nytten tällanen
todella äkillinen aikataulumuutos, meillä on aina Kaj Frank palkin-
tonäyttely tohon aikaan, ja sen olis pitänyt olla kaiken järjen mukaan
nyt, ja se peruuntu niinku ihan tässä kaks viikkoa sitten, koska sit toi
Design Forum, niillä on se uus showroom, niin ne halus pitää sen
nyt sit siellä, mut mä en tiiä, me keskusteltiin asiasta jo toukokuussa,
kun ne avas sen, ja ne sano että ”ei ei, että tottakai pidetään Kaj Frank
näyttely teillä”, ja nyt se sit tulee, että meillä on tulossa semmonen
pohjoismainen, vähän niinku avantgardekoruakin… Ja sit vähän
perinteisempää, niin se on tulossa loppuvuodeks, niin sit me päätettiin
että me aikaistetaan sitä että se onkin sit pidempi, niin käytännössä
me lähetetään kaks kutsua, että se tulee olemaan siihen koruun, ja
sit tähän päänäyttelyyn, ja meil on yleensä mennyt sit tos meidän
kuoressa… Ja mä mietin vaan että se viesti olis mahdollisimman
vahva, se olis ihaninta jos sais lähetettyy sen omassa kuoressaan,
mutta voi olla että se on vaan käytännössä mahdotonta… Että ottakaa
tällasia sit huomioon…
ANTTI: Joo, ei se… Voihan sitä miettiä että jos siinä on jotain lippu-
lappua niin voihan ne laittaa vaik jollain kuminauhalla…
INKA: Tai nitoo… Tai just me oltiin että toi vois olla tosi riisuttu ja
rehellinen toi ilme…
SUVI: Aa, joo. Okei.
INKA: Että ei mitään kiiltolakkauksia… Tietyllä tavalla rujoa…
SUVI: Että se olis tavallaan siis silleen… Antikliimaksi?
(naurua)
JOHANNES: Tietyllä tavalla joo. Tai silleen, kauniit asiat on tylsiä, tai
se ei meidän mielestä vaan tois tähän lisäarvoo… Tai sillai, meidän
mielestä se ei mitenkään parantais mitään vaik olis joku laadukas
fontti ja upeita studiokuvia.
60
ANTTI: Ja vaik se on tollai riisuttu ja rujo niin kyl se varmasti näyttää
tosi hyvältä. Tai oliks teil jotain abreja, tai jotain julisteita, niin kyl
varmaan kaikki ne banderollit sun muut, niin kyl ne varmaan sit…
SUVI: Joo… Se varmasti tässä kaikessa mikä nyt on liikkeellä niin
herättää ihan eri tavalla…
INKA: Erottuu jotenkin.
SUVI: Kylhän toi tyyli on…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Toihan oli kans tosi kiinnostava että noi pääty sit tollaseen…
(Kaikki katsovat ~4 sekuntia pöydällä olevaa Walker Art Center
-katalogia ”Graphic Design: Now in Production”)
SUVI: Toi on must tavallaan kiinnostava toi näyttely… Se on aika
runsas ja… Mitä mä oon nähyt, en siis käynyt siellä näyttelyssä, mutta
kuvia nähnyt, siellä oli yllättävän paljon vaan sellasia kapa… Kapa-
levyjuttuja… Siis mulla, miks toi on tavallaan aika kolmiulotteinen
toi näyttely, oli tietenkin kun mun tausta on taiteessa, niin ehkä se
vaikuttaa, mut sitten… Mä en halunnut sitä kapaa! Kapanäyttelyä…
Kun se sit Vuoden Huiput olkoon sit se Vuoden Kapanäyttely…
ANTTI: Niin!
SUVI: Niin mä ajattelin että jos pystys pitää…
INKA: Kapattoman näyttelyn.
SUVI: Niin! Ja että se olis tavallaan valinta.
JOHANNES: Kyllähän jos me halutaan sinne joku planssi, niin se
vois olla vaikka kangas joka on sillai rullalla tai…
INKA: Papyruskäärö…
JOHANNES: Tai me palloteltiin sellasta ideaa että me otettais jotenkin
haltuun eri pintojen kääntöpuoli, vähän niinku tää kuva täs kannessa,
mut me päädyttiin aika nopeesti siihen että se ei oo se viesti mikä
me halutaan välittää sillä, että me ollaan joku ”alternative” ratkaisu,
tai nurja puoli, tai ”kolikon kääntöpuoli”, vaan ollaan pikemminkin
siellä keskellä, sisällä siinä samassa systeemissä, ennemminkin niinku
Möbiuksen nauha, sillai että sisäpinta ja ulkopinta kohtaa, tai niinku
neliulotteinen Kleinin pullo, että ei oo erikseen sisä ja ulkopuolta…
Sillai vertauskuvana… Me ei haluta sanoa mitään ”lopullista”…
(~11 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Nnn…
ANTTI: Oliks niin että eiks ne kutsut ollut tarkoitus saada lähtemään
tyylin ens viikolla tai sillai?
61
SUVI: Se riippuu ihan millä tavalla se tehdään. Mut käytännössä se
postitus lähtee… Meille tulee aina meidän Museon Ystävät täyttämään
kirjekuoria, ja sitten ne on buukataan jostakin syystä aina ihan hiton
hyvissä ajoin. Elikkä ne tulee kaheksas, eiku kaheksastoista päivä,
keskiviikkona. Eli niillä pitää olla täytettävää sillon. Ja sitten toi on
ollut aina toi Lönnberg semmonen että ne on sillai ”huu, ai vaan
viikko aikaa painaa? huuuh!” Tai kun on jotenkin ite tottunut jossakin
muualla että kyl siihen riittää kolme päivää… Mut ne on kans sellasia
että mahdollisimman aikaisin…
JOHANNES: Mut me voidaan mielellään olla niihin yhteydes ajoissa…
SUVI: Mut kyllähän tää, kun mä täs katon, niin kyllähän se tuli taas
nopeesti, että… Mä en tiiä mihin tää aika meni! Että pahoittelut
siitä että…
ANTTI: Niin no mut ens viikolla aletaan varsinaisesti työstää ja ekana
siin on vaan se kutsu sillai…
SUVI: Niin. Aivan!
ANTTI: Kuhan meillä on vaan toi tyyli selvillä…
SUVI: Niinpä! Ja sehän tässä on oikeestaan tärkeintä, että… Että on
se, tavallaan, että me ollaan samaa mieltä siitä.
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Jännittävää! Toi tekniikka kiinnostaa! Sillai, ”aijaa, mitä siitä
sitten tulee”…
ANTTI: Joo. Meitäkin kiinnostaa…
SUVI: Ja se on totta, ja sit se on ihanaa että se on viesti myös ”kentälle”,
tai teidän kolleegoille, teiltä… Että ”hei, kokeilkaa, tätä te ette ehkä
oo tullu ajatelleeks”…
ANTTI: Niin me haluttin että tekis jotain sellasta mitä ei oo tehty
aiemmin ja toi on sellanen että ei tuu sillai mieleen… Että TextEditillä
olis tehty, tai ei oo varmaan tehty paljoo sillai varsinaisia ilmeitä…
INKA: Tai siis on niitä varmaan tehty ihan sikana, tai sillai ”oikeessa
maailmassa”…
ANTTI: Niin mut sillai än äs ”valveutuneet graafkot”.
SUVI: Sillonhan se oli, oliks se Siltasen nettisivut, tai jotakin sellasta…
Mustattekste?
ANTTI: Niin se oli kans sellasel, mikskä sitä kutsutaan, tällanen,
niinku sprites, niitä sellasii mil sai tehtyy ascii…
SUVI: Niin se erottu heti kun se oli sillai ”aa, joo, aa”…
62
JOHANNES: Onhan esim Martin Margielan nettisaitti tyylin aina
näyttäny siltä että selain on menny rikki ja CSS puuttuu, tai että
siin on joku 80-luvun Mac käyttöjärjestelmä tai jotain sellasta… Tai
toi uus Kanye Westin levy on tollanen että kansikuva on niinku ”ei
kansia”, pelkkä se muovikotelo… Että se on vaan sit se väline… Että
tottakai sen ilmeen on vaan pakko olla sillai ”erottuva”, mut se ei oo
koko pointti…
INKA: Niin ja me ei haluta käyttää Arialia tai Helveticaa, joka olis
se tavallaan itsestäänselvä, niinku tässä [katalogissa], mut miten me
voitais tehä se vielä uusiks…
JOHANNES: Niin tossahan on toi Radim Peskon trollausfontti Union,
mikä on niinku keskiarvo niiden väliltä… Sama ku Stedelijkillä…
ANTTI: Ja sit että se on niinku sidottu siihen meidän konseptiin, että
se ei oo vaan sillai pelkkä gimmick…
SUVI: Joo! Mut loistavaa! Mut pitäiskö meidän edetä sit sillai että
ensin se kutsujuttu, ja mä laitan sit, Sointu Slavov on se meidän
yhteyshenkilö siellä Lönnbergillä… Voisin laittaa teidät…
(kuorossa: ”Joo”.)
SUVI: Ja sit te voitte keskustella. Ja mä en tiedä, eri suunnittelijat on
tykännyt antaa eri verran tuotannollista vastuuta, tai hommia mulle,
että sitten teidän pitää vaan sanoa että missä se raja menee…
INKA: No mä luulen että meidän on ainakin helpompi kommuni-
koida näitä asioita, tai turhaan, tai sit toisaalta…
(kaikki sanovat jotain samaan aikaan)
SUVI: Niin…
INKA: En mä tiiä, onko, toisaalta sit onko…
SUVI: Niin eiku se on ollu just monilla sillai että erilaiset
työskentelytavat.
INKA: Että ehkä me laitetaan vaan sit kaikki sulle…Heh.
SUVI: Niin, eiku sitäkin on tullut kyl tehtyä… Mut sillai tarjouksia
niin mul on ihan sama pyydätteks te vai mä…
INKA: Mut onks se, se on siis Lönnberg joka ne…
SUVI: Joo siis, me saadaan sieltä sit se kakskyt prossaa laskuttaa
meidän laskutetuista, niinku takas, aika monilla on kai sellanen diili…
JOHANNES: Tuli mieleen tota…
SUVI: Oliks teillä joku? Oliks teillä siinä joku ajatus?
JOHANNES: Joo ei siinä mitään.
63
SUVI: Sehän on tosi iso… Että siellä vois just olla tota bulkkia, tai
tota…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Meil olis periaatteessa ollut saman tyyppinen diili
Alduksen kanssa mut noi nyt on tollasii… Meille se on ihan sama…
SUVI: Nehän on tosi hurjia ne sellaset väripaperi…
INKA: Niin, me mietittiin jos vois käyttää just jotain sellasii, tai mitä
vaan värejä…
JOHANNES: Niin ku värit kyl viestii tavallaan jotain, mut se on tosi
epäselvää ja kulttuurista riippuvaa...
ANTTI: Mut sillai että niil väreillä ei olis mitään sillai merkityksiä.
Että sininen tarkottaa luottamusta tai…
SUVI: Niin, siis mä en oo ikinä ajatellut että esimerkiks punainen
lisäis ruokahalua, jotenkin mä en oo ihan sillai varma!
ANTTI: En mäkään! No just vähän aikaa sit Inkan kaa tehtiin jotain
ja ehdotettiin liilaa sinne yhelle järjestölle, nii sit sieltäkin oli joku
heti että ”liila on pidättäytyväisyyden väri”…
SUVI: Okei!
(naurua)
ANTTI: Tai jotain vastaavaa…
SUVI: Nii en tiiä voiko enää ajatella niin… Ajatteleeks kukaan
tommosia.
ANTTI: Ilmeisesti jotkut.
JOHANNES: ”Keltainen on hulluuden väri”.
INKA: Se taitaa olla luovuuden… Oppii paremmin jos on vaik keltaset
seinät.
JOHANNES: Varmasti! Mut toikin on siis tollast paskapuhetta…
INKA: Niin eiku just ku asiakas haluu tietää, tai haluu varmistusta,
niin tottakai sille pitää just kertoa että sininen on sit luottamuksen
väri ja sillai…
JOHANNES: Niin ja mikä tahansa selitys on yhtä hyvä, koska on
vaan pakko olla joku selitys!
ANTTI: Mut sit jos tarpeeks moni uskoo johonkin niin sit se pitää
vaan ottaa huomioon…
JOHANNES: Toi Alepa tos vastapäätä herättää mussa ”hullua
ruokahalua”…
SUVI: Voi Alepa!
64
JOHANNES: Se on kyl hyvä, se on hyvin tehty, sillai just oikein. Ja
noi mustat ääriviivat valokuvien ympärillä on mun mielestä tosi hyvä
konsepti…
ANTTI: Niin sillai valkoset ääriviivat ja sit mustat over outlinet…
(Jonatan Eriksson tulee sisään ovesta)
JONATAN: Moi.
(Kaikki vuoronperään: ”Moi.”)
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mut onneks tän näyttelyn ei tarvii herättää ruokahalua.
SUVI: Mmm…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Mä siis mietin sitä videojuttuu… Pitäis päästä siinä jotenkin
eteenpäin. Tuli vaan mieleen että tuliks tästä jotain mieleen, että
voisko tätä tyylillisesti jotenkin jatkaa… Tai ei tyylillisesti mut jotenkin
ideologisesti… Elikkä että se olis myös jotenkin tosi riisuttua…
JOHANNES: Niin päästään takas siihen ideaan että pitäiskö tehä ne
vaan Skypessä tai sillai läppärillä jollain iMoviella…
SUVI: Siis musta se olis tosi kiehtovaa! Mä testasin sitä yhellä hyvällä
tyypillä ja se oli heti innoissaan siitä kanssa.
JOHANNES: Joo, tulee mieleen se Hito Steyerlin teksti ”In Defense
of the Poor Image”, missä mietitään hyvälaatuisen ja huonolaatuisen
kuvan eroja… Että hyvälaatuisen kuvan ”hyvälaatuisuus” on fetissi-
arvo, numeraalinen juttu millä markkinoidaan kalliita HD-telkkareita,
ja hyvälaatuiset kuvat on aina maksumuurin takansa, pornosivuilla
tai kuvapankeissa… Sit taas ”huonot kuvat”, pakatut jiipegit tai gift,
tai Youtube videot, voittaa nopeudessa, siinä miten ne leviää, lähtee
kiertoon, ne on kaikkien saatavilla, niiden informaatio on kiteytettyä
ja niiden impakti on suuri… Ne luo kohinaa, tai kuohuntaa…
SUVI: Se on jännää, mä olin Kiasmassa joskus oppaana ja siel oli yks
näyttely, niin siinä tuli keskusteltua sit jonkun kävijän kanssa kun se
kysy että ”miks nää videotaideteokset on niin huonon näkösiä” tai
niinku että… Kun nykyään pystyy tekemään niin hyvälaatuista. Niin
mä sanoin että se yks asia on raha, mutta tota, kyl siinä on varmaan
myös tän tyyppisiä valintoja siellä taustalla…
JOHANNES: Niin ehkä siinä on just kyse rahasta, ei oo ollut rahaa,
tai on päätetty että käytetään se raha johonkin muuhun, koska sillä
kuvanlaadulla ei oo mitään välii sen idean kannalta… Tietty se
voi olla kans vaan sellanen trendikäs asia, sillai siisti juttu että on
65
kämäsen näköstä, niinku vaikka Harmony Korinen Trash Humpers
joka kuvattiin VHS:lle…
SUVI: Ja eihän ihmiset just tiedä että se on tosi kallista… Koko toi
homma… Ja se oli kans tosi hintava se [tarjous]… Mut ne tekis sen
sit tietysti tosi hyvin, ja ne käyttäis haastatteluihin kaksi viiva kolme
päivää, mä olin sillai että ”no, ööö, ei…” Ja täs on se juttu että mä
haluisin mukaan jotain niitä Suomen ulkopuolella asuvia, niin sillä
varmaan pystyis ratkasee sen… Olishan se ihan kiva lähteä vähän
porukalla Berliiniin ohjaamaan videota ja, haha, mut tota… Mut
miten se pitäis tota… Mä en oo ikinä, mä oon tehnyt skaippipuheluita
mut mä en oo ikinä esimerkiks mitään Facetimeä… Pystyyks sitä
nauhottaa? Tai pystyyks Skypeä?
JOHANNES: Kai siitä voi vaik nauhottaa vaan QuickTimellä…
SUVI: Puhuinks mä siitä, tuliks se teiltä, vai keltä se tuli, että takana
näkyis se työpiste… Niin se olis sellanen kurkistus sinne…
JOHANNES: Ja tietty voi välttää häiriöitä sillai että ei tee kaikkia
netin kautta vaan ne mitkä pystyy niin siin paikan päällä niin ei tuu
häiriöitä…
SUVI: Mmm… Joo. Vitsi joo. Tosi kiinnostavaa. Harmi että tää ei oo
pitempi näyttely, että olis enemmän aikaa. Mut täst voi tulla kyl…
Varmaan kiinnostava. Ajankuva…
JOHANNES: Joo.
SUVI: Sen mä ainakin tiedän että noi, Grafa on mukana, mikä se on
se, Showroom Helsinki, eiku Design Forum Showroomissa, niin ne
on buukannu sen tilan tän näyttelyn avajaispäiväksi. Niin siellä on
etkot-tyyppinen tapahtuma, että ne buukkaa pariks tunniks ihmisiä
puhumaan ennen avajaisia.
ANTTI: Onks se siel jossain niiden tiloissa?
SUVI: Se on siellä sisäpihalla, missä oli My O My -kauppa, niin se
on se…
ANTTI: Se on se tila?
SUVI: Se on se tila. Ne sai sen siis kun se jäi tyhjäks. Se on Kult-
tuurirahaston omistama se talo, niin ne sai neuvoteltua sillä tavalla
kaheks vuodeks sen että ne ei maksa siitä vuokraa… Että se on
tavallaan Kulttuurirahaston eräänlainen sitten tuki… Ihan sairaan
hyvä. Kun tässä kaupungissa pitäis mun mielestä olla vaan sairaan
paljon enemmän näyttelytilaa… Kun kaikki laittaa sen hakemuksen
sit meille… Niin sitten joutuu sanomaan niin paljon ei. Niin vähän
sellanen ”varaventtiilli” sitten…
66
JOHANNES: Mikä suhde teidän ja Design Forumin välillä sit on?
SUVI: No mehän ollaan oltu aikoinaan yhtä. Taideteollisuusyhdis-
tyksen… Me ollaan oltu Taideteollisuusyhdistyksen alainen ja ne on
Taideteollisuusyhdistys.
JOHANNES: Onks Grafa jotenkin siinä sit kans?
SUVI: Mä en itseasiassa sit tiedä Grafan historiaa… Miten se on
mennyt… Mut siis, mehän ollaan nyt siis ihan erinäisiä ja meidän
rooli on esittää ja tallentaa ja niiden pääasiallinen rooli on tiedotus-
vientibisnes… Se on vähän epämääränen kyllä aina se Design Forum,
mun mielestä aina…
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Ja sit ne lopetti sen näyttelytilan jossakin vaiheessa… Kun se
ei mee siihen niitten perustehtävään… Tai nyt se tulikin takas.
JOHANNES: Mä mietin vaan kun Minna L. Henriksson on tehnyt
sellasen mind mapin Suomen taidekentästä…
SUVI: No teeppä sä sitten semmonen!
JOHANES: Niin, mä rupesin miettimään miten muotoilukenttä toimii,
että onks se yhtään kiinnostavaa… Tai meitä ohjaa instituutiot paljon
vähemmän, koska me toimitaan än äs ”vapailla markkinoilla”, mut
myös koska suunnittelu lähtökohtaisesti on asiakastyötä tai asiakas-
palvelua… Niin se määrittää jotenkin tosi paljon niitä tekijöitä mille
asiakkaille ne tekee duunia… Mut ehkä noi instituutiot vaikuttaa sillai
paljon epämääräsemmin, niinku ennalta siihen millasta koulutusta
saa tai jälkeen sillai miten saa näkyvyyttä, mut ei niin paljon just siihen
nykyhetkeen, tai ehkä ne vaikuttaa paljonkin, mä en tiiä… Siit tulis
varmaan tosi henkilökohtainen… Niinku henkilösuhteet… Mikä
tietysti olis hauska juorun aihe… Niinku se Henrikssoninkin duuni…
INKA: Niinku työsuhteita vai kuka on ollut kenenkä kaa?
JOHANNES: No kaikenlaiset suhteet! Kyllähän siitä jonkinlaisen
kaaoksen vois saada aikaan…
SUVI: Mut onhan se, onhan se tosi paljon tommosta… Kyllähän mä
mietin tossa näyttelyn suhteen että kuinka jäävi mä oon, tai kuinka
paljon se perustuu myös siihen että mitä mä tiedän, ja tunnen, ja että
on se sitä, mut sitten… Voihan sen sanoa ääneen, että näin se menee…
Tää on subjektiivinen näkemys ja tää on vaan yks näkemys…
JOHANNES: Kyllä.
SUVI: Ja että kyllä mä ainakin haluisin olla kokoajan tosi paljon
parempi… En tiiä sitten että millä tavalla sitä vois sitten kehittyä,
67
mutta kun puhutaan silleen että julkisista varoista mitä käytetään,
että…
INKA: Kun me puhuttiin tosta meidän ilmeestä että sekin on tavallaan
yks… Näkemys… Että kun ei oo sitä oikeeta ja väärää, vaan niinku…
Miljoonia näkemysiä.
JOHANNES: Niin, kun tää ei oo historiikki, eikä mikään kokonaiskat-
saus, tai kattava läpileikkaus siitä mitä tapahtuu tällä hetkellä, eikä tää
oo myöskään kreisiä avantgardea, että tää on tavallaan vaan sellanen
pysäytyskuva tietystä hetkestä… Mikä yhdistyy sit sillai kaikkiin
muihin rakenteisiin siinä ympärillä…
(~2 sekunnin hiljaisuus)
SUVI: Hm… Cool. Jes. Hei hyvä että ollaan samaa mieltä tästä!
(~3 sekunnin hiljaisuus)
SUVI: Saanks mä pitää tän?
(Ottaa paperin pöydältä)
JOHANNES: Saat.
INKA: Avajaisissa voidaan räppää sit…
SUVI: Joo. Totta. Kutsutaan Mos Def!
(~3 sekunnin hiljaisuus)
SUVI: Mulla on sellanen hurja räppimenneisyys. Niin tota. Me ollaan
näkemässä sellasella porukalla kenen kaa me hengattiin siis joskus
millenium räppiaikoina… Nii seittemäs yheksättä YO!-Räpseissä…
ANTTI: Ai Kuudennella Linjalla?
SUVI: Joo. Sit löyty kaikkee valokuvia… Kaikista ihme bileistä,
Soodan alakerrasta ja kaikkee… Ihan hulluja… Hulluja hullut asut
ja hullut niinku meiningit…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Nopeesti asiat muuttuu…
JOHANNES: Mullakin on räppilapsuus…
ANTTI: Mullaki…
(Joku naksuttaa kuulakärkikynää)
INKA: Mullakin oli löysät housut jotka roikku alhaalla.
ANTTI: Kyl mullaki oli semmon rastavyö, tai semmonen…
SUVI: Niitäkin oli niitä semmosia käsipantoja, semmosia…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
68
SUVI: Pitiköhän mun vielä sanoo jotain… Mä laitan teidät Lönnbergin
kaa yhteen… Varmaan, laitanks mä teille kaikille, vai vaan jollekin?
JOHANNES: Katseet kääntyy Inkaan.
INKA: Niin. Mä oon ehkä tässä kommunikoinnissa ehkä jämptein…
JOHANNES: Meillä on tällaset perinteiset sukupuoliroolit…
INKA: Suuntaan jos toiseen…
SUVI: Joo… Mä laitan teidät.
(~9 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Lähetään eteenpäin siitä kutsusta.
INKA: Oliks meillä jo niitä kutsun tekstejä, laitoitsä?
SUVI: Joo, laitoin, joo ne oli siinä…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
SUVI: Miten te sit saatte meidän logon siihen?
ANTTI: Kyllähän sen sinne saa… Eiks saa TextEdittiin kuvia?
INKA: Joo.
SUVI: Joo. Hyvä. Vitsi miten hyvä että toi varmaan tehään…
INKA: Meil menee varmaan kymmenen kertaa enemmän aikaa…
Voidaan periaattees palkata vaik meidän vanhemmat tekemään…
Eläkkeellä olevat vanhemmat istuttaa TextEditin ääreen…
JOHANNES: Tai museon apulaiset!
SUVI: Joo!
JOHANNES: Mut on se jotenkin sairasta miten Taikissa painotetaan
niin paljon jotain tekniikkaa, tai jotain tietokoneohjelmia…
ANTTI: Mut sit taas se tekniikkaopetuksen taso oli ihan surkeeta…
Mut siihen käytettiin aika paljon aikaa. Että me katotaan jotain
Computer Arts tutorialeja miten laitetaan vaik ankalle hattu, ja sit
meidän maikka näyttää jotain sen kissavideoita…
JOHANNES: Ja se oli olevinaan yliopisto. Tai siis ammattikorkea-
koulu se kai on… Mut sillai, että ei siellä tarvinnut lukea tai kirjottaa
periaatteessa mitään…
SUVI: Mun on pakko kertoa vielä yks juttu!
INKA: No?
SUVI: Siis mä olin aamukahvilla erään pankkiirin kanssa… Ja sitten…
Mä en oo ikinä… Se teki etänä töitä, se rekisteröity online sinne…
JOHANNES: Wallstreetille!
69
SUVI: Sinne Bloombergiin… Sit sillä oli sellanen laite mihin se laitto
sormenjäljen ja sit se laite piti laittaa siihen skriinille, ja sit siihen
tuli sellanen koodi, ja sit se oli siellä pörssissä… Ja se kerto mulla
kaikkee mitä siellä tekee… Se oli niinku niin kiehtovaa! Mä olin siis
sillai et ”vou”!
INKA: Se on hauskaa nähä kun joku tekee jotain ihan erilaista kuin
ite…
SUVI: Ensinnäkin sillä oli tsätti siinä kolleegojen kanssa, sit siinä oli
että se pääs kattomaan hakusanalla mitkä maailman uutiset vaikka
Outotecistä on tällä hetkellä… Kaikki maailman niinku uutiset tiet-
tyihin aiheisiin liittyen… Sitten niitten uutisten perusteella se täytti
sen omia arvioita siitä että mitä vaikka seuraavalla vuosi neljänneksellä
tulee todennäköisesti tapahtumaan… Ja sit se näytti sen arvioita,
mitä se oli tehny joistakin frmoista, jotenkin sen prosentit siinä
koko yhteisössä oli tosi korkeella, se oli niinku ykkösenä, parhaana
arvioinu asioita, ja tottakai se vaikuttaa siihen että sitä taas halutaan
asiantuntijaks… Mä tarkotan vaan, miten luovaa sekin on! Sil pitää
olla tosi vahva intuitio! Pitää olla tosi luova, loppujen lopuks…
JOHANNES: Siitähän oli se pätkä BBC:n jossain haastattelussa missä
joku pörssivälittäjä sano että ”Governments don’t rule the world.
Goldman Sachs rules the world”… Ja kuinka fnanssikriisi on mahtava
tilaisuus tehdä rahaa, ja kaikkien pitäis vaan tarttua siihen…
SUVI: Mä muistan ton!
JOHANNES: Että siellä kaikki tapahtuu…
SUVI: Joo, se itseasias näytti, että se oli arvioinut paremmin kuin toi
Goldman Sachs…
JOHANNES: Mmm… Mul tulee myös mieleen se lefa Cosmopolis…
Tai toi on tollanen pankkiirien välinen peli kans… Että ne on niinku
myös ite ravihevosia joilla on omat kertoimet…
SUVI: Joo… Se oli kiehtovaa.
ANTTI: Oliks se siis töissä jossain isossa?
SUVI: Lontoossa.
ANTTI: Niin. Että se oli sit käymässä täällä.
SUVI: Käymässä joo, mut siis se on kyl suomalainen… Me mietittiin
että me voitais perustaa yhdessä frma!
(naurua)
INKA: Mitä sä tekisit?
SUVI: Tota… Mä olisin kuulemma sosiaalinen perhonen.
70
(naurua)
SUVI: Heh. Joo. Mut ei siitä sen enempää. Pitää varma lähtee. Kiitos
tosi paljon!
ANTTI: Joo.
INKA: Olemme yhteyksissä! Ens viikolla. Meil on varmasti jotain
kysymyksiä.
SUVI: Varmasti, joo. Kiva.
JOHANNES: Hyvä homma.
SUVI: Hei ja hyvää viikonloppua!
(Kaikki kuorossa: ”Samoin!”)
SUVI: Moikka
(Kaikki kuorossa: ”Moimoi!”)
71
5.
 
Perjantaina päiväsaikaan, 30. elokuuta, Työhuone Muukalaisessa,
Albertinkadulla Punavuoressa. Keskusteluun osallistui kuvittaja ja
graafnen suunnittelija Janine Rewell, kalustemuotoilja Jussi Takkinen,
sekä konsultti ja tuottaja Kaarle Hurtig.
(Taustalla soi Destiny’s Child: ”Survivor”)
JOHANNES: Niin… Sanoit, että isoa ja värikästä koska muuten tulee
niin tylsä… 
JANINE: Koska graafnen suunnittelu on niin paljon sellasta lippulap-
pusta, mitä ei ehkä siellä ole tarkoitus esitellä, mutta mulla oli Suvin
kanssa tapaaminen ja se oli iso syy miks kuvitus on siellä… Ja se on
tietenkin vähän surullista… Mutta esimerkiks Letman on tulossa teke-
mään sinne kuvituspuolelle sen typografaa... Ja mä ehdotin Suville
että mä kuvittaisin sen lauseen minkä Letman kirjottaa, niin siinä
olis edes jotain sillai… idistä. Ylipäätänsä mä haluisin tehdä jonkun
typografsen kuvituksen, jossa se teesi liittyis näyttelyn sisältöön. 
JOHANNES: Meillä on ollut tossa [ilmeen suunnittelussa] teemana
moniäänisyys, että kaikki näkemykset on yhtä tosia, ja toisaalta…
JANINE: Mutta voisiksmä kuvittaa esimerkiks sen lauseen minkä sä
kirjotit sun blogiin? Vai haluutsä pitää sen itselläs?
JOHANNES: Ai ”Finnish Design – If it bleeds, we can kill it”? Mikä
ettei!
JANINE: Tai ”Graphic Design…”
KAARLE: Mut mä en haluu että sä luovut siitä ”Finnish Design…”,
sitä sun pitää käyttää…
JUSSI: Kenen idea se on se ”Soumi Design”?
JOHANNES: Mun puolesta se käy hyvin.
JANINE: Se vois olla tosi hauska.
JOHANNES: Se on Predator-elokuvasta.
KAARLE: If it bleeds we can kill it.
JANINE: Mut sit se herättää kysymyksen miks mä graafkkona haluun
sanoo jotain sellasta.
JOHANNES: Me ollaan ajateltu että yhtenä teemana olis graafsen
suunnittelun demystifointi, illuusioiden murtaminen…
72
KAARLE: Kuka sitä oikein suojelee.
JANINE: Mulla tulee välillä sellanen olo että se on vähän niin-
kuin suomenruotsalaisuus, että se on se pieni puolue eduskun-
nassa, jonka on vaan pakko restauroida se Svenska Teatern… On vaan
pakko säilyttää, ei se saa muuttua! Sen kuuluu olla yhteiskunnassa,
niinku designkentässä on pakko olla se graafnen suunnittelu.
JOHANNES: Toi on must ihan validi pointti, ja jos on noin, niin
sen tarpeellisuudesta pitää olla valmis puhumaan avoimesti. Mut
mua kiinnostaa voisko sen keksiä uudestaan jossain eri muodossa,
voisko se luoda nahkansa jotenkin ja syntyy uudestaan jonain aidosti
tarpeellisena… Tumblrilla ei ole enää mitään tekemistä Bauhausin
kanssa… Mutta se on silti eri asia kuin perus markkinointi. Meiltä
puuttu tapa puhua designista nykyisellään…
(Taustalla iPhonen ”Crickets” soittoääni, Kaarle vastaa)
JANINE: Kun mä oon miettinyt ton apurahahommelin suhteen,
että Grafan sivuilla sanotaan että ne haluu tukea juttuja jotka vie
graafsta suunnittelua eteenpäin… Mutta haluuks ne säilyttää sen
nimenomaan graafsena suunnitteluna… Tai tukeeks ne hankkeita
jotka vie graafsta suunnittelua sivusuunnassa useampiin suuntiin?
JOHANNES: Tossa on just se ydinkysymys, että mitä ”se” on, mitä
ne edistää… Onks se määrätty tai rajattu asia, jota pitää elvyttää ja
ylläpitää niinkuin joku maatalous Suomessa… Onks siinä mitään
omaa voimaa?
JANINE: Tuntuu siltä että graafnen suunnittelu itsessään… Että
kukaan ei tunnu uskovan että se voi kehittyä kentän sisällä, vaan
koetaan että alan itsessään on muututtava. Koska paperi, ja niin
edespäin… Tai on hassu kelata miten jotain stressaa tosi paljon joku
lehden tekeminen, kun ite huomaa että se ei enää kiinnosta. Mä
pystyin filistelemään kaikkii noita Kasinojuttujakin niin paljon siihen
aikaan kun mua itteäni kiinnosti se lehtidesign, mut nyt mä huomaan
ettei mua liikuta enää et tuleeko joku uus lehti vai ei… 
JOHANNES: Must tuntuu että on ollut tärkeetä että Suomessakin on
tehty tota… Koska muuallakin on… Että onhan se rikastuttanut… Mut
nyt tuntuu että kaikki noi 2000-luvun tyylikokeilut, kivan näkönen
grafikka, joka on ehkä leimautunu siihen sillosen Syrup Helsingin
Koneisto [2002] ilmeeseen, tai Freemanin CTRL-printteihin…
Sillä on ollut tärkee paikka suomalaisen designin lähihistoriassa,
nuorisokultturissa ja sillee… Se on ollut sellasta mikä on määrittäny
nuoria just kuluttajina. Mut jotenkin maailman tilanne tällä hetkellä
ei rohkase olemaan sillai joviaali ja lapsellinen. Että sen nousukauden
päättymisen jälkeen kysymykset on vakavampia… Työelämä on
73
muuttunut niin että tulevaisuus on epävarmempaa… Mä en sano
että mä tietäisin, mitä meidän pitäis tehdä, vaan että jotain vaan pitäis
keksiä!
JANINE: Eikä mainostoimistoissa enää tehdä  niin paljo  yhtä
kampanjaa kerralla, vaan keskitytään enemmän siihen pitkäaikaiseen
brändin rakentamiseen ja sisältöihin… 
JOHANNES: Niin jotenkin toi sisältölähtöisyys tuntuu olevan
laajemminkin sellasta seuraavaa vaihetta… 
(taustalla soi nyt ”Say My Name”)
JANINE: Naurattaa tää musiikki! Taustamusiikki tälle nauhotukselle… 
JOHANNES: Hehe.
JANINE: Niin, sori, jatka vaan.
JOHANNES: Nii, ei muuta ku et mitä designilla sit tehdään, onks
se vaan palvelu niinku kahvin keittäminen, vai onks se verrattavissa
johonkin sellaseen toimintaan jolla olis jotain kauaskantoisempia
seurauksia… 
JANINE: Mua jotenki raivostuttaa, esimerkiks sillon kun keskusteltiin
siitä Vuoden Graafkko -jutusta tuomariston kesken… 
JOHANNES: Niin, kerro pääsittekö mihinkään yhteisymmärrykseen!
Mut älä siis sano mitään nimiä!
JANINE: Joo, selvis, selvis joo… 
JOHANNES: Ootsä tyytyväinen teidän päätökseen?
JANINE: Joo, se oli mun ehdotus. Mut Kasper Strömman sano sen
jälkeen että se eroaa Grafasta koska se ei pysty allekirjottamaan
sen keskustelun pointteja mitä me käytiin siellä, se on niin eri mieltä
kaikesta.
JOHANNES: Heh.
JANINE: Että jos Grafa on tätä niin hän aikoo vaihtaa Kuvittajat
ärryyseen. Kaikki muut tuomarit, meit oli viis, oli kyl samaa mieltä,
paitsi Kasper…
JOHANNES: Sori, sä oli sanomassa jotain muuta siihen… 
JANINE: Niin! Se vakavuus, millä  me suhtaudutaa  graafseen
suunnitteluun… Miten Taikissakin saadaan ihmiset uskomaan sen
tärkeyteen ja merkityksellisyyteen. Mun mielestä olis tosi tervettä
kaikille graafkoille tunnustaa se että… Kuinka turhaa se on.
JOHANNES: Niin, sillai, onks se vaan samalla tasolla kuin meikkaus… 
JUSSI: Me ollaan muotoilussa käytetty sellasta läppää että se ei liity
mihinkään… Me tehdään vaan asioita jotka ei liity mihinkään… 
74
JOHANNES: Niin, muotoilussa on kyllä se sama sellanen… Mikä
on vanity?
JANINE: Turhamaisuus.
JOHANNES: Että onhan meillä kaikkee mitä me tarvitaan… Mut
tehdään ihmeessä vielä yks tuoli lisää! Kuvitellaan että joku asia voi
aina olla laadullisesti parempi kuin joku aiempi samaa asiaa ajava. Ja
markkinat määrittää sit sen paremmuuden… 
JANINE: Mut suomalainen design, jos miettii mistä se on tunnettu,
arkkitehtuuri ja viiskytluvun joku kalustemuotoilu, niin sehän on ollut
kyllä suunnattu sillai leveälle keskiluokalle koska meidän yhteiskun-
tarakenteesta puuttuu se sellanen oikee yläluokka…
JOHANNES: Niinku luksustuotanto… 
JANINE: Että meillä on kuitenkin suuntauduttu sillai
funk t ionaalisuuteen… 
JUSSI: Että sitä on myös oikeesti tarvittu.
JOHANNES: Mut toikin on muuttunut jonkun Ikean myötä, että
ne tekee sitä koko kansan massatuotetta, mikä oli aikoinaan vaikka
Artekin tavoite tai ylipäänsä modernismin ihanne… Kun taas
Artekista on haluttu tehdä sellanen retro kuriositeetti, jolla saadaan
hinnat ylös.
JUSSI: Ja ne tehdään edelleen kolkytluvun tekniikalla… 
JOHANNES: Että sit pelataan vaan mielikuvilla, että Artek edustaa ajan
patinaa ja perhearvoja. Ja hyvinmuotoillut huonekalut ”muodostaa
kokonaisuuden missä ykskään päivä ei ole kopio edellisestä”. Ja
jokainen hetki on arvokas… 
JUSSI: Ja se on sillon aikanaan ollut huimaa kehitystä.
JOHANNES: Mut nykyään än äs valtaväestön kotona on lähinnä
Ikeaa, koska niiden tavarat on niin paljon halvempia sarjatuottaa
jossain halpatyömaassa. Tai että ne vastaa niinku länsimaalaisten
ihmisten materiaalisiin tarpeisiin ja kalliit merkit vastaa mielihaluihin
ja tarpeeseen erottautua sosiaalisesti.
JANINE: Tai miten ihmiset pukeutu ennen Hennes et Mauritzii. Tai
sisusti kotejaan ennen Ikeaa… Että yhtä laaduttomia ne tuotteet on
aina ollut, mut vaan vielä mauttomampia. Että nää on antanu kaikille
mahdollisuuden ruveta ajattelemaan sitä esteettisesti, että minkälaisen
sohvan mä haluaisin… Eikä pelkästään sitä mihin on varaa. Ennen
niin ei voitu tehdä. Että maun keskitaso on vähän noussut… 
JOHANNES: Niin ehkä tän myötä luokkajakoa on vaikeempi erottaa…
Niinku kaikki näyttä aika samalta, koulutuksesta ja varallisuudesta
75
riippumatta… Mikä varmaan on jonkun mielestä tosi hyvä asia koska
luokkaerot on tabu Suomessa. Että se kielletään täysin niinku joku
Kokoomuksen Työväen Presidentti mainoskampanja… Hyvä puoli
ehkä on että se poistaa tietynlaista kitkaa. Tai onko se hyvä asia,
en tiedä. Ehkä me just tarvitaan räikeempiä ja näkyvämpiä eroja…
En tiiä… Onks tää sit just sitä että ”kaikki mikä aiemmin on ollut
välittömästi elettyä on etääntynyt representaatioks”, että ihmisten
väliset suhteet on muuttuneet tavaraksi… Ihmiset lukee toisistaan… 
JANINE: Se on kyl ihan kauheeta… Mä oon miettinyt välillä sitä että
jos mä kohtaisin jonkun ihmisen maailmassa  jossa ei olis nettiä…
Tai vaik, tosi usein, jos mä tapaan jonkun miehen niin mä voin olla
sillai ”vitsi miten ihana tyyppi” mut sit kun mä meen kattomaan sen
Facebookprofilia niin mä oon sillai ”eikä!”, että se on tuolla töissä ja
tekee tätä ja tätä ja tuntee ton ja ton tyypin, ja tos kuvassa sil on tollaset
hirveet aurinkolasit – en mä haluu olla siihen missään yhteydessä!
Sä et  enää  kohtaa sitä ihmistä siinä hetkessä, sellasena kuin se on
nyt, vaan sä näät jotain viis vuotta sen elämästä ja muodostat siitä
sen kuvan… 
JOHANNES: Niin, onks tää nyt sitä ”visuaalista lukutaitoa” mitä joku
Janne Gallen-Kallela-Sirén peräänkuulutti… Ja graafkkona sitten
ylläpitää ja kehittää ja jalostaa tätä kulttuuria… Että visuaalisilla
seikoilla on kokoajan suurempi merkitys, mikä vastaavasti rajaa pois
kaikki ne ihmiset joilla on mitä tahansa poikkeavuuksia… 
JANINE: Mua jopa ärsyttää tää hipstereiden ”aitous” trendi, että
joku Martti haluis käydä hippien metsäbileissä, koska sitä kiehtoo se
epä-ironisuus, että kaikki voi olla helvetin mautonta, kaikki dekot,
ja ihmiset ja rastat.  Ihmiset  vaan  reivaa  siellä ja nauttii ilman että
siihen liittyy mitään statuskysymystä, ja se haluis päästä niiden pariin
ja nähdä ja todeta, että on olemassa tollanen skene mikä ei perustu
ironiaan…
(Taustalla TLC laulaa ”Don’t go chasing waterfalls, please stick to the
rivers and the lakes that you’re used to”)
JOHANNES: Se olis varmaan mahtava kokemus, jos siihen pystyis,
mutta jos sinne menee vaan turistina niin syyllistyy ite just siihen
mitä lähti pakoon, tai niinku ei oo mitään idyllistä alkutilaa, mihin
me voitais palata sillai… Että toikin on vaan yks tapa olla ironinen
kuluttaja ja se on sellanen loputon… Käärme joka syö sen häntää…
JUSSI: Täällä soi TLC.
JOHANNES: Nää on hyviä biisejä.
JANINE: Tää oli eka biisi mihin mä opin sanat!
76
JOHANNES: Mä en edelleenkään tiedä mistä ne laulaa.
JANINE: Scrubsit on sillai… ”semi-jäbii”… 
JOHANNES: Onks ”scrub” niinku sitä mikä irtoo kantapäästä ku
raaputtaa suihkussa?
JANINE: Ne laulaa tossa tollai ”Hangin’ out the passenger side of his
best friend’s ride, tryin’ to holla at me”… Että sillä ei oo omaa autoa… 
JOHANNES: Aa, mä oon luullut että se on se laulaja joka istuu kaverin
autossa!
JANINE: Mä luulin sillon kakstoisvuotiaana että ne sanoo ”best
friend’s wife” ja olin tosi hämmentynyt.
KAARLE (puhelimeen): Mahtavaa!
JOHANNES: Mun pitää palata töihin.
JANINE: Hei jos mä saan käyttää sitä lausetta niin mä voisin laittaa
siitä viestin Suville, että ehkä Letmania kans kiinnostaa…
77
6.
 
Sunnuntaina iltapäivällä, 1. syyskuuta, Intercity2 -junassa Turusta
Helsinkiin. Keskusteluun osallistui videotaiteilija Jaakko Pallasvuo.
JOHANNES: Kuuskytluvulla Jean-Jacques Abrahams suljettiin
laitoshoitoon koska se otti nauhurin mukaan psykoanalyytikkonsa
vastaanotolle. Koska se rikko sen symbolisen järjestyksen. Vois ajatella
että kaikenlainen dokumentointi on tietyssä mielessä sikailua. Siin
on jotain niinku sopimuksen vastaista. Valta siirtyy tavallaan sulta
mulle, sun ulottumattomiin, toisin kuin vaik sun omassa Facebook- tai
Twitterfeedissä, mistä sä voit itse poistaa mitä ikiniä sä oot sinne
pannut… Mä esimerkiks korjaan näitä mun omia puheenvuoroja
kirjoitusvaiheessa, eikä kukaan tuu varmaan koskaan kuulemaan
niit alkuperäisiä nauhotuksia. Mut mä kuvittelen että dokumentoi-
malla näitä keskusteluja tulee ehkä esiin sellasta, minkä normaalisti
ajatellaan että pitäis unohtua… Jotta asiat rullais… Mut voiskohan
asiat rullata paremmin jos luopuis jostain totutusta järjestyksestä?
JAAKKO: Joo, kyl mä luulen. Tai siis mä ajattelin kun mä luin noita
aikasempii juttuja että mä oon tavallaan ihan samaa mieltä kaikesta,
mut mua ei vaan ahdista se juttu yhtään. Tai että se on aika perussetti.
Tai mä oon ajatellut esimerkiks aika kauan että kaikki kuvat on saman
arvoisia, että ei ole olemassa sillai laatueroja. Ja että se on tosi ok. Se
on tavallaan se täys luuppi, että on menty ympäri sen koko rakenteen.
Että ensin ajattelee että kaikki on hyvää… Tai ei hyvää, mut vaan
mitä se on… Ja sit kouluttautuu sillai ettei voi ajatella niin, mut sit
kouluttautuu siitä vielä yli, sillai että voi taas ajatella niin. Että ihmisten
ei tarvii ironisesti diggailla mitään vaan voi olla että ”jes” ja diggailla
kaikkee taas. Mut että jos se uhkais jotenkin mun ammattia niin mua
varmaan ahdistais se… Mut mun mielestä se tilanneanalyysi on just
se mitä se on… Mut sit pitää vaan kehittää sellasia toimintatapoja
mitkä ei perustu sille miltä asiat näyttää.
JOHANNES: Musta tuntuu et tässä on käynnissä jonkinlainen
murrosvaihe. Että ei osata päättää pitääks jotain traditiota kunnioittaa
vai voiks sen jättää kokonaan taakse. Tai tuntuu että siinä on joku
velvollisuus tai ajatus velvollisuudesta, mut se ratkaisu on että koko
velvollisuuden ajatuksesta luovutaan. Mut koska graafnen suunnittelu
on niin epäteoreettinen ala niin tätä ei mietitä samalla tavalla kuin
esim taidemaailmassa… 
78
JAAKKO: Mut tietysti sekin on aika modernistinen kela, että pitäis
aina tuhota kaikki jokaisen sukupolven aikana. Ehkä myös syy miks
mä en pysty filistelemään tota juttua on se että mä en jaksa tuottaa
sellasia asioita jotka tuhoais niitä edellisiä asioita… Jos graafsessa
suunnittelussa on kehitetty jotkut modernit fontit jotka on käyttö-
kelpoisia ja näyttää hyvältä niin sit… Just niinku se tuolijuttu, että
miks pitää aina suunnitella joku tuoli uudestaan jos niitä on jo ihan
vitusti. Eiks voi elää jo siinä että se on valmis?
JOHANNES: Jos miettii ”kriittistä” taidetta, tai niinku ”kantaaottavaa”
taidetta joka keskittyy osoittamaan jotain epäkohtia niin siitä tulee
helposti banaalia. Että kapitalismikriittinen taide tavallaan eksploitoi
sitä tilannetta mitä se kritisoi… 
JAAKKO: No tavallaan, mut on kyl olemassa paljon sellasia tosi kiin-
nostavia juttuja mitkä on myös poliittisia, mut ehkä se on enemmän
sellasta että tietyt ihmiset vaan on sellasia jotka ei [”valtaapitävien
mielestä”] sais olla olemassa ja kuitenkin on olemassa, ja siinä on
se poliittinen ulottuvuus, ja se on kiinnostavaa. Ehkä se ongelma
on enemmän se kriittisyys, tai ihmisten analyyttinen älykkyys ei oo
sillai super mielenkiintoista. Tai tuntuu että usein viesti on vaan se
että on tarpeeks älykäs hajottamaan jonkun käsitteen osiinsa ja sit ei
voi käyttää sitä käsitettä koska se on hajotettu… Että se on vaan tylsä
ele. En tiiä, ehkä jos vaan menee siihen toiseen suuntaan, että tekee
vaan asioita… Että menee kohti jotain, mikä ei oo se tylsä juttu, niin
se onkin se paras kritiikki sitä tylsää juttua kohtaan, tai jotain. Tai
jos mun mielestä kaikki kuvat on saman arvoisia niin se ei tarkoita
että mä en halua tehdä niitä. Vaan se vaan tarkoittaa että mä voin
tehdä kaikkia… Tai siis vaan että mä oon vapaampi, tuottamaan, tai
ei se mun mielestä vähennä sen tuottamisen arvoa että ne [kuvat] ei
asetu johonkin hierarkiaan, tai ei se oo mun mielestä se pointti edes
tehdä mitään… Tai se prosessi on itsessään paljon mielenkiintoisempi
ja sit se on silti sellanen tosi positiivinen ja, miten sen nyt sanois,
”elämänmyönteinen”… 
JOHANNES: Joo. Mä en myöskään ajattele tätä projektia sillai
graafsen suunnittelun kritiikkinä, vaan ehkä enemmänki ku joku
mikro genealogia, tai sillai että on säikeitä, ja suuntia mihin asiat on
menossa, ja ne ihmiset on kiinnostavampia kuin se mitä ne sanoo… 
JAAKKO: Niin. Tai mä vaan mietin että must se havainto että kaikki
on tavallaan saman arvosta, tai graafnen suunnittelu ei ole tärkeetä
koska kaikki fontit on ihan hyviä… Tai mä ajattelen että olis parempi
että se olis vaan se premissi, eikä se loppupäätelmä… 
JOHANNES: Aivan… 
79
JAAKKO: Tai että kaikki alkaa vasta siitä. Tai vaik designissa vois
miettiä paljon enemmän sitä millasissa tiloissa ihmiset työskentelee,
miten ihmiset asuu, ja just nimenomaan että kenelle tekee… Mitä
aiheita tutkii… On niin paljon muita tapoja ajatella sitä kuin vaan
että onks se hyvän näköstä… 
JOHANNES: Työn organisoinnissahan on tapahtunut paljon viime-
aikoina sellasta muutosta, että houkutellaan työntekijöitä sillä että on
pelihuone tai musahuone tai rantahiekkahuone ja …
JAAKKO: Mut olisko se sitä että ajatellaan jotenkin rajottuneesti,
että jos on jokatapauksessa aina joku toimisto, tai jos se toimisto
on Helsingissä se on yleensä Punavuoressa ja kaikilla on Mac-
tietokoneet… Mitä jos ostaiskin jonkun kansakoulun Keravalta ja
sit piirtäis vaan hiekkaan, tai ei käyttäis jotain Adoben sofia… Tai
siis sitä vois vaan muokata niin monin tavoin… Mun mielestä se
ongelma ei oo miten asetellaan asiat jollekin pinnalle vaan se että se
pinta on aina sama, ja se ruutu on aina sama, ja työpöytä on sama,
ja kaikilla on sama joku ergonominen työtuoli, ja kaikki juo lattea
ja kuuntelee Vampire Weekendiä. Mun mielestä se on outoa että
ainoat valinnat mitä saa tehdä on siinä yhdessä prosentissa mikä
tapahtuu siinä [tietokoneen] ruudulla, vaikka vois muuttaa koko sen
rakenteen… Tai vois designata sen uudestaan… 
JOHANNES: Mut eiks se tarkottais että se työ just pääsis valtaamaan
elämän niinku kokonaan? Tällaisenaan siinä on ainakin joku illuusio
siitä että se on erillinen asia jonka luota voi lähteä viikonlopuks tai
joululomaks pois…
JAAKKO: Niin mut jos on mitään fantasioita jostain ”itseilmaisusta”
töissään niin sit pitää hyväksyä että se valtaa ja sit vaan tehdä se sillai
täydellisesti. Tai jos ei haluu sitä niin sit vois olla vaan joku än äs rivi-
graafkko, koska sit on parhaat työolosuhteet ja saa kuukauspalkkaa
eikä tarvii ite pyörittää mitään frmaa. Että must tuntuu että ainoa
ongelma on just se kompromissi. Must se on ihan validi strategia jos
haluu olla vaan seittemän ja puol tuntia duunissa päivässä ja ottaa
mahdollisimman paljon (kolinaa, sanaa ei erota) siitä ja sit elää muuta
elämää sen ulkopuolella. Sehän on tosi… Fiksua. Ja tyhmintä on just
se mitä kaikki coolit tyypit tekee… 
JOHANNES: Graafkon työhön kuuluu tavallaan kaks tosi erilaista
puolta, toinen on se että tekee käytännön työtä, korjaa kirjoitusvir-
heitä tai soittelee painoon, ja sit toisaalta pieni osa ajattelutyötä, än
äs tietotyötä, mihin pitää tavallaan investoida itteään henkilönä, että
siinä vaikuttaa siihen työprosessiin… 
80
JAAKKO: Mut voihan sen ajatella myös sillai ihmisenä. Että ehkä sitä
ei ole pakko ajatella ”graafkkona”. Tai että ei tarvii ajatella sitä sillai
että saa ajatella vaan kun asiakas tulee ja antaa tietyn tilan missä sais
ajatella. Sen voi mun mielestä vaan kiertää. Tai mun mielestä pitäis
varsinkin Suomessa miettiä aika kriittisesti sitä että mitä on joku
riittivä elintaso tai mitä ”itsensä elättäminen” tarkottaa. Suomessahan
voi elää myös työttömänä eikä kuole nälkään. Että jos pystyy neuvotte-
lemaan sen oman miniminsä sillai… Varsinkin jos ei asu Helsingissä,
niin en tiiä miten paljon sitä sit oikeesti tarvii… Tai miten kauan se
on tekosyy tehdä jotain paskaa, että saa siitä rahaa… Tai että tarvii
jotenkin sitä rahaa koska… Tai jos joku elättää toista ihmistä, jos on
vaik joku lapsi… Niin sit se on aika legitiimiä olla sillai että ”no mun
pitää elättää tätä mun lasta”. Mut jos on vaan oma ittensä niin sit voi
vaikka nähdä nälkää eikä se oo mun mielestä kauheen vastuutonta.
Plus että sitä elää automaattisesti vähän ekologisemmin. Silleen se
ratkasee aika monta ongelmaa, että on vaan vähemmän resursseja. Tai
riippuu siis tietenkin tosi paljon kyl… Niin… Mun mielestä noi kaikki
[aiemmissa keskusteluissa esiintuleet] kysymykset on sellasia että niitä
vois laajentaa, jos haluu mennä sen läpi, tavallaan. Että ehkä niistä
kuvista itestään puhuminen on melkein epäkiinnostavinta… Koska
nehän tulee jokatapauksessa muuttumaan aina trendien mukaan.
Trendit on vaan vääjäämättömiä. Jos nyt kaikki noi tyypit siirrettäis
aikakoneella seiskytluvulle niin ne varmaan tekis taas sitä juttuu ja
jos ne olis kahdeksankytluvullla ne tekis sitä… 
JOHANNES: Siinä tuntuu olevan aika rationaalinen ajatus arvon
luonnista taustalla… Tai mä tiiä jotain kuvittajia jotka on vaan
halunnu keksiä jonkun trendikkään tyylin joka myy ja onnistunu
brändäämään itsensä siinä ja tekee sitä… 
JAAKKO: Ja sehän voi olla tosi kivaa sellasena pelinä. Että jos ajat-
telee että ne kuvat ei oo tavallaan se itseilmaisu, vaan voi ilmaista
itsensä pelaajana. Jos on vaikka tosi strateginen tyyppi ja luo niitä
strategioita… Niin sekin voi olla ihan kivaa. Mut koska vaikuttaa
niin vääjäämättömältä että se vaan rullaa eteenpäin niin se on vähän
sillai että miks… Miks siitä pitäis ees puhua?
JOHANNES: Mm.
JAAKKO: Että se on vaan sellanen biologinen prosessi tai jotain. Tai
kulttuurinen prosessi. Että se vaan tuottaa sellasta variaatiota… Mul
on pari sellasta kaveria joilla on himmeet evoluutiopsykologiakelat
kun ne tekee taidetta, ja se on just sellasta että ne ajattelee että kaikki
kuvat on vaan sellasia viiruksia ja ne yrittää vaan levittäytyä mahdol-
lisimman tehokkaasti, ja estetiikat on vaan sellasta… Vähän niinku
81
evoluutio tuottaa variaatiota ja sit ne (kolinaa) säilyy, soveltuvimmat
säilyy, ja sit ne tuottaa niinku samal tavalla sellasta kuvamateriaalia ja
yrittää ymmärtää minkälainen materiaali soveltuis siihen ”taidevii-
dakkoon” parhaiten. Se on sellanen aika post-visuaalinen kela. Että
ei ne kuvat oon mitään niiden… Ei ne yleensä edes tee niit kuvia ite
vaan ostaa vaik jotain stockphotoja ja näyttää niitä jossain galleriassa.
Se geneerisin, jotenkin, juttu… Mut se mitä ne filistelee tai mistä se
energia tulee on just se pelaaminen. Se peli on niinku kiinnostava.
JOHANNES: Graafnen suunnittelu ja kuvittaminen on kyl just
ajateltu aika pitkälle sillai tuotteistettuna prosessina, että tässä on tää
Medium estetiikka Medium hintaan, tai tässä on tää Luxus estetiikka
luxus hintaan… 
JAAKKO: Mut sit kuvittajat toisaalta on useimmiten tosi tavallaan
naiiveja. Niinku sellaset optimistisimmat kirkassilmäsimmät ihmiset
mitä mä oon tavannu on ollu just kuvittajii. Ja se oli tosi rankkaa olla
ite sellanen twee kuvittaja ja ajatella että ”mä oon tää juttu” ja tää on
mun itseilmasua, tää on se mitä mä voin tehä. Tai se oli just mahtavaa
irrottautua siitä ja olla niinku vaan ”ai niin, lol, voin mä myös tehdä
jotain ihan muuta”, täysin kylmästi.
JOHANNES: Niin mä en ehkä oo ikinä uskonu siihen mitä mä oon
kuvittajana tehnyt… Koska mä oon ollu niin epäluulonen mun
motiivien suhteen… Koska mä en oo pitänyt mitään mitä mä oon
tehnyt ”aitona”… 
JAAKKO: Niin ehkä kuvituksissa on se että niissä on niin harvoin
mitään informaatioarvoa, ja jos samaan aikaan ajattelee että kaikki
kuvat on saman arvosia, niin sit se kyl sulkee sen kuvituksen pois…
Että se ei oo enää tavallaan mahdollista… 
JOHANNES: Must tuntuu että esimerkiks täs näyttelyssä tulee sillee
oireellisesti esille että ajattelu on jotain joka voidaan täysin eristää
ja yhdistää vaik yhteen tiettyyn frmaan ja laittaa se yhteen huonee-
seen… Tai miten se selitetään mitä ”ajattelu” on graafkon työssä… 
JAAKKO: Niin siitä tulee sellanen aika epäholistinen ihmiskuva.
(~4 sekunnin hiljaisuus. Edessä istuva nainen ottaa itsestään kuvaa
älypuhelimella.)
JAAKKO: Mut joo, ei toi sillee must mitenkään kauheen ongelmalli-
selta vaikuta… Tai mä ajattelen vaik arkkitehtuurista samlla tavalla,
että arkkitehtuurin voi tavallaan lakkauttaa… Tai että se on vaan
sellasta vähän niinku siivoustyötä tai jotain… Tai ei nyt siis lakkauttaa
mut ehkä siihen ei tarvii vaan kytkee mitään utopistisia keloja ja
82
että sit pitää keksiä vaan joku uus… Uus työ… Mut ei se oo must
mitenkään mahdoton ajatus. Tai se on jopa sillee tosi kiva ajatus…  
(*pling*, naisääni: ”Seuraavana, Kirkkonummi. Nästa, Kyrkslätt.”)
JAAKKO: Tai se on myös kreisi ajatus että olis jotenkin joku valmis ala
mikä tarjois niinku kaikkee… Onks aikuisuus sellasta? Tai miks se olis
niin? Ehkä se on sellanen Suomi kela myös… Täydellinen yhteiskunta
jota pitää vaan pitää yllä. Mut ei se vaan oo kauheen kiinnostavaa
vaan pitää yllä jotain. Tai tottakai se on siistimpää yrittää kehittää
jotain. Mut ehkä se alkaa sillai että vaan hyväksyy että on kuollut ne…
JOHANNES: Arkkitehdit tuntuu ehkä ajattelevan aika megalomaa-
nisesti että ne pystyy vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen…
Että vaan arkkitehtuuri tuottaa jotain inhimillistä läsnäoloa tilojen
kautta… Mut jotenkin ehkä moni suomalainen viihtyy vaan kesä-
mökillä paljon paremmin kuin esimerkiks kirkossa tai kirjastossa tai 
toimistorakennuksessa tai ostoskeskuksessa… 
JAAKKO: Niin. Tai kyl se on mun mielestä ihan legitiimiä, tai siis se
on todellakin niin… Mut et ehkä on myös aika paljon informaaiota
siitä minkälaisissa tiloissa ihmiset viihtyy. Tai että ehkä sen voi vaan
automatisoida. Tai en tiiä onks se sellanen asia mitä tarvii sillai ”inno-
voida”. Tai siis ehkä joo. Kyl se varmaan on sitä. Mut sit esimerkiks
Eurooppa on aika täynnä, tai sillei Eurooppa on niinku rakennettu
jo, että… (kolinaa) Meil on jo nää kaikki jutut. Ja sit vois olla vaan
sillai että ”tää on tehty” ja sit tehä sen seuraavan jutun mikä oikeesti
tarttee tehä… Tuntuis että se olis jotenkin yksinkertaisempi.
JOHANNES: Niin, onks se sit vaan jotain vallan tahtoa, että halutaan
ohjata yhteiskuntaa…
JAAKKO: Se on jännää sillai että se valta on sitä että jos vaik on joku
julkinen rakennus, ja päätetään että se rakennetaan, ja se sijoitetaan
johonkin tiettyyn kohtaan, ja sillä on joku tietty kohdeyleisö, että se
valta on mun mielestä jotenkin siinä… Ja se minkä ”muotoinen” se
rakennus on jotenkin vitun epäoleellista. Se on niin kosmeettinen
sellanen, tosi pieni juttu, että sä saat päättää onks nää vessat nyt tällaset
vai tällaset… Että onks se sit valtaa, muuta ku sellasta tosi pinnan
tasolla tapahtuvaa…
JOHANNES: Mut sit me päästään jotenki siihen henkilökulttiin, että
se on kanava menestyä…
JAAKKO: Niin. Tai on ainakin ollut joskus. Ehkä se on sitä vieläkin.
Mut onks se sit kiinnostavaa… Ehkä se on kiinnostavaa. Mut siihenkin
luulis että on jotain iisimpiä tapoja, vois vaan tehdä jotain poppia.
Tai seurustella  Johanna Tukiaisen kaa… Tai siis tietty ei se oo sit
83
sama kultti… Siis kyl mä täysin ymmärrän sen että ihmiset haluaa
erottautua yksilöinä. Kyllä mäkin teen sitä. Että kaikki tuntee sut
tavallan työmielessä. Tavallaan mulle se ei liity siihen että mul olis joku
tällanen ”ammatti” tai ammattitaito, jota mä toteutan, vaan enemmän
sillai että mä just vaan pelaan, et pelaaminen on kivaa… Sit mä saan
tavata siin sellasii ihmisii jotka on fksuja ja pohtia sellasii kysymyksiä
mitkä on kiinnostavia, ja se tapahtuu sen pelikentän sisällä.
JOHANNES: Tietty niin mäkin ajattelen tätä tehtävää… Tai jos meitä
pyydettiin tekemään joku visuaalinen ilme, niin tietenkin me halutaan
tehdä siitä hienoin, tai jotenkin merkittävin, niinku voittaa se peli…
Ja tuntuu että ei oo jotenkin muita keinoja kuin ottaa sillee erilainen
lähestymistapa…
JAAKKO: Niin ja jotenkin sillai että vois erottaa ”hienon” ja ”merkit-
tävän” toisistaan… Koska merkittävin ilme mun mielestä nyt ei olis
mitenkään kauheen hieno, tai ei se varmaan näyttäis ”hyvältä”… 
JOHANNES: No tästä ei toivottavasti tuu kauheen ”hieno”. Heh.
JAAKKO: Heh. Okei, hyvä.
JOHANNES: Koska me tehdään se täysin TextEditillä… 
JAAKKO: Onks se hienoo? Tai onks se liian nokkelaa ehkä?
JOHANNES: Sitäkin me ollaan kans kyl mietitty. Mut se syy on
oikeestaan vaan se että me halutaan tuottaa se sellasella tavalla mikä
ei edellytä esimerkiks lisenssimaksuja Adobelle… 
JAAKKO: Niin, no se on kyl ihan hyvä kela… 
JOHANNES: Ja että kirjaimet on vaan sillai ”kirjaimen” näkösiä, mut
ei mitään muuta.
JAAKKO: Niin. Ootsä ajatellu tota koskaan että ajattelisit sä tota asiaa
jos sä et olis ollut Taikissa?
(Konduktööri: ”Kirkkonummelta tulleita?”)
JAAKKO: Jos sä et olis käynyt sitä koulua…
JOHANNES: Ai ajatellut mitä?
JAAKKO: No, designia, tai tätä ”kuvakriisiä”… Tai mä mietin vaan
näit haastatteluja, kun mä luin niitä, sitä vaan että kaikki kelaa vaan
sellasta juttua että ne on ollu kolme vuotta jossain koulussa… 
JOHANNES: Mä olin yheksän…
JAAKKO: Heh, yheksän, no okei… Mut varmaan sisällöllisesti kolme,
opintopisteissä kolme… Ja sit sen takii pitää jotenkin ikuisesti ajatella
tätä asiaa, tai ikuisesti ajatella itteään jonain designerina… Ihanku se
olis joku outu niinku face eater alien joka kasvaa sun sisällä… Se on
84
vaan niin outoo että miks ei oo vaan sillai et ”lol, en mä sit oo tota” tai
”en mä jaksakaan nyt…” Tai mun mielestä oli siistiä että Anni oli sillai
että se ei oo ”graafkko” vaan siks että sil on graafsen suunnittelun
koulutus, vaan se oli silleen et se on niin kevyttä, että se voi sanoo
niin… Kyllähän se voi kuitenkin tehä niit töitä, ei se niinku muuta
mitään… Mut se ei enää hahmota itteään pelkästään sen kautta.
JOHANNES: Mä uskon että tää onkin paljon just identiteettikysymys,
tai siinä on myös eroa miten kokee itsensä ja miten puhuu itsestään,
että jossain small talkissa tavallaan pitää vaan sanoa jossain yhessä
lauseessa mitä tekee… Mä vihaan sanaa ”hissipuhe”… Mut pitää valita
että antaaks vaan yhen kaikenkattavan sanan, ja sit alkaa täydentää
mitä sillä tarkottaa, vai luetteleeks jotain yksittäisiä asioita ja toivoo
että ne muodostaa jonkun kokonaiskuvan… Tää on niinku se repre-
sentaatiopuoli, mut sit on se tekemispuoli… Ja sit must tuntuu että
graafnen suunnittelu niinku ”asiana” on toistaseks niin epämääränen
että sen vois ottaa haltuun, määrittää uudelleen mitä se oikein on, sen
sijan että vaan sanoo että ei kiinnosta…
JAAKKO: Ehkä vois olla vaan suunnittelija? Mä mietin sitä että nois
havainnoissa on tavallaan se että graafsel suunnittelul ei oo tavallaan
välii, että se on mennyt tavallaan loppuun, siin ei oo mitenkään mitään
vikaa… Se on tosi sellanen perus hyvä havainto, mikä varmaan pitää
paikkansa, niinku ainakin just täl hetkellä… Tai vaikuttaa siltä… Ja
sit ainoo ongelma siinä koko havainnossa on se että jos on laittanaut
oman identiteettinsä… Se on vähän niinku olis ostanut väärän arvan
tai jotain, tai vaan veikannut jotenkin väärin. Mut onks se sit niin
vaikeeta tavallaan hypätä vaan johonkin muuhun kelkkaan?
JOHANNES: Mä uskon että siinä on paljon sellasesta kyse, että
koska jokainen ihminen hahmottaa ittensä niinku ”sijoituksen”
tulevaisuuteen, niin jotta se oma kurssi pysyis nousussa, niin pitää
pitää ulospäin tosi ristiriidatonta fasaadia, ja sit jos siihen fasaadiin
samastuu, alkaa ajatella että on ”kokonaan toi”, niin sit sitä ei voi
enää kyseenalaistaa… Toisaalta on olemassa nää kaikki instituutiot,
jotka rahottaa julkaisutoimintaa ja tutkimustoimintaa ja muuta,
ja niille graafnen suunnittelu on olemassa, se tulee niiden kautta
todelliseks, mut ne jättää auki minkälaisia strategioita tällä kentällä
voi harjottaa… 
JAAKKO: Mä oon jotenkin sellasen radikaalin luopumisen kannalla.
Puhuttiin just Annin kanssa siitä kirjajutusta, että joku tekee jotain
kirjoja… Se on niin jotenkin… Okei, kyl mä tajuun että on jotain
kirjoja, ja mä haluun kans kirjoja, mä voin lukee niitä ja ne on kivoja,
mut se on mun mielestä myös jotenkin selvää että se on formaattina
85
sairaan yhdentekevää, tavallaan silleen ratkaistu. Se on vaan niin
valmis ja se on niinku nyt, ja kyl niit voi olla mut ei se mitä siin kentällä
nyt tapahtuu vaikuta kauheen kiinnostavalta (lapsi huutaa, sanoja ei
erota) seuraavan sadan vuoden aikana… Se on tosi ok kylmästi vaan
hyväksyä se ja etsiä jotain muuta, juttuja. Se olis kauheeta jos se oma
sentimentaalisuus olis se vankila missä pitää elää. Tavallaan se että
yrittää väkertää jotain sellasii ihanii viiden sadan kappaleen editioita
jollain Grafa-apurahalla ja sit myydään silleen sata, ja sit ne lojuu
jossain Kiasman kirjakaupassa ja (sana ei erotu) oma vaikutus… Että
se tuntuu mun mielestä jotenkin tosi vallanhimottomalta ja söpöltä,
mikä on ärsyttävää tai silleen… Ja ehkä se graafnen suunnittelu,
ehkä se vaan sama, ehkä se koko juttu on sitä. Että se on sellanen
sentimentaalinen söpö juttu ja pitää pitää siit kiinni.
JOHANNES: Onhan se paljon sellasta ”for us by us” -juttua, että on
joku designeryhteisö, missä ihmiset ostaa toistensa juttuja, käy tois-
tensa avajaisissa, sisustaa asuntojaan toistensa tekemillä huonekaluilla,
tai lainaa tai vuokraa toistensa vaatteita, ja tykkää toistensa kuvista
Facebookissa ja Instagrammissa…
JAAKKO: Mulle on vaan aina ollu… Esimerkiks kun luopui siitä
kuvittajaidentiteetistä, siitä että en oo tätä… Niin sit, eihän mun elämä
niinku lopu… Eikä maailma lopu… Kaikki vaan menee eteenpäin,
ei siinä… Tuntuu että ei se oo niin silleen, miten nyt sanoisi, se ei ole
niin dramaattista.
JOHANNES: Mut sit toisaalta se yhteisöllisyys on todellista, tai se
on sellanen liima… 
JAAKKO: Mut sekin on sentimentaalinen syy. Että se ei liity miten-
kään niihin ideoihin… Miten mä nyt sanoisin. Se ei ehkä oo tarpeeks
idealistista. Tai se on myös sillai kuumottavan nöyrää ajatella silleen
että pitäis tehdä jotain asiaa sen takia että sais kavereita. Vaik tietysti
samalla melkein kaikki asiat tavallaan on sitä. Tai niinku jos ajattelis
sillai än äs strategisesti niin myös se että jää sellaseen kuolevaan
skeneen niin luultavasti se ei tuu oleen niin siistii tai ehkä ne ei oo sit
ne parhaat bileet tai mitään… Mä en tunne et se vaik graafsen suun-
nittelun kenttä Helsingissä olis jotenkin sellanen… ”must” skene…
JOHANNES: Heh.
JAAKKO: Tai mä en kuolis vaik mä en sais olla siinä, tai jotain.
(naurua)
JAAKKO: Ehkä enemmän toisin päin että mä en jaksa just sitä
puuhastelua mikä siihen liittyy, tai jotain.
(*pling* naisääni: ”Seuraavana, Espoo. Nästa, Esbo.”)
86
JOHANNES: Must tuntuu että aika moni, itseni mukaanlukien, kokee
että se on aika väsynyt skene, ihmiset alkaa ehkä olla jo kyllästyneitä
toisiinsa, koska kaikki perustuu kuitenkin loppujen lopuksi sellaseen
keskinäiseen kilpailuun, tai siin ei synny sellasta kollegialisuutta,
koska kilpaillaan kokoajan samoista asiakkaista… 
JAAKKO: Mä oon kans tosi allerginen siihen laifstailiin mikä siihen
liittyy, mä en vaan nää siin mitään siistii, esimerkiks just siin miten
kirjotetaan jostain suomalaisista suunnittelijoista New Yorkissa,
silleen et siisteintä mitä voi olla on jotkun Finskin puukengät ja
Brooklynissä joku yksiö, jotenkin se on se tavallaan Korkein veisu,
se on se paras juttu mitä voi tapahtua. Ja se on must ihan kivaa, tai mä
oon tavallaan tosi ilonen jos se on kivaa, mut ei siin oo mun mielest
mitään… Tai siis mä en nää siinä mitää sellasta eritystä tai tavoteltavaa
tai radikaalia tai uutta tai mielenkiintoista tai samaistuttavaa… Heh.
Mikä kuulostaa tosi pahalta mut siis sillai… Mut siis samalla tavalla
kuin jos joku on vaikka hammaslääkäri niin ei se oo mun mielestä
vaan mitenkään mielettömän inspaavaa.
JOHANNES: Niin, että se on niin yksityistä…
JAAKKO: Niin… Tai se vaan sillai, et ”okei, no, hyvä”. Tai silleen. Että
sit ehkä taide on mun mielestä sillai… En mä jaksa nyt ehkä hypettää
sitä silleen kauheesti. Ehkä se on mun mielestä silleen että sen telineen
huipulla on mun mielestä jotain tyyppejä ketä mä voin oikeesti silleen
ajatella että niiden elämä on ihan kreisii, tai se skaala on silleen ihan
käsittämätön, tai jotain… Tai se ei oo silleen että jossain vaiheessa
se kohtuullisuus loppuu ja sit siin takana on oikeesti jotain muuta.
JOHANNES: Graafnen suunnittelu on siinä mielessä tosi steriiliä
että se ei vetoa tunteisiin muuta kuin tosi yksinkertaisella tasolla että
”haluun ton” tai ”en haluu tota”. Mut siihen ei liity niinku afekteja… 
JAAKKO: Niin. Ehkä se on se cooliusjuttu. Coolius on just sitä että
ei tunnu miltään…
JOHANNES: Niinku sellanen jatkuva ”miinus yks”.
JAAKKO: Niin. Tai miinus sata… Ja sit se on jännää mun mielestä
miten cooleista jutuista ei yleensä voi sanoa ees mitään muuta kuin sen
että ne on cooleja. Tai se on ainoa asia minkä niistä voi tunnistaa…
Mä sanoin just Annille, että se mitä mä nään esim jos mä katon jotain
julistetta, niin se vois olla kirjotettu millä tahansa fontilla ja mä voisin
lukee sen koska mulla on aivot ja mä oon aikuinen ja mä pystyn
tunnistamaan tän kirjaimen, että se ei oo mun mielestä mikään sen
funktio, että se olis jotenkin ”selkeä”. Että se funktio on se että mä voin
tunnistaa sen cooliuden asteen. Että tän cooliusaste on viistoista ja
tän cooliusaste on kakstoista ja mä voin päätellä siitä cooliusasteesta
87
kelle se on tarkotettu, että oonks mä osa sitä target grouppia… Mut
se on ainoa asia mitä mä voin sanoa siitä… 
JOHANNES: No mun mielestä se on aika tyhjentävää tässä… 
JAAKKO: Mut se on ainoastaan yks sellanen sliding scale, tavallaan,
ja se tietenkin vaihtuu mitä sen sisällä on, että mikä on ”coolia”. Että
asiat niinku menee ylös ja alas sitä skeiliä ajassa… Mut että se on
niinku ainoa informaatio mitä graafnen suunnittelu tuottaa.
(hiljaisuutta)
JOHANNES: Niin… Sit se on aika lähellä vaikka pukeutumista…
Että määrittää paikkansa omassa viiteryhmässä…
JAAKKO: Niinku tavallaan jos te teette TextEditillä sen ilmeen niin
tottakai siinä on myös se demokratiakela, ehkä, vaik se on mun
mielestä ihan vitun epärealististä että ”kaikki” vois jotenki tehdä
sen, koska ei kaikki saa jotain graafsen suunnittelun toimeksiantoja…
JOHANNES: Ei tietenkään… 
JAAKKO: Mut että se mitä se tulee olemaan on just se että se kommu-
nikoi sen tietyn cooliusasteen… Että nyt on coolia sanoa että ”kuvat
on saman arvoisia”, ja sit kakstuhattakuustoista on taas coolia olla joku
artesaani, ja jotenkin huovuttaa ne kuvat ja olla sillai että ”rakastan
näitä kuvia ja nää on mun tunteita”.
JOHANNES: Niin. Tuntuu että toi on se tila mistä on vaikea päästä
pois. Astumatta pois ”graafsesta suunnittelusta” kokonaan.
JAAKKO: Mut sit se on sama kuin Counter Strike, että pitää ampua
ihmisiä jos haluu pelata Counter Strikeä. Tai myös silleen että se on
myös tosi ookoo. Mun mielestä sen tajuaminen ei pilaa sitä. Että se on
vaan hauskaa tiedostaa se. Että jos se sisältö on coolius niin sit pitää
vaan ottaa coolius tosi tosissaan ja bailata sitä, jos haluu bailata sitä
kenttää. Että ei voi tavallaan olla niinku moralisti. Tai voi ehkä olla.
Mutta sen moraalin pitää sillon kuulua sen cooliuden [kenttään]…
Vaan sillai myrkyllisempi ja rasittavampi kela on se että ”design on
ongelmanratkaisua” tai ”design auttaa ihmisiä”. Se on paljon raskaampi
tie. Paljon raskaampi tapa elää. Koska se on niin vitun epätotta. Tai
se on niin epäeksaktia tai jotenkin… 
JOHANNES: Mä en oo ikinä oikein saanut selvillä mitä tarkotetaan
kun puhutaan ”ongelmanratkaisusta”… Muuta kuin sillai että jos sä
haluut käyntikortin ja sulla ei oo käyntikorttia niin sillon sulla on
ongelma, ja mä teen sulle käyntikortin ja sillon mä oon ratkaissut
sun ongelman.
JAAKKO: Niin. Niin… 
88
JOHANNES: Että se on enemmän sit palvelun tarjontaa, niinku jos
sulla on jano niin mä voin kaataa sulle vettä… 
JAAKKO: Tai jotenkin tosi diipillä tasolla mä luulen että se on totta,
niinku että joku on keksinyt lasin. Että on olemassa juomalaseja,
se on ongelman ratkaisua. Ja samalla tavalla, että on aakkoset on
designia mikä on ratkaissut ongelman että ei ole aakkosia… Mutta
se ei vaan toimi kauheen pitkälle. Tai se ei toimi nyt koska kaikki on
jo ratkaistu. Ja sit sillai että sitä ei voi erottaa insinööritaidosta. Että
mun mielestä insinööriys ja ongelmanratkaisu-graafkkous on niinku
sama asia. Esimerkiks kaupunkisuunnittelu on ongelmanratkaisua,
sillai oikeesti. Kyl mä niinku ymmärrän millä tavalla voi sanoa että
se on ongelmanratkaisua.
JOHANNES: Niin. Ehkä graafkot haluis vaan olla jotain pellepelot-
tomia… Meidän profa Taikissa oli keksinyt sellasen kahvan, minkä
avulla voi kantaa ostoskassia ilman että se muovikassi pureutuu
sormiin… Ja sit sitä kahvan pintaa vois myydä mainostilana.
JAAKKO: Lol.
JOHANNES: Niin onhan se jonkunlaista ongelmanratkaisua sekin.
JAAKKO: Mikä se ongelma sit oli?
JOHANNES: Että käteen sattuu…
JAAKKO: Eiks sit voi ottaa vaan jonku repun mukaan sinne kauppaan?
Ei mut oikeesti, eiks se ongelma oo se että on olemassa muovikasseja?
JOHANNES: Niin. No, vois ajatella että tietynlaiset miehet on ”keksi-
jäluonteita”, sillai oman elämänsä spedepasasia, että rakennetaan
mieluummin puol vuotta jotain laitetta, joka tekee jonkun jutun jonka
suorittamiseen olis mennyt viis minuuttia…
JAAKKO: Mut eiks designia olis tavallaan just se että miten poistaa
muovikassit ruokakaupoista? Eikä se että miten tehdä muovikassin
kantamisesta miellyttävämpää… Tai se on mun mielestä kreisi
logiikka. Että ehkä ongelma on myöskin se että design ei tunnista
ongelmia ja se ongelma… No okei, kapitalismi on varmaan sillai
suurin ongelma tällä hetkellä, tai joku globaali epätasarvo tai joku
ekokatastrof, ja ehkä design ei vaan käsittele niitä ongelmia. Ehkä se
vois olla ongelmanratkaisua, mut sit just ollaan sillai että ”ongelmani
on se että sattuu kun kannan tätä ruokaa kassissa himaan” eikä vaik
käytetä jotain tuohireppuu, mikä olis ekologisempaa… Se on vaan
kreisi jotenkin… 
JOHANNES: Must tuntuu että monilla graafkoillakin on edelleen
sellanen romanttinen ajatus että ne on keksijä-teknikoita… 
89
JAAKKO: Niin, että voi keksiä vielä jonkun pyörän uudestaan… Tai
ei uudestaan vaan niinku ekaa kertaa… 
JOHANNES: Ja sit tällasessa tapauksessa kuin vaikka tää kahva, niin
”ongelma” redusoituu siihen huomioarvoon, jolla sit saadaan myytyy
mainostilaa, millä lisätään jotain myyntiä… 
JAAKKO: Se on vaan must niin hullu ajatus että joku olis vielä
kakstuhatkolmetoista sillai että maailman ongelma on se ettei oo
tarpeeks tavaroita. Tai ei oo tarpeeks jotain ”tuotteita”. Tai siis se on
vaan, heh, ihan sairas kela. Se vaan perustuu niinku täysin maailman
väärinymmärtämiseen. 
JOHANNES: Mutta kyllähän toisaalta Suomessa edelleen tuloverotus
ja kulutus pitää yllä hyvinvointiyhteiskuntaa… Että keskiluokan
kulutus… 
JAAKKO: Mutta se myös tuhoaa maapallon ja tulee aiheuttamaan
ihan vitun paljon isompia… Sellasia ongelmia, niinku ihmisoikeus-
ongelmia ja ekokatastrofeja ja siis jos ajattelee niin… 
JOHANNES: Niin, mä tarkotain vaan että tää ei oo pelkästään
graafkoiden tai vaik arkkitehtien syy… 
JAAKKO: Ei tietenkään, ei se ookkaan, mut siis mä ajattelen et ehkä
joku Artek tai joku siis silleen… Joskus on ollu ehkä oikeesti sellanen
tilanne että kantsii rakentaa lisää koska on vaik ihan vitusti ihmisii
silleen…
(taustalla kuluu lapsen kikatusta, joka melkein heti muuttuu itkuksi)
JAAKKO: Että Suomen populaatio on vaik kaksinkertaistunut jossain
neljässäkymmennessä vuodessa tai jotain, sit on sillai että ihan vitusti
äkkii jotain taloja jotka on halpa ja helppo rakentaa ja huonekaluja
kaikille, mitä voi ostaa ja mitkä kestää. Niin se on ehkä oikeesti tilanne
että tarvitaan jotain uusia tuotteita jotka toimii uusien teollisten
tuotantomuotojen kanssa. Että se on ollut joskus legitiimi kela. Mut
sit se ei oo vaan ollut sitä nyt varmaan pariin kymmeneen vuoteen.
Tai että se alkaa tuntua nyt vaan niin järjettömältä ajatukselta. Mun
mielestä ei voi vaan ajatella sillai Suomen rajojen sisällä. Must se
tuntuu tosi epäeettiseltä olla ajattelematta niinku ihmiskuntaa taval-
laan sellasen kokonaisuuden kautta, tai maapalloa. Että mun mielestä
minkäänlaisissa muissa rajauksissa ei oo kauheesti järkee, paitsi jos
ajattelee että on nationalisti niin sit voi ajatella ehkä ”Suomen etua”.
JOHANNES: Ehkä ongelma on myös siinä mitä ylipäänsä pidetään
”onnellisuutena”. Että ”kulutusyhteiskunta” on niinku onnistunut
kaappaamaan sen, ja sen merkitys on nykyään yhtä kuin kulutta-
minen, tietynlainen identiteettiprojekti, minkä ulkopuolelle ei osata
90
nähdä. Ja koska jokaisella on oikeus toteuttaa omaa käsitystään
onnellisuudesta, kellään ei myöskään ole oikeutta kyseenalaistaa
kenekään toisen valintoja…
JAAKKO: Mutta kun siitäkin on tutkimuksia että elintason nousu ei
oo enää viiskytluvun jälkeen vaikuttanut vaik suomalaisten onnelli-
suustasoon, tai että se on jo niinku todistettu että se eii oo totta, tai
että se elintason nousu ei oo loputtomasti se ratkaisu. Käytännössä
työelämä on nyt kurjistunut vitusti ja se on tosi iso ongelma että
ihmisten pitää kokoajan sählätä jotain paskaa että ne sais sen elintason
mistä ne ei ees iloitse.
(*pling*, naisääni: ”Seuraavana, Pasila. Nästa, Böle. Te next stop
Pasila.”)
JOHANNES: Niin, täs on just tää tilanne että periaatteessa me ollaan
vapaita, mutta meidän liikkumatila on rajattu johonkin ”ruudulle”,
että me ollaan vapaita valitsemaan miten me kulutetaan ja tehdään
töitä, mutta ei esimerkiks että ei kuluta, tai ei tee työtä. Mikä taas
liittyy siihen miten meistä tehdään velallisia, esimerkiks luottokorttien
avulla, tai asuntolainojen ja niin edelleen… Tai just velan kautta meistä
tulee ennalta arvattavia eli ”yhteiskuntakelpoisia”… Tai niinku mä
jostain luin, että ihmiset on valmiita puolustamaan omaa orjuuttaan
samalla intohimolla kuin että se olis niiden vapaus…
JAAKKO: Niin. Ehkä se on se graafsen suunnittelun… Se kela… 
(*pling*, naisääni: ”Pikajuna, Moskovaan, kello, seitsemäntoista
viisikymmentäkahdeksan, lähtee, raiteilta, kolme”)
JAAKKO: Jes. Oliks tää niinku tässä. Eiks toi ollut hyvä loppu.
(”Intercity kaksi juna, Poriin, kello kahdeksantoista kaksitoista, lähtee,
raiteilta, kolme. Intercity juna Joensuuhun…”)
91
7.
 
Maanantaina iltapäivällä, 2. syyskuuta, olutravintola Punavuoren
Ahvenen edustalla. Keskusteluun osallistui runoilija, kuvittaja ja
graafnen suunnittelija Elmeri Terho.
ELMERI: Mä voin sanoo jos on jotain?
JOHANNES: Joo, sä saat muokata sitä jälkeenpäin jos sä haluut, jos
on jotain… Tää on vaan yks tapa tavallaan kirjottaa…
ELMERI: Joo.
(~7 sekuntia hiljaisuutta, sytyttimen ääniä)
JOHANNES: Tutkimusmenetelmä tai jotain… Tai riisuttu tapa
kirjottaa romaania…
ELMERI: Joo. Se kuulostaa tosi hyvältä. Mä oon miettinyt kans mitä
kirjottaa, ja miten… Kaikkia yksinkertaisia hauskoja juttuja jotka vois
toimia yhtä hauskasti kuin tollaset hölmöt runot…
JOHANNES: Musta tuntuu että mul on tullut kaikenlaisia oivalluksia
näiden keskustelun myötä… Vaikka tää nyt liittyykin jotenkin meidän
työhön…
ELMERI: Joo. Täydellistä.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Kaikkien eri alojen duuneista varmaan löytyy kaikkee
jännää… Kaikki duunit on duuneja.
(hekotusta)
ELMERI: Laitoitsä nyt jo sen päälle?
JOHANNES: Joo.
ELMERI: Kaikki duunit on duuneja. Hehe.
JOHANNES: Mä teen siitä noston.
ELMERI: Sellaseen tekstiboksiin joka kiertää sitä sitte… Teksti
kiertää…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Herkullista.
JOHANNES: Heititsä pois sen lipukkeen?
ELMERI: En! Se on siellä.
92
JOHANNES: Ai se on siellä askissa? Niitä on erilaisia… ”Tunnetko
itsesi yksinäiseksi…” Eiku ”kakkosluokan kansalaiseksi”?
ELMERI: En. Tunnen itteni kolmosluokan kansalaiseksi.
JOHANNES: EU haluaa peittää tupakka…
ELMERI: Tai ehkä nelos tai vitos.
JOHANNES: Orja.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Oriah. Aalyahin serkku. Oriah. Ei saa palkkaa lainkaan.
(naurua)
JOHANNES: Pakko laulaa, mut ei saa palkkaa.
ELMERI: Se haaksirikkoutuu ja joutuu yksinäiselle saarelle vangiksi.
Laulaa ja esiintyy… Oriah.
JOHANNES: Mut sekin on nyt kuollut.
ELMERI: Niin on… Antoks toi Leo Karhunen jotain käsimerkkejä
että se tulee?
JOHANNES: Se vaan levitteli käsiään… Että ”en voi mitään”.
ELMERI: Niijust… Ne otti siinä dokumentissa. Siinä DocVenture-
sissa sitte videopuhelun siihen dokumentin tekijään. Ne on vähän
semmosii…
JOHANNES: Onks ne suomalaisia dokkareita?
ELMERI: Ei. Se oli semmosesta intialaisesta, tai siis amerikkalaisesta
joka asusteli intias junnuna, joka…
JOHANNES: Ai niin mä kuulin siitä.
ELMERI: Ryhty opettajaks ja opetti itse keksimiään liikkeitä ja…
Sit se oli hauskaa, lopussa ku mietti mitähän nyt tapahtuu, ku siel
on ollut semmosii niinku ex-narkkareita ja kaikkee… Et mitä jos se
tuhoo sen…
JOHANNES: Mä kuulin joltain että se koko pointti mitä se opettaa
on että ”it’s all fake”…
ELMERI: Varmasti… Mut mähän mietin siinä vielä lopputekstien
jälkeen että tulee että ne kaikki on näyttelijöitä siinä… Sillai että
kunnolla [katsojaa] perseeseen pannaan… Paitsi minua koska mä
tiesin sen, mut ei se ollutkaan.
JOHANNES: Niin.
ELMERI: Olin valmiina jo selällään, nilkat korvissa, antaa tulla vaan.
(hekotusta)
93
JOHANNES: Toi on mun mielestä dokkareissa se kiinnostava taso,
että kuinka paljon siitä on keksitty, että siit tulis kiinnostavaa…
ELMERI: Niin. Esimerkiks mä en voinut kattoo sitä ”Exit Trough the
Gif Shop”, koska se oli niin paska. Ja sillai, en mä vieläkään tiedä mitä
siin sit tapahtu. Ettei voi olla totta. Ei ihmiset voi olla noin tyhmii…
Niin ankee juttu, mitä voi olla.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Huhhuh.
JOHANNES: Ainakin se teki paljon rahaa.
ELMERI: Voittiks se, oliks se Oscar ehdokkaana tai jotain?
JOHANNES: Tai sit sillä oli paljon rahaa…
ELMERI: Tais [Oscar ehdokkaana] ollakkin. Hyi, hyihelvetti.
JOHANNES: Niin. Ehkä se on vähän sillai miten Jani Leinonenkin on
sillai ”kriittinen”. Se on keksinyt hyvän keinon tehdä rahaa…
ELMERI: Hyvä että keksii hyvän keinon tehdä rahaa! Mä en kyl pysty
arvostaa silti.
(Baaritiskillä)
BAARIMIKKO: Moi!
ELMERI: Moro.
BAARIMIKKO: Mitä sais olla?
JOHANNES: Kokakola.
ELMERI: Ja mä ottaisin Kuohu Amberin.
BAARIMIKKO: Kokis… Perus vai Zero?
JOHANNES: Ööö… Vaikka Zero… Mä join jo yhen Monsterin
tänään…
ELMERI: Ooo… Siinä on varmaan kaloreita!
(korkki sihahtaa)
BAARIMIKKO: Otatko ihan pullosta vai lasista?
JOHANNES: Voisin ottaa sen jäillä lasista…
(kolinaa, kilinää)
ELMERI: Joo. Se on ihan hyvä jos se pystyy tekeen rahaa sillä mut
ärsyttää vaan ne keinot. Miten ihmiset on ihan muna pystyssä.
Sellasesta jutusta. Kun se on jo niin monta kertaa aiemmin tehty
paremmin.
BAARIMIKKO: Tuleeks nää samasta?
JOHANNES: Joo.
94
ELMERI: Ja kiinnostavammin.
(kohinaa)
ELMERI: Niin mä en tiiä mikä siinä kiehtoo sit muu kuin se raha…
Motivoi, tehdä semmosta mis ei oo niinku mitään…
(rapinaa)
ELMERI: Meillä oli tuolla töissä joskus viime vuonna… Se piti
näyttelyy siellä…
JOHANNES: Banksy?
ELMERI: Heh. Eiku Suomen Banksy. Niin niin sitten mä kapinoin
sitä vastaan enkä mennyt paikalle. Hain vaan kuohuviinilasin ja lähin
sieltä pois.
JOHANNES: Sä olit radikaali.
ELMERI: Niin, mä olin radikaalimpi. Tekemättä mitään.
JOHANNES: Se onkin radikaaleinta mitä voi tehdä. Olla tekemättä
mitään.
(ääni: piip-piip-piip-piip)
JOHANNES: Koska se on ainoa asia nykyään mikä on kiellettyä…
Kiitos.
ELMERI: Mikähän se oli se Leon…
JOHANNES: Mennään vaan johonkin…
(suhinaa, kolinaa)
ELMERI: Täs on ehkä parempi akustiikka.
JOHANNES: Tästä näkis ulos…
(tuoleja siirrellään, vetoketju avataan)
ELMERI: Näistä saa aika kivoja muotoja, kaikkia armeniankielisiä
outoja juttuja.
JOHANNES: Millä sä teit ton?
ELMERI: Tää on niinku fontti tää… Sitten mä värjäsin tekstilaatikon
mustaks ja valkoseks tää teksti ja sit mä vaan ALT pohjassa sillai klik
klik klik klik klik… Tuli ihan hauskoja, tosi jännittävii tollasii muotoja.
Tosi typeriä. Esimerkiks jos tästä poistais kaikki muut paitsi nää…
JOHANNES: Karvasia avaruusolioita…
ELMERI: Joilla on mulukku.
JOHANNES: Joo.
ELMERI: Kippis.
JOHANNES: Kippis.
95
ELMERI: Must on kans tyhmää puhua jostain luovasta työstä sillai
että se on paskaa.. Mun mielestä se on täysin (kolinaa) kenellekään
mitään… Se on tosi typerää… Mutta kai sitä nyt sillei. Mä en oo
kuitenkaan mikään kulttuuriministeri, että en vois sanoa tässä näin
että se olis shaissee, eiku bullshittii, eiku paskaa…
JOHANNES: Sanoks kulttuuriministeri jotain?
ELMERI: Siit Kheekistä… Mut mä en tiedä kun se oli siinä Gloriassa,
sitte se on kulttuuriministeri, niin olikohan se siinä yksityishenkilönä
vai saaks… ministeri, sanoa mitään? Vai onks niin että jos on ministeri
pitää miettiä tosi tarkkaan… Kannustaa kaikkia alalla olevia, jotka
tukee valtion taloutta. Niinku Cheekilläkin on varmaan aikamoiset
verotulot. Ja onhan se kuitenkin aika siistii se meininki, mitä se tekee.
Vaikka oonkin ihan samaa mieltä miten Arhinmäki sen sanoi.
JOHANNES: Onhan se rehellistä… Siis sekä se mitä Cheek tekee,
että se mitä Arhinmäki sano.
ELMERI: Kyl mä ymmärrän sen, mut en mä olis tossa sen asemassa
sanonut tollasta.
JOHANNES: Mut miks se ei sais sanoa sitä ääneen?
ELMERI: Tottakai se voi sanoa, mutta kulttuuriministerinä, ei se voi
tukea vain ainoastaan sen omii juttuja. Pitää valitettavasti… Kaikkee
mistä kansa tykkää… Sanoa että se on hyvä juttu.
JOHANNES: Se on varmaan raskasta. Sellasesta saa vatsavaivoja.
ELMERI: Se on varmaan tosi inhottavaa.
JOHANNES: Tai siis mun mielestä on tärkeetä sanoa jos ei pidä
jostain… Vaikka mä oon kyl just huonoin siinä.
ELMERI: Sit joku sano että vittu se on ihan pelle, vittu se oli pelle
se Arhinmäki, kun heilutti sitä sateenkaarilippua. Mä en tiiä miten
se liitty tohon. Tohon juttuun. Että ”ihan merkityksetöntä pelleilyä”.
Sit mä mietin että mistä joku Alexander Stubb muistetaan, tollasista
maanläheisistä konkreettisista teoista… No ehkä siitä että se juoksee
jonkun maratonin, ja sytyttää sikarin, ja jotain tollasta, ja hymyilee ja
heiluttaa vähän Angry Birds kännykkää. Niin merkitseeks se mitään?
Verrattuna siihen että ottaa johonkin noin sairaaseen ihmisoikeuson-
gelmaan kantaa silleen… Et mä en ymmärrä miten se mun työkaveri
sanoikaan noin. Miten pystyy verrata tollasii asioita.
JOHANNES: Mä törmäsin just johonkin artikkeliin siitä millaisia
maskuliinisuuden malleja Suomen politiikassa esiintyy… Että
toisin kuin joskus sata vuotta sitten kun miestä pidettiin silleen
sukupuolettomana, neutraalina oliona, niin nykyään ”kriittinen
miestutkimus” yrittää selvittää miten se, että on mies ilmenee niinku
96
erilaisina tapoina toimia vaik työelämässä tai politiikassa… Tai että
nykyään seksuaalisuus on myös niinku työväline… Että meillä voi
olla nykyään sellasta perinteistä maskuliinisuuden ”performointia”,
joka on sellasta än äs protestimaskuliinisuutta, tyyliin Timo Soini.
Ja sit on toisena ääripäänä tällanen nykyaikainen, metroseksuaali,
uusliberalisti, Alexander Stubb…
ELMERI: Niin tavallaan, sellanen vähän Jersey Shore metroseksualisti,
joka osaa bisnestä.
JOHANNES: Tavallaan ne on just ne ylemmän keskiluokan metro-
seksualistiset miehet, jotka nykyään hallitsee yhteiskunnallisia
prosesseja, sellasii prosesseja jotka edellyttää tunneälyä tai sellasta, ja
sit tavallaan ne muut, turhautuneet miehet taas voi tukeutua sellaseen
naisvihaan tai populismiin ja maalaisromantiikkaan… Ja sit on tällasia
alakulttuuri-hahmoja, niinku Paavo Arhinmäki tai Jussi Halla-Aho
tai Pekka Haavisto… Jotka vetoaa sit omanlaisiin ihmisiin…
ELMERI: Tota tässähän oli hassua se kun lehdistö aina tarttuu näihin
juttuihin… Että Cheekkijuttu. Niin sitten Perussuomalaiset voi olla
sillai, että ”se on ihan mulkku kun se sanoo tollasta yhelle joka tekee
hyvää Suomelle”…
JOHANNES: Hassua että Persut sit haluu puolustaa jotain kokoo-
muslaista räppäriä, mieluumin kuin vassaria…
ELMERI: Silti Perussuomalaiset vertas Arhinmäen puoluepolitiikkaa
Stalinin tapohin… Mikä oli taas aika ihanasti sanottu. Että jos se sanoo
että Cheek on paskaa niin miten se on verrattavissa tohon, johonkin
hirmuihmisen juttuihin. Stalle oli vissiin vielä karmivampi kuin Hitlu.
JOHANNES: ”Karmivampi kuin Arhinmäki”.
(~4 sekuntia hiljaisuutta, viereisessä pöydässä puhutaan)
ELMERI: Tota on bommattu selkään tota jätkää.
JOHANNES: Haha. ”New York, Legendz”, siinä taitaa lukea.
(~3 sekuntia hiljaisuutta, nainen puhuu, sanoja ei erota)
JOHANNES: Nyt kun mä suljin sen mun Facebook tilin, niin mä
oon tajunnut kuinka mä en tarvii mitään tosta. Että mä oon paljon
vapaampi ilman sitä. Mul on enemmän aikaa, ja paradoksaalisesti
enemmän sisältöö elämässä. Tavallaan mä haluisin muuttuu vaan
täysin näkymättömäks, mut toisaalta tulla sillai todellisemmaks. Mä
oon myös tweetannut aika paljon nyt. Noi eri somejutut on niinku eri
huumeita, sit niin voi sillai sekakäyttää tai sit voi yrittää pysyä vaan
yhessä, tai tasapainottaa toista toisella, sit on joku yhteisvaikutus…
Mut just nyt mä nautin siitä että mä oon pääsyt irti Facebookista.
97
ELMERI: Mä mietin tossa viime viikolla ihan samaa. Kuinka mä
voisin vaan blokata kaikki noi lööpit. Silleen kun mä istun ruokapöy-
dässä töissä niin siinä on kaikki noi lehdet ja kaikki puhuu niistä. Ja
tänään oli taas hyvä esimerkki siitä miten noi iltapäivälehdet on vaan
mainospintaa. Joku Elastinen, Kids Voice juttu, iso lööppi, ajattele.
Pääuutinen oli se että Elastinen itki kun joku poika lauloi. Miten
se voi olla mahdollista, että se on siinä lööppinä. No tietysti, koska
tv-kanava ja lehti sopivat yhessä, tai miten ne nyt menee, sillai, että
nyt kun on se ohjelma niin ”nytten kirjotatte siitä sitten viikossa sen
ja sen verran”. Mitään ei oo tapahtunut. Se on niin läpinäkyvää. Ja
sitä pällistellään siinä R-kioskilla.
JOHANNES: Ehkä niinku ”oikeet asiat” on niin monimutkasii, että sit
tollaset puheenaiheet luo vaan sellasen tunteen, että voi olla aktiivinen
yhteiskunnan jäsen, kun tietää mitä tapahtuu…
ELMERI: Varsinkin nyt kun ei oo tapatunut mitään pahaa. No kohta
Syyriaan hyökätään. Sehän on sit taas jännittävää. Hykerrellään sit
taas toimituksissa. Kun ei oo taas kouluammuskeluja tapahtunut
pitkään aikaan. Niin sit onneks Elastinen itkee paskakyyneliä. Heh.
Bullshitkyyneliä… Sheissekyynel… Hyh hyh. Mut mä en tiedä miten
mä pystyisin blokkaamaan… Ehkä mä en sit vaan kato ollenkaan noita
iltalehtiä. Ja itelläkin on se ongelma että silti kattoo. Vaik vihaa sitä.
JOHANNES: Mä kuvittelin jotenkin että mä jään jostain ulkopuolelle
jos mä en oo Facebookis.
ELMERI: Kohtahan alkaa Julkkis Big Brother. Se on varmaan jännit-
tävää. Tavallaan. Tavallaan olis varmaan jännää kattoo ensimmäinen
jakso sitä.
JOHANNES: Tavallaan Big Brother ei eroo sillai hirveesti arjesta…
Ehkä se on se pointti. Mä en oo ikinä sillai seurannu, mä oon vaan lukenu
jotain niitä blogeja mis on koottu kaikki alastomuuskohtaukset…
ELMERI: Mut siihenkin on varmaan tarkkaan valittu kaikki persei-
lyjen ääripäät. Että ”otetaan toi koska se ei tuu ton kans toimeen”…
Kuinka ankeeta on edes miettii kuinka perseestä on Big Brother!
Kertoo kyl mustakin aika paljon silleen.
JOHANNES: Niin, pitäs vaan tehdä jotain ihan muuta.
ELMERI: Siinä mä oon itekin. Se on vaan niinku se mediaani tästä
kaikesta, ja mä oon vaan niinku osa sitä.
JOHANNES: En mä tiiä, ehkä kaikki uutiset ja juorut ja somepäi-
vitykset vaan on tarpeellisii, tai ne korvaa sen, että olis oikeesti
yhteydessä ihmisiin. Voi kattoo Emmerdalea ja kokea millasta olis
jos olis perhe, tai voi lukee Madeleinen vauvauutisia kun ei itellä oo
98
vauvaa, tai voi päivitellä Mikael Jugnerin rakkauselämää kun ei itellä
oo rakkauselämää…
ELMERI: Kuvittavin… Kuvottavin! Kuvittavin. Kuvottavin mainos
mitä mä oon nähnyt oli MTV3 Maxin kampanja missä mies ja nainen,
perheen isä ja äiti… Se nainen sanoo ”välillä minä elän”, ja sit se
pettää, ja se mies tekee jotain ruokaa lapsille, ja sit se sanoo ”välillä
minäkin elän”, tee äm äs, ja sit se ryöstää pankin, on urheilusankari,
tekee kaikkee. Mut kaikista kauheinta siinä on se että se nainen vaan
tekee huorin. Se on se siistein juttu mitä tää, luultavasti miespuolinen
copy, on keksinyt sille. Uskomatonta! Että se on mennyt läpi. Törkeintä
mitä voi olla.
JOHANNES: Mikä se idea on?
ELMERI: Se idea on se että ne elää ”välillä”, eli ne katsoo sen tyyppisiä
ohjelmia ja sarjoja. Tavallisia tylsiä ihmisiä, ja sit välillä ne ”elää”,
eli katsoo niit sarjoja missä ryöstetään pankkeja ja pelataan lätkää
ja tehdään huorin. Ja se on vaan surullista että sen naisen rooli on
tollanen ruma juttu.
JOHANNES: Tietyssä mielessä, miten elämä nyt on järjestetty, niin
mun mielestä se olis ihan oikein. Tää nyt ei ehkä enää liity tohon
mainokseen, mut tos kaikessa on mun mielestä jotain tosi pahasti
vialla. Tai siis miksei ne vaan eroa. Tai jos voi elää vaan välillä niin
tottakai tekee sit huorin. Jos asuu vankilassa. Nainen on raskaana
monta vuotta elämästään ja joutuu olemaan kotona sillävälin kun mies
käy töissä ja kapakassa ja lätkämatseissa. Tai perheellä on jotenkin
niin keskeinen rooli, se on niinku kahen ihmisen yhteinen työleiri,
minkä tarkotus on kesyttää ihminen sillai ”yhteiskuntakelpoiseks”.
Avioliitto solmitaan ”yhteiskunnan säilymisen” nimissä, jotta otet-
tais asuntovelkaa, joka maksetaan tekemällä jotain paskaa työtä, ja
työpäivän päätteeks on niin masentunut ja väsynyt että ei jaksa muuta
ku dokata tai kattoo lätkää…
ELMERI: Toisaalta, jos mies olis se joka pettää. Niin se olis vaan
cool jäbä, menee joku uus Zaran paita, mis on leveet kaulukset,
jonnekkin… Se ei olis ollu niin paha. Mut nyt se äiti peittelee lapset
nukkumaan ja sit vaihtuu että se viettelee jotain…
JOHANNES: Niin. Ehkä mies vaan oikeesti pettää.
ELMERI: Eli toi oli just oikein tehty. Koska mies pettää oikeesti. Niin
se varmaan menee. Mä en ollut taas ajatellut tarpeeks pitkälle tota…
Mut mä en pidä siit mainoksesta ollenkaan. Kuvottava mainos. Pisti
vihaseks.
99
JOHANNES: Ne on kans karseita ne sellaset mainokset missä ikään
kuin kuvataan ”koko elämä”… Se tais olla joku pankki tai joku, tai sit
oli se Getty Images, missä tipu syntyy munasta, sit vauva syö velliä,
sit lapsi leikkii koiran kanssa, sit poika ja tyttölapsi tapaa ensin sillai
latenssivaiheen leikeissä, sit teininä ne pitää kädestä, sit aukuisena
ne on töissä ja bailaa ja käy sodassa ja joutuu sairaalaan ja sit lentää
lentokoneella ja lopussa ne halaa ja pussaa ja sit syntyy taas joku
kanavauva munasta… Mua jotenki oksettaa noi…
(iPhone5 soi)
ELMERI: No moi.
(taustalta kuuluu innostuneen oloinen miesääni: ”pistä nyt sillai
perstuntumalta joku kiva arvio”)
ELMERI: Eikun mä oon Johanneksen kanssa tässä totaaa… Ahvenessa.
JOHANNES: (kuiskaa) Mä käyn vessassa.
(kolinaa)
ELMERI: En meinaa olla. Me tehdään semmosta pientä…
Haastatteluntynkää.
(taustalla kuuluu innostuneen oloinen naisääni: ”mul on kyllä hirveen
paljon mielenkiinnon kohteita”)
ELMERI: Sä meet salille vai?
(naisääni taustalla: ”tai se on hirveen vaikee määritellä sitä”)
ELMERI: Joo. Mä nyt oon täällä jos sallinette… En aijo olla pitkään.
Mut tota.
(naisääni taustalla: ”kyl mä käyn taidenäyttelyissä tai silleen...”)
ELMERI: Joo. No. Moi.
(kolinaa)
ELMERI: Joo, Tiina meni kotiin peseen pyykkiä ja siivoomaan.
JOHANNES: Ehkä sekin välillä elää?
ELMERI: Sit mä sanoin että mä oon Johanneksen kanssa baarissa että
tehdään sellasta haastatteluntynkäjuttuu, kun kuulostaa paremmalta
ilmottaa noin… Mutta joo. Mä oon ollut tosi onnellinen nytte.
- - -
JOHANNES: nyt päälle… Mihinköhän Leo meni, se käveli tosta ohi?
ELMERI: Ai nyt just? Mihinköhän se meni. Soitanks mä? Toivotta-
vasti… No on se jonkun Leon numero ainakin.
(naisääni taustalla: ”mua ei suurin osa ees kiinnosta, mä en ees tiiä
miltä ne näyttää, mä en tiiä mitkä niiden nimet on”)
100
ELMERI: No haloo.
(naisääni taustalla: ”että en mä kyl pidä kaikesta musiikista. Joku on
jopa tosi häiritsevää… En mä oon vaan niinku jotenki pystynyt”)
ELMERI: No siis tässä, täs tota Ahvenessa. No mä en tiiä mikä paikka
se on, me ollaan Johanneksen kanssa täs toises päässä… Aa siis,
sä tarkotit että sä oon menossa *palaveriin* sinne, mä ymmärsin
jotenkin että sä tuut meidän kanssa tänne tota… Joo joo. Just just, mä
luulin että se oli ironiaa niinkuin kaikki nykyään. Joo. Palaillaan. Moi.
(~2 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Eli se oikeesti oli menossa palaveriin.
JOHANNES: Sepäs hullua.
ELMERI: Niin on. Siitä ei hyvää seuraa.
JOHANNES: Niinkuin pitäis palaveria omassa sängyssä. Annakerttu
aina sano että sängyssä ei saa tehä töitä. Sänky on pyhä. Mut sängyssä
mä teen töitä parhaita. Ja mulle ehkä mikään ei oo pyhää. Tai on.
ELMERI: Mulle Tiina sanoo että sängyssä ei saa syödä. ”Et saa syödä”.
”Mut mä syön kuitenkin sit kun sä et oo täällä”. Mä myönnän rehel-
lisesti että mä aion kuitenkin sit syödä sängyssä. Voi voi… Mut aika
perus ihmisenähän tässä sit mennään, kun on kaikkii tällasia ongelmia
mistä äsken puhuttiin. Ja hyvin menee kun on kaikkee peruskamaa,
työtä ja ongelmia ja kaikkee! Sitähän se on. Ei oo ainakaan perus
tylsää. Että se perustylsyys on kärjistynyt tommoseks, niin sekin on
parempi kuin se perus tylsyys. Jotenkin.
JOHANNES: Niin. Joku joogi tai zen munkkikin mieluummin
ajattelee ”ei mitään” kuin ei ajattele mitään. Tai niinku Tohtori Glas
[Hjalmar Söderbergin romaanissa] sanoo, ensisijaisesti ihminen haluu
tulla rakastetuks, mutta jos se ei onnistu, niin sit ihailluks, ja jos ei
ihailluks niin pelätyks, ja jos ei pelätyks niin vihatuks. Koska vain
välinpitämättömyys on sietämätöntä… Että se tyhjyys on se mikä
on kaikista pelottavinta.
ELMERI: Niin mä ajattelin just, että apina jota ei ole, juoksee mereen
jota ei ole. Jotain pari mukavaa elementtiä, niinkuin meri, ja apina
joka on niinku elävä mut tyhmä, niin se on kiva ajatella sitä… Hienoja
unia on kyl näkynyt kans. Tohon edelliseen liittyen...
JOHANNES: Se oli kyl kans nerokas, että ”laita sinne Hessu”, jota ei
ole, joka sanoo ei mitään…
ELMERI: Kolme pistettä! OIikohan tässä siitä… Mun mielestä tässä
oli joku Hessu juttu…
(paperin rapistelua)
101
ELMERI: Hetkinen. Mä lisäsin sen ihan viime hetkillä tänne.
(taustalla miesääni: ”kaks keikkaa, kolme keikkaa, niin jossain
vaiheessa alkaa vähän väsyttää…”)
ELMERI: Niin tossa on toi arvoitus…
hessu ratsastaa pollella kylään.
polle ei ole juonut eikä syönyt kymmeneen päivään.
kylässä on kaksi taloa.
toisessa talossa on talli, ja toisessa sänky.
taloja on kaksi. hessu asuu toisessa,
mutta kukaan ei asu niissä.
onko oikeutettua antaa pollen lepuuttaa koipiaan. hessu makaa
puupedillä. hessu on
ihminen. hessu ei ole ihminen.
ELMERI: Toi on kolmen pisteen vihje toi Hessu on ihminen, Hessu
ei ole ihminen. Niin jotain tommosta…
JOHANNES: Toi on tollanen kōan arvoitus…
ELMERI: Kyllä. Se rauhoittaa kun ei tajuu. Mut hyvin oon nukkunut.
Mä en oo nähnyt painajaisia nyt kolmeen viikkoon. Tai kahteen viik-
koon. Mitä mä oon nähnyt kokoajan, jatkuvasti. Kauheeta taistelua,
että mä herään, että Tiina sanoo että mä puren hampaat yhteen ja
kiroilen ja tärisen, niin semmosta ei oo ollut enää. Se on hauskaa.
JOHANNES: Mulla oli pari yötä sitten uni, että mä oon ristei-
lyaluksella, joka on saapumassa satamaan. Tax Freessa on kaikki
alennuksessa, on valtavasti tavaraa laareissa, mut mä en osaa päättää
mitä mä haluun, ja mulla on jotkut luistimet jaloissa, niin mä vaan
kompastelen siellä, ja on hirveet jonot, ja mä meen jonottamaan
kassalle vaikka mä en tiedä mitä mä haluun…
ELMERI: Ja sä seisot siinä ja sä stressaat mitä sä haluut…
JOHANNES: Mä stressaan, ja kun mä tuun kassalle mä en vieläkään
tiedä mitä mä haluun, ja muut jonossa suuttuu mulle, ja joku sanoo
mulle että mä haluun kaapelin, joka muuttaa puheen tekstiksi ja
tekstin puheeksi…
ELMERI: Joo. Mä oon nähnyt joka yö pelkästään vanhoja unia
lapsuudesta ja nuoruudesta. Ainakin mä kuvittelen. Ja jotkut pitää
paikkansa koska mä muistan vahvasti ne. Siis ihan kaikki liittyy, mä
meen vanhoihin unimaailmoihin, jotka on edelleen siellä, vähän
vanhentuneena vaan, se on ihanaa…
102
JOHANNES: Ai niin että näkee että aikaa on kulunut…
ELMERI: Joo! Ja ne on vieläkin siellä, samat yksityiskohdat jotka on
tarkkoja, tulee nostalginen ja hyvä olo, unien se filis on semmonen
mitä ei voi sanoin selittää ikinä! Niistä saa vaan semmosessa puoliuni-
tilassa sellasia sekunnin kymmenesosan välähdyksiä, jotka muistaa,
sit ne häviä…
JOHANNES: Nääksä ne niinku vahvoina kuvina…
ELMERI: Joo, nään! Se on ihan sillai frst person shooter -meininkiä.
Kaikista tärkeintä unissa on miljöö, ja arkkitehtuuri, no vaik puolen
hehtaarin kokoinen juttu missä on jotain riisiviljelmiä ja tietynsuun-
taisia teitä ja siellä on tietynlainen joku funkkistalo, missä on tietyn
mallinen katos, jossain sisäänkäynnissä, tollasii tosi tarkkoja juttuja…
Esineitä. Mä näin unen äsken missä oli asuinalue Helsingissä, jossain
Pasilan lähellä, missä oli retkeily kautta sotakauppa, niin siellä oli
semmonen hieno North Facen kolmen nukuttava, siis… nukkumis-
säkki, siis mikä se on ”soovsäkke”, mikä se on, unisäkki, mikähän se
on, se missä nukutaan?
JOHANNES: Sänkysäkki?
ELMERI: Soovsäkken!
(naurua)
ELMERI: Makuupussi!
JOHANNES: Sitäkö sä ajoit takaa? Mä luulin että sä tarkotit sellasta
Fatboy säkkituolipussia…
ELMERI: Eikun se oli makuupussi, ja se oli niin hieno, ja se oli levi-
tettynä ja siihen mahtu kolme ihmistä nukkumaan ja siinä oli kaikkii
teknisiä juttuja ja kaikkii mesh juttuja, se oli niin siistiä… Sit siellä
oli rannekelloja mitkä oli niinku Super Nintendon pelejä muutaman
tuuman kellotauluissa. Sit mä maistoin vanhaa Jerky Beefä, minkä
mä olin muka maistanut unessa joskus nuoruudessa, ja ne oli vähän
vanhentuneen makuisia.
JOHANNES: Mä näin jonkin aikaa sitten unen missä on jotain
bisnesnaisia, jotka ajaa mua takaa, koska ne haluu mun läppärin, ja
ne heittelee mua tikoilla, ja ne tikat osuu mua rintaan…
ELMERI: Sattuks se?
JOHANNES: Sattu, koska ne tikat uppos mun lihaan. Ja sit tota…
Mä piilotan mun läppärin johonkin puun juureen, mut ne löytää
sen ja rikkoo sen…
ELMERI: Hmm… Sitten mä oon nähnyt kans… Sit mä näin noita
lapsuusunia, ku mä näin yhtäkkii semmosen unen – ”yhtäkkii”!
103
Niinku porilaiset sanoo ”nopeesti”, jos ne sanoo että, jos mä oon
kaupassa ja sanon että ”mä haen nopeesti vielä ton sellerin” niin
”mä haen yhtäkkii ton sellerin”… Se on tosi hämmentävää… Niin
mä näin semmosen unen missä tapasin mun lapsuuden ihastukseni,
semmosen tytön, mitä mä en oo muistanut, mä tapasin sen laivalla, ja
siinä oli se sama tunne, se sama ihastuksen tunne mikä oli sillonkin,
ihan niinku se olis muka se… Ehkä mä vaan huijasin ja simuloin sitä
sillai että mä kuvittelin että se oli sama. Mut ihmeellisii tommosii
vanhan ajan unia. Ja ei välttämättä mitään negatiivisia. Niinku
kauheen ahdistavia. Mut jotain työkiireunia, että mun pitää tehdä
leiskaa, ja sit mun materiaali on marsipaania, ja sit mä teen reliefejä
siihen marsipaaniin… Marsipaanireliefejä. Leiskoja.
JOHANNES: Niin. Mä luin just jostain ohjelmoijasta joka oli alkanut
ratkomaan töihin liittyviä ongelmia unissaankin… Ja sit se sai
burnoutin.
ELMERI: Okei. Tota, noh, näitä juttujahan mä, kun mä tein mun
opinnäytetyön, niin siinä mä lässytin niistä tekniikoista, että miten mä
muistan ne unet, miten mä voin hyödyntää niitä. Sit mä tajusin sen,
kun mä nään hirveesti unia että mä oon julkisissa, niinku taukotilossa,
niinku pukuhuoneissa ja tollasissa. Hirveesti näkee semmosia unia.
Sit on siellä ihan rauhassa ja saa tutkia kaikkii rapattuja pintoja,
irtoomisia ja pukuhuoneen metallikaappien kolhuja… Siinä tulee
semmonen ”hykerryttävä” olo… Hykerryttää aivoissa kun tuntuu
niin hyvältä. Sit kokeili, missä vois än äs oikeessa elämässä olla
semmosia paikkoja, että menis rauhassa jonnekin taukotilaan, ja
kattelis yksityiskohtia, ei menis kiireessä, olis siellä, niin se autto
tuomaan semmosta filistä, koska mä huomasin hirveen usein ne
liittyy taukotiloihin, ja semmosia että mä lukitsen sen ja saan olla ihan
rauhassa jossain pukukopissa ja filistellä, koskettaa jotain seinää…
Sit kun on kosketellut seiniä…
(hekotusta)
ELMERI: Niin sit tulee ne samat unifilikset mitä saa yleensä ainoas-
taan kun on vajoomassa uneen… Et sitä kannattaa kokeilla, että jos
muistaa mikä se paikka ja miljöö on niin hakeutua sinne ja filistellä
rauhassa ja ajan kanssa… Aika jännittävää.
JOHANNES: Niin se on kyl tylsää jos työt tulee uniin…
ELMERI: Tää on loppu! Mitä se tarkoittaa!
JOHANNES: Oho.
ELMERI: Olisiksä viel londinu mulle yhen?
JOHANNES: Juuh.
104
ELMERI: Se olis fantastista!
JOHANNES: Mä voin antaa mun kortin. Ootas mä yritän miettii, se
on kolme nolla nolla viis.
ELMERI: Kolme nolla nolla viis. Joo.
(kolinaa. Miesääni taustalla: ”…oikeesti suuri elämys siitä että olis
oikeesti, että miten niinku erilaisia ihmisten käsitykset voi olla, että
usein me ollaan vaan niin omissa [kolinaa] … Naisääni taustalla:
”Niin niin, sillai koska osahan on aika rajottuneita, vaik on sit sillai
että ’joo joo’ [kolinaa] … Miesääni: ”se on kans niinku tyhmää, ja on
erilaisia arvomaailmoja [kolinaa] … ja yks mielenkiintoinen juttu,
nyt tässä kun istutaan, niin ihmisen elämää on tutkittu, tai koen
itsekin edustavani samaa ihmiskoetta, mut tää on niinku tutkittu, että
netistä lähteneet suhteet kestää keskimäärin paremmin kuin ne jotka,
niinku, lähtee tuolta baarista tai jostain, ja se syyhän on periaatteessa
se, että jos sä poimit jonkun jostain baarista ja randomilla, niin se
lähtee nimenomaan siitä fyysisestä habituksesta ja vetovoimasta,
eikä välttämättä tuu ihan hirveesti mietittyä että mitä ne niinku,
mitkä arvot on, ja millast, mitä toinen oikeesti ylipäätän niinku
haluu elämältä, missä näkee ittensä viidentoista vuoden päästä, tai
kolmenkymmenen vuoden päästä…” Naisääni: ”Mut mistä tietää että,
kun mun kaveritkin sano, että se on tosi viihdyttävää [kolinaa] ….” )
ELMERI: Kiitos! Se oli viis viiskyt. Taas oli kallistunut.
JOHANNES: Sä sait jotain alennusta tolla kortilla?
ELMERI: Joo se oli neljä viiskyt, sit se hyppää, se on kuus viiskyt, mut
tällä kortilla se on viis viiskyt.
JOHANNES Pitäiskö käydä röökillä?
ELMERI: Joo käydään vaan. Nauhottaaks toi vielä?
JOHANNES: Joo.
ELMERI: Otetaaks se mukaan?
JOHANNES: Otetaan!
(kolinaa)
JOHANNES: Tää on ensimmäinen nauhoitus jossa siirrytään paikasta
toiseen…
ELMERI: Vai siirrytäänkö!
JOHANNES: Kolistellaan vaan.
(lisää kolinaa)
JOHANNES: Anteeks, haluaisittekste lukea tätä sillä välin kun me
käydään ulkona, ja sit kertoa meille millaisia ajatuksia se herätti? Vai
onko teillä kiire?
105
VANHA ROUVA: Ei, kun meillä ei ole silmälaseja.
JOHANNES: Ei silmälaseja, no ei siinä tapauksessa, ymmärrän, tää
on tosi pientä tekstiä.
(~6 sekuntia ei puhetta, kolinaa, suhinaa)
JOHANNES: Olinks mä liian hyökkäävä?
ELMERI: Et. Et ollenkaan.
JOHANNES: Mä vaan ajattelin että ne olis saattaneet nauttia siitä.
(autojen ääniä, sytyttimen ääniä)
ELMERI: Parhaat filikset mitä oon ikinä saanut on unista. Ja niiden
muistamisesta. Ja niihin palaamisesta. Ja ei voi niinku uskoa että palaa
siihen paikkaan. Onkohan se surullista? Että ehdottomasti, niitä ei voi
verrata mihinkään. Niinku än äs oikean elämän juttuihin.
JOHANNES: Mutta sulla onkin tosi rikas mielikuvitus, ”kaunis mieli”
niin sanotusti.
ELMERI: Niin. Mä oon hullu.
JOHANNES: Monien ihmisten unet esimerkiks on tosi tylsiä. Tai
mitä ne kertoo niistä. Tai yks mun kaveri kysy multa joskus, kun mä
sanoin että mä kirjotan päiväkirjaa, että eiks siitä tuu tosi tylsää, että
joka päivä kirjottaa vaan että ”heräsin aamulla, söin, menin kouluun,
tulin kotiin, söin, menin nukkumaan”…
ELMERI: Hehehe. Ehkä jollain on tollasta!
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Mitähän vielä niistä unitekniikoista…
JOHANNES: Onks sulla usein niin että pystyt vaikuttamaan niiden
sisältöön?
ELMERI: On, on kyllä, että pinnistää ja päättää että tohon nousee
nyt tommonen rakennus ja tommonen hahmo tulee juttelemaan
mulle… Ne vaan tosi harvoin onnistuu täydellisesti. Välllä ne hajoo ne
jutut… Unet on niin mielettömiä. Mä en ikinä pysty kertomaan niistä.
Miltä ne tuntuu. Ne ei oo samoja filiksiä kuin mitä valveilla pystyy
tuntemaan. Tai nousuhumala, tai rakastuminen, ne ei oo mitään, ne
on kaikki ihan uniikkeja… Ja sitten se on onni jos palaa johonkin.
Välillä kuvittelee että löytää sen paikan, mutta sit ne onkin rapistuneet
ne paikat, tietysti… Tottakai…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
ELMERI: Mut sitten se yks tekniikka on se että herää yöllä ja piirtää
piirustuskirjaan, piirtää pimeessä, ettei näe mitään. Ne on tosi, aitoja,
ne muodot mitä niistä tulee… Niitä voi käyttää vaikka sit noissa
runokirjoissa.
106
JOHANNES: Mä oon kans nähnyt joskus mielestäni maailman
nerokkaimman sarjakuvan, ja sit herännyt ja yrittänyt piirtää sen,
mut sit aamulla kun mä katoin sitä se oli ihan typerä eikä siinä ollut
mitään järkee…
ELMERI: Mä en tiiä muuta ku sen että ne muodot on yllättäviä.
Ja sitten kun on kattonut niitä skitsofreenikkojen tekemiä jännit-
täviä piirustuksia, mistä ei voi ymmärtää mihin ratkaisuihin ne on
päätynyt, niin ne on samalla tavalla vitun vaikeita, niin ettei niitä
pysty tekemään… Niitä sit yrittää apinoida päivisin sillai että menee
koskettelemaan seiniä, ja pukukoppeihin… Joskus se toimii…
JOHANNES: Niin kun hereillä ei vaan voi ymmärtää… Tai se
semmonen ”koodaamaton virta” joudutaan muuttamaan vaan banaa-
liks puheeks missä pitäis olla jotain järkeä ja joku ”juoni”, tai se uni
on vaan niin paljon rikkaampi, koska se ei oo niinku valmis vielä…
ELMERI: Esimerkiks se että sä otat matkalla valokuvia ja näytät
kavereilles niin eihän se kerro yhtään mitään mistään.
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva
tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva
ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne menee vaan pilalle. Ehkä
se on vähän sellanen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan
jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen
kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se
luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.
ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonkin Facebookkiin kivoista
jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.
JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu että jopa
vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai
tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteet ehkä on
semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä
taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä
tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!
ELMERI: Kyllä. No toi some juttunsa nyt on vähän oma juttunsa.
Vähän niinku LinkedIn.
JOHANNES: Jossain oli joku otsikko: ”Työnantaja, älä tuijota työn-
hakijan CV:tä, vaan mene katsomaan hänen Facebooksivuaan.”
ELMERI: Mitä ei sais tehdä edes!
JOHANNES: Ja Kela oli evännyt joltain pariskunnalta asumistuet,
koska oli käynyt ilmi että ne on yhdessä, vaikka ne oli ilmottanut
viranomasille, että ne on vaan kämppiksiä…
107
ELMERI: Ihmeellistä. Eihän ne sais tehdä niin. Niiden pitäis tehdä
hirvittävä tutkimustyö, mihin niillä ei oo oikeutta. Tai jotain.
JOHANNES: Niin. Me tavallaan valvotaan itse itseämme tehok-
kaammin kuin mikään poliisilaitos.
(~11 sekuntia askelia, kolinaa)
ELMERI: Ymmärsithän sä ton, että toi on kolmonen?
JOHANNES: Aaa. En. Sitä mä en ajatellutkaan! Mä luulin että se on
suojatie…
ELMERI: Eikun (hekotusta) se on [roomalainen] kolmonen, se ei
oo tie.
JOHANNES: Niin joo, se on vaan lytistetty tollai jotain kaheksankyt
prosenttia…
ELMERI: Joo se on lytistetty.
JOHANNES: Tottakai.
ELMERI: Kyllä.
JOHANNES: Noi on kivoja noi kohdat, että noi on niin pieniä että
se on ”virhe”…
ELMERI: Vähän niinkuin se Tamarinin är-kirjaimen pieni väkänen
siellä. Mitä ei sais ikinä logoissa olla. Semmosia suhteettoman pieniä
yksityiskohtia…
(paperin rapistelua)
ELMERI: Tää oli yhestä unesta minkä mä piirsin aamulla. Mikä
keskitty tähän kohtaan. Sit mä hengasin tossa ton katoksen päällä, ja
sit siinä ei ollut muuta kuin tää, tie lähti tonne ja tie lähti tonne, ja se
herätti jotain filiksiä.
JOHANNES: Mä katoin että se on vähän akuankan näkönen…
ELMERI: Kai se sekin voi olla.
(paperin rapistelua)
ELMERI: Niin tää on kun oltiin Mikon kans Köpiksessä viime vuonna.
Oltiin puistossa ja tehtiin jotain pseudotieteitä. Mikä hirveesti ”teki
järkeä” niin sanotusti, make sense, miten se nyt sanotaan, tekee järkeä,
tehdä järkeä, mut en mä sit oikeastaan muista mitä nää tarkottaa. Siellä
on jotain naamareita jotka kiertää tonne ja jakautuu ja sit ne naamarit
menee murskaks tonne noin. Ne jää rikkinäisinä sinne alas…
JOHANNES: Tää muistuttaa mua unesta mikä mulla oli lapsena,
ehkä mulla oli kuumetta tai jotain. Iso King Kong söi mut, ja mä olin
sen vatsalaukussa, ja kaikki mun eri ruuminosat oli sillai irrallaan
toisistaan, lillu siellä ympärinsä, ja sit siellä oli myös se Mad-hahmo,
108
Alfred E. Neuman, se pisamanaamainen poika, ja me sovitaan että
meidän irtonaiset kädet auttaa toisiaan kasaamaan meidän kehot…
Niin sit me oltiin molemmat ehjiä ja viillettiin auki sen King Kongin
vatsa ja päästiin ulos.
ELMERI: Vähän niinkuin muuan Joona niminen hahmo, käveli valaan
vatsasta ulos.
JOHANNES: Sillai, nyt tulee mieleen että se on vähän niinku Osiris
myytti, missä Osiriksen veli murhaa Osiriksen ja pilkkoo sen pienii
paloihin ja levittää ympäri Egyptiä… Sit Osiriksen vaimo Isis kerää
ne palat ja liimaa ne yhteen…
ELMERI: Joo. Niitä on varmaan paljonkin… Sit mä oon tietty nähnyt
paljon klassisia hampaanirtoomisunia, teini-iästä lähtien, perus
seksuaalisuus-kehittymisjuttuu…
JOHANNES: Mulla on sellasia edelleen.
ELMERI: Mä oon nähnyt viimeksi [ei erota], ja sit ne heiluu ja niitä
tippuu ja ne on paskana, niin semmosen mä näin, se oli aika hauskaa
kyllä, pitkästä aikaa, muisti, hirvee kiristys leuassa, kaikki tippuu…
JOHANNES: Mätänee…
ELMERI: Kyllä. Mätänee… Sit semmoset unet on kans hauskoja mis
sut tapetaan tai telotetaan.
JOHANNES: Joo, mä oon kans usein kuollut unissani.
ELMERI: Niin mäkin.
JOHANNES: Mua on ammuttu jollain konekiiväärillä, tai puukotettu,
tai pilkottu palasiks, tai jollai juustohöylällä, tai just joku pommi, tai
että tippuu jostain korkeelta…
ELMERI: Sama juttu. Telotettu kuoliaaks. Ammuttu päähän. Mä
nään hirveesti unia sellasista rapistuneista venäläisistä puukylistä,
hirsilinnakyliä, missä asuu jotain meth narkkareita, joilla on jotain
salamyhkästä bisnestä, ne on jotain puoli-ihmisiä, ja mä meen sinne
ja se on tosi outoa. Sit mut viedään tapettavaks jonnekin. Ihmeel-
lisiä hirsilinnoja. Bomba. Missä se Bomba talo olikaan? Karjalassa,
mestoilla, jossain. Joku legendaarinen hirsilinna jossain.
JOHANNES: En tiedä.
(~5 sekuntia hiljaisuutta, siitten Elmeri alkaa hyräillä Seals & Crofs
kappaletta ”Summer Breeze”)
ELMERI: Olis hirveetä olla ton näkönen sivuprofililtaan. ”Oblah”.
JOHANNES: Toi muistuttaa sitä mykkää miestä joka kerjää
keskustassa.
109
(Elmeri jatkaa hyräilyä, paprin rapistelua)
JOHANNES: Onks tää pastissi siitä…
ELMERI: On. Joo mä just tajusin. Bol.
JOHANNES: Bilbol.
ELMERI: Mä vast vähän aikaa sit tajusin, että se on siitä.
JOHANNES: Olitsä ”bilbolla” kun sä teit ton?
ELMERI: Mikä vittu se on, Gallen Kallela, Akseli Gallen-Kallelan
autokuva.
JOHANNES: Tolla on tommoset valtavat sieraimet.
ELMERI: Ja pussit.
JOHANNES: Kivekset nenän alla… Se näyttää tyytyväiseltä.
ELMERI: Niin näyttää… Ehkä se on Hessu.
JOHANNES: Se on ”tulessa”…
ELMERI: Hirveesti ”viiliä” esiintyy näissä mun runoissa. Viili varmaan
tarkottaa sellasta verkkaista ajan kulua… Viili. Se on niinku elämää,
niinku spermaa, sellasta hitaasti liikkuvaa. Ehkä.
JOHANNES: Lima on kiehtovaa.
ELMERI: Mmm.
(Paperin rapistelua)
JOHANNES: Tahmea on inhottavinta, se tarttuu, eikä sitä saa pois…
Se tarrautuu suhun. Niinku kuolema…
ELMERI: Varsinkin jos se on sellasten inhottavien hyönteisten
limavisvaa…
JOHANNES: Saksalaiset aikoinaan keksi että ihminen voidaan kastaa
hunajaan ja kärpäset sit munii siihen ja syö sen…
ELMERI: Kiinalaiset!
JOHANNES: Ehkä ne oli kiinalaiset.
ELMERI: Mä luin että se oli hirvee kidutuskeino, että ne juotti hunajaa
ja maitoa, ja sitten ne vei sen luodolle ja siveli hunajalla ja sitten
pikkueläimet tuli munimaan sen haavoihin, ja sitä pidettiin elossa,
viisikin päivää, ja se kipu on sellasta… Se kuoli varmaan sit.
JOHANNES: Kiinalaisilla oli myös se viipalointi, slow slicing, että
viilletään hitaasti pieniä paloja kerralla… Jos oli tappanut vanhem-
pansa tai pettänyt…
ELMERI: Se oli se ”tuhat viiltoa” juttu!
110
JOHANNES: Niin, se oli sekä julkinen nöyryytys, sit hidas kuolema
ja sit vielä tuonpuoleisessa sun ruumis on palasina, epäkokonainen…
ELMERI: Niistä löytyy ikäviä mustavalkoisia kuvia, vielä kun se kiel-
lettiin vasta tuhatyhdeksänsataaluvun alussa, tuhatyhdeksänsataaviis,
kiellettiin mun mielestä…
JOHANNES: Mun mielestä se on kiinnostava kela että ”syyllisyys”
on tullut oikeuskäytäntöihin tosi myöhään. Tai rankaiseminen on
merkinnyt tosi montaa eri asiaa aikoinaan, ihan eri asioita kuin
nykyään… Mut niin kauan ku rangaistukset kohdistu suoraan ruumii-
seen, niinkuin kidutus, niin ketään ei kiinnostanut missä mielentilassa
sä olit tehnyt, tai mitä motiiveja sulla oli tehdä se rikos… Ja sellasessa
tilanteessa se rikoksen tekijä ei vielä kokenut syyllisyyttä siit teostaan,
se ei katunut, tai ajatellu ”voi kun mä en olis tehnyt sitä”, vaan se
ajatteli vaan ”vittu kun mä jäin kiinni, vittu kun tää meni pieleen tää
juttu”… Että niin kauan kun ihminen vastas teoistaan sen ruumilla
niin ketään ei kiinnostanut sen ”sielu” tai ”omatunto”…
ELMERI: Syyllisyys on kyllä hassua, että jos sä podet syyllisyyttä niin
sä saat pienemmän kakun…
JOHANNES: Nimenomaan.
ELMERI: Ilmeisesti se menee niin. Toi on jännittävä kyllä toi ”kadutko
tekoa?”… Tänään Hesarissa oli siitä, mä en halunnut lukea sitä, mut
taas Anneli Auer jutusta. Että ”Miksi Anneli Auer ei itke?”, mua alko
ahdistaa jo se otsikko ja mä näin että siinä oli pitkät analyysit siitä…
JOHANNES: Niin. Niinku ”pahinta” on se että se ei itke…
ELMERI: Jotain semmosta, se ei itke koska ”jotain”, mutta sitten
”jotain”, koska ”jotain”… Ihan hirveetä. Mä en haluis enää ikinä
nähdä sen Anneli Auerin kasvoja missään. Se on niin karmiva show.
Paljon hauskempi show oli aikoinaan, Sky Newsilta kun tuli, se
O.J. Simpson… Samoin tää… tää… kuka tää oli tää Yhdysvaltain
presidentti?
JOHANNES: Bill Clinton.
ELMERI: Bill Clinton. Sen se Monica Lewinsky -juttu, se oli niin
hauska. Me katottiin isän kanssa, varsinkin sitä O.J. juttua ja naurettiin
vaan… Se oli niin… Jäätävä oikeudenkäynti. Se on yks hauskimpia
muistoja mitä mulla on lapsuudesta.
JOHANNES: Oliks Clinton koskaan sit ”pahoillaan” kun se jäi kiinni…
ELMERI: Mikä se oli, oliks sen rikos se että se petti vaimoaan…
JOHANNES: En kyllä muista.
111
ELMERI: Mun mielestä Bill Clinton on kaikkien aikojen siistein
Yhdysvaltain presidentti. Mukavin ja hassuin ja hölmöin. Oliks sillä
mitään sotaa? Ei. Oliks sillä Persianlahden sota? Onks se ainoa presi-
dentti joka ei oo sotinut? Eikun nyt mä muistan. Oli Kosovo. Mikä
oli ihan hirvittävä juttu. Mun mielestä se tais olla Clintonin aikana.
Se oli kauheeta. Mä muistan ysiysi talvella. Jouluaattona hyökkäs
Yhdysvallat, tai siis NATO. Ihan vitun kauheeta, että jouluaattona
hyökätään. Se on varmaan kuvottavin sota… Varmaan kaikki sodat
on kuvottavia.
JOHANNES: Mogadishuun oli nyt tulossa TEDx…
ELMERI: Mikä se oli, mä en nyt saa päähäni?
JOHANNES: Sellanen luentoformaatti, missä menestyneet ihmiset
kertoo jostain missä ne on hyviä… Sit siellä on jotain paikallisia taitei-
lijoita ja toimittajia ja lääkäreitä… Mut siellä on edelleen kaikenlaista
epävakautta, viime vuonna joku islamistiryhmä hyökkäs yhteen YK
tukikohtaan ja tappo jotain melkein pari kymmentä ihmistä…
ELMERI: Onks Mogadishu Somaliassa?
JOHANNES: Joo.
ELMERI: Onks Somaliassa sisällissota vielä?
JOHANNES: Sen TEDxMogadishun jonkun tiedotteen mukaan sota
päätty kakstuhattakakstoista…
ELMERI: Mut siellä on varmasti jotain sissijoukkoja vielä. Tekee törke-
yksiä. Se on jännä se Somalia, ne merirosvot on kaiketa suurimmaks
osaks sieltä. Paitsi, että nyt yllättäen näiden kaikkien toimenpiteiden
myötä, kun jotkut sotalaivat on pantu sinne laittamaan jöötä, niin
ne on siirtyneet länsirannakolle. Että siellä on nelkyt prosenttii nyt
näistä laivaryöstöistä. Mikä on aika jännittävää.
JOHANNES: Joo..
ELMERI: Mogadishu. Asuin ”Mogadishu Avenuella” kaks vuotta…
Merirastilassa. Onks se Merirastilankatu tai tie tai katu? Mut sillä
oli tollanen nimi koska siellä asu somaleita niin paljon. Mogadishu
Avenue, pitkä katu… Paskin ajanjakso elämästäni kyl. Ilman mitään
rasistisia… Syitä… Se oli vaan paskinta paskaa.
JOHANNES: Niin. Täällä etelässä ei kyllä ole mitään pakolaisia.
Tehokkaasti ne on rajattu pois, tonne mahdollisimman kauas…
Niin saa Halla-Aho olla rauhassa Tehtaanpuistossa, korkeintaa jotain
homoja siellä kenelle se voi vittuilla.
ELMERI: Kyllä.
112
JOHANNES: Se on kyl sellanen ressukka… Nahkasäkki täynnä vihaa.
Kiukkupussi.
ELMERI: Se on vaan vihanen ihminen, ei siinä oo sen kummempaa.
Ja sit se on kekannut keinon…
(taustalla mies ja nainen nauravat ja puhuvat kovaan ääneen mutta
sanoista ei saa selvää)
JOHANNES: Se kanavoi vihaa…
ELMERI: Pitäiskö meidän puhua tosta Sotšin olympialaisista ja
Venäjän tilanteesta?
JOHANNES: Ehkä ei. Se on niin kamalaa.
ELMERI: Eilen vaan mietin, kun katoin illalla Urheiluruutua ja siinä
toi Aurinkokuningas [Juhani Tamminen] kerto miten hienosti on
maajoukkueella kun on uus valmentaja ja uus meininki, Suomi vissiin
voitti nyt jonkun Tsekin turnauksen, Venäjän ja Ruotsin ja Tsekin
puhtaalla nollapelillä, ja sitte Teemu Selänne vielä pelaa viimeisen
kautensa NHL:ssä nelkytkolme vuotiaana, ja se sano että ei ollut
syynä se että on Sotšin olympialaiset, vaan että se on muuten vaan
siisti juttu, ja sitten mä ajattelin että mä en aijo kattoo niitä Sotšin
olympialaisia, mut toisaalta, eihän se vaikuta mitään…
JOHANNES: Mun mielestä se on surkeeta että melkein kukaan ei oo
ottanut siihen sillai hirveesti kantaa…
ELMERI: Paitsi Arhinmäki…
JOHANNES: Tai se on jotekin tosi surullista että David Cameron
vaan dismissas sen Stephen Fryn vetoomuksen sillai, että parempi
mennä paikan päälle katsomaan mikä tilanne, vaikka kaikkien pitäis
vaan boikotoida sitä kisaa…
ELMERI: Toivoisin kyllä että joku iso maa vetäytyis noista koko
kisoista ja sen vanavedessä muita pienempiä, sillai että niistä tulis
tynkäkisat eikä niillä mitaleilla olis arvoo. Mut niinhän nyt ei tapahdu.
Yrjöttävin asia kyllä mitä voi olla, toi homohomma, homojen syrjintä,
uskomattomin pitkään aikaan, mikä koskettaa… Mietin että mikä
siinä on, eihän ne saa rahaa siitä, valtiolta, mitenkään, että miksi?
Mut onneks ei oo mun tehtävä ymmärtää… Tulee vaan surulliseks.
JOHANNES: Saa kyllä monet asiat tällä vaikuttamaan tosi mitättö-
miltä. Että ”mikä on graafsen suunnittelun ongelma?”…
ELMERI: Jengii tapetaan sen takii että ne ajattelee rakkaudesta eri
formaatissa…
(~3 sekuntia taustahälinää)
113
ELMERI: Mistähän ne palaveeraa siellä, Leo Lelukka… Varmaan
jostain olympiajutuista.
JOHANNES: Noh. Leon pitää tehdä työtä.
ELMERI: Kyllä. Sillä on nyt kova vuokra kun sillä on toi lukaali. Niin
sen on pakko palaveerata.
JOHANNES: Oli mullakin vuos sitten… Tai se alko ehkä sillon
taittua… Tai sillon kun mulla oli niitä velkoja, niin mä koin että
onnellisuus olis sitä että rikastuis ja pääsis veloistaan ja vois muuttaa
isoon asuntoon, omistusasuntoon, ja sit vois ostella kivoja huonekaluja
nettikaupoista, ja sit pedata sillai että kun lapsi tulee niin kaikki olis
valmista, ja sit vois välillä, kun sais hetkeks ”omaa aikaa” vetää jurrit
ja säntäillä taas ympäri stadia ”äijien” kanssa… Tai en mä sitä ehkä
sillai tietosesti ajatellut noin, mutta tavallaan tota kohti mun elämä
vaan oli menossa, sillai täysin itsestään. Lapset on niinku helppo alibi
sille että tekee sellasta työtä mistä ei pidä…
ELMERI: Niin, lapset on kyllä tommonen.
JOHANNES: Mulla oli pitkään silleen miljoona järkisyytä, miks
niitä ei pidä hankkia, eikä yhtään syytä miks pitäis… Pitkään mä
ajattelin että mussa on jotain vikaa, että mä oon puutteellinen, että
multa puuttuu vaikka tietty määrä serotoniinia aivoista, minkä takii
mä en voi kuvitella tarpeeks onnellista tulevaisuutta, että se olis se
syy… Mut siitä lähtien kun mä oon päässyt irti siitä ajatuksesta että
”perhe” on joku asia missä mä oon, niinku oksa puunrungossa, ja
mun kautta siihen kasvais lisäoksia, ja nää kaikki on kiinni toisis-
saan ja juurissaan, ja nää juuret on niinku sellanen raskas kirous tai
”kohtalo”… Tai sillai mä en oo halunnut vaan tehdä samaa virhettä
kuin mun vanhemmat, jotka hankki mut vaikka ne ei ollu vielä
päässeet eroon omista vanhemmistaan ja niiden ongelmista… Mut
tavallaan, ehkä jos ”perheen” vaan niinku repis ylös sukujuurineen,
tai siis jättäis vaan taakseen, niin miks ei… Mut sen pitäis tapahtua
sillai vapaana, vapaaehtoisesti, eli omilla ehdoilla, ei sillai että joku
on kantanut viiskyt vuotta jotain paskoja ideoita mukanaan ja sun
pitää kunnioittaa niitä koska te ootte sukua…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Niin se on kyllä samaan aikaan se kauhein ja ehkä
myös rauhoittavin ajatus, että lapsi tavallaan syrjäyttää sut sun omasta
elämästä, että yhtäkkiä sun elämän ”tarkotus” onkin vaan jonkun
muun elämän ylläpitäminen tai hoivaaminen tai jotain… Sillon kun
mulla oli sen eron jälkeen se koira, niin vajaan vuoden, se oli kyl ihana
koira, koirahan on sellanen ”rakastamiskone”, että sen koko olemus
114
on sitä että se tarvii sua ja sä voit saada mielihyvää siitä että sä pidät
sen hengissä, mut samalla mua jotenkin vitutti että se oli niin avuton,
se ei olis pärjännyt hengissä missään yksin, enkä mä voinut olla enää
ikinä vapaa – tai no, nyt mä oon, kun se on annettu pois – mut jos
mä menin johonkin niin periaatteessa joka hetki oli niinku pois siltä,
tai mä olin sidottu siihen…
ELMERI: Kaikki ihmiset sanoo mulle että ”sä oot just se henkilö
jonka pitää ekana ottaa koira!”, ja just sen takia mä en ota, koska mä
tykkään niistä niin paljon, mut mä en oo miljonääri joka voi olla
kokoajan kotona.
JOHANNES: Niin.
ELMERI: Sit se olis siellä.
JOHANNES: Koirat sopii vanhuksille.
ELMERI: Tietysti. Niil on aikaa ja ne kävelee hitaasti. Matkat on
pitkiä… En tiedä. Hyvältä musta tuntuu. Ei must oo ikinä tuntunut
näin hyvältä. Mä oon ihan tyytyväinen omista ongelmistani kyllä. Se
on ihan kivaa. Semmosta se on. Mä luulen että sitä pitää varoa että
menis jotain sellasta hyvää kohti…
JOHANNES: Niin siis pitää vaan tavotella jotain intensiteettiä…
ELMERI: Jännittävintä mun mielestä on se että joku ”mielenrauha”,
mun mielestä se on pelottavinta mitä on, koska hulluks tulemista
edeltää mielenrauha. Jos sulla on mielenrauha, niin sä keksit sen, että
sä tuut hulluks. Mun mielestä on tosi hyvä olla kaikkia perusongelmia.
Vaikka jotain fyysisiä vaivoja, että jalka on poikki, tai ihmissuhteessa
on ongelmia, tai työjutuissa, tollasta peruskamaa…
JOHANNES: Tietty negatiivinenkin sisältö on parempi kuin ei
sisältöä, mut positiivinen sisältö on yleensä parempi kuin negatii-
vinen… Tai niin, en mä tiiä… Oikeestaan negatiiviset asiat ehkä just
on tärkeimpiä koska niistä kehittyy eniten… Tai tavallaan kaikki
tuntemani mielenkiintoset ihmiset on joutunu käymään läpi jotain
kauheeta ja se miten ne tulee siitä läpi tekee niistä sellasii… Ehkä
viisaampia…
ELMERI: Negatiiviset asiat on vaan niin paljon voimakkaampia.
Säteilee enemmän. Kun hyviin asioihin tottuu aika nopeesti. Jos
metrossa istuu sata ihmistä ja vaan yks niistä on hullu niin se pilaa
sen koko jutun. Sitäpaitsi niihin mukaviin juttuihin tottuu, ei niitä
ees arvosta. Se että ihmiset on mukavia metrossa, ei sua kiinnosta.
JOHANNES: Mut sit on ehkä jotain erilaista positiivisuutta, niinku
”taistelua” mitä käy yhdessä tai jotain…
115
ELMERI: Sitä mä just sanon, että mä oon tyytyväisempi kuin koskaan,
että mulla on kaikkee paskaa. Sitähän se ihmisyys on. Kaikist parasta
on se että mä en haluu mitään tavaroita. Mä en keksi yhtään tavaraa
mitä mä haluisin. Mitään. Se on jo aikamoinen hyvä, mielenrauhainen
juttu, sen ohella voi tulla vaik mitä ihmissuhde ongelmia… Paitsi GTA
vitosen! Mä ajattelin tänään ennakkotilata sen!
(hekotusta)
ELMERI: Koska mä nään niin paljon unia jotka toimii Grand Tef
Auto fysiikalla, että mä rämpytän juoksunäppäintä ja yritän tarttua
esineisiin ja mä en osu jos mä en oo kohdalla, se on ihan kauheeta…
Mä pelasin joskus Grand Tef Auto kolmosta, mä pelasin sitä aika
paljon, ja mä ryöstin jonkun auton ja mä ajoin ylös vuorelle ja mä
katsoin virtuaalista auringonnousua, ja olin ihan vitun hyvissä
filiksissä siitä, kuuntelin samalla musaa, ajattele miten ankeeta! Ja
se on vaikuttanut ihan vitun voimakkaasti muhun…
JOHANNES: Mulla on ollut kyl kans upeita kokemuksia kun mä
oon pelannut jotain Civilizationia tai Alpha Centauria, tai Doomia
tai Alien vs. Predatoria, mut jo sillai Descent tai joku Commander
Keen oli ihan älytön juttu, mitä mä olisin voinut tehdä loputtomiin…
Nykyään mä oon pelannut lähinnä Call of Duty: Modern Warfare
kakkosta, tai me ollaan pelattu toimistolla sitä… Nyt mul ei tosin
oo sitä enää uudella koneella. Mut lapsena kun mä sain jonkun
Pelit-lehden mukana kasan diskettejä mis oli jokaisessa jotain viis
peliä, enkä mä millään ehdi pelata niitä kaikkia yhen päivän aikana,
ja koko yön mä nään vaan unta että heräisimpä mä kohta että mä
voisin pelata…
ELMERI: Joo hirveesti mä nään peleistä unta, esimerkiks sellasta
Sonic the Hedgehog -fysiikkaa, että ihan hysteeristä juoksua, vilinää,
ja tuntuu että se voi kestää tunteja se uni, ja mä vaan teen sen sillai,
raivojuoksulla, ja se saattaa alkaa alusta, ja mä oon vähän pettynyt
koska se on niin raskasta seurata sitä unta, koska se on niin raivokasta
ja hysteeristä, seurata sitä, koska mä tiedän mitä siinä tulee seuraavaks
tapahtumaan.
JOHANNES: Musta tuntuu että pelimaailma on tosi hyvä, tosi inspi-
roiva ympäristö, tavallaan parasta mitä ihmiskunta tai kulttuuri on
tuottanut… Ne on niin hienoja kans ne Jon Rafmanin videot, missä
se on leikannut kohtia vaik Max Pain kolmosesta, ottanut sellasii
tuokiokuvia niinku taistelun jälkeisistä kohtauksista, tyhjistä lento-
kenttäterminaaleista, missä lojuu ruumiita mut rullaportaat pyörii
edelleen, tai junavaunu joka on liikkeessä ja kikkialla on luodinreikiä
ja aurinko paistaa sisään rikkinäisestä ikkunasta ja savuu leijailee, ja se
116
puhuu monotonisella äänellä muistamisesta, muistelee muistamista,
sellasta tosi sentimentaalista Austerlitz-tyyppistä haikeutta, ja sit tulee
joku auringonnousu ja yksinäinen helikopteri nousee pilvenpiirtäjien
yläpuolelle ja lentää tiehensä… Ne on melkein vaikuttavampia kuin
sillai oikeesti kuvatut elokuvat. Jotenkin niiden virtuaalimaailmojen
tietty könöys vaan voimistaa sitä tunnetta, ne on niinku enemmän
totta koska ne ei yritä olla totta, tai sillai… Ne vaan triggeröi jotain
aivoissa, mikä on tosi intensiivistä.
ELMERI: Peleissä on myös mielenkiintoista se että sulla on saman-
laisia semmosia toiveita hyvästä olosta, muun muassa se, että toivoo
että pääsis tonne, että kunpa mä pääsisin tonne, kunpa mulla olis
tätä – se on ihan verrattavissa…
JOHANNES: Jotenkin pelimaailmassa on aina järkeä. Jopa sillai
Second Lifessä, vaik ei oo mitään tiettyä tehtävää, niin se on jo itses-
sään jotenkin tarpeeks että on siellä, että tuntuu että sitä voi tehdä,
että sitä ei tarvii enää selittää… Toisin kuin nyt vaik elämässä, missä
moni kokee jotain ”merkityskriisiä”…
ELMERI: Ooksä pelannut sitä?
JOHANNES: On mulla sellanen hahmo.
ELMERI: Mä en oo ikinä pelannut.
JOHANNES: Mut mä en päässyt ikinä pois siitä aloittelijoiden saarelta.
ELMERI: Okei. Ai siinä on semmonenkin juttu.
JOHANNES: Mä jotenkin tupsahdin sellaselle saarelle missä on vaan
kaikkia muitakin noobeja.
ELMERI: Mitä sun pitää tehdä että sä pääset pois sieltä?
JOHANNES: Mä en tiedä!
(hekotusta)
JOHANNES: Mut se oli esimeriks upeeta että oli Pekka Haaviston
vaalivalvojaiset Second Lifessä. Mä en tietty voinut osallistua kun
en löytänyt sinne, mut mä kuulin että siellä sit kaikenlaiset avatarit
joukossa kattomassa virtuaalisesti YLE:n suoraa lähetystä…
ELMERI: Joo. Pelit. Pelit on hyviä.
JOHANNES: Mä mietin että olis ollut hauska dramatisoida joku näistä
keskusteluista jossain Second Lifessä… Että olis nää kaikki ”hahmot”
avatareina siellä keskustelemassa…
ELMERI: Ääninä?
JOHANNES: Niin, sillai, että on ensin kirjottanut…
ELMERI: Vai tulisko ne puhekuplina?
117
JOHANNES: Ne vois olla sillai tietokoneella generoitua, text to speech,
sellanen monotoninen hosuva ääni vaan eri pitchillä eri ihmiset…
ELMERI: Jos mä sanoin tossa aiemmin että unista on saanut parhaat
vibat niin kyl myös peleistä mitä on pelannut… Ne antaa jotain viitettä
tavallaan siitä tunteesta kun pelas ekaa kertaa jollain Playstation
ykkösellä jotain peliä, ne oli niin voimakkaita ja koskettavia, ja
muutenkin – niis peleissä oli samoja semmosia toimintatapoja, että
mä hakeuduin johonkin paikkaan missä mä sain olla rauhassa yksin,
ja kukaan muu ei pääse sinne, ja saa vaan olla siellä. Ihmeellistä!
Jossain vaiheessa mä tajusin, kun mä olin pieni lapsi, niin mä tykkäsin
mennä aina leikkikentälle sillon, kun sato, eikä siellä ollut ketään,
ja oli melankolinen olo, ja se oli mun lempifilis, että masens, oli
melankoolista, ja sai olla rauhassa, ja katsella niitä syitä miks tääl ei
oo ketään, miks mä tykkään tästä näin… Se liittyy noihin peleihin
ja oikeeseen elämään ja uniin.
JOHANNES: Mä luin just jonkun artikkelin missä puhuttiin Wolfen-
stein 3D:stä, ja se oli must nerokas juttu, ja mä mietin että mitä jos mä
en olis saanut pelata sitä, tai mun vanhemmat kiels mua pelaamasta
sitä, koska se oli ”moraaliton”, mut mä pelasin sitä silti, ja se on
nykyään tärkee osa mun jotain ”sukupolvikokemusta”, mitä ilman
mä en vois ymmärtää mitään mitä mun ikäpolvi tuntee tai ajattelee…
ELMERI: Mä just katoin Wolfenstein videon missä oli joku sala-
juttu, alipelisalajuttu, missä piti kolkyttuhatta örkkii tappaa… Oli
semmonen ihme kenttä missä oli niitä ihan vitusti.
JOHANNES: Natseja!
ELMERI: Eiku jotain olioo…
JOHANNES: Wolfenstein…
ELMERI: Eiku joo se oli Doom ykkönen! Niin niin siin oli niit olioita.
Ja se oli niin, niin hieno. Kun sä meet sinne ja sit niit on siellä niin
silmänkantamattomiin että se ei pysty renderöimään niitä, ja sä pystyit
liitää sen päällä, ja sä vaan tapat ne kaikki kolkyttuhatta.
JOHANNES: IDDQD on jotain mikä pitäis pystyy jotenkin vertaus-
kuvallisesti tajuumaan aikuisena omassa elämässä. Semmonen
kuolemattomuusmoodi että voi mennä kaikkien seinien läpi…
Jotenkin täysin vapaana…
ELMERI: Jotenkin just GTA-koodit, että sä saat sen jetpakin että sä
voit lentää joka paikkaan ja tehdä mitä tahansa ja poistaa koodilla
poliisit. Mut muutenkin, se on älytön peli, sä vaan heräät sairaalasta
ja jatkat vaan…
118
JOHANNES: Pitäiskö lopettaa tää tähän, mä en tiiä jaksaks mä
kirjottaa enempää. Täs on jo kohta puoltoista tuntia…
ELMERI: Toivottavasti tästä nyt tuli jotain, täs oli aika paljon yleistä
jaarittelua.
JOHANNES: Parasta jaarittelua.
119
8.
Keskiviikkona iltapäivällä, 4. syyskuuta, olutravintola Vastarannan
Kiiskessä Töölössä. Keskusteluun osallistuivat Jaakko Pallasvuo sekä
esitystaiteilija ja kuraattori Kimmo Modig.
(Jazzmusiikkia, avonaisesta ovesta kuuluu ohiajavien autojen ääniä,
kolinaa, kilinää. Tätä jatkuu ~12 minuuttia. Lusikka kilisee kahviku-
pissa. Iltapäivälehden rapistelua.)
KIMMO MODIG: Sori…
JOHANNES: Ei se mitään!
JAAKKO: Sori että mä tuun urkkimaan. Mä voin lukea iltalehteä.
JOHANNES: Ei mitään. Mä laitoin ton jo nauhottamaan, jos olis
vaikka tapahtunut jotain sillä välin kun mä odottelin teitä. Mut ei
tapahtunut.
KIMMO: Fair enough!
JAAKKO: Kimmon positio.
(kaikki puhuvat samaan aikaan)
KIMMO: En pysty puhumaan näistä asioista.
JAAKKO: Design tuottaa… Mä meen tilaamaan jotain.
KIMMO: Voitsä tuoda yhen kokiksen?
JAAKKO: Haluusä kokiksen? Okei.
KIMMO: Kiitos paljon.
JOHANNES: Tota. Niin. Mua jännittää tää koska me ei tunneta
toisiamme, tai ainakaan hyvin, tai me tutustuttiin vasta viime
viikonloppuna… Mutta sä oot tollanen ”puhuja”… Ja sun tohon
juttuun kuuluu sellanen tietynlainen läsnäolo, mitä sä et ikäänkuin
kontrolloi… Ja mua kiinnostaa tavallaan toi kysymys kontrollista.
Koska musta tuntuu että mä oon ite aika ”kontrollipakkoinen”…
(lasien kilinää)
JOHANNES: Sit mä oon myös pohtinut mitä ylipäänsä voi tehdä…
Mitä mä voin tehdä… Missä menee raja… Kuinka paljon tilaa saa
ottaa, kuinka paljon aikaa saa viedä… Ja sun esityksessä Antagonissa
sä otit puheeks, tai puhuit siitä, että sä puhut mielelläs poodiumin
takaa, koska sillon sulle on annettu lupa, tai tilaisuus… Niin… Anna
mennä! Tai ehkä sä haluut tietää jotain mitä mä oon tekemässä?
120
KIMMO: No voit kertoa lopuks. Mun mielestä on hauskempi keskus-
tella ilman sellasta (muminaa, sanaa ei erota)…
JOHANNES: Joo… Mä huomasin muuten just tossa iPhonessa että
nauhuri katkeaa aina jos puhelin soi…
KIMMO: Joo. Tiedän. Niin. Niin sä haluut puhua tosta?
JOHANNES: Tai mistä vaan!
KIMMO: Ehkä tosta voidaan alottaa. Joo. Kyllä se kontrolloimat-
tomuus on sillai, me puhuttiin itseasias siitä just, tai me puhuttiin
sellasen ihmisen kanssa siitä kuinka ihmisten päästäminen lähelle
on vaan tapa luoda enemmän arvoa niille asioille, joita sä et paljasta.
Että jos sä paljastat yhdeksänkytyhdeksän prosenttia itestäs, niin se
yks prosentti… Se on vähän niinku markkinat. Tai ei markkinat, mut
niinku alkuaineet, tai öljy esimerkiks… Niin mitä vähemmän meillä
on öljyä niin tottakai se on sitä kalliimpaa.
VIERAS MIES: Anteeks voiks ton ottaa tosta?
JOHANNES: Joo, ole hyvä.
KIMMO: Niin se pätee mun mielestä myös ihmisiin. Tai että taiteili-
joiden tehtävä on tuottaa arvoa ja informaation välittämisen kautta,
ainakin taiteilijoiden… Niin. Ja sit mulla oli joskus kymmenen vuotta
sitten nuorempana sellanen naivi ajatus että mä oon hirveen avoin
ihminen, mä paljastan kaiken, eikä mulla oo mitään salaisuuksia.
Mikä ei oo tietenkään totta. Tai tietty on se sillälailla, voin mä sanoa
edelleen niin… Mutta en mä oo hirveen avoin ihminen. Mä oon
tajunnut että mä en oo hirveen avoin ihminen. Tai että mä nimen-
omaan neuvottelen sillä mun hullulla puhumisella ja kontrollitto-
malla, nimenomaan neuvottelen oman avoimuuteni. Aika semmosella
niinku radikaalillakin tavalla. Ei sillai hyvällä, ei sillai ”hienolla tavalla,
olempa radikaali”, vaan sillä tavalla että mä kuitenkin puserran…
JOHANNES: Niin toisaalta sä asetat ittes alttiiks, mut se mitä sä
käsittelet, se on aika sillai, loitontunut… Tematiikka… Tai semmonen.
Tilanneanalyysi.
KIMMO: Joo. Joo, tai että se avoimuus on sellasta tietynlaista
sumutusta. Tai ei se oo tietosta sumutusta, en mä koita sumuttaa
ketään. Mä en koita hämätä ketään. Tai mä en koita päästää ketään
lähelle tai pitää ihmisiä loitolla, mut siitä vaan väkisin johtuu se, että
mitä enemmän mä paljastan niin mä luon niille paljastamattomille
asioille enemmän arvoa… Ja sit mä kontrolloin niitä tilanteita sillai,
mun kontrolloimattomuudellani. Tai että se semmonen pinnallinen
välinpitämättömyys muotoja kohtaan tai rakenteita kohtaan tai jotain
vitun visuaalista ilmettä kohtaan vaik Antagonin tapauksessa, niin
121
siitä tulee jotenkin sillai vielä diipimpää. Yritelmää strategisesti kont-
rolloida asioita. Mut just se kuinka paljon se sit lopulta on yritelmää,
tai kun sä puhuit siitä kuinka paljon sä voit ottaa tilaa ihmisiltä tai
mitä sä *saat* tehdä, mihin sulla on oikeus. Niin… No kyllä mä
sitä mietin välillä, jos mä pistän jotain audiopäiväkirjaa nettiin, tai
jotain paskaa jonnekin, että miks mä oletan että joku kuuntelis sitä.
Mut mä en myöskään oleta sillä lailla… Että se on vaan osa mun
persoonallisuutta, tai vähän kuin mulla on kodissa esineitä, niin en
mä ajattele miks ihmiset haluu nähdä tän taulun mun kodin seinällä…
Vähän häiriintynyt vertaus mutta… Mut joo, sillai mä sen kelaan. Se
on vaan sellasta mun ”esineistö” tai jotain. Ja mä jotenkin aattelen että
eiköhän niille tilaa oo… Jos joku kuuntelee, se on ihan se ja sama.
Tietysti mä koitan myös työntää asioita esille ja haluun että ihmiset
tietää mitä mä teen.
JOHANNES: Onks sulla jotain tekniikkaa, millä sä saat ”asioita ulos”?
Mä huomaan että mä itse… hmm… vaikenen vaan sillon kun mun
ajatukset alkaa kumota toisiaan. Jos mä en saa sitä ajatusta, joka
aktivoi, tarpeeks voimakkaaks, vaan sit siellä on se ”inhibiittori”,
joku vasta-ajatus, joka keskeyttää ennenku mitään on tullut ulos…
Mun mielestä sun puheissa sä oot älyttömän niinku introspektinen,
jotenkin looppaat sitä sun ajattelua, tai havainnoit miten sä havoinnoit
sitä mitä sä havainnoit, mutta se ei tunnu estävän sitä että se tulis
myös ulos…
KIMMO: Ei se estä. Mut niitä portteja on vaan ihan loputtomasti.
Että joskus ihan harvoina hetkinä, ehkä Antagonissa oli yks sellanen
hetki, yöllä ekojen avajaisten jälkeen, ja mä äänitin jotain ja kaks
ekaa lausetta oli tosi sillai ”voittoisia”, että mulla tuli sellanen olo että
”vittu, noi tuli ihan suoraan…” mä olin ihan täysin (ei saa selvää), tai
tulee ihan suoraan jostain ihan vitun syvästä paikasta, ja samalla mä
pystyn muotoilemaan ne just niinkuin mä haluaisin. Sitä on vaikee
selittää, ehkä niinku joku, heh, jazzimprovisaatio on sillai analoginen,
että sä vaan soitat jotain ihan älytöntä mut sit sä voit luottaa että se
seuraava tulee korjaamaan tän nuotin niinku oikeeks, ja tästä tulee
vaan ihan vitun täydellistä. Ilman että sä yrität ees tehä mitään. Tosi
vaikee selittää. Mut joskus tosi tosi harvoin jossain esityksessä tai
tilanteessa mul on sellanen olo että mä pääsen sellaselle levelille, että
se on ihan käsittämättömän suoraa se puhe. Ja se on sillai hallittua
sellasella hallitsemattomalla tavalla. Mut useimpina kertoina mä
päädyn toistamaan itseäni tai mä niinku… Arvailemaan mitä mun
kantsis sanoa tai toistamaan jotain mitä mä oon miettinyt vartti ennen
sitä esitystä, että se vois olla todella hauskaa. Esimerkiks, jos mä puhun
jossain julkisessa tilanteessa mä yritän olla ajattelematta mitään hyviä
122
keloja. Koska se on kaikkein paskinta. Jää sellasia ansoja mieleen.
Että ”aa, se olis varmaan hyvä läppä”, että vois sen kirjottaa oikeesti
ylös, tai sitten sitä ei kirjota, mutta se kaikkein pahin muoto on se
että jää miettimään että ”tää ehkä vois toimia”, ”ehkä mun kantsis
käyttää tää läppä”…
JOHANNES: Niin, se on niinku yrittäis freestyleräpätä sillai että keksii
kaiken ennalta mut ei kirjota muistiin… Mut sit sä yrität silti saada
siitä improvisaatiota… Tai kymmenen ekaa riimiä…
KIMMO: Tai toinen niistä riimeistä on valmiina mut ei tiedä mikä sen
kanssa rimmaa… Ja sit sä oot jumissa jonkun paskan riimin kanssa
jonka sä oot päättänyt etukäteen, ja sitä sä oot sillai, ”everything I
take”…
(naurua)
KIMMO: Eh. Ehkä sitä ei tarvii esimerkillistää. Mut joo. Jotain
semmosta. Ei mulla niin niinku… Mut kyllä mä oon sit nykyään
enemmän ja enemmän… Siellä Antagonissakin että mä vaan kuun-
telin ihmisii… Osittain se johtu väsymyksest, mut osittain vaan siitä
että mä halusin kuulla, ihmisiä jotka mä harvoin nään… Mutta oli
siellä poikkeuksellisia tilanteita, poikkeuksellisia virityksiä. Ja kyllä mä
oon ihminen jonka puhuminen perustuu osittain pelkoon. Mä sanon
siinä mun ”Express yourself ” -videossa, missä mä puhun Madonnan
musan päälle, tai siis, mä sanon jossain vaiheessa muistaakseni että
mun elämä on että mä täytän aukkoja mun puheellani. Ja se on
varmaan totta, usein se johtuu jostain pelosta, että vittu on hiljaista, tai
jotenkin mä yritän seivata jonkun tilanteen, mikä on maailman paskin
kela. Ja varmaan myös aika tavanomainen. Aika monella ihmisellä
jotka on puheliaita, niin se tulee sellasesta ”väärästä empatiasta”…
Se on vähentynyt ja vähentynyt, ei mulla oo enää nykyään sellasta
tarvetta… Mä yritän opetella kuuntelemalla aistia ihmisistä mikä
meidän yhteinen rytmi pitäis olla… Mihin rytmiin meidän pitäis
puhua… Enkä mä tartuta vaan sitä omaa rytmiäni, että ”puhutaan
tällei koska mä haluun että puhutaan tällei koska mua jännittää
puhuminen” tai…
JOHANNES: Mmn…
KIMMO: Ja sit ei mua sanat jännita vaan mua jännittää enemmän
fyysinen oleminen kuin mikään muu, tai se että ”tässä pitää jotenkin
seistä”, jotenkin hoitaa tää tilanne, ja mun on vaikee kuunnella sitä
tilannetta, ”okei ollaan hiljaa vähän aikaa ja katotaan onks meillä
jotain asiaa”, että me voidaan sanoo hei ja lähteä menemään tai sit
jatkaa, mut sitä ei tarvii stressata. Sit mä haluun kloussata sen diilin
aika nopeesti. Millanen sosiaalinen tilanne tää on.
123
JAAKKO: Jos se puhe on niinku hallintaa niin mitä se hallitsematto-
muus sit on? Kun sä sanoit että sä oot hallitsematon hallitulla tavalla.
Jos se puhe itsessään on hallintaa… Niin mikä se hallitsematon juttu
on?
KIMMO: Varmaan se että mä heitän itseni semmosiin tilanteisiin mitä
mä en tietoisesti suunnittele. Että mä voin hallita puheen määrällä tai
rytmillä tai jollain mut taas aiheet ja se kenelle mä puhun ja mistä mä
puhun niin se on sitä täysin hallitsematonta. Mä löydän itseni jostain,
”mitä vittua, mihin tää on mennyt?”. Mut se pitää ehkä paikkansa
ennenkaikkea performatiivisissa tilanteissa.
JAAKKO: Mut onhan se kans valittu tavallaan, että missä ne on, ja
yleisökin on valittu, eihän se oo mitenkään randomii ketä siel on…
Tai esimerkiks Antagonissa sä periaatteessa valitsit myös sen yleisön.
KIMMO: Niin, tottakai.
JAAKKO: Ja Titanikin. Ja silleen…
KIMMO: Niin… Mutta me puhutaan eri asioista. Aluks kun mä
puhuin hallitsemattomuudesta mä puhuin sillai yleisellä abstraktilla
tasolla miltä musta tuntuu mun sisällä, musta tuntuu että on tietty osa
mitä mä kontrolloin ja sit on tiettyjä asioita joita mä en tajuu kont-
rolloida tai en oikeesti kontrolloi… Ei se liity siihen ympäristöön…
Tota. Musta tuntuu että me puhutaan asian ohi, ei toi ollut yhtään
mun pointti. Se liitty vaan johonkin sisäsiin keloihin.
JOHANNES: Niin, että on joku tyhjyyden pelko mitä sä täytät?
KIMMO: Varmaan joo, ihan täysin. Ja en mä tiedä mikä se hallitsemat-
tomuus sitten on, ehkä se on… Loppujen lopuksi mä en oo hirveen
tarkka mun sanomisissa. Mä teen hirveesti asioita joista jälkikäteen
pitää miettiä ”miten mä tulin sanoneeks tollalailla?”… Mut tää on just
se läppä, että kun sitä tekee tarpeeks kauan siitä tulee mun tyyli. Ja
siitä on tullut mun tyyli. Että mä vaan pusken vitusti informaatiota
kaikkialle, jollon siinä ei oo enää mitään hallitsematonta.
(nauhoitus katkeaa puhelinsoittoon)
- - -
JOHANNES: Oliks sulla jotain mielessä?
JAAKKO: Eikun mä vaan mietin sitä kun sä sanoit että Antagonin
viestintä on jotenkin ”hallitsematonta”, tai kaoottinen, tai mun
mielestä se oli tosi yhtenäinen visuaalisesti.
KIMMO: Oli joo, tai tottakai se oli, mutta niinku…
JOHANNES: Frame Fund kehu teidän nettisaittia somessa…
124
JAAKKO: Tai musta se oli sillai kylmäverisimpiä viestintästrategioita,
ja ehkä iisein juttu. Tai sillai, mä oon tosi yllättynyt että mikään yritys
ei oo tehnyt tota vielä. Koska se olis niin iisiä tehdä toi juttu. Tai toi
oli sillai miten Koneisto on tehnyt joskus kakstuhatta kaks, tai CTRL
on ehkä tehnyt…
JOHANNES: Mulla tuli jotenkin mieleen Kessels Kramer -mainos-
toimiston sivut kans… Niiden nettisaitti on aina näyttänyt niinku
spämmiltä… Että ne myy jotain hammastahnaa tai jotain. Kaikki on
vitun rumaa ja joka kerta ku refreshaa niin se näyttää täysin erilaiselta.
Mut se on aina sillai anti-esteettinen…
KIMMO: Mut toi on ehkä eri asia, koska… Tai en mä osaa puolustella
mun valintoja… Mä en osaa sanoa, tai mun on myös mahdoton
puhua tästä. En mä pysty ees sanomaan sulle Jaakko oliks se hallit-
sematon… En mä tiedä… En mä ees kelaa sitä tolla tavalla. Tottakai
mä kelaan sillai, tai mul on vaan niinku lowes eforts… Mä rakastan
Comic Sansia, se on ihanin fontti mitä maailmassa on ja mä haluun
kirjottaa kaikki asiani sillä, ja sillon kun joku meidän tuottaja sanoo
että Kimmo tee joku juliste niin mä heitän jotain vitun neliöitä sinne
ja se on oikeesti kaks kolme minuutta ja sitte se on valmis. Sit mä
vaan pyydän että ”kattokaa onks faktat oikein”, koska mä en enää nää
mitään, ja sit ne sanoo että ”korjaa toi, siellä oli väärä päivämäärä”, sit
mä korjaan sen ja lähetän uudelleen.
JOHANNES: Mietitsä koskaan mitään erottuvuutta, tai erilaisuutta
ylipäänsä, onks siinä mitään sellasta?
KIMMO: Ei siinä oo kyllä mitään kelaa. Se oli jännä kun, tai moni
ihminen on sillai että ”hauskaa…”, tai lukee Sound Art by Antagon
ja sit on trollface, ja sit niinku ”se oli se läppä”… Ja sit mua harmittaa,
tai en mä olis halunnut että se on se mikä jää mieleen… Mut samalla
mä olin unohtanut sen. Että se nettisivu oli meidän tuottajan tekemä
ihan kokonaan. Mä sanoin sille että hae joku Tumblr pohja ja tossa on
noita kuvamatskuja, ja tee mitä haluat, ja sit se teki sen. Se trollifeissi
oli ollut itseasiassa Soundcloudissa parissa [kappaleessa] kuvana,
mä huomasin että se oli käyttänyt sitä ja sit mä olin että ”ihan sama
ja eteenpäin. Tää on nyt tää.” Niin tosi moni juttu meni. Eikä se oo
mikään puolustelu, että ”vähän siistiä, en kelaa mitään, olen idiootti!”
vaan mä myös tein niin montaa juttua samaan aikaan, että mä oon
miksaamassa jonkun tyypin lefaan ääntä ja sitä Antagon jäbän jossain
palaverissa, jonkun sirkustaiteilijan kanssa, että kun oli niin pieni
tuotantotiimi se myös tarkotti että ei meillä pysyny oikeen langat sillä
tavalla käsissä, jolloin mä tein aika aikaisessa vaiheessa sen valinnan
että ne ei myöskään tuu pysymään, että sit mä voin sanoo meidän
tuottajalle että ”tee mitä haluut”… Tottakai mä katon sillai, että ei oo
125
mitään mikä vaikka loukkaa meidän taiteilijoita. Jos tuntuu että tää ei
ehkä oo hirveen hyväks taiteilijoille niin sit sitä kantsii ehkä korjata.
Sen takii mä oon esimerkiks huono tuottaja. Mä oon tosi huono
arvioimaan mistä ihmiset… Miten sen nyt sanois… Tai myös, mä
oon hyvä tuottaja, koska mä oon neuroottinen sen suhteen, että mä
välitän jos jollekin tyypille on väliä minkä värinen joku jatkojohto
on kun se soittaa livekeikkaa jossain baarissa… Sit mä mietin kans
onko tästä puhuminen mitenkään järkevää teille, vai pitäiskö mun
pitää turpani kiinni ja olla puhumatta mun jostain vitun ongelmista…
(hekotusta)
JOHANNES: Emmä tiiä, ehkä toi liittyy jotenkin siihen että luovutaan
jostain asioiden koristelusta ja sit siirrytään suoraan siihen mikä
niiden vaikutus on… Tai mitä varten se on olemassa, tai…
JAAKKO: Ehkä mulle vaan se, miks mä kysyin tosta jutusta oli se on
kiinnostava se tapa millä sä toimit. Mä en oo ihan varma verbalisoitsä
sen sillai mitän mä niinku nään sen…
KIMMO: En varmaan.
JAAKKO: Käytännössä. Tai mä mietin esimerkiks sitä että ehkä se että
sä sanot että sä rakastat Comic Sansia, niin liittyyks se siihen miltä se
näyttää vai liityyks se siihen mikä Comic Sansin positio on… Ja sun
täytyy olla jollain tasolla aika strateginen että sä voit ymmärtää Comic
Sansin kompleksisen vitun position, että se sisältää sellasta energiaa
mitä mikään muu fontti ei esimerkiks tällä hetkellä sisällä, just sen
takii koska se on niin contested, tai se on käynyt läpi niin monta
sellasta nousua ja laskua… Tai mun mielestä siin ei oo mitään sillai
”kreisiä” tai ”hallitsematonta” just siinä että sä valitset sen. Ja vaikka
se valinta olis tosi (näpsäyttää sormia) nopee, niin mä ajattelen että
sen takana on tosi paljon kaikkee…
JOHANNES: Niin, tavallaan sä päädyt sillai ilman analyysia siihen
samaan mihin graafkko päätyy tosi monimutkasen ajatusloopin
kautta… Että onks se siisti, vai ei, ja kenen mielestä, ja on ja ei ja on
ja ei, koska se muuttuu kokoajan…
KIMMO: Ehkä tulee seurattua elämää sillai, että vaikka mä en yritä,
niin kyllä mä sen niinku ”näen”… Mun mielestä Comic Sans on paras
fontti koska se on ylittäny sen vitun keskustelun, Helvetica vai Arial,
niide erosta, tai tapahtuman ”ilmeenmukaisesta suunnittelusta”, että se
on mennyt sillai sen yli… Jollain tavalla mikä on vitun kiinnostavaa.
Ja se on myös sellanen peili, että jos sä rupeet kritisoimaan sitä että
mä käytän Comic Sansia sä joudut vaan ite… Tai vähän niinku Big
Brotherin kritisoiminen! Että siitä ei vaan tuu vittu mitään. Sä vaan
vaikutat elitistiltä tai mulkulta… Ja mä varmaan siks jotekin tykkää
126
tosi paljon siitä. Että se kysyy onks mitään järkeä puhua siitä miltä
tää näyttää… Onks se arvokas keskustelu? Istua jossain fonttisym-
posiumissa. Että tarvitaanko niitä vai ei.
JOHANNES: Mut onhan sekin vaan positio, samalla tavalla ku
vasemmistoradiikali on sitä coolimpi mitä positiivisemmin se osaa
puhua Cheekistä…
KIMMO: Niin, kyllä…
(kopsuttelua)
JOHANNES: Että liittyyks siihen sellanen erilaisuuden hyväksymisen
tematiikka… Niinku ”olenpa nyt liberaali, kato vaikka”… Tai tottakai
se just pitää osata ilmaista sillai täydellisen vilpittömästi…
(kopsuttelua)
KIMMO: En mä tiiä, kyllä se mulla toimii sillai, että mä vaan imen
kaikkee mahdollista tietoa. Tai kaikki menee niin yhteen. Se että
mä haluan että se Antagon henkilöityy muhun. En pelkästään sen
takii että mä oon huomiohuora vaan myös sen takia että mä haluan
kantaa sitä… Mä haluan olla se ensimmäinen jota kivitetään. Sillai,
mä uskon tähän niin vitusti… Että tää on täysin mun omalla nimellä
ja kasvoilla tehty, niin mä haluun olla se kilpi joka kerää… Jolloin
ne kaikki valinnat tulee samasta lähteestä, että (kolinaa, sanaa ei
erota) on ihan samlla lailla kuin ne Comic Sans -valinnat, ne on vaan
niinku mun elämänkokemuksen kautta tulleita asioita. Jos ne jotain
heijastelee ne heijastelee sitä että tämmönen tyyppi asuu tämmösessä
maassa ja tekee tämmösiä valintoja. Mikä on vaan vitun bore kela,
se että ”oon vaan aikani peili”, koska ei se ihan noin, ei kukaan oo
niin viaton. Mutta mä haluisin että se tapahtuma vaan heijastelis sitä
samaa… Mä oon tehnyt tällasia valintoja ja näyttää tältä. Ja jos mä en
tee kokoajan sillä logiikalla että mä teen niinkuin on mun mielestä
paras tapa, jos mä jään vähääkään miettimään että ”yleisesti ottaen
ei olis paras tapa tehdä näin”, niin se logiikka ei toimi. Siinä mielessä
mä oon Jaakon kanssa samaa mieltä, että se mun strategia on tosi
jyrkkä ja kylmä. Että ei oo mitään muuta kuin se mun vitun valinta.
Siks kun meillä oli ensin kaks kuraattoria tossa Antagonissa, mut se
toinen, siis se oli kaukana mistään draamasta, mut mä myös tajusin
että ei tätä voi tehdä kahdestaan, ei se oo mahdollista. Mä en pysty
käymään semmosia neuvotteluja että tee sä toi skriining ja mä teen…
Että se ei vaan voi tapahtua niin.
(rapinaa, kolinaa, suhinaa)
JOHANNES: Mä pelkään että toi kopsuttelu jää tohon… Ehkä se on
tossa kukkaruukussa parempi.
127
KIMMO: Joo, varmasti jääkin…
JOHANNES: Mä tulin jotenkin ylitietoiseks siitä ja aloin keskittyä
vaan sun sormiin…
KIMMO: Saat kuunnella sitten kuulokkeilla… Niin. Ja sit mä jotenkin
mietin että mitä siitä olis tullut jos me oltais tehty se kahdeksaan.
Siitä ei olis tullut vaan mitenkään sama asia. Sen takii mun oli pakko
sanoo – tai kun meillä oli toi Niveksen Matin We Jazz viestintätoi-
misto, niin ekassa palaverissa mä sanoin että ”sä et tuu tykkäämään
kaikesta mitä mä teen”, ”siellä on ihan varmasti juttuja mitä sä et voi
allekirjoittaa”, ”mut mä toivon että sä hyväksyt sen”, tai että ”mä en
pysty työskentelemään jos sä et usko siihen mitä mä teen”. Me ei voida
käydä sellasta keskustelua. Sellasta inputtia ei oo olemassa. Mä vaan
suljin sen portin aika sillai härskisti. Mut se oli jotenkin tärkeetä.
Eikä siinä varmaan ollukaan mitään sellasta. Mut mä teen sitä aika
usein, että mä sanon, että ”sä tuut vittu vihaamaan mua kuukauden
päästä”, että ”katotaan vaan”, koska mä haluun tehdä selväks että tässä
ei voi olla mitään ”kohtuullisuuden rajoja”, että tehdään sillai ”kivasti”
töitä, vaan sen pitää olla jotenkin niinku totaalinen… Kuulostaa
ihan mulkulta mut siis, no, varmaan se onkin sitä, mut ei se auta
myöskään että mä riitelen ihmisten kanssa, jotenki, enkä mä ees oo
noin strateginen…
JAAKKO: Ehkä se on vaan, tai ehkä se on samaa mitä mä teen ite,
että mä, että se ”hallitsemattomuus” on niinku se ultimate power
play… Koska se käytännössä tarkottaa sitä että mistään asioista ei
voi keskustella, koska niitä ei voi tietää… Mut se tarkottaa että sä
kuitenkin tiedät, sä vaan oot ainoa joka tietää ne asiat… Tai jos ei oo
mitään ”konseptia” niin kukaan ei voi kritisoida sitä. Niin sit vaan
tarkottaa että saa sen itsevaltijuuden, mikä on myös ihan legitiimi
strategia mun mielestä. Koska taide on niinku sotaa… Sellanen
Sun  Tzu -juttu sillai, että pitää kaikkii lankoja käsissään, tai mitä
fipimpi ja arvaamattomampi sotaloordi sä oot niin sitä iisimpi on
yllättää kaikki, tai jotain…
JOHANNES: Tai… Toi on varmaan sellanen taito joka ikäänkuin
pitää, tai että sitä ei voi… Ei voi oppia, tai että se on sitä että pitää
opetella pois jostain mitä on oppinut, miten pitää puhua, miten pitää
toimia, miten pitää suunnitella ja esitellä suunnitelmansa, tai luoda
joku ”turvallisuuden ilmapiiri”. Tai mä siis… Tai Jesse (/ˈdʒesi/)
[Darling] oli sanonut Jaakolle että mä oon ujo… Mikä on ihan
totta. Mut todennäköisesti se ei näy sillai yleensä ulospäin ujoutena
vaan enemmän sillai kylmyytenä tai harkitsevuutena, tai sit mulla
on niinku laaja repertuaari ”hauskoja juttuja”, mitkä kans pitää mut
128
sillai etäällä… Ja se jotenki lukitsee tilanteen ennalta, tai sit tulee
mahdotonta, tai mitä täydellisemmin sen oppii sen tietyn standardin
esiintymistaidon, niin sitä kauemmas ajautuu ihmisistä…
(~4 sekuntia hiljaisuutta, lusikan kilinää kahvikupissa)
KIMMO: Jotenkin tasapaino on mun mielestä mielenkiintoinen asia,
koska… Tai en mä oo vielä sitä oppinut, tai mä kokoajan opin sitä
enemmän, että osaa arvioida kuinka hyvin johonkin tilanteeseen pitää
valmistautua… Ja millon valmistautuminen on pelkästään turhaa. Ja
se voi olla myös loukkaavaa tulla johonkin tilanteeseen valmistautu-
neena, mihin toinen tulee valmistautumatta, ja sitä sä oot sillai ”hei,
mä olin kaukaa viisas”, että jos on kelannut sitä niin ei oo mitään
dialogia, että on jotenkin pessyt tän… Ja taas toiseen suuntaan…
Mut se on sellanen tietynlaisten ihmisten kirous, mihin mä itekin
kuulun, että jotenkin päästää ittensä helpolla koska luottaa omiin
puheen lahjoihinsa… Mikä on varmaan, voisin kuvitella, jossain
mainosalalla aika tyypillistä, että ihmiset rupee luottamaan, että ”mä
vaan meen sinne, ja vaan burnaan sen tilanteen ihan täysin koska
musta vaan huokuu ideoita”, mä kuvittelen sillai, sellanen Mad Men
tyyppinen, sillai (napsauttaa sormia) snäpisti miettii viis minuuttia
ennen kokousta ne parhaat ideat ja sit vaan myy ne. Mikä on varmaan
myös ihan mahdollista, mut se on jotenkin… En mä sit tiedä onks
siinä mitään muttaa… Mut en mä myöskään haluais että mulla olis
joku defaultti juttu mitä mä vaan aina teen. Että okei, mä oon se tyyppi
joka vaan tulee ja on sillai aurinkolasit silmillä ja alkaa heitteleen
jotain one linereita… Että jos mulla on elämässä joku tavoite niin
se on sillai vapaus… Vapaus muuttua kokoajan. Että ei mun tavoite
ole sementoida jotain omaa praktiikkaa… Että ”mä oon tämmönen”.
Mutta se on tosi vaikeeta. Koska se on jotenkin meidän ajan työn
asettama paine, että sulla pitäis olla tyylin joku ”brändi”, että kuka sä
oot ja mitä sä teet. Ja samaan aikaan jos oma tavoite on se että haluaa
muuttua jatkuvasti. Niin se on ihan vitun sairas yhdistelmä.
JAAKKO: Ehkä se on ihan loogista. Jos sä ajattelet että se brändi voi
olla ”sinä”. Sillai että siinä ei oo mitään siirtymää. Koska suurin osa
valmistelua, tai sellasta, jos vaikka joku stressaa sikana jotain julkista
puhumista niin must se liittyy siihen, että on tavallaan kaks identi-
teettiä, että ne on ne, ketä ne on oikeesti, ja sit niil on sellanen julkinen
persoona, mikä ei jotenkin saa olla se mitä ne on… Että niiden pitää
tietää enemmän ja olla asiallisempia ja parempia ja neutraalimpia
ja ammattimaisempia, ja se on taiteessa mun mielestä ihan turha
kela. Tai se vaan toimii paljon paremmin niin että ihmiset vaan on
suoraan sellasii mitä ne on. Ja se just poistaa siitä sairaasti työtä. Ja mä
en oikeesti ehtis tehä yhtään mitään jos mä en olis vaan mä. Tai mul
129
ei vaan oo aikaa luoda sellasta ”toista”. Sen takii se on mun mielestä
tavallaan pragmaattisinta olla ”ite oma brändinsä” tavallaan…
JOHANNES: Mä oon huomannut tossa omassa työssä, niin tosi paljon
ihmisillä on semmosta piilovihaa, mikä ehkä syntyy just siitä että
joutuu pitämään kaiken ”oman” tosi piilossa, ja sit on silti pakko
miellyttää asiakasta, ja sit salaa vihataan asiakasta, tai projektia, siis
sitä mitä ite tekee, mut kun on oppinut se kuoren, niin sit pystyy
esittämään tosi innostunutta. Ehkä se on vaan sitä että halutaan tehdä
rahaa. Sit joutuu niinku sopimaan että ”okei, vihataan vaan toisiamme
mut ei anneta sen haitata yhteistyötä”. Vähän niinku, sä et tee rahaa
jotta sä tulisit onnelliseks vaan sä teet rahaa koska sä teet rahaa, jopa
sillon kun se tekee sut onnettomaks.Mut toi on tosi epätaloudellinen
tapa, siihen menee ihan vitusti energiaa, niin mun on välil vaikee
ymmärtää miks siinä sit pysytään, eikä yritetä ratkasta sitä omaa
suhdetta siihen tilanteeseen, että onks se vaan joku sellanen lukko
niinku ”tulehtunut perhetilanne”, tai voisko jotenkin puhua niitä
asioita auki sillai että elämästä tulis kaikille vähän helpompaa…
KIMMO: Tai myös kaikille vittumaista! Se on mun mielestä myös
hienoa jos on tilaa negatiivisuudelle. Tietyllä tavalla…
JAAKKO: Ja sit ironia on tavallaan olemassa ton takii… Ironia on
niinku se tapa ilmaista että ”en ole oma kuoreni” tavallaan… Se on
tosi surullista. Se on mun mielestä surullisin strategia jotenkin. Se
on ihan hirveetä, paska elämänlaatu, jos joutuu tekemään silleen
liikaa… Tai just graafsessa suunnittelussa aina järkyttää se – tai ei nyt
järkytä! Se on ihan liikaa sanottu. Mut se skene tuntuu kyllä ihan vitun
kyyniseltä. Ihmiset on tosi elämänvastaisia. Tavallaan yhteiskunnan
vastaisia, hirveen agressiivisia ja epäpoliittisia. Sillai että ”kukaan
muukaan ei saa olla mitään, kukaan ei saa puhua niistä asioista”. Tai
sillai, että ”se on vaan vitun noloa jos on vegaani” tai jotain. Tai se on
vaan tosi epäcoolia, koska siitä puuttuu se ironinen etäisyys. Sillai
että ”se on vaan naiivia”.
KIMMO: Niin, se on vaan tosi eri tapa olla olemassa.
JAAKKO: Se on vaan tosi voimakas musta se hegemonia, tai sitä
on vitun vaikee vastustaa. Sama taiteessa, ei ehkä just tolleen, mut
sellanen nuiva ammattimaisuus on vaan se vitun hegemonia, tai se
on se perus. Ja sit sitä on sairaan vaikee artikuloida mitä se on ja sitä
on vaikee vastustaa itessään ja muissa… Silleen asiallisesti… Tai must
tuntuu että mä erosin koulusta just sen takia että mä en kestänyt sitä.
Se oli se juttu mitä mä en kestänyt. Ja sitä on tosi vaikee määritellä tai
rajata, vaikka se tulee näkymään tässä ajassa, must tuntuu kun tätä
aikaa katotaan taaksepäin, vaik viidenkymmenen vuoden päästä, niin
130
sit kaikki on sillai et ”lol, mitä vittua toi oli, miks noi pönötti tuolla
ja teki niiden jotain hirveetä artistic researchia, jotain opintopisteitä”,
silleen ”miks vitussa?”… Mut nyt se on vaan niin basic. Kaikki on
sidottu siihen, kaikki rahoitus ja muu on sidottu siihen. Mut sä oot
[Kimmo] ehkä se tyyppi joka on päässyt siitä jotenkin irti! Se on
jotenkin vitun epic…
KIMMO: Se on jännää kun nähtiin tossa noi pari taiteilijaa, joita
Jaakko ei oo tavannut aiemmin, mut joiden kanssa mä oon tehnyt
töitä, törmättiin yhessä galleriassa ja ne oli silleen semi-tietoisia Anta-
gonista, ja ne oli sillai että ”aijaa, mites teillä meni siellä Turussa”, ja mä
vastasin sillai että ”tosi ihanasti”, että ”se oli vaan täynnä rakkautta ja
energiaa”, ja se oli hauskaa, ne oli molemmat selkeesti vähän järkytty-
neitä sillai, kun ne ei yhtään osannut odottaa tota, että ”joo oli hyvät
kävijämäärät” ja ”aika hyvin saatiin yleisö liikkeelle” ja ”hyvin toimi
teokset, oli vähän videotykin kanssa ongelmia”, mut sit molemmat
oltiin sillai että ”joo, se oli tosi jotenki… tosi jänniä sosiaalisia
tilanteita”, ihan ku oltais puhuttu jostain tietsä parisuhdeterapiasta,
”oli se kyllä hevi juttu, mut kyl sinne leirille kantsi mennä”, jotenkin
”oppi olemaan taas alasti”, se oli hauska se leveli, se oli mahtava
sellanen Antagon-jälkipölly, että näkee ihmisiä ja jatkaa puhumista
ihan kuin olis just olis tullut jostain bileistä. Että ”huhhu, vittu oli
hikistä”, että ”tehtiin Joutsenlampi tuolla muuten vaan”. Mä koitan
oikeesti päästä siihen että mä en oikeesti enää puhuis ihmisille mitään
muuta kieltä. Että mulla ei olis mitään tuplakieltä, ei olis mitään
vitun virkamiespuhetta, must se on kans tosi halventavaa virkamiehiä
kohtaan, ikään kuin ne ei vois sydämessään ymmärtää mitään muuta
kuin jotain vitun numeroita. Varmaan senkin tyylisiä ihmisiä on
olemassa, mut kyl mä jatkuvasti uudestaan ja uudestaan ja uudestaan
törmään siihen, että on myös ihmisiä jotka oikeesti rakastaa asioita.
Tai uskoo siihen että tässä on vitusti energiaa ja voimaa ja tää voi
parantaa ihmisten elämänlaatua, sen sijan että tää tuplaa kävijämäärät
ja ”kansainvälinen ulottuvuus” ja haista vittu… Mä uskon ihan täysin
siihen läppään että ihmisille voi puhua silleen. Mä unohdan sen niin
helposti, mä unohdan sen *niin* vitun helposti, ja sit menee siihen
kelaan että ”tuhatneljäsataakolkytseitsemän kävijää”… Ja jotenkin
semmosta vitun paskaa… Ja sit ”erittäin tärkeä työ koska se käsitteli
kodittomuutta”…
JAAKKO: Must tuntuu kans että se on tosi hyvä että sä et oo käynyt
tota koulua, tavallaan sellasta perus grilliä läpi, koska siihen liittyy tosi
paljon sellanen että on… Jotenkin dominantti ilmapiiri oli pelon ja
häpeän ilmapiiri… Se että on taiteen maisteri tarkottaa periaatteessa
sitä että sä oot oppinut sensuroimaan kaikki sun nolot läpät, sillai että
131
se perusoletus on mun mielestä se, että kaikki on oikeesti tosi huonoja
siinä mitä ne tekee ja ne on harhasii, ja kritiikkien tarkoitus on poistaa
ne sun harhat, ja sit sä opit peittämään, tai sensuroimaan ne puolet
susta mitkä on epäammattimaisia. Että ammattimaisuus on varsinkin
suomalaisessa kuvataiteessa sitä että sä oot redusoinut kaiken sellaselle
levelille että sä et voi enää epäonnistua koska ei oo tavallaan enää
mitään… Jos sä otat jonkun vitun harmaan kuvan jostain järvestä
tai kehität jonkun algoritmin millä sä voit tehdä jotain vitun tylsää
numedia-taidetta, sit se ei oo enää läpinäkyvää, eli sun ei tarvii enää
hävetä koska sä et oo enää ihminen, vaan sit sä oot vaan se taiteen
maisteri, tai semmonen… vuosiapurahanvastaanottaja, tai silleen…
KIMMO: Niin. Se galleria Huudon näyttely oli täysin sitä.
JAAKKO: Tai sit jos on jotain tunteita niin sit must tuntuu että ne
tunteetki on sellasii että sä otat sun omat tunteet ja ”ammattimaistat”
ne sillai, että sä ”pohdiskelet sun tunteiden valossa” jotain, tai sun
”isän kuoleman valossa” jotain tiedätsä ”suomalaisten luontosuhdetta
yhteydessä johonkin vitun Lönnrothin koiran kuolemaan” tai jotain…
Tai silleen just joku Eija-Liisa Ahtila, silleen hygieenisen universaalit
tunnekokemukset jotka liittyy johonkin vakavaan poliittiseen tai
kulturelliseen aiheeseen joka on oikeutettu jollain taidehistoriallisilla
refeillä, että se läsnäolo on sellasta älyttömän… Sellasta geishamaista,
jotenkin…
KIMMO: Se oli just, ku oli kattomassa sitä Eija-Liisa Ahtilan näyttelyy,
että ”kenen kokemus tää niinku on?”, en mä ainakaan usko että se
oli kenenkään kokemus, mä en usko että se oli Eija-Liisa Ahtilan
kokemus *mistään* asiasta… Tosi harvasta tuli sellanen kuva että vois
kuvitella että se olis perustunut mihinkään elettyyn, vaan se perustuu
siihen, miten ”olis hyvä” käsitellä jotain Palestiinaa, tai miten ”olis
hyvä” käsitellä… Just sillai ku tutkimuksellinen… Että tää näkökulma
ja tää näkökulma, ja olis hyvä että olis naisnäyttelijä pääroolissa koska,
vittu, jotain… Että se on semmonen kaava. Että ”nyt tää on hyvä”.
JAAKKO: Sit must tuntuu että monet ei pysty erottamaan niiden
kokemusta siitä fltteristä… Ne tavallaan fltteröi jo automaattisesti
samalla ku ne kokee ne asiat, tai miettii niitä asioita, se tapahtuu
niinku jo siinä tilanteessa, että se ei ehkä oo mikään tietonen päätös,
että ”aa, nyt mä poistan itsestäni kaiken spesifn ja kiinnostavan ja
teen itestäni jotain geneeristä”, vaan se vaan tapahtuu heti samalla
hetkellä kun ne ajatukset tapahtuu… Että siitä on myös aika vaikee
päästä irti…
KIMMO: Tosta me puhuttiin aikasemminkin, tai puhuttiin sitä että
klassinen esimerkki jos dramaturgi menee hautajaisiin, niin ”mä
132
en voi olla katsomatta sitä struktuurina, miten se etenee, ja miten
ne kohtaukset on järjestetty”, mikä kyllä sillä lailla vaikuttaa mun
mielestä täysin paskapuheelta, että se on semmosta oman elämän
ammattimaistamista, että ”mulla on joku korkeempi tapa katsoa
asioita”, semmosta että myy sitä ajatusta ihan vitusti, että ”mä oon
niin paljon parempi katsoja joka tilanteessa”, ja ”mä pystyn näkemään
niin paljon paremmin”, mikä voi olla ihan totta, mut se on semmonen
kummallinen erottaminen omasta minästä, että ”mussa on sellanen
dramaturgivaisto, minkä mä vaan pistän päälle”, tai mä äänisuunnit-
telijana pistän, ”nyt mä kuulen tän kaupungin vitusti paremmin”…
Ja samaan aikaan se on totta, jos mä keskityn mä pystyn varmaan
kuulemaan paremmin kuin joku keskivertoihminen, mä oon tehnyt
sitä niin vitusti, nauhottanut ääntä tai blaa blaa, mut sen myyminen
tollasena professionalismina, semmosena ”olen vieraantunut todel-
lisuudesta koska olen niin pro”…
(hekotusta)
KIMMO: Se on maailman kauheinta. Joo. ”No tapa ittes siellä
hautajaisissa!”
JAAKKO: Se on mun mielessä tossa graafsessa suunnittelussa kans,
ihan yyber, tai oli joskus se ihme [Facebook] ryhmä, mihin sendittiin
kaikki, Comic Sanssii, tai vaan kaikkii ”rumii fontteja” kaupungilla. Se
oli silleen… Et sä oikeesti voi mennä johonki kiinalaiseen ravintolaan
ja kattoo sitä menyytä ja kattoo vaan mitä ruokaa sä voisit tilata?
Silleen, onks se oikeesti vammauttanut ihmiset niin vitun pahasti
että niiden pitää nauraa sille, että jonkun vitun paskan kalliolaisen
kiinalaisen ravintolan menufontti on taitettu jotenkin ”huonosti”,
silleen et, mitä vitun iloa sille ravintolalle on siitä että, tai miten se
olis yhtään enempää funktionaalinen jos siinä olis joku siisti fontti…
JOHANNES: Mä seurustelin joskus yhen valokuvaajan kanssa, ja me
oltiin kattomassa Akse Petterssonin esitystä, se tais perustua Ibsenin
Villisorsaan, ja se oli kuulemma niin rumasti lavastettu, että se, siis
se mun tyttöystävä, ei pystynyt keskittymään siihen esitykseen…
KIMMO: Joo toi on, kyl joo, en mä jaa sen ihmisen kokemusta
sinänsä…
JOHANNES: Mä kysyin että eiks se ollut yhtään seurannut mitä siinä
esityksessä tapahtu, niin se vastas että sitä nyt sattuu kiinnostamaan
miltä asiat näyttää, sillai niinku se olis asia mistä pitää olla ylpeä,
ja joku Teak sietäis hävetä koska niiden budjettivaje pilas tän tytön
taidekokemuksen…
JAAKKO: Mun mielestä *se* on sellanen asia mitä pitäis hävetä. Koska
toi on se brag, mut toi on sellasta halpaa brag-juttuu, sellasta että vaan
133
lesottaa sillä vitun ”herkällä vaistolla”, tai jollain niiden hyvällä maulla.
Mun mielestä toi on ihan tosi noloo. Jotenkin ihan vitun noloo.
KIMMO: Toi on sama ku jos mä olisin häissä, ja olisin sillai ”mä en
pystynyt kattoo sun isän puhetta koska se miten se otti yleisön ei ollut
samalla tasolla ku”… Jotenki sitä pitäis vaan sillai lyödä (hekotusta).
JAAKKO: Tai ”tää mikki on liian huono, se miten tää kompressoi
tätä ääntä”…
(hekotusta)
JAAKKO: Se on vaan sit sillai että ”moikka sit tapa ittes” sillai…
(hekotusta)
JAAKKO: Mut sit tottakai täytyy olla jotain, tai tottakai design
voi olla muutakin, ja taide voi olla muutakin, että ei sen tarvii olla
negatiivisella tavalla fltteri, että parhaassa tapauksessa myös se
että pystyis näkee sen kiinalaisen ravintolan menun ja ymmärtää
sellasen vuosituhansien kehityksen mikä on johtanut siihen että se
menu on sellanen ja ymmärtää sen kautta jotenki tarkasti jotain siit
paikasta tai miten se operoi tai jotain… Voihan sitä käyttää sellasena
navigointipaneelina myös…
JOHANNES: Sä sanoit siin meidän aiemmassa keskustelussa jotain
tyyliin ”miks pitää olla graafnen designer, miks ei vaan designer”… Se
on mun mielestä ihan hyvä pointti, että on kuitenin ”jotain”, mikä on
”designia”, se ei oo *pelkkä* kupla, tai harhanen fltteri… Mut just se
mitä sanotaan graafseks suunnitteluks nimenomaan tekee maailman
suurimman kysymyksen siitä onks toi fontti tätä vai tätä…
JAAKKO: Mun mielestä Martilla, siis Martti Kallialalla, oli tosi hyvä
määritelmä tosta. Se oli mun mielestä mahtava kela, koska se välttää
tavallaan kaikkien niiden muiden kelojen ongelman. Se oli sellanen
että se ajattelee että design on vähän niinku sellanen ”skaala”… Että voi
olla ympäristö joka on nolla prosenttia designattu, tiedätsä vaik joku
sotatanner tai kaoottinen paikka joka on vaan totaalisen paska missä
ei oo mitään, ei oo vettä tai vessoja tai teitä… Ja sit sä voit nostaa sitä
skaalaa, ja sit sataprosenttii on joku tyyliin Helsingin keskusta, että
kaikki on mietitty, kaiki tila on hyödynnetty täysin, kaikki on… Ei
ehkä edes Helsingin keskusta, mut joku sellanen paikka ku Barbican
Lontoossa, mikä on sillai kokonainen alue mikä on suunniteltu
kerralla, että yks arkkitehti on suunnitellut koko kaupunginosan,
tai ehkä Merihaka täällä… Niin ehkä sit se on niinku sata prosenttia
designia. Tai jos siin olis vielä sillai että kaikki fontit sil alueella olis
koordinoitu keskenään. Että se olis vaan tällanen skaala. Ja joku piste
niiden välillä… Ja sit on erilaisia ympäristöjä jotka on enemmän
134
tai vähemmän designattu. Mut siihen ei liity mitään kvalitatiivista
arvioo, että se olis vältämättä hyvä tai huono asia, mut se on vaan
se onks kaikesta jo tehty joku päätös vai ei… Että se on tavallaan
myös dystopia että kaikki olis designattua. Sataprosenttinen design
oli vitun ahistavaa… Must se oli vaan järkevä kela, tai… Tos mielessä
on todellaki olemassa sellanen asia ku design…
KIMMO: Oli kyllä, oli hyvä kela. Allekirjotan.
JAAKKO: Tai sama, istutsä jonkun puun kannon päällä vai tuolin
päällä, että se niiden design scale on vaan eri… Että se kanto on ehkä
kymmenen prossaa designattu, koska joku on hakannu sen sillai irti,
mut sitä ei oo kuitenkaan mietitty tuoliks, tai siinä ei oo selkänojaa,
tai se ei oo Artekin tai whatever…
JOHANNES: Ehkä jos ajattelee tätä mitä mä teen romaaninkirjo-
tusprojektina, niin tää on myös aika minimaalisesti designattu, että
se sata prossaa on se laatudekkari, mikä on vitun jännä, ja mis on
mahdollisimmat kattavasti otettu kantaa kaikkiin nyky-yhteiskunnan
ongelmiin, ja vitun hienot kannet ja yksityiskohtanen monimedia-
strategia, mut että tässä on vielä jotain elementtejä, joita voi pitää
sillai ”luonnollisina” tai ainakin sattumanvaraisina. Että jopa johonkin
toimittajan kirjottamaan artikkeliin verrattuna tää on tosi alhaalla,
alapuolella siinä skaalalla…
KIMMO: Se on kiinnostavaa, mun mielestä teoksen määritelmä
on ennenkaikkee se että olisko sitä teosta olemassa jos sua ei olis
olemassa… Tietysti, ei mitään teosta olis olemassa ellei sitä tekijää
olis olemassa, ei mitään, ei mitään vitun relational vitun keittiötä ei
mitään, koska jonkun pitää aina käynnistää se. Niin tota…
JAAKKO: Se on ehkä taiteessa aika iisiä kun ihmisten biografat,
tai se miten ne on eläneet on aina se niiden paras duuni… Tai tosi
usein se paras duuni. Sit ehkä graafses suunnittelussa se on vähän
vaikeempi kela, koska, ylipäänsä suunnittelussa, tuntuu että kaikki
ne tärkeet jutut on tullut vähän silleen kollektiivisesti, tai ehkä se on
vaan kulttuuri mikä on hallinnut jotain asioita…
JOHANNES: Niin. Harva ehkä nykyään kehtaa väittää itse olevansa
yksin jonkun jutun takana… Harva on oikeesti Singular Pluralist.
(hihitystä)
JAAKKO: Niin. Lol.
(hihitystä)
KIMMO: Ai mikä? Mä luin sen vaan Martin Facebook stauksessa…
JAAKKO: Se on sellanen nuori… Mikä sen nimi oli?
135
JOHANNES: Sebbe.
JAAKKO: Mä arvostan jotenkin sitä sen hustlausta, tai jotenki dikkaan
siitä, että se vaan pelaa… Se on niinku Fall Out kolmonen tai jotain…
Tai ei ehkä joku Fall Out kolmonen mut joku… Donkey Kong.
JOHANNES: Sen tekemät designtuotteet, lampunvarjostimet ja
paistin lastat, käsittelee pressitiedotteen mukaan ”luovan kehon
liikettä”…
JAAKKO: Miks kaikki halveksii sitä? Voidaaks me puhua siitä? Koska
mua kiinnostaa ihan vitusti! Että onks se just sen amatöörimäisyys?
Onks siinä jotain hallitsematonta? Vai onks se liian hallittua? Vai onks
se se että se on petollista? Että se on liian huono ja kukaan ei tajuu
että se on huono? Tai…
JOHANNES: Ehkä siinä on joku sellanen, että ajatellaan että se pääsee
niinku liian helpolla, koska se osaa jotenki puhua ittensä oikeisiin
paikkoihin tai sillai, näyttää hyvältä ja hengaa Mikael Jugnerin
kaa koska ne on sillai ”anti-ankeuttaminen rules”, tai jotain… Mut
tollasella sit just saadaan huomiota, saadaan rahaa…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JAAKKO: Joo… Se on jännää että kaiken tän alla on just toi integri-
teettikela, tai sellanen aitouskela, myös Antagonin alla, tai siis, tää on
loppupeleissä kaikki sillai tosi ”modernistista”, koska tietyl tavallahan
ton pitäis niinku riittää… Jos ajattelee sitä pelijuttua sillai… Että tää
on peliä, niin sit ton pitäis just olla se tapa… Paitsi ehkä siinä just
ärsyttääkin se että se pelaa niin huonosti! Että ehkä siin ei ookaan
ärsyttävää se että se on niin cool, vaan se että se yrittää vaan, tai että
se lähettää huonoja pressriliissejä, tai että se ei oo sitä perustasoo
ylempänä, tai se ei oo vaan nextillä…
JOHANNES: Niin onks se sit niinku se suunnittelumaailman Comic
Sans, sillai että se on mennyt jo kertaalleen niinku ympäri, että se on
sun mielestä huono, mut sit koska se on yleisesti tunnustettu huonoks,
niin sit sä voit taas niinku nostaa sitä just sen huonotensa vuoks…
Tai mä yritän ymmärtää tota mitä sä sanoit siitä että sä dikkaat sen
meiningistä…
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
KIMMO: Se on aina se, jos mistään ei käy ilmi vitsailet sä, tai mistään
ei voi päätellä, se on aina se rankin peli jotenkin… Että luottaa
ihmisten sellaseen tosi sumeilemattomaan älykkyyteen… Että kyllä
ne sen päättelee… Eikä anna mitään helppoja vihjeitä, että tää on
läppä tai tää ei oo läppä…
136
JAAKKO: Siis se on mun mielestä selvää että se ei oo vitsi, mut se miks
mä dikkaan siitä on siks että kaikki sellaset än äs ”hyvät designerit” ei
dikkaa siitä… Ja sit mun on pakko jotenkin reaktiona dikata siitä…
Että se on sama kuin se Comic Sans, siis todellaki, että konsensus on
että se on noloo, mut sit mä en haluu osallistuu siihen konsensukseen,
koska, jotain… Se on mun ”brändi” tai jotain… En mä tiiä miks mut
jotenkin mä haluun vaan vastustaa sitä…
JOHANNES: Ehkä konsesus on että se on saanut suhteettoman paljon
huomiota… Ja sit se, tavallaan positiivinen kysymys, mikä rikkoo sen
konsensuksen, on se miks pitäis ylipäänsä aina olla ”hyvä”!
JAAKKO: Niin!
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
KIMMO: Mä jäin miettimään sitä, mitä sä sanoit aluks siitä, jotain
niinku puhumisesta työnä, tai…
JOHANNES: Niin, mä mietin tossa matkalla että ”eksploitoinko”
mä tavallaan sua niinku sekä tuotantovälineen että raaka-aineen
ominaisuudessa, tai että sä, sun puhe, on sun ”tuote” tai tuotantovä-
line, tai sun praktiikka… Tai minkälaisessa taloudessa ja minkälaisen
sopimuksen alla tää tapahtuu, tää mitä mä nyt teen…
KIMMO: Mut se on niin loputon… Tavallaan. Mä en oo luonnonvara.
(kovaa naurua)
JOHANNES: Kyl mun mielestä me tavallaan neuvotellaan meidän
afekteista ja meidän intimiteetistä niinku se olis luonnonvara… Se
on se, niinku, millä me luodaan arvoa…
JAAKKO: Niin, kyl mä myös koen niin, niinku se Jessen juttu, niinku
että sen läsnäolo, miks mä halusin että se on siellä Antagonis, oli just
se, että se voi lukea ihmisiä… Ja sit se on vaan sillai vitun abstraktia
että se vaan sanoo ihmisille asioita tai osoittaa niille jotain… Se
on vaan super kreisi skilli, tai se on joku yhtä siisti kuin jos se olis
arkkitehti tai jotain…
KIMMO: Mä muistan vaan että mä tosi pitkään mietin sitä ennen ku
mä kutsuin sen, tai heti kun mä tapasin sen Venetsiassa, mä mietin
että sen vois kyl kutsua sinne Antagoniin… Se oli tosi fippi tyyppi
ja se oli fippi reissu ja se oli jotenki fipeimmillään… Niin sit onks
joku sosiaalinen osaaminen niin arvokasta että siitä tulee vaan ihan
kreisiä… Että jaksanko mä sit festarin aikana, että osoittautuuko se – mä
en tuntenut sitä, oikeesti, tunsin vaan tosi pinnallisesti – tuleeks se
olee jotain fippailua… Mut se kaikki osoittautu vaan ihan turhaks…
Ja sit… Mitenköhän se… Sit se vaan tuntu vaan niin oikeelta, vaik
se siel Venetsiassa oli niin kummallinen, meil oli siellä Venetsiassa
137
kumma tapaaminen, mä sanoi sillai että ”mä oon nykyään seer, mä oon
nykyään näkijä”, ja sit Jesse oli sillai että ”mä oon just menos näkijälle,
se on lukemas mulle asioita”, sit mäkin (kolinaa, sanoja ei erota), ja me
sovittiin että mentäis, että nähään keskiviikkoaamuna siinä ja siinä
sillalla blaa blaa blaa… Tai itseasias me nähtii jo edellisenä iltana, mut se
oli ihan sillee, siin tuli joku vitun Rhizome tyyppi jotain länkyttämään,
se oli ihan vitun kauheeta, sit me jotain oltiin siinä sit sillai ”ei tehä sitä
tänään, tää on ihan vitun hirvee joku vitun crack luola”, että ”nähään
aamulla” ja Jesse oli sit aamulla että sil on nyt joku säätö, jotain että ”sori
mut aamu on huono”, ja mä olin ”joo on meil viel aikaa”, mut ei sit tietty
ollu aikaa, ja mä mietin että ehkä sitä ei nyt oikeesti kiinnostunut, ja se
halus vaan läpällä, tää nyt oli vaan joku sellanen yks vitsi sen monien
muitten vitsien joukossa… Mut sit viimeisenä päivänä, mul oli vaan
joku tunti aikaa ennen lähtöä, mä kävelen sitä ihan pohjois länsiosaa
sitä saarta, ihan nurkkaan oikeesti, ei oo mitään tekemistä, juo vaan
jotain kahvia tai kokista tai blaa ihan sama, ja sit siellä jossain ihan
viimeisessä nurkassa on jotkut vitun kummallisen avajaiset, joista mä
en todellakaan mitään tiennyt, eikä siellä ollut missään mitään kylttejä,
siel oli Emergency Pavilion, oikeesti ihan vitun siisti näyttely, ja Jesse on
siellä jotenki kuohuviinilasi kädessä, sillai maailmanlopun tunnelmissa,
ja sit me ollaan että ”moi, tehääks ennustus”, ja se oli et ”joo”, ja sit se luki
myös mulle, mikä oli ihan vitun antoisaa, sit me käytiin pitsalla ja tota…
Sit se oli niinku siinä… Pakko mainita vielä pitsasta että se Elina Minnin
elokuvan tunnuslause, se Aikuinen nainen mutta italiaks, se Maledetta
primavera, niin ennen kun mä lähin sieltä mä menin vessaan ja se biisi
soi siellä, ihan vitun sairasta, se oli vaan niin psyykkinen se reissu…
Sit mä mietin sitä kokoajan että tää on vaan vitun hyvä merkki mut sit
mä olin että ”ää, vittu, en mä voi minkään vitun merkkien kautta”…
(hekotusta)
JAAKKO: Sä oot näkijä!
(hekotusta)
KIMMO: Näkijät näkee, pelaajat pelaa…
JAAKKO: Se oli mun mielestä just parasta siellä Antagonissa miten
se just todisti sen että… Ehkä mä oon ajatellut aika kauan että nyt
on tavallaan uus keskiaika, tai se on tulossa… Sellanen Dark Age ja
kaikki mystistisismi ja sellanen tulee korvaamaan sellasen Rooma-
kaupunkisuunnittelu-rationaalisuus-militarismi-kelan… Ehkä se
just, että ei oo mitään konseptii vaan on vaan sellasii vittu energioita
jotka… Että se on se uus tapa jotenki…
JOHANNES: Mä oon huomannut että mä oon käyttänyt sanaa
”energia” tän vuoden aikana ekaa kertaa elämässäni, ja tuntuu että
se on ainoo millä pystyy tavallaan selittää jotain asioita…
138
KIMMO: Joo. Se on tosi yleinen tunne! Mä oon käyttänyt sitä tosi
kauan, se on ollut jotenki… Mä oon vaan niin vitun tyhmä, mä en
osaa sanoo sillai mitään muuta, mut mä käytän aina vaan sitä… Se
tulee myös oikeesti äänisuunnittelusta koska siellä puhuttiin ihan
fysiikan kautta energiasta, ja se jäi mulle päälle jostain fysiikanopin
kurssilta, että ”energia” on vitun hyvä sana… Jotenkin ”signaali
kulkee”, ”energiaa!”
JAAKKO: Must tuntuu että mä kielsin ton jotenki iteltäni tosi monta
vuotta sillai, mä just mietin sitä tos, ”puhuttiiks me tos äsken korttien
lukemisesta?” Jos mä olisin nyt lukiossa mä olisin vaan halveksinu
tota keskusteluu niin vitusti… Jotenki toi on niin vaan sellanen…
Jotenkin se irrationaalisuus juttu, siin on jotain tosi ”epäsuomalaista”
tai ”epämiehistä” ehkä, tai se ei oo älykästä tai jotain…
JOHANNES: Sori, pakko käydä kusella, jatkakaa vaan!
JAAKKO: Niin, siis se on vaan niin hullu kela että on eläny siinä,
miten nyt sanois… Karsinassa…
KIMMO: Ja miten se on kauheen keskiössä, että ”kaikki on vaan tota”.
JAAKKO: Ja sit se, että se insinööritaito tulee myös taiteeseen, niinku
joku Helsinki School, että se on vaan se, että miten engineerata
mahdollisimman suoraan jostain suomikliseistä joku sellanen ”pätevä
taide movement”, miten vitun tyhjää se on jotenkin… Tai miten se
ei ees ollu ehkä tyhjää, ehkä se oli joku oikee energia, jos kattoo
niit ysäri puolvälin juttuja niin siin oli joku että mä nään tavallaan
mikä se oli se… Ehkä ne ihmiset oli jotenki sellasii… Mut sit kun se
rationalisoitiin, formalisoitui, niin sit se on kuollut…
KIMMO: Mä muistan sillon yheksänkytluvulla, mitä sillon on
ollut kuustoista seittemäntoista, mä muistan niitä kuvia, ne oli tosi
voimakkaita, ne oli oikeesti tosi huikeita, sillai et ”vittu”, jotenkin
sellanen vitun syväpikseliys, että ne oli ihan eri kuin mitä oli nähnyt
siihen asti, koska mä oon kasvanut siihen että YLE on päällä, mä
nuokun sohvalla ja tulee joku paska lefa… Sit yhtäkkiä sillai (tekee
pierua muistuttavan äänen suulla) tulee sellasii mielettömii isoja
kuvia, jossain Suomen Kuvalehden välissä näkee vaan jonkun jutun
niistä, ja on vaan että ”mitä nää niinku on”… Enkä mä siis tajuu mitään
taiteesta vaan ne vaan puhuttelee ja tekee jonkun vaikutuksen muhun
suoraan jotenki alitajuntaan…
JAAKKO: Mut sit siin on ollut vaan jotenkin ihan väärä suunta, mikä
on se että otetaan nää ulkoset tavallaan pinnallisimmat ja turhimman
tropet siitä ja pidetään niist vaan kii, kunnes kaikki on kuollu…
(hekotusta)
139
JAAKKO: Sillai, että ”peitetään tää muovilla äkkii, että tää ihana vitun
pelto ei meniskään…”
KIMMO: Mut siin on just se että kun sitä peltoo ja sitä Suomi
maisemaa kuvattiin, niin sit se haluttiin myös samalla sulkea… Eikä
ajateltu mitä kaikkia vitun pelottavia voimia siellä on, jos aletaan
miettiä menneisyyttä ja…
JAAKKO: Toi on just se professionalismin pahin puoli. Aina jos on
joku asia… Niin se asia ei riitä… Ei riitä että on Tumblr, vaan pitää
tehdä sellasta Tumblr-tyylistä suunnittelua, mut sillai paremmin
kuin Tumblr tai jotain… Sit siitä puuttuu kaikki ne verkostot ja se
epätoivo ja kaikki sellaset queer viistoist vee tyypit jotka bloggaa
animepornoo… Ne on kaikki silleen hygienisesti poistettu ja sit siit
jää ehkä se turhin, joku klisee siitä mitä se on…
JOHANNES: Niin… Just tossa yks kaveri näytti kun ne oli mainos-
toimistossa tehneet sellasen Tumblr-tyyppisen blogin jollekin
siiderille, että ne oli kuvanneet jotain banaaninkuoria ja ananaksia
tiiliskiven päällä ja jotain ilmapalloja ja ketjuja ja maaliroisketta…
(Taustalla soi David Bowie: ”Starman”)
KIMMO: Niin. Duunii…
JAAKKO: Niin en mä haluu sitä mitenkään moralisoida, mun mielestä
se ei oo *epäeettistä*, mut se ei vaan yleensä toimi… Ehkä se Miley
Cyruksen uus video on sillai ainoo onnistunut Tumblrireduktio, mitä
mä oon nähnyt… Ja sit joku Azealia Banks tavallaan teki sitä vähän
aikaa… Mut Suomes jotenkin must tuntuu… En mä tiedä… ssss-se
ei vaan jotenki toimi… Mut me puhuttiin Helsinki Schoolista…
JOHANNES: Niin… Mähän teen just sitä siinä Baltic Circlessä…
JAAKKO: Niin, niin!
KIMMO: Niin, mä näin sen videon…
JOHANNES: Kyl mä seurasin koko sitä Azealia ja Rihanna juttuu
sillai, kyl mä tiiä että se on ”myöhässä” ja kaikkee…
KIMMO: Mistä se tuli, miten sun ja Evan keskustelu meni, miten te
tulitte siihen? Vai oliks Eva vaan että ”tee mitä haluut” vai?
JOHANNES: Joo, Eva on joka vuos sanonut että se haluu sen ilmeen
olevan sillai oma itsenäinen teos… Ja sit se on tavallaan aina joka
vuos heijastanut sitä mitä mä oon sillä hetkellä ajatellut… Tai just ei
ehkä sillai ”miltä musta ihmisenä tuntuu”, mut sillai mitä mä oletan
että ehkä kiinnostaa jotain muuta, tai tosi vaikee sanoo, ehkä mä oon
just sillai vitun syvällä siinä konseptipaskassa, että mulle asiat on
vaan jotenki totaalisen ulkoisia, ja mä vaan poimin niitä paremman
140
puutteessa… Nyt viimeset kaks vuotta mä oon tehnyt sitä yhessä ensin
Inkan ja sit Inkan ja Antin kanssa, niin että ne on kuvittanut sen… Se
on mun mielestä kyl toiminut, tai viime vuonna toimi. Mut sit tänä
vuonna mä halusin tehä sen ite, koska mä tunsin että mä halusin eroon
sellasesta artesaaniasenteesta jotenki sillai konseptuaalisempaan
suuntaan, ehkä se ilmaisee mun turhautumista tähän työhän kans,
tai sillai… Tai jotenki vaan sit että mä pöllin tavallaan semioottisia
signaaleja jostain ja toivon että se arvo mikä niillä on ollut jossain
toisessa kontekstissa heijastuis jotenki tähän Baltic Circleen, ehkä
just niin miten vaik ruma T-paita voi ilmaista jotain ”ironiantajua”…
Jotenki mä kuvittelin että se akkumulois tietyl taval arvoo…
(taustalla soi geneerinen freejazz kappale)
JAAKKO: Se on ehkä jännä että, kun mä katoin sitä nettisivuu, niin se
on kyl tosi hieno, tai se näyttää tosi hyvältä, mut sit sen rakenne, tai sen
funktionaalisuus on just niin designattu… Että se toimii niinku mikä
tahansa nettisivu toimis, ja se logo on sellanen tosi hyvä logo mikä
näyttää hyvältä, ja myös se mitä on otettu niinku siitä nettitaidejutusta
on ne ”hyvät asiat”, tai miten sen nyt sanois…
JOHANNES: Niin, että ne on eristetty kokoajan, että on se kontrollin
taso, ja sit sellanen aitaus minkä sisällä ne saa näyttä miltä vaan?
JAAKKO: Niin. Mut ei ne näytä miltä vaan! Ne vaan näyttä niinku...
Tumblrilta…
KIMMO: Se on jännä, mä just kun mä sain käsiini sen faierin, mä
olin että ”voi vittu, eh”… ”Älkää nyt vittu viittikö”… Mut sit kun mä
katoin sen videon tänään kerran pari… Niin sit mä aloin pikku-
hiljaa tykkäämään siitä… Just sen takia kun se on Baltic Circle… Ja
teatteri festari… Ja mun mielestä se on hauskaa että Baltic Circlellä on
semmonen tätä aikaa nuoleskeleva ilme… Siin on sillai sopiva jännite
siihen tapahtumaan. Mut se kyl oikeesti kesti aikaa… Et aluks mä olin
että ”ei vittu, ei tällasta” tai niinku ”miks te teette *tän* jutun, nyt”…
Mut mitä pitempään mä katoin sitä niin sen enemmän mä olin että
”ehkä se on ihan hyvä että te teette tän jutun nyt”…
JAAKKO: Mun täytyy sanoo, että mä tykkäsin kyl siit edellisen
vuoden ilmeestä enemmän… Ihan vaan siks että se oli semmonen
tosi kaunis… Ja tosi vilpitön. Ja ehkä mä ajattelen että se on sellasta…
Että on kivaa että asiat on kauniita (hekotusta)…
JOHANNES: Niin. Ehkä toi nyt vaan aliarvioi katsojan siin mielessä
että se olettaa että ei oo ikinä nähyt mitään Tumblria, koska se
perustuu johonki kuvitteelliseen ”uutuusarvoon”, ja sit taas jos tietää
ton meiningin, niin sit siin ei just edes yritä olla mitään uutta… Tää
kyl tulee mulle sillai ihan uutena ajatuksena nyt. Että mitä helvettiä
141
mä oikeestaan oon ajattellut viimeisen puolen vuoden aikana… Tai
nyt tää näyttäytyy mulle vaan tosi oireellisena! Kaikki se kela mitä mä
oon pyöritellyt tos viimeisen puolen vuoden aikana, niin se kiteytyy
tässä tavallaan silleen nihilismiin ja pettymykseen, joka on käännetty
muka-hauskaks… Mut pakko sanoa, että tossa kun me Eeron kanssa
tehtiin tota videoo, niin se oli sairaan hauskaa tehä sitä… Ne ideat
synty kaikki siinä Afer Efectsin äärellä…
JAAKKO: Ehkä mä oon kriittinen sitä kohtaan vaan koska mä tiedän
miten sä oot tavallaan verbalisoinut sitä mulle, tavallaan sellasena
”anti-designina”, tai jotain trollauksena… Ja sit se ei mun mielestä
todellakaan vaan oo sitä… Tai sen pitäis vaan olla *ihan vitun ruma*
että se toimis, tai että toi läppä toimis… Että mun mielestä se Stedelijk
museon uus ilme on ainoa silleen todella hyvä trollaus, mitä mä oon
nähnyt pitkään aikaan, ja että se vaatii oikeesti sellasta next level
ajattelua, siis se on sillai…
JOHANNES: Niin, mä muistan sä sanoit jossain tsättikeskustelussa
että se on super kyynistä kirjottaa jotain spektaakkelista samalla ku mä
nostan palkaa siitä että mä teen radio ja tv-mainoksia ja faiereita…
Jotenki että ”kyynisempää ku olla huora, on käyttää vasemmisto-
kritiikkiä mainoskampanjan copynä”… Ja teit sillon sen huomion
että mä teen asioita, mitä mä en haluis tehä ja en vaan pysty sovittaa
niitä siihen mitä mä luen… Mikä oli totta sillon ja se on totta nyt…
Mulla on just se ”professionalistinen” demppaus päällä, tai mä oon
vaan oppinut ja sisäistänyt ihan totaalisesti sen ajattelutavan… Niin
mä rikon tavallaan vaan jotain tuulimyllyjä tässä, koska ne kaikki
vaatimukset mitä mä kuvittelen, ne on kaikki mun itseni luomia
tavallaan… Että mä ajattelen että asioiden pitäis oikeesti olla aina
sairaan skarpisti, anaalisella tarkkuudella sommiteltu, ja mulle tällaset
”rajanylitykset” oon just *jo* tosi iso harppaus…
JAAKKO: Mut ootsä ylittänyt ne rajat? Koska ne kaikki jutut näyttää
ihan vitun hyvältä.
JOHANNES: Ehkä siitä voi just lukea sen kuinka lukossa mä oon
tän suhteen. Tai tän tosi ristiriitasen position, missä esimerkiks toi
Baltic Circle synty, sillai, ”en haluu miellyttää mut yritän kaikin tavoin
miellyttää”, tai sit vaan päädyn vihaamaan itteeni ja duuniani siitä
että ”mua rajojetaan”… Ja mun on vaan sikavaikee päästää siit irti.
JAAKKO: Ja en mä tiiä onks siit tarpeen päästää irti, tai sillä pitäis
ehkä olla joku funktio jos päästää siit irti…
JOHANNES: Kyl mä uskon, että nää asiat sillai ”pelaa yhteen”, että
mä en oo vapaa yhellä elämänalueella koska mä en oo vapaa toisella,
tai että kun on erilliset strategiat niinku töissä ja privaatisti, niin sit
142
”minä” on tavallaan vaan se mikä sovittaa ne yhteen, eli sellanen
onneton ”advokaatti”, joka joko venyy kunnes katkeaa tai puristuu
kuoliaaks… Ja että jos mä oon päättänyt yrittää laajentaa mun liik-
kumatilaa tai än äs ”vapautta” yhellä elämän alueella niin se alkaa
vallata sit myös niitä muita alueita… Että se funktio on joku vapaus
elämässä ylipäänsä…
JAAKKO: Niin, toi on ehkä sama ilmiö mitä mä selitin sulle [Kimmo]
siitä hallitsemattomuudesta, että mä ajattelen että mä katsojana
voin nähä onks joku asia hallitsematon vai ei… Niinku mä voisin
tunnistaa sen eron ja sit tosi monet sellaset asiat mistä me ollaan täs
puhuttu sellasena ”hallitsemattomuutena” niin mä en vaan tunnista
sitä hallitsemattomuutena… Tää ei oo mikään kvalitatiivinen juttu
että olis niinku paras että… Koska mä en usko että se toimis, siin on
niin vitun paljon ongelmia, jos ihminen ei hallitse elämäänsä, niin ei
ne sit tee mitään siistiä myöskään… Mut jos siit halutaan puhua täl
binäärillä että ne on hallittu ja hallitsematon, niin sit se hallitsematon
pitäis eka identifoida jotenkin oikeesti… Että mitä se vois olla, koska
mun mielestä sen potentiaali on niin paljon suurempi. Kuin se että
joku näyttää ”kreisiltä”, tai jotain…
KIMMO: Mutta me ei siis sillon puhuttu… Sä olit hakemassa juomia,
niin me puhuttiin… Alussa oli se kun sä Johannes kysyit multa jotain
tyyliin mistä se puhe tulee, tai… Jotenkin se liitty siihen puheen
alkujuuriin… Mä en muista, mikä vittu se nyt oli se… Se oli tosi hyvä
kysymys, mä en vaan nyt muista miten sä muotoilit sen…
JOHANNES: Voidaan kuunnella…
KIMMO: Niin, joo ”mennään alkuun”… Mut siis sillon mä yritin
vaan käsitellä itekin sitä että miks sä hait. Ylipäänsä kiinnostava
termi on se että… Mä koitin miettiä että onks mun sisällä jotain
mitä mä koen että mä en oikeesti hallitse… Vai onks mulle se hallitun
kaoottinen tyyli toimia, mikä mulla on… Me puhuttiin siitä että mä
paljastan yheksänkytyheksän prosenttia niin se yks prosentti mitä
mä en paljasta on vitun arvokas ja mä vaan luon sellasta arvoa ja
jännitettä… Ja koska mä en ikinä voi paljastaa kaikkea niin se on
sellasta scarcityä mikä jää jäljelle…
JAAKKO: Mun mielestä se jazz vertaus oli tosi hyvä, että mä ajattelen
sitä ehkä sillai samalla tavalla, et jazz on sillai ehkä maailman forma-
listisimpia tyylejä, mut sen formalismi on sitä että se luo illuusion
vapaudesta, mutta että se on aina vapaata samalla tavalla… Mut sen
tapa olla vapaa ei oo esim se että joku hakkais sil vitun saksofonilla
jonkun kuoliaaks ja lähtis vaan juoksee tonne vitun kaduille… Tai se
ei ees ikinä kuulosta erilaiselta. Ja kaikista ”vapain” freejazz kuulosta
143
aina vielä enemmän kuin se kaikki muu jazzi aina vaan sellaselt vitun
mölinältä, ja sen taloudelliset rakenteet ja sen sosiaaliset rakenteet
on aina totaalisen hallittuja ja mietittyjä ja kontrolloituja ja sen
sisäinen hierarkia, että kenen mölinä on arvokkainta… Että se on
mun mielestä ihan totaalisen kontrolloitu…
KIMMO: Niin no se on terminä tosi helppo imee tyhjiin ja en mä
ehkä lopulta nää ees sen termin hirveen suurta arvoo, että ainoo
mihin se voi viitata on se että mä koitan miettiä että pystynkö mä
niinku yllättämään itseni, vai oonks mä vaan sellanen rutiini mitä
mä ite toistan, vai onks oikeesti mun elämän kannalta hyötyä että
mä altistan itseni niille tilanteille, että onks oikeesti mahollista että
mä laajennan omaa tietoisuuttani…
JAAKKO: Tai ku ei se myöskään mun mielestä tuota sellasia hallit-
semattomia tilanteita… Tai esimerkiks Antagonissa oli sellanen
tilanne, niinku esimerkiks se Elinan improjuttu, tai se että se vaan
tuijotti kaikkia jotenki, se oli sellanen tilanne mikä ei ollu tavallaan
kenenkään hallinassa… Tai sellasta just tapahtu ja se oli just tosi
keskeinen, miks se toimi se tapahtuma… Tai on sellasii asioita jotka
*on* sellasii [hallitsemattomia] asioita ja sit on asioita jotka *näyttää*
sellasilta [hallitsemattomilta] asioilta.
KIMMO: Mut ehkä just sen takii just graafsesta suunnittelusta, koska
ei mulla oo siihen mitään sanottavaa, tottakai mä tajuan että mä oon
valinnut ja se ei oo vaan dadaa, mut se on just enemmän ympäristöä
mihin itsensä laittaa, tai että mulla ei oo vaan mitään vitun hajua mitä
mä oon tekemässä, me puhuttiin siitä Jessen kanssa, siitä tunteesta,
että silti sitä yllättää itsensä, että ”vittu tää meni hyvin, miten vitussa
mä selvisin?”, jotenki sillai ”kirurgi leikkaa sydäntä ja laitta yhteen
jotain sisäelimiä” sillai, ”mä laitan ton maksan ja sydämen tosta pillillä
kiinni toisiinsa” ja vahingossa tulee uudistaneeks lääketiedettä… Mut
jossain joku ääni sun sisällä on vaan sanonut ”tee vaan se”, ja mä en
oikeesti usko intuitioon, mä uskon vitusti enemmän kokemukseen
kuin intuitioon, että en mä olis voinut olla se kuka mä oon nyt sillon
kymmenen vuotta sitten… Koska jos mä väittäisin että mä toimin
intuitiolla se tarkottais että mä olisin aina ollut yhtä hyvä, että mä
oon aina ollut samanlainen, koska mun isin ja äidin DNA:ssa on joku
joka vaan teki sen että mä oon lapsinero ja…
JAAKKO: Ehkä se liittyy kans, must tuntuu että kukaan ei sillai
epäile sun ammattitaitoa… Sä oot jotenki sellanen hahmo että kaikki
aina uskoo että sä osaat… Ei välttämät kaikkee, mut koska sul on
se äänisuunnittelujuttu, niin sä voit mennä johonki vitun kamera-
vuokraamoon ja puhua niiden ihmisten kanssa sellasella tavalla että
144
ne ajattelee että sä oot luotettava. Se on tosi hyvä taito. Must tuntuu
että sellaset ihmiset joiden ammattimaisuutta epäillään, niin ne ei
uskalla luopua siitä just sen takia… Mä aloin just… Must tuntuu että
mä oon tehnyt jotain juttuja vaik jotka on sillai tosi rumii, siis vaik
kuvii mitkä on vaan vitun hirveitä, ja että se johtuu siitä että mä oon
ollu eka sellasella levellillä että mä oon pystynyt tuottamaan sellasta
materiaalia mikä on kaikkien mielestä ihan hyvää tai ainakin tarpeeks
legitiimiä, ja must tuntuu että jos ei oo ikinä ollu siin levelillä niin
ei voi ikinä päästä siit kelasta yli… Että sais tehdä jotain mikä ei oo
kaunista. Tai pitää ensin uskoo että pystyy tekee sen pro jutun yhtä
hyvin ku ne prot ja sit olla sillai et ”lol, en mä haluu tota”…
KIMMO: Mut se ei kyl todellakaan pidä paikkaansa, aina jos mun
pitää hoitaa jotain ihmisten kanssa niin mä en todellakaan herätä
luottamusta… Mikä johtuu siitä että mä otan asiat sillai ”leikkisästi”…
Niinku jos mä sanon jollekin valoteknikolle että ”koita nyt saada
tähän jotain filistä”, ja mä sanon se sellasella sävyllä että mä tiiän että
tää on aika tarkkaa duunia, mut mä oletan että me voidaan puhua
tästä sillai suoraan, mut sit me ei todellakaan voida puhua siitä niin
suoraan, ja onks se sitten sen ihmisen epävarmuutta että se ei pysty
rentoutumaan, vaan se haluu että me puhutaan tarkoilla termeillä…
JAAKKO: Vaan mä tarkotan sitä että sä et ikinä puhuis sen kaa noin
jos ei sul olis sitä korttia että sä voit sanoo sen myös tosi teknisesti
siihen perään ja todistaa että sä et oo vitsi…
JOHANNES: Ehkä tos on sillai, että mä ajattelen että tekemällä jotain
asioita ite tietyllä tavalla tai sanomalla jotain asioita ääneen, niin
mä loukkaan niiden tunteita, tai sillai jos mä vaik koen että joku
joulukortin koristelu ei vaan oo hirveen tärkee asia, niin se että mä
otan asian puheeks jotenki uhkaa niitä ihmisiä jotka on tehny siitä
ittelleen jonkun sentimentaalisen elämänsisällön…
JAAKKO: Mut ehkä sul on vaan sellanen omnipotenssiharha… Että
sä luulet että jos sä oot eri mieltä jonkun kaa niin sit ne ei voi enää
elää… Koska voihan ne olla sillai et ”lol, sä oot väärässä” tai että ”sä
et vaan tajuu että tää on siistii”…
KIMMO: No mä törmäsin paljon tohon esimerkiks Antagonissa…
JAAKKO: Tai must tuntuu et mä oon tosi agressivinen sillai että mä
tosi agressiivisesti dismissaan kaiken, sillai että mä vaan haukun
kaikkien duuneja, mut mul on vaan sellanen olo että ei se oo niin vitun
vakavaa, sillai että jos joku on mun kaa eri mieltä niin se on vaan tosi
kivaa vaan… Että mä en voi olla epärehellinen vaan sen takii että mä
luulen että ihmiset ei voi handlata sitä miten mä oikeesti ajattelen,
koska se olis vaan niin vitun sosiopaattinen kela tai silleen… Että
145
kaikki olis vaan silleen onnettomii… Tai sit mä en vois vaan ikinä
olla ihmisten kaa… Ja mä uskon että se on loppujen lopuks suurempi
palvelus kaikille se että… Tai mul tuli siellä Turus vähän sellanen olo
että ”pitäiskö mun olla vähemmän kriittinen” tai vähemmän ”kylmä”
jotenkin, koska mä oon siellä enkä vaik jossain Lontoossa, mut se on
ihan hirveetä ajatella niin, koska mun pitäis olla vaan just kaikkialla
samanlainen… Että mä jotenkin säästäisin itestäni sellasia osia niinku
”isompiin geimeihin” tai silleen se ei… Vaan mun pitäis jotenkin vaan
demonstroida mun omalla olemisella että tälleen voi olla ja tää toimii
tos kontekstissa… Ja se oli tosi siistii että… Tai meil oli just vitun
monimutkanen keskustelu Jessen kaa siitä, että mua ahdisti se että se
ei ymmärrä sitä sen ja niiden muiden ihmisten välistä statuseroa, ja
että se on sillai ”mä oon luuseri” tai jotain… Mä olin sillai että ”mun
mielestä se on jotenki tosi törkeetä että sä tuut jonnekin Turkuun
sanoo että sä oot luuseri”, mä tiedän miten hyvin sil menee ja se on
kutsuttu sinne myös sen takii mitä kontaktei sil vaik on… Että sil voi
olla legitiimisti sellanen sisäinen kokemus että se on luuseri mut se
ei voi leikitellä sillä niinku se olis joku objektiivinen maailmankuva,
koska se ei oo… Ei siihen tullu mitään loppuratkasuu, mut…
JOHANNES: Silleenhän se Jessen yks duuni oli nimetty, ”My Defenses
Have Defenses”, että ehkä se tajuaa itekin miten se kääntää sitä asiaa
sillai… Tai mun on myös helppo samastua siihen perustunteeseen
siitä että uskoo olevansa jotenki kelvoton vaik kaikki muut ajattelee
että sä oot siisti tyyppi ja teet siistejä juttuja…
JAAKKO: Niin.
KIMMO: Se vaihtelee niin vitusti, se on sellanen vitun sää, oikeesti…
JOHANNES: Mut vielä tosta, että mikä siellä tavallaan pohjalla on
”hallitsematonta”… Niin voihan se olla, että jos mulla esimerkiks on
tunne että kaikki mikä on oikeesti mun ”omaa” on jotenkin ”alhaista”
tai ”likaista” tai ”väärin”, niinku että mä vaik häpeisin runkkaamista
koska mä uskon että mä oon ainoa joka tekee sitä, ja jos mä kuvittelen
että sen ”alkuvoiman” päästäminen vapaaks muuttais mut sillai
”eläimeks” ja veis mut vankilaan, niin sillonhan mun pitää kaikin
tavoin vaan pyrkii hiljentämään se… Mut ehkä mä oon alkanu ajatella
että ne kaikki käsitteet on vaan käännetty sillai nurin. Että ”vapaalle
sielulle” just libidinaalinen voima on hyvä asia ja oman tahdon
toteuttaminen on suurin hyve, mut että hallitsevat – meidän tapaukses
varmaan niinku ”kapitalismi” – on pakottanut hallitut sisäistämään
sen ajatuksen että niil ei oo samaa oikeutta toteutta itseään, koska
ne on lähtökohtasesti velkaa hallitseville, omalla ruumiillaan, ja että
just turhautuminen tällasesta ”epävapaasta” positiosta johtaa siihen
146
että alkaa pitää halua ”pahana”. Että vanki oppii olemaan kuuliainen,
koska jos se ei oo sitä niin sit sitä rangaistaan. Ja se mitä se haluu on
samaa ku mitä ”vapaa” ihminen haluu. Eli olla vapaa. Ja just siinä
tapahtuu se nurinkääntäminen, että än äs ”terve agressio” tai ”halu”
kääntyy sisäänpäin ja ihmisestä tulee itselleen niinku ”introspektii-
vinen seikkailu” ja ”kidutuskammio”… Ja huono omatunto johtuu
just vaistojen tai ”vallan halun” tukahduttamisesta, vangitsemisesta
johonki privaattiin tyrmään… Tulee mieleen tos vähän ennen ku
erottiin, niin mä sanoin että mun on pakko opetella kuuntelemaan
mun omia haluja, mitä mä oikeesti tunnen, ja että mä en siks voi enää
suostuu mihinkään kompromisseihin… Mihin Annakerttu vaan sano
että se ei vois ikinä toimia. Että ihminen ei voi olla parisuhteessa ellei
tee kompromisseja. Koska muutenhan vaan tekis kokoajan ainoastaan
sitä mitä ite haluu, ja väistämättä loukkais tai sortais toista… Mut se
oli jo sillon mun mielestä väärä kela. En mä haluu ”pohjimmiltani”
pahaa, ja sit mun pitää vaan oppia sillai domestisoidusti suodattamaan
tai kahlitsemaan sitä. Kyl mä oikeesti haluan hyvää mun läheisilleni,
kyl mä oikeesti voin auttaa mun ystäviä tai olla mukava, eikä se oo
vaan joku kompromissi ja ”toisiks paras vaihtoehto”… Ja se että me
erottiin oli tavallaan myös sit se välttämätön johtopäätös, koska me
haluttiin yksinkertaisesti niin eri asioita…
147
9.
Torstaina iltapäivällä, 5. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun
osallistuivat Inka Järvinen ja Antti Uotila.
(Taustalla soi Vampire Weekend ”Cape Cod Kwassa Kwassa”)
JOHANNES: Nyt se on päällä.
INKA: Niin, että jos laittais nää molemmat vaan tähän siinä järjes-
tyksessä, että tässä on se eka, ja täs on toka, ja ne vois erottaa ehkä
fonttikoolla, tai palstakoolla… Vai tarviiko? Ehkä sitä ei ees tarvii…
Jos täällä ylhäällä lukee millon ja missä se on [nauhoitettu], niin
ehkä se riittää…
JOHANNES: Joo.
INKA: Kyllähän sen tajuu siitä lukea. Ja sit täs kannen kohdalla on
auki selitetty Suville tästä ilmeestä…
JOHANNES: Ja luovutaan siitä TextEditistä, koska se on vaan turhaa
kikkailua, niinku ”kaunis ajatus mut ei toimi käytännössä”, eikä se
ehkä enää tue tota ideaa… Tai olis ehkä toiminut mut menee liikaa
aikaa. Eiks yks sääntö ollut kans että ei saa miettiä mitään yli viis
minuuttia?
(hekotusta)
INKA: Eikä oo sääntöjä.
ANTTI: Mut pitäskö siellä näyttelyssä, sinne tiloihin kans, sillai että on
aina välillä nostoja? Vai näkyyks ne vaan sit siinä meidän, jos saadaan
säästettyä muissa kuluissa, niin siinä meidän painetussa ”prujussa”,
olisko se meidän ainoa ”teos” sitten?
JOHANNES: Ehkä yks hauska vois olla, kun siihen tulee kuitenkin
sivunumerot, tai ehkä joka rivi vois olla vaik numeroita niinku
jossain raamatussa, ja sit tehdä siitä tekstistä nostoja, jotka olis siellä
näyttelyssä vaik tarroina, ja sit niissä olis viitenumerot?
INKA: Sehän tukee sitä…
ANTTI: Sit sitä voi kanniskella mukana siellä…
INKA: Ja sehän tota, Suvilla oli se ajatus että sinnekin tekis jotain
niitä tekstejä…
JOHANNES: Tai sit jätetään kokonaan tekstit pois näyttelystä ja vaan
niitä numeroita ympäri sitä näyttelyä?
148
INKA: Tukee hyvin sitä ”esteettömyys näyttelyssä” vaatimusta… Hehe.
JOHANNES: Joo ehkä ei… Mut ehkä sit niitä nostoja. Koska tuolla
on kuitenkin paljon sellasii lauseita jotka toimii irrotettuna. Ja sit olis
vaan sellanen massiivinen rekisteri…
ANTTI: Okei. No sit pitää vaan pyytää painotarjous siitä ”viissataa-
sivuisesta” läpyskästä.
INKA: Se on varmaan iloinen se meidän painokontakti kun mä
kokoajan muuttelen näitä…
ANTTI: Sanotaan vaan että halvimmalla paperilla mitä löytyy…
Halvimmilla asetuksilla…
JOHANNES: Voi olla että digipainettuna tulee silti halvemmaks ku
ofsetillä koska tulis sairas määrä peltejä…
ANTTI: Niin se voi mennä perus laaserilla…
JOHANNES: Voi siinä olla kuitenkin kannet.
INKA: Tarviiks olla? Ehkä ei.
JOHANNES: Mut jos on liimaselkä. Sit se on muuten sellanen
lörppö… Must sellaset julkasut tuntuu aina vähän oudolta… Sellanen
lötkö nippu.
(näppäimistön naputtelua)
INKA: Monta sivuu sä sanoit?
JOHANNES: Sovitaan vaik kolmesataa.
INKA: Liimasidottu?
JOHANNES: Mikä olikaan liimasidotun ja liimanidotun ero? Onks
liimanidottu pehmeekantinen?
ANTTI: Pyydä vaan se halvempi vaihtoehto…
JOHANNES: Pelkkä liima.
ANTTI: Ja yks kautta yks värinen, mustavalkonen.
(Taustalla soi Fleetwood Mac ”Sisters Of Te Moon”)
INKA: Sidosasulla…
ANTTI: Sit painosmäärä, joku viidestä sadasta.
INKA: Viidestä sadasta?
ANTTI: Tai kaks…
JOHANNES: Paljonkohan sinne tulee kävijöitä, tarviiks niille olla
kaikille?
(naputtelua)
INKA: Onks tää kaikki suomeks?
149
JOHANNES: Joo, meillä ei oo mitään mahdollisuutta käännättää
sitä kokonaan… Ainakaan nyt. Toivotaan että vaik Taik tai Grafa
vois kustantaa käännöksen, tai jotain. Ne nostot voi tietty kääntää
useammalle kielelle. Mut sen läpyskän kääntämiseen menis varmaan
toinen kuukaus ja tulis maksamaan ihan vitusti.
INKA: kolmesataa kautta viissataa kautta tuhat…
(naputtelua)
ANTTI: Halvimmat mahdolliset…
JOHANNES: Niissä videoissa kuitenkin säästyy monta tonnii, jos se
ykskin tarjous oli kymppitonni…
(naputtelua)
JOHANNES: Kuunnellaan vähän Drakea.
(Drake laulaa: ”No new friends” ~6 sekuntia)
INKA: Noni.
JOHANNES: Kiitos, Inka.
INKA: Kiitos.
JOHANNES: Oliks jotain muuta mitä ei olla vielä käsitelty?
INKA: No nyt luovuttiin lipuista ja lapuista ja ylimääräsistä…
JOHANNES: Niin joo, ja sit noi teesit. Yks, ei marginaaleja tai
gridiä, kaks ei viivoja, eiku… Noh, meni jo sekasin. Ihan sama. Mä
copypasteen ne sinne sitten.
1. ei määrättyjä marginaaleja tai gridiä
2. ei perfektionismia
3. ei viivoja eikä alleviivauksia
4. ei hassuttelua
5. ei minimalismia
6. ei kädenjälkeä tai kalligrafaa
7. ei kuvitusta,
8. ei järjestelmäfontteja (esim, Times, Arial tai Helvetica)
9. ei pystyyn tai poikittain sijoitettua, eikä karevaa tekstiä,
10. ei sääntöjä
150
10.
Perjantaina aamupäivällä, 6. syyskuuta, autossa matkalla Etelä-
Helsingistä Vuosaareen. Keskusteluun osallistuivat maisema-arkkitehti
ja rullalautailija Janne Saario, mainoskuvaaja ja tuottaja Teemu Saario,
sekä rullalautailija ja tuottaja Jeremias Delgado.
JANNE SAARIO: Niin. Eihän se. Ehkä sit… Kuinka vakavissaan sit
ottaa noita asioita, niin… En tiiä… On se tärkeetä, että otetaan asiat
vakavasti.
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Pitäiskö tässä töötätä… Ehkä mä en tööttää…
JOHANNES: Jos sul on Toyota niin tööttää…
TEEMU SAARIO: Jos sul on Mitsubishi niin tööttää tööttää…
(tööttäys)
JANNE: Mut kuulostaa hyvältä! Mä luen sen, Johannes, sit kun sä
lähetät sen mulle. On kiva tietää mitä teidän alalla tapahtuu.
TEEMU: Joo, kuulostaa mielenkiintoselta.
JOHANNES: Joo, eikun mä haluisin just että siitä tulee semmon
mistä tulee hyvä mieli. Ehkä siin on jotain asioita, mistä ei ole totuttu
puhumaan, mut koko pointti on jotenkin osoittaa että kaikki estot
ja esteet on ennen kaikkea ihmisten sisäisiä, että ne voi jotenkin
ylittää, ja oma elämä on mahdollista järjestää silleen yhtenäiseks
kokonaisuudeks. Että siin mielessä mun mielestä asiat kyl on pakko
ottaa sillai vitun vakavasti, että on vaan yks elämä, ja sitä ei voi vaan
heittää silleen hukkaan, koska ”ei välitä”… Tai mua ärsyttää että mä
oon oppinut sellasen tavan että ulospäin pitää näyttää että on tosi pro
mut sit privaatisti on oikeus olla tyytymätön ja halveksia asiakasta ja
suhtautua silleen super kyynisesti siihen… Mä haluisin ylittää sen
kyynisyyden ja ehkä näyttää muille silleen että se on mahdollista…
(kolinaa, suhinaa)
JANNE: Tuu tältä puolelta Jere!
(kolinaa)
JERE: Huomenta päivää!
JOHANNES: Moi!
JANNE: Moro!
151
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Onks toi sun oma kämppä?
JERE: Ei oo, HOAS:in vuokrakämppä.
JOHANNES: Aa…
JANNE: Tosi hieno kyl toi puutalo. Mut jätkä ei enää hirveen pitkään
siin asu vai?
JERE: E…
JANNE: Onks löytyny viel mitää biksii?
JERE: Pari.
JANNE: Pari vaihtoehtoo…
JERE: Skattal ja sit Kallios.
JANNE: Fabio asuu Skattal.
JERE: Nii asuu. Vai, onks se niinku muuttanu sinne, vai onks se vaan
väliaikanen…
JANNE: Mun mielestä se on vuokralla… Kai se siinä aikoo olla. Mun
mielestä se on laitellut sitä kämppää ihan huolella. Johannes on täs
ehkä muuttamas kans Kallioon…
JOHANNES: Joo, tai mä oon nyt asunut tos Viiskulmassa ja tuntuu
että olis aika siirtyä eteenpäin…
JANNE: Mun mielestä on sillai hauskaa, että se ”eteenpäin” on Kallio…
Että se ei oo mikään…
JERE: Westend.
JANNE: Nii just, toi Viiskulma on kans sellanen ”loppusijoituskohde”…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Mut onhan se ollu varmaan sulle Johannes ton sun uran
kannalta, kylhän siellä on hyvä varmaan kuitenkin ollu luoda
kontakteja…
JOHANNES: No joo, on se varmaan se joku skene… Mut sit voi tietty
olla että muualla olis ollut joku toinen skene. Tai sillai, ehkä siitä ei
voi sanoo mitään, nää nyt on tällasii…
JANNE: Niin. Se on varmaan ihan hyvä kans irrottautuu vähän
skenestä… Ne jotka on jämähtäneet siihen, niin kylhän ne pyörii
aika pienis ympyröis…
(~18 sekuntia hiljaisuutta)
JERE: Siisti musavideo, Teemu, jäbäl ja Ricovamoksel!
TEEMU: Ai ”Flippaa ja kriippaa”?
152
JERE: Joo.
TEEMU: Joo, tattista vaan.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JERE: Magee se tunnelma mikä on saatu siihen kiesiin, vitun hämy.
TEEMU: Kyl.
JANNE: Teemu kuvaa sellasta ”Tis Is My Ofce” -sarjaa…
JOHANNES: Mitä siin tapahtuu?
TEEMU: Siin on eri ammateista joku ja sit kuvataan sitä meininkii ja
sit kertoo siitä, tavallaan siitä mikä se kunkin ”toimisto” on… Jos on
joku futaaja ni futisstadioni… Tai skedeparkki on Jannen toimisto…
Sellanen.
JOHANNES: Joo. Tuleeks se sit telkkarista vai?
TEEMU: Ei… Me tehään niinku, julkaistaan ite vaan nettiin… Just
tänään aukes meiän uuden frman nettisivut… Meil on Facebook-
sivut, ja sit aukee toi ”Tis Is My Ofce” -sivut tänään myös…
JOHANNES: Joo… Mikä teidän frman nimi on?
TEEMU: Se on Über.
JOHANNES: Niinku umlaatilla?
TEEMU: Joo.
JOHANNES: Suoraan Amerikan markkinoille.
TEEMU: Joo.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
TEEMU: Käytiin tos just maanantaina kuvaa Jannelta vähän skedeystä,
siit Ruohiksest…
JANNE: Salmisaaressa, mis mekin oltiin Johannes sillon skeittaa…
Yks rani ja pari trikkii… Yhet slämit.
TEEMU: Ei päässy mukaan.
JANNE: Ei päässy? Ei ollu tarpeeks kovat slämit.
JERE: Haha.
JOHANNES: Ootsä ikinä kaatunu silleen et se päätyis videolle? Mä
en muista ikinä nähneeni.
JANNE: Kyl mä oon. Mut ei ne kyl joo yleensä päädy. Toivottavasti ei
tuu tänäänkään. En mä haluu sen takii et sais nauhalle… Aina vaan
joku nilkka vääntyy tai…
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JERE: Ainii jäbä vilahtaa siin Jannen dokkarissa.
153
JOHANNES: Joo. Totta.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Joo, Johannes on mun lapsuudenkavereita.
JOHANNES: Siit oli jotain spekulointii kuin monennen päivän
krapula mul on siinä.
(hekotusta)
JANNE: Ihan hyvältä sä näytit. Boheemilta.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Johanneksen kaa me alotettiin skeittaa. Back in the days.
Ihmeteltiin miten se ollie lähtee… Kalalaudalla.
(~18 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Tuliks Johannes siitä, mikä joku teatteri, eiku sul joku
semmonen… Joku projekti…
JOHANNES: Aa, siis sä tarkotat sitä mitä mä teen nyt? Jotain graaf-
sesta suunnittelusta. Saas nähä… Ehkä se liittyy kans tähän mitä mä
nyt teen sinne Designmuseolle…
(~10 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Hmm… Toi golfenttä tos… Kun miettii miten iso se
on. Ja sit kuinka vähän ihmisii siel tälläkin hetkellä on… Ja sit esim
tota sun parkkii, sillai se on joku tuhannesosa tosta pinta-alasta, mut
siel käy varmaan satoi skidei joka päivä… Nii skedeys on jotenki
taloudellisempaa tai jotain.
(kolinaa, suhinaa)
JOHANNES: Tää ovi on jotekin lukossa? Miten mä pääsen ulos?
JANNE: Joo se on toi lapsilukko.
(~18 sekuntia epämääräisiä ääniä)
JANNE: Jere on lähös huomen maailmalle?
(askelten ääniä soratiellä)
JERE: (ei erota)
JANNE: Mistä sä ton oot saanu? Aika coolin näkönen…
JERE: Aa, yks frendi duunaa näitä.
JANNE: Räppäreil oli joskus laastarit poskes… Sul on tikit
silmäkulmas…
(hekotusta)
TEEMU: Vähän street credii…
154
JERE: Hämy veto taas Tuukalta, pitää lähtee silleen… Joskus neljält
aamul sinne lentokentälle… Sit ollaan siellä, joku vitun välilasku,
sit ollaan joskus yhelttoist Köpiksessä, siin oli jotain chillailuu, ja sit
mennää sinne parkille kisoihin…
- - -
(Vuosaaren liikuntapuiston skeittiparkki)
JERE: Meneeks tää silleen jengille jotka ei tiiä skedeyksest niin paljon?
Tai kaikki nyt varmaan tietää nykyään…
JANNE: Mut mä luulen et tää on just… Eiks tää Teemu oo vähän
semmonen?
JOHANNES: Nii, tää on joku teidän frman silleen promojuttu?
TEEMU: Joo, tavallaan, tehään…
JOHANNES: Te ette oo silleen myymäs tota formaattia johonki…
TEEMU: Ei… Ei me viel ainakaan olla mitää myymässä…
JERE: MoonTV:lle…
JOHANNES: Ketä muita te ootte haastatellu? Sellast futarii, Pekka
Sihvolaa, sit Balleriinoja, ja sit sellanen yks valokuvaaja ku Lars
Johnson… Ja sit on tota…
JOHANNES: Oho. Mitä vittuu! Näitsä ton?
JANNE: Joo.
TEEMU: Meniks päälle?
JOHANNES: Joo!
(huutoa taustalla)
JOHANNES: Hehe. On tos ihan omanlaisensa swag.
JANNE: Tol skuutil voi muuten vetää aika tommosissa, ”siisteissä”
vaatteissa.
(kolinaa)
JANNE: Sä et oo tosta vielä… Tost on kyl varmaan paljon vaikeempä
päästä ku alkoholista?
JOHANNES: Mm… Täst ei oo sillai haittaa. Parantaa vaan työtehoa.
Mut riippuvuus on tosi semmonen ”kouriintuntuva”…
JANNE: Ku ei niit haittoja huomaa ku vasta sit ku… Tukehtuu…
Keuhkot täyttyy nesteellä. Se on vissiin jokaisen tupakoitsijan
kohtalo…
JOHANNES: Ai jokaisen?
JANNE: Ellei ne kuole johonki muuhun…
155
JOHANNES: Niin. Aina voi kuolla johonki muuhunkin.
JANNE: Niin, silleen ennenaikasesti. Mut lopulta tukehtuu.
JOHANNES: Mä näin just dokkarin mis oli yli satavuotias joka oli
polttanu koko ikänsä.
JANNE: Niil on erikoisgeenit… Kylhän sitä aina ajattelee että ittellä
olis jotenki paremmat geenit ku muilla…
JOHANNES: Nyt tuli just Areenalta Richard Dawkinsin sellane sarja,
missä se puhuu uskontojen haitallisista vaikutuksista… Siinä ne otti
Dawkinsin genomin kokonaan. Ja siit kävi ilmi et sillä on joku geeni
minkä vuoks tupakointi olis sille tosi vaarallista… Mut se ei onneks
ollukaan koskaan polttanu… Olis kyl kiva jos kaikil ihmisil olis
oma genomi tiedossa. Vois kattoo etukäteen mitä voi tehä ja mitä ei
kannata. Sit jos näyttää vihreetä nii voi tehä mitä huvittaa… Mjoo.
Ehkä mä lopetan nyt. Mä stögään tän ja lopetan.
JANNE: Nii! You’re free to do anything!
JOHANNES: Nauhotatteks te Jannen puheet vauhdissa?
TEEMU (kaukaa): Ei, kyl me tehään siit video… Mä kuulen kyl kaiken
mitä te puhutte.
JOHANNES: Ai niin toi mikki on tossa…
JANNE: Tota. Tää on vähän niinku munkin toimiston promo… Me
kuvattiin jotain pienoismallityöskentelyä ja sit striittiskedeystä…
Pitäis jotenki vaan kiteyttää se mitä siin videos näkyy, että… ”I get
inspired by… architecture… that hasn’t been designed for skatebo-
arding…” Sit jotain että…
(kolinaa)
JANNE: Otetaaks se suomeks?
TEEMU: Otetaan se suomeks. Siihen tulee sit tekstit. Ne muutkin
on suomeks.
JANNE: Se on kyl hyvä… Jengi kuulee suomee niin siin on vähän
sellast erikoista, ja sit siin on tekstit…
JOHANNES: Onks sul Twitterii?
JANNE: Ei… Facebookis jotain vähän…
JOHANNES: Mut ne on vaan sun kaverit ku näkee…
JANNE: Mut sit muut likettää ja sharettaa… Mut että ne sun tekemät
nettisivut… Et ehkä mä en tarvii muuta täl hetkel. Tuntuu et on noit
duunei ihan sopivasti… Johanneskin lopetti, lopeta säkin Teemu.
JOHANNES: Tää on mun viimenen.
TEEMU: No tää on sit mun viimenen.
156
JANNE: Ei kannata opettaa Mikeylle polttaa tupakkaa. Sä oot sen
roolimalli. Se kattoo et ”faija oli niin rento ku se poltti”…
JOHANNES: Sit siitäki tulee rento.
JANNE: Mut sit se polttaa, ja se ajattelee et se on osa sitä rentoutta.
JOHANNES: Niinhän se onki.
(hekotusta)
JOHANNES: Mitä muuta siin on?
TEEMU: Nii miks sitä muuten tekis ellei se olis rentoo?
JANNE: Mut kyl mä luulen et Teemu oli ihan rento ja cooli ilman
tupakkaa.
JOHANNES: Ehkä siin on just jotain nautinnollista ku se on täysin
hyödytöntä ja epäterveellistä ja epäekologista… Et on viel jotain
mikä ei oo vaan hyödyllistä ja terveellistä ja hyvää ja rikastuttavaa ja
ekologisesti kestävää ja taloudellisesti kannattavaa… Ehkä siinä just
joku tosi syvällinen totuus, että rööki tuottaa sen tilanteen että haluaa,
tai luulee haluavansa, polttaa röökiä, koska silleen ykköstasolla sitä
haluu koska on riippuvainen siitä, samalla ku kakkostasolla tajuaa
ettei sitä haluu oikeesti, vaan ainoastaan siks että on riippuvainen,
mut sit kolmostasolla tavallaan haluu just mieluummin haluta kuin
olla haluamatta, koska halu joka ei oo sidottu johonkin välittömään
puutteeseen on pelottavaa…
JANNE: Niin. Voihan sit vaik kaivaa nenää…
TEEMU: No ei siin nyt vaan oo mitään siistin näköstä. Etsä nyt voi
vaan silleen himokaivaa sun nenää mis vaan.
(hekotusta)
JOHANNES: Jos se on laillista se on ookoo. Eiks se niin mee?
JANNE: Tota… Mä skeittaan sellasissa ympäristöissä mitkä ei oo
suunniteltu skeitattaviks… Öö… Aina pitäis olla enemmän sanoja
ja enemmän tekoja…
TEEMU: Ei tos tarvii pitkään siis mitään… Muutamat jutut…
JANNE: Muutatamat jutut… ”Mä oon Janne Saario ja mä suunnittelen
skeittipaikkoja”… Mut en mä haluu olla semmonen että mä vaan
suunnittelen niitä…
TEEMU: Voithan sä alottaa tolla ja sit…
JANNE: Mut mä haluisin suunnitella muutakina! (nauraa)
JOHANNES: Sä viihdyt luonnossa…
JANNE: Niin…
157
JOHANNES: Ja sit sä peität luonnon sementillä… Voitaisko miettii
tätä?
JANNE: Hmm…
(~5 sekuntia hiljaisuutta, kolinaa kaukana)
JOHANNES: Mikä toi on toi harava tossa?
JANNE: Tota kenttää… Tos on tollasta… Mustaa kumirouhetta tuolla
seassa. Ne on silpunneet käyttetyjä autonrenkaita. Sit se on semmonen
pehmee tasanen kimmosa.
TEEMU: Siin on kivempi kaatua…
JANNE: Ootsä pelannu tollasel kentällä?
TEEMU: Joo. Tommosel on ihan kiva pelata.
JOHANNES: Mitä siis sä oot pelannu?
TEEMU: Futista.
JANNE: Aissaatana!
JOHANNES: Vittu toi hyppää korkeelle.
JANNE: Ei tarvii olliee…
JOHANNES: Kerroinksmä, mä näin sellasta unta että mä rullaluis-
telin, ja se oli paljon siistimpää ku skeittaus?
JANNE: Oliks se sen jälkeen ku sä olit ollut siel nykytanssis?
JOHANNES: Ei… Ei. Se oli aiemmin. Mä tweettasinki siitä, että
tuntuu että sellast vanhat kerrostumat tai kategoriat identiteetistä on
kuoriutumassa pois ja mä pystyn hyväksymään ja nauttimaan paljon
useemmasta asiasta… Että tavallaan ei tarvii enää sillei hylkiä asioita
jotka ei sovi yhteen jonkun tietyn alakulttuurin cooliuskäsityksen
kanssa…
JANNE: Niin, ei se…
JOHANNES: Tavallan toi skuuttaus on just siistii! Ehkä sunki pitäis jo
hyväksyy että sun poika ei välttämät tuu ikinä alkaa skedee… (nauraa)
JANNE: Niin, mä testasin sitä Walli hallissa. Se oli kyl tosi vaikeeta.
Mä en uskaltanu ees droppaa sisään kaaresta.
(kolinaa)
TEEMU: Sano jotain, mä tsekkaan ton äänen tason…
JANNE: Mun nimi on Janne Saario ja mä suunnittelen skeittipuistoja.
(~6 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Mitä välii mikä mun nimi on, eihän se liity mihinkään?
158
JOHANNES: Niin. Entä se juttu skeittipuistoista… Voisko senkin
jättää pois?
JANNE: Niin. Mä suunnittelen.
JOHANNES: Toteutatsä koskaan sun suunnitelmii?
JANNE: En mä toteuta. Tai kyl mä osaan rakentaa vähän. Mut en mä
tällast osais rakentaa… ”Mä suunnittelen koska mä en osaa rakentaa.”
Tää alkaa jo jalostua.
JOHANNES: Zen harjotus…
(~12 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Sehän on sellasta kuvittelua… Jotkut toteuttaa niitä kuvitte-
luja. Mä kuvittelen skeittausta…
TEEMU: Siinhän on just kaikkii niitä kohtauksii että sä väännät sitä
rautaa, niitä rautahäkkyräjuttuja, siin pätkäs...
JOHANNES: Sä teet alustoja, joissa muut pystyy toteuttamaan omaa
mielikuvitustaan…
(~18 sekuntia kolinaa, nuorten poikien ääniä, huutoa)
JANNE: Kyl mä kuvittelin ton ditsin tohon mut en mä osannut
kuvitella että kukaan pystyy heittää Bri-fippii siihen… Tai mikä se
nyt on… Sehän on siistii, siit voi tehdä mitä vaan…
(~12 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Mut siihen alkuun olis hyvä laittaa joku… Siinä… Vaik siinä
ku mä skeittaa siellä Salmisaaressa… Mä sanon nyt vaan sen oman
nimen. Ja että mä kuulun väestörekisteriin. Ihmisii kiinnostaa nimet.
JOHANNES: Sukupuoli, rotu…
JANNE: Mies…
JOHANNES: Yhteiskuntaluokka, asuinpaikka, koulutus… Vanhem-
pien tulotaso.
JANNE: Kuulun alempaan keskiluokkaan…
JOHANNES: Ylempään.
JANNE: Ylempään keskiluokkaan…
JOHANNES: Onks korkeakoulututkintoa?
JANNE: Melkein valmis…
(~12 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: ”Mä oon kolmekymppinen mies Helsingistä…”
JOHANNES: ”Humoristinen, hyväkäytöksinen, fksu, omaa hyvät
sosiaaliset taidot”…
159
JANNE: ”Mielikuvitus kunnossa”…
JOHANNES: ”EI pelkää sitoutua”…
JANNE: En. ”Hyvin sitoutunut”.
(~4 sekuntia kolinaa)
JANNE: ”Mun horoskooppimerkki on…”
JOHANNES: Tiedäksä mikä?
JANNE: Rapu. Mikä sun?
JOHANNES: Kalat. Ootsä koskaan tsekannu pitääks ne paikkansa
sun kohal?
JANNE: Emmä tiiä. Eiks ne vaihdu viikottain?
(hekotusta)
JANNE: Niin, on kans ne universaalit, luonteenpiirre… Mul kai se
sanoo että on aika rauhallinen. Kai se pitää paikkansa. Pitääks sul?
JOHANNES: Joo. ”Taiteellinen, introvertti, sentimentaalinen…”
JANNE: Kaikkii hyviä…
JOHANNES: ”Viinaan menevä”.
JANNE: Heh. Vaik ethän sä enää juo. Vai ootsä…
JOHANNES: En. En nyt puoleentoista kuukauteen.
JANNE: Ettekste juonu Laurin kanssa?
JOHANNES: Ei. Mä join Ginger Alea…
JOHANNES: Pitäiskö puhua…
TEEMU: Kirjakieltä.
JOHANNES: Ruotsia.
JANNE: Tota…
(~14 sekuntia kolinaa)
JOHANNES: Ennen sulla oli tosi paljon runollista sanottavaa skeit-
tauksesta ja muodoista ja linjoista ja kaupunkitilasta…
JANNE: Mut sitten ku tekee tarpeeks… Pääsee siihen sisään… Niin
ymmärtää että asiat on aika yksinkertaisia.
JOHANNES: Niin onks se sitä ammattilaisuutta… Mikä peittää sen,
tai se ei tuu enää läpi se…
JANNE: Tai sitä ei enää mystifoi silleen…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JANNE: Mut tottakai tällä on paljon merkityksiä… Tohon vielä tulee
se lumikasa viereen… Talven jälkeen…
160
JOHANNES: Mulle sanottiin joskus aikoinaan Nolla.netin foorumilla
”kelaa vähemmän, skeittaa enemmän”…
JANNE: Kyllähän sitä täytyy kelata myös… Mut joo. Sä haluut kuvata
nyt? Nauhotaksä samalla ku mä rullaan?
TEEMU: Eiku ei tehä sitä.
JANNE: Nyt sä vaan painat rekkii ja mun pitäis osata sanoo oikeet
sanat?
TEEMU: Jep.
JANNE: No pitäiskö sen olla sellanen tarina? Tarina on aina
mielenkiintonen… Että tota… ”Kun mä alotin skeittaa niin ei ollut
skeittipuistoja… Me skeitattiin kaduilla ja paikoissa jotka ei ollu
tarkotettu skeittaukseen. Skeittauksen täyty sopeutua. Tai liikkeen.
Nykyään nuorille tehään mahtavia paikkoja ja mä oon päässy… Tai
päässy mukaan suunnittelemaan niitä. Nyt arkkitehtuuri muotoutuu
skeittauksen ja liikkeen mukaan…”
TEEMU: Sano enemmän silleen että *sun* sunnittelema arkkiteh-
tuuri… Tai kun *sä* suunnittelet puistoja niin…
JANNE: Niin, pitääks mun erottuu muista skeittipuistojen
suunnittelijoista?
TEEMU: Se olis varmaan ihan hyvä…
JOHANNES: Onks ketään muita skeittaavia maisema-arkkitehteja
jotka tekee betonipuistoja?
JANNE: Ohan niitä. No mulla on se että jokaisen puiston pitäis olla
oma…
JERE: Mut eiks kautta aikojen skedeejät oo suunnitellu omat
puistonsa?
JANNE: On… Ei nyt oikeestaan. Rhino parkit ja ties mitkä…
JERE: Nojoo…
(kolinaa)
JANNE: Olishan noikin kaikki obstaakkelit voinu olla vaan tossa
silleen peräkkäin. Mut mulla ne asettuu silleen vast sit kun on koko-
naiskonsepti joka sitoo siit semmosen teoksen.
JOHANNES: Tuntuuks sust että siinä on jotain eroo millasta parkkii
sä haluisit skeitata ja millast muut haluu skeitata?
JANNE: On siinä varmaan… Mut ei se oo enää siitä kiinni. Mä ehdin
enää skedee niin vähän nykyään…
JOHANNES: Kuvitteletsä sillai eri tyyppejä, ja mitä ne vois tehdä
johonkin?
161
JANNE: Mut joo, kyl mä kuvittelen. Että jos mä olisin yhtä hyvä skedee
ku Jere, tai Enis, niin sit mä vetäisin tost noi, boing, ja tost noi boing…
Tonne joku nosebluntti. Että ehkä mä kuvittelen millast olis jos mä
olisin tosi hyvä skeittaa… Mut sit tosi paljon myös maisemallisesti,
miltä se näyttää… Miten se tilallisesti toimii.
(taustaa kuluu nuoren pojan ääni: ”Vittu! Nyt tulee airi, perkele!”,
toinen ääni: ”Oliks toi sun temppu?”, ”Turpa kii, saatana!”)
JOHANNES: Ihmiset ei uhoo samalla tavalla, iän myötä…
(huutoa)
JANNE: Ei tarvii todistella… Sit kun on päässy tekee tiettyjä asioita.
Äh! Mun pitäis palkata joku kirjottamaan mulle…
TEEMU: Me voidaan kyl nauhottaa se sit erikseen.
(puhelin soi)
JERE: Hellou. Mitäs täs.
JANNE: ”Mulle on tärkeetä että sen lisäks et puisto on hyvä skeitata…”
JERE: Saarion veljesten kaa skedeemäs Vuosaares.
JANNE: ”…mulle on tärkeetä minkä näkönen se on… Mä oon
pinnallinen ihminen. Skeittaus on tosi visuaalinen”… Miten mä nyt
sanoisin…
JERE: Mitä? Joo. On sitä! Joo. Tsiigataan. Moi.”
JANNE: Ja sit ehkä se että niiden pitää olla uniikkeja… Mikä se on
suomeks?
JOHANNES: Ainutlaatuisia… Autenttisia?
JANNE: Ainutlaatuisia. ”Skeittipuiston täytyy olla ainutlaatuinen”…
Ehkä just se on…
JERE: Teetsä mitään muuta ku skeittiparkkeja?
JANNE: Aika vähän. Kyl mä haluisin. Mut täl hetkel niit on sen verran
paljon ettei sit… Tyyliin parin vuoden päästä olis kiva tehä…
JERE: Ei näit skeittiparkkei ihan vitusti voi tehä enää…
JANNE: Nyt mä oon tekemäs tönne Örebrohun… Tuhat viissataa
neliöö skedettävää… Ja sit esiintymislavat ja systeemit.
JERE: Hä? Ja sit staget ja kaikki!
JANNE: Ja viel ehkä joku paviljonki ja…
JERE: Sinne sit pidetään avajaistapahtuma!
JANNE: Joo. Toi oli vast sellanen luonnossuunnitelma. Sit vast
poliitikot päättää sen suunnitelman pohjalta… Pitää vaan tehä vahva
konsepti ja hieno pienoismalli mistä saa hienot kuvat…
162
JOHANNES: Se on kyl tosi vaikeeta vaihtaa silleen alaa, jos on ollu
hyvä jossain. Kaikki muut ihmiset sun ympärillä niinku vastustaa
sitä… Yrittää sanoo että sun pitäis vaan pysyy siinä missä sä oot hyvä.
JANNE: Niin.
JOHANNES: Ku Kanye West alko tekee muotii se lytättii, kun sen
pitäis olla vaan räppäri.
JANNE: Mut se onki tosi iso alan vaihdos.
JOHANNES: Mut Kanye on nuclus. Se on nero jumalan armosta. Ja
se ei kadu mitään. Se on johtanut vaan ”complete awesomenessiin”…
Sen elämä on vaan kauneutta ja totuutta ja mahtavuutta. Ja sitä
inspiroi Le Corbusierin lamput koska se on minimalisti räppärin
kehossa. Jos se haluu tehä muotii niin se voi tehä muotii… Nyt sil
oli jotain hameita miehille ja… Kyl mä uskon et se voi oikeesti tehä
mitä vaan. Se sano kans siin yhes haastattelussa että se on internetin
ja muodin Steve Jobs.
JANNE: Jos se olis vaan alkanut tekee vähän erilaist musaa… No ei
se kyl ehkä rokkii…
JOHANNES: Kyl se uusin levy on aika erilaista kuin kaikki muu räppi
siihen mennessä. Sen tuotii Rick Rubin, joka muuten tuotti myös
äsken ilmestyneen Black Sabbathin uuden levyn…
TEEMU: Mut on sitä siitäkin lytätty… Ihan varmasti…
JOHANNES: On sitä kans ylistetty. Mun mielestä se on vaan paras
räppilevy ikinä.
TEEMU: Mä en oo sitä kuullu…
JOHANNES: Se on ehdottomasti parasta mitä Kanye on ikinä tehnyt.
Ehkä se on paras levy ikinä.
JANNE: Oikeesti? Mä en oo kuullu…
JOHANNES: Se on jotenki onnistunut, tai ainakin se on onnistunut
luomaan sen mielikuvan täydellisesti, että se on hajalla ja haavoit-
tuvainen ja samal silleen agressiivisen itsevarma ja kaikki mitä se
tekee on…
JANNE: Että se muuttuu sillai terapiaks?
JOHANNES: Niin, tai ei kyl…Tai ku Jay-Z:ltä tuli toi uus Magna Carta
Holy Grail, niin niit tietty verrattiin, koska ne tuli niin peräkkäin,
tai Kanye on ollu jotenki Jay-Z:n pikkuveli-tyyppinen hahmo, mut
nyt toi Hova on vaan sairaan väsynyttä samaa blingi-uho-räppii…
JANNE: Eikä oo sellast ”aitoo” sisältöö… Että se ei heittäydy…
163
JOHANNES: Niin, tai se on ihan sen ”aitous” kysymyksen jotenkin
tuolla puolen, sil ei oo enää mitään välii mistä ne jutut tulee, mut
ne vaan on paljon voimakkaampii ku mitä muut täl hetkel pystyy
tuottamaan…
JANNE: Tota… Näähän on tällasii isoja veistoksia… Kokonais…
JOHANNES: Joo! Ne on veistoksii. Ja niihin jotenkin liittyy sillai
voima ja liike, ne on niinku magneettikenttii, mitkä vetää tai puskee
skeittarii eri suuntiin, niinku ohjaa tai kanavoi painovoimaa, sillai
et pääsee irti, pääsee lentoon hetkeks… Et skeittari työskentelee just
painovoiman kaa… Ja noi niinku saa aikaseks sellasii epätavallisii
jännitteitä…
JANNE: Hmm… Toi on kyl hyvä. ”Skedepuisto on iso veistos,
jonka aineksina toimii liike ja painovoima…” Siinähän on kuitenkin
alkuperänä ne aallot ja surfaus ja… Että tehdään sellanen, tavallaan
luonto… Tai muoto minkä kaa ollaan vuorovaikutuksessa.
JOHANNES: Ehkä vois kuvitella kans että toi on sellasta ”luonnon
jälkeistä luontoa”. Että jokut aallot ei vois ikinä olla noin monimut-
kasii… Että oikeestaan toi ei edes simuloi enää luontoa vaan toi on
oma luontonsa, toinen luonto. Niinku se sun dokkarin nimi, Second
Nature.
JANNE: Sitähän se on…
TEEMU: Sä luot uutta luontoa.
JOHANNES: Kyllä kaupunki on mun mielestä luontoa siinä missä
metsäkin.
JANNE: Tää on niinku skeittareiden maisemaa… Niinku jättiläiset
tekis Saharan autiomassa, näis on vähän samanlaisii sellasii dyynejä…
JOHANNES: Ajatteletsä itteäs arkkitehtina? Eiku hetkonen, niin sille
on oma nimi, maisema-arkkitehti…
JANNE: Joo ilman muuta, nää tosi paljon liittyy aina ympäristöihin,
nää inspiraatiot. Tässäkin tää oli aiemmin tän futiskentän lumen-
kaatopaikka. Tähän asti tää vielä asvaltoidaan, ja sit tähän ne kasaa
ison kasan lunta. Ja mä ajattelin että tää vois olla niinku sellanen
kasa joka sulaa ja sit tohon on sulanut toi pooli keskelle, ja tää on
niinku stillikuva liikkeestä, sulamisprosessista… Sit siihen liitty se
tekninen puoli että tota poolia ei pystynyt kaivaa, että tää on sillai
metri merenpinnan yläpuolella… Tost ei voinu kaivaa, vaan piti vaan
nostaa ylöspäin. Sit siihen tarvittiin tollanen kasa. Ja sit mä mietin
siihen kasan ympärille, että se jotenkin vellois sieltä…
164
JOHANNES: Niin, tossahan on just tollasii jotain puolikkaita jäts-
kipalloja, jotka on sulanu auringossa, tai suklaa Suukkoja tai jotain,
nyppylöitä jotka aaltoilee, bumpit…
JANNE: Kyl niinku tolt puolelta on sellanen maisemallinen,
taiteellinen, konseptiajattelu siihen starttiin… Sen jälkeen se menee
sellaseen vaiheeseen mis vaan…
JOHANNES: Mitä sä veikkaat, olisitsä pystynyt tekemään samanlaisen
puiston vaikka sä et olis selittänyt noita asioita ittelles tolleen?
JANNE: En mä tiiä mut se auttaa mua ihan hirveen paljon pitem-
mälle… Mä en tiiä minkälaisia työkaluja mulla olis sit jos se olis
vaan sen funktion kannalta, se olis hirveen vaikeeta… Sit siit tulis
vaan niinku sellaset parkkiit mis on vauhdinotto, sit kurbi, sit ledge,
sit boksi, ja sit kaari… Siit tulis sellanen, ihme ”luettelo”… Nyt se
niinku vapauttaa, että mä voin ajatella että ”skeitattava lumikinos…
minkälainen se vois olla?” Niin sit tulee ihan toisenlaisia spotteja,
tällasii muotoi ei niinku löydy mistään…
TEEMU: Onhan tossa jo… Jos sä saisit ton jotenki kiteytettyy…
JANNE: Niin. Se täs just on…
(~14 sekuntia kolinaa, huudahduksia)
JOHANNES: Niin. Jotenkin mua kiinnostaa paljon enemmän tällanen
kiteyttämätön… Tavallaan myös se mikä tapahtuu varsinaisten
asioiden välissä tuntuu niinku kertovan jotain aika oleellista, niinku
myös tää kuinka vaikeeta on keksii miten esittelis ittensä tai puhuis
omasta duunistaan… Tai tää on must ihan relevanttia sisältöä. Mut
joo, siis tietty jos on just se joku kolme minuuttii, niin sit on pakko
pystyy puristamaan sieltä sen jonku yhen tärkeen asian…
TEEMU: Voi siin olla pidempääkin läppää, ei se… Tost kuitenkin
tulee vähän pidempi kuin niist muista.
JOHANNES: Puhut vaan, sit sen voi leikata jälkeenpäin.
JANNE: Se on aika vapauttavaa. Koska se mitä pyydetään, on nuorille
skeittipuisto.
(taustalla kuuluu taputusta)
JANNE: Sit kun mul on se filis että se voi olla paljon enemmän. Siihen
voi ladata ihan hirveesti muutakin arvoo… Omia lähtökohtia…
JOHANNES: Tos betonissa on kyl jotain kiehtovaa kans. Verratuna
vaik vanerirakennelmiin. Toi on silleen täynnä itteään. Siin ei oo
aukkoja, tai se ei oo ontto, se ei oo kulissi. Siihen ei voi oikeastaan
lisätä mitään… Yhtä luuta… Toi pinta näyttää kans ihan luulta…
165
JANNE: Vähän niinku luonnonspotit, niissäkin on se filis että
”tää kuuluu tähän”… ”Tän kuuluu olla tässä”… Just silleen, jostain
kohtaa wallie, siit tulee jotenki autenttisempi ku niitä ei oo suoraan
suunniteltu… Yeah!
(taputusta)
TEEMU: Mennääks…
(~14 sekuntia kolinaa, huudahduksia, hiljaisuutta)
JOHANNES: Vesi loppu. Rööki loppu.
(~20 sekuntia, hiljaisuutta, vaimeaa puhetta)
JOHANNES: Pystytsä elää skeittaamalla? Tai onks sul joku duuni?
JERE: En… Mä oon nyt opiskellu tuottamista. Tapahtumia. Mä oon
niinku alottanu pari sellast toimintaryhmää täs vuoden aikana…
JOHANNES: Mitä tarkottaa ”toimintaryhmä”?
JERE: Siis meil ei oo viel silleen rekisteröityy yritystä… Se on vaan
sellanen toimintaryhmä et tehdää kaikenlaisii tapahtumii. Mä oon
saanu Jannelta aina keikkaa houstaa näit kaikkii skedemeininkei…
Nyt kun se teki sen Street Unit -sarjan niin sil pystyy leikittelee, et
menee vaik sinne Pasilan Rauhanasemlle ja laittaa siihen pihaan…
Rakentaa sellasen väliaikaisen tapahtuman sinne ja… Mut joo, nyt
pitäis kyl jotain duunii keksiä. Vituttaa olla kokoajan ihan perse auki.
(~8 sekuntia kolinaa, hiljaisuutta)
JERE: Se olis kyl siistii jos sais rahaa skedeyksest, pystyis tekee vaan
sitä… Vaik tietää ettei se kestäis kauaa…
JOHANNES: Eksä ollut kans tossa Elementin Eurooppa-tiimissä?
JERE: En o.
JOHANNES: Aa…
JERE: Siel on vähän meiningit muuttunu. Pirkka ja Janne on heitetty
menee sielt. Tai kyl Janne on viel niitten kaa tekee duunii… Mut ei
o silleen listalla…
JOHANNES: Niilläki taloustilanne…
JERE: Sekin varmaan. Ja sit nuorempii vetäjii, vaatimattomampii…
JOHANNES: Voiks se olla vähän sama kuin kulttuurialalla, että jengi
on valmiita tekee niinku työharjotteluna ilmaseks, niin miks kellekään
pitäis sit enää maksaa…
JERE: Jep. Nimenomaan…
JOHANNES: Hankala tilanne… Mä olin kans kerran työharjotteli-
jana mainostoimistos. Mä piirtelin jotain ja sit… Tai mä en osannu
166
vaan silleen innostuu siit duunista. Mut sit oli yks kamppis Nooa
Säästöpankille, mihin ne oli silleen et ”hei, nää sun piirustukset on
tosi jees, voidaaks käyttää niitä täs preses?”, niin sit ne pääty siihen
johonkin kamppikseen, ja mun muistin mukaan mä kuulin jonkun
sanoneet et siit oli saatu joku kaheksankyt donaa. Mä sain siit palkaks
jotain lounasseteleitä.
JERE: Vittu et meni varmaan filikset.
(~8 sekuntia kolinaa, ääniä)
JERE: Niin jäbä on graafsel alla?
JOHANNES: Joo. Meil on silleen kavereiden kaa sellanen frma
ku Tsto… Me ollaan nyt kolme vuotta pyöritetty sitä… Mut mä
oon kyl tehnyt jo ennen sitä näit samoja juttuja… Mut me ollaan
silleen törmätty siihen, ettei oo mitään valmiita malleja miten sen
homman sais skulaa… Meit on siis kuus osakasta, ja meil on kaikil
sama koulutus, ja me siis tavattiin koulus ja ollaan hengattu paljon
yhessä jo kohta kymmenen vuotta tai jotain… Niin meil ei oo mitään
sellast varsinaista hierarkiaa, ja kaikki haluis kans tehä silleen omaa…
Eikä meitä oikeastaan kiinnosta mikään bisnes… Tai mulle se kans
merkkas paljon että me voitettiin yks sellanen aika merkittävä
palkinto, ja sit mul tuli sellanen olo, että ”tässäkö tää nyt oli?”, että
”tänkö vuoks täs tehään vitusti ylitöitä”? Että sit sais pönöttää jossain
gaalassa kuoharilasi kädessä joidenki mainosurpojen keskellä. Niin
sit ehkä tää projekti mitä mä nyt täs duunaan on kans jonkunlainen
yritys saada selkoo asioista, että miten täs pitäis nyt oikeen toimia…
Että pitäiskö just tehä siit vaan tosi tehokasta perusduunia, vai pitäiskö
niinku tehä vaan taidetta…
(~6 sekuntia kolinaa, ääniä)
JERE: Itellä on kans mutsi taiteilija niin tietää kyl hyvin miten vaikeet
sil on tehä rahaa…
JOHANNES: Mitä se… Minkälaista?
JERE: Se on siis kuvataiteilija, mut kyl se teki tonne kans sellasen kera-
miikkaduunin tonne… Vuosaareen leikkipuistoon, tonne johonki,
missä se nyt on… Sinne uima-altaa reunaan sellasen…
JOHANNES: Saaks se jotain apurahoja tai…
JERE: Ei, nyt se siis valmistu, se opiskeli puu- ja artesaani, niinku…
Tykkää tehä käsillä kaikkee… Tehny kaikkee, Marjaniemessä sellasii
siirtolapuutarhamökkejä laittanu kuntoon ja… Tän kesän…
JOHANNES: Joo.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
167
JOHANNES: Ehkä on just silleen kaks pääsuuntausta… Että toisaalta
on sellanen käsityöläisyydestä lähtösin oleva…
JERE: Niinku tää Jannenkin…
JOHANNES: Joo. Ja ja sit on sellanen taide mikä lähtee niinku älyl-
listämisestä, abstrakeista ajatusleikeistä ja sillai… Jotka on kielellisiä,
kun tää on taas silleen enemmän aistittavaa, käsinkosketeltavaa…
Mä oon aina kirjottanut… Mä oon miettinyt jos olis jotain sellasta
kirjotusduunia, joka vois olla paremman sanan puuttessa ”taiteellista”.
Koska mä en vois olla mikään tutkija, koska mul ei riitä hermot
syventyä, enkä mä jaksais olla toimittaja, koska mua ei sinänsä kiin-
nosta faktat… Mut jotain… Ehkä kaikil on jotenki samat ongelmat
silleen sovittaa haaveet ja todellisuus…
JANNE: Noni. Kiitos keskustelusta. Tuntu et se kyl autto…
JOHANNES: Oliks se siinä?
JANNE: Kyl must tuntuu…
JOHANNES: Haittaaks sua jos mä käytän tätä meidän keskuteluu
kans?
JERE: Ei haittaa. Ei.
JOHANNES: Mä kirjotin yhes vaihees tosi aktiivisesti päiväkirjaa. Mut
se formaatti alko tuntuu tosi kolutulta. Tosi uuvuttavalta. Mun sillonen
tyttöystävä kans aina moitti mua siitä että mä vääristelen asioita.
JERE: Haha. Aijaa!
JOHANNES: Niin sit mä nauhotin yhen meidän riidan salaa ja
litteroin sen. Ja siit se ehkä suuttu viel enemmän.
(naurua)
JERE: Miten sä päädyit… Oliks se silleen hetken mielijohde? Vai oliks
sä päättänyt että ”seuraavan riidan mä sit nauhotan”?
JOHANNES: Kyl mä olin sen suunnitellut. Koska se oli jopa kieltäny
mua kirjottamasta kaiken kaikkiaan, että mun kirjottaminen pilaa
meidän suhteen, koska mä vaan keksin jotain valheita… Niin mä
halusin todistaa että mä en vääristele niin paljon ku se kuvittelee,
vaan se kans sano tosi typerii asioita. Jotenki omii ajatuksia ei pysty
ehkä hamottaa silleen lennosta. Sit kun näkee ne kirjotettuna niin ne
voi tulla aika yllätyksenä…
JERE: Joo… Siistii…
(kolinaa)
JOHANNES: Joko?
JANNE: Yoko ono.
168
11.
Perjantaina iltapäivällä, 6. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Kaikki istuvat
omilla paikoillaan kuulokkeet korvilla ja tuijottavat keskittyneesti
iMac-tietokoneittensa ruutuja. Keskusteluun osallistui Matti Kunttu,
myöhemmin Elmeri Terho.
JOHANNES: Vittu tää on vittumaista. Mitä se yks frma laskuttaa
Word templatesta? Ne saa varmaan jotain vittumaisen työn lisää…
Haa. Nyt tää kaatu, saatana. Enks mä luvaanut ittelleni jo vuos sitten
et mä en enää ikinä tee Word templateja…
(~15 minuttia hiljaisuutta)
JOHANNES: Voi vitun vitun vittu. Mä oikeesti kirjotan sille että
käyttää sitä frmaa. Mä en vaan osaa. Ei ihme että ne velottaa neljä
hunttii yhestä failista.
- - -
MATTI: Tosi liikuttava jotenkin toi Miia Tervon dokkari, tai
tosi rehellinen. Tää oli se mistä sai palkaks vaan että se leipoo
karjalanpiirakoita…
JOHANNES: Aa, se!
MATTI: Että se on vaan ollut jossain Karjalassa ja kuvannut jotain
mummoa kuus vuotta ja sitten kiintynyt siihen ja tajunnut että se
haluais että se olis sen mummo, ja tosi vaan sellasta rehellistä tilitystä.
JOHANNES: Kuulosta toisi kivalta. Saaks sä pitää ton?
MATTI: Joo, mä vaan tänään…
JOHANNES: Mä kattoisin mielelläni.
MATTI: Tai mun mielestä se oli tosi kiva, ei se ehkä kaikkien mielestä.
JOHANNES: Niin…
MATTI: Mut joo, mä lähen tästä tonne Egsin näyttelyavajaisiin. Onks
sulla jotain suunnitelmia viikonlopuks?
JOHANNES: Ei, mä varmaan jään tänne… Mul on tos varmaan
ainakin kolkyt tuntii kirjotustyötä edessä jos mä haluun purkaa nää
kaikki nauhat…
MATTI: Aa, okei… No. Hauskaa viikonloppua.
JOHANNES: Moi.
- - -
169
ELMERI: Onkos mennyt yhtään Mimmoa?
JOHANNES: Kaikki meni.
ELMERI: Kaikki meni.
JOHANNES: Kaikki meni. Mimmot meni. Nokiat meni.
ELMERI: Kyllä. Mimmonen homma… Mimmonen homma toi Nokia
homma on nytte?
JOHANNES: Niin. Microsofin kumisaappaat. Ja Artekit meni.
ELMERI: Meniks Artek’kin? Aijaa…
JOHANNES: Onks sul tupakkia?
ELMERI: Eih. Ei oo. Mut ota khaya.
JOHANNES: No mä otan khayan…
(sihahdus)
ELMERI: Ai vitsi, nam. Hekotusta!
(hekotusta)
ELMERI: Mä sanon nyt ”hekotusta” niin sun ei tarvii kirjottaa sitä.
Mut entä jos mä hekotan hekotuksen jälkeen? Hehehe. Niin miten
sä sen meta-meta-jutusti sillai…
JOHANNES: Kyllä sen erottaa. Koska sä et voi sanoa mitään ”suluissa”.
Hakasulut tarkottaa vaan sitä että mä oon lisännyt sinne jonkun sanan
mikä on jotenkin jäänyt pois lauseesta… Ehkä sekin on turha maneeri.
Mut sit jos on vaan tavalliset sulut, niin se viittaa johonkin mikä
tapahtuu siinä miljöössä, jotain ääniä tai jotain, mikä ei oo lauseessa.
Sit jos on lainausmerkit niin se tarkottaa että sana on lausuttu jotenkin
eri tavalla, tai joku viittoo sormilla sellaset merkit. Ja sit asteriskit on
että painottaa erityisesti, tai korostaa tai venyttää sitä…
ELMERI: Okei. Tota. Tänään on sitten Suomi-Espanja karsinta…
Ämmäm…
JOHANNES: Karsinta. Karseinta.
ELMERI: Että tota. Saa nähä päästääks me nyt niitten tasolle ku meillä
ei oo Nokiaa… Kun nekään ei osaa hoitaa talouttaan lainkaan.
JOHANNES: Niin.
ELMERI: Ehkä. Hekotusta.
JOHANNES: Hekotusta. Tänään. Niin. Mä tein sellasen kans…
Toi alkaa kokoajan toi formaatti löytää muotonsa, esimerkiks kun
Kimmo nakutteli pöytään, mä ensin kirjotin ”nakutusta”, mut sit mä
jossain vaiheessa keskusteluu sanoin ”mun pitää varmaan siirtää tätä
puhelinta ettei toi kopsutus kuulu”, niin sit mä tajusin että mun pitää
170
muuttaa se aiempi ”nakutusta” suluissa, että se on ”kopsutusta”, että
ne on sellasia yleisnimiä tietyille äänille. Sit aika tavallaan kiepsahtaa
siinä kohdassa, koska on kuulunut ”kopsutusta” vaikka kukaan ei oo
vielä niemnnyt sitä ”kopsutukseks”…
ELMERI: Nerokasta ja ihmeellistä samaan aikaan.
JOHANNES: Tyhmää ja turhaa samaan aikaan.
ELMERI: Tota. Me kirjotettiin tänään työtoverini Ossin kanssa
toimitusjohtajalle, kun me aiotaan alkaa *panemaan*, töissä olutta.
JOHANNES: Aijaa?
ELMERI: Hekotusta.
JOHANNES: Hekotusta.
ELMERI: Niin me saatiin siihen hyväksyntä. Siin oli että ensin
ostetaan sellanet perus kokeilukitti, setti…
JOHANNES: *Hiivaa!*
ELMERI: Jotain todella yksinkertaisia juttuja missä ei oo mitään
nyansseja, joko se on hyvää tai sitten se on pilaantunutta. Ja sitten
oli step kakkonen, että ostetaan kuudenkymmen litran korituolia
muistutava juttu, ja step kolmonen että ostetaan sellanen kuparinen
kakssataa litrainen pannu… Ja sitten me saatiin siihen hyväksyntä. Ja
budjetti. Silleen että saadaan alkaa treenaa *panemista*… Hekotusta.
Hehehe. Se on hieno juttu. Mä rakastan kaljaa. Ja mikäs sen parempi
tutustumiskeino kuin se että pääsee testaamaan miten sitä tehdään.
JOHANNES: Se on tärkeetä että tässä iässä pääsee tutustumaan että
minkäslainen juoma se kalja on.
ELMERI: Mä oon kuitenkin jo sen ikänen että panohommat alkaa
kiinnostaa… Vaikka nyt onkin ”karvan verran yli kolmekymppinen”…
JOHANNES: Koska sä et oo aiemmin päässyt oluen makuun.
ELMERI: En. En oikeestaan… Tai se on vaan ollut sellanen mitä mä
en oo miettinyt. Onhan se sellanen eliksiiri.
JOHANNES: Onhan se varmaan ihan eri panna ku ottaa vaan suuhun
ja niellä… Hekotusta. Ei vittu, huonoa.
ELMERI: Mut nyt sitte tehtiin semmonen lista mitä kaikkee
kruunukorkeista lähtien. Ehkä jonain päivänä voidaan tehdä joku
sadanviidenkymmen litran erä jotain karmivaa olutta asiakaslahjaksi.
Sit on yleinen saikkupäivä kun kaikki on koko viikon mahataudissa.
JOHANNES: Voihan se olla että vähän nipistää…
ELMERI: Aioksä olla tänään pitkään vielä?
171
JOHANNES: Emmä oikeen tiedä. Jotkut oli menossa johonkin juhliin
mutta mulla on tossa…
ELMERI: Sähän oot kohta kolmekymppinen, olis sunkin aika käydä
juhlissa.
JOHANNES: Sitten vasta kun on naimisissa.
ELMERI: Just.
JOHANNES: Mul on varmaan sellanen kolkyt tuntia kirjotushommia
vielä edessä tän viikonlopun osalta kun mä innostuin tästä niin
paljon…
ELMERI: Kyllä. Mul on tiedossa se jalkapallo ottelu. Kivaa. Tiina lähti
Poriin. Mä sanoin että mä kaipaan omaa aikaa ja jäin tänne.
JOHANNES: Meetkö juhliin?
ELMERI: En tiiä. Varmaan meen nukkumaan pitkään. Tai siis
huomenna aion nukkua pitkään, tänään en aikonut mennä nukku-
maan. Se fudismatsi alkaa vasta siinä kakskytyks kolkyt.
JOHANNES: Merihaassa parkkihallissa, oli parkkihallissa jotkut
juhlat.
ELMERI: Reivit.
JOHANNES: Reivit. Ainakin Janine ja Anni oli menossa sinne.
ELMERI: Joo. Mietin tossa runoja. Nyt on taas hassua kun on uus
Mimmo tullut, ja Mimmo nelonen on sit seuraava. Mä duplikoin sen
edellisen dokumentin taas ja poistan kaikki noi tekstit ja jätän vaan sen
yhen tekstikentän siihen ja sitten on taas se ensimmäinen runo… Mä
kyllä jo mietin tossa jo semmosen runon, että mies ostaa kaukoputken
millä se tähystää tähtiä ja sit se osottaa kuuhun ja zoomaa kuuhun
ja näkee kraatterin missä Kuu-ukko selällään runkkaa, ja hyväilee
itseään, ja se mies pahastuu ja laskee sen kaukoputken alas ja sanoo
jotain… Mä en tiedä vielä mitä. Jotain että Kuu-ukkohan se runkkaa
siellä asteroidissa, eikun kraatterissa.
JOHANNES: Aivan.
(~4 sekuntia ulkoilman ääniä)
JOHANNES: Niinkuin kaikki miehet yksikseen…
ELMERI: Aivan. Omassa kraatterissaan. Niinku minä kun Tiina lähti
Poriin.
JOHANNES: Niinkuin minä kun poikamiehenä…
ELMERI: Mies poikana, manboy…
JOHANNES: Niin.
172
ELMERI: Ahnaasti käyt kiinni lihaan. Fatboylle köllöttämään.
Toisessa kädessä kalja, toisessa kalu.
JOHANNES: Tylsäks kyllä sekin käy.
ELMERI: Vaikka siinäkin hommassa vain taivas on rajana! Vois
kaikkia kumilenkkejä laittaa tosi kireelle kivesten ympärille…
JOHANNES: Kuristaa itteään ehkä…
ELMERI: Kyllä. Hirttäytyä.
JOHANNES: Mm…
(~4 sekuntia ulkoilman ääniä, auto ajaa ohi)
ELMERI: Mä nään irtopäitä tuola talon yläpuolella.
JOHANNES: Irtopäitä.
ELMERI: Irtopäitä. Nyt ne hävis. Kato nyt.
JOHANNES: Aa, kappas, nyt mäkin nään. Meillä on yhteinen
hallusinaatio.
ELMERI: Ei siis tuolla oo tietenkään mitään irtopäitä, mutta. Ilmei-
sesti siellä on irtopäitä.
JOHANNES: Siellä ne on. Vilahtaa. Joku irtopää vetää röökiä.
ELMERI: Olispa röökiä. Oliskohan noilla aasialaisilla röökiä…
JOHANNES: Tai noilla kahdella vaaleaveriköllä.
ELMERI: Vaaleanpunaista verta.
JOHANNES: Ei.
ELMERI: Juu ei. Sitten mä luin tänään Wikipediasta insestistä. Siellä
oli semmonen juttu että tietyt miesapinat harrastavat seksiä äitinsä
ja siskojensa kanssa seitsemänvuotiaaksi asti, jolloin siemennestettä
alkaa erittymään. Ja sit ne lopettaa sen. Mikä on aika hämmentävää.
JOHANNES: On kyllä. Mä oon yrittänyt lukea sellasta kirjaa kuin
Anti-Oidipus mutta siitä on kyllä varsin vaikea saada mitään tolkkua.
Mut siinä sanotaan esimerkiks että ”oidipalisoinnin tarina alkaa
isän, Laioksen, päässä”. Ja ”vanha ryhmähomoseksuaali, pervertikko
virittää halulle ansan.” Ota nyt siitä selvää… Mutta jotenkin insesti
liittyy selvästi kapitalismiin. Joo…
(suhinaa kun bussi ajaa ohi)
ELMERI: Bussin ryrinää. Jörninää… Yleensä kun bussi ajaa ohi niin
se päästää ne paineet, sihahdukset, just sun kohdalla, miten se on
mahdollista.
JOHANNES: Miten se on mahdollista, että jokaisen ihmisen kohdalla,
vai onks se vaan sun? Mul on vähän kylmä, haluutsä tulla sisään vai
jatkaks sä matkaa?
173
ELMERI: Mä luulen että mä jatkan. Niin tota, katellaan. Koita jaksaa.
Tai varmasti jaksat!
JOHANNES: Jaksan jaksan, täähän on parasta pitkään aikaan!
ELMERI: Nyt sul on kalyaakin…
JOHANNES: Moikka!
(lähestyviä askeleita)
SÄHKÖTUPAKKAA POLTTAVA MIES: Jag har nu investerat i henne
så att jag kan gå och bo till henne i Berlin…
SILMÄLASIPÄINEN MIES: Mm…
174
12.
Lauantaina iltapäivällä 7. syyskuuta, ravintola Puttes Bar & Pizzassa.
Keskusteluun osallistuivat Tsto:lle työhakemuksen lähettänyt graafnen
suunnittelija nimeltä Gra, hänen tyttöystävänsä Linda, graafnen
suunnittelija Tuomas Toferi, Tuomaksen tyttöystävä Elisa, sekä Elisan
ystävä Jenni.
(Taustalla aterimien ja lautasten ja lasien kilinää, ”kaupungin ääniä”)
JOHANNES: Ok, great! Just ignore it…
GRA: I’m not going to talk anymore.
(hekotusta)
JOHANNES: So, your name is Gra and you’re a graphic designer?
(kovaa naurua ~6 sekuntia)
LINDA: What’s going on here?
GRA: I’m not answering…
LINDA: Just drink your beer and everything will be fne!
(naurua)
GRA: Just a shot of something, please… Aah, motherfucking shit…
You planned that!
(naurua)
LINDA: Can i propose a toast? For this beautiful summer’s day…
JOHANNES: Toast!
TUOMAS: Toast!
GRA: Kippis!
JENNI: Kippis!
ELISA: Kippis!
(~6 sekuntia kaupungin ääniä)
JOHANNES: Nice car…
(~3 sekuntia)
LINDA: Not bad. Which pizza did you take?
JOHANNES: Te one with smoked pork and capers…
TUOMAS: And coleslaw… Everything…
175
LINDA: Wow… Tat sounds good.
TUOMAS: Tey had this nice pizza with smoked pike… And some
capers and…
LINDA: Pike on hauki?
TUOMAS: Yeah.
LINDA: Do you know what pike is?
GRA: No.
LINDA: It’s a sweet water fsh that eats other fsh…
TUOMAS: I think it’s every water fsh…
LINDA: Really? Are there pikes in the sea? I didn’t know that.
TUOMAS: Yeah. It’s mostly pike.
JOHANNES: Mostly just pike.
LINDA: Wow, I’m not very knowledgeble about fsh…
JOHANNES: Tuipe knows everything about fsh. Look at him! He
even looks like a fsherman!
GRA: Where can I go fshing?
TUOMAS: Everywhere basicly, but you need to have the licence…
LINDA: How much is that?
TUOMAS: I think maybe twenty euros a year…
GRA: It’s very cheep though.
TUOMAS: It’s sort of like… You need two licenses, the regular one,
plus one for Helsinki.
GRA: Okay. So if I want to fsh in Helsinki, I need to get the normal
one, plus one for, ok…
TUOMAS: It’s super easy. You just pay and print it out…
JOHANNES: Te reason is that in Helsinki you can get all these exotic
fsh you can’t get in the smaller cities…
(naurua)
GRA: Okay, so the Helsinki…
JOHANNES: Like sushi…
GRA: Cause I saw an old man fshing in the lake there… What’s the
main lake? Te lake next to the railway station…
TUOMAS: Technically it’s not a lake, it’s part of the sea.
JOHANNES: It’s like a bay…
GRA: So it’s open to the sea?
176
JOHANNES: Yeah. So there’s pike.
TUOMAS: Tere’s pike, yes, waiting for you.
GRA: Cool.
(~3 sekuntia kaupungin ääniä, kolinaa)
ELISA: Nice.
(naurua)
ELISA: I’m just gonna go put my (ei erota) on the table…
(~3 sekuntia kaupungin ääni)
LINDA: What’s that paper thing there? Is it yours?
TUOMAS: No.
GRA: Helsingfors turistinfo…
LINDA: Tourist guide, perfect!
TUOMAS: If you know swedish.
LINDA: Fuck.
(~4 sekuntia paperin rapistelua)
LINDA: I’m sure they are suggesting to get on the bus… Just like we
were going to.
ELISA: So that’s second in a row?
JOHANNES: Hmm…
ELISA: Did you light that up?
TUOMAS: No!
ELISA: Just cheking!
JOHANNES: I lighted it, I just like to smoke two in a row, that’s all…
ELISA: It’s just…
TUOMAS: Highlighting it up.
GRA: So you stopped smoking and shit?
ELISA: No, he is smoking, but he doesn’t smoke with me, because
I hate it.
TUOMAS: I care about her.
(hihitystä)
GRA: Democracy! Can you see how it works, no?
(naurua)
LINDA: No, I believe in dictatorship!
GRA: Yeah, I can see that.
177
(vaimeaa naurua)
LINDA: Trust this dude, control is better… Tat’s Lenin who said that!
JOHANNES: You should never compromise your desires! Tat’s Lacan
who said that.
(~5 sekuntia kaupungin ääniä, nenä-ääni)
LINDA: Nnnnnn….
GRA: Yeah, let’s just forget about it.
(~5 sekuntia kaupungin ääniä)
JOHANNES: So Helsinki is basically just shopping.
ELISA: Yeah, that’s the best thing you can do here. Shop.
GRA: Really? No…
LINDA: Tat means we are fucked… Look, I think this is really quite
interesting.
ELISA: It’s a map!
(naurua)
TUOMAS: Hmmm… Interesting! It’s a treasure map.
(naurua)
LINDA: Tey are taking a piss.
GRA: You need to connect all the dots now.
JOHANNES: Yeah, if you connect thems a pentagram will appear…
TUOMAS: Or a hughe dick.
JOHANNES: Afer all, Satan lives in Hell-sinki…
LINDA: Okay, sorry, I put it away then!
GRA: So what are we doing later?
LINDA: I was going to show you but I’m not sure…
TUOMAS: No… No, no…
ELISA: But we are leaving from… Tere…
JOHANNES: Ah, and here you can see how it connects… It’s not a
lake.
LINDA: So when we went to Artek Aitta we went… Here. All the
way here.
JOHANNES: Of the grid.
GRA: And now we are here?
LINDA: Yeah. Here, near Kalevankatu ending…
178
ELISA: So, Jenni, did you fnd any lamps?
JOHANNES: Lambs?
JENNI: No.
ELISA: Yeh, she was looking for this baby sheep…
JENNI: Didn’t fnd any.
JOHANNES: To eat, or for the wool, or what?
JENNI: Just…
ELISA: To hang…
JENNI: To hang from the ceiling…
JOHANNES: Ah, for ritualistic slaughter?
ELISA: No, lamps… Lightning.
JENNI: Yeah. Living room.
ELISA: Or the only room.
JENNI: Te only room.
(naurua)
JENNI: Also know as the kitchen room.
ELISA: Living room.
JENNI: It’s small…
ELISA: It’s not really a room. I would not call that a room…
JENNI: I want to call it a room!
ELISA: It’s kitchen space!
LINDA: So you are in the mood of decorating, in the Home Deco-
ration Mode?
JOHANNES: You’ve come to that age!
JENNI: It’s only for the necessity of it because I don’t have any lights.
So it’s kind of dark.
(~3 sekuntia kaupungin ääniä, kolinaa)
GRA: Ooh.
ELISA: Oh, that’s the nicest thing!
JOHANNES: Is it?
ELISA: Tey had that at Leo’s and Hertta’s! Last week…
(Tuomas talking in the background)
JOHANNES: Okay…
GRA: Seriously
179
ELISA: Swedish thing.
(kaikki puhuvat yhteen ääneen ~3 sekuntia)
TUOMAS: Te boat is…
JENNY: I’m afraid I’m going to get hit by a car but not die…
JOHANNES: Because your horoscope said so?
JENNY: No… Our friend Hanna, I was chatting with her this morning
on WhatsApp, and she said that she saw a dream, where I’m getting
hit by a car, and I’m going to be taken to the hospital, I won’t die, just
that I will get like severely injured…
ELISA: Oh, that’s great! I also had a dream, we got this CD…
TUOMAS: We go around…
(Tuomas talking in the background)
ELISA: I think it was like a movie soundtrack, and it was a view on
top of a mountain, like Te Sound Of Music kind of landscape, and
there were ten men, and when each song started to play another
man started to sing, like mock-sing… And that was like the visuals
for the whole album.
JOHANNES: And then this actually happened?
JENNI: Yeah.
ELISA: Yeah, I’m looking forward for that to happen!
JENNI: Was I also there and dying?
ELISA: No, but I just meant that I saw this dream, and it’s quite
unlikely to happen… I don’t think I will actually have that movie
soundtrack, and have this video to go with it… Or get transported
to that area…
JENNI: I believe that if someone has a dream that something is going
to happen, then something will happen…
ELISA: Yeah, something will probably happen, maybe you are going
to have a salad here or something!
JENNI: My grandma, if she sees dreams then the things will actually
happen…
LINDA: Porn dreams… Tat never happens!
JOHANNES: No, but maybe she’s just so terrifed that something
would happen, that she kind of worries in advance all imaginable
things, so when something sooner or later happens, she’s already
kind of predicted it?
ELISA: Yes.
180
JENNY: Makes sense.
(~3 sekuntia kaupungien ääniä, maiskuttelua)
ELISA: And he also had a dream, about taking a boat to an island,
and there was this poster that said ”beware of…” I’m not sure what
is ”näätä” in english?
JENNI: Weasel?
TUOMAS: Weasel.
ELISA: Yeah, ”beware of the weasel”!
JOHANNES: No baboon?
ELISA: Why baboon?
JENNI: It’s a cartoon. Weasel and Baboon.
ELISA: Yeah, and he knew in that dream that when he gets on the
island, he needs to get to that weasel, before the weasel gets to him!
(kovaa naurua)
ELISA: Tat he needs to strangle it! Quickly!
JOHANNES: Before the weasel strangles you!
TUOMAS: Yeah… ”I got strangled by a weasel”…
(naurua)
ELISA: And that didn’t happen either!
JOHANNES: But did you know there was a book titled ”Te Titan”
written like twenty years before the real Titanic thing happened? And
the book was about this hughe cruising ship that sailed the Atlantic
and hit an iceberg and sank…
ELISA: Is this a true story?
JOHANNES: It’s true!
JENNI: So I am going to get hit by a car?
TUOMAS: What was the boat called in the book?
JOHANNES: Te Titan.
TUOMAS: Oh shit.
GRA: And they called if afer that?
JOHANNES: No, they didn’t name the ship afer the book, it was just
a coincidence. It was just an expression of zeitgeist… It was in the
air in some way…
(~4 sekuntia)
JOHANNES: It’s true. You can check it on Wikipedia.
181
LINDA: If it’s online, then it has to be true.
(naurua)
TUOMAS: Everything, online, is the truth.
LINDA: Is it good?
JENNI: It’s like… Okay…
ELISA: It looks quite diferent from this pizza.
LINDA: Is there any …
TUOMAS: It’s gluten free, right? Like plastic.
JENNI: It tastes a little bit like plastic.
GRA: Ha, that was a kind comment.
ELISA: Did you hear what kind of hangover Jenni had this morning?
JOHANNES: Did you feel like wrapped up in plastic?
JENNI: No, I felt like…
TUOMAS: Did you feel like wrapped up in pizza?
JENNI: No, I was feeling salty… Like eating too much crisps…
(naurua)
JENNI: Like salt… Hangover…
JOHANNES: You felt like salt?
TUOMAS: You felt salty?
JENNI: Like too much salt in the system.
TUOMAS: Oh.
ELISA: Yeah, that ofen happens when you drink a lot of like wine
and cider… Ten you suddenly feel this salt…
JENNI: No, it’s the Pretzels.
(naurua)
JENNI: I ate a lot of Pretzels.
(naurua)
JENNI: Gluten free.
(~6 sekuntia ääniä, kolinaa, aterimien kilinää)
TUOMAS: Mmmm…
GRA: Is it really quiet here in Helsinki?
LINDA: No, we are in a quiet street. If you go there in the middle of…
GRA: Yeah, but it’s nice that it’s quiet.
182
JOHANNES: Yeah, here it’s quiet but you should see the center of
Helsinki, it’s completely diferent. Like there, that road. But here we
are like periferal…
GRA: Yeah yeah, okay.
(~2 sekuntia ääniä)
LINDA: What is that?
ELISA: Tis is the spam that they put in the cigarette boxes…
LINDA: ”Tunnetko itsesti kakkosluokan kansalaiseksi?”
JOHANNES: Yeah, they are like lobbying for…
LINDA: Seriously?
GRA: What do they say?
TUOMAS: It says ”do you feel like a second grade citizen?”… Because
you smoke…
LINDA: It’s like propaganda for…
JOHANNES: Pro smoking.
GRA: Pro smoking? Seriously?
JENNY: So is that like inside and then that [message] is on the outside?
ELISA: Yeah, you can put anything you want inside of the box…
GRA: You can put what, everything you want inside?
ELISA: Yeah, you can put there like ”smoking is great, it makes your
dick bigger”…
JOHANNES: Lucky Strike had like, every one of a thousand was a
joint, that was the ”lucky strike”…
ELISA: Isn’t that like an urban legend?
JOHANNES: I don’t know but… Yeah, it’s a legend.
LINDA: Check it on Wikipedia! It’s true.
TUOMAS: I heard it online.
JOHANNES: Heard it online.
(kovaa naurua)
LINDA: Heard it online.
(naurua)
LINDA: When I was working in…
GRA: London…
LINDA: In London. All the other people at my desk were working
for Phillip Morris. I mean, I was just working at the same desk with
183
them… I was glad I didn’t have to do Phillip Morris, because I don’t
think it wouldn’t have looked so good on my CV…
JOHANNES: Why?
TUOMAS: Why?
LINDA: I don’t know… I thought that people would…
TUOMAS: It’s the hardest thing to do…
LINDA: Yeah. But I didn’t want to…
TUOMAS: ”Your dad really should smoke…”
LINDA: Yeah…
ELISA: Actually it’s really not that difcult.
LINDA: But they did make a campaign, that was so successful in
Germany that German ofcials ordered them to take it of, because
it was booming the cigarette market so much…
JOHANNES: So, fnally when someone made marketing that worked,
it was banned. Hmm….
LINDA: Yeah.
GRA: Tat makes sense.
LINDA: It was for… What was it for… Chesterfeld… ”Don’t be a
maybe.”
JOHANNES: Don’t be a maybe? Hmm… Sounds legit… Or why not,
”Don’t compromise your desires. Chesterfeld.”
(naurua, ~6 sekuntia ääniä)
JOHANNES: Boston had this ad that said ”End your days with
Boston”… ”Päätä päiväsi Bostonilla”.
TUOMAS: Ha. Nice!
JOHANNES: A picture of a guy smoking on the balcony in the evening
or something…
TUOMAS: Tat’s super, super, meta…
(hekotusta)
LINDA: What was that?
JENNI: I guess it’s a nother cigarette brand…
ELISA: Boston. I don’t know.
TUOMAS: Boston. Yeah. It’s a cigarette brand.
LINDA: So ”end your days with Boston”…
(hekotusta)
184
JOHANNES: Tis is the strangest pizza I’ve ever tried. It’s like dessert
and appetizer and christmas food all at once.
JENNI: Coleslaw!
TUOMAS: It has raisins…
LINDA: What?
JOHANNES: Like sweet stuf and salty ham and youghurt…
LINDA: And capers…
ELISA: I think it’s the kind…
GRA: Pizza I would never order, yeah.
TUOMAS: Pizza for a baby.
LINDA: I guess it wouldn’t be my choice either…
TUOMAS: Don’t be a maybe, take a pizza for a maybe, baby…
JOHANNES: Don’t be a maybe, be a baby…
ELISA: But it’s faster that way, you don’t have to have all three
courses… It’s like a smoothie.
TUOMAS: Yeah, everything in one.
(~3 sekuntia ääniä)
ELISA: But the ham is really good.
JOHANNES: Like christmas all over…
(puhetta, hekotusta)
ELISA: Last saturday they had this really good eggplant pizza, the
eggplant was amazing… I don’t know, but I think they injected some
oil into the eggplant while it was growing…
GRA: Oh, wow…
ELISA: I don’t know, because it was so greasy, and it’s really difcult
to…
TUOMAS: Grease up your pizza…
ELISA: An eggplant…
LINDA: Yeah, I guess…
JOHANNES: ”Don’t be a maybe. Grease up your eggplants!”
ELISA: Yeah…
ELISA: But it was really greasy…
GRA: Your Pretzel hangover…
LINDA: Yeah, Pretzel hangover! And eggplants injected with oil…
ELISA: Yeah, we are really sophisticated people!
185
(naurua)
GRA: Kippis!
LINDA: How did you like the golden beer?
GRA: Yeah! It’s… It’s pretty good!
LINDA: Good…
GRA: Guess I’m gonna…
LINDA: Get another one?
GRA: Yeah.
LINDA: Just fnish that frst.
ELISA: It’s really cold! I love it. Te coldness…
LINDA: Okay, let’s try…
JOHANNES: Te coldness of the beer…
ELISA: I think this must be the coldest beer in Helsinki…
JOHANNES: Really?
ELISA: Yeah, it is…
JOHANNES: Sub zero, almost…
LINDA: A beer-popsicle…
ELISA: No but most beer like heets up quite fast…
LINDA: Or beer sorbet!
GRA: What?
ELISA: Or a beer… What’s that? ”Slushie?”
LINDA: Yeah.
ELISA: Beer slushy.
TUOMAS: You want some beer sorbet on your greased up baby,
maybe?
JOHANNES: Yeah, it defnitely still misses some of that coldness…
TUOMAS: Icecream beer sorbet vodka whatever pizza…
(~5 sekuntia ääniä)
LINDA: So that’s gluten free, huh?
JENNI: Yeah, there’s like a whole bunch of people nowadays…
ELISA: I think that’s quite a new thing here. Te gluten free pizza.
Improvements.
JENNI: Tere is this trend, because I had to Google it a lot, about
nutrition, and now it’s like it’s this diet, and people, even though they
don’t have allergies or anything, they’ve stopped eating…
186
ELISA: It’s like the Victoria’s Secret models are on a gluten free diet,
which means that every once in a year when they eat bread, it’s gluten
free…
JOHANNES: And so they live long and prosper…
ELISA: No, they’re just thinner…
JOHANNES: Okey…
ELISA: It’s just for… Tinning… Tin-ness reasons…
LINDA: Okay, so if I started gluten free diet I would look like a model
for Victoria’s Secret…
ELISA: Yeah, and buy jeans in size twenty fve.
JOHANNES: And you immediately lose all your clothes…
ELISA: And grow wings. Butterfy wings.
GRA: And fy away…
LINDA: No. Tat’s just your dream…
(naurua)
TUOMAS: But actually because she is on a gluten free diet she has
to staple all her clothes to stay on…
JENNI: But underneath this I’m naked…
TUOMAS: Underneath my clothes I am already naked.
(kovaa naurua)
TUOMAS: Tink about it.
GRA: Tat’s a good thought actually.
LINDA: Delicious thought…
(~4 sekuntia ääniä)
ELISA: Tat’s a very disturbing thought.
(kaikki puhuvat yhteen ääneen)
GRA: Tat you are all naked under your clothes?
ELISA: Yeah, because it’s true, but when you start thinking… You
don’t usually think that. When you see people wearing clothes it’s
usually, that’s just how they look like…
JOHANNES: Tat’s usually what I think about…
ELISA: Yeah, that’s all there is to these people, but then you suddenly
learn that underneath…
JOHANNES: No no, I mean… What’s under the clothes.
GRA: Ha, okay.
187
ELISA: Oh, I never do that.
JOHANNES: Try it sometime.
JENNI: I do that a lot.
ELISA: No. No, because I don’t like… Fuck! If you start thinking that,
then you see everybody like that…
JENNY: No, but like nice… Asses…
(kovaa naurua)
TUOMAS: Nice imagination!
LINDA: I feel I know you better now…
(hihittely)
ELISA: But I think it’s more like an on of thing because now that you
said that and I look at this girl there [behind the window]…
GRA: Oh, nice!
ELISA: But there, now it’s gone… Boom.
JOHANNES: Boom. Get naked!
GRA: Yeah, immediately…
ELISA: I’ve never done that before…
TUOMAS: I’m loving it.
LINDA: I ofen hear this tip that if you are nervous at a job interview
you should imagine the interviewer in his underwear, in her under-
wear, so you feel more confdent…
GRA: Will you?
JOHANNES: Yeah, but probably if you have to do that all the time, i
guess it means you feel insecure all the time..
LINDA: Tank you.
JOHANNES: No, no, I was talking about my self!
TUOMAS: If you have to be in a work interview all the time…
JENNI: What if you were in this interview situation and then you
thought about this guy naked, and then you are like ”oh my god he
is really hot!”
GRA: You should start…
LINDA: Especially if you are a Victoria’s Secret model underneath
your clothes…
JOHANNES: But for women it’s not that easy to recognize… If they
get turned on, I mean, so you are quite safe… Unlike for men…
(hiljaista naura)
188
GRA: Okey. So now we are into this erection stuf again?
(naurua)
JOHANNES: Are we into erection stuf… Again?
(naurua)
JOHANNES: You already went through the erection stuf?
(naurua)
LINDA: Do we always need to go through that?
GRA: We can go multiple times, I think…
JOHANNES: How long have you been in Finland?
GRA: One week…
JOHANNES: So you’ve had like seven discussions about erection
stuf?
GRA: Did we?
LINDA: You see, I’m the only person he has talked to the whole
week…
JOHANNES: You mean you talk about it all the time?
LINDA: Apparently…
JOHANNES: Hmm… I feel I know you better now!
(kovaa naurua)
LINDA: Oh, how did this happen?
GRA: He’s just talking by him self and suddenly…
(naurua)
ELISA: Yes, but the ham is good…
JOHANNES: Yeah.
GRA: I guess there was some, uh…
JOHANNES: Yeah, I wound’t say I would get an erection from this
pizza but…
(hekotusta)
LINDA: Nice.
TUOMAS: It’s like, it’s good, but not that good…
ELISA: Not erection racing good…
TUOMAS: Only few things are.
LINDA: Tell us more!
JOHANNES: Well, you should see the salami pizza!
189
LINDA: Touche!
(naurua)
TUOMAS: All that cute cheese with holes…
JOHANNES: Tat Swiss cheese…
ELISA: Te holes… Mmm…
TUOMAS: Hmm… Maybe I’ll have another beer.
ELISA: Do that!
TUOMAS: You want some?
JOHANNES: You want some pizza? I’m done here…
GRA: I’m cool.
LINDA: I’ll have a beer as well…
TUOMAS: You want something?
LINDA: No you go!
GRA: I go… Yeah yeah yeah…
ELISA: Tuipe tuo! Tuomas will bring! You go Tuipe.
JOHANNES: You Tuibe.
(hekotusta)
JOHANNES: Haluutsä että vaihdetaan paikkaa että jos mä poltan
niin savu ei tuu sun päälle?
ELISA: Hei, se olis nastaa. Kiitos.
(kolitaa)
JOHANNES: Tuulee sinnepäin.
(viheltelyä)
LINDA: Ihanaa sun särkylääkkeet alkaa tuottaa tulosta.
ELISA: Niihinkin oli lisätty niitä tippoja…
(sytyttimen ääni)
JENNI: Olisä eilen ulkona?
LINDA: Ei… Ei me käyty missään. Me käytiin syömässä ja sit Gra
nukahti olohuoneen lattialle.
ELISA: Koska se on… paikka missä te nukutte?
LINDA: Ei, kun se istahti siihen koska ei ollut muuta paikkaa mihin
istua, ja sitten se nukahti… Mä oon ilmeisesti tosi kiehtovaa seuraa…
(~5 sekuntia ääniä)
JOHANNES: Tai sit se oli väsynyt…
190
(~3 sekuntia)
LINDA: Niin… Ei voi tietää…
ELISA: Kaikista näistä erektiokeskusteluista…
JOHANNES: Se oli vaan uupunut.
LINDA: Se oli vaan uupunut.
(~4 sekuntia)
LINDA: Mikä sun poskissa on?
ELISA: En tiedä… Ehkä mä oon hymyillyt liikaa…
LINDA: Ne oli ne crack cookiet…
ELISA: Tai sit ne oli ne eiliset läksiäiset, joiden jälkeen on väsynyt
mutta onnellinen…
LINDA: Sanos muuta.
(~6 sekuntia hijaisuutta)
LINDA: Mun pitää myös mennä… Mun pitää mennä osataan vaat-
teita… Koska mulle sanottiin, mainittiin ystävällisesti töistä, että
sitten kun mennään tolle yhelle tietylle asiakkaalle, niin ei saa olla
tommoset rikkinäiset farkut…
ELISA: Mee (ei erota)…
LINDA: Niin varmaan pitäis…
(”pling pling pling pling pling pling”)
ELISA: Soiks sun puhelin? Soi…
TUOMAS: Haloo…
JOHANNES: Tuipe sai just seitsemänsataaviiskytneljä tekstiviestiä…
ELISA: Tuipella on kyllä huonoin havainnointikyky…
LINDA: Eiks sen pitäis väristäkin vähän? …. Tuipen housuissa
värisee…
TUOMAS: Joo, eiks niillä oo sauna siellä saaressa, soittais Niksulle
ja pyytäis et se lämmittää…
JENNI: Mihin te ootte menossa?
(~2 sekuntia)
ELISA: Me mennään veneilemään…
TUOMAS: Aijaa, ko mua kyllä kiinnostais myös uiminen, mut
sauna vois olla kyl ihan hyvä tähän aikaan vuodesta… No mä soitan
Sannalle…
ELISA: Jaa… Ketä muita sinne nyt tulikaan… Niin Sanna.
191
TUOMAS: Uimahousut mukaan jos haluu käydä uimassa ja
saunassa…
LINDA: Voihan pimppa!
TUOMAS: Ei oo vai?
LINDA: Joo, on, mut on varmaan traumaattista muulle seurueelle
katsoa…
GRA: So we need to take swim wear…
LINDA: We can swim in the sea!
JOHANNES: Watch out for pike.
TUOMAS: Te freezing sea.
LINDA: It’s not freezing. It’s probably like, what? Fifeen degrees?
TUOMAS: Yeah, like ffeen, sixteen…
GRA: Okay, so we go home frst.
LINDA: I need to fnd my gear.
GRA: Gear?
LINDA: Yeah, my swimming gear.
TUOMAS: No moi! Where? Where?
ELISA: But that’s Kaus Haapaniemi… Klaus Haapaniemi cat…
GRA: Aah…
LINDA: Te what, this?
ELISA: Yes, and that’s also by him…
TUOMAS: Ahaa! Olit ylös alaisin. Miks sä vastasit puhelimeen
ylösalaisin?
JOHANNES: Rumor tells that he has a cat named Putte.
LINDA: Yeah, we heard the story earlier today…
TUOMAS: Vois käydä uimassa ja saunassa…
JOHANNES: Aah, of course you already heard it, it’s one of those
Helsinki legends…
GRA: Yeah, did you hear that on Wikipedia?
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: Tere’s this website, Hel-Leeks…
(naurua)
LINDA: When we go home we have to check…
TUOMAS: Niin niin aivan.
192
ELISA: Cheers! To the coldness…
LINDA: Cheers.
JOHANNES: Cheers.
GRA: Cheers.
LINDA: Wow, it’s really cold…
(iso auto lähtee äänekkäästi liikkeelle)
193
13.
Sunnuntaina iltapäivällä, 8. syyskuuta, ravintola Gula Villanin
terassilla, Isossa Vasikkasaaressa. Keskusteluun osallistuivat graafnen
suunnittelija Anni Puolakka, graafnen suunnittelija Tommi Vasko,
arkkitehti Emmy Murata, graafnen suunnittelija Johanna Lundberg,
sekä Inka Järvinen.
(puheensorinaa, naurua, kilinää, kolinaa)
JOHANNES: Niin mitä sä olitkaan sanomassa?
(naurua)
ANNI: Niin sitä että, tavallaan se on vaan sellasta… Should we have
the conversation in English?
(taustalla kuuluu vaimeasti Emmyn, Johannan ja Inkan englannin-
kielistä keskustelua)
ANNI: Että siinä ei niinku puututa oikeisiin syihin.
JOHANNES: Niin, tosi paljon varmaan mennään sellasen… Mikä
se on se termi… Sellasen, globalisaatiopuheessa kai sanotaan,
rakennesopeuttamisen ehdoilla… Että mennään ongelma-alueelle,
annetaan lainaa…
ANNI: Mikrolaina?
JOHANNES: Ei vaan siis sellasta lainaa, niinku IMF:n harjottamaa,
minkä edellytyksenä on että avataan markkinat ylikansalliselle
pisnekselle, yksityistetään valtion palveluja ja…
(kolinaa)
ANNI: Kiitos.
JOHANNES: Oho, sait lahjan!
INKA: Maybe you can share…
ANNI: Let’s share this, yeah! Really, I would like to share it…
EMMY: Tank you!
ANNI: Have you got any kind of plate, or…
TOMMI: You can take this…
JOHANNES: Mut mun muistaakseni Reilun Kaupan toimintata-
poihin ei kuuluu sinänsä kai lainananto, vaan ne vaan valvoo että
194
maanviljelijät tai työntekijät saa kohtuullista palkkaa, ja ei käytetä
lapsityövoimaa ja huolehditaan ympäristöasioista…
ANNI: Žižekillä oli se animaatioksikin tehty puhe siitä miten hyvän-
tekeväisyys ei oo mitenkään ongelmatonta varainsiirtoa nykyaikana…
Että sillä ei muuteta mitään… Että se mikä on muuttunut on että
”kulttuurikapitalismissa” kun ostaa Starbucksin Reilun Kaupan
kahvia, niin osallistuu johonkin eettiseen… Ostaa hyvän oman
tunnon… Mutta se mitä pidetään parannuksena oikeestaan vaan
ylläpitää sitä alkuperäistä ongelmaa.
JOHANNES: Niin… Se että ostaa puhtaan omantunnon…
ANNI: Tai tää on ehkä sama ongelma kuin siinä ”graafsen suunnit-
telun pelastamisessa”…
(kaikki puhuvat yhteen ääneen)
JOHANNA: Bye bye!
KAIKKI: Bye!
ANNI: Niin että mikä arvo siinä on että pelastais graafsen suunnit-
telun sen sijaan että hyppäis siitä pois…
JOHANNES: ”Don’t try to save graphic design –  in fact, graphic
design has to be sacrifced”… Ehkä mun mielestä nyt, ei graafsessa
suunnittelussa oo muuta kuin just se toimistossa tapahtuva työ…
ANNI: Tekniikka.
JOHANNES: Mut suunnittelu, jotenkin paljon laajemmin, se voi
olla oikeastaan mitä vaan… On se arkisen työn taso, vähän niinkuin
toimittaja, joka on töissä jollain lehtitalolla, missä voi kyllä joutua
tekemään jonkinlaisia arvovalintoja, mutta missä vaikutusmahdol-
lisuudet on periaatteessa aika minimaaliset… Mut sit voi… Tai mistä
musta tuntuu että me puhutaan, se ei oikeastaan koske enää ”graafsta”
suunnittelua, vaan on jotain ihan eri tyyppistä toimintaa… Ja sitten se
tausta mikä meillä on, tietty koulutuksen myötä syntynyt identiteetti,
saa meidät uskomaan että nää kaks asiaa on jotenkin samaa…
ANNI: Mitä jos lähtiskin siitä että näkis graafsen suunnittelun vaan
tekniikoina? Olis vaan niinku sofat ja tietynlaiset…
TOMMI: Mut eiks se oo melkein sama asia? Jos miettii että sä hallitset
tiettyjä juttuja, ja sit sun ei tarvii keskittyä siihen, vaan sit sä meet
vaikka johonkin aktivistiliikkeeseen ja sit sä teet niille palveluksen
käyttämällä sun taitoja?
ANNI: Niin, tai teet oman projektin niillä työkaluilla… Niinku
toimittajakin voi tehdä… Mä en sinänsä tunne sitä historiaa mutta
195
ainakin tuntuu siltä että toimittajat jatkuvasti alottaa omia… Niinku
pienempii kollektiiveja.
TOMMI: Se on just graafsen suunnittelun etu että on tekemisissä
massamedioiden kanssa ja osaa sen viestinnän… Ja voi saada ne omat
viestit laajallekin yleisölle…
ANNI: Niin, suunnitteluun just liittyy se massaviestinnän
näkökulma…
JOHANNES: Olisko sit niin, että me ei olla päästy hirveesti eteenpäin
siitä mitä yheksänkytluvun lopussa oli, että graafset suunnittelijat
halus olla tekijöitä, niinku Rick Poynor kirjotti jonkun jutun ”desig-
ners as authors”, mikä tulkittiin silleen että graafkot tekee omia kirjoja
tai näyttelyitä tai monografejaan… Mihin sit muistaakseni Ellen
Lupton ehdotti että graafkkojen pitäis olla enemmän niinku tuottajia,
”designer as producer”, eli että se koko työn prosessi olis graafkoiden
itsensä käsissä, eli niinsanotut tuotantovälineet ja verkostot ja niin
edelleen, mutta että myös otetaan jotenkin huomioon se yhteys missä
toimitaan, jakelukanavat, yleisö, ja tietenkin se että harvat asiat enää
syntyy sillai eristyksissä muista ihmisistä, vaan minkä tahansa teoksen
syntyyn on vaikuttanut nää kaikki seikat, koska sellanen yksinäinen
tekijyys on kuollut … Miten siitä sit jatketaa? Tavallaan se Metaha-
venin ”Can Jokes Bring Down Governments?” tuntuu ajattelevan että
sillä ei saada aikaiseks tarpeeks suurta impactia, että ne kyvyt mitkä
on liittyneet tuottajuuteen, eli hallitaan painotekniikkaa ja painetaan
julisteita ja faijereita, mut koska on sosiaalinen media niin julisteet
on käyneet tarpeettomiks, ja kun kuka tahansa osaa käyttää Tumblria,
niin olisko se tarvittava voima sit löydettävissä meemeistä? Mut koska
frmatkin tehtailee omia meemejään nykyään, ja niillä on tietenkin
paljon enemmän resursseja laittaa siihen, niin kilpaillaan huomiosta
sellasella tasolla…
ANNI: Mut kylhän siihen varmaan pätee se, että kuka tahansa pysty
pistää pystyyn jonkun Twitterin, mutta jos sä harjotat jotain asiaa tosi
paljon niin sä voit olla eri tavalla osaaja, että ei siinä tarvii välttämättä
koulua, mut…
TOMMI: Niin, mut kyl mä silti väitän että jos on tehnyt Tumblreja
kakstoistavuotiaasta lähtien, mutta ei osaa mitään muita asioita, niin
voi varmaan tulla tosi hyväks mainosgraafkoks, mutta ei hallitse
sellaisia kokonaisuuksia, mitä siihen liittyy, kaikki rakenteet ja
voimat…
ANNI: Mut graafkot tekee sitä työtä tosi usein just silleen että sen
on aika nuorena jo oppinut sen tekniikan ja ottaa vaan sit vastaan
eri toimeksiantoja…
196
JOHANNES: Jotenkin tuntuu että se asia mitä me kierrellään kokoajan
mut mitä me ei oikein osata jäsentää, on se että me voidaan puhua
”kriittisestä suunnittelusta”, mut jää auki mitä sillä kritiikillä halutaan
saada aikaan… Jos kysymys oliskin ”voiko suunnittelu olla vallan-
kumouksellista?” Siitähän siinä meemijutussa on kyse… Mut tilanne
on se että kaikki kritiikki aina kääntyy lopulta osaks sitä systeemiä
mitä se kritisoi… Minkä vuoks kritiikki oikeastaan vaan parantaa
sen systeemin toimintaa… Samalla tavalla tuntuu että esimerkiks
Kauppiksessa tehtävä ”kriittinen” kuluttajakulttuurin tutkimus on
tavallaan aika nihilististä, koska sen tehtävä on soveltaa kaikenmaa-
ilman baudrillardeja tai debordeja siihen, että markkinoinnista tulis
vielä tehokkaampaa…
ANNI: Mikä sit on kriittisyyden ja raadikaalisuuden ero… Koska
radikaalisuudessa, ehkä odotetaan jotain tuloksia, kun taas kritiikki
voi olla sellasta…
JOHANNES: Salonkikelpoista…
ANNI: Että kritiikkiin ei tarvii…
JOHANNES: Niin, kriittinenhän voi myös viitata johonkin hätään,
tai sit että joku asia on vakava… Mut ehkä ”radikaali” just olettaa että
pyritään repimään ylös juurineen… Kun taas kritiikki on vaan jonkun
asian arviointia, tai osoittamista vääräks, falsifointia jonkinlaisten
esimerkiks ”tieteellisten kriteerien” valossa…
ANNI: Jotta joku olis radikaalia, sen pitäis jotenkin tuntua jossain…
JOHANNES: Ehkä niinku niissä Hardtin ja Negrin neljässä subjek-
tiviteetin ”fguurissa”, mitä ne nyt oli, mediatized…
ANNI: Velkaantuneet…
JOHANNES: Joo… ja securitized ja represented… Niin ne edustaa
eri tapoja miten subjekti voi toteutua valtiossa, millä tavalla ollaan
vallan kohteena tai hallittuja, ja radikaalius voi olla sitä että irtautuu
tästä otteesta… Tai ehkä kyse on siitä että on kaks tapaa… Toinen on
niinku arvonluonti, että miten saavutetaan maksimaalinen joku arvo,
taloudellinen tai sosiaalinen… Tai sit että kumotaan ne olosuhteet
missä arvoa syntyy tietyn logiikan mukaan… Ja radikaali suunnittelu
olis että suunnitellaan strategioita millä ihmiset vois irtautua niistä
kytköksistä mitkä ankkuroi meidät tietynlaisiin rakenteisiin, antaa
tietyn merkityksen tunteen elämään, mut ylläpitää samalla sellasta
ristiriitaista tai kontraproduktiivista tilannetta…
ANNI: Niin, siitä puhutaan että monesti nykykulttuurissa ihmiset
haluaa saadaa ”kaiken” tai ne haluu olla samaan aikaan radikaaleja ja
197
samaan aikaan… Tai varmasti se että on oikeesti radikaali vaatii aika
suuria uhrauksia. Ehkä se voi vaatia myös jotain ”sillan polttamista”…
JOHANNES: Niin ehkä ei pitäis ainakaan pelätä niitä tai pitää etukä-
teen pois suljettuna jotain…
ANNI: Koska radikaali vois tarkottaa esimerkiks että sä alat toteuttaa
jotain täysin eri tapaa toimia, jolloin sä et enää voi olla osa sitä
vanhaa… Mihin suurin osa muista ehkä vielä...
TOMMI: Toi on sit sitä että onks se oikeesti radikaalia muuttaa
johonkin hippiyhteisöön aavikolle, ja elää jossain pienessä suljetussa
kuplassa, mikä ei vaikuta enää muuhun maailmaan…
ANNI: Niin, koska tavallaan sen pitäis olla, sen pitäis tapahtua sen
yhteisen tilanteen keskellä, koska halutaan muuttaa sitä. Ehkä täs olis
nyt hyvä puhua jostain esimerkeistä, jostain konkreettisista tavoista,
mitä se vois olla.
JOHANNES: Kaikki tollaset ajatukset siitä että vois toteuttaa jonkun
Exoduksen, niin se ongelma on siinä että maailma on verkottunut
ja ihmiset on verkottuneita ja voi toteuttaa itteään vaan suhteessa
muihin. Sä et voi elää kokonaisvaltaista elämää ellet sä oo verkottunut,
yhteydessä muihin. Ja se että vaan poistuu jostain tilanteesta koska
se ei miellytä ei oo mun mielestä hirveen eettinen ratkaisu. Mä
jotenkin nään mielessäni sen visualisoinnin siitä miten tweetit ja
retweetit levii ”rhizomaattisesti” Tahrir Squaren mielenosottajien
kesken ja kaikkialle maailmaan… Ja just se verkosto on se voima ja
verkoston kautta syntyy uusia mahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä.
Jotenkin valtioiden rajat ylittävää, globaalisti yhteiskuntamaista…
Ja siks radikaalit ratkaisut pitäis tapahtuu sillai että niissä on joku
”universaali” ulottuvuus…
ANNI: Niin että yrittää muuttaa sitä yhteisöä sen sijan että vaan
perustaa jonnekin uuden…
JOHANNES: Ehkä toi on vähän sama ku mitä mun terapeutti sano
kun mä kerroin että mä oon suunnitellut vaihtavani alaa… Niin se
kysy, että enkö mä vois jotenkin vaan muuttaa sitä mieluummin
kuin vaihtaa…
ANNI: Niin…
JOHANNES: Että onks pakko vaan jättää ja siirtyä eteenpäin johonkin
ihan muuhun.
TOMMI: Mm, se on vaikeeta. Mut kyl mä luulen että jos vaikka
muuttaa omaa sosiaalista ympäristöä ja muuttaa omia elämänta-
poja, ja vaikka muuttaa… Tai jos vaikka olis suunnittelijana jossain
198
Occupy-leirissä, niin kyl mä luulen että tekis ihan erilaisia juttuja,
koska on niin erilaisessa kontekstissa…
ANNI: Niin kyl mä luulen että se voi auttaa… Niinku vaikka jossain
riitatilanteessa, niin monesti se voi auttaa että vaan kävelee pois,
ja palaa asiaan myöhemmin… Koska sillon saattaa aueta uusia
näkökulmia, jos käy jossain…
JOHANNES: Niin. Kyllä…
ANNI: Mä uskon että… Tai on just paljon kiinni myös kehosta…
Että mihin sä asetut sun keholla, missä sä päätät toimia, mitkä on
ne tilat ja…
TOMMI: Niin, toi on mielenkiintoista. Toihan liittyy siihen mitä sä
puhuit ihan aluks sellasten yhteiskunnallisten ankkureiden katoami-
sesta, että kaikki asiat tulee fyysisesti lähelle…
JOHANNES: Niin, on jotenkin aika mahdoton irrottautua tai saada
joku ulkopuolinen näkökulma niin kauan kuin asuu tietyssä ympä-
ristössä, vaik Punavuoressa, ja kaikki ylläpitää keskenään sellasta
kulttuuria missä kaikilla pitää olla samanlaiset kunnianhimoiset
tavoitteet, koska toi on just käytännössä sitä yhteisön harjottamaa
biovaltaa, mikä tuottaa sen tietyn subjektiuden, sen kokemusen itsestä
osana yhteisöä…
ANNI: No esimerkiks Godard, kun se alko tekee niitä erilaisii, ku sillä
oli sellanen tukos sen tekemisessä, ja se teki niitä manifesteja, niin
siinä se sanoo jossain, että se ei haluu tehdä poliittisia flmejä, vaan
se haluu olla poliittinen flmintekijä.
JOHANNES: Niin, koska mikä tahansa mainostoimistokin voi tehdä
”kriittisiä” mainoksia, tai ”poliittista” mainontaa, mut ne ei voi olla ite
mitenkään poliittisia, tai voi, tosi paljonkin, mutta ainoastaan sillai
implisiittisesti uusliberalistisella tavalla…
TOMMI: Mm…
JOHANNES: Ja ehkä se liittyy paljon siihen henkilökohtaiseen liik-
kumavaraan… Pitäis pystyä petaamaan tilanne sillai… Tai niinku se
Robin Hood…
ANNI: Niin, se Robin Hood, ooksä Tommi kuullut siitä?
TOMMI: Ai siis… Mikä Robin Hood?
JOHANNES: Sellanen sijoitus…
TOMMI: Joo!
ANNI: He he, ”ootsä kuullu siitä Robin Hoodista”.
TOMMI: Joo, mä kuulin siitä, joskus vuos sitten Documentassa niillä
piti olla joku julkistus…
199
ANNI: Joo.
TOMMI: Mut mä en tiedä mitä niil on sen jälkeen tapahtunut…
Eiks se perustunut siihen että niillä on joku algoritmi, joka on muka
parempi kuin kaikkien muiden sijoitusyhtiöiden algoritmit…
JOHANNES: Mikä on aika jännä kela, että miten niillä voi olla, tai
miksei ne isot sijoitusyhtiöt…
TOMMI: Millä on jotain miljoonakertainen budjetti samaan
toimintaan…
JOHANNES: Ne perustelee sen silleen ”kapitalismin kiihdyttämi-
sellä”… Mut siinä oli jokatapauksessa kiinnostava se taka-ajatus, että
voidaan niillä rahoilla vapauttaa ihmiset siitä paineesta että pitäis
tehdä työnantajan ehdoilla… Hmm… Ehkä autonomian tarve on
yks suurimpia…
ANNI: Niin, puhuttiin siitä miten opiskeluvuodet on ohi ja osa alkaa
tienata tosi hyvin ja sit vertaa itteään niihin… Niin se voi tarkottaa
että jos et sä sopeudu siihen, niin…
TOMMI: Niin, must tuntuu että toi on sellanen kriittinen kohta,
missä ajattelee esimerkiks että koska on yliopistotason koulutus niin
”kuuluu” saada sen ja sen verran palkkaa, ”kuuluu” olla tällanen
elintaso…
ANNI: Ja moni sen takii ajautuu sellasiin duuneihin mistä ne ei
tykkää. Koska tää on se totuus minkälaista korkeesti koulutetun
ihmisen elämän pitäis olla… Että on varaa syödä vähintään pari
kertaa viikossa ravintolassa ja…
JOHANNES: Meil on kyl paljon sellasii mielikuvia että kulturelli
ihminen on vaik sisustanut asuntonsa Artekin huonekaluilla, koska
jossain vaiheessa se ehkä on ollutkin ”kulttuurikodin” yks indikaattori,
mutta siitä on tullut vaan sellanen tyhjä kuori, sillai, elämäntyyliva-
linnat on niinku oikotie millä luodaan mielikuva jostain, tai onhan
keskiluokka aina yrittänyt kopioida yläluokan koodistoa, mut koska
joku koulutus ja varallisuus ei ehkä samalla tavalla Suomessa kohtaa,
tai että ne kategoriat on vaan niin sekottuneet nykyään tai jotain…
(~5 sekuntia puheensorinaa, kilinää, bossanovamusiikkia)
JOHANNES: Mut joo se oli just siinä ehkä kolmannella tai neljännellä
vuodella ku opiskeli, niin mä aloin saada sen verran rahaa että mä just
ostin jonku Artekin pöydän ja Vitran tuolit ja rupesin jotenkin peilaa-
maan sellasten asioiden kautta sitä miten hyvin mä oon onnistunut
jossain, oonks mä ”menestynyt”, tai jotain… ”Näyttääks mun elämä
siltä ku blogeissa?” tai ”onks mulla samat jutut ku mun kavereilla?”…
(~3 sekuntia puheensorinaa, kilinää, bossanovamusiikkia)
200
ANNI: Yeah, I’m really happy I didn’t get the…
INKA: It was a nice surprice, you got the dessert, we got the
meatballs…
JOHANNES: Yeah, this was like the nice form of receiving a gif, like
completely unexpected… Like, we talked earlier, you weren’t here yet,
we were discussing there at the rocks by sea…
ANNI: Te diference between gifs and bargain…
JOHANNES: Or gifs as exchange of services…
ANNI: Yeah, we were talking that people don’t necessarily know how
to receive gifs… If somebody gives you a gif then you are like ”oh
shit”, like ”what shold I give in return?” Like real gifs are an act of
generosity without… Kind of unconditional…
JOHANNES: I’ve also been contemplating this, if someone buys
you ”free lunch”, like, doesn’t there come a whole lot of unspoken
obligations…
INKA: ”Tere is no such thing as a free lunch!”
JOHANNES: Yeah, like the dating culture in the US… Boys take
out girls for dinner and the girls are supposed to pay back by giving
sex… or children…
EMMY: I…
(~2 sekuntia puheensorinaa, sitten naurua)
EMMY: I have a hard time receiving gifs… And so, when I frst
started dating, me and my boyfriend would always go dutch… Split
the bill, everything, so I would pay for half and he would pay for
half… But other nights you would just say ”no no, this is something
I wanna do”… But then… Which I didn’t take as ”ok I have to now
give him oral sex”… It wasn’t like (sana ei erotu puheensorinassa)
thought, you know…
INKA: But you did.
(naurua)
EMMY: Well, yeah…
(naurua)
INKA: So it worked.
EMMY: But I don’t know if it’s an expectation. I have been on dates
where it’s like ”okay, this is not really gonna work out, I’m not really
interested, but thank you for dinner”… But I think it’s all in the
mentality of the female, like how she’s been raised, like okay, you could
receive a gif gratiously, then you don’t need to like, actually return…
201
JOHANNES: Which is really diferent from how it works when
someone gets married! Like you get a list, or a link to a webshop with
tickboxes for each wished for item… So it becomes like an exchange
of, like ”how much is this dinner worth” and ”what item here best
equals the amount of fun I can expect to have”…
EMMY: So you register? So you can by this or this or, yeah…
INKA: But most people have now like, they want to go to a honey-
moon, and they give you an account number…
EMMY: So then like, I was just having this conversation, trying to
fgure out the quote, like essentially, your gif pays for the dinner…
JOHANNES: Yeah, I just had this experience about a month ago,
where I was at a wedding where I didn’t know the wedding couple at
all… And the only reason I went there was I felt I can’t say no to my
girlfriend, because I’m so bad at saying no, and since I didn’t know
the couple, there was zero emotional attachment, so I had to fgure
out approximately how fancy the dinner will be to estimate how much
I’m willing to pay… Fifeen? Twenty?
EMMY: Like, ”I’m entertainment! I’m talking to people! You should
pay me”…
JOHANNES: Well, for many diferent reasons, at that specifc wedding
I was really not entertaining at all, more like I was the dumb autistic
kid in the back table trying to be invisible… And I lef afer an hour.
EMMY: Yeah, it can be quite shallow, like these invitations, I know
baby showers can be like that… When the woman invites like *all*
of her friends, from every spectrum, like work, semi association, full
friend… Like, all these, just so they could get a gif for their child…
JOHANNES: ”Full friend” is a funny expression…
ANNI: Really? Is that the reason? Why do they need those gifs?
EMMY: Because the baby needs diapers… And clothes… And…
JOHANNES: In Finland…
ANNI: Are they all really practical gifs?
JOHANNE: In Finland you get this package from the State…
INKA: No, but still, we throw baby showers…
JOHANNES: But you don’t give diapers…
ANNI: Tat’s a really new phenomenon…
JOHANNES: Yeah, it’s like with Halloween…
INKA: No, but then you spend like ffeen euros to buy the person
some expensive…
202
JOHANNES: Condoms!
EMMY: Like ”don’t do it again”.
JOHANNES: ”Don’t do the same mistake twise”…
INKA: No, because I don’t, like… I would, like never, have a wedding,
or I would just have a random party and maybe tell I got married
at some point, or really, I don’t want anything, it would be really
uncomfortable, or like when I go to all these events I always feel
really… It’s not how I wanna deal with these situations… Because
it’s just money… I want to connect with the person. I don’t wanna be
just a random person giving someone something…
ANNI: Yeah…
INKA: Some material stuf…
EMMY: But so much money does go into throwing a party, but in
the end it should be more…
ANNI: Yeah, if you throw the party you shouldn’t have any expec-
tations. Because… Say, you have a birthday party and people come
without presents…
JOHANNES: Are you afraid of how it’s gonna be next week at your
birthday party?
ANNI: No but…
EMMY: I think that afer the age of six you don’t…
ANNI: I mean, like, I woudn’t think about it at all…
INKA: No, but like bachelorette parties, you know, it makes people
spend like one hundred and ffy euros on an evening when you will
be sitting alone in some salon, getting a massage, while all the others
are waiting outside for you…
(naurua)
ANNI: I wouldn’t enjoy that… Knowing that…
INKA: I’d rather go like to a McDonald’s with them than spending
time in some salon…
ANNI: And probably have more fun!
EMMY: I think it’s so self-perpetuating, like I spent that on them, so
now they are gonna spend it on me… It’s a whole cyclical thing…
JOHANNES: I’ve been to two bachelor partys that were actually
quite fun and involved a lot of physical activities… Like we played
war games, like with these splat guns, in the forest… And isn’t there
something deeply ironic about it, like, now this man is going to be
domesticated and turned into a ”farmer” taking care of his family and
203
his property, but let’s celebrate him for the last time as a ”hunter” and
a ”warrior”… Or, they just seems like such, you know, typical tropes
of hegemonic masculinity… Like, they really are interconnected in
a way… Maybe I’m a little far out, exaggerating…
INKA: But I’ve, like, skipped a couple of bachelorette parties because
I haven’t liked the idea how the money is spent… I’d rather, like,
invite that person over for a cofee, or a glas of wine, instead of this,
I don’t know…
JOHANNES: If you think about a wedding, it’s ofen like, the more
expensive the wedding is, the less there’s room for genuine spontaneity
or something… And while this is supposed to be ”the most important
day of your like” or something, and you want all your friends to be
there, you actually don’t give them a chance to come closer than three
meters during most of the evening…
INKA: Yeah, it happes that you just say congratulations, but you don’t
even get a chance to spend time with them…
EMMY: Yeah… I’m going to two diferent… When I get back to the
States, and they are separated by like a couple of days… Te frst one
is like this fantastic, big Hollywood wedding, and the other one is like
tequila and tacos in the backyard of somebody’s house…
INKA: Yeah, that sounds so much nicer…
EMMY: I think that one will be more intimate… You will be able to
see everybody… I’m looking foreward to that one more. Because it
will probably be more fun and spontaneous…
JOHANNES: But at the same time, as an outsider, I’d rather go to the
Hollywood wedding! Beause that will probably be more like going
to the circus… Like, it’s less symbolic, but a better show, a bigger
spectacle! Because I don’t really believe in authenticity when it comes
to things like this. It’s more about the intensity. I’d really like to go to
a Hollywood wedding some day!
EMMY: Well, if you wanna come to Los Angeles… John is not coming
with me…
JOHANNES: So you need a date?
EMMY: Yeah.
(naurua)
JOHANNES: Will your parents pay for my trip?
EMMY: We can ask if her parents can pay for the trip.
JOHANNES: Or maybe some grant from some fund…
204
ANNI: Yeah, you could do it as a part of your artistic practice,
refections on contemporary western culture…
JOHANNES: Yeah, couldn’t we try to integrate this into the idea of
the graphic design discipline expanding, or like, it’s inseparable from
it somehow, experiencing it frst hand…
ANNI: Go for it!
205
14.
Sunnuntaina illalla, 8. syyskuuta, ravintola Primulassa, Helsingin
Viiskulmassa. Keskusteluun osallistui Jaakko Pallasvuo.
JOHANNES: Tavallaan sellanen ”viestintä”, lähtee aina siitä että sen
pitää toimia kuuromykälle autistille, ja ehkä just siinä se on rasittavaa,
tai se ei vaan voi sisältään mitään arvaamatonta.
JAAKKO: Mut ehkä toi on silleen, mä oon aina ajatellut sen silleen-
päin, että ihmiset elää sellasessa… Miten sen nyt sanois. On sellanen
pelko jostain ”kansasta”, että jossain on sellanen myyttinen kansa, joka
on vitun tyhmä ja rasistinen ja homofobinen ja naisvihamielinen, ja
ei tajuu mitään, ja kaikki pitäis jotenkin downgreidata niiden tasolle,
mut sit mä en oo ikinä tavannut sitä kansaa… Kukaan ei tiedä missä
se on. Tai ehkä joku on tavannut sen kansan, mut mä en oo ikinä
tavannu sitä kansaa… Mulle se on tuntunut tosi kauan tosi absurdilta
kelalta, että mun pitäis jotenkin elää sen ikeessä… Sellasen asian,
mihin mulla ei oo mitään kontaktii… Joka ei liity mitenkään. Niinku
just kuvituksessa mä muistan, kun mä tein jollekin Psykologilehdelle
jonkun kuvituksen, mis oli joku elefantti, ja ne oli silleen että ”tää
on ihan vitun mielisairasta” ku täs on elefantti, ”täs pitäis olla jotain
hymyilevii ihmisii tai jotain”… Mä olin silleen et mitä vittua, miten
psykologit voi ajatella ihmisistä että ne on niin mielikuvituksettomii
tai että kaikki mielikuvitus on jotenkin ”mielisairasta”… Emmä tiedä.
Toi on tosi vaikee kela.
JOHANNES: Tai esimerkiks se CMMN SNS PRJCT -esityksen
nimikin jo aiheutti ihmisille jotain vitun vaikeuksia, että miten se
pitää lausua, että sitä ei osata tulkita ”common sense projektiks”, vaan
ollaan silleen et ”siin on vaan jotain random kirjaimii”… Sen esityksen
alkuperänen tekijä Laura Kalauz just sano mulle että sitä vituttaa ku
ihmiset ei jaksa vaivautua, halutaan kaikki jotenkin valmiina… Mut
ehkä se on just silleen tosi keskeistä että pitäis ajatella että yleisö, tai
kriitikot, on itteään älykkäämpiä, ja on tavallaan niiden tehtävä tehdä
ne johtopäätökset, ja taiteilijan tai ”tekijän” tehtävä on vaan antaa
jotain matskuu…
JAAKKO: Niin.
JOHANNES: Sit siin pitää tavallaan kurottaa vielä silleen vielä
korkeemmalle tai räjäyttää asiat vielä hajanaisemmaks. Eikä silleen
etukäteen miettiä miten tää ja tää asia tullaan ottamaan vastaan…
206
JAAKKO: Ehkä toi on se mitä mä kans mietin, puhuttiin siitä että
on tavallaan lyhyitä ja pitkiä pelejä, tai ehkä rooleja, silleen… Mä
ajattelen ehkä nyt silleen että mä teen sellasii asioita jotka on niin
monimutkasii etten mä ees ite ymmärrä mitä ne on… Mut että ne
tulee olemaan sellasii asioita jotka tulee näyttäytymään ihan sairaan
itsestäänselvinä joskus. Niinku vähän jos kattoo jotain seiskytluvun
kokeellisii lefoja nytten, mistä on sillon oltu silleen et siin on jotain
sairaan överin avantgradee, täysin käsittämätöntä paskaa vaan, niin
se tuntuu nyt ihan super selvältä et miks just sillon oli tollasta. Että
se aika, tai se konteksti on tosi kirkas, että ”aa, tottakai, reaktiona
johonki vitun vietnaminsotaan ja joihinkin kulttuurisiin murroksiin”,
tuli joku muoto ja ”kokeillaan näin” ja… Näkee vaan nyt sellasen
kaaren, ja se on se todellinen super mielenkiintonen narratiivi. Ja
että ne asiat mitä nyt tekee, vaikka tekis mitä, niin ne tulee jotenki
automaattisesti asettumaan siihen. Tai että se ajan kuluminen tulee
kirkastamaan kaiken. Senkin takia mä en usko siihen että asiat pitäis
jotenki vääntää niin silleen, jotenki ”kommunikoida”, välttämättä…
Ehkä ne voi olla vaan sellasii ”tekoja”…
JOHANNES: Ajallisuus on tosi kiinnostavaa, mä oon huomannu
noissa, kun mä oon ite ollut tosi innostunut siitä aikakokemuksesta,
kun lukee jonkun dialogin, minkä on ite käynyt, miten se herää niin
eri tavalla henkiin kirjotettuna, koska siinä on niinku kaikki aikatasot
läsnä, se loppu on *jo* olemassa, ja niiden välille piirtyy ihan selkee
narratiivi. Että asiat vaan punoutuu yhteen…
JAAKKO: Niin, että siitä on poistettu niin paljon informaatiota?
JOHANNES: Niin, siitä on poistunut hälinä ja kaikki turha, ja sen
jotenki ymmärtää paljon syvällisemmin, koska se tiedonsaanti
tapahtuu nopeemmin.
JAAKKO: Niin.
JOHANNES: Ja toisaalta se eroo keskustelusta siinä että jos mä nyt
yritän miettii samalla mitä sä oot just sanonut, miten sä oot tässä
tilassa, ja mitä mä voisin sanoa, ja miten mä oon täs tilassa, ja samalla
liikutan mun suutani niin että se muodostaa tän lauseen, niin siin
menee vaan tosi paljon kapasiteettia, silleen että mä en ainakaan pysty
enää hahmottaa mitään keskustelun ”kokonaiskaarta” siinä samalla…
JAAKKO: Niin sellaseen prosessointiin…
JOHANNES: Mä huomasin esimerkiks miten meidän keskustelussa
Töölössä Kimmon kanssa mä en ikäänku poiminu mitään niit
signaaleja siin hetkessä mihin se keskustelu on menossa, ja mun oli
tosi vaikee sillon nähdä mistä on kyse, mut sit jälkeenpäin luettuna
se kaikki tuntuu tosi itsestäänselvältä, myös esimerkiks se miten mä
207
en pystyny aluks näkee että me puhutaan Baltic Circlen ilmeestä kun
me puhutaan Tumblr-gentrifkaatiosta, koska mulla oli selkeesti joku
henkilökohtainen ”bias” päällä…
JAAKKO: Ehkä mul on tullut suurimmassa osassa niistä mitä mä
oon lukenut sellanen että se toimii noin, mut ehkä siitä baarijutusta,
missä puhutaan siit pitsasta, niin mul ei tullut sitä oloon… Et mul
tuli jotenki sellanen olo että sillä viitataan liikaa jotenki sellaseen…
Että se keskustelu käsitteli tosi paljon jotain tosi materiaalista juttua,
esimerkiks just sitä pitsaa… Ja sit, koska mä en nää sitä pitsaa, niin
se tuntuu jotenki sellaselta järjettömältä… Tai ei järjettömältä, vaan
just vitun järkevältä, mut silleen aika epämielenkiintoselta.
JOHANNES: Joo…
JAAKKO: Et mun mielestä ne mitkä tähän mennessä, tai se mikä
se lukukokemus tähän mennessä, niin aina kun palataan siihen
ilmeeseen, tai siihen design asiaan, niin se on sellanen ”koukku”, tai
se on vähän niinku sä puhuisit tekstin sisältä suoraan sille lukijalle.
Tää on tää teema, tavallaan. Ja sit on tosi helppo hyväksyä että ne on
niin erilaisia ne keskustelut. Mut kun siinä baarikeskustelussa ei ollut
niinku sitä… Ja sit se oli vaan vitun tyhmä ja tylsä keskustelu, jotenkin.
Koska siin ei oo sitä hälyy, koska mä en oo humalassa, koska mul ei
oo sitä pitsaa… Se tuntu vaan silleen et tää ei oo tarpeeks nokkelaa
tai jotain…
JOHANNES: Mikä mussa herätti siinä jotenkin innostusta oli ensin-
näki just toi mitä sä just mainitsit, että se on niin tyhjää, tavallaan
hirvittävän tyhjää, ja sit toisaalta tostakin voi alkaa lukea kaikkia
niiden ihmisten välisiä asetelmia, niiden signaalit keskenään, tai
sit vaan silleen formalistisesti, miten keskustelussa syntyy sellasii
mikromeemejä, että joku sanoo jonku lauseen, mut se ei herätä mitään
muuta kuin että toinen sanoo sen saman lauseen, ja yhtäkkii kaikki
nauraa ja toistelee sitä lausetta… Että siinä on jotain sellasta ihmisten
välistä dynamiikkaa mitä on tosi vaikee replikoida fktiossa, ehkä. Mut
joo, ehkä vaan tosi paranoidi jää jumittamaan loputtomasti sellasen
keskustelun sisäiseen syntagmaan…
JAAKKO: Ja en mä ainakaan tehnyt sitä, lukijana. Koska se ei oo
niin silleen välitön. Toi on ehkä juttu joka toimis jossain lefassa.
Mut jos siinä vaan lukee ”naurua” ja ”vähemmän naurua”, niin se ei
oo tarpeeks kuvaavaa…
JOHANNES: Onks se sit vaan sitä että voi jotain asvalttiakin tuijottaa
loputtomasti koska siinä on joka askeleella eri kuvioita…
JAAKKO: Se on jännää toi miten kompleksinen toi on, vaikka toi on
kaikista suorin tapa tehdä joku asia, niin sit se on kuitenkin, tai jos
208
mä haluisin dokumentoida tollasen tilanteen niin mä vaan kirjottaisin
sen auki sillleen että ”nyt joku Tuomas sanoo tämän lauseen niin
ihmiset nauravat enemmän koska hän on suositumpi” tai mä vaan
käyttäisin sen mun tulkinnan suoraan, mut sit sä oot kehittänyt aika
monimutkaisen tavan, tai sanotaan että sun mielipide ei oo tavallaan
”fakta”… Mut sit kuitenkin sun tulkinta menee siihen miten sä litteroit
sen. Mut ehkä se on se designjuttu kans. Designissakin on sellaset
säännöt, ja sit se itseilmaisu tapahtuu niiden sääntöjen sisällä tai
jotain. Must tuntuu että mun on pakko liittää tää jotenkin siihen
designiin koska jos mä lukisin tätä nytten niin mä ajattelisin silleen
”vittu, puhukaan nyt vaikka siit ilmeestä tai jotain!”
(hekotusta)
JAAKKO: ”Puhukaa designista jotain.” Vaik en mä tiiä onks mulla
enää mitään sanottavaa, tai en mä tiiä *onks* mulla mitään sanottavaa.
JOHANNES: Se alkaa tuntua kyl aika tyhjennetyltä teemalta. Ja
kysymys onkin sit että mitä sen jälkeen? Koska se ei oo alunperin-
kään ollut tulossa mihinkään. Koska se ”emansipaatio” mitä mä oon
hakenut, se on ehkä jotenkin jo toteutunut, tai ”kahleet on riisuttu”,
mut se ei vielä tarkota että olis yhtään sen vapaampi toimimaan, koska
ei oo vielä niitä positiivisii jotain mahdollisuuksia tai päämääriä…
JAAKKO: Mä on miettinyt koko tän kesän sellasta, että mitä on
sellanen strategisuus tai järjetelmällisyys. Kun on seurannut vaikka
että ihmiset tekee jotain näyttelyitä, tai tekee jotain projekteja, ja
mä oon ollu tosi järkyttynyt että ne on tehnyt niitä niin sekavalla ja
huonolla tavalla, että miten paljon se vaikuttaa siihen mitä voi tehdä…
Sit mä vaan rupesin miettimään sitä designajattelua, että ehkä se vois
olla sitä, että ei tavallaan, sil ei oo mitään tekemistä sisältöjen kaa, vaan
se on vaan just järjestelmällisyys. Silleen että pystyy tekemään asioita
tosi systemaattisesti ja strategisesti. Pystyy olemaan tehokkaampi, mut
voi tehdä mitä vaan tai sitä voi soveltaa mihin vaan.
JOHANNES: Tää on jännä, tästä me just puhuttiin aiemmin iltapäi-
vällä Annin ja Tommin kanssa, että meidän kohdalla se ehkä silleen
kahden käsitteen sekottamista, että koska meillä on designkoulutus,
niin kaikki mitä me tehdään me kuvitellaan olevan designia. Mikä ei
tietenkään tarkoita etteikö osa siitä mitä tekee todella olis designia.
Mut ne vois erottaa silleen, että on monii asioita, missä olis ite voinut
vaan palkata jonkun graafkon tekemään sen graafsen suunnittelun ja
ite keskittyy siihen johonkin muuhun… Strategiseen tai taiteelliseen
tai poliittiseen toimintaan…
JAAKKO: Niin, niin, mut mä rupesin just miettii niit prosesseja
silleen, ku jos on esimerkiks taidekoulutus niin suurin osa ihmisistä
209
ei pysty vaik noudattamaan ite asettamiaan deadlineja tai ei pysty
toimittaa jotain tiedostoja tai ei pysty tekemään niit tiedostoja, siis
silleen, ihmiset ei osaa sellasii perusjuttuja, koska niilt ei oo ikinä
edellytetty sitä, ja jotenkin että ehkä se etu siitä että on tollanen
[design]koulutus  niin vois ottaa vaan *sen* jutun, koska sitähän
se käytännössä on. Tai miks mä ajattelen että mä en oo designer.
Koska kyl mä osaan käyttää niitä ohjelmia, ja kyl mä tajuun mitä
ne vitun fontit on, ei niin että mä voisin vähätellä sitä, mut silleen,
että mä voisin olla joku keskinkertanen designer, mut se edellyttäis
myös että mun pitäis osata perustaa yritys ja vuokrata työhuone ja
istuu Macin äärellä ja suunnitella mun elämää paremmin. Ehkä mä
pystyisin melkein tekemään senkin, mut must tuntuu, että se mikä
erottaa mut on just enemmän se rationaalisuus kuin tavallaan se
sisältö. Jos sä mietit jotain designin historiaa, se on niin lyhyt, se on
tavallaan ehkä joku neljäsataa sivua, kuinka sä voisit omaksua sen
jossain voudessa… Ei vuodessa, kuukaudessa. Ei se mun mielestä
oo niin vaikee hahmottaa. Ehkä sama taiteessa, että jos tietäis just
tasan mitä lukea niin sit sen kontekstin pystyy hahmottaa vaan tosi
nopeesti. Että se on enemmän vaan niistä toimintatavoista.
JOHANNES: Ehkä taiteessa kuitenkin on, ainakin mun käsityksen
mukaan, vähän enemmän, se on aika paljon monisäikeisempi…
Designin historia on aika tarkkaan se, että on esihitoriallinen aika,
mikä ulottuu luolamaalauksista modernismiin, sit on modernismi
joka on tosi yksiselitteinen, ja sit on tietokoneistuminen ja sen kautta
”fantasiafontit” ja…
JAAKKO: Sit se on siinä.
JOHANNES: Sit se on siinä…
JAAKKO: Ehkä se heijastelee sitä että se on niin syvälle nidottu tai
ommeltu siihen modernismiin… Että siinä ei oo tavallaan järkee
sen ulkopuolella.
JOHANNES: Mut se mikä on tavallaan menetetty Modernin taittu-
misen myötä on sit korvattu sillä ”elämäntyylillä”, työkäytännöillä ja
”yrittäjyydellä”.
JAAKKO: Mut onhan se aina ollut sellanen elämäntapafantasia,
jotenkin. Ehkä se Artek. Se on tavallaan ollut se haave, että se on
elämä kaikille. Siihen on kuulunut kans se universalismijuttu. Että
sitä elämäntapaa luodaan massoille. Nyt se vaan luodaan itselle. Että
siitä on vaan tullut silleen individualistinen siit fantasiasta. Sen ei
tarvii enää vedota kaikkiin eikä sen tarvii olla toteutettavissa kaikille.
Se voi olla toteutettavissa vaikka just ”Punavuoren sisällä”, tai jotain.
210
JOHANNES: Mä ite just oon hahmottanut tätä kokoajan enemmän
ja enemmän sellasena sommitelmana, tai ehkä sitä pitäis just tutkii
vaik [Teodore] Schatzkin ”Site of the Social” -käsitteen kautta. Että
on kyse sellasesta sattumanvarasesti kasaan heitetystä ontologiasta,
sellasest systeemistä, missä asiat saa merkityksensä suhteessa kaikkiin
ympäröiviin asioihin. Sieltä voi erottaa tai poistaa jotain, mutta sieltä ei
voi poistaa tavallaan kaikkia esimerkiks elämäntyyliin liittyviä asioita,
koska ne just pitää sitä loppujen lopuks yllä. Ehkä tää on nimenomaan
sitä graafsen suunnittelun demystifointia, että tajuu ettei siinä oo
mitään ”kovaa ydintä”, vaan on vaan käytäntöjen verkosto… Ehkä
tää on se ainoo lopullinen totuus kaiken kaikkiaan. Myös esimerkiks
”minuudesta”. Että ainoo oikee ontologinen perusta on käytännöt ja
niiden ylläpitäminen toistolla…
JAAKKO: Mut se on jännä kun se on jo siinä nimessä. ”Muotoilu”,
tai jotenkin se… Ehkä se ei oo ees totta että se liittyy vaan ”pintaan”.
Tai niin. Kai se on sitä. Varsinkin graafnen suunnittelu. Tai miks se
ei olis sitä?
JOHANNES: Mut ehkä se on vaan niin yksinkertaista, semmosta,
mitä mä kirjotin siinä jossian Baltic Circlen ”perustelussa”, mikä ei
kyl mitenkään lopulta liittynyt siihen Balticiin mitenkään, vaan oli
vaan mun turhautumista, mikä verbalisoitu sellasena ”tää on vaan
halpaa distinktiotaktiikkaa”… Ja mä jotenkin ajattelin että vois olla
myös jotain muuta…
JAAKKO: Mut se on varmaan myös sellanen… Mä vaan rupesin
miettii että oli sellanen hetki, ehkä kakstuhat yks, tai just siinä ysärin
ja kakstuhatluvun taitteessa, must tuntuu että tosi moni ajatteli että
graafnen suunnittelu oli vähän niinku ”taidetta”, tai että se oli tosi
lähellä vähän aikaa…
JOHANNES: Niinku DJ-kulttuuri, tai se Nicolas Bourriaudin post-
production kela…
JAAKKO: Niin, jotenki sellanen että ollaan jossain Reykjavikin
lentokentällä tosi sellases takanojassa isossa nahkasohavassa ja siit
on kuva Wallpaperissa ja kaikkilla on läppärit ja just silleen että ”olen
DJ slash graafkko” ja just joku Ninjatune, silleen et vahva visuaalinen
ilme ja vähän chillausta, elektronista musaa, ja voi luoda kokonaisii
maailmoja, ja kyl ne tuntu tosi tosilta, kyl mäkin ajattelin sitä sillon
että se on tosi validii ja mäkin haluun tätä. Mut sit mua ei vaan niinku
hyväksytty, tai mä en vaan mahtunu siihen, mä en päässy Taikkiin,
mikä oli sillon hirveetä, mut nyt mä oon vaan silleen ”jes”.
JOHANNES: Ehkä tossa on just se pitempi kaari. Että jos sä olisit
päässy Taikkiin, tai että on silleen ”nopeita fxejä”, silleen samalla
211
tavalla ku jos sul on nyt auto ja omistusasunto niin se ei silti takaa
sitä että kymmenen vuoden päästä sul olis mitään, mut se että sä teet
jonku videon nyt voi parhaas tapaukses rakentaa sitä millanen sun
elämä tulee olemaan sitten…
JAAKKO: Niinpä.
JOHANNES: Nyt mä en muista mitä mun piti sanoo.
JAAKKO: Kyl mä kans kelaan sitä silleen et mä oon tosi kiitollinen
siitä että mä en tavallaan… Must tuntuu että aina kun mä oon yrittäny
saada…
JOHANNES: Niin, sori, siis mitä mun piti sanoo oli se että, koska
graafnen suunnittelu on niin muuttuvaa ja sidoksissa teknologiaan,
että toi tilanne kakstuhattaluvun alussa on vaan totaalisen eri kuin
tää päivä, ja niit juttui ei voi toistaa, eikä sillon olis pystyny myöskään
päättelemään millasta nyt on…
JAAKKO: Ehkä se liittyy kans siihen että musateollisuus romahti, tosi
moni tollanen kulttuuriteollisuus on romahtanut, ja lehtii ei oo tai ei
kannata tehdä, ei tavallaan oo mitään siistii suunniteltavaa. Tottakai
se oli sillon että sä pystyit tekemään jonkun siistin taiton johonki
lehteen ja saada vitusti massii koska ihmiset ostaa jotakin ”lehtii”,
tai että sä voit suunnitella, esim jollain Aphex Twinillä on jotain
satatuhatta kopioo, ja sit se voi palkata tekemään sairaan hienoja
videoita ja kansia. Mut silleen sitä cooleinta osaa siitä industrysta ei
enää oo, se vaan niinku delas…
JOHANNES: Niin tai siis ero on siinä että jos Peter Saville teki Factory
recordsin ilmeen, se oli mukana sellasessa aallossa, että se ilme oikeesti
oli tosi elimellinen osa sitä brändiä, koska se graafnen suunnittelu
oli just itsessään se ihan uus vitun siisti juttu mistä musaskene pysty
hyötymään, mut sit taas nyt, kun M/M Paris tekee Björkille jonkun
balsapuisen laatikon mis on äänivasaroita, niin sitä vaan kysyy että
”mitä vittuu tää on”, ”miten tää enää liittyy mihinkään”…
JAAKKO: Niin, ja kuka enää haluu omistaa jotain levyjä, niinku
esineinä. Paitsi jotkut tyhmät kolkytviisvee runkkarit, silleen…
JOHANNES: Niin, ei niit levyjä enää tarvita, niis ei oo enää sellast
arvoo, mut tarvitaan jotain minkä joku luksusmarkkina tai ainakin
kulutusvoimasin segmentti voi laittaa siihen takan reunalle, merkkinä
omasta menestyksestä ja hyvästä mausta ja korkeesta kulttuurisesta
pääomasta.
JAAKKO: Ja se on tosi valitettavaa koska, mä mietin sitä että jos nyt
olis joku ysikolme, niin oikeesti joku levykauppa, ne levynkannet
on just sitä informaatioo, että sä voit kattoo kaikki uudet tyylit ja
212
kaikki uudet virtaukset, että ne kannet oikeesti kommunikoi jotain
mikä on tosi tarpeellista. Jos sä saat jonkun mystisen house sinkun
jostain ja sä et välttämättä löydä mitään infoa niist tyypeistä, niin
miten sä niinku, kirjotat jonkun ilmotuksen johonkin lehteen että
”kertokaa mulle näistä”, tai ei oo mitää ”nettiä”, tai yksikolme kyl olis
netti, mut siis, ehkä ei oo mitään tietoo muuten, ja se kansi oikeesti
on se unelma tai se fantasia siitä levystä tai siitä maailmasta mistä se
musta tulee. Tottakai nyt jos joku Björk silleen, ei siin oo enää mitään
kommunikoitavaa. Informaatiokanavat on ihan täynnä sitä. Ja coolein
brändistrategia on sitä, tai ei oo ees coolein, mut joku Te Knife
silleen et ei just haluu enää antaa itsestään mitään informaatiota. Tai
toisaalta sellanen Lil B -tyyppinen, sellanen rajaton foodaus, silleen
vuotaa informaatioo, mut siihen just ei tarvii myöskään enää sitä
designia, koska ei oo sitä rajotusta, että on vaan tää yks levynkansi ja
sen on pakko olla vitun hyvä, vaan okei, sul on potentiaalisesti rajaton
määrä musavideoita mitä sä voit vaan laittaa kaikkien saataville heti,
ja se ehkä poistaa sen tarpeen tehdä jotain ”päätöksiä”. Koska design
on esimerkiks sitä että on joku rajattu tila missä pitää tehä joku tosi
hyvä päätös koska ei oo mahdollisuutta tehdä huonoja päätöksiä, tai
huonoja ei voi korjata. Mut kaikki on nykyään korjattavissa tai joka
levyllä vois olla vaik kakssataa kantta.
JOHANNES: Tollasii just… Tuntuu että suunnitteluun liittyy vaan
niin paljon tosi konkreettista tavarafetissiä, tai semmosta että
suhtaudutaan tosi palvovasti vaikka johonkin painokoneisiin, jo nimi
Heidelberg riittää niinku herättämään jotain väristyksiä…
JAAKKO: Mun mielestä se läppä on, että se ei oo ollut fetissi alunperin.
Esimerkiks vinyyli on ollut vaan tehokkain formaatti.
JOHANNES: Niin, siis se on vaan sellasta hipster-mytologiaa, että on
seksikästä niinku joku pyöränkorjauskaupan pitäjän öljyset sormet
ja käsivarsissa tatuointeja…
JAAKKO: No ei se oo niin seksikästä, se on niinku ku on jotain
keskiaikamessuja, tai jotain larppausta tai jotain… Mun mielestä
vinyylit on esimerkiks larppaamista.
(hekotusta)
JAAKKO: Siis oikeesti. Ja myös jotenkin kirjojen tekeminen, joku
limited edition kirjat, se on vaan yks larppauksen muoto, mikä on kyl
validii, koska larppaus on kivaa, mut sil ei oo mun mielestä mitään
tekemistä sen ”tehokkaan tiedonvälityksen” kanssa…
JOHANNES: Jotenkin se fetisismi, siin pyritään niinku herättämään
henkiin sellanen vanhanaikanen käsityöläisyysperinne myös siellä
213
missä sitä ei oikeesti enää esiinny. Ja siks tehdään loputon määrä
sellasii making of -videoita…
JAAKKO: Niinku Kulta Katriina -mainokset.
JOHANNES: Niin, nimenomaan.
JAAKKO: Ja sit just se outo kela että mitä helpompaa on tehdä
graafsta suunnittelua ja mitä nopeempii ne työkalut on ja mitä
waretettavampia ne on niin sen enemmän on sitä mytologiaa, että
pitää olla käsityöläisyyttä, ”pitää olla nää skillsit”, mitkä siihen liittyy,
niinku ”tarkka silmä joka näkee”…
JOHANNES: Kaikkee katotaan luupin läpi!
JAAKKO: Ja miten siihen taas liittyy että sen pitää kehittyy tarkem-
maks, koska muuten ei pystytä pitämään erossa niitä ammattilaisia
amatööreistä.
JOHANNES: Mut se varmaan liittyy myös siihen kun työ digita-
lisoituu, tai muuttuu sofan hallinnaks, konkreettinen hardware
poistuu, niin siin ei oo myöskään enää sitä klassista tilannetta, että
lapsi pysty aikoinaan kattoo isäänsä pellolla muiden työmiesten
kanssa tekemässä töitä ja imee siitä tilaneesta sellasta hiljasta tietoa
ja esikuvaa ja identiteettiainesta, koska nykyään isät istuu vaan yksin
liikkumatta tuijottamas tietokoneen ruutua eikä sil lapsel voi olla
hajuukaan että tekeeks isä töitä vai kattooks se tyyliin pornoo, tai onks
porno sen työtä, tai mitä ikinä… Siin on sellast kaihoisaa nostalgiaa.
Ja sama ongelma on tollaset pikkunäppärät dokkarit, missä yritetään
näyttää graafkon työtä tosi kiinnostavana taiteellisena ammattina,
kun todellisuus olis lähinnä sitä että siitä työpisteeltä ei juuri liikuta
päivän aikana. Sit se pitää niinku ylidramatisoida, että otetaan pens-
selit ja peperiveitset esiin…
JAAKKO: Joo, mä katoin sen dokkarin mikä teistä oli tehty, se
ruotsinkielinen. Se oli tosi kiva!
JOHANNES: Se oli ehkä tosi kiusallista.
JAAKKO: Se oli ihan sairaan sympaattista jotenkin, se oli jotenkin
niin… Koska siitä myös tuli esiin se kuinka paljon tietoo siihen
kuuluu, kuinka paljon tietoo te ootte sisäistäny, tai sellasta tietoo
mitä mulla ei esimerkiks oo, tai sellasta ”harrasta kunnioitusta”, tai
siin oli sellasen hartaan kunnioituksen sävy siinä videossa, mitä en
oo ehkä ikinä…
JOHANNES: On se ihan totta, ja siis ollaanhan me ite tosipaljon
tasapainoiltu siinä että onks meidän ”ydinosaaminen” käsityöläisyyttä,
vai jotain muuta… Ekana vuonna me oltiin päätetty että on. Sillon
me haluttiin kehittää sellanen yhtenäinen ”Tsto-tyyli”, tavallaan sama
214
bisnesmalli miten me koettiin että Kokoro tekee, että on sellanen
”talotyyli” ja sitä sovelletaan kaikkeen, ja pitää vaan jalostaa sellanen
”täydellinen esteettinen työkalu”. Mut ehkä me mentiin siinä just
harhaan. Että tuskin Kokoron tyyli on silleen ”harkittu”, vaan se vaan
on mitä on. Mut koska meitä on niin monta, niin sit siit tulee sellasta
loputonta neuvottelua ja riitelyä. Ehkä me ollaan myös tajuttu että
kuus suunnittelijaa ei voi vaan sopia sitä keskenään, sitä ei ikinä löydy,
koska kompromissit aina heikentää lopputulosta… Että pitää vaan
antaa tilaa erilaisuuksille…
JAAKKO: Niin, pitäs olla vaan kaks, tai ”puoltoista”… Kuus on aika
paljon.
JOHANNES: Sul oli se yks, ”How to / Craf”, missä niinku erottelit
arts and crafsin ja language gamet, miten silleen eri strategioilla
lähestytään taidekenttää… Ja tos on kyl silleen sama. Ja se on tosi
henkilökohtaista, että kelle mikäkin on mahdollista. Ja mä ehkä oon
joutunu ite huomaamaan että mä oon todella huono siinä konkreet-
tisessa, muovaamisessa tai maalaamisessa tai jossain, ehkä mä oon
osannu piirtää teknisesti, mut Taikissa sekin oli vaan niinku este
koska Taikissa oli tärkeetä oppia piirtämään huonosti koska se on
kivemman näköstä…
JAAKKO: Niin, tai oli. Se oli kakstuhattayks kivemman näköstä. Mut
sekin on kreisii miten se käsivarajuttu jotenkin kytkeytyy vaan siihen
yhteen aikaan…
JOHANNES: Kyl se säily tuolla tosi pitkään, koska mä alotin kaks-
tuhat kolme tai kakstuhat neljä, ja sen kolmen vuoden aikana ku mä
aktiivisesti olin siellä niin se oli vaan se ainoo juttu…
JAAKKO: Niin niin, tottakai, mä vaan tarkotan sitä että se miks sitä
opetaan niin, must tuntuu että se liittyy johonkin tiettyyn visioon,
mikä oli ajankohtainen vaan ysiysi viiva kakstuhattakaks… Ja sit se
ei oo sen jälkeen ehkä palvellut mitään… Että paljon siistimpää olis
mun mielestä opettaa vaan ihmiset piirtää jotain elävää mallia, silleen
super tarkasti, se olis ihan yhtä legitiimiä. Niin mun piti vaan sanoo
jotain tosta… Kun mä rupesin miettiä sitä ammattimaisuutta. Tai nyt
mä haluisin tehä jotain sellasta, tai oon miettinyt sitä silleen… Kun
”amatööri” on käsitteenä silleen, sen etymologia, mitä se tarkottaa…
JOHANNES: Että *rakastaa* jotain…
JAAKKO: Niin, niinku ”rakastajaa”, että sä oot rakastaja, että miten
se liittyy mihinkään… Mä rupesin miettii tota käsintekemistä kans,
että onks sil välii että onks siin hyvä. Tai silleen, ehkä miks kaikki
muuttuu ilottomaks on se että ei voi olla silleen amatööri. Mut ehkä
se siisti juttu myös on, että jos ei oo koulutusta johonkin juttuun niin
215
on tavallaan vapaa olemaan sitä. Tai voi pilata iteltään oikeestaan vaan
sen asian mitä on opiskellu, ja kaikki muu on niinku silleen saatavilla.
Koska voi vaan tehdä sitä silleen amatöörinä.
JOHANNES: Kun mä vielä lukiossa piirsin paljon, niin sit kun mä
rupesin kuvittamaan, niin siit katos kaikki ilo, mä rupesin vihaamaan
sitä… Enkä mä oo koskenut kynään oikeestaan sen jälkeen, koska
kuvitus pilas sen multa, sen prosessin.
JAAKKO: Mä aloin piirtää nyt uudestaan kun mä lopetin kuvitta-
misen, ja se on ollut kyl tosi kivaa.
JOHANNES: Ja mä oon vähän pelännyt että meneeks mulla ilo
kirjottamiseen jos mä rupeen tekemään sitä työnä…
JAAKKO: Mut kylhän sä voit olla sellanen amatööri joka vaan julkasee
juttuja. Eihän sun tarvii olla ”ammattimainen kirjottaja”, tai en mä
tiedä mitä se ees tarkottais nyt, miten se kiinnostais. Miten mä nyt
sanoisin. Ehkä täs projektissakin just parasta on se että sä et oo
toimittaja etkä sä oo tutkija. Eikä sulla oo mitään syytä käyttää tätä
metodia, muuta kuin että sä vaan haluut. Ja se on se miks se toimii
tai on mielenkiintoista. Koska se on vaan sellanen, että sä vaan haluut
käydä ne keskustelut, tai jotain. Että siihen ei kuulu mitään sellast
”jalostamista”. Tottakai se liittyy tavallaan sun ammattiin, mutta tää
on sellanen alue mikä on tavallaan aika vitun kaukana siitä graafsesta
suunnittelusta.
JOHANNES: Tää on tällasta outoo kulttuurista ylijäämää, jolla ei
normaalista nähdä olevan mitää ”käyttöarvoo”, tai nää keskustelut
mun mielestä nyt tuntuu merkityksellisiltä, koska yhtäkkiä alkaa
hahmottua joku ”ajankuva”. Mut ylipäänsä tää on vaan sellasta juttelua
joka normaalisti poistuu ilmanvaihdon mukana.
JAAKKO: Niin, kyl mä ajattelen että keskustelu on tavallaan koulu-
tusta tai silleen, tai kaikki mun oikeesti hyödyllinen koulutus on vaan
sellasta että koittaa ymmärtää jotain asiaa…
JOHANNES: Joo. Mutta just ei ne olis varmaan Designmuseolla
”ostanut” sitä ideaa, että ”voisitteks te maksaa mulle kolme tonnia
siitä että mä käyn kahvilla eri ihmisten kanssa”…
JAAKKO: Niin. En mä tiedä. Se on hyvä kun on esimerkiks sellanen
Lee Lozanon tosi kuuluisa duuni ”Dialogue Piece”, ja sit se on vaan
sellanen aanelonen, mihin on kirjotettu silleen että ”kävin keskusteluja
ihmisten kanssa kotonani” sillon joskus seiskytluvun alussa, ja ei oo
mitään dokumentaatiota ja sit siinä mun muistaakseni ei ees sanota
ketä ne ihmiset on tyyliin, ja se on vaan sellanen ”lappu”, just sellanen
ihan vitun hittiduuni. Tai ei se kyl sillon ollu. Kesti varmaan kakskyt
216
vuotta että ihmiset tajus että se on siistii. Mut sit se on nyt sellanen
mitä aika monet filistelee…
JOHANNES: Niin. Mä en ehkä oo nyt just tällä hetkellä silleen kiin-
nostunut siitä että mä kaappaisin lennosta jotain mitä olis helppo
”valorisoida”, että toistaseks tää on ollut tosi egoistinen pyrkimys vaan
yksinkertaisesti tajuta jotain juttuja mitä mä en oo aiemmin tullut
ajatelleeks! Tai mä oon ollu jossain kriisissä ja…
JAAKKO: Se on kyl hyvä ajotus. Tai must tuntuu että tää olis tosi
paljon vähemmän kiinnostava vaik ens vuonna, ja myös vähemmän
kiinnostava viime vuonna.
JOHANNES: Kyllä.
JAAKKO: Ehkä tää on niinku just se vaihe, että ei oo vielä selvää…
Kaikki ei oo ratkennut, mut kaikki ei oo sellasta nihilististä angsti-
paskaa myöskään, tai jotenkin. Just se ”vaihe” missä sen pitäiskin
tapahtua.
JOHANNES: Ehkä täs on semmonen, olisko ollut Milan Kundera
joka sano, että meitä kiinnostaa sellaset asiat kuin papin syntisyys
tai rikollisen rehellisyys, just koska siinä on se joku ratkeamaton
jännite…
JAAKKO: Niin. Must tuntuu että taide on silleen hyvä, että se tavallaan
ownaa sen oman absurdiutensa. Koska sen keskiössä on vaan sellanen,
ei nyt järjettömyys, ei se oo sitäkään, koska se olis liian helppoa, mut
just se että se ei oo kaaosta, mut se ei myöskään oo järjestystä, eikä se
oo hyvää… Tai se ei haluu mitään hyvää, tai se ei ratkaise mitään, se
luo vaan lisää ongelmia… Sit musta tuntuu että mä oon tosi sellasessa
konfiktittomassa tilassa, silleen että kaikki muu joo on konfiktia,
mut se idea on mulle tosi helppo hyväksyä ja on tosi helppo toimia
sen sisällä. Niinku ”vihdoin”. Mut sit siin oli vaan niin vitusti sellasta
noisee mitä piti saada pois siitä tieltä. Ja must tuntuu että sit se oli vaan
lopuks sellanen paluu siihen että nyt mä taas rakastan sitä ideaa…
Että se on tavallaan sen arvosta että ei oo sitä asuntoo tai studioo tai
galleristii täällä, eikä oo rahaa, eikä oo parisuhdetta, eikä niitä sen
elämän rakenteita silleen, että tavallaan mä vaan bailaan sitä ideaa
enemmän, mikä on tosi silleen kuumottavaa, kyl…
JOHANNES: Mä uskon että toi on tavallaan tapa elää rikkaammin,
kokonaisvaltaisemmin tai vapaammin jotenkin… Tai me puhuttiin tos
aiemmin tänään sellasista häistä, mis pelataan jotain mölkkyy taka-
pihalla ja syödään tacoja, niin siin todennäkösesti tulee kohdanneeks
ihmisii silleen suoremmin, kuin vaik jossain Hollywood-häissä, mis
on tehnyt sen päätöksen että mieluummin haluu sellasen valtavan
spektaakkelin. Sit siinä mis on laittanut vitusti rahaa on vaan alussa
217
valinnut mieluummin sen simulaation, tai performanssin, kuin
semmosen ”kohtaamisen”…
JAAKKO: Mä en tiedä tarkotanks mä oikeastaan tota. Tai must tuntuu
että mä *en* haluis niitä mölkkyhäitä, ja mä en haluis, tai mä ehkä
haluisin semmoset spektaakkelihäät, että mä en ees rakastais sitä
ihmistä, vaan mä vaan menisin sen performanssin takii naimisiin…
JOHANNES: Joo, ei… En mäkään tarkottanut…
JAAKKO: Eiku mä vaan tarkotan sitä että mun valinta ei oo sillai
”köyhyys” tai ”nöyryys” tai ”rehellisyys”, jotenkin mä välitän niistä
vähemmän kuin siitä ”spektaakkelista”, mut mä haluun että se
spektaakkeli on vaan jotain ”vielä enemmän”! Niinku ne häät, mut
helikoptereita, tai CGI-hirviöitä, tai nimenomaan että ei oo… Miten
mä nyt sanoisin. En mä niinku vastusta noita myöskään. Mut en mä
haluis ennemmin olla vieraana jossain tollasissa mölkkyhäissä… Mut
miten mulle taide, ehkä mä en haluis että asioiden välillä oo sellasia
hyötysuhteita. Ei oo sellasta, että ”kaks ihmistä rakastaa toisiaan,
joten niil on parisuhde, joten ne menee naimisiin, joten ne kutsuu
kaikki niiden kaverit, että niillä vois olla kaikilla jotenkin kivaa ja ne
pelaa mölkkyä jonain sosiaalisena työkaluna jotta ne vois connectaa
keskenään”, vaan mä haluisin että ne kaikki asiat olis irrallaan tai
jossain epäloogisissa suhteissa toisiinsa. Että pelais mölkyy vaan sen
takii että rakastaa sitä mölkkyy. Tai rakastais jotain mut ei seurustelis
sen kaa, ja ehkä pelais sit mölkkyy yhdessä, tai sit ei. Tai erois jostain
ja pelais sen kaa mölkkyy ja kutsuis kaikki kaverinsa sinne, tai…
JOHANNES: Kyl mä pystyn samastuu tohon, että jos hahmottaa
asiat silleen lineaarisesti, liian selkeesti sen ”päämäärän” kautta, niin
se kaikki tyhjenee merkityksestä etukäteen koska se niinku ”kastroi”
kaiken vapauden siitä…
JAAKKO: Ja sit siin on tietenkin se että ei niinku nää niitä asioita enää
niin miten ne on, koska ne on jo valjastettu johonkin, tai ne on silleen
applied, ne on jo valjastettu sellasen kokonaisrakenteen käyttöön.
Että en mä tiedä. Niin. Jotenkin se narratiivi on jo kirjotettu ja sit se
skripti vaan toteutetaan. Sit se on vaan tavallan ”tyylitiedosto”, miten
se skripti toteutetaan, että haluuks sellaset ”nöyrät, rehelliset häät” vai
haluuks sellaset ”teennäiset spektaakkelihäät”, että se on jotenkin vaan
se CSS-tiedosto, tai se on vaan se leiska. Mut se rakenne on jo valmis.
JOHANNES: Tota mä tavallaan ajoin takaa, että ehkä se muoto ei
liity siihen…
JAAKKO: Tai voi se liittyä. Jos se leiska on tietynlainen niin sit ihmiset
klikkaa todennäköisemmin jotain, tai jotain.
218
JOHANNES: Ehkä tossakin vertauskuva tulee mulle siitä, miten
arkkitehti ehkä suunnittelee tilaa silleen että se ”tuo ihmiset yhteen”,
tai ne on kaks sellast layouttii, jotka on tehty etukäteen, ja sinne
valutetaan ihmisiet, ja ihmiset ammutaan silleen rännistä, mikä se on
se köyhänmiehenfipperipeli, Fortuuna, ja sit ne ihmiskuulat pomppii
siellä ja ehkä osuu lopuks johonkin kymmenenpisteen koloon…
JAAKKO: Joo.
JOHANNES: Ja jos siin on vaik viis eri koloo niin siin on tietty määrä
ratkaisuja, tai jos siin on viissataa koloo, niin siin on suurempi määrä
mahdollisii outcomeja. Mut joo. Ehkä. Mua on jotenkin. Mä huomaan,
että koko mun aivot toimii silleen ”graafkon logiikalla”…
JAAKKO: Se gridi…
JOHANNES: Jotenkin tunteetkin asettautuu silleen gridiin yheksän-
kymmenen tai neljänkymmenenviiden asteen kulmissa…
JAAKKO: Niin ehkä mullakin, on se tendenssi, tai mä oon tajunnut
että mä oon sellanen gridi, mut sit koska mä oon tajunnut sen, tai mä
en hyväksy sitä kuitenkaan, sit mun pitää vastustaa sitä. Mun pitää
olla tosi tarkka kokoajan. Etten mä putoo siihen gridiin. Sit tavallaan
kaikki on kans tosi helppoo, tai siihen gridiin olis sopinut että mä
olisin mennyt Taikkiin, ja se olis ollut just se asia mikä oli järkevää
haluta. Mut se ei ikinä onnistunut, must tuntuu että se ympäristö
kieltää mua osallistumasta sellasel tavalla mitä mä luulen että mun
pitäis, ja se on estänyt mua olemasta siin gridissä ja se on tehnyt
kaikesta silleen rentouttavaa.
JOHANNES: Ehkä siin on taustalla, monessa keskustelussa on tullu
esille ihmisten sellanen ”tyhjyyden kammo”, tai semmonen ääret-
tömän vapauden kammo, ja että tommoset standardiratkaisut vaik
murrosiässä olevalle tuntuu antavan jotain semmosta tarvittavaa
struktuuria ja turvallisuutta, kun kaikki muu tuntuu tosi hallitsemat-
tomalta, ja sit se on vaan silleen seuraavan ”kehitysvaiheen” kysymys
miten vois luopua siitä struktuurista, minkä avulla on vaik päässy
onnistuneesti ”varhaisaikuisikään”…
JAAKKO: Paitsi jos nauttii siitä struktuurista! Voihan se olla että se
on tosi hyödyllistä ja kivaa. Mun mielestä se on myös legitiimiä, tai
mölkky-hää ratkaisu on tosi hyvä, jos se toimii niin miks ikinä valitsis
mitään muuta? Se on vaan se että ehkä joidenkin ihmisten tarvii
vaan tajuta se että ne ei voi, koska kaikki ei kuitenkaan *voi* tehdä
sitä… Jostain syistä. Ja sit pitää vaan jotenkin tehdä se surutyö että
on menettänyt sen gridin tai skriptin tai silleen… Jos ei vaan pysty
toteuttaa sitä. Kyl mä nyt esimerkiks tunnen sen aika vapauttavana että
219
mä en voi elää niin, mut se on ollut myös sellasta että mun pitää luopua
jostain, mun pitää hyväksyy se että mä en voi saada jotain asiaa…
JOHANNES: Miten ihminen tuntee olevansa vapaa varmaan liittyy
siihen miten se pystyy ite vaikuttamaan siihen miten sen haaveet
vaik toteutuu, tai mitä ne haaveet alunperin on, on että ne on silleen
asetelmallisesti koodautuneet vaikka perhetraditiossa, tai jos on vaik
jotain omaisuutta tai perheyritys, niin se on valmiiks kytketty sellaseks
struktuuriks, tai ylärakenteeks, niinku siinä elämänmuodossa, ja
sit haluu vaik lapsii nuorena jotta ne voi jatkaa sitä sun projektia…
Mä voin ehkä hämärästi aavistaa jostain tuttavista miten vaik kolme
sukupolvee elää rinnakkain siinä samassa ylärakenteessa joka antaa
merkityksen ja paikan, ja se mitä haluu elämältään on niinku toteuttaa
sitä ja se on varmaan parasta mitä ne voi tehdä…
JAAKKO: Niin niin, se on varmasti täysin legitiimiä, ja siis tottakai
se että ”haluu” jotain, mä en usko sellaseen ”sisäsyntyiseen haluun”,
että se olis jotain, että jonkun ”syvin olemus” ilmenis siinä, vaan siin
yhteisössä tavallaan haluu ihmisten kautta, se yhteisö tuottaa sen
halun. Siis vaikka se mitä sä sanoit siit kamerasta, että se kamera
leijailee, tai silleen prosumer kamerat kaappaa sellasii kuvislukion
käyneitä yksinäisii nörttejä jotka päätyy kuvaamaan jotain urbaaneja
maisemia, ja ne kamerat on niinku se viirus, niinku ne kamerat on
jo se halu, ja se halu vaan kiinnittyy johonkin sellaseen sopivaan
”alustaan”, ja ne ihmiset on se alusta. Mut ehkä joillakin ihmisillä
on sellasta tahtoa… Tai en mä tiedä, se on vaan tosi stressaavaa jos
huomaa että oma halu, tai oma tahto, tai oma kiinnostus on niinku
ristiriidassa sen ympäristön kanssa, että ei haluukaan niitä asioita, tai
haluu jotain muuta, tai niitä jollain muulla tavalla. Että mun mielestä
se on lähinnä tosi rasittavaa. Tai se on tosi vittumaista että se on niin.
Tottakai siitä voi olla jotain etuja kans. Mä rupesin vaan miettii sitä
designia, pitäiskö palata jotenkin siihen designiin? Eiku vaan siis
lähinnä sitä, että se voi olla joko sitä että mietitään uudestaan ne
yhteiset säännöt, tai kirjotetaan uudestaan se skripti, tai kritisoidaan
sitä skriptiä, koska nähdään se alempi rakenne, niinku sä voit nähä
sen vitun gridin siin leiskaohjelmassa, mut sä et voi enää nähä sitä
siin valmiisa kirjassa. Mut se vois olla niinku sen asian fippaamista
jotenkin. Mut se voi myös olla sitä että on niinku ne yhdessäsovitut
”hyvän designin säännöt”, tai mitkä näyttää jotenkin hyvältä. Ja sit
niitä ei voi edes aktiivisesti kyseenalaistaa liian pitkälle koska sit
muuttuu sellaseks ”epäkannattavaks”, jotenkin. Ehkä just se että siitä
on kielletty rumuus tai jotain. Esimerkiks taiteessa, ainakin parhaassa
tapauksessa, on mahdollista tehä sellasia asioita mitkä on vaan vitun
rumia ja epäkelpoja. Ihan vaan sen takii että näkis mitä ne olis. Mitä
220
jos siellä mölkkyhäissä yhtäkkii joku vaan niinku kusee jonkun
naamalle, tai siinä taidesimulaatiossa voi niinku stageta sen tilanteen,
tavallaan sekoilla sen skripitin…
JOHANNES: Eiks siin John Watersin lefassa, mikä, eiks siin ollu just
jotkut häät missä ne sekoilee ja työntää kanoja perseeseen…
JAAKKO: Joo, varmaan, kuulostaa ihan todennäköseltä. Ja sekin on
täysin järkevää nyt. Itseasiassa. Niinku ajassa. Tai tuntuu että nyt kun
se on palautunut siihen kontekstiin se ei tunnu yhtään absurdilta, vaan
että ”aa, siinä yhteiskunnassa oli vaan pakko täs vaihees tehdä näin
koska oli niin paljon sellasii tiettyjä paineita”, tai ihmisten piti jotenkin
paeta niitä… Tai että tietty vulgääri energia piti vaan tuoda osaks
sitä kuvastoa. Se on maailman rationaalisin juttu, myös… Jotenkin
se kreisi osa siitä. Mut jos siinä olis joku ”asiakas” joka haluu jonkun
asian, niin tietysti sitä ei olis vaan ikinä tapahtunut.
JOHANNES: Ehkä designeria vois ajatella silleen laajassa mielessä
niinku ”haluntuotannon” koneenhoitajana… Ja tää ei oo ehkä
välttämättä hyvä asia mun mielestä… Miten mä nyt tän ajattelin…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JAAKKO: Musta tuntuu että siinä on osallisena sellaseen kulttuu-
riin, tai suurin synti tällä hetkellä on se jos ei haluu mitään. Se on
kaikista jotenkin kuumottavin ja ahdistavin positio. Sellanen kaikista
hämäävin. Että jos haluu parantaa elämäänsä niin se on sitä että
siirtää sen halun, että ”mä en haluu mäkkiruokaa, mä haluun tän
soijapirtelön ja mä haluun tän kuntosalijäsenyyden ja mä haluun
tehdä joogaa”. Mut jos vaan luopuu niist mäkkijutuista mut sit ei
haluu niitä muita juttuja. Jos ei haluu just jotain ”onnellista elämää”
tai ihanaa parisuhdetta tai ”uutta hengellisyyttä”… Että ehkä design
on osallistunut sen tilanteen luomiseen. Että kaikkien on pakko haluta
jotain. Ja keksitään myös sellasii vaihtoehtosii haluja, ja vapaus on sen
valitsemista mihin sä haluut käyttää ne sun rahat, mitkä sun on pakko
ansaita. Mut tää on tietysti ihan super peruskela, ja kaikki myös tietää
tän. Ja ei se että sen tietää tavallaan muuta sitä välttämättä. Tai ei sitä
voi silleen oikeestaan dekonstruoida, koska se dekonstruktiokin on
vaan yks… Mut sit en mä tiedä. Ehkä se nyt ei oo vaan niin vakavaa
haluta juttuja.
JOHANNES: Onks analyyttisyys osa ongelmaa? Tai en mä tiiä onks
tää vaan mun henkilökohtainen ongelma, tuunko mä yhtään sen
”viisaammaks” analysoimalla tai dekonstruoimalla asioita… Toisaalta
mä ehkä nään sen semmosena sumupilvenä minkä läpi pitää mennä,
ja mä oon vielä sen keskellä, mut mä voin nähdä jotenkin kirkkaasti
vasta kun mä oon päässyt pois toiselta puolelta.
221
JAAKKO: Ehkä mä ajattelen että se on vaan sellanen työkalu. Se on
vähän niinku vasara. Ja sit hakkaat sä itteäs sillä vai hakkaat sä jotain
naulaa sillä. Tai sitä pitäis pystyy soveltamaan vaan sillon kun se…
Tai tottakai se… No, niin… Ei voi olla silleen oikeesti analyyttinen
ellei oo silleen kaikesta analyyttinen. Koska sit on niin sellasii sokeita
pisteitä, mut… En mä tiedä.
JOHANNES: Välil must tuntuu että vaik analyyttinen psykoterapia
vaan ylläpitää mussa niitä rakenteita, joista mä haluisin päästä eroon.
Tai silleen, en mä tiedä onks sublimaatio oikee sana, mut tuntuu että
se terapia toimii sellasena kriittisyyden kanavana, joka poistaa tarpeen
oikeesti toimia. Että sitä voi sit sietää mitä tahansa täs elämässä koska
on aina se sohva missä voi maata ja päästellä paineita silleen mukavasti
sanallistettuna.
JAAKKO: Mä muistan mulle sanottiin joskus koulussa että mun pitäis
vaan ajatella vähemmän. Sit mä olisin hyvä taiteilija. Ja mä lopetin
koulun sen jälkeen, koska mä olin silleen että tää on vika juttu mitä
mulle voi enää sanoa. Mä en enää pysty. Ja se ei myöskään ollu miten-
kään totta. Must tuntuu että se oli enemmän silleen että mä ajattelin
että mä olin tosi fksu ja analyyttinen, mut en mä silleen ollu, tai mul
on tullu siitä kyl vitun monta levelii lisää… Esimerkiks sellanen, että
ajattelee kaikkii ihmisii silleen, että näkee niiden motivaatiot, sit on
silleen tosi kyyninen ihmisistä ja on silleen että ”lol, mä nään miten
toi toimii”, ja ”toi on vaan tollasta”, ja ”sen käytös johtuu vaan tosta ja
tosta”, ja must tuntuu että se ei oo vaan tarpeeks eksaktia, se ei oo sitä
että olis kyyninen koska näkee jotenkin ”niin hyvin”, vaan just niin
että *ei* nää tosi monia juttuja. Ei nää niitä hyviä ominaisuuksia tai ei
nää sellasta kokonais jotain vitun auraa, tai silleen… Että näkee vaan
sellasen liian kapeen fltterin kautta. Ja ainoo tapa on mennä siitä vaan
niinku läpi, tai kehittää itteään vielä enemmän, sillen että voi vaan
analysoida sitä analyyttisyyttään… Mihin tätä nyt vertais. Mut esimer-
kiks jos mä tapaan sellasii ihmisii jotka on vaan tosi nihilistisiä tai
toivottomia elämän suhteen, mä yleensä ajattelen vaan että se on tosi
epäkäytännöllistä ja tavallaan epäjärkevää olla silleen, koska saa vaan
vähemmän irti kaikista jutuista. Jos haluu jotain syytä optimismiin,
se on tosi haastavaa älyllisesti, ehkä se on just kaikista haastavinta
mitä on. Nähdä ihmisissä jotain hyvää ja nähdä maailmassa hyvää.
Ja yrittää ymmärtää miks asiat on niinkuin ne on. Ja se on tavallaan
tosi kiva haaste. Kun taas kaikista iiseintä ja kaikista eniten sellasta
lukion flosofa ykköstä on tehä joku itsari tai lukea jotain Nietzscheä
ja olla silleen että ”kaikki on paskaa”.
JOHANNES: Mä olin tos vähän aikaa sit tuol Kansiksen Willensaunassa
sellases esitykses, mis näyttelijät luki Jukka Kajavan kritiikkejä. Niis
222
oli vaan silleen tosi positiivinen pohjavire jopa niissä missä se dissas
jotain esityksii… Tai silleen tottakai kriitikko pystyy yleensä sanoo
hauskimmat asiat haukkuessaan jonkun esityksen lyttyyn, mut ne
arvokkaimmat asiat on ehkä niitä missä osataan nähdä jotain hyvää…
JAAKKO: Mä mietin sitä eilen ku mä olin istumas yhen mun kanverin
kaa puistossa ja sit siin tuli joku silleen super känninen tyyppi ja oli
silleen ”moi, oottekste menos panee”, tai jotain, ja mä ajattelin että
se ehkä halus pummii röökii koska me oltiin polttamas, mut sit se
ei uskaltanut, ja sit se vaan rupes vittuilemaan, tai mä vaan katoin
sit muualle ja se lähti. Mut me puhuttiin siit aika paljon silleen et
se mun kaveri oli silleen et se ei haluu mennä sellasiin ”tavallisiin
baareihin” tai se ei haluu mennä sellasiin paikkoihin mis on sellasii
”tavallisii juntti bro tyyppejä”, koska se on ahdistavaa tai silleen, ja että
se rupee jotenkin vihaamaan ihmisiä jos se joutuu olemaan sellasis
tilanteissa. Ja mä ajattelin jotenkin sitä tilannetta silleen että mun on
vaan pakko nähdä jotain hyvää siin, tai pakko nähä jotain arvoa siin
tyypissä vaik sen käyttäytyminen just on ollu sellasta vittumaista.
Sellasta perus epämiellyttävää. Mut mä just ajattelin että se on mulle
sellanen älyllinen task että mun on pakko nähä jotain arvoa siinä
ihmisessä koska muuten mä joudun elää tosi ankeessa maailmassa
joka on täynnä ihmisiä millä mä ajattelen että ei oo mitään arvoa, tai
jotain. Ja se oli tosi mielenkiintoista, tai yritettiin keksii sille jotain
elämäntarinaa, jotenkin se on tullut just jostain ja eronnut tyttöystä-
västään ja sen elämä on ankeeta ja sen on pakko jotenkin exorssata sen
demonit ulos tai jotain, ja että se just halus kysyy sitä röökii mut me
näytettiin liian ylimielisiltä ja se ei uskaltanut ja sen oli pakko tavallan
pelastaa se tilanne heittämällä jotain vitun tyhmää läppää ja ehkä se
on oppinut yläasteella sen strategian tehdä niin… Ja se oli tosi kivaa,
mul tuli sellanen että mä en jotenki halveksi sitä. Sit mä mietin kans
sellasta, Louise Bourgeois, sellanen taiteilija, teki tosi paljon sellasii
superisoja hämähäkkiveistoksia ja sit sil oli jossain haastattelussa,
että se hämähäkki on niinku sen äiti, ja tietysti eka ajatteli että ”aa
se vihaa sen äitiä, kauheeta”, mut sit se olikin silleen että se ajatteli
että hämähäkit on tosi hyvii äitejä, koska ne rakentaa sellasii super
monimutkaisia verkkoja millä ne pyydystää ruokaa ja suojelee niitä
lapsiaan ja on tosi sellasii ovelia ja resourceful eläimiä, ja se rakastaa
hämähäkkejä tosi paljon, ja se oli mun mielestä mahtavaa että joku
on vaan kelannut koko sen hämähäkkijutun silleen uudestaan. Ja sit
mä aina muistan, jos mä nään jotain hämähäkkejä vaik himassa, niin
tottakai mä ajattelen että olis hyvä että niitä ei olis siellä, mut mua ei
sillen vituta tai ei ahista se että on olemassa hämähäkkejä, vaan olla
vaan silleen että ”aa, ne yrittää vaan rakentaa jotain arkkitehtuuria”,
223
se on niinku niin siistiä että voi olla silleen… Toi on mun mielestä
myös analyyttisyyttä.
JOHANNES: Toi mun mielestä puuttuu esimerkiks tuol Kauppiksen
”kriittisestä” markkinoinnin tutkimuksesta, mikä kyl kuulostaa just
oxymoronilta, mut mitä mä oon siellä nähnyt niin, ne ehkä onnistuu
silleen dekonstruoimaan tiettyyn pisteeseen asti asiat, niin pitkälle
että ne asiat alkaa näyttää hölmöiltä, mut sit siitä ei päästä mitenkään
eteenpäin… Että se on pelkästään asioiden ”lyttäämistä”.
JAAKKO: Niinku demystifoidaan jotain…
JOHANNES: Mut sit siin loppujen lopuks kuitenkin tuetaan esimer-
kiks niitä sen koulun perusrakenteita.
JAAKKO: Se on jännä se… En mä tiedä onks siinä mitään järkee
ajatella, että onks toi vaan tosi suomalainen tapa, että yliopisto on
vaan sitä että ihmiset istuu perseillään ja selittää miks kaikki on paskaa
sellasil erilaisilla tosi monimutkasil tavoilla. Ei se varmasti kaikki oo
sitä. Mut joku kritisoi vaikka jotain Cheekia tai Angry Birdsiä, niin
mä ajattelen niitä just samalla tavalla kuin niitä hämähäkkejä ja sitä
känniääliöjäbää… Koska mä vaan haluun ymmärtää, mä haluun nähä
niissä jotain hyvää. Koska mä en vaan jaksa elää, a. en jaksa elää jos
mä en nää sitä, ja b. se on vaan vitun paljon mielenkiintosempaa, se
on vähän sellast sudokua, se on vaan niinku vitun siistii yrittää nähdä
miks tää toimii… Ja sit siistii just tajuta se… Ehkä just Facebook
ja sosiaalinen media on just kaikist kritisoiduin, tai ylipäänsä joku
netinkäyttö, silleen ”nuoret on liikaa netissä”, se on se eniten perus
kritiikki mitä on olemassa, että kaikkien pitää olla siitä sitä mieltä että
se on ongelma. Tai ei nyt kaikkien. Tai esimerkiks Kuvataideakatemia
perusteli olemassaoloaan sillä että ”täällä tehdään näitä oikeita asioita,
tän satojen vuosien vitun öljymaalaustradition…”, mikä on siis täysin
keinotekosesti importattu Suomeen ja millä ei oo mitään tekemistä
minkään kanssa, ja siellä jotenkin vaalitaan tällasta, millä ei oo mitään
tekemistä minkään kanssa. Tai en mä tiedä onks se nyt sellasta arvojen
vaalimista mut jotenkin just sellanen ”rehellisyys” ja ”sielukkuus” ja
”integriteetti”… Sieltä oli sairaan kiva lähteä ja ymmärtää että ”aa, se
että on viis tuntia päivässä Facebookissa on super legitiimiä”, ja mihin
mä oikeesti ajaudun, ja mul on oikeus miettii niitä silleen, muutenkin
kuin silleen että ”vitsi kun mä teen tällasta paskaa ja oon tällanen
kakstuhattakolmetoista kuluttaja-hipster” tai jotain… Ei oo pakko
vihata itteään ja omaa viitekehystään tai jotain. Mut mun oli ehkä
pakko lähtee Suomesta sen takii. Tääl on kyl tosi voimakas sellanen
itsekriittisyyden ja vähän sellasen semi-itseinhon ilmapiiri. Ja tottakai
se on kaikkialla, varsinkin Saksassa, tietysti sillä on siellä tosi pitkät
224
perinteet, mut mä vaan mietin esimerkiks Lontoossa oli mahtavaa olla
silleen kun siellä oli tosi paljon ihmisii jotka uskoo tulevaisuuteen, vaik
niil on paljon vähemmän syitä uskoa siihen, tai Lontoo on tosi paska
paikka elää tosi monella tavalla, rakenteellisesti se on helvetin vaikee
mesta, ja britanniassa ollaan menossa selkeesti alaspäin jotenkin, mut
se ei ollu niinku noloo olla silleen että ”mä haluun nähä mitä tulee
tapahtumaan”, tai ”tää on tosi mielenkiintoista ja jännittävää aikaa”…
En mä tiiä. Kuulostaa tosi mauttomalta jotenkin. Mut se oli tosi hyvä,
tai tuntuu tosi tärkeeltä, että voi olla niin.
JOHANNES: Niin, tos Declarationissa ne just puhuu siitä että subjektit
kommunikoi silleen ”medialisoituneesti”, tai että me koetaan meidän
suhteet jotenkin sosiaalisen median tai massamedian välityksellä, ja
siit pitäis tavallaan irtautua, mut ne ei sano että pitäis vaik lopettaa
Facebookin tai Twitterin käyttö, vaan ainoastaan opetella käyttämään
sitä tarpeeks tehokkaasti. Tai mä voi hyvin esimerkiks kuvitella että
sun Facebookin käyttö on tosi hyödyllistä, kun taas mulle se on arkisin
ollu vaan sellanen relfeksinomainen juttu mitä mä teen täysin päättö-
mästi enkä tyyliin edes jaksa klikata mitään linkkejä vaan skrollaan
vaan uudestaan ja uudestaan sitä feediä, niinku joku rotta joka on
oppinut että nappii painamalla saa jonku palkkion, tai sit mä oon just
pelannut sitä sellasena palkitsemispelinä, että mä oon yrittänyt vaan
keksii jotain ”hauskaa” mistä tulis mahdollisimman paljon peukkuja,
koska mun elämä muuten on niin tylsää, ja sit toi on just sellanen
tilanne niinku ne rotat jotka nappii painamalla sai orgasmeja ja ne jäi
hakkaamaan sitä nappia kunnes ne näänty nälkään…
JAAKKO: Niin, ehkä mulla on jotenkin se että mä oon hyväksynyt
sen, tai must tuntuu että ihmisten ongelma on se että ne luulee että
niiden tarvii olla jotenkin rehellisiä tai autenttisia, tai että siellä vois
olla jotain autenttisia kontakteja ja että pointti olis jotenkin sen ”oman
elämän tuominen virtuaaliseen ympäristöön”, mikä on mun mielestä
ihan naurettava läppä, siis ihan tosi naurettava, ja mä ymmärrän hyvin
että ihmisiä ahistaa kun se ei onnistu, koska ei se oo mahdollista…
Että mä oon vaan hyväksynyt että se on vähän niinku joku World
of Warcraf, että se on sellanen peli. Ja mä nautin siitä pelistä. Ja se
on sellanen vaihtoehtoisten uutisten ja spämmin ja saastan kanava,
ja mä jotenkin rakastan niitä asioita. Se on tavallaan myös täysin
epätodellinen, mut on myös mun koti, koska mul ei oo omaa kotia,
enkä mä asu missään maassa. Niin sit se on lähin asia mitä mul on…
Tuliks ihan vitun pitkä?
JOHANNES: On se taas vähän yli tunnin, mut sanotaan viel pari asiaa.
Mä just aamulla tweettasin, tai en mä oikeestaan sitä sillon ajatellut, tai
mitä mä nyt alan puolustelemaan, mut mä jotenkin kelasin että Faust
225
sai rajattomat tiedot ja maalliset nautinnot sosiaalisesta mediasta
koska se luovutti niinku paholaiselle ”sielunsa” tai vaan luopu niinku
sielun käsitteestä, koska se tavallaan ”selfe” on sitä että ei ajatella
että ihmisellä on joku perustavanlaatunen aito ”sielu”, joka vuotaa
ja vääristyy sosiaalisessa mediassa, vaan median kautta vasta syntyy
se selfe. Tai että selfe ja sielu on sellasessa jatkuvassa dialogissa…
JAAKKO: Ja ehkä just niin että se selfe korvaa sen bodyn, eikä
sitä sielua. Ehkä toi on just, ehkä mäkin sanoin liian negatiivisesti
silleen että ei vois inhabiittaa jotain virtuaalista tilaa, että se ei oo
totta, mutta että sitä sosiaalista mediaa ei voi käyttää tavallaan sillä
”omalla minuudella” silleen miten se ymmärretään perinteisesti, vaan
silleen että sä luot uuden minuuden, sä luot sellasen avatarin joka voi
olla paljon todellisempi representaatio… Toi liittyy tosi paljon kans
sellaseen queer kulttuuriin, jos sä oot vaik sellasessa ruumissa, mistä
sä et pidä, tai mistä sä et ymmärrä mitään, tai missä sä oot hävinnyt
niis ”biologisissa arpajaisissa” jotenkin… Tai että se et vaan näät sun
ympärillä sellasta yhteisöä missä sä et nää sellasta koodistoa mihin
sä oikeesti uskot. Niin se on vaan vitun paljon iismpi mennä siihen
verkkojuttuun, koska sit sä voit oikeesti… Tai ei ”oikeesti” voi olla
olemassa siellä, mutta silleen virtuaalisesti olla olemassa siellä, tai että
sellaset radikaalit transformaatiot on just mahdollisia siinä maailmassa
koska se maailma on niin kevyt ja mutatoiva… Ja jotenkin sellaset
”rehellisyys” ja ”ei-kielellinen läsnäolo” on vaan sellasii luksuksii,
mitkä kuuluu sellasille ihmisille jotka voi just pelata sitä mölkkyy
siellä häissä. Mut jos sul ei oo häitä eikä mölkkyy niin ehkä sul voi
olla joku Nine Inch Nails -keskustelupalsta. Tai joku irc-kanava tai
joku tosi aktiivinen fantasiaelämä jossain muussa ulottuvuudessa…
JOHANNES: Mä muistan siin Tiqqunin ”Preliminary Material For A
Teory of the Young-Girl” kirjan yhessä kritiikissä oli sellanen, joku
moitti sitä siitä että siin oletetaan, tai siin puhutaan, eiku se ei ollukaan
se Young-Girl, vaan se oli sen ”polar opposite” hahmo, se universaali
mies, Te Bloom, joka on se täysin intressitön, loitontunut jostain
välittömästä kokemuksesta ja niin pois päin… Että sille Bloomille
kaikki ilmeneminen on sellasta roolia joka on sata prosenttia tavallaan
”selfetä”, tai ehkä kun ne Bloom ja Young-Girl on ne sukupuolittuneet
vastaroolit, niin siin paistaa läpi se että se, kuka sen nyt oli, Julien
Coupatin, oma sellanen korkeesti koulutetun miehen tavallaan iloton
maskuliinisuus, että sen kriittisyydessä… Se sanoo että esim gender
tai mikä vaan identiteetti, ”neekeri” tai ”nainen”, että ne olis kaikki
jotain arbiträärisiä identiteetirakenteita joihin on jääty jumittamaan
ja jota halutaan alleviivatusti sit juhlia, mut se ei ota niinku huomioon
että on esimerkiks jotain transsukupuolisuuteen liittyviä asioita,
226
mitä ei oo vaan ite voinut valita… Että ei oo kyse *pelkästään* eri
naamiaisasuista.
JAAKKO: Mut ehkä toi on niinku sen fantasia siitä että kaiken täytyy
olla accessable sille, ja sen takii sen pitää niinku nähä että kaikki on
tavallan ”tasa-arvosia”, koska jos olis olemassa jotain oikeita eroja
se myös tarkottais että jotkut tietyt tilat oli suljettuja sille. Niinku
esimerkiks, mul oli sellanen riita yhen mun kaverin kaa siitä kun
jossain vaiheessa Berliinissä kaikki rupes käymään sellases transu-
baarissa jatkoilla, koska se oli lähellä yht galleriaa mis kaikki kävi ja
sit jotenki mulla oli sellanen olo että mä en haluu mennä sinne sen
takii että siellä on sellanen kantacrowd, mikä on käyny siellä jostain
kaheksankytluvulta asti, ja siel on sellasii ihmisii joilla ei välttämttä
oo mitään muuta kontekstia ja sit ne haluis olla vaan siinä baarissa, ja
se että sinne tulee sellasii jenkkiheterotaideurpoja ja tavallaan täyttää
sen tilan tai ottaa sen tilan, niin se on mun mielestä jotenkin epäreilua,
koska on niin paljon sellasii tiloja missä ne vois olla tai missä voitais
olla. Tai se taideskene. Niin se tyyppi provosoitu siit että se on jotenkin
hirvee ajatus että mä jotenkin kiellän siltä, tai edes ehdotan sille että
vois olla joku sellanen tila, mihin se ei vaan saa mennä. Tai että
sen olemassaolo jossain tilassa vois olla jotenkin ”haitallista”. Ehkä
se käytti siinä myös sellasta, että ”koska se suvaitsee kaikkea” tai
”suvaitsee” mua tai ”suvaitsee” sitä baaria, tai ajattelee että ne on tosi
cooleja ne transut, niin sen takii sen pitäis jotenkin saada olla siellä…
Että se ei niinku tajuu että ei sen vitun mielipiteellä oo mitään välii.
Tai ei mua ainakaan kiinnosta sen suvaitesevuuden aste tai ettei se oo
mikään sen palvelus mulle, mikä antais sille passin siihen kulttuuriin
tai maailmaan… Että ei se tarkota sitä että se olis sille jotenkin se sama
kokemus tai jotain. Ja sit se meni jotenkin super oudoks se keskustelu,
että mun pitäis olla jotenkin ilonen siitä että mua ei vaik hakata jossain
kadulla, tai mun pitäis olla kiitollinen että on olemassa joku vitun
homoavioliitto tai jotain… Niinku, että ”no, en mä kyl oo”, mä oon
vaan yksilö joka ei usko siihen vitun instituutioon… Ja niinku, en
mä voi ajatella itteeni niin alhasena, että mä olisin kiitollinen jostain,
tai että joku suvaitsee mua niin paljon että se ajattelee että mä voin
saada sellasen kalpeen imitaation jostain sellasesta paskasta mitä mä
en haluis vaikka mä olisin hetero. Se oli jonkin tosi… Mihin tää ees
liitty? Niin siihen vaan että pitää olla se access kaikkeen. Tän vois
itseasias palauttaa tohon designiin tosi iisisti…
(hekotusta)
JAAKKO: Niinku siihen universalismikelaan, niinku että se design-
subjekti on just sellanen että voi mennä kaikkiin yhteisöihin ja
työskennellä kaikkien kanssa ja aina kääntää sen sellaseen formaattiin
227
mikä olis vielä sit ymmärrettävä sille ”kansalle”, tai ”kaikille”… Se on
just jotenkin ton levelin fantasia, että se design olis sellanen ”all access
pass”… Niinku just se että pitäis olla lisää kriittisiä designereita jossain
valtion virastoissa… Mikä on mun mielestä sairaan ylimielinen läppä,
jotenkin naurettavin ikiniä… Ei silleen että siitä ei vois olla jotain
hyötyy, mut olispa mullakin joku kolmen vuoden AMK-tutkinto
millä mä olisin pätevä tekemään *kaikkea*.
JOHANNES: Niin. Ehkä myös tollanen että tääkin julkaisu pitäis
kääntää kolmelle kielelle, mikä tekis täst ihan mahdotonta täs aika-
taulussa, jotenkin se ”kaikkien” pääsy kaikkeen vaan tekee monta
mielenkiintosta asiaa lopuks täysin mahdottomiks.
JAAKKO: Eikä siinä oo mun mielestä mitään silleen vikaa. Mutta se
että ”kaikki on ymmärrettävissä” tai kaikilla olis se skripti ja sit se pitää
vaan löytää, tai ei oo olemassa mitään sellasta sumuu, tai että se on vaan
sellanen käytännönasia että se pitää puhaltaa jollain tuulikoneella pois.
Jotenkin se modernismikela, että maailmasta voidaan saada eksakti
kuva ja kaikki systeemit voidaan selvittää ja suhteellisuusteoria ratkasee
nää ja jää ongelmat, mutta ehkä se menee vaan tietyn matkaa, ehkä
mun mielestä jossain netissä siisti on se että se rakenne on sellasta että
se on vaan sairaan kompleksinen ja loputtoman dynaaminen, että se
tuhoutuu samalla keskeltä ja samalla luo itteään uudelleen, ja sil ei
oo sitä sellasta, sil ei oo sitä skriptiä… Se on vaan liian kompleksinen
koska siinä on niin paljon biologisia olioita jotka contribuuttaa siihen
verkostoon, että sitä ei voida ikinä, siitä ei voi tehdä karttaa, tai siitä
voi tehdä jonkun paskan kartan mutta se ei oikeesti oo mikään repre-
sentaatio siitä. Ja että se on vaan vitun siistiä, että on olemassa sellanen
asia. Ehkä kaikki on tavallaan sitä. Ehkä myös yksilöt on sitä. Mut se
on vaan silleen älyllisesti haastavaa nähdä se tai ymmärtää se… Siel oli
siel Antagonissa sellanen Rakkaus Symposiumi, mikä oli tosi kauhee
oikeesti, tai oli se tavallaan ihan hyvä idea, tai ei se ollut hyvä idea, mut
se oli ihan ookoo että se tapahtu, mut siinä oli tosi paljon sellasta että
niinku… Jotenkin sellasia asioita että mä en pysty samaistumaan niihin
yhtään. Mut mä sanoin vaan siis siinä, että rakkaus on vaan sellasta
työtä, että havaitsee jonkun ihmisen silleen, että jos kenet tahansa
vois havaita kokonaisuutena tai totaalisesti niin olis pakko rakastaa
niitä… Mut että se on vaan niin rasittavaa, että sit ihmiset voi yleensä
tehdä sen vaan niinku pari kerran, tai vaan muutamalle ihmiselle,
koska se työn määrä on vaan niin suuri jotenkin. Ja sen takii kaikki
yleensä fltteröi toisensa pois, silleen ettei nää sitä, koska ei kukaan vois
elää, se olis vaan niin epäkäytännöllistä vaik rakastaa jotain siivoojaa
joka kävelee duunissa ohi… Ehkä se on kans se mitä mä ajattelen sil
analyyttisyydellä, että se on se missä ne kohtaa tavallaan…
228
15.
Keskiviikkona illalla, 11. syyskuuta, työhuoneen juhlissa, Torikorttelin
sisäpihalla. Keskusteluun osallistuivat luovuustoimisto Kokoro&Moi:n
perustaja Teemu Suviala, graafset suunnittelijat Timo Ilola ja Niklas
Ekholm, sekä muutostoimisto Wevolven strateginen johtaja Ville Tikka.
(taustalla puheensorinaa, naurua, rumpumusiikkia)
JOHANNES: Timo sano että sitä oli kiehtonut se ajatus, että teolliset
muotoilijat ei miellä graafsta suunnittelua muotoiluks…
TEEMU SUVIALA: Joo, Timolla oli joku revelation koska ei ollut
ennen kuullutkaan…
NIKLAS EKHOLM: Mun mielestä kiinnostavinta oli se että *Timo*
ei ollut kuullut…
(hekotusta)
JOHANNES: Kuka se on se hullu jäbä, se arkkitehti, Facebookissa
pyöri jotain sen slaideja, missä oli kaikkii ”muotoilijan elämänkaari”?
TEEMU: Se on itseasias Nokian entisii muotoilijoita… Professori…
Joka niinku laukoo… Sil on joku Iltasanomien tai Iltalehden toimit-
tajaan sellanen yhteys, sieltä aina kirjotetaan näitä skuuppeja että
”entinen Nokia pomo jyrähti”… Se on tällanen ehkä vähän random
muotoilija bossi, tohtori tai joku profa, ja sit sil on tällasii tosi
kärkevii… Siinä se just sano…
JOHANNES: Graafinen suunnittelu on ”kevytmuotoilua” ja
”pelleilyä”…
TEEMU: Joo. Pelleilyä!
NIKLAS: Eiks se ollut jollain tavalla tyyliin Aalto yliopiston professori?
TEEMU: Periaatteessa silleen CV:ssä hyviä merkintöjä olevinaan,
mut vaikutti aika ei kivalta…
JOHANNES: Kyl se on mun mielestä kiinnostavaa, että arkkitehdit
ajattelee että ne on tekemisissä elämän, silleen, ”koko kirjon” kanssa,
mut ehkä mä näkisin että jotenkin samanlaista asennetta vois esiintyy
kans suunnittelijoiden keskuudessa… Tai sellasta keskusteluu vois
tuoda…
TEEMU: Miten niin tuoda?
JOHANNES: Onhan toi tosi paljon vaan sellasta ”nyhväämistä” toi
graafnen suunnittelu…
229
TEEMU: Riippuu vähän missä on, onhan siellä selkeesti nyhväämistä,
ja super konservatiivista, niinku kaikilla taiteen aloilla…
JOHANNES: Mut Suomessa ei niinku oo, tai meil on joitain typo-
grafeja jotka on kiinnostuneita…
NIKLAS: Nyhväämisestä.
(hekotusta)
NIKLAS: Pilkunviilaamisesta, kirjaimellisesti…
JOHANNES: Kyllähän Markus Itkonen on sairaan hyvä siinä mitä
se tekee, mut se on tosi niche, meil ei oo silleen mitään visionäärejä
graafsten suunnittelijoiden kentällä, sellasii legendoja ei Suomessa oo
kuten esim Jan Van Toorn tai joku, tai silleen, graafnen suunnittelu
ei oikeesti liity ”maallikon” arkeen mitenkään…
TEEMU: Juhani Risku…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: ”Lööppiarkkitehti”. Onneks sil on Segway. Mut Suomesta
puuttuu ”lööppigraafkko”…
NIKLAS: Sä oot suunnitellut valloittavas tän position?
(hekotusta, ~6 sekuntia taustahälyä)
TEEMU: Mihinhän se Timo…
JOHANNES: Jäiks se tonne sisään?
(~6 sekuntia taustahälyä)
TEEMU: No. Laita päälle vaan…
JOHANNES: Se on kokoajan ollut päällä.
TEEMU: Okei.
JOHANNES: Noo… Kerro esimerkiks miltä tuntu olla graafkko
sillon kun graafnen suunnittelu jotenkin vierähti liikkeelle Suomessa
sileen omana juttuna, jotenkin erillään mainonnasta, tai mä näkisin
että teidän Koneisto duunilla oli yllättävän suuri vaikutus siihen…
TEEMU: Mä luulet et me ollaan vaan sen verran nuorii, et me ei
nähty… Sehän on ollut aika vahva, silleen et mainostoimistoja
Suomes on perustettu graafsten suunnittelijoiden ympärille, PHS,
Paltemaa Huttunen Santala, kaikki mitä näitä nyt on ollut vanhoja
guruja… Aikapaljon se on rakentunut graafkoiden ja ehkä copypa-
rien ympärille, AD-copy-pari on ollut se klassinen luova dynamo…
Ehkä me vaan nähdään se… Siin on ollut varmaan jotain murroksia
ja se murros jatkuu edelleen, että miten visuaalisen kulttuurin ja
mainonnan ja markkinoinnin ja designin ja brändien kenttä myllertyy
hiljalleen. Että tässä tää on vaan yks osa sitä evoluutiota…
230
JOHANNES: Ei sitä oo varmaan edes huomannut sillon, mitä siinä
tapahtu…
TEEMU: Niin sitä ennen?
JOHANNES: Mä oon yrittänyt hahmottaa suomalaisen graafsen
suunnittelun historiaa silleen, että joo, se on nimenomaan ollut
mainontaa, on puhuttu ”mainospiirtäjistä”, ja se on ollut tosi kuvitus-
lähtöistä, mut onks siitä ehkä puuttunut sellanen ”arkkitehdin asenne”
tai siis, että oltais kiinnostuneita myös laajemmin yhteiskunnasta,
politiikasta tai kulttuuri-ilmapiiristä…
TEEMU: Niin, se ammattikunta on tietyllä tavalla puuttunut,
että sit on tahoja niinku arrkitehdit jotka on hallinneet sitä, ja
onhan meillä esimerkiks julistesuunnittelussa perinteitä jo jossain
Gallen-Kallelassa…
JOHANNES: Mut se on ollut silleen tekniikkasidonnaista, tai
tekniikkalähtöistä, tai graafnen suunnittelu on oikeastaan aina
keskittynyt niihin työkaluihin, mut on puuttunut esimerkiks sellanen
tutkimuksellinen ote, tai kokeellinen, tai…
TEEMU: Tutkimuksellista ei oo ainakaan ollut, eikä oo varmaan
tälläkään hetkellä…
NIKLAS: Onhan se sitä aika paljon sitä että kukatahansa frman pomo
osaa käyttää inDesignia, joten hän on graafkko…
TEEMU: Kyllähän sen niinku näkee, jos kattoo yleisestikin, niin
graafsessa suunnittelussa tyylit on hirveen työkaluvetoisia. Jos syntyy
joku tyyli, oli se sit jonkun yksittäisen koulun tyyli tai… Se riippuu
aika paljon työkaluista. Näkee selvästi sen esimerkiks että Taikissa
on ollut tosi vahva julkaisusuunnittelun opettaminen, ja se näkyy
siinä että tulee helvetisti semmosta ”inDesign-tyyliä”, joka pohjautuu
grideihin ja on sellasta taittolähtöistä, että monia nyansseja, mitä
kattoo maailmanlaajuisesti, niin tiettyjä nyansseja jää toteutumatta…
JOHANNES: En mä tiiä, mut ehkä te oo siinä mielessä ollu pioneereja,
että teillä on ollut joku oma tyyli joka on mennyt sen edelle että kuka
tilaaja on… Tai teillä on ollut sellanen omasta kädenjäljestä lähtevä
lähestymistapa, tekijälähtöinen, joka on aika eri kuin mainonnassa
yleensä…
TEEMU: Niin voi se olla että jossain vaiheessa se on ollut… Mä luulen
että graafsessa suunnittelussakin on paljon sitä, että se lähtee monella
henkilökohtaisesta tyylistä, se tekeminen, sit lähetään opiskelemaan
tai harrastamaan, oli sitten kuvittaja tai julkaisusuunnittelija, tai
typofili… Mut sit hankkeet muuttuu ja projektit kasvaa isommiks
231
ja sit siinä tulee uudenlaisia nyansseja ja painottuu paljon siihen
konseptiosaamiseen ja ajatteluun…
JOHANNES: Jos mä yritän täsmentää sitä muutosta niin liittyiskö
se siihen että on tullut sukupolvi graafkoita jotka on harjotelleet
itsekseen tiettyä ”omaperäistä” tyyliä, jota sit myydään portfolion
kautta, kun taas mainonnassa työ on opittu silleen alottamalla
tsupparina ja etenemällä suunnittelijaks, mut silleen käytäntöjen
kautta, että opetellaan kommunikointia, asiakkaan viestin tulkintaa…
Tai liittyyks graafseen suunnittelijaan sellasii puolitiehen jääneitä
taiteilijahaaveita…
TEEMU: No se on monessa muussakin muotoilutyössä
yleisemminkin…
NIKLAS: Tossa mua kiinnostaa se onks se niinku haave, joka on
jäänyt puolitiehen, vain puoliks toteutettu, mun mielestä siinä pitäis
enemmän niinku ottaa sitä roolia, että ehkä me voitais ollakin jopa
taiteilijoita, että jotenkin irtauduttais tästä ”informaatioarkkitehti”
leimasta, että me ollaan ”ratkasemassa ongelmia”… Että se millä
perusteilla lähestytään, että ”haluttais joku logo”, ja muuta mitä siihen
liittyy… Se mitä potentiaalinen asiakas haluaa on ehkä tietty tyyli tai
tiettyjä henkilöjä tekemään sitä… Siitä ehkä puhutaan aika vähän.
TEEMU: Se on myös kiinnostavaa että haetaan prosesseja… Teke-
misen tapoja, että tyylillä ei ole niinkään väliä. Monesti ”viidakko-
rumpujen” kautta tulevat työt on sellasia, että jossain kuullaan että
jotkut on hyviä, projektit onnistuu ja toimitetaan ajallaan, niin se on
selkeesti yks, mitä kautta tulee [töitä]. Että tyyli on yks, mutta siinä
on monia muitakin [seikkoja] jotka saattaa olla paljon vahvempia…
JOHANNES: Jotenkin tuntuu että me työskennellään silleen oman
alakulttuurin parissa, ja siihen liittyy tosi paljon kaikki mikä meitä
ympäröi, sosiaaliset yhteydet, koodit, yhteinen estetiikka, työn
käytännöt, tekninen osaaminen, kaikilla on samat välineet ja kuun-
telee samaa musiikkia ja syö samoissa ravintoloissa ja käy samoissa
avajaisissa ja samoissa bileissä… Niin siinä on myös se arkinen puoli,
mikä tekee siitä… Että siihen liittyy paljon muutakin kuin se mitä
tapahtuu tietokoneen ruudulla… Ja nää kaikki seikat ohjaa siinä
tekemisessä ja motivoi eri tavoin ja antaa merkityksiä sille työlle…
TEEMU: Joo, ja onhan sitä aikoja sitten jo puhuttu, että on tällanen
”taidekoululainen rockstara” -skene… Sit on tää graafikko-
DJ-kombo… Mikä varmasti on monimutkaistunut ja monipuolis-
tunut. Toinen kans ihan kiinnostava oli tää, että pitäiskö kleimata
sitä ”taiteilijuutta”, mut samaan aikaan taidekentällä mietitään sitä,
että missä taiteen raja menee… Että paljonko sitä tarvii ite lähteä
232
kleimaamaan, kun voi hypätä eri tällasiin juniin, mitkä liikkuu tuolla,
niinku…
NIKLAS: Voi tavallaan sit jotenkin ottaa näitä eri rooleja…
TEEMU: Just tää niinku itsensä-määrittelemättömyys, semmonen
on kans voimavara, mitä pystyis hyödyntämään paljon enemmän…
Sen sijan että yrittää selkeesti pinpointata että ”ollaan tän tyyppinen
taho joka tekee tätä”… Siis alalla kuin alalla. Mä juttelin tänään just
ton [Visuaalisen taiteen keskus] Frame:n johtajan, Raija Kolin, kanssa
joka sano että Hel-Yes oli heillä aikoinaan ihan suksee, ja edelleen sitä
benchmarkataan, että sit kun lähetään viemään suomalaista osaamista,
taidetta tai muotoilua, niin toi on se tapa millä tehdään… He näki että
siinä oli se random meininki tärkee, että mentiin kokonaan tällasten
genrerajojen ulkopuolelle, mikä olis se niinku, mikä sais ihmiset
sisään ja olemaan siellä… Raija Kolin taustahan on teatteriohjaaja,
eiku teatterituottaja… Sieltä on selkeesti tullut niitä oppeja, että
ei mietitä, että ei teatteriproduktio… Jokainen ilta voi olla täysin
erilainen… Että perinteisesti kun viedään suomalaista muotoiluta
niin se on aika konservatiivisella ja valmiilla paketilla, missä ei oo
yhtään varaa muokkautua miksikään…
JOHANNES: Mä oon yrittänyt myös löytää sellasta punaista lankaa,
että onko sellasta kuin ”kriittinen muotoilu”, vai onks se illuusio,
koska graafnen suunnitteluhan on aina än äs ”afrmatiivista”, eli
lähtee briifstä, mitä ehkä joskus päästään muuttamaan, mutta ei
voida oikeestaan koskaan kyseenalaistaa sen asiakkaan lähtökohtia
sinänsä…
TEEMU: Tai ehkä voi. Sit jos pääsee sinne strategioista puhumaan,
niin sit siellä voi olla niitä kulmia, mistä pystytään oikeesti myös
liiketoimintaan vaikuttamaan… Ja graafnen suunnittelu on sit vaan
yks niinku työkalu siinä, millä tehdään tiettyjä asioita, ja millä sitten
ikäänkuin voi ”uida” sinne projekteihin paljon syvemmälle.
NIKLAS: Niin, sieltä pystyy vähän niinku työntämään oikeeseen
suuntaan, ja ehkä silleen näyttää jotain uusia mahdollisuuksia…
TIMO: Mä tsekkaan nyt nettiä…
(hälinää)
JOHANNES: Tota… Mä katoin just sellast videoo ”postmaterialisti-
sesta” työstä, missä oli haastatelutu suomalaisia yrittäjiä…
NIKLAS: Puhutaan nyt graafsesta suunnittelusta ja Timo tulee
mukaan kuvioon…
JOHANNES: Joo, tää menee nauhalle.
TIMO: Noniin.
233
(hekotusta)
JOHANNES: Niin tuli vaan mieleen että miten niinsanotuissa post-
materialistisissa töissä ihmiset lähtee tekemään jotain mikä on niiden
”intohimo” ja sit törmää usein siihen että todellisuus on aika karua,
ja siks siihen on sisäänrakennettu se tilanne että joutuu neuvottele-
maan itteleen sen balanssin, kuinka paljon intohimoja voi investoida
johonki, ja tää johtaa siihen että selittää itselleen sitä tekemistään
jonkun ”sankarillisen narratiivin” kautta. Että ajatellaan että oma työ
on taistelua jotain voimia vastaan ja pyritään johonkin ideaaliin…
TEEMU: Toi ”sankari” kuvaus on ehkä liiankin voimakas, mut siinä
on se että ihmiset tuntee tekevänsä jotain ”merkityksellistä”, sillon
siinä ei tarvii tehdä mitään ”maailmoja mullistavaa”, se on se mikä
draivaa kaikkia jotka tekee jonkun verran suurempaa kuin mitä ne
oikeesti on tekemässä, oli ne sitten akateemisia tutkijoita, tai siivooja,
mut siinä on joku muu merkitys…
TIMO: Eiks se graafsen suunnittelun klisee o se että rajat mitkä
asettaa tekee työstä mielenkiintoista? Kun on tarpeeks rajotteita niin
asioista tulee mielenkiintoisia…
(Ville Tikka liittyy seuraan)
TEEMU: Puhutaan postmaterialistisen työn tästä hetkestä ja tulevai-
suudesta. Ja sullahan on tää ”postmaterialistinen”…
JOHANNES: Sähän olet tollanen postmaterialisti!
VILLE TIKKA: Täysin.
JOHANNES: Jäiks sul kesken joku?
TIMO: Ei, mä mietin vaan että tää perinteinen suhtautuminen
rajoihin. Että kuinka hienoa on tehdä jotain mikä on tosi määriteltyä,
ja sitten on niiden rajojen sisällä mahdollisuus toteuttaa itseään…
Se toimii sitä kautta mun mielestä, sehän on miellyttävä tapa tehdä
duunia… Jos toinen osapuoli pystyy määrittämään ne rajat, ja pystyy
pysyttelemään niissä. Että pystyy oikeesti leikkimään niillä.
JOHANNES: Me ollaan kans tähän konseptiin määritelty itsellemme
sellaset ”kymmenen käskyä”, mut myös että ”ei ole sääntöjä”… Ja
katsottu mitä siitä syntyy. Ehkä toi on sellasta ”pelaamista”. Että siitä
tulee meille kans mielenkiintoisempaa… Leikin kautta. Mut ehkä se
on kans aika tyhjänpäiväistä?
TEEMU: Ehkä toi on just sitä että pystyy olemaan kriittinen ja pystyy
itse rakentaa niitä merkityksiä, tai merkityksellisyyksiä, jotka tekee
siitä kiinnostavaa, vaikka projekti olis mikä tahansa… Eli periaatteessa
vaikka on jo nää tiukatkin guidelinet, niin sä voit rakentaa siitä…
234
TIMO: Sen sisällä… Ettiä omaa elintilaa…
TEEMU: Että jos sä teet siitä ton ”pelin” esimerkiks… Se on kiin-
nostavaa tekijöille…
NIKLAS: Mut onks se sitä että briifn sisällä rakennetaan oma tila
missä tavallaan ollaan graafkoiden (ei saa selvää), täällä on nää
tyypit ja täällä on nää tyypit, mut pysytään briifssä, mut se toinen
ulottuvuus on se että kuinka paljon pystyy työntämään itse briifä
johonkin suuntaan…
JOHANNES: Kyllähän siinä on sellasta tavallaan liikuttavankin
idealistista, että esimerkiks mä oon aina tehnyt duunit sen mukaan
että se olis myös jotenkin ”relevanttia suunnittelua”, että mä en oo
tehnyt silleen minimivaatimuksen mukaan, mut kelle sitä siinä
vaiheessa tekee? Onks siinä mitään järkeä että alkaa taistella asiakkaan
briifä vastaan vaan siks että se just tällä hetkellä kommunikoi jonku
blogeissa kiertävän ”ajanmukaisen suunnittelun” kanssa?
TEEMU: Siinä on se että sä teet siitä työstä itselles merkityksellistä,
tällä tavoin… Se on omalle tekemiselle ja jaksamiselle tärkeetä…
NIKLAS: Ja ehdottomasti siinä että vaikka se olis semmosta mitä
asiakkaan näkökulmasta ei suoranaisesti välttämättä ees nää miten
tällä on merkitystä, niin mun mielestä jotenkin sillä on graafsen
suunnittelun sisällä joku merkitys, ja se saattaa viedä johonkin
suuntaan mikä voi vaikuttaa myös yrityksen toimintaan…
TEEMU: Ja saattaahan se avata jotenkin silmiä. Että jos ei yritä ja
puske niin…
TIMO: Ehkä tossa on ongelmana se että nykyään, tai ainakin tuntuu
että kaikki asiakassuhteet on suht lyhyitä. Mikä oli mun mielestä
loistavaa siel Madridissa oli että asiakassuhteet saatto jatkua vaik seit-
semän kahdekas vuotta. Identiteetti tehtiin joskus kahdeksan vuotta
sitten ja se kehittyy… Me luotiin sille sääntöjä ja luotiin käytäntöjä,
mut siin vaihees kun mä tulin siihen frmaan sisään, tehtiin asioita…
Se oli ihan loistavaa, asiakas sano meille että ”tää on näin” tai ”tää ei
oo näin, tän pitää olla eri tavalla”… Mun mielestä se on loistava hetki
että se asiakas on sisäistänyt sen… Kaikki ne säännöt, ja ne oikeesti
kelaa niiden mukaan, ja siitä tulee sellanen dialogi asiakkaan kanssa…
TEEMU: Graafsen suunnittelijan on pakko päästä rikkomaan niitä
sääntöjä vaikka ne olis itse rakennettu.
TIMO: Joo. Sit jossain vaiheessa se pitää.
JOHANNES: Mä oon ajatellut että mä haastattelisin kans ennustajaa,
tai siis korteista lukijaa… Mihin Tsto:n tai Designmuseon tulevaisuus
on menossa. Mut olisko teillä jotain, tai olisko sulla Ville, kun sä oot
235
tutkinut silleen vähän maanläheisemmällä tavalla tulevaisuutta…
Onks sulla jotain ajatusta? Musta vaan tuntuu että tässä on joku
murrosvaihe käynnissä. Kaikesta tulee sisältölähtöisempää… Onks se
niin? Vai kääntyyks kaikki kohta taas ympäri ja palataan kutomiseen
ja käsityöhön?
VILLE TIKKA: Se on varmaan niin että ne murrosvaiheet missä
ollaan… Puhutaan designista yleisesti, vaikka museokontekstissa,
tai kulutuskontekstissa, niin samat jutut… Muutos tapahtuu kahteen
suuntaan, eli on body of work tällä hetkellä, missä ollaan fyysisessä
maailmassa kiinni ja siirrytään eri suuntiin, toisaalta pitkälti sellasiin
hyvin pieneen käsittämättömään suntaan, kun mennään nanotasolle,
niin saadaan tollasista asioista kiinni, ja sit toisaalta niinku strategi-
oihin johonkin isompaan, niin ollaan kiinni metajutuissa… design
liikkuu silleen hirveen fuentisti eri leveleillä… Kiinnostavin juttu on
ehkä siinä että aina varmaan kannattaa peilata ihmiseen… Eli ketä
varten. Jos designin erottaa joku asia taiteesta, niin se on se että siinä
yleensä otetaan kuitenkin jonkunnäköinen kohde sille suunnittelulle,
ja yleensä se on asiakas tai käyttäjä tai kuluttaja, whatever… Siinä on
se ihmis-layer-näkökulma mukana, ja mistä sitten se arvo tulee, niin
se on se kiinnostavin juttu. Kun design liikkuu eri tasoilla. Niin mikä
on ihmiselle arvokasta? Minkälaiset jutut tuottaa sitä lisäarvoa? Ja
yhä enemmän se on tällasta sisältölähtöistä… Eli sen sijan että ollaan
kiinno jossain tavaroissa, esineissä, jutuissa, puhelimissa tai muissa,
niin mitä sä pystyt tekemään sillä, on se kiinnostava homma… Mitä
enemmän sitä paketoitua arvoa pystyy kasaamaan mihin tahansa
suunnitteluun niin sitä kiinnostavampaa ja merkityksellisempää se
on…
JOHANNES: Must tuntuu että esimerkiks Kasino on tehnyt sen
valinnan aika varhasessa vaiheessa että niiden tekemisessä ei voi
erottaa suunnittelua sisällön tuottamisesta… Tavallaan se on tosi
tehokas erottautumisstrategia… Tai me ollaan pyöritelty ton Puolakan
Annin kanssa ajatusta, että voisko suunnittelijat ite tavallaan olla myös
siinä tuottaja-roolissa. Ikäänkuin, ei odoteta ”toimeksiantoja”, vaan
että, koska suunnittelijalla voi olla melko laajakin ymmärrys asioista…
TEEMU: Sanotaan, että vaikka mainostoimistopuolella toi on
ymmärretty jo kauan aikaa sitten, että mahdollisimman paljon content
creationia, mahdollisimman vähän kanavia ja muotoilua…
VILLE: Mä ottaisin vielä ton, haastaisin tonkin ajatukset niinku
sisällöstä, ja miettis sitä ”kokemuksena”, että jos ajatellaan nyt
”sisältöä” niin se on jotain mikä on skriinillä tai… Lähinnä skriinillä
tällä hetkellä, tai kaijuttimissa, niin se on sisältöä. Mut se mikä on
236
oikeesti kiinnostava juttu on se kokemus. Mitä se skriinillä oleva
voi tuottaa… Jos se on silleen monikanavaista ja tapahtuu ajassa eri
jutuissa ja sit se onkin yhtäkkiä sosiaalista ja se yhtäkkiä ei se ookkaan
sisältöä vaan se on iso rakennettu kokemus jostain… Niinku se, missä
oikeesti voi tehdä jotain uutta, niin se, että menee siihen oikeesti
kokemukselliselle tasolle.
JOHANNES: No, mut puhutaaks siitä 40 Days of Datingista? Sehän on
tavallaan ”ihmismuotoilua” tai sellasta että ne on, tai en mä tiiä onks
se ajatus että se on vaan oma promoprojekti, vai onks siinä taustalla
jotain… En mä nää siinä oikeesti mitään muuta…
TIMO: Eiks ne muka jättänyt sen hämäräks, että oliko se tosissaan…
JOHANNES: Ne on molemmat graafkkoja, kavereita keskenään, jotka
on päättänyt että ne seurustelee nelkyt päivää ja tilaa jengiltä jotain
piirustuksia, millä ne saa sen viiteryhmän aktivoimisen kautta jotain
visuaalista lisäarvoa, ja sit tavallaan… Toi on sellasta itsensä peliin-
laittamista, stunttitemppua, performanssia, sekä niinku esitysmielessä
että suoritusmielessä, mikä on kyllä sinänsä tosi kiinnostavaa, vaikka
tää kyseinen projekti kyl tuntuu must tosi vastenmieliseltä, mut että
suunnittelijat niinku heittää ”itsensä peliin”, silleen… Ehkä vähän
perverssiä kans…
TEEMU: Mun mielestä täs on vähän se, että tietyl taval tuntuu että
graafsessa suunnittelussa ollaan löytämässä niitä juttuja mihin
mainostoimistot on aikoinaan perustunut, että on ollut tää niinku
decojen ja sisältöjen luominen, se on ollut siellä niinku ytimessä,
ja vaikka monet miettii että nyt ollaan ”step ahead” niin saatetaan
olla kolkyt tai nelkyt vuotta jäljessä, tai niinku palaamassa tiettyjen
perusasioiden äärelle…
JOHANNES: Sit muistaakseni Chris Rock, eiku siis, ei tietenkään
Chris Rock vaan Michael Rock, eiks Chris Rock oo se koomikko,
Michael Rock kirjotti muistaakseni jotain kakstuhatviis, jos mä
muistan väärin mä korjaan tän myöhemmin tekstissä…
(hekotusta)
JOHANNES: Kirjotti sellasen esseen ku ”Fuck Content”, missä se
sanoo tosi yksiselitteisesti että ”graafsen suunnittelun historia on
muotojen historiaa, ei sisältöjen historiaa”… Tavallaan sellasessa
modernistisessa kehitysajattelussa, jos kattoo taaksepäin, toi tuntuu
vastaansanomattomalta, eli että mitä ikinä ”jekkuja” me keksitään
niin se palautuu siihen miltä se näyttää ja miten visuaalisuus on
kehittynyt… Mut sit voi kysyä onks ”puhtaat muodot” mitenkään
relevantti ajatus? Mä oon haaveillut että pääsis tavallaan vaik tekstin
muotoilusta kokonaan eroon, että sais iPhoneen kaiken sisällön
237
vaan niinku RSS-feedinä, samal tavalla ku jotkut e-kirjat, tai Safarin
”Reader” toiminto, että se poistaa sen layoutin, ja on vaan yhtä fonttii
jonka kokoo voi ite muuttaa. Koska se, miten teksti on ”taitettu”
tuntuu tosi turhalta, koska haluu vaan lukee sen nopeesti kiinnittä-
mättä huomiota johonki ”luovaan sommitteluun”, vaan haluis sen
vaan jotenki ”raakamuodossa”…
TIMO: Sehän ei oo ikinä raakamuodossa, että siinä on aina…
JOHANNES: Ei se ookkaan, ei tietenkään!
TIMO: Että aina siinä…
VILLE: Eiks se oo esimerkki just siitä että design palautuu tossakin
siihen pienimmälle mahdolliselle tasolle, että tossa se on pikseli, eli
se on jonkun tietyn fontin pikseli, ja se on suunniteltu, ja sillä tasolla,
jotta sitä ikinä alkais käyttää, sitä tarvii tviikkaa…
TIMO: Ja jotenkin toi kokonaisuus, mut jotenkin se miten sä valitset
sen fonttikoon, se must kertoo enemmän siitä muuttuvasta suunnit-
telusta, miten editorial design muuttuu tällä hetkellä, minkälaista se
on vaik kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua, kuin siitä että
jotenkin ”sisällöllinen ajattelu”… Vaan niinku adaptoituu meidän
nykyhetkeen. Välineeseen.
JOHANNES: Sul oli joku läppä jostain avaruus-voidista? Mikäs se oli?
TEEMU: Tyhjiömatkustamisesta.
TIMO: Tyhjiömatkustamisesta oli puhe aikaisemmin! Elon Musk, ja
tää vacuum tube, tai Hyperloop…
JOHANNES: Mä oon visualisoinut ittelleni kans että graafnen suun-
nittelu vois olla sellanen tuubi mitä on apteekeissa, missä lääkkeet
tulee varastosta kassalle… Niin. Tai mikä tää läppä olikaan?
TIMO: Niin, siis tää on ollut paljon viime aikoina esillä, että Elon
Musk esitteli tällasen konseptin, että Los Angelesin ja San Franciscon
väliseen matkustamiseen, mikä tapahtuis tällasen tyhjiötuubin
sisällä, se on joku sata vuotta vanha idea, johon pikkuhiljaa alkaa
olla teknologia olemassa, ja mitä sillä pystyis tekemään… Mikä siitä
tekee mielenkiintoista on että tää on yksityinen ihminen, jolla on
tällähetkellä jotenkin tarpeeks rahaa ja uskottavuutta, että ne pystyy
konseptoimaan tällasii ideoita ja ehkä myös tuottamaan prototyypin,
miten tällanen toimis.
JOHANNES: Korvaisko se sit lentomatkailun?
VILLE: Lento, juna, tieliikenne… Laiva… Se edustaa ”viidettä
masstransit muotoa”, mitä ei toistaiseks käytetä neljän olemassaolevan
lisäks…
238
TIMO: Toistaiseks meil on luotijunia, jotka pystyy lyhyiden välimat-
kojen tällaseen, mut tää olis huomattavasti nopeempi kuin luotijuna…
VILLE: Kiinnostava analogia graafseen suunnitteluun olis ehkä
just siinä, että siinäkin on kyse tietty ”suunnittelusta”, vastaavasti…
Että miks se on kiinnostavaa tällä hetkellä on että se suunnittelun
näkökulmasta vie sen koko keskustelun seuraavalle tasolle. Se esittää
ison vision, jonkun tollasen näkökulman, että mihin pitäis mennä…
Tää sama puuttuu mun mielestä *kaikesta* suunnittelusta, oli sitten
teollista tai graafsta. Että kaikessa tollanen rohkee ajattelu, että ”hei,
viides masstransit muoto, sitä tarvittais”. Missä graafsessa suunnit-
telussa olis vastaava toi? Toisaalta sä meet sinne pikseli tasolle, ja
tviikkaat niitä, ja ihminen valitsee sit sen mitä fonttii se haluu käyttää,
mut missä ne isot visiot?
TEEMU: Graafnen suunnittelu, se on vaan yks, nanotason, se on
vaan yks väline…
VILLE: Mut missä ne *graafsen suunnittelun* isot visiot vois olla?
TEEMU: Mun mielestä siinä on kyl ihan pointtinsa, että graafnen
suunnittelu, se on niitä ”muotoja” ja muuta… Mut oikee kysymys on
se, ollaanko me ”graafsia suunnittelijoita”? Koska siinä on kaikkee
muuta, mitä me tehdään. Se on sosiaalista osaamista, bisnesosaamista,
kaikkee muuta mitä siinä tulee sitten… Graafnen suunnittelu on
vaan osa…
TIMO: Niin, että tietyllä tavalla sä ylität… Silleen monialaisen
ihmisen, renessanssi-ihmisen, tai tietyllä tavalla sä ylität omia rajot-
teita, sä haet sitä roolia…
TEEMU: Se on vaan yks työkalu siinä kaikessa…
VILLE: Käytännössä, silleen… No jälleen kerran analogia taiteeseen…
Jos mietitään taidetta, miten taide on kehittynyt ja miten taidemuodot
ja genret on lähteneet silleen aika ”orgaanisesti”, kulttuurisesti mene-
mään eri suuntiin, niin muotoilussa ei olla vielä lähelläkään sitä, eli
pidetään kiinni tällasista ”mä oon graafnen suunnittelija”…
TEEMU: Identifoidaan näihin vanhoihin ”siiloihin”, että vaik todel-
lisuus on että monet graafset suunnittelijat, tässäkin, tekee paljon
muitakin asioita, niin…
VILLE: Sit halutaa pitää tollasesta jostain ”isosta narratiivista” kiinni…
TEEMU: Kyllä…
VILLE: Yhteinen identiteetti ja sitä ollaan nyt selvittämässä, mikä tää
on identiteetti vois olla…
239
JOHANNES: Se mua just kiinnostaa nyt, että kun… ”Graphic Design”,
se kuulostaa hyvältä, ja se näyttää hyvältä kirjotettuna, jos sä oon
tehnyt jonku siistin fontin, niin sä kirjotat just tyyliin ekana sanat
”graphic design” sillä koska sä haluut nähä toimiiks se… Tai on
”hauska” leiskata, se on ”meditatiivista”, tai niinku mä sanoin jossain
että se muistuttaa kutomista, mihin joku rouva yleisöstä tuli sanoo
jälkeenpäin että ”ihanasti sanottu. Mä rakastan kutoa…”, onks siihen
vaan jämähdetty? Koska toisaalta se on vaan tosi rutiininomaista
*työtä*, niinku mikä tahansa käytännön työ. Että graafkko suhteessa
vaik arkkitehtiin *on* sama kuin kassanhoitaja suhteessa pääekono-
mistiin… Eikä se ekonomisti identifoidu vielä eläkepäivillä siihen
kassanhoitajan ammattinimikkeeseen, vaikka se olis alottanutkin
uransa kassanhoitajana… Mut me ollaan… Ajatellaan että se itse
nimi pitää jostain syystä säilyttää…
TEEMU: Mä luulen että tohonkin löytyy paljon eriäviä näkemyksiä…
VILLE: Ehkä sen voi laittaa…
TEEMU: Jotkut haluu selkeesti, vaikka tekee paljon muuta, että se on
helppo pelkästään jo kertoa siitä mitä tekee, jonkun tällasen siilon
kautta, vaikka se oliskin paljon monimuotoisempaa se mitä moni
tekee… Yksinkertaistaa…
JOHANNES: Mut siinä on vähän se ongelma että kukaan ei oikeestaan
tiedä mitä ”graphic designer” tekee työkseen…
TEEMU: Moni nykyään tietää…
JOHANNES: Mut ”designer”…
TEEMU: Mut miks pitää leijuu?
JOHANNES: Ymmärsinkö mä väärin mitä sä äsken sanoit? Että…
(~3 sekuntia puheensorinaa)
TIMO: Minkä takii…
JOHANNES: Joo. Ohi!
TIMO: Minkä takii sun pitää määritellä että sä oot ”graphic designer”,
eiks voi olla pelkkä ”designer”?
JANINE REWELL: Mut se on suomenkielellä tosi paljon vaikeempaa,
mä jotenkin jatkuvasti kamppailen sen kanssa, että millä nimikkeellä
mä kutsun itseäni…
JOHANNES: Mut sä oot kuvittaja! Eiks se oo tosi yksinkertaista?
TEEMU: Tai miks pitää olla joku nimike? Voi olla ”instrumentti”…
VILLE: Identiteettikysymys, mun mielestä… Se menee niin syvälle…
240
TEEMU: Ja se ei liity ollenkaan just graafseen suunnitteluun, vaan
yleisesti työhön…
VILLE: Yks sellanen käytännön työkalu mikä mun mielestä pitäis
ottaa tällaseen identiteettikeskustelu on mun mielestä ”genreteoria”,
joka on hyvä tapa lähtee purkaa sitä kulttuurisesti, että mitä tällaiset
eri tavat kertoo jostain ryhmän tekemisestä, miten ne muotoutuu
ja miten ne kehittyy, kuka siihen vaikuttaa ja mihin ne voi liikkua,
mikään ei oo pysyvää… Nää on ehkä niitä isoja, että on näitä metanar-
ratiiveja, jotka säilyy pitempään, ja sit on paljon mikä elää kokoajan…
TEEMU: Mä mainitsin ton Raija Kolin aikaisemmin, niin se kun he
ei pystyneet määrittelemään, että mikä tää Lontoo Finnish Instituutti
on, niin ne… Siellä oli hirveet määrät konsultteja ja workshoppeja
ja ne yritti määritellä mitä se on, kunnes ne sit päätti että he on vaan
”instrumentti”, jonka kautta tapahtuu asioita, jotka muokkautuu
joksikin… Mun mielestä se oli ihan käypä analogia moneen siihen
mitä mekin tehdään…
JOHANNES: Niin siis mun mielestä tossa on ihan kiinnostavaa se
että kaikki noi käsitteet ikäänkuin toimii niin monella eri tavalla,
ne merkitsee eri asioita, riippuen millä tasolla me liikutaan… Että
onks tarkoitus kirjottaa tarjous, onks tarkoitus kirjottaa oman frman
”hissipuhe”, onks tarkoitus tarinoida jotain brändin ”stoorya”, onks
tarkoitus tehdä vaikutus ihmiseen baarissa, ja sit käytetään niitä
samoja sanoja mut ihan eri… Kaikki on niinku identiteettikysymyksiä
tolla tasolla, jossain mielessä, mut se kelle se on suunnattu, millä
ajatuksella, missä yhteydessä, se sekottaa sitä lähtöasetelmaa niin
ettei oikeestaan voi puhua koko asiasta…
TEEMU: Siihen varmaan tarvii sen ”oman” identiteetin, että on joku
”taiteilija identiteetti”, jolla voi määritellä kans itsensä johonkin, oma
oleminen osana jotakin…
TIMO: Sillon kun opiskeli Taikissa oli sellanen mentaliteetti että oli
hienoa olla graafnen suunnittelija, jotenkin nimenomaan siihen liitty
se ”taiteilija aspekti”…
JOHANNES: Niin, se on jotenkin, tuntuu, juurtunut…
TIMO: Ja siihen liittyy sellanen tietynlainen konservatiivinen käsitys
graafsesta suunnittelusta. Mikä taas tuntuu koulu jälkeen silleen…
JOHANNES: Ja jotenkin just alussa, kun ei hahmottanut mistä on
kyse, niin sellanen yleiskäsite tuntu silleen antavan turvaa…
VILLE: Mä veikkaan että näinä aikoina niin toi sama määrittely on
käynnissä joka alalla.
TEEMU: Näin on.
241
VILLE: Arkkitehtuuri on hyvä esimerkki siitä, se Rory Hyden ”Future
Practice” kirja oli kiinnostava siinä että se lähti ”syväluotaamaan”
arkkitehtuuria kolmella tavalla, että miten se muttuu siellä sisällä,
miten siellä veitsen terällä, missä jengi keikkuu, että onks ne
arkkitehteja vai ei, ja miten ne jotka ei oo arkkitehteja, miten ne
määrittelee arkkitehtuurin. Just sen miettiminen myös graafsessa
suunnittelussa, että siinä on sellanen ”core”, mikä aina säilyy, ja tuottaa
hemmetisti arvoa, on se pikselileveli, tai mikä tahansa, ja se säilyy,
mut mihin sitä sovelletaan… Vielä pakko heittää – ”kaikki peliin
kerralla” – niin ne suunnat mihin oikeestaan mikä tahansa suunnittelu
liikkuu, sen ”perus läpät” silleen, mitä yleensä kannattaa miettiä, on
että lisätään muutama funktio tälleen… Mietitään pikseliä jossain,
ja lisätään siihen Aika, niin sit alkaa tulla jotain, se niinku liikkuu
ja syntyy narratiiveja sitä kautta, ja lisätään Sosiaalinen ulottuvuus,
niin siinä on ihmiset mukana, jonka jälkeen siinä tulee yhtäkkiä
ihan erilaisia tulkintoja sille miten tällä voi vaikuttaa yhteisöihin,
yksilöihin, yhteiskuntaan… Sit lisätään vielä Paikka, eli miten se liittyy
ympäristöön, fyysiseen todellisuuteen. Kolme tällasta perinnettä
mitä voidaan soveltaa niinku mihin tahansa suunnitteluun yleisesti
ottaen… Sitä kautta voi hahmottaa että nää on ne suunnat, miten
tällanen tarkastelun viitekehys…
TEEMU: Niin sitä kautta pystyy kunkin suunnittelijaidentiteettiä
yrittää paikallistaa… Missä sitä on… Ei varmaan löydy enää nimikettä
silleen että… Mut jossain siinä akselien välissä, tai todennäköisesti
on monessa eri kohtaa samaan aikaan…
VILLE: Ja eri duunit voi vetää eri juttuihin… Siellä eri ulottuvuuksilla…
(~4 sekuntia puheensorinaa)
JOHANNES: Nyt tuli jo nelkyt minuuttia täyteen, että jos vielä…
TEEMU: Nelkyt?
JOHANNES: Joo nelkyt! Jos tehdään vielä joku yhteenveto, esimerkiks
”missä näette itsenne viiden vuoden kuluttua” tyyppisesti… Jos mä
kysyn siltä ennustajalta samaa niin nähdään kumpi piti paremmin
paikkansa…
(~3 sekuntia puheensorinaa)
TEEMU: Siis se, mikä on tietyllä tavalla varmaa on jonkin näkönen
pysyvyys, että vaikka moni ennustaa… Siis on isoja myllerryksiä
käynnissä, sosiaalista ja kulttuurista ja taloudellista ja muuta, mutta
kuitenkin… Hommat jatkuu aika lailla saman suuntaisesti… Että
siellä ei hirveesti välttämättä oo niitä muutoksia, vaikka visioidaan
että mennään johonkin… Ne perustoiminnot, jotka kuitenkin
242
määrittelee sitä omaa tekemistä ja olemista, tulee olemaan samat
viiden vuoden päästä. Tän kysymyksen vois asettaa toisin, että se
vois olla viidentoista vuoden päästä tai viidenkymmenen vuoden
päästä, ja siellä on kuitenkin ytimessä ne samat asiat… Tullaan yhteen,
tehdään duunia, halutaan olla ihmisten kanssa tekemisissä, se säilyy…
Että ei siinä kauheesti loppujen lopuks mikään muutu. Välineet ja
työkalut, ehkä kommunikointikeinot ja muut tulee muuttumaan,
mut perushommat pysyy…
JOHANNES: Se on kiinnostavaa miten ”työn” kautta ajautuu keskus-
telussa aina johonkin ihan muuhun, tavallaan ”haaveisiin”, miten
järjestää yksityiselämänsä, missä asuu, kierrättääkö jätteensä, kaikkiin
tommosiin asioihin, jotenkin ne on kaikki kytketty yhteen silleen
”sommitelmallisesti”, ehkä se just myös estää asioita muuttumasta, että
on tällanen, ehkä näennäinen, tasapaino, että on näitä perusasioita…
NIKLAS: Niin niin, mutta just koska on näitä perusasioita, että on
ihmisiä jotka tekee asioita yhdessä, mut mä näkisin että laajemmin
voidaan vaikka tehdä pieniä asioita yhdessä, tai yhteisöt…
JOHANNES: Että ne virtualisoituu kans?
NIKLAS: Ne virtualisoituu ja tekeminen myös monimuotoistuu
silleen että tekee jatkuvasti enemmän ja erilaisten ihmisten kanssa,
sen sijan että tekis vain graafkkojen kesken jotain tilaajan teettämää
työtä, millon siihen liittyy kokoajan enemmän ihmisiä…
TIMO: Ehkä tosta jatkaen, niinku tavallaan ”sisällön” tai ”omista-
juuden” kautta, että ehkä mielellään ite kulkis, tai tekis enemmän niitä
”itsestään lähtöisiä” tai jostain ryhmästä lähtöisiä duuneja, niin että
ei tekis niin paljon asiakaslähtöistä, vaan tuottais itse sitä sisältöä…
JOHANNES: Haluuks Ville vielä sanoa ”viimeiset sanat”?
VILLE: Kyl mä luulen että… Mä veikkaan että ”merkitys”, eli se
mikä on oman duunin keskiössä, niin sitä kokoajan miettii uusiks
ja määrittelee mikä on ”merkityksellistä”, mä veikkaan että se on se
juttu mikä muuttuu… Varmaan muut hommat pysyy siinä… Ehkä
se on about samaa duunia. Mut että miks sitä tekee, niin mä ainakin
toivon että se kokoajan pystyis muuttumaan ja kehittymään, ja luulis
kyllä et vähemmän än äs tulee sellasia duuneja mitkä tulee tilattuna
jostain, että ”voit sä tehdä jotain nyt”, vaan enemmän sitä mistä sä
koet itse merkitystä, mihin pitäis lähtee viemään jotain…
JOHANNES: Sehän on ”dynaaminen kenttä”… Hmm, joo. Tästä ei
ehkä tullut nyt enää hyvä loppu, mä leikkaan tän mun lauseen veke.
Mut kiitos. Tää oli arvokas lisä tähän kokonaisuuteen!
243
16.
Maanantaina iIltapäivällä, 16. syyskuuta, olutravintola Teerenpelissä
Kampissa. Keskusteluun osallistui Aalto yliopiston markkinoinnin
laitoksen tutkija ja tohtoriohjelman opiskelija Joel Hietanen.
JOHANNES: että me ”taistellaan tylsyyttä vastaan”, niinku Nuoriso-
asiainkeskuksen iskulause sanoo…
JOEL: Mun mielestä siinä on vaan väärin ymmärretty… Just niinku
tää Henri Myöhäsen gradu, itseasiassa se teki videon siitä kans, mä
voisin laittaa linkin jäbälle, se on ihan kiinnostava… Ei se oo täydel-
linen, mut siinä on aika hyviä pointteja. Varsinkin ottaen huomioon
että se on gradu… Niin siin on se yks outcome että me ymmärretään
ihan väärin se, mikä ei ole tylsää, koska jos elämä on jatkuvaa ”peak
experiencejen hunttaamista”, jota kaikki mediat yrittää replikoida, niin
kun se on se ”normaali” kokemus, niin se peak experience muuttuu
banaaliks.
JOHANNES: Tänään vissiin tuli kauppohin GTA vitonen.
JOEL: No siinä on taas uudet peak experiencet. Mä en oo hirveen
”pelityyppi”…
JOHANNES: Mä katoin sen teidän paint ball -videon…
JOEL: Vittu, ei sitä saa enää kattoo! Se on eka juttu mitä me koskaan
tehtiin, kakstuhat kahdeksan! Herra jumala se on vanha ja paska. Sun
pitäis kattoo se meidän tän vuoden mis on palavii ristejä ja...
JOHANNES: Hehe. Niin, siis tottakai varmaan tollaset tyyliseikat
kehittyy nopeesti ja silleen… Eihän tos ollut silleen spektaakkelia
hirveesti, mutta siinä oli mun mielestä paljon yhtymäkohtia esimer-
kiks meidän ammattiin… Jotenkin tuntu että kaikki tässä oikeestaan
pyörii samojen juttujen ympärillä. Tai ehkä siinä just heräs kysymys,
että onks kaikessa merkityksen etsimisessä kysymys vaan siitä miten
ite löytää paikkansa jossain, minkä sisällä rakentaa jotain privaatteja
merkityksiä…
JOEL: Just näin…
JOHANNES: Mut keskustelin tossa just joidenkin kolleegojen kanssa
myös siitä että graafkot yleensä ajattelee että on joku toimeksanto, sit
raamit, sit sitä voi rajata vaikka omatoimisesti pienemmäks, niin siitä
tulee pelinä kiinnostavampi, siitä alkaa löytää ite jotain merkitystä,
mutta onks tavallaan kaikki vaan sellasta ”pelleilyä”?
244
JOEL: No, se on mun näkemys, pretty much. Varsinkin tää akatee-
minen. Täähän vasta pelleilyä onkin. Journaalien julkaiseminen ja
vastaava. Tää alahan toimii esimerkiks meillä, tää CCT-ala, niin sehän
toimii periaatteessa niin… Sanotaan, maailmassa on ehkä viissataa
ihmistä jotka tekee tätä juttua, suurin piirtein, ja ehkä kakssataa niistä
osaa kirjottaa hyvin ja tekee mielenkiintosii juttuja. Näitä juttuja
julkaistaa vuodessa ehkä noin nelkyt. Mut se tarkottaa että siellä on
kakssataa ihmistä jotka osaa tehdä hyvii juttuja. Nelkyt julkaistaan.
Sen jälkeen se on pelkkää politiikkaa. Sen jälkeen kilpaillaan kenen
ideat saa, tai kuka pystyy suhmuroimaan ja nussimaan ittensä
johonkin… Ihan skitsofreenistähän tää on, ihan täysin.
JOHANNES: Onks siinä taustalla mitään pragmatiikaa, vai ajatellaaks
sitä jotenkin ”puhtaana tutkimustyönä”, että sitä ei tarvii pystyä
soveltamaan…
JOEL: Me ajatellaan enemmän tota vitsinä.
(hekotusta)
JOEL: Huonona vitsinä. Mut kun ei viitsis mennä normiduuneihin.
JOHANNES: Niin.
JOEL: On se varmaan… Ei se oo pelkästään noin kyynistä. Kai
jokainen ainakin leikittelee mielessään että olis joku juttu minkä
oikeesti haluukin sanoa siinä. Ehkä se muistuttaa jotain fetissiä, että
sä jaksat…
JOHANNES: Niin, mä katoin kans sen teidän [videon], missä puhut-
tiin ”unelmien fetissoimisesta” ja sankarinarratiiveista…
JOEL: Kuluttajatutkimuksessa on paljon julkaistu just noista sankari-
narratiiveista, haastatellaan ihmisiä ja miten ne rationalisoi että ”nää
on vitun hyvii päätöksiä mitä mä oon tehnyt elämäni aikana” ja ”sain
potkut, but it was meant to be…”, ”pitikin olla elämänmuutoksen
aika”…
JOHANNES: Onhan tos paljon silleen tosi suoraviivaista demysti-
fointia… Yks mun kaveri, joka toimii taidemaailmas, sano että se
on lukenut jonkin verran CCT:tä ja ollut sillai ”fuck, miten te voitte
tietää miten mä perustelen ittelleni näitä valintoja!”
JOEL: Mua yleensä ahdistaa että ne on niin paskoja ne jutut! Siel on
muutama valopilkku siellä sun täällä, mut… Mark Tadajewski, joka
on mun suuri idoli, nuori jäbä, historoitsija, niin se sano että CCT
– vaikka väitetään että me ollaan kriittisiä, niin kriittinen tarkottaa
vaan että ”ei olla kvantitatiivisia” – mut se sano että ei se oo mitää
kriittisyyttä, niinku se kirjotti aikanaan, ”we just do happy marketing”.
Vähän laskuvarjohyppyä, vähän lumilautailua, ei siinä oteta kantaa
245
mihinkään. Vaan tällasta deskriptiivistä etnografaa aika paljon. Siitä
mä oon vähän eri mieltä. Mun mielestä rehellinen tutkija valitsee
puolensa, on jollain tavalla rehellinen sen suhteen minkä puolen
valitsee.
JOHANNES: Tota joo. Mua alko kiinnostaa kans että voisinko mä
tehdä tästä etnografsen tutkimuksen, tästä aineistosta. Koska tää
on mahdollisimman suoraan litteroitua tekstiä, niin tässä ei oo
mun omaa asennetta tai mun ajatuksia mukana muuta kuin ehkä
kysymyksenasettelussa…
JOEL: Otetaan… Mun pitää lukee se sun data. Ja jos se on sellanen,
että siinä näyttäis olevan hohtoo, niinku mä en jäbän jutuista yhtään
epäile etteikö siitä löytyis, jos siin on hohtoo niin mä voin kirjottaa
sun kaa sen. Jos sä haluut.
JOHANNES: Niin… Mä en oo vielä päättänyt mitä mä sillä haluun
tehdä. Onks tää romaani, ja tavallaan jo valmis? Mä ajattelen jotain
Kenneth Goldsmithiä, jolla on sellanen “Uncreativity as Creative
Practice” -ajatus, että tavallaan mitä vähemmän tekee tekstillä sen
parempi se on. Se on litteroinut jotain säätiedotuksia ja julkassut
niitä niinku ”käsitteelisinä runoina” tai jotain… Yks olis tietty jos
mä tekisin tästä mun oman gradun. Toisaalta mä en jaksais suorittaa
yhtään kurssia enää siellä Aallossa. Ehkä jossain olis koulu missä sais
tehdä pelkästään gradun, esimerkiks se Sandberg, mihin mä hain
viime vuonna ilman projektisuunnitelmaa, niin ehkä mä voisin hakea
sinne ens keväänä uudestaan koska mul olis täs projektisuunnitelma
jo suht valmis… Sit toisaalta, voishan tällä olla jotain muutakin
käyttöä… Mut ehkä tää ei kiinnosta muita kuin alalla toimivia…
JOEL: Mut sen takii sä oot kiinnostunut koska siinä on jänniteitä, siinä
on paradokseja. Noi on niitä mistä ammennetaan nää jutut, tai etno-
grafa. Varsinkin jos ne on sellasii mistä kukaan muu ei oo kauheesti
kirjotellut ikinä, niin totta helvetissä siitä kannattaa kirjottaa.
JOHANNES: Mikä etnografan päämäärä on? Onks se jotenkin
kertoa…
JOEL: Se sitoo eri koulukuntia… Etnografa on vittumainen konsepti
kun siihen on niin paljon erilaisia lähestymistapoja. Mulla on ehkä
se kaikista poststrukturalistisin ja radikaalein, Deleuzen ja vastaa-
vien kautta, mut sit on sellasii hyvin klassisia etnografsteja, jotka
on melkein jopa ”realistisia”, ne on just näitä, että kirjotetaan joku
deskriptio jostain kuluttajakulttuurista ottamatta oikeastaan mitään
kantaa siihen, eikä siitä saa oikein meitään, mut ”näin se nyt oli, ja
that’s it.” Sit siinä välissä on kaikennäköistä. Ehkä se jakolinja on
siinä miten suhtautuu omaan rooliinsa siinä. Radikaalimmat tuppaa
246
kertomaan jostain ideologioistaan tai markkinapaikkojen skitso-
frenioista, kuinka sekaisin kaikki on, ja kuinka sekaisin myös Minä
Itse olen… Ja sit nää vanhemman koulukunnan tyypit kirjottaa aika
neutraaleja tekstejä…
JOHANNES: Se mihin mä oon törmännyt, tavallaan joka suunnasta,
on se että ensinnäkin graafnen suunnittelu on ”identiteettiharha”, että
on joku koulutus, jonka vuoks me kuvitellaan että kaikki mitä me
tehdään on ”graafsta suunnittelua”, ja sit toisaalta monet on samaa
mieltä että graafnen suunnittelu on vaan ”työkalu”, ja kysymys siitä
”voiks graafsella suunnittelulla muttaa maailmaa” on sama kuin
kysyis ”voiks Photoshopilla muuttaa maailmaa”? Ja jatkokysymys on
sit tietty mitä suunnittelija valitsee tehdä, mihin ne uskoo… Ja siitä
se jakautuu kans kahtia, että jotkut ajattelee että on joku sosiaalinen
vastuu, ja toiset ajattelee että on vaan uusliberalismin hengessä
taloudellinen tehtävä kasvattaa bruttokansantuotetta, mikä sit valuu
alas myös köyhille ja maailma pelastuu…
JOEL: Onks joku oikeesti tota mieltä? Ilmeisesti!
JOHANNES: Ilmeisesti tosi moni.
JOEL: Toi on jotenkin niin Saul Schubakia.
JOHANNES: Mut must tuntuu että se perustuu siihen että sitä
kysymystä ei koskaan kysytä. Se jää aina piiloon. Koska perhe. Tai
mikä ikinä tilanne. Että pitää vaan tehdä vitusti duunia ja menestyä.
JOEL: Niin, se on varmaan annettu, vanhemmilta tai vastaavaa…
Annettu tämä tietty ikkuna maailmaan, että… Niinku tää mun
kaveri, se sai just lapsen, niin sen ensisijainen päämäärä on opettaa
sen lasta käyttämään netissä American Expressiä ennen kuin se oppii
kävelemään.
JOHANNES: Heh. Joo. Sit me ollaan kans puhuttu mitä vois olla
”radikaali suunnittelu”. Tai ”kriittinen suunnittelu”, mut se tuntuu
töksähtävän aika nopeesti siihen että kritiikki ei oikeestaan kannusta
sinänsä mihinkään muutokseen… ”Radikaali” ehkä olettais, että sen
ristiriidan tuolta puolen pitäis tarjoutua jotain uusia näkymiä…
JOEL: Tuol IDBM:llä on yks tosi nasta tyttö, joka tekee ”design
anarkiasta” semmosta väitöskirjaa… Sil on jotain keissejä missä on
määritelty, että tässä on tehnyt jotain ihan uutta… Mä en ihan tiiä
missä se on tällä hetkellä… Sellasta, Derridaa kai lähinnä…
(~5 sekuntia taustahälyä, vanhaa diskomusiikkia)
JOHANNES: Sain just Amazonista Lyotardin ”Libidinal Economyn”,
en oo vielä ehtinyt alottaa, mut avasin sen summittaisesti, niin eka
lause mikä tuli vastaan oli ”Defecation is not natural, but miraculous”.
247
JOEL: Heh. Alkaa hyvin. Ajankuluks luin Baudrillardin, en sitä
kuuluisinta, vaan sen vähemmän, ”For a Critique of the Political
Economy of the Sign”… Harvoin fanitan ketään, mut must tuli pikku
Baudrillardilainen! Ihan mahtavaa kamaa. Sil ei ollut mitään estoja
vittu kirjottaa miten sen mielestä maailma makaa. Siin ei paljon
pyydellä anteeks.
JOHANNES: Mä rupesin lukemaan teatteriteoriaa, niinku ”post-
draamallinen teatteri”, ja huomasin että se on yllättävän lähellä just
sitä mistä mä oon ite kiinnostunut, ja mihin mun mielestä tätä vitun
”graafsta suunnitteluakin” vois viedä…
JOEL: Mä en tiiä siitä mittää…
JOHANNES: Siinäkin pohjataan aika paljon Deleuzeen, poststruktu-
ralismiin, Judith Butlerin performatiivisuuden ideaan. Kaikki pitää
pystyä dekonstruoimaan, kaikki valta-asemat. Tavallaan se, että
ymmärtää ettei asioiden alkuperällä oo väliä, vaan ne on olemassa
koska niitä ”ylläpidetään” toistojen kautta, ja sama pätee ihmiseen
itseensä, niin se jotenkin samaan aikaan vapauttaa ihmisen sellasesta
minuuden loukusta, mut kytkee vielä välttämättömämmin asiat
yhteen silleen vastuullisuuksien verkostostoks. Ja että pelkistävistä
tulkinnoista pitäis siirtyä sellaseen hajaantuneen havainnon ja
alitajunnan virtojen hyväksymiseen…
JOEL: Ymmärretään että illuusio on todellisuus itse…
JOHANNES: Ei luoda pikkuporvarillisia illuusiota jostain ”todesta”,
vaan aiheutetaan välittömiä tilanteita, jossa yleisö joutuu kohtaamaan
itsensä… Ehkä just ”esitystaide” on tarpeeks laaja viitekehys että
siihen mahtuu myös videografa, dokumenttiteatteri, kaikenlaiset
kiistanalaiset asiat, mut silleen erotettuna jotain selkeestä ”agendasta”,
että se esityksen totuus on aina laajempi kuin joku teesi tai ideologia…
Mut se on än äs ”synteesitöntä”, koska se jättää tulkinnan auki ja
nimenomaan pakottaa katsojan ymmärtämään että sen *pitää* jäädä
auki. Jotenkin tuntuu että esitystaiteessa on kaikki ne asiat mitä mä
oon haaveillut että mä pääsisin tekemään graafkkona… Eli vois
ajatella että mä oon vaan valinnut ihan väärän tien alun alkaen, ehkä…
JOEL: Se yhdistävä piste on kohtaaminen, it’s an encounter, se ei
oo passiivista datan lukemista tai vastaanottamista, vaan… Siihen
se perustuu koko deleuzeläinen ajattelu, että siihen asti kaikki oli
kirjottanut että miettiminen ja ajattelu on jotenkin harmoniassa, ja
tulee automaationa, ja sinä-subjekti, individualistinen subjekti, tekee
päätöksiä jotka tulee jotenkin luonnostaan, ja Deleuze kirjottaa että
vittu se on väkivaltaista! Kaikki ajattelu on väkivaltaa. Itsemurhaa.
Itsetuhoa. Kaikki on kohtaamista. Disruptive. Jyräävää kohtaamista.
248
JOHANNES: Mä oon yrittänyt ton viime viikonlopun kokemusten
jälkeen miettiä sitä eron ja toiston tematiikkaa… Mulla oli nimittäin
aika voimakas kokemus siitä, että se mitä vois kutsua ”minuudeks”
pilkkoutu sellasiks paloiks, joista mä pystyis selkeesti erottamaan, että
se mitä mä oon luullut enemmän tai vähemmän muuttumattomaks,
onkin tietty toistojen kautta syntynyt ja ylläpidetty strategia, ”perfor-
matiivi”, jonka avulla mä oon tottunut muodostamaan suhteita muihin
ihmisiin, mutta että se ei millään lailla ole se kaikista kannattavin
strategia, ja yhtäkkiä mulla on avoinna iso rekisteri kaikenlaisia
rinnakkaisia ja toisiaan täydentäviä vaihtoehtoisia tapoja kohdata
muut ihmiset, ja mun tarvii vaan valita joku…
JOEL: Joo! Helvetin hyvä tapa sanoo toi, itseasiassa… Mä varmaan
lainaan tota joskus! ”Hyvä ystäväni Johanneskin kerran mainitsi näin,
että…”
JOHANNES: Että just se ”keskeisperspektiivin”, tai Subjekti-position
purkaminen osaks kollektiivista ymmärrystä jostain tilanteesta auttaa
kaikenkaikkiaan eteenpäin paljon tehokkaammin…
JOEL: Näinhän se on. Ja kyl se vituttaa mua edelleen että jotkut on
vaan niin ylivoimaisia. ”Diference and Repetition” oli sen vitun
väitöskirja. Jotkut painii vähän eri sarjassa.
JOHANNES: Mä luin just jonkun artikkelin ”Teoriasta”, se tais olla
sellases lehdes ku n+1, missä puhuttiin siitä että miks ei näitä oikeesti
suuria ajattelijoita oo enää, ei oo enää derridoita tai deleuzeja, vaan
paljon kevyempiä, zizekejä ja hHardteja ja negrejä…
JOEL: Onks se liian synkistelevää sanoa että kaikki on jo sanottu?
JOHANNES: Öö. Mun mielestä se kyl ei oo noin. Mut, joo… Mua alko
kyl kiinnostaa kans Manuel De Landa… Muistaakseni broidi oli kans
lukenut sen ”A Tousand Years of Non Linear History”… Nojoo. Mä
nyt oon ihan Deleuzepäissäni täl hetkellä, ehkä tää on joku vaihe…
JOEL: Se yksinkertaistaa kans Deleuzia niin perkeleesti, että kaikki
pystyy lukemaan sitä. Se tekee monta hyvää asiaa mut monta mistä
mä oon todella eri mieltä.
JOHANNES: Se on kyl hauskaa ku Deleuzin ja Guattarin tyyli on niin
erottuva ja tarttuva ja sit on kokonainen leegio tyyppejä jotka matkii
sitä tyyliä ja paahtaa menemään, tuntuu jotenkin että se on enemmän
silleen mantraa kuin teoriaa… Tai se on niinku meemi itsessään. Se
on sellanen oma skene missä selkeesti tietyt ihmiset haluu olla. Ja sit
se on niin ihana sanoo se nimi. Delöös. Dö-lööz… Yks mun kaveri
kutsuu poststrukturalismia ”ylemmyydentuntokoneeks”. Että jotkut
ihmiset käyttää sitä silleen välineenä tuntea ittensä toisia paremmiks.
249
JOEL: Joo. Se on varmaan ihan totta! Mutta Deleuze on itsekin leikit-
televä. Ja itseironinen. Se muun muassa kirjottaa siinä ”A Tousand
Plateaus”:issa, siinä tapahtuu platoninen vuoropuhelu, ja yksi hahmo
on ”Professor-Challenger”… Niin tuskin on epäselvää että se tarkottaa
itteään.
JOHANNES: Tulee mieleen [Albert] Camus’n ”Putoaminen” missä
se kertoja kutsuu itseään ”Katumuksentekijä-Tuomariks”… Ehkä
me ollaan siitä päästy jo yli, että olis joku Tuomarin mahdollisuus…
JOEL: Sitten akateemisesta näkökulmasta oikeesti uusien ideoiden
tuottaminen on käytännössä kiellettyä. Se mitä angloamerikkalaisessa
skitsifrenisessä julkaisemismaailmassa… Mä juttelin Andrew Spicerin
kanssa, se on aika tunnettu jäbä näissä organisaatioteoriajutuissa, mä
kysyin siltä ”mikä on sun jutuista paras”, ihan läpällä, se sano että ”ei,
että ne on kaikki ihan paskaa, mä oon pelkästään hirveessä tenure-
runkutuksessa, ei mul oo yhtään hyvää juttua”. Jos sul on oikeesti
uusia ideoita niin ei kukaan julkaisekaan niitä. Se ei kuulu siihen
peliin. Ehkä se on parempi jossain taidemaailmassa. Missä on vähän
oletuksenakin että saa… Niinku mun munkkikaveri Taake sanois,
vähän kärjistäen, että jokaises artikkelissa puhutaan ainaoastaan että
”mikä on tää gäppi minkä sä täytät”. Mistä toi gäppi sana tulee, se tulee
modernistisesta progressiivisesta maailmankuvasta joka olettaa että
tieto voi olla täydellinen jossain, täytät gäpin…
JOHANNES: Niin niin, että kartassa on ”valkoisia kohtia” jotka voi
täyttää…
JOEL: Ei se tarkota yhtään mitään.
(~4 sekuntia taustahälinää, Shirley Bassey: ”Light My Fire”)
JOEL: Mä voisin hakee toisen oluen. Tuoks mä sullekin?
JOHANNES: Mul on vielä kiitos. Ja mä en oo oikeastaan edes varma
haluunks mä juoda…
JOEL: Mä tuon sulle varastoon.
(~4 min 30 sekuntia puheensorinaa, musiikkia, lopuksi kilinää,
kolinaa)
JOEL: Tää nostattaa aika hyviä kysymyksiä, kun periaatteessa kaikki
on aika naurettavaa. Onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin kyynisyys?
JOHANNES: Mä oon halunnut… Ikäänkuin hakea jotain sen takaa.
Mun mielestä se, että hyväksyy että on kyse ”pelistä” ei välttämättä
johda suoraan, tai ainakaan pääty siihen, että olis pakko hyväksyä
kyynisyys jonain ratkaisuna kaikkeen. Kyynisyys on tavallaan just
se helpoin strategia, missä päättää että tähän tää pelilauta loppuu,
vedetään nuppi täyteen ja lähetään kotiin.
250
JOEL: Toi on hyvin sanottu, se on *liian helppo* strategia.
JOHANNES: Mihin mä aina monesti törmään omassa työssä tai kun
puhuu kolleegojen kanssa, niin kyynisyys on se silta, millä ylitetään
se gäppi omien ajatusten ja sietämättömän tilanteen välillä… Sillon
ei joudu kohtaamaan sitä ristiriitaa ikinä. Tuntuu että jätetään vaan
tosi paljon kysymyksiä kokonaan käsittelemättä.
JOEL: Toi on se ultimate, toi on se kyynisyyden lähde, tollanen
ajattelu. Että ”kaikki on perseestä mutta sen pitää säilyä”…
JOHANNES: Mut sit mä oon kyllä tavannut myös ihmisiä jotka on
sisäistänyt sen pelin virtuaalisuuden vielä syvemmin, esimerkiks just
nettitaidejutuissa, tai ylipäänsä jos työskennellään omien tunteiden
parissa… Siihen pitää vaan pistää kierroksia lisää, just siks että on
kyse pelistä, minkä päämääränä on loppujen lopuks päästä lähelle
toisia ihmisiä, päästä ihon alle niin sanotusti…
JOEL: Joo. Sen kyynisyyden taakse vois katsoa. Se on jotenkin vaan
vähän liian obvious strategia.
JOHANNES: Mut se syntyy… Se on jotenkin… Just tossa viikonlop-
punakin tajus, että aina kun koki jotain syvää, vaikkapa sydämellisiä
tunteita, niin ne oli pakko heti kääntää itseironiseks kielipeliks, koska
se kokemus itsessään tuntu jotenkin liian ”paljaalta” ja ”haavoittuvai-
selta”, koska kaikki aidosti positiivinen kuulostaa väistämättä hirveen
banaalilta kun sen sanoo ääneen. Ja se banaalius on jotain mitä on
oppinut häpeemään sosiaalisesti…
JOEL: Totta. Ja sit se suurin vihollinen tällaselle ”puhtaalle fenomeno-
logiselle kokemukselle”, niin vittu, teeppä siitä tutkimus, sen jälkeen sä
ite tunnistat kuinka banaali tää tunnekokemus on. Sä tunnistat itsesi
sanovan just niitä lauseita, jotka kuulostaa kaikista naurettavimmilta.
Meil on suunnitelma kirjottaa paperi sen John Schoutenin kaa tästä.
Sen nimeks tulee ”Te Etnographer’s Group Terapy”. Miten me
ollaan kaikki muserrettu meidän omat kokemukset. Mutta totta,
sekin pitäis ehkä kirjottaa siten, että kyynisyys ei välttämättä oo se
outcome…
JOHANNES: Jos kyynisyyden vastavoima on jonkunlainen ”vilpittö-
myys”, niin se ehkä just perustuu siihen että ei haeta jatkuvasti joka
asialle jotain vastaefektiä, jotain detachmentia, tai että ”sanomalla
näin mä oon oikeesti päinvastaista mieltä”. Mä oon myös tajunnut
miten musta on tuntunut vaikeelta nimenomaan sanoa vilpittömästi
muille miltä musta tuntuu joku asia, koska mä oon ollut siinä pelossa
että mun ”kriittinen katse” saattaa mitätöidä jonkun toisen ihmisen
”merkityksenannon”, ja että siks mun pitäis suojella ympäröivää
maailmaa itseltäni, mikä varmaan on todella omnipotenttisuusharha,
251
koska se olettaa, että mun tulkinta aina olis niin musertavan oikea ja
muiden niin perinpohjaisen väärä… Mikä on tietenkin vitun typerä
oletus kaikenkaikkiaan!
JOEL: Toi palaa just siihen, miten mä oon just omissa tutkimuspro-
jekteissa hifannut, esimerkiks jo siinä paint ball -videossa. Se mitä se
tutkimusote tekee kokemukselle on, että kun ennen ironisesti sanoi
että ”me pelataa jotain typerää sottapalloa”, sillon kun mä pelasin
oikeesti peinttii, mut sit kun mä tein sen tutkimuksen mä totesin
että tää tosiaan on ”typerää sottapalloa”. Eli se ironia poistuu siitä
ironisesta kommentista. Tai vitsikkyys. Välittömyys… Sen jälkeen
se alkaa oikeesti tuntua naurettavalta.
JOHANNES: Mutta eiks se just sillon vasta aukea se mahdollisuus
että se ei ole enää naurettavaa?
JOEL: Ehkä just pitäis päästä sen taakse. Päästä sen ”ei vittu” -filiksen
taakse. Mut mitä siellä on?
JOHANNES: Eiks se oo nimenomaan just se kokemus?
JOEL: Mut näiden tutkimusten ongelma on että sitä muuttuu auto-
maattisesti just analyyttiseks… Ja kun sä romahdat siihen moodiin,
niin se ei oo enää omasta päätöksestä kiinni pääseekö takaisin siihen
alkuperäiseen kokemukseen… Siihen analyyttiseen moodiin jää.
JOHANNES: Mut onhan tossa harrastuksessa esimerkiks joku pieni
fyysisen kivun riski, tai muut motivoivat tekijät, yhteistyö tiimin
kesken, tai jo pelkkä voittamisen halu. Sun ruumis on välittömästi
läsnä ja uhattuna…
JOEL: Ei se sitä niinku totaalisesti poista. Mutta sellanen, miten nyt
sanois, ”vittumainen epäilys” siitä koko hommasta jää ikuisiks ajoiks.
JOHANNES: Mä voisin kyllä kuvitella että esimerkiks nykytanssista
on kirjotettu paljon siitä lähtökohdasta että ”siinä ihminen sätkii”…
Mutta että se on jotenkin kaikista beisikein taso. Se ei oikeestaan edes
liity siihen mitä tanssi oikeesti on.
JOEL: Tää konkretisoitu jotenkin, tää distantiation, kun tehtiin se
dubstepjuttu. Kun Desto sano että ”ei täs oo enää mitään siistiä”,
sen jälkeen ku se oli siis mukana siinä, niin kaikki mitä se miettii
on disecting. Vittu ihmismieli on näin perseestä. Sä menetät sen
fenomenologisen ”fowtilan”, tai mikä nyt onkaan, ja kun sä menetät
sen, sitä ei saa enää takas.
JOHANNES: Kyl mäkin muistan siltä ajalta kun mä tein musiikkia,
että mä erottelin mielessäni kaiken musan mitä mä kuulin, silleen
raitoihin, että ahaa tos hihatissa on nyt tollanen vähän tunkkanen
saundi…
252
JOEL: Kiva ringmodulaattori!
JOHANNES: Mut ei se oikeestaan pilannut mulla sitä kokemusta. Se
vaan toi siihen sellasen, vähän neuroottisen ehkä, lisätason, minkä
kautta sitä luki…
JOEL: Ja tästä kaikestahan me päästään kiittämään ennen kaikkea Aris-
totelesta! Sehän se ensimmäisenä silpo kokemuksen osiinsa saatana.
Vitun mulkero kreikkalaiset tuotti länsimaalaisen ajattelutavan…
JOHANNES: Hmm… Mä en ehkä yleisesti ottaen oo ihminen joka
puhuis meditaatiosta, koska must tuntuu ettei mulla oo mitään hyvää
sanottavaa siitä, mut ehkä siinä on jotain järkeä että luovutaan hetkeks
järkeilystä…
JOEL: Tää on tietenkin myös hyvin deleuzeläinen juttu. ”Nonsense
is also a very important characteristic of sense”. Elämästä vain pieni
promille on järkeä, jos sekään… Me vaan rakennetaan maailmamme
sen näköseks, että siinä muka olis järkeä, mutta… Järki on sellanen
tuutulaulu, mitä me lauletaan itellemme.
JOHANNES: Se mikä näissä teksteissä, tai siis keskusteluissa, on
osottautunut tosi kiinnostavaks mun mielestä on se miten niiden
yhteissumma on niin älyttömän paljon suurempi kuin mikään niistä
yksittäisistä puheenvuoroista. Siinä syntyy sellanen ihan todellinen
rhizomaattinen vaikutelma, että joka repliikistä lähtee sellasia ”paon
viivoja”, mitä mä en pysty enkä edes halua mitenkään katkaista ja
pakottaa jokskin mun omaks tulkinnaks.
JOEL: Tottakai se on ajatustyökalu, minkä kautta tekee niitä. Mutta
se kun miettii jotain kokemusta, tiedollista kokemusta, dataa tai
vastaa, miettii rhizomaattiseks, niin mä väitän naiivisti että siitä
on mahdollisuus saada ihan uusia filiksiä siitä asiasta. On se ihan
hyödyllinen konsepti. Suurin osa ihmisistähän ajattelee että se on
niinkuin peili. Tai ikkuna.
JOHANNES: Mä puhuin yhen toimittajan kanssa, joka sano että
ei se yleensä ikinä nauhoita keskusteluja, että se pystyy ihan hyvin
muistiinpanojen avulla jäsentämään… Mut siinä on just se älyttömän
suuri ero, että yrittääks muistaa, vai nauhottaaks jotain, koska muisti
on vaan vitun petollinen. Mä oon huomannut ite miten jo kymmenen
sekuntia on liikaa, että mä saisin joka sanan just niinkuin se oli, vaan
mun oma havainto ja tulkinta alkaa muttaa sitä syntaksia jo siinä
lauseen rakenteen tasolla. Yhtäkkii mä oon ohjannut jonkun toisen
ajatuksia ihan johonkin eri suntaan.
JOEL: Se on jo joku assemblaasio siinä vaiheessa, joo.
253
JOHANNES: Kun taas ”raakamatskussa” on se kiehtova puoli, että
se on vielä ihan ”koskematonta”, ja avointa loputtomalle määrälle
tulkintoja. Ehkä vähän kuin tositeevee, sä neuvottelet sun oman
suhteen siihen sisältöön ja sen kauttaa koet merkitykselliseks sen
mitä sä näät…
JOEL: Sitähän se meidän Flow Festival-video kans, mehän kritisoidaan
siinä sellasta tutkijaparia kuin Rose & Wood, joka teki tositeeveestä
paperin, kakstuhat viis, joka on hyvä paperi…
JOHANNES: Mä oon tainnut lukeakin sen!
JOEL: Ne sano siinä paperissa että ei ole mitään todellisuutta, fne,
mutta jokainen ihminen neuvottelee itselleen sopivan autenttisuus-
kokemuksen. Mikä pitää sisällä sen oletuksen että me halutaan
jonkunlaista autenttista kokemusta, joka meidän pitää ratkaista. Ja
siinä meidän Flow-videossa me halutaan osoittaa, että ”kattokaa
nyt ympärillenne”, ei tässä mitään autenttisuutta haeta, tässä ollaan
keskellä skitsofrenistä sekopäistä humalatilaa, palvomassa sitä että
sitä ei ole ikinä ollutkaan…
JOHANNES: Niin mut se neuvottelu siinä on just se ainoa autenttisuus
itsessään… Esimerkiks kun mä yritin määritellä mun pukeutumis-
tyyliä mun kavereille, niin mä väitin että mä sovellan tällasta ”siviili-
kyttäasua”, koska tää maastotakki-värikkäät-lenkkarit-kombo on vaan
se kaikista tyypillisin ja kliseisin hipstervaatetus mitä voi kuvitella, eli
tavallaan näkymöttämyysasu, mä pukeudun puhtaaseen ”trooppiin”,
eli mä oon poistanut siitä sen haaveen olla ”autenttinen”, mä oon
siis myös saanut suuren osan mun vaatteista, mä en oo ite tavallaan
hankkinut niitä, mikä on tietenkin ihan valetta, tottakai mä oon just
valinnut, mutta! Just tässä kaikessa ”selittelyssä” on se paradoksi,
että mä yritän livistää siitä nimenomaisesta tilanteesta, eli että mun
selitykset itsessään on se työkalu, millä mä nostan itteni hiuksista,
ja saavutan jonkunlaisen ”aitouden epäaitoudessa” -kokemuksen…
JOEL: Mikä on just sitä mistä Arsel & Tompson kirjottaa. Se on sitä
”demytologisointia”. Mikä on käytännössä sama asia kuin ironia. Sä
ironisoit sitä mitä sun pitäis olla olemalla sitä.
JOHANNES: Niin. Kyllä. Mut voisko tästä luopua? Eiks tää asenne
olis helppo vaan jättää?
JOEL: Ehkä tääkin on vaan sitä turhaa kyynisyyttä mitä ei kannattais
espoussata, mut joskus tuntuu kyl että elämä olis vitun paljon siis-
timpää jos olis vaan mennyt amikseen ja raksalle.
JOHANNES: Toisaalta. Must tuntuu että joku eri ympäristökään ei
riitä sulkemaan tollasia tendenssejä pois. Sanotaan vaikka, että mä oon
254
ollut nyt kolme vuotta Tsto:lla duunissa, mikä on suoraan sanottuna
tuntunut aika epä-älylliseltä toiminnalta, me ollaan työskennelty
tosi konkreettisten, maanläheisten, ”hands-on” asioiden parissa, ja
mä oon yrittänyt parhaani mukaan ”sovittaa” itseni siihen. Mutta
se just alkaa ahdistaa. Musta tuntuu että mä voin miljoona kertaa
paremmin jos mä saan ajaa mun ajatukset täysin umpisolmuun kuin
jos mun pitäis vaan suorittaa jotain ruutiinia päivästä toiseen. Sama
pätee sosiaalisesti. Aiemmin mä oon pelännyt sitä että mä järkeistän
liikaa. Mut mä oon alkanut tajuta, että mä en vaan järkeistä tarpeeks.
JOEL: Nois videojutuissa on kyllä se hyvä että se on tietyllä tavalla
kans käsityötä. Sä et voi lukee Deleuzea krapulassa, mut sä voit leikkaa
videoo krapulassa. Silleen mekaanisesti. Kunhan sulla on ne ideat
valmiina, sen jälkeen sä vaan suoritat.
JOHANNES: Joo, en mä sitä sano, kyl mä samaan aikaan uskon että
käsityössä on jotain tosi vapauttavaa ja terapeuttista…
JOEL: Siinä on joku tällanen kehollinen suhde johonkin asiaan…
JOHANNES: Niin, toiminnan kautta on vaan pakko katkasta se
ajatuslooppi jossain kohtaa, ja siirtyä toimintaan. Sitä ei voi ikäänkuin
ikuisesti vaan lykätä sitä päätöstä.
JOEL: Jollain tapaa se että kirjottaa näitä papereitä, niin se että pääsee
editoimaan flmiä, niin se on hirveen rauhaisaa, sitä voi monta päivää
vaan klikkailla menemään.
(~3 sekuntia taustahälyä)
JOHANNES: Se mitä mä haluisin löytää vielä enemmän olis sellanen
ruumiillinen toiminta, läsnäolo, mikä puuttuu täysin tietokoneen
ääressä työskennellessä. Joku riski, tai vaarantunne ehkä. Onhan
tääkin että me puhutaan kasvotusten askeleen vaarallisempaa kuin
tsättäily. Mutta jotenkin vielä konkreettisemmin, mä haluisin että
mun ruumis olis pinta mihin muut voi kohdistaa iskuja, tai jotain.
(~5 sekuntia taustahälyä)
JOEL: No. Yks asia ainakin mikä on varma… Tai en mä tiiä. Olisko
tää yks näkökulma… Tai onks tää kyynisyyttä, tai rehellisyyttä, tai
jotain kyynisyyden jälkeistä… Kun Tikkanen sano mulle aikanaan,
että ”elämä on aika perseestä, mut senkus vaan porskutat eteenpäin!”
Tää ehkä kun mä sanon tän… Mut mä luulen että siinä oli enemmän
toivoa kuin kyynisyttä.
JOHANNES: Kyllähän toi kuulostaa tavallaan Camus’n eksistentia-
lismin johtoajatukselta, että pitää ajatella, että Sisyfos on onnellinen.
JOEL: Just niin.
255
JOHANNES: Vierittämässä sitä kiveä, uudestaan ja uudesta, vuoren
rinnettä…
JOEL: Tai kun Deleuze sanoo että me tarvitaan maailma jolle narritkin
voi nauraa. Että ymmärretään että tää on narrien maailma.
JOHANNES: Jossain lehtihaastattelussa se sano jotain siihen tyyliin
että toimittajilla ja kulttuurihenkilöillä pitäis olla muutakin annettavaa
kuin ”palvelijan julkeus ja hovinarrin nauru”… Ehkä mun idealismi
ulottuu silleen ”naurettaviin” sfääreihin, mutta tuntuu tärkeeltä pitää
siitä silleen kiinni… Että on joku ihanne, joka näyttäytyy hyvänä ja
oikeena jostain kuvitteellisesta ”tuhannen vuoden perspektiivistä”, eli
menee kaiken yksinkertaisen ja arkisen tuolle puolen… Ehkä siinä
on jotenkin sellanen pyrkimys joka ei voi ikinä jäädä kesken… En
mä keksi sille parempaakaan nimeä niin ehkä sitä vois sanoo jokskin
”luokkataisteluks” tai ”emansipaatioks”, tai mitä näitä nyt on…
JOEL: Sen takii mun kimppuun hyökättiin kun mä olin konfassa
Oxfordissa, kun mä käytin Deleuzea, niin yks äijä oli sitä mieltä että
Deleuze on todellinen nihilisti ja epähumaani. Se ehkä onkin, jos
lukee vaan sen perus ontologian, mutta sen jälkeen, se kysyy miten
on mahdollista että me ollaan luovia, miten on mahdollista että meillä
on mielikuvitus, miten olis mahdollista luoda maailma mille narritkin
voi nauraa… Siinä ei oo mitään epähumaania mun mielestä.
JOHANNES: Tiedäksä jotain siitä mitä Deleuze tarkottaa ”kapita-
lismin kiihdyttämisellä”? Mä oon sen kuullu jossain, mut en oo vielä
ehtinyt perehtyä. Franco Berardi kirjotti siitä kans jonkun jutun
äsken. Onks se nyt sit sitä että saadaan asiat vierimään niin nopeesti
eteenpäin että kone leikkaa kiinni?
JOEL: Siltä se kuulostaa… Myös se ranskalainen Bernard Stiegler on
kirjottanut siitä että suurin vika kapitalismin vastustamisessa on se,
että sä vastustat sitä. Sen pitäis antaa vaan jyrätä eteenpäin niin kyllä
se jossain vaiheessa mosahtaa paskaks. Mitä Marxkaan ei aikanaan
pystynyt ihan hifaamaan, minkälainen kameleontti kapitalismi on,
että aina kun lötyy ristiriita, tai ongelma tai paradoksi, niin se vaan
paranee, koska se pystyy assimiloimaan itseensä sisään sen paradoksin
ja tuottaa siihen palveluita ja tuotteita, mitkä ratkaisee sen…
JOHANNES: Massatuotetut Anonymous-naamarit…
JOEL: Niin, kyllä! Sillon kun mä olin Istanbulis osottamas mieltä mä
ostin Anonymous-naamarin.
(hekotusta)
JOHANNES: Mustakin tuntuu että syy ”miks ihmiset ei kapinoi
kokoajan”, miks pitää antaa asioiden mennä niin huonoiks ilman
256
vastustusta, on just se että kurjistuminen tapahtuu niin hitaasti, että
siihen ehtii tottua, horisontti katoaa…
JOEL: Niin, me päästään just tähän mitä Žižek on toistellut, että on
helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu…
JOHANNES: Joo, toi tais olla kans tossa Helsingin kaupungin Taide-
museon näyttelyn mainoslause tai jotain…
JOEL: Simulation, simulation. Žižekistähän on sanottu että aika
harva sen juttu on oikeesti alunperin sen. Mut se nyt on just tällanen
populääri mäkättäjä. Sit se on niin vihainen Deleuzelle siitä että
Deleuze kirjotti ”A Tousand Plateaussissa” että ”there never has
been ideology and never will”… Se on huvittavaa lukea sitä niiden
”vuoropuhelua”, kun Žižekkiä vituttaa niin saatanasti kun Deleuze
dissaa psykoanalyysiä.
JOHANNES: Niin, Žižekillä on molemmat silleen, vanhanvaikainen
analyysi ja vanhanaikainen ideologiakäsitys…
JOEL: Mä oon kirjottamassa yhtä juttuu kohta autopoiesiksesta,
eli itseohjautuvista organisaatioissa, missä ei oo hierarkiaa, eli
hierarkia on täysin minimissä. Liittyy tähän prätkäjengiin… Mua
vituttaa sosiologisena tutkijana että mä meen sinne ja mä en löydä
mistään hierarkiaa sieltä. Siinä ei oo minkäänlaista, mitä on opittu,
että totellaan tietystä syystä tai toimitaan tietystä syystä. It’s a fucking
assemblage. Siitä puuttuu myös se, että ne määrittelis itsensä sen
kautta mitä ne *ei* oo… Ne ei vihaa mitään!
JOHANNES: Niin, kuulostaa just sellaselta ”joukkoälyltä” tai
”parvelta”…
JOEL: Ainoo mitä ne ehkä ihan vähän vieroksuu on sellanen ”american
chopper”, mut ei ne sitäkään, siitäkin ne on silleen että ”kyl ne saa sitä
tehdä jos huvittaa.” Ei ne sitäkään vastusta. Jäbä runkkaa hinttivishyy
mut ei sekään oo mikään issue.
JOHANNES: Toi rimmas.
JOEL: Se on Kehäkettu ja Setä Koponen…
JOHANNES: Ehkä just siinä miten noita mielenosoituksia Egypti,
Syyria, Wallstreetille saakka, niin niitä on luonnehtinut se ettei niillä
oo mitään keskushallintoa ja johtohahmoa, päätöksenteko tapahtuu
horisontaalisesti, ja lehdistö on ollut vähän pihalla, koska ne on
halunnut just osoittaa että joku siellä taustalla on…
JOEL: Niin just. Esimerkiks Žižek… Tai [David] Graeber. Jos pitäis
joku nykypäivän jättiläinen osoittaa niin ehkä se olis just Graeber.
Siitä oli kans joku tutkimus, että ihmiset toteuttaa ihan samanlaista
parviälyä kuin linnut sosiaalisessa kanssakäymisessään. Se miten ne
257
tutki lintuja oli että ne laitto kaks kolmasosaa toiseen paikkaan ja yks
kolmasosaa toiseen paikkaan, ja se parvi jakautu täsmällisesti niiden
fraktioiden mukaan, mut siinä oli tietty systemaattinen vaihdanta, että
ne kiersi ne viimeiset paikasta toiseen tietyllä frekvenssillä, ja sit sitä oli
verrattu ihmiseen, että ihmisellä on ihan sama laumakäyttäytyminen.
JOHANNES: Siinä meidän viikonloppuworkshopin aikana huomas
kans kuinka me, viiden hengen porukka, voidaan toimia täydellisesti
hierarkiattomasti vuorovaikutuksessa, ei edes niin että äänestettäis, tai
olis huoli siitä että ryhmä jakautuu tai organisoituu uudestaan, vaan
ainoastaan niin että kokoajan tiedosti miten jokainen päätös syntyy
sellasen yhteisymmärryksen myötä kun idea syntyy ja tarttuu muihin
ja jos se idea on tarpeeks hyvä niin sit se toteutetaan.
JOEL: Mut aina on sellanen hierarkia piilevästi. Aina on valtasuh-
teiden hierarkia…
JOHANNES: Niin. Tottakai. Onhan meillä frmassakin silleen,
että vaikka me ollaan paperilla täysin horisontaalinen, niin meillä
on kaikilla eri osaaminen ja eri kiinnostuksen aiheet ja eri luon-
teenpiirteet, mistä syntyy silleen valtasuhteita jotka ohjaa sitä
”organisaatiotasolla”…
JOEL: Tästä mä oon niin vittuuntunut siihen prätkäjengiin, koska
mä en löydä ees näitä piilotettuja suhteita sieltä.
JOHANNES: Käydääks tossa röökillä?
JOEL: Me nähdään tosta ikkunasta varmaan.
(~12 sekuntia suhinaa)
JOEL: Mä olin sen yhen CCT big shotin kans täällä neljä vuotta sitten,
mä muistan. Mä käyn täällä tosi harvoin. Istuttiin tossa Lisa Penalozan
kanssa, meksikolainen lesbo jenkeistä, ja se joi jokaisen suomalaisen
pöydän alle. Vittu mikä nainen! Se joi yheksän Duvelia…Kyse että
”what”. Täytyy tosiaan tsekkaa ne jäbän lähettämät jutut ja miettii jos
syntyy resonanssia…
JOHANNES: Nyt ainakin näillä näkymin Designmuseo kustantaa
tuhat kappaletta noin kolmesataasivuista ”kompendiumia”.
JOEL: Aika jees.
JOHANNES: Mä oon kyl aika varma että sil tulee olemaan *joku*
vaikutus…
JOEL: Meneeks se myyntiin? Vai mikä idea?
JOHANNES: Noh. Painetaan Virossa, kappalehinta on noin puoltoista
euroa, eli todennäköisesti on joku vapaaehtoinen maksu tai jotain…
JOEL: Kerro mistä mä voin sit hakee. Hauskaa.
258
JOHANNES: Pikkasen ahdistaa toi aikataulu. Paino halus ton peri-
aatteessa jo täl viikolla. Tai viimeistään ens viikon alussa.
JOEL: Se litterointi vasta tyhmää hommaa onkin. Voi jeesus.
JOHANNES: Se oikeastaan on myös tosi kiinnostavaa. Siihen liitty
tietty aina jotain tulkintaa jo siinä vaiheessa. Ja ylipäänsä on tosi
meditatiivista purkaa arkinenkin keskustelu sellasiin viiden sekunnin
pätkiin ja siinä oikeesti ehtii ajatella miljoona ajatusta jokaisen
lauseen aikana. Välillä musta tuntuu että mä oon tulossa, tai mä oon
jo hullu. Mä nään niin vitusti sellasii risteäviä viivoja ja suhteita ja
merkityksiä… Myös se miten yhen keskustelun kokonaisnarratiivi
saa muotonsa vasta jälkeenpäin. Se on niinku pienosmalli ajantajusta
jo sinänsä. Että jälkeenpäin asiat loksahtaa paikalleen niinkuin ne
olis olleet vaan kokoajan matkalla kohti jotain ennalta määrättyä
päämäärää, vaikka tietenkin siinä tilanteessa kaikki on vielä täysin
auki, aina voi tapahtua ihan mitä vaan. Ja tollasen mahdollisuuksien
kentän kastroi aina heti jos ite yrittää muistin kautta rekonstruoida…
Koska sillon on ite päättänyt etukäteen sen yhden tarinan mille kaikki
jutut on alisteisia…
JOEL: Niin niin. Siis. Mul oli siistein haastattelu. Mä en oo pitkään
aikaan hirveesti haastatteluja mitään, mut oli Desto. Ja Desto pyys
neljä viis DJ-kaveria paikalle, ja sit laitettiin musiikkia soimaan
taustalle, ajatuksella että jutellaan noista biiseistä. Desto teki kahen
tunnin soundtrackin dubstepin syntyajoista siihen pisteeseen että se
meni täysin kaupalliseks. Kuunneltiin se kehityskaari läpi.
JOHANNES: Niin sitä ahdistaa ettei siinä oo muuta ku kaupallinen
peli?
JOEL: Niin, ehkä se ydinlause siitä parin tunnin sessiosta oli se, että
kaikki muisteli kaiholla sitä aikaa kun vitutti se että joutu selittämään
ihmisille mitä dubstep on, ja nyt ne miettii sitä nykypäivää missä ne
yrittää perustella minkä takia ne ei ole dubstep-deejiitä.
JOHANNES: Mä tunnen paljon ihmisii joiden mielestä Skrillex
on just parasta, sen takii että on niin mainstreamia vihata sitä sen
kaupallisuuden vuoks, koska se on niin massailmiö, niin myös sen
vastustaminen tietyissä piireissä on se vallitseva idea, eli on strategi-
sesti fksumpaa erottautua *pitämällä* siitä kuin olla pitämättä siitä…
JOEL: Desto postas mun mielest hienosti Stealthunittiin kun Skrillex
voitti sen jonkun Grammy-palkinnon, niin Skrillex piti puheen missä
se sano että ”tää on niin vitun siistii mä en ikinä osannu kuvitella
että mä saisin tän että sillon kun mä asuin laittomasti… I was living
illegally… Niin Desto sano että olisko tässä nyt kaikki nää ikonit millä
259
voidaan rakentaa se sankarinarratiivi. Sehän on ihan tunnettua että
se on vaan keulahahmo, mut ei se tee ite ees niitä biisejä.
JOHANNES: Mä luin jonkun soveltavan tekstin Bourdieun distink-
tioteoriasta suhteessa nykypäivän kuluttajasegmentteihin, niin siin
sanottiin että ihmiset joilla on korkee kulttuurinen pääoma, High
Cultural Capital, kuuntelee useammin räppiä kuin ihmiset joilla on
matala kulttuurinen pääoma. Mikä on hassu muutos siinä. Että vanha
koulukunta uskoo että ollakseen akateemisesti uskottava, tai muuten
vaan osoittaakseen kulttuurisen pääomansa, pitää nimenomaan
puhuu kirjakieltä ja olla korrekti. Mut me meidän kesken, meidän
sukupolven kesken, ollaan jotenki kaukana jo siitä… Että tärkeempää
on ikäänkuin osoittaa että osaa liikkua sulavasti yhestä kontekstista
toiseen.
JOEL: Joka on omalla tavalla kans tällasta Facebook aikakautta, että
sun pitää osaa lukea eri medioita ja sillata niiden välillä…
JOHANNES: Žižek on siitä hauska, tai välillä tuntuu että se haluu vaan
efektin vuoks puhua jostain Walt Disney lefoista esimerkkeinä… Tai
että Hardt & Negri voi ihan pokkana otsikoida kappaleen ”May the
force be with you”… Mut tollai siinä kai just osoitetaan että ollaan
”kartalla”…
JOEL: Tai eri maiden vessanpönttöjen muotoja… Mullahan tulee
totanoin nyt kahen viikon päästä siel jenkeissä, siellä on yks flmi
jonka mä reviewasin, mä sanoin niille että hylsyttäkää, se on kaunis
kuin karkki, se on täydellisen ammattimaisesti kuvattu, hullun hieno
visuaalisesti, mut niiden, hyvin lyhyesti, niiden angle on… Se on
itkutarina ammattivalokuvaajalta, joka sanoo että sen ammatti on
mennyt pilalle siitä että kaikilla on nykyään kamerakännykät. Uutiset
julkasee kamerakännykällä otettuja kuvia…
JOHANNES: Luddiittiasenne…
JOEL: Se niiden teoreettinen outcome on se että homma on mennyt
enemmän puolueelliseks, sen takia että lukijat lähettää kuvia, kuin että
”objektiivinen” ammattikuvaaja kuvaa… Mitä vittua? Mä suosittelin
että hylsyttäkää tää paska.
JOHANNES: Mut just paskoissa kuvissa on tietyllä tavalla paljon
enemmän voimaa. Koska ne on kevyitä jakaa, levii nopeesti. Että
kuvan teho on sen arvo, eikä sen kuvan laatu.
JOEL: Joo, mä oon ihan samaa mieltä tossa, ja sehän on just niin
että se kuva mikä näyttää todellisimmalta on suurin vale. Kun
taas, esimerkiks taiteessa tai lefoissa, hallusinaatiot esimerkiks on
260
Deleuzen mielestä todellinen kuva, koska se yhdistyy sun mielessä ja
tuottaa sun mielessä jotain uutta, se on se todellisuus. Ei se ”aitous”.
JOHANNES: Se on niin helppoo luoda hyvännäköstä kuvaa. Just
oli jossain blogissa sellanen jonkun graafkon tekemä trollaus, että
se oli leiskannut vitusti hienon näköisä julisteita jollain eri kielillä
kirjotetulla dummy tekstillä, tyyliin ”tämä on koiranpaskaa, en
tarvitse sisältöjä”, ja laittanu pystyyn fktiivisen frman portfolion, ja
niit kuvii oli sit jaettu kaikkial Pinterestissä ja muualla ja tykätty ties
kuin paljon. Ja ne oli myös tehneet sellasen haastatteluvideon, mis se
kuvitteellinen hahmo kertoo että se vaan tekee siistei ja trendikkäitä
juttuja koska ”beauty is the ultimate justifcation”… Jos sul on hyvä
kamera sä et tarvii mitään tarinaa ja se menee läpi.
JOEL: Vähän niinku me viime viikolla. Me oltiin kuvaamassa RED:in
Dragonilla, sellanen sadan tonnin kamera. Kyl siin pohti kokoajan
”mitä vitun järkee täs on”.
JOHANNES: Onhan sekin vaan silleen välivaihe. Että sit esimerkiks
”Enter Te Void” on sekä tosi upee tarina että huikeen näkönen. Tai
vaik tää uus, ”Only God Forgives”, Nicolas Winding Refn… Ihan
sairaan hienoja lefoja, ja ihan vitun eeppistä kerrontaa…
JOEL: Akateemiset videografat täl hekellä on vähän samassa vaiheessa
kuin aikanaan pelit sillon ku tuli CD-ROM levyt, että ne on sellasta
saippuaoopperaa, missä ei oo mitään pelattavaa… Nyt kaikki on
silleen että ”dSLR:llä vois tulla hyvää kuvaa”, suht edullisesti, muutama
kymppitonni niin sulla on aika hyvä setuppi… Sil saa hyvännäköstä
kuvaa mut sisältö on ihan toinen juttu.
JOHANNES: Mul on jotain kavereita taidekentällä jotka haluu tehdä
nimenomaan rumaa sen takia että perfektionismi vaan lopulta tapaa
kaiken ilon…
JOEL: Me tehtiin siinä meidän dubstepjutussa nimenomaan sitä että
jätetään kans ne kohtaukset missä näkyy toinen kamera tai mikki, että
käy selväks että on kyse performanssista, tahallaan jätettiin sen takii…
JOHANNES: Toi oli yhes vaiheessa muotikuvissa kans sellanen meemi
kun piti näkyä salamastandit…
JOEL: Joo, ei tää mikään uniikki idea…
JOHANNES: Jotenkin toi liittyy kans siihen miten teatteri on
muuttunut, että ei enää luoda illuusioita keinotodellisuudesta, vaan
nähdään kulissien taakse, kuljetaan videokameran kanssa salin ulko-
puolelle tai yleisön keskelle… Ehkä siitäkin on tullut jo maneeri, mut
hekä se on myös välttämätön maneeri siinä mielessä että se muistuttaa
ettei kyse ole realismista…
261
JOEL: Se mihin mä en oo ainakaan törmännyt on että joku olis
leikkinyt ääniraidalla. Ääniraita on fact check maximum, sul voi
olla rakeist kuvaa, rosoist kuvaa, mut jos ääniraita pätkii se on ulti-
maattinen reality check.
JOHANNES: Kylhän hiphopissa on jonkinverran pelattu tolla, simu-
loitu jotain LP-levyn rapinaa tai katkottu ääni niinku CD-levyssä olis
naarmuja...
JOEL: Täysin dokumentaarisessa kuvassa… Kuva voi olla katkonaista,
pätkittyä, mut jos ääni katoaa… Maailma tuhoutuu…
JOHANNES: Ehkä ääni on jotenkin vielä paljon absoluuttisempaa
kuin kuva, koska jos se katkee, se katoaa, kun taas liikkuvan kuvan
voi pysäyttää stilliks…
JOEL: Voi olla että vaikka modernismi on kohdistunut niin paljon
katseeseen, niin ääni voi oikeesti olla kehollisesti paljon tärkeempi…
JOHANNES: Joo. Mut sit jossain Jonathan Safran Foerin romaanissa
on kans sivuja, joilla riviväli menee niin pieneks että teksti muuttuu
ihan lukukelvottomaks, vaan silleen mustaks mössöks… Se tuntuu
vähän samanlaiselta efektiltä ehkä, että se media itsessään hajoo tai
häiriintyy niin pahasti että se merkitys katoaa…
JOEL: Tosta samastahan mul on ne kaks paperii vireillään, mä
kyseenalaistan lingvismiä, siitä näkökulmasta että teksti tuottaa meille
maailman missä on aina subjekti-predikaatti-objekti…
JOHANNES: Mä oon kans kokenut joskus sellasen tilan, missä kieli
tuntuu tosi kehnosti vastaavaan sitä asiaa mitä se pyrkii kuvaamaan,
että kieli pystyy vaan ilmaisemaan ”kielellisiä” totuuksia, mut että ne
on vaan sellanen kuori, tai kalvo asioiden ympärillä…
JOEL: Näitä on vaikee tossa akateemises kontekstis julkasta koska
nää on sellasii juttuja mitä ihmiset ei haluu lukee.
JOHANNES: Niin. Koitappa julkaista akateeminen teksti missä
riviväli muuttuu negatiiviseks…
JOEL: Derridahan sitä puuhas, ei tosin akateemisena paperina vaan
kirjana… Mikä se oli, sen kirja… Glass. Lasi. Siinä kulkee kaks palstaa
läpi koko kirjan, toisella puolella sivu kulkee toinen teksti ja toisella
kulkee toinen teksti, ja ne liittyy toisiinsa mut on vähän epäselvää
miten ne liittyy…
JOHANNES: Aa! Samal tavalla oli taitettu kans Semiotext(e):n
”Schitzofrenia” issue jostain kuuskytluvulta, siinä kulkee just kaks
eri tekstii rinnakkain.
262
JOEL: Semiotext(e) ja Verso. Ilmeisesti niil on ostajia riittävästi…
Ja Continuum, on kovia. Akateemisesti meidän alalla kiinnosta-
vimmat paperit on Antipode, joka on ”journal of radical geography”,
ne julkasee ihan mitä tahansa! Ja sitten, hienoiten nimetty ikinä,
Ephemera…
JOHANNES: Semiotext(e):ltä mä löysin jutun siitä Jean-Jacques
Abrahamsista, kuka toi nauhurin psykoanalyytikon vastaanotolle…
Tai alunperin mä luin sen tost Anti-Oidipuksesta…
JOEL: Joo, mä oon kuullut siitä!
JOHANNES: Se luo niin hirvittävän symbolisen kaaoksen että se
joudutaan viemään poliisiautolla pois. ”Aijot siis soittaa poliisille,
mitä muuta poliisi on kuin isä? Aijot siis soittaa isällesi?”
JOEL: Mä en oo yllättynyt että Deleuze viittaa tohon.
JOHANNES: Mäkin nauhotin yhden terapiaistunnon. Mut se ei kyl
kaatanut mitään. Mä en oo ihan varma laitanko mä sitä mukaan, ehkä
se on liian tylsää luettavaa, tai liikaa aiheen sivusta, en tiiä… Mut sit
toisaalta, ehkä se jotenkin käy silleen ”takeena” että mä en salaile
mitään, tai silleen näyttää vähän kulissien taakse. Tai siis tottakai
salailen. Ehkä se on just siks hyvä, että oikeestaan mä en sano siinä
mitään mikä olis mitenkään hirveen intiimiä tai noloa. Perusläppää…
Mut mä en mitenkään koe olevani ”uhri”, ehkä se on se pointti. Mä en
koe että ”mulla on ongelmia”. Mä koen, että ”on olemassa ongelmia”,
ja mä yritän vaan parhaani mukaan kohdata ne… Mä uskon että nää
on aika yleismaailmallisia asioita…
JOEL: Tää vähän sama juonihan on siinä Lynchin lefassa, missä
se kalju mies kuvaa ihmisiä videokameralla kokoajan. Se on tää
”fetisistinen kamera”. Siinä on se yks hyytävimmistä elokuvahistorian
kohtauksista missä se soittaa että ”moi miten menee, mä oon sun
himassa just nyt”… ”Miten sä voit olla mun himassa?” ”Soita mulle”,
sit se soittaa… ”Hi, I’m here”. Ja logiikka siinä on se että se suurin
pahuus on se mikä ei haluu sulta mitään. Se on läsnä kokoajan, mutta
ei haluu sulta mitään.
JOHANNES: Joo, mä muistan ton. Mikä sen lefan nimi on?
JOEL: En kyl muista…
JOHANNES: Voitsä googlata?
(~15 sekuntia puheensorinaa)
JOEL: Lost Highway…
272
18.
Keskiviikkona illalla, 18. syyskuuta, FAT [Finnish Art Today] -lehden
julkistamisjuhlissa Designmuseolla. Puhetta oli pitämässä kuraattori
Laura Köönikkä, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, sekä lehden AD
Pekka Toivonen. Nauhalle päätyneisiin keskusteluihin osallistuivat Suvi
Saloniemi, Vuoden Graafkko 2012 Kasper Strömman, tuottaja Martta
Louekari, kertakäyttökameroista vastaava Anssi, sekä Antti Uotila.
Virallisen osuuden päätyttyä juhlat siirtyivät Puttes Bar & Pizzaan.
Myöhäisillan keskusteluun osallistui Pekka Toivonen, Puttesin baari-
mikko Kevin, Suvi Saloniemi, sekä sisustusarkkitehti Lauri Johansson.
LAURA: Tässä on lehden tekijät, Pekka Toivonen, Jonatan Mander,
Tero Kartastenpää, ja minä, Laura Köönikkä. Ja oikeestaan pitemmittä
puheitta, annan puheenvuoron kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle,
joka on mahdollistanut lehden toteutumisen, eli myöntänyt meille
huomattavan apurahan, jonka avulla olemme voineet toteuttaa tämän
sydänverellä tehdyn taidelehden.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
PAAVO: Hyvät taiteen ystävät! Ministerillä on tiettyjä etuoikeuksia,
yksi niistä oli se että ministeri kutsuttiin puoli tuntia ennen muita
paikan päälle, jo ennen kuin tekijäkaartikaan oli ehtinyt Design-
museoon. Se oli sinänsä kätevää, koska kyllähän suomalaisessa
kulttuuri- ja taide-elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin kuvataide
tai design tai lehdet, nimittäin klassinen musiikki, jota kuuntelemaan
poistun kahden minuutin kuluttua. Mutta hyvät ystävät! Mulla oli
tossa aikaa jo vähän plärätä lehteä… Sen verran paksu, tai vois
sanoa ”läski” lehti on… Nimi on herättänyt myös keskustelua ihan
ministeriötasolla. Siinä riittää luettavaa enemmän kuin yhdeksän-
kymmentä minuuttia, joka on aina hyvän lehden lähtökohta. Mutta
mikä tässä on hienoa, niin mun mielestä on upeeta että tehdään
rautaisella ammattitaidolla, osaamisella. On parhaita suomalaisia
ammattilaisia tekemässä suomalaista taidetta tunnetuksi. Tietysti
jossain määrin Suomessa, mutta ennen muuta kansainvälisesti. Kun
paljon kiertää kansainvälisiä museoita, kansainvälisiä näyttelyitä, ja
tapaa taideihmisiä, ja kun Suomessa ollaan Designmuseossa, niin
kyllähän design, muotoilu, tunnetaan paremmin kuin suomalainen
taide, ja musta tää on upea ponnistus ja rohkea veto lähteä todella
hyvin tehdyllä lehdellä viemään suomalaista taidetta eteenpäin ja
273
tekemään sitä tunnetuksi. Myös pidän ilahduttavana sitä että täällä
on myös ruotsalaisia designtuotteita tarjolla FAT-lehden lisäksi.
Nuuskapusseja…
(hekotusta yleisössä)
PAAVO: Suomalaista muotoilua, jos tiedätte… On myös myytävänä
nykyään nuuskatyynyjä, jotka on saaneet muotonsa tosta samasta.
Mutta mä haluan kiittää tekijöitä siitä että oli rohkeutta, oli uskallusta
heittäytyä. Mun kokemus on se että lehtien tekeminen suomessa ei
ole mikään björnwahlroosmainen bisnes, sillä ei ehkä miljonääriksi
päästä, monesti jopa voi käydä niin että intohimosta kun tehdään
taidetta, kulttuuria, tehdään lehtiä, voi jopa itse joutua laittamaan
omia peliin… Sen vuoksi haluttiin ministeriössä lähteä tukemaan
sitä että tää on mahdollista ja tätä kautta levittää tietoa suomalaisesta
taiteesta ja suomalaisista taiteilijoista. Haluan onnitella tekijöitä erit-
täin hienosta ja onnistuneesta lehdestä ja toivottaa ”läskille” pitkää
ikää. Koska ensimmäinen lehti on se kaikkein hauskin tehdä ja haaste
on alkaa tehdä toista ja kolmatta, pitää aina yrittää tehdä entistä
paremmin. Paljon onnea, ja ennen muuta paljon kiitoksia suomalaisen
taiteen elämän puolesta, että olette uskaltaneet heittäytyä ja lähteä
tekemään tällaista lehteä! Kiitos!
(~8 sekuntia aplodeja)
PEKKA: Meillä on jatkot kans! Nyt sinne yläkertaan juomaan!
(naurua)
NAISÄÄNI: Ensin pitää jäädä katsomaan näyttely varmaan?
PEKKA: Joo, saa ihan missä järjestyksessä tahansa.
- - -
JOHANNES: Onks ollut paljon stressiä näyttelyn kanssa?
SUVI: Joo, on kyllä, tää on se pahin aika, että…
JOHANNES: Jääks ne videot veke?
SUVI: Mä en oo ihan totaalisesti päättänyt vielä, se pitää varmaan
päättää perjantaihin mennessä.
JOHANNES: Joo.
SUVI: Mulla alkaa nimittäin vähän toi budjetti paukkuu, siis silleen
niinku, mä oon jo ylittänyt sen kymppitonnilla… Siis silleen, eihän
kaikki oo, nää on tietenkin vakioita, mut mun on pakko jostain se
kymppitonni leikata pois jostain… Niin ne videot on kyllä mielessä
vielä, mutta tota… Että se on vähän harmillista. Kaikkeen menee
vaan niin paljon rahaa.
274
JOHANNES: Mut julkaisun painaminen on halpaa kuin saippua! Jos
sitä myy kahdella eurolla niin siitähän menee jo voitolle.
SUVI: Niin! Mistähän sais sellasii lippaita, mitä Tatessa ja niissä
on, sellasii, ne on rakentanut sen koko systeemin sen varaan, pitää
kattoo sitä… Mun pitää tehä siitä siis, mä luin vähän niitä tekstejä…
Tavallaan, tuleeks siihen jotain kuvia tai?
JOHANNES: Ai, mitä?
SUVI: Tuleeks siihen mitään kuvia, vai onks se vaan tekstiä tekstiä
tekstiä?
JOHANNES: Mä ajattelin että sen vois taittaa niin että se näyttää
näytelmäkäsikirjotukselta…
SUVI: Se on se että periaatteessa, mitä mä mietin, niin se on enem-
mänkin, jos budjetissa lasketaan, niin se on teidän niinku taiteellinen
projekti, joka menee Tsto:n piikkiin, eikä näyttelykatalogi…
JOHANNES: Niin!
SUVI: Että sillä mä saisin sen esimerkiks perusteltua mun pomolle…
JOHANNES: Silleen se olis varmaan helpoin! Siitähän oli puhetta jos
meille tulis joku oma teos…
SUVI: Koska se on tavalaan jo niin niinku henkilökohtainen ja
niin semmonen… Jos inklusiivinen on kaikille niin eksklusiivinen
on silleen… Ei silleen että se olis hieno, vaan tavallaan… Ku se ei
siinä mielessä tavota niin tota ”kaikkea muuta”, että se ei oo silleen
inklusiivinen että se kattais kaiken… Ja sen ei tarvii! Niin sen takii
mä ajattelin että… Toki sitten. Mä en tiedä mitä sä siitä ajattelet että,
siitä ei puhuta silleen näyttelykatalogina?
JOHANNES: Ei ei. Joo, ei se oo näyttelykatalogi missään mielessä. Se
on niinku ”tutkimusaineisto” graafsesta suunnittelusta tässä ja nyt…
SUVI: Pitää hei vähän kattoo, pitää päättää paljon se maksaa, koska
se on aika iso määrä…
JOHANNES: Mä oon hastatellut taas montaa…
SUVI: Mä luin lähinnä tota sun terapiasessiota, silleen ku mä ehdin
lukee vaan siinä… Ja sillon mulle tavallaan tuli se että mä tajusin että
tää on… Mitä siinä sit sun mielestä, mitä muut tosta ajattelee Tsto:lla,
että onks se sitten taas *sun* omakuva?
JOHANNES: Niin jaa… Onhan siinä tottakai vahva omaelämä-
kerrallinen kulma. Mut mä oon halunnut että siinä vaan risteytyis
mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa… Jotenkin se mitä
mieltä esimerkiks mä oon jotain niin sillä ei oo mitenkään suurempaa
painoarvoa kuin muilla… Tai tietty tossa on vahva silleen kallistuma,
275
koska mä oon kuitenkin valinnut kenen kanssa mä puhun. Mut mä
haluun vaan että se olis mielenkiintoista… Ammatti ja yksityselämä
vaan sulautuu yhteen, siitä ei pääse irti. Ja onhan tässä ammatissakin
paljon kyse identiteettikysymyksistä… Ja myös sitten se kysymys
kyynisyydestä ja sen ylittämisestä ja jonkun positiivisen löytämisestä…
SUVI: Sitähän me ei tiedetä ikinä, täälläkin kun tänään ollaan vaan,
että ”hyvin menee”…
JOHANNES: Mut ennen kaikkee mä nään tällä hetkellä että se on
”keskustelukirja”. Siinä on musta paljon ”ajatuksia”.
SUVI: Mä mietin vaan niistä kustannuksista, että mikä se loppujen
lopuks tulee oleen… Mikä se myyntiosuus on ja…
JOHANNES: Meille sil ei oo mitän välii mihin hintaan sitä myydään,
me ei haluta siitä mitään…
SUVI: Niin niin mut mulle se vaan näyttää nyt kolmentuhannen
euron kustannukselta… Tällä hetkellä. Käännökset ja kaikki… Ja sit
kun siitä otetaan pois se. Mitä niit on? Tuhat? Eli kolme euroo tulee
kappalehinnaks. Ja sit kun siitä otetaan vielä pois viis sataa ilmaseks.
Niin sit se ei ookkaan enää… Tai ei kaikkee saada omilleen, sitä mä
en tarkota, mut saisko osan ainakin pois.
- - -
JOHANNES: Mitäs Vuoden Graafkko?
KASPER: No perskules! Händerna fulla, men goddag!
JOHANNES: Goddag!
KASPER: Ja fck just ett viktigt uppdrag här av Anssi.
JOHANNES: Sa du ”fttigt uppdrag”?
KASPER: Det kan man kalla det ockå! Jag ska tydligen ta fyra bilder
med denhär. Vill du gå och ta fyra bilder av din penis med denhär?
JOHANNES: Varför int. Jag kan göra det här…
(~3 sekuntia puheensorinaa)
KASPER: Jag har int kollat på tidningen ännu men den är säkert
jätte bra!
JOHANNES: Den är fn. Den är röd och dofar olika från uppslag
till uppslag.
KASPER: Är det ett misstag?
JOHANNES: Nä, den luktar mossa…
KASPER: Luktar den metro nånstans? Det är min favoritlukt. Du har
rätt! Det är olika papper. Host. Jag fck just astma av denhär… Nä,
int fck jag. Dom har drinkarna på fel ställe. Dom borde ju vara nere!
276
JOHANNES: Kanske du gör av med lika många kalorier när du går
uppför trappan som dom du får i dej av drinken…
KASPER: Det är sant. Det är helt okej. Jag menar, jag är ganska häpnad
över dethär uppdraget, jag har aldrig använt en engångskamera.
JOHANNES: Jag har också ett uppdrag. Jag ska intervjua dej för en
utställning om ”graphic design”!
KASPER: Fantastiskt! Jag sa åt Suvi att jag ju borde vara med i den,
men hon sa att jag int får vara med, för jag var med i denhär…
JOHANNES: Nu är du med!
KASPER: Nu? Aha! In your face, Suvi! Let’s show her who’s the boss.
JOHANNES: Du är också med i… Janine sa att du var med och välja…
Hon sa int vem det blev och det ska int du heller avslöja!
KASPER: Men jag kan säga!
JOHANNES: Kan du det?
KASPER: Jag får inte, men…
JOHANNES: Då ska du int säga…
KASPER: Jag tyckte vi var väldigt liksom, vi var int alls överens…
Eller, jag vet ju inte hur det är. Kanske det är så varje år… Men jag var
lite… Besviken. Folk drog i olika riktningar. Det var int alls enkelt.
Så det var liksom buller i fera olika…
JOHANNES: Det är ju överhuvudtage bara politik!
KASPER: Jo! Och det är ju ingen skillnad. Liksom, vem bryr sig.
(naurua)
JOHANNES: Ja, säg nu, vad har du haf för glädje av dethär? Har du
sålt många skjortor med texten ”Vuoden Graafkko”?
KASPER: En. På riktigt. En. Vi har nog sållt en massa andra. Det har
varit helt okej. Men det enda som har hänt liksom på riktigt är att folk
ringer och frågar om jag vill komma nånstans o prata.
JOHANNES: Det är väl roligt?
KASPER: Det är helt okej. Det är ju ingen guldgruva på det sättet,
men… Det har varit helt skojigt.
JOHANNES: Det är ju lite konstigt också, grafker ska ju inte prata,
grafker ska koncentrera sig på att välja fonter.
KASPER: Ja, precis. Såg du dendär? Var det du som delade dendär,
vad heter det, Bjorn Svensson…
JOHANNES: Jo, jo, jo, den var bra… BS Design…
277
KASPER: BS Grafk… Det var ganska spot on. Den borde nästan vara
med i utställningen!
JOHANNES: Den nämns!
KASPER: Okej, är du liksom kurator på nåt sätt?
JOHANNES: Nej nej, jag har bara utnämnt mej själv till
”designjournalist”…
KASPER: Just det! ”Textdesigner” som Jonde här…
JOHANNES: Just det. Så jag har talat med mänskor, många tycks ha
lite nånslags ångest, eller int vet jag, kanske det bara är jag…
KASPER: Jaha… Jag har bara ångest för att mänskor drar i så olika
riktningar. Eller det är ingen ångest. Jag känner bara att Grafa som
förening kanske inte representerar det jag tycker att dom skulle
kunna…
JOHANNES: Nå vad tycker du att en ”grafker” är, eller borde vara?
KASPER: Jag tycker att efersom dom får vara lite vad dom själva
vill… Så tycker jag att Grafa representerar en ganska så smal slice
av vad dom kunde… För jag var ju sådär att Vilunki borde bli vald.
Han har ju hållit på i tiotals år. Han har sin egen stil. Och alla andra
bara skratta… ”Yeah, right!”
JOHANNES: Han är liksom int grafker tillräckligt?
KASPER: Nä, han är int! För att… Eller varför sku han int vara? Klart
han är! Men därför att han spelar lite gitarr ibland, eller vad han nu
håller på med.
JOHANNES: Jag o Vilunki planderade i ett skede att göra en nätsida
med bara en röstningsknapp, ”Kumpi on huonompi: Flow vai Kuudes
Aisti?”… Nåja, i varjefall… Men det handlar jätte mycket om en såndär
identitetsfråga, och det hänger mycket ihop med att man gått en viss
skola, eller man har en viss sorts ”yrkesstolthet”, ett konstigt litet
teamspelande, som går ut på att frysa ut vissa som inte passar in…
KASPER: Och kanske nån som typ inte gått nån skola alls. Särskillt
om dom inte har tillräckligt dåligt samvete för det… Men alltså, man
får ju vara Bjorn Svensson också! Och det är ju roligt för det är sant!
För att det fnns så mycket såna, typ som han är… Men, ja. Nä. Jag
hoppas att denhär utställningen… Eller det är ju ingen skillnad om
den refekterar det, men det sku ju vara roligt. Om vi sku ha Vilunki
med här. Det ska du väl ha? Eller? Kanske? Du behöver int…
JOHANNES: Mm… Deadline…
KASPER: Du har ganska mycket att göra då med andra ord?
278
JOHANNES: Boken borde gå i tryck på måndag eller tisdag, så den
borde vara klar för korrekturläsning typ imorgon.
KASPER: Ja ja. Nå, du har hållit på med sånt där…
JOHANNES: Jo, nä, jag sku gärna göra något annat också än bara
layout…
KASPER: Men det var det konstigaste när vi hade denhär Vuoden
Graafkko grejen, och så kollade vi på nån… Det var int dom som
blev valda, men typ nåns portfolio, och så tyckte jag att dom var helt
värdelösa efersom det var bara sådär, om dom hade gjort nån grej,
så stod det bara typ ”hissi” men nån viss font. Och det borde ju inte
vara det, att man väljer just en font, eller… Men så var dom alla att
”Klart det är!” Vad är det liksom? ”Sitä se on!”
(hekotusta)
JOHANNES: Du är ju lite ett undantag, du blev ju vald ganska rakt
ut sagt för dina bloggar och…
KASPER: Det var mina kompisar! Som alla andra också. Men var inte
liksom Sanna där och valde förra året? Det är ju så det fungerar…
JOHANNES: Att vara ”innehållsinriktad”, kanske det är liksom en
annan linje…
KASPER: Men det ska man ju vara! Det var vad dom lärde i skolan åt
mej åtminstone. Jag vet inte vad dom gör i Taikken. I min skola var
dom sådär ”ni ska int jobba på nån reklambyrå, ni ska ha innehåll i
vad ni gör”… Det är inte så stor skillnad hur det ser ut. Det är bara
så jag har blivit lärd.
JOHANNES: Alltså vilken skola var det?
KASPER: Camberwell… College of Arts. I London.
JOHANNES: Det är nog helt annat på Taik. Kan det hänga ihop med
att det fnns ett visst sug, en industri som kräver att ett visst antal
nyutskrivna grafker dras in i reklamvärlden…
MARTTA: Moi.
KASPER: Mul on tärkee tehtävä. Mun pitää ottaa neljä kuvaa,
kuulemma.
JOHANNES: Ota neljä samanlaista kuvaa!
KASPER: Ahaa! Kaks stereokuvaa.
(~3 sekuntia puheensorinaa)
KASPER: Nämen jo. Så tycker jag att det fungerar. Men jag har nu
varit på en reklambyrå, vi ska göra något… Dom var sådär ”gör vad
du vill, gör något såntdär som du brukar, vi vill int ge dej för mycket
279
råd”… Det är ju också lite för stort på något sätt, för brett… Hur ska
jag tackla nåt sånt? Moi! Terve!
ANSSI: Mä organisoin noita kameroita, niin tota tiiäksä siitä?
KASPER: Neljä kuvaa!
ANSSI: Joo. Mä en Liisalle sanonut, mut sä ilmeisesti saat siis tota
nappia painamalla, sä saat ton fässin..
KASPER: Joo, kyllä! Se on tota… Kellarissa kun ollaan, eihän se
haittaa. Mun pitäis varmaan kans ottaa ne kuvat jossain vaiheessa.
Haluutsä pitää sun sormee sun niinku… Från gylfen ut…
JOHANNES: Jess…
KASPER: Nå det här är ju roligt.
MARTTA: Tästä tilanteesta sais kans hauskan.
- - -
JOHANNES: Kan vi se på den tillsammans?
KASPER: Det är klart vi kan se på den tillsammans! Okej, deconstruc-
tion. Mycket tomma sidor. Men så måst det ju bli om man ska fylla
ut en tjock tidning…
JOHANNES: Man behöver ju inte alltid säga nånting.
KASPER: Nä, vad fan!
JOHANNES: Henne såg jag här…
KASPER: Okej, är det hon… Vad heter hon?
JOHANNES: Honom såg jag också. Vad har dom gemensamt? Jaha,
jaha…
KASPER: Vem är dethär?
JOHANNES: Nelli Palomäki. Hon är Finlands bästa fotograf. Men
hon har knappast själv tagit bilden på sig själv…
KASPER: Tätä kai pitäis lukea vähän että pääsis perille… Mä oon nyt
tällanen tosi pinnallinen kun mä vaan selainen enkä istu lukemaan.
ANTTI UOTILA: Vuoden Pinnallisin Graafkko.
KASPER: Tässä on joku liite.
JOHANNES: Kato, mustaa mustalla. Vähän niinku Metallican ”Black”
-albumin kannessa oli se käärme…
KASPER: Kyllä. Mm… Ihan törkeen hyvän näköinen!
JOHANNES: Ja puhekuplia! Oho, tissit!
KASPER: Infografikkarinnat.
ANTTI: Onks noi silikonit?
280
(hekotusta)
KASPER: Nyt löytyy. Löytyy kiinnostavaa…
NAISEN ÄÄNI: Heti kiinnostaa vaikka on vaan piirroksena…
JOHANNES: Mulla on kotona sellanen lehti missä on valokuvia…
KASPER: Tää just uudisti. Mul tulee mieleen…
ANTTI: Face…
KASPER: Joo, Face...
JOHANNES: Mikä?
ANTTI: Tää Face-magazine…
KASPER: Käyttiks ne stensiliä kans? Neville Brody? Ei? Oliks siitäkin
puhetta, että joku herättäis sen henkiin?
- - -
JOHANNES: Okay, we got six seconds of that conversation.
PEKKA: Noniin. Tat’s enough!
KEVIN: So you can use your memory and misquote him totally, or
just quote me.
JOHANNES: Yeah.
KEVIN: Like, whatever.
JOHANNES: Joo, ei meidän tarvii toistaa noita. Sul on selkeesti
sellanen filis että sun duunissa on järkee ja vaikka sitä on ihan liikaa
niin se on yleensä ihan hauskaa…
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
PEKKA: En mä tiiä. Siis joo… Se on kivaa. Siis… Niin, miten se nyt sit
on. Onhan se kivaa jos tekee esimerkiks… Tää on silleen valitettavan
hyvä esimerkki. Ei haluis tiedätsä markkinoida jotain omii uusia
töitä. Mutta kun tol lehdel on tavallaan tarkotus. Jonka *lisäks* se on
sit omast sydänverest, niin sit se on silleen… Siin on vähän niinku
kaks samassa… Mut kyllähän sekin on tärkeetä että joku tekee hyvin
”työt”… Siis jos joku tilaa jotain. Kyllähän sekin. Onhan se tärkeetä
että joku tekee sen hyvin. Ja sit jos on niin vammanen ettei voi tehdä
huonosti omasta mielestään niin sitä vahingossa auttaa muitakin
ihmisii siinä samalla.
JOHANNES: Kyl mä oon huomannut että mä saan tyydytystä perfek-
tionismista… Välil ehkä ihan väärissäkin yhteyksissä rupee hinkkaa
liikaa… Mut jos siin yhdistyy se että sil duunil on joku tarkotus ja
sitä tekee kiinnostavien ihmisten kaa… En mä tiiä. Harmittaaks sua
mikään? Voidaaks puhua siitä?
281
PEKKA: Missä?
JOHANNES: Elämässä? Duunissa? Eiks se o sama?
(naurua)
JOHANNES: Tuntuuks sust joskus että työ syö sut kokonaan?
PEKKA: Joo!
JOHANNES: Että sä oot kokonaan yhtä kuin sun työ?
PEKKA: Joo. Tai en mä silleen oo, mutta kyllähän se syö. Se syö tosi
monta prossaa siitä… Kyl mä yritän nykyään tehä kaikkee muutakin…
Mut jotenkin sitä aina päätyy tekemään. Tai siis, kyl se niinku syö, ja
sekin on ihan ookoo. Mut siinä vaiheessahan se on ikään kuin taidetta,
tekemisen muoto, mut ei se ite tekeminen sit ikinä oo taidetta… Jotain
Taikkilapsia kävi tuol meidän toimistol viime viikolla, niin kyl mä
olin aika silleen samaa mieltä ku ennenki että…
(tuulenpuuska)
JOHANNES: Oho! Varokaa!
PEKKA: Vau, hienosti sateenvarjot!
MARTTI: Nähdään!
PEKKA: Nähdään taas!
(naurua)
JENNA: Hei!
PEKKA: Niin silleen, ei tää työ oo kuitenkaan ikinä taidetta, se on
aina ikäänkuin komissio.
JOHANNES: Mua on ehkä harmittanut, tai on kestänyt vaan vitun
kauan huomata että tää työ ei voi täysin täyttää jotain haavetta itsen-
sätoteuttamisesta… Mut se mitä päätyy tekemään on ”tätä”.
PEKKA: Niin niin! No sepä just.
JOHANNES: Mut sitä yrittää silti luovia ittelleen sellasen tilan missä
saa tehä jotain…
PEKKA: En mä tiiä, kyl mä dikkaan tavallaan siitä ”ongelmanratkai-
susta”… Jotenkin siit löytää, tietsä, jotenkin on niin silleen optimisti
että näkee kaikessa jotain hyvää. Tai että miten sen vois tehdä jotenki.
JOHANNES: Ja onhan se varmaan tosi sosiaalista, tai teillä on
kuitenkin ollu…
PEKKA: Ei se o sosiaalista.
JOHANNES: Ottehan te haalineet ympärillenne ison porukan, Kasino
lehtee tekemässä…
282
PEKKA: Se on tavallaan sellast vahingon kautta tullutta. Sitä vaan
on tekemisissä ihmisten kaa keiden kaa on tekemisissä. On se silleen
hienoo nykyään jos kelaa, tossa just Jonden kaa oli prosessi sellanen
että ei me niinku puhutta mitään! Oltiin silleen vaan (näpsäyttää
sormiaan).
JOHANNES: Joo!
PEKKA: Silleen, vittu! Tai kädet menee silleen ristii vaan… Niinku
että ei siin puhuta mitään. Koska kumpikin tietää kokoajan mis
mennään. Ja sit se on silleen yhteinen timantti jota hiotaan. Tai se
ei oo just sellast ”no mitä, pannaaks toi vai toi”… Ei se tavallaan
oo sosiaalista. Se on samaan aikaan tosi surullista, että on sellanen
”tekninen kone”… Sit heitellään femmoja jossain julkkareissa. Tai
tosi harvoin ihmisten kaa on silleen oikee ihmissuhde siinä. Ehkä
se myös suojelee. Ehkä me ollaan vaan silleen kolleegoja. Tietenkin
ne on sun parhaita kavereita, mut tavallaan kolleegoita ensisijaisesti.
JOHANNES: Tuntuuks sit siltä että ei saa näyttä jotain omaa heik-
koutta koska pitää ylläpitää jotain luottamusta myös kolleegojen
silmissä, että pystyy kaikkeen?
PEKKA: Ei. Vaan se on enemmän silleen että ”mä tiedän että toi tekee
ton, toi tekee ton”. Kaikki tekee omaa.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
PEKKA: En mä tiiä. Mistä me oikeen puhutaan?
(naurua)
JOHANNES: Hmm… Aa… En mä oikeen tiiä… Jotenkin tota…
Mullakin alkaa olla jotenki pankki tyhjä.
(hekotusta)
PEKKA: Kyl mä ymmärrän. Ei se mitään! Ei se mitään. Niinhän se
usein on!
(~2 sekuntia hiljaisuutta)
PEKKA: Tää on tällast ihme venkulointia. Tavallaan tiimityötä.
JOHANNES: Niin.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mua on ehkä viime aikoina mietityttänyt kelle mä teen
mitä mä teen. Että toisaalta on tietty jotkut perusduunit, mut sit on
sellasia asioita, mitä tekee jotenkin omalle ”viiteryhmälle”, yrittää
kommunikoida jotenkin ”skenen” kanssa, mut ne ei silleen…
PEKKA: Niin… Mä en ehkä kelaa tolleen! Tai mä kelaan silleen että
sen kuitenkin tekee loppujen lopuks silleen ku haluis ite tehä. Se
283
on niinku se kaiken tyydytyksen lähde. Ei mua *oikeesti* kiinnosta
yhtään mitä te ootte mieltä tästäkään pamfetista. Se on enemmän,
jos on ite tyytyväinen. En oo nyt kattonut. Mut parhaimmillaanhan
se on silleen et pääsee vaan toteuttamaan sellasta jotain… Että ”mun
mielestä tää on näin”. Siitä saa jopa nautintoa että jonkun mielestä
se ei oo sitä…
JOHANNES: Mä kysyin joskus Katarina Lambergilta ”oliks se yhek-
sänkyt vai yheksänkytviis prossaa se kavennettu Times New Roman
siin leipiksessä”. Ja se oli silleen ”huomasitsä?”
(hekotusta)
JOHANNES: Ja mun mielestä siin on jotain tosi hienoo että käyttää
tota sellasena itseilmaisun tilana…
PEKKA: Tavallaan. Jotain tollasta. Siin on sellasta sairasta… Jos sä oot
silleen perfektionisti niin se on sellast ihme dogman metsästämistä
aina kaikessa. Kylhän sitä sit kans vuosien varrella oppinut että joku…
Siellä on vahingossa jotain. Eikä kukaan sitä huomaa. Se voi jopa
vahingossa olla silleen että niin se vaan kuuluu olla. Silleen se on
sellasta ihme taidepaskaa, että yhtäkkii se sääntö ei pädekään.
JOHANNES: Mä haluisin kyl ite päästä eroon siit perfektionismistä…
PEKKA: Ei me ikinä päästä eroon…
JOHANNES: Tuntuu että on tullut puristetuks jonkun tuubin läpi,
mikä on opettanut mut tähän, mut nyt mun pitäis oppii siitä myös
pois… Että se on se seuraava taso, mihin pitää pyrkii, jotta kehittyis.
Koulu on antanu meille tietyt työkalut, mut ne kans vaikeuttaa
loppuelämää jos jämähätää niihin…
PEKKA: Niin ehkä. Ehkä just noin. Koska vois tavallaan tehdä
helpommalla paremmin… Mä oon aika silleen intuition kannalla
nykyään, mut sekin on vähän ansa, koska…
PEKKA: Adiöö!
MIES: Tossa, se on pyörän pakkarilla, säänkestävä, elävä todiste siitä…
PEKKA: Kyl se joku kolme millii [sadetta] ainakin kestää, ehkä.
MIES: Vähän mennyt kuprulle kyl.
PEKKA: Mut hei, me voidaan tehdä sille jotain…
MIES: Pieni kosteus taitaa koskee vähän kaikkii meitä.
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Ei mun tarvii sua enää pidätellä, sul on bailut, synttärit
ja kaikki tossa.
PEKKA: En mä mitää bailuja… Mä oon silleen ihan loppu…
284
JOHANNES: No mut kiitos!
PEKKA: Toivottavasti tästä oli jotain iloo… En mä tiedä.
JOHANNES: Oli oli! Mä halusin sun nimen tohon mukaan, heh.
PEKKA: Niin, no siis. Mikä sen? Se on se joku Designmuseon?
JOHANNES: Joo, se on se graafsen suunnittelun näyttely… Siinähän
se Suvi just…
SUVI: Moi!
PEKKA: Hienoo että semmosia tehdään!
JOHANNES: Ehkä mä yritän tos kartottaa kaikkee mikä tavallisesti
jää keskustelun ulkopuolelle…
LAURI: Onnea kauniista lapsesta!
PEKKA: Kiitos!
LAURI: Ilta loppuu omalta osaltani…
PEKKA: Ei muuta kuin ens kertaan. Tuleehan näitä!
LAURI: Katilla on perjantaina läksiäiset…
PEKKA: Aijaa! Mut mä oon ehkä silleen, niin dead… Katotaan.
LAURI: Toivotaan parasta.
JOHANNES: Sä tarviit lepoo ton synnytyksen jälkeen…
PEKKA: Niin no en mä tiiä.
JOHANNES: Isyysvapaata.
LAURI: Et sä meinaa, jos sä oot just lapsen päästänyt rännistä ulos
niin…
(hekotusta)
PEKKA: Niin. Niin-niin. Niin.
(~4 sekuntia hiljaisuutta)
LAURI: Knotan on tuolla… Ootteko lähös kalaan?
PEKKA: Ei me ehitä kun se lähtee huomen himaan.
LAURI: Sellast se on…
PEKKA: Mut ihmiset kaikki! Te, me… Tehdään vähemmän!
LAURI: Mut parempaa.
PEKKA: Vähemmäl parempaa! Harvemmin vähemmän parempaa…
Mut nimenomaan vähemmän!
285
19.
Keskiviikkona klo ~21.30, Helsinki Design Weekin Pecha Kucha
-tapahtumassa Savoy teatterissa. Tilaisuuden juonsi Helsinki Design
Weekin johtaja Kari Korkman.
KARI: Before the break, we still have time for one speech, one presen-
tation. Tis is a multidisciplinary Pecha Kucha, and that’s what we
want to serve you. People from diferent felds and disciplines. Now
we will go to the core of design, we go to graphic design. One of the
founders of Toimisto, T.S.T.O., graphic designer Johannes Ekholm.
Te stage is yours!
(applause)
JOHANNES: Hello. Tsup tsup. Can you hear me? Yep. I’m not going
to talk about design, I’m going to talk about self as enterprise and
virtual representation. Now I’m taking a picture of you and posting
it on Instagram… And these are tweets I’ve been posting during the
last month. Tis is my frst ofcial tweet: ”Small groups of people
going to special occasions matching their clothing like RGB or CMYK
or Bauhaus”. Tis is something I saw on the way to Flow Festival
this summer. Suprising enough I found also myself dressed all in
dark green, like one of the Teletubbies there, and found a friend
all dressed in brownish yellow… My next tweet here is: ”dreamt i
was rollerblading and it was much more fun than skateboarding.
palimpsest of identity categories peeling of obviously”. Palimpsest
was the word I learned that day and wanted to use in a sentence.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: It means that there are layers… Next: ”’Daddy sang bass,
Mama sang tenor…’ Repeating perpetually.” Tat’s a horrible song
by Johnny Cash. Family three there. Seems like an idea of ”vertical
identity”, I guess. Something I want to just leave behind me… Like
the whole platonic ideal of matching opposites…
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”Not shure if I would prefer a shirt saying Limited
or Unlimited”. I saw a guy on the train station with a shirt saying
”Unlimited”, or was it ”Limited”, not sure, but on the background
there’s now a picture of 2 Unlimited, and I wonder if you can be too
unlimited, really… Freedom…
286
(naurua)
JOHANNES: Perhaps it’s called schitzofrenia… Hmm. ”I hate
LinkedIn why the fuck did I sign up in the frst place”
(naurua)
JOHANNES: I get a ton of these, what are they called, people ”endorse”
me for stuf I’m not really good at. What is it good for? Does it add
value to me as an enterprise? Maybe… I don’t see my self becoming
one of the dudes on that picture though.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”Everything I know I’ve learned from blogs”. Tere
was actually this interesting project on the internet just a few days
ago, I guess it’s still there, about someone making a bunch of total
lorem ipsum bullshit posters and posted them on Behance, and the
design hungry community immediately stared sharing and liking
them as if they were ”real” design artefacts. Tis is what design is
mostly about nowadays. Mm… ”Making the efort of pressing shif
to cancel automatic capital letter in beginning of sentence to seem
more efortless”. I think efortlessness is something really difcult to
achieve, like the wonderful commersial there on the background. It
looks perfect to me.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”I love my friends, no irony”. Uh, this is true. And still
I fnd it hard to say, because I belong to the generation of swag and
yolo. Yolo being the douchebag version of ”carpe diem”.
(naurua)
JOHANNES: ”Listening to recordings of my own voice makes me want
to cut my throat”. And the image is about awkwardness visualized.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: Afer that I tweeted: ”I guess Drake would be the kind
of friend to say don’t worry everybody feel their voice sounds stupid
on tape”. You know Drake? No? Ok, this is Radiohead: ”I don’t care
if it hurts / I want to have control / I want a perfect body / I want a
perfect selfe”. Tis is obviously wrong and my new friend Jesse Darling
helpfully corrected me that it’s supposed to be ”I want a perfect selfe
/ I want a perfect soul”, because what do you need a body for if you
have a selfe.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”Twitter brings out in me a pubescent sentimentality i
cannot handle, or am not ready to handle, or have to learn to master”.
287
Like, putting up things about your self on the internet makes you
vulnerable because what you are doing is you are commodifying
your intimacy… ”Twitter is like me reminding myself to tell myself
how i think i am supposed to feel about knowing other people can
hear me think about it.”
(naurua, taputusta)
JOHANNES: Tat’s how I feel about it, I guess… Hmm… ”Faust
made a pact with the devil to get unlimited knowledge and worldly
pleasures if he quit Instagram”.
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: But then on second thought I corrected myself. ”Maybe
i got it all wrong, Faust got unlimited pleasures from social media by
giving up the notion of ’soul’..
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: Hmm… ”Oh lord give me the gifs of freestyle rap
and fgure skating damn it” Tese are the two things I would like to
learn the most but are really hard, I’ve tried. Body movement. And
improvization is so much more difcult than putting something up
on Twitter… ”Tis certain urban photographer look; it’s not like ’the
guy with the Canon5D’, but the Canon5D parasiting the trope of
post-punk emo guys..” It’s like the camera is Krang, having a body
around him as a vessel… You know Turtles… Tis is when I was
talking to a girl at a party: ”was thinking dont keep up that hyper
advanced asshole defence system on me i’m not an asshole but couldnt
say it out loud”… Te image is ofcourse Ellen Ripley in an exoskeleton,
holding back the Alien…
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”First like Woody Allen walks in Deconstructing Harry”,
(suhinaa) always when I’m walking alone I try to imitate that. ”Bossy
but out of proportion”
(vaimeaa naurua)
JOHANNES: ”Ten change to Larry David”, it’s a little diferent, still
very relaxed, maybe swinging the hands a little bit… ”Ten switching
back n forth”… Eh. ”’Mom’ is not a ’name’, but a relation. Wonder if
it would have any impact to never teach a kid the word.” Because
”listening to mother of 3 year old being overtly sarcastic when kid
doesn’t understand common sarcasm.” To this my friend Kimmo
Modig replied ”Tat kid’s carreer is over”.
(naurua)
288
JOHANNES: ”Panic every time phone rings, wish everybody would
just tweet if they want to reach me.” True story. Don’t call… It’s anyway
never someone just calling to say ”I love you”… Was that the last one?
No? ”Te Other translates today as Friend” Tis is something I read,
it’s not my own thought. We are like connected ”acquaintances”, our
sociel relations being like a professional network of possible clients
or colleagues… Ah. Tank you!
(naurua, aplodeja ~15 sekuntia)
KARI: Yes. Tank you indeed! Now let’s go for a break and be back
in half an hour or so…
(~15 sekuntia suhinaa, kolinaa, puheensorinaa)
NAISEN ÄÄNI: Moi!
(ei saa selvää)
JOHANNES: Mä oonkin viime aikoina halunnut käyttää kehoani.
Toisin ku Twitteri…
MIEHEN ÄÄNI: Niin niin, mut sehän meni kivasti!
JOHANNES: Jos yleisöllä olis ollut tomaatteja niin ne olis oikeesti
osunu muhun…
(hekotusta)
289
20.
Torstaina aamupäivällä, 19. syyskuuta, Tsto:n toimistolla. Keskusteluun
osallistuivat Antti Uotila ja Inka Järvinen.
(~2 minuuttia 50 sekuntia askelten kopinaa, lasien kilistelyä,
tuhahduksia)
INKA: Ne tulee ne lainaukset laittiaan…
JOHANNES: Joo…
INKA: Luultavasti teipattuina pelkästään kiiltävällä, mikä on ihan
hyvä niin sit ne menee ton kans yhteen…
(~5 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Mun mielestä tää on just jännä kun tosta [kutsusta] toi
menee tekstin päälle, se lisää sellasta jännitystä…
INKA: Voi arvailla… Niin, hei. Me mietittiin, että pitäis olla nyt
jonkin näköinen kaavio, että miten nää liittyy, koska toisaalta tunttuu
että *tää* konsepti, se että ”demystifoidaan graafnen suunnittelu”,
se toistuu tos kutsussa, mut sit osa niistä teksteissä, ne on niinku
jotain enemmän sun omaa terapiakeskustelua… Niin että miten ne
sais tavallaan järkeistettyä, että mikä liittyy mihinkin. Koska tosi
monessa niis keskusteluissa on hirveen negatiivinen, niinku, sävy.
Tai jotenkin sellanen, niinku, miten sen nyt sanois, tai tavallaan tää
olis kuitenkin sellanen, että pysyis siinä ”demystifoinnissa”. Miten
sais sen ilmeen, kun tavallaan se kirja on tosi mielenkiintonen *itse-
näinen teos*, mut mä en tiiä liittyyks se millään tavalla enää niinku
tähän… Tähän meidän ilmeeseen ja ideaan. Tai miten sais ne tiedäksä
jaoteltuu silleen että ne tukis toisiaan, mutta ei silleen söis toisiaan?
Että pystyiskö jonku sellasen kaavion… Kuitenkin ne lainaukset tulee
niistä teksteistä, mut siiten… Tavallaan, miten me, jos meidän pitäis
tiivistää tää, niin miten sen sais tehtyy…
(~2 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: No kylhän niillä lainauksilla, niistä voi valita niin että
niissä on tietty ”tone of voice”… Tietty johdonmukaisuus.
ANTTI: Tai ehkä se on sillai että…
JOHANNES: Tai mä en ihan ymmärrä tota kysymystä…
ANTTI: Tai siinä niinku, jos ne tekstit, kun nyt eilen luki niitä silleen
kokonaan, niin sitten niistä vois ajatella silleen omana kokonaisuutena,
290
teoksena, niin siitä tulee vähän semmonen, se on niinku sun, tavallaan
henkilökohtainen semmonen ”identiteettikriisi” niinku just, että
”työntekijänä”, mikä se varmaan niinku onkin?
JOHANNES: Joo, ihan täysin!
ANTTI: Niin sit tavallaan se, että ei se ilme oo pelkästää se, että se
ilme, sen juttu ei olis se pelkkä identiteettikriisi, että se olis myös sitä
sellasta niinku, tai että se olis sitä mitä me puhuttiin, enemmän sitä
demystifointia, että se on ihan niinku silleen ”paljas ja riisuttu”, että
miten sitä sais silleen, tossahan toi toimii tosi hyvin, just toi kutsujuttu
noiden tekstien kanssa, mut sitten, ku siellä pitää näyttelyssä avata
sitä että mistä tossa ilmeessä on kyse… Niin sit, tavallaan, jos se
kirja, jos se olis vaan kaikki noi tekstit… Sun terapiakeskustelut,
kaikki, niin sitten, tietysti ne ekat keskustelut avaa sitä, mut sit se ehkä
sen jälkeen… No kyllähän siellä on sen jälkeenkin niitä just kohtia,
jotka avaa, mut sit ettei siitä välity sellanen liian semmonen jotenkin
nihilistinen, että ”onks tässä enää mitään järkeä”…
JOHANNES: Mä en suoraan sanottuna nää tossa mitään nihilististä.
Ehkä jos sen lukee vaan, tai jos sen lukee kokonaan, tai huolelli-
semmin, niin siinä näkyy tosi selkeesti semmonen kehityskaari…
Se lähtee ikäänkuin ”kriisiyttämisestä” tai asioiden kyseenalaistami-
sesta, mut mun mielestä se kyl ehdottomasti yltää sen yli sellaseen
positiiviseen…
INKA: Niin. Ehkä. Mul tuli sellanen olo että ne graafsen suunnittelun
keskustelut on tietyl taval ehkä päälleliimattuja, että siellä on niin
paljon, että se mielenkiintonen keskustelu on sun sisäistä, tai tiedätsä
sellasta niinku dialogia, vaikka Kimmo Modigin Antagon-projektista,
tai jotain muuten sellasta, vähän muuta kuin graafsta suunnittelua,
ja mun mielestä se toimii, tavallaan itsenäisenä teoksena tosi hyvin,
ja se on mielenkiintoista, mut jotenkin ehkä sitä ei pysty sekottaa
tohon ilmeeseen, koska…
JOHANNES: Joo, oikei. Ehkä mä alan hahmottaa. Mut ei sitä mun
mielestä tarviikaan sekottaa siihen. Tai en mä edes nää miten se
oikeestaan sekottuis siihen ilmeeseen, muuta kuin just sillä tasolla
että tos ilmeessä voi vapaasti käyttää tota matskua, noita keskusteluja
joita ollaan käyty…
INKA: Mm…
ANTTI: Mm…
JOHANNES: Ja ei siin tarvii siinä kontekstissa ottaa sisään mitään
Antagonia tai mitään… Vaan se mikä tulee sinne kirjamuotoon, se
on vaan silleen… Tai siis onhan se muuttunut tos matkan varrella
291
tosi paljon, koska mä oon halunnut pitää sen avoinna että mihin tällä
oikeen pyritään… Ja mä oon ehkä antanut vaan intuition viedä, ja
miten se toimii nyt on tavallaan, että siinä on lähtölaukauksena nää
meidän keskustelut, jotka on niinku avannut sen pelin, asettanut
tiettyjä kysymyksiä, ja sit se on vaan kasvanut hallitsemattomasti joka
suuntaan, koska musta on tuntunut että ei vaan oo mitään yksiselit-
teisiä vastauksia, vaan nää kaikki asiat täs ”designkentällä” on niin
sidoksissa toisiinsa… Tai jos me halutaan vaik väittää että graafsella
suunnittelulla voidaan osallistua ”yhteiskunnalliseen keskusteluun”
niin se ei tapahdu pelkillä symboleilla tai väreillä, pitää myös kysyä
mikä tää ”yhteiskunta” on, mitä on ”keskustelu”? Nyt mul on tossa
vielä työn alla pari sellasta ”asiallisempaa” tekstiä, mut tossa mun
mielestä… Ton ehkä ainoo silleen ”arvo” on sellanen tulkinnalle vapaa
virta, mistä jokainen voi poimii mitä lystää… Ja että mä oon halunnut
vaik puhuu Elmerin kanssa, koska Elmeri on toisaalta silleen herkkä
ja taiteellinen, mut työskentelee mainostoimistossa missä pitää olla
kova jätkä ja tehokas, ja miten se ite käsittelee sitä ristiriitaa, tai nää
tuntuu vaan silleen tietyllä tavalla tosi yleismaailmallisilta asioilta…
ANTTI: Mut noi on sellasii, että niitä olis varmaan hyvä siinä tekstissä
avata, että mitä tää tyyppi on silleen että kulloinkin puhutaan, että
mikä tyyppi se on…
JOHANNES: Joo!
ANTTI: Just jos maallikko lukee sitä niin se ei yhtään tiiä kuka tää
Elmeri on… Mut sitä ehkä, että olisko se, tavallaan miettiä sitä että,
miten, ja tavallaan ehkä jossain näyttelyn ilmotuksessa tai lehdessä
pitää silleen avata että mistä tässä, niinku, näyttelyilmeessä, miks on
tehty tämmönen näyttelyilme… Niin se että saatais se niinku selkeeks,
miks me ollaan tehty tämmönen, ja miten ne kaikki keskustelut, ja
onks se sit se kirja, niin pitäiskö se, koska se kuitenkin niin vahvasti
just niinku suhun henkilöityy, että olisko se kirja silleen, että se olis
sun tavallaan kirja… Ja sit se ilme pohjautuu osin otoksiin siitä?
JOHANNES: Joo.
ANTTI: Niin jotain tollasta. Tavallaan että missä mikäkin juttu on,
että saadaan selkeeksi…
INKA: Vois tehdä sellasen kaavion!
ANTTI: Niin saadaan selkeeks itellemme se, että tää on tää meidän
ilme ja täs on nää teesit, ja nää tekstit kirjasta liittyy tähän ilmeeseen,
että vähän selkeytetään tätä.
JOHANNES: Joo. Kuulostaa ihan järkevältä.
292
INKA: Niin. Ja nyt Suvi sano että ne voi ottaa sit siitä kirjasta
pienemmän määrän koska se on tavallaan niin kaukana siitä ”graaf-
sesta suunnittelusta”, kun se kans näki että se on enemmän ”itsenäinen
teos”… Sitä ei niinku jaeta siellä ilmaseks…
ANTTI: Että se ei oo niinku ”näyttelykatalogi”!
JOHANNES: Niin, totta, toi on ollut vielä silleen epäselvää…
INKA: Ku se just luuli ehkä että se enemmän avais niinku graafsta
suunnittelua…
JOHANNES: Mitä se kyl mun mielestä tekee…
INKA: Mut sit ei ehkä tee sitä tarpeeks, että jos ajattelee sitä niinku
museokatalogina, sithän siellä pitäs käydä tietsä jututtaa kaikkii silleen,
Wekligin Anssia, joka on taas täysin erityyppinen lähestymistapa.
Että siitä puuttuu sellanen ehkä innostunut ja rakentava keskustelu
tulevaisuudesta, ku tossa ehkä pikkasen etitään vaan pakokeinoja vaan
ennemminkin, ja sit kun se on sellanen niin synkkä ja negatiivinen,
siis kärjistettynä, se yleisfilis… Koska sit kuitenkaan, se identifoituu
vaan suhun, ja ehkä niihin ihmisiin, niin sitten jotenkin… Taval-
laan jos sais sen rakenteen, että… Koska mäkään en haluis julistaa
asiakkaalle että mä en haluu tehä graafsta suunnittelua koska koko
Tsto vihaa graafsta suunnittelua. Vaan tavallaan, niinku, mikä se oli
se alkuperäinen idea, että… Se toimii täs tosi hyvin, että miten me
saadan nyt selitettyy ne, ja sitten että ne palikat löytää paikkansa, ja
osataan selittää ne. Musta tuntuu että me tavallaan hamotetaan nyt
ne, mutta Suvikaan ei ihan tajuu niitä…
ANTTI: Ja sit jos meiltä kysytään niin meidänkin on vaikee sanoo
sitä silleen suoraan auki, että mistä tässä nyt on kyse.
INKA: Muuta kuin että ”demystifoidaan graafnen suunnittelu”…
Joka toimii tässä. Mut että miten me sit voidaan tuoda sitä niinku…
ANTTI: Niin, mun mielestä se on tosi hyvä, niinku että siinä on
tota ”sisältöö”, niinku… Että siinä on pakko olla, että se, kaikki noi
sun nauhottamat keskustelut ja mitä sä oot käyny haastattelemassa,
että kyl niiden niinku pitää olla siinä mukana, mut just että miten
sitä jotenkin vois silleen jaotella. Mulle se, mä nään sen just että se
on semmonen, jos sä kävit eilen sitä Juha Siltalaa haastattelemassa,
että miks ihmiset ei viihdy työssään, ja se että se on just se, ja se on
sellanen ”graafkon identiteettikriisi”… Mut sit taas se ei ehkä oo hyvä
että se koko ilme on ”graafkon identiteettikriisi”… Tai emmä tiiä…
JOHANNES: No, mä jututin myös Pekka Toivosta joka tuntu olevan
ihan tyytyväinen työhönsä… Tai mitä me puhuttiin Teemun tai Villen
kaa niin ne on erilaisia keinoja elää täs tilanteessa, ja en mä tiedä sit…
293
Mä en vaan nää tota mitenkään negatiivisena. Mun mielestä toi ei
teoksena tuomitse ketään. Siin on paljon ajatuksia, ja jokainen lukija
voi ite päättää miten suhtautua niihin.
INKA: Niin, siis mun mielestä siin ei tavallaan oo mitään *toivoo*…
ANTTI: Paitsi kyl siin sit. On siin niinku joissain, sitä toivoo, jos sitä
jaksaa lukee pidempään, jossain, esimerkiks just siin terapiassakin
mä huomasin…
INKA: Mä en oo lukenut sitä terapia…
ANTTI: Ku sä oot ite puhunut että sä haluut pois tästä ammatista
mut sit siellä olikin jotain että sä ootkin nyt alkanut miettiä jos tästä
vielä *sittenkin löytyis* jotain… Oli siellä semmonen toivon kipinä…
JOHANNES: Kyl mä…
INKA: Eiku mun ongelma on ehkä siis se, että musta tuntuu että
ne graafset, että se on tosi mielenkiintoinen, niinku ne keskustelut,
mut ne graafset jutut on niin päälleliimattuja juttuja siihen, että niitä
on tuotu mukaan vaan sen takii, että kun tän nyt piti liittyy tähän
näyttelyyn…
JOHANNES: Mm…
INKA: Tai olisko se niinku vahvempi ilman niitä graafsen suun-
nittelun keskusteluja? Tai liittyyks ne keskustelut *millään* tavalla
toisiinsa, että onks ne niinku, tai saatsä kiinni siitä mitä mä niinku
ajan takaa?
JOHANNES: Pjooo…
INKA: Mut sä oot ainoo jolla on se koko kokonaisuus, että mitä niistä
tulee, päässä, että tietenkin sit kun on lukenut vaan osan.
JOHANNES: Mä oon ehkä ite visualisoinu sen ittelleni silleen että
se on lähteny tosi pienestä, niinku tohon toimeksantoon liittyvästä
tuokiokuvasta, ja sit se on lähteny silleen spiraalina laajenemaan.
Ja koska ei oo mitään sellasta ”noumenaalista” asiaa ku ”graafnen
suunnittelu”, sellasta jotain ”asiaa itsessään” vaan on vaan niinku
keskenään verkottuneita käytäntöjä ja odotuksia, ja identiteettikysyms
on siihen niin vahavasti kytketty, niin näistä asioista ei vaan voi puhua
mitenkään ymmärrettävällä tavalla jos keskittyy vaan johonkin yhteen
pieneen pisteeseen… Niin tää on vaan silleen tosi perusasioiden
äärellä olemista, jotenkin mun mielestä just nimenomaan tätä ”demys-
tifointia”… Ja koska nää on vaan eri ihmisten omia mielipiteitä, niin ei
oo mitään syytä lukea niitä jonain totuuksien laukomisena, ja jotenki
se monipuolisuus just tuo siihen sen, että noita eri näkökulmia voi
ymmärtää vasta suhteessa toisiinsa. Mun mielestä jos tota lähtee
lukemaan, toi kirja pitää ehdottomasti lukee kokonaan, mut sillä ei
294
oo oikeestaan mitään väliä mistä kappaleesta sen alottaa, koska ne
eri keskustelut kommunikoi keskenään tosi abstraktilla ja jännällä
tavalla… Mut mikään keskustelu ei mun mielestä mitätöi toista, vaan
jokainen just täydentää kaikkia muita, tekee näkyväks niitä tapoja
miten eri ihmiset perustelee ittelleen jotain valintoja eikä jotain muita.
Ku jotenkin koulussa se oli silleen että [professori Tapio] Vapaasalo
puhu aina ”moniäänisyydestä” niin me luultiin aina että se vaan
tarkotti että käytetään montaa eri fonttia samassa julkasussa… Mut
kun se niinku on just sitä että esimerkiks tekstissä voi olla monta
keskenään ristiriitaista ääntä, jotka muodostaa kokonaisuuden…
INKA: Mul tuli vaan sellanen tunne että tosta tulis niin paljon parempi
vielä jos olis tiedätsä kuukaus lisäaikaa tehdä, tai tuntuu että nyt tos
tulee toi aika vastaan… Pitää äkkii vaan saada viel jotain tähän että
saa sitä niinku toistakin näkökulmaa, tai niinku harmittaa, että saispa
edes viikon lisäaika… Tai mä oon ihan varma että se silleen niinku
kiteytyis ja löytyis vielä ehkä jotain muitakin näkökulmii…
JOHANNES: Mun mielestä tää loksahtaa kyl aika nätisti silleen
paikalleen, tai täähän on just sitä pelaamista, mistä on kokoajan
puhuttu, että on jotkut säännöt ja jotkut rajotteet, ja mitä niiden
sisällä voi tehdä… Jotenkin musta tuntuu että tää on ollut myös silleen
sellanen älytön idea, koko tää idea alkaa koota jotain kirjaa, ja just
siks se on tuntunut tärkeeltä. Ja sit tää just niinku nyt alkaa punoutua
umpeen, tai tähän alkaa syntyä sellanen punainen lanka mitä mä en
ollut osannut odottaakaan, mut silleen että ehkä tän pelin voi vielä
voittaa, jos vaan saa kaiken ajoissa valmiiks…
INKA: Mut jos sinne saa just vielä sellasii pekkatoivoskeskusteluja,
niin sithän se on tosi hyvä, mut kuitenkin niin… Mut sit jotenki, jos se
on tavallaan Pallasvuon ja Kimmon taidekeskustelu enemmän niinku,
se menee niin sellaseen ”inside”, että siitä puuttuu sit sellanen… Joka
on siis edelleen täysin sallittua, koska se on sun näkemys. Sä oot
valinnut ne henkilöt. Mut sit jotenkin.
JOHANNES: Ehkä mä oon halunnut kuulla niiden näkökulmia just
sen takii että kun on ite jossain tilanteessa niin on aika sokee niille
omille rutiineilleen, ja jos joku toinen ihminen edustaa jotain toisen-
laista lähestymistapaa niin siitä voi just oppia paljon enemmän kuin
jos vaan tyytyy silleen toteamaan että ”näin tää on aina ollut ja tulee
olemaan”… Niin se kertoo mun mielestä meille, graafkoille, jotain
meistä itsestämme paljon enemmän että laajentaa sitä näkökulmaa…
INKA: Niin.
ANTTI: Kyl se Pallasvuon, mis te olitte junassa sen kaa, niin kylhän
siinä oli ihan hyvii kaikkii…
295
INKA: Niin kylhän niis oli hyvii pointtei, ei sillai…
ANTTI: Että sillai, siinä puhuttiin lähinnä pelkästään asiasta, tai
sillai…
INKA: Paitsi ne muutama juttu jotka kyl joutuu poistamaan…
JOHANNES: Joo, mut just kun siinä puhuttiin vaik arkkitehtuurista
ja miten arkkitehdit perustelee itteleen asioita, ja miten se liittyy
graafseen suunnitteluun, niin siks mä halusin esimerkiks Jannen,
koska se tekee tavallaan just tollasta vähän rakennussunnittelua
kevyempää suunnittelua, millä halutaan kuitenkin jotenkin vaikuttaa
ihmisten elämään… Arkkitehtuuri tulee mones keskustelus puheeks.
INKA: Ehiksä kirjottaa tosta sit siihen kirjaan sellasen esipuheen?
ANTTI: Niin, johdannon. Koska se vois tosi paljon jeesata jos siin
on just toi johdanto ja sit niinku että miten tätä kirjaa… Tavallaan
voi tulkita… Niin se varmaan jeesais tosi paljon. Ja just kaikki että
on ne tyypit kaikki aina… Niistä myös sellaset johdannot, että kuka
tää tyyppi on.
INKA: Tai niin, just silleen…
ANTTI: Tai miks se on, niinku miks se on valittu…
INKA: Että tosta tekis mielenkiintoisemman jos siinä johdannossa se
selitettäis silleen tavallaan, että meidänkin vanhemman tai jotku perus
näyttelyvieraat pystyis ymmärtää sen, ettei se jää sellaseks niinku
sisäpiiritiedoks…
JOHANNES: Niin siis mä oon miettinyt, tai ehkä koska mulle toi
kela on lähtenyt siitä kun mä kirjotin sen esseen mikä julkastaan nyt
seuraavassa Grafa-lehdessä…
INKA: Se minkä sä lähetit meille.
JOHANNES: Joo. Jotenkin siinä mun mielestä aika selkee kaari, mikä
loppuu sellaseen ”tulevaisuususkoiseen tunnelmaan”… Ehkä se vois
olla siinä jotenkin ”liitteenä” tai johdantona kans… Tavallaan siinä käy
mun mielestä aika hyvin selväks mikä se on se problematiikka mitä
tos keskusteluissa kokoajan käsitellään… Oman ammatti-identiteetin
muodostaminen, työolojen muuttuminen, estetiikkaan ja makuun
liittyvät strategiat, miks kyynisyys tuntuu olevan niin monelle vält-
tämätön keino selvitä, tavallaan myös mitä maailmassa täl hetkellä
tapahtuu ja mitä graafkko vois tehdä asioille…
INKA: Mm.. Se vois ehkä olla siinä ekana… Mut pystyiskö, ajattelitsä
että sen lisäks, sä voisit kirjottaa sellasen henkilökohtaisen, että sä
avaisit sitä? Se vois toimii… Mä mietin että pystytäänks me piirtää
296
sellanen tavallaan kartta että mistä lähtee mikäkin ja mihin se… Vaan
siis myöskin se että sinne näyttelyyn sais…
JOHANNES: Joo!
(huopakynän suhinaa paperilla)
JOHANNES: No jos tässä on tää ilme. Ja siihen liittyy toi MetaFlop, toi
fontti, ja sit siihen liittyy ”demystifointi”, mitä ikinä se tarkottaakaan,
ja sit siihen liittyy noi meidän keksimät dogmat, niin liittyyks siihen
oikeestaan muuta? Siitä just puhuttiin, tai Timo Ilolakin otti puheeks,
että kun tekee sen toimeksannon sisään, luo niinku ittelleen vielä
tiukemmat säännöt, niin se tekee siitä työstä mielekkäämpää…
INKA & ANTTI: Mm…
JOHANNES: Ja ehkä siinä on just kyse tosta… Ja siitä Juha Siltala
kans puhu, että sellasen crafsmanshipin kautta se että haluu tehdä
ite jonkun asian alusta loppuun huolella ja jälki on tekijälle itselleen
tyydyttävää, niin ehkä meillä on meidän omat motivaatiot ton ilmeen
suhteen, jotka perustuu just siihen että siitä on tehty haastava ”peli”…
ANTTI: Niin, no se on just joo…
JOHANNES: Ehkä se on silleen dogma kautta peli… ”Gamifcation”.
INKA: Ja tää on niinku tässä.
JOHANNES: Niin. Ja sit tavallaan meil on niinku ”metakeskusteluja”,
mitä me ollaan käyty, jotka tota tavallaan liittyy tohon demystifoin-
tiin, että esimerkiks miks kutsussa on toi teksti, on se että se on niinku
kurkistus kulissien taakse.
INKA & ANTTI: Mm…
JOHANNES: Ja se selittää… Noi metakeskustelut selittää noi dogmat
ja metafopit ja muut… Sitten toi metakeskustelu on johtanut kysymk-
seen työn motiiveista yleisemmin, että mikä työssä on kiinnostavaa,
ja sit se on lähtenyt myös silleen arvokeskusteluks, että minkälaista
maailmaa me ollaan rakentamassa, ja sitten…
(ovi pamahtaa kiinni)
MATTI: Moi!
JOHANNES: Moi! Ehkä se mulle alituisesti läsnä oleva juttu on kans
kysymys kyynisyydestä, että miks jotkut tarvii turvautua siihen silleen
hätäkeinona, tai mulla on tullut sellanen tunne että melkein kaikki
meidän kulttuurissa, kaikki meidän ystäväpiirissä, kaikki tapahtuu
kyynisyyden tai sellasen sarkasmin kautta…
INKA: Hirveen surullista!
ANTTI: Mut niinhän se on!
MATTI: Mä en oo ajatellu että se on niin.
297
INKA: En mäkään!
ANTTI: On sellanen sarkasmi kokoajan, kyl mulla ainakin on aina
sillai, että, tai tollasissa niinku se eilinenkin tilaisuus, niin suurin osa
mitä siellä puhuu on silleen sellasta sarkasmin sävyttämää…
INKA: Must tuntuu että ainoo mitä mä puhun sarkasmii on kyl Jaakko
Pietiläisen kanssa.
(~3 sekuntia hiljaisuutta)
JOHANNES: Niiii…
INKA: Nyt oma keskustelukin muuttu heti sellaseks… Mutta tota,
niin…
JOHANNES: No, mä otan sen kaiken niskoilleni!
INKA: Ei ei, kyl se on yleisestikin, mut tavallaan, niin…
JOHANNES: Mut että sit tavallaan siitä mä oon halunnut viedä sitä
siihen että mitä sarkasmin tuollapuolen on. Kun kyynisyys on vaan
defenssi. Se on sellanen tapa selvitä tilanteista jotka muuten tuntuis
liian vaikeilta käsitellä. Mut sit tavallaan se miks asiat tuntuu niin
vaikeilta, on se että meillä on väärät olettamukset siitä että pitäis
olla täydellinen, pitäis olla täydellinen esiintyjä, lahjakas, taitava,
sanavalmis joka tilanteessa, ja että jos vaan voitais luopua niistä liian
korkeista oletuksista ja päästä siihen kiinni että miten kaikki ollaan
tavalla tai toisella puutteellisia, niinku ”voitaisko tällä tullo jotenki
toimeen”, niin se vaan edellyttää sellasta luopumista ”fasaadista”, tai
semmosesta professionalismista ja kyynisestä etäisyydestä?
INKA: Musta tuntuu vaan että mä oon ainakin ite aktiivisesti pari
vuotta työstäny pois kyynisyydestä ja negatiivisesta ajattelusta, ja että
sit kun mä en pysty enää allekirjottamaan, niinku että, tottakai joskus
tulee tilanne että ahistaa ja muuta, mutta kun ehkä se mikä tässä on se,
että meidän pitäis yleisesti esitellä mikä on graafnen suunnittelu, ja sit
me tietenkin tuodaan siihen heti meidän oma näkemys mikä näkyy
jo tässä miten me tehtiin näitä valintoja, mut sit sen pitäis kuitenkin
edustaa sitä niinku ”yleistä tasoa” ja sitä ”demystifointia” mut miten
sitä pystyy tekee ilman että siihen sekottaa sitä niinku omaa… Että
tavallaan, että kun ei voi tehdä sellasii yleistyksiä…
JOHANNES: Niin, tai siis mun mielestä ainoo rehellinen tapa, tai
pätevä väite, on se että jokainen yksilö neuvottelee ittelleen itseään
tyydyttävän suhteen siihen tekemiseensä… Niin että se tuntuu
vastaavan omia arvoja, riittävästi. Ja tuntuu takaavan jonkun toimeen-
tulon, riittävästi. Ja tuntuu toimivan sosiaalisesti riittävän hyvin. Ja ne
strategiat millä siihen pääsee on jokaiselle eri, mut jokainen tavottelee
sellasta tilaa missä voi olla tyytyväinen itteensä ja siihen mitä tekee…
298
Sen kautta mun mielestä… Tai toi ”kyynisyys” on vaan yks strategia
muiden joukossa, mut se vaan tuntuu olevan aika yleinen…
INKA: Mut toi on just sitä että kun se on niin yleinen, niinku *meidän*
keskuudessa mut heti ku mennään johonkin tiedätsä muualle, eri
tyyppisii ihmisii jotka on myös graafkoita, niin sitä ei välttämättä
enää oo… Tai jotenkin kun se on niin suppee se, mä en nyt tiiä, ei
tää liity mihinkään…
JOHANNES: Mut ei se mun mielestä haittaa että se on suppee. Me
liikutaan sellasessa jossain alle sadan ihmisen ”köntsässä”…
INKA: Umpiossa!
JOHANNES: Niin, joka yhdistyy just tähän kaupunginosaan ja
yhdistyy tähän kulttuuriin, että tästä ajatellan täällä että tää on joku
pienoismalli Manhattanista, semmonen fantasia New Yorkista, ja
tää on semmosta hassua roolipeliä, jossa jokainen pyrkii löytämään
paikkansa tän systeemin sisällä, ja mun mielestä just sillä tavalla
tarkasteltuna tää on tosi kiinnostavaa olla spesif. Pysyy tässä ”otan-
nassa”… Sit on tietenkin tosi paljon muita tapoja tehdä tota työtä.
Mut nää on myös niin just meidän sukupolvelle keskeisä kysymyksiä,
että ne ei samalla tavalla edes päde jossain toisessa ympäristössä tai
ikäryhmässä… Just nyt just tässä meiltä vaaditaan kokoajan enemmän
”läsnäoloo” sosiaalisessa mediassa, meidän pitäis brändätä itsemme
kokoajan paremmin, meidän pitäis tuunata meidän hissipuheesta
vetävämpää ja endorssata toisiamme kokoajan LinkedInissä, päästä
lehtiin ja telkkariin ja otattaa ittestämme korkeelaatuset promokuvat…
Jotenkin toi eilinen Pecha Kucha just oli silleen paraatiesimerkki
miten ihmiset myy niiden tuotetta, mikä on ne itse, ja niiden palveluja
niiden omalla naamalla. Silleen ”mä oon tosi menestynyt, kattokaa!”
tai ”I’m inspired by the Finnish archipelago”. Mut joo, tottakai mä kans
tein tavallaan sitä ihan samaa, vaikka mä kuinka haluisin uskotella
että se oli jotain muuta. Tottakai mä just siinä toin esiin niinku kaikki
muutkin mun ”henkilöbrändiä”. Mut ehkä just mitä Kimmon kanssa
puhuttiin, että avoimuus on aina jotenkin sellasta sumutusta. Tai
että ”leikkiähän tää vaan on, voitaisko keskittyy johonki muuhun
välillä”… Mut siis jotenki musta tuntuu että toi ei haittaa, että toi on
tosi kapee toi otanta. Se ei oo silleen määrällisesti laaja, mut musta
tuntuu oikeesti että noi on melko universaaleja keloja…
INKA: Ehkä just kun on heijastanut niitä kirjan tekstejä niinku näihin
töihin, mitä täällä [näyttelyssä] on, niin sit tavallaan ku näissä ei ehkä
näy mitään tota maailmaa…
JOHANNES: Hmm…
INKA: Eikä se oo välttämättä millään tavalla huono juttu…
299
JOHANNES: Mut eiks se oo tavallan tarkotus, että ei sanota samaa
asiaa kahteen kertaan… Että tää tuo jotain lisää tohon…
INKA: Mut tietyllä tavalla tuntuu että pidetääks näissä kaikissa sit
”kulissia yllä” ja sit täällä on sellanen…
JOHANNES: Mun mielestä toi on just ihan turha pelko. Ehkä mä
ajattelen niin että jokainen saa ajatella musta ihan mitä haluu, eikä
mun mielipide oo mitenkään universaali…
INKA: Joo joo, mut mä ajattelen vaan sitä meidän ilmettä suhteessa
töihin, joka on sit eri asia kuin toi oma mielipide tai kirja…
JOHANNES: Aa, niin.
INKA: Niin sitä että miten sen saa silleen että se tukee näitä…
Selitettyy silleen että…
JOHANNES: Aa, mut kyl nyt, jos pysytään tossa ”ilme”-laatikon sisällä
niin toi MetaFlop ja dogmat ja pelit niin nehän just istuu tohon tosi
ongelmattomasti, koska on kyse toihan on vaan just sitä graafsta
suunnittelua, plain and stupid. Sehän toimii myös tommosena
kanavana…
INKA: Ehkä sen kirjan viereen pitää laittaa joku maskotti hyppimään…
(hekotusta)
INKA: Mikä se on siellä Muumeissa se ruskee… Haisuli.
JOHANNES: Aa, mä ajattelin heti että se olis vaaleenpunan. Tai ehkä
siinä kannessa vois olla sydämiä.
(hekotusta)
ANTTI: Mut jos se ilme on tavallaan just tää… Ja nää ei oo sitä
ilmettä…
INKA: Niin. Tavallaan, jos puhutaan, niin nyt puhutaan vaan tästä.
JOHANNES: Niin.
INKA: Ja tää on se mikä me tuodaan esille tähän. Ja sitten. Ja sit
meidän pitää ite myös miettiä tää esillepano. Että halutaaks me
tulostaa tää teksti siihen, ja missä suhteessa toi kirja on suhteessa
tähän? Toisaalta se liittyy, mut toisaalta se on itsenäinein…
JOHANNES: Mm…
INKA: Ehkä sinne vois laittaa aasin jolla olis silta.
JOHANNES: Joo! Aasi olis tosi hyvä! Aasi jolla on kirjat selässä ja
kävelee jotain siltaa siellä keskellä…
(hekotusta)
JOHANNES: Ehkä mä voin olla se aasi.
300
INKA: Sähän halusit sinne jotain performanssia!
JOHANNES: Itseasiassa ranskaks toi sanonta [Ponts-aux-ânes]
tarkottaa jotain muuta ku suomeks. Että aasi ei voi ylittää siltaa…
Tai siis se ranskalaisten ”aasinsilta” ajatellaan silleen, että on aasi joka
seisoo joen yli menevän kaarevan sillan luona, mut koska silta on
silleen korkeempi keskeltä, niin se aasi näkee sen seinänä, eikä siks
ylitä sitä siltaa… Niinku sillä yritetään sanoa että se mikä on näyttäny
esteeltä voikin olla ratkasu johonkin tilanteeseen…
INKA: Aijaa! Hmm…
JOHANNES: Ehkä sen kirjan nimi vois olla Aasinsilta.
(hekotusta)
INKA: Se toimii varmaan hyvin englanniks.
JOHANNES: Ehkä se vois olla ranskaks. Tai miks ei. ”Te Bridge of
the Ass”…
(hekotusta)
INKA: Mikä, donkey bridge…
ANTTI: Hmm… Joo…
(~5 sekunnin hiljaisuus)
JOHANNES: Mut joo, ehkä se olis hyvä kans että se kirja on taitettu
ihan eri tyyliin kuin toi näyttelyilme. Eri fontilla. Että siinä ei oo
mitään sellasta suoraa kytköstä.
ANTTI: Joo, sit pitäis olla tavallaan toi statement.
INKA: Pystyisitsä tekemään ton statementin?
JOHANNES: Joo sitä vois vaikka ”pallotella”.
INKA: Sillä ei oo silleen mikään hengenhätä. Me päätettiin että
siihen Avotakan mainokseen tulee valokuva. Koska se toimii sille
kohdeyleisölle parhaiten.
JOHANNES: Joo, se on hyvä idea! Sit pitäis vielä päättää haluuks Tsto
olla tossa silleen ”julkaisija”…
ANTTI: Kyl se periaatteessa vois olla tota ”Tsto-kirjasarjaa”, ehkä…
JOHANNES: Niinku ”published by”…
INKA: Mut selkeesti sun…
ANTTI: Sä oot niinku se ”creator” siinä…
JOHANNES: ”Vastaava päätoimittaja” tai jotain…
ANTTI: Tavallaan se ”kirjailija”, ikäänkuin… Sit Tsto voi olla
julkaisija…
301
INKA: Siitähän me puhuttiin eilen, että jos se olis samaa kokoo kuin
Hymiö-kirja. Mun mielestä se olis kiva, jos niit tulee enemmänkin,
niin se olis jotenkin… Siitä vois saada, vaik siinä onkin eri näkemyksii,
mut sehän on se koko meidän ideakin tässä, että me voidaan olla
mitä me ollaan…
ANTTI: Sehän on kyllä tosi, niinku, mielenkiintonen se kirja…
INKA: Mmm. Nyt mua jotenki helpotti!
ANTTI: Nyt tää on selkee. Selkee juttu. Sithän tästä vois tehdä sen
vaikka Tumblr-version missä olis nää kaikki tekstit, ja sehän olis
siistejä jos sinne tulis niit lisää, vaik sellasii boonustekstejä, että sulla
olis vaik avajaisissa nauhuri päällä ku sä juttelet ihmisten kaa… Ja
jos me kuullaan vaik että joku on jotain hakkunu sitä niin jutellaan
täällä nauhuri päällä ja niitä vois tulla sinne nettiin.
JOHANNES: Joo, totta, se olis kiva että se jatkais elämäänsä silleen…
Pitää vaan, mä lupasin Juha Siltalalle, että sen haastattelu tulee vain
paperimuodossa, niin se pitää sit editoida pois… Mut joo, se olis kiva
että se ei pysähtyis siihen että nyt tää on painettu.
ANTTI: Niin, että siitä tulis sellanen journal, ja sit me voidaan niitä
aina jossain meidän Facebookissa ja Twitterissä pufaa…
JOHANNES: Joo.
INKA: Joo, no mut toihan hahmottu nyt hyvin. Pitää vaan miettii
ne esillepanot.
302
21.
Perjantai lounasaikaan, 20. syyskuuta, Hakaniemen Hallin Soppakeit-
tiössä. Keskusteluun osallistui näkijä Kimmo Modig.
KIMMO: Venaas. Mä käytän tässä tota. Ja sitten kynää ja paperia. Mä
ajattelin että jos me ollaan just jossain niin ne lähtee aina liikkeelle
ne kortit.
JOHANNES: Siisti nextin levelin laitteisto.
KIMMO: Olis siisti jos täs puhelimessa ei olis mitään muuta, että
tällä ei vois ees soittaa… ”Mä en voi ottaa sitä riskiä että CPU menee
toisiin ohjelmiin”…
(hekotusta)
KIMMO: Mä tein just Koneen säätiölle hakemuksen mis mä haen
rahaa uuteen iPhoneen. Koska sosiaalinen media on tärkee osa mun
työskentelyä.
- - -
KIMMO: Mihin tääkin perustuu, on ehkä sama kuin taide, että uskoo
vaan siihen että jos sä uskot siihen ja mä uskon siihen se on totta,
niinku enemmän kuin siihen että mä ajattelen että mä oon niinku
joku… Se on hyvin yksinkertaista. Joo. Mä tein sulle tällasen ”pöydän”
missä tää on aikajana, muhun päin, menneisyys, täs on tulevaisuus,
täs on nykyisyys, lähimenneisyys, lähitulevaisuus… Sit täällä on
kolme voimaa jotka vaikuttaa suhun. Ja sitten, tehdään noita kolme,
poikkeukselliseti… Kolme boonuskorttia jotka sä voit sijottaa mihin
tahansa kortteihin ja tarkentaa, että jos tohon tulee vaikka joku että
”mikä toi ristijätkä on?” niin sä voit tarkentaa sitä… Mut sä voit
käyttää vaan yhtä korttia kohden, sä et voi käyttää vaikka kaikkia
kolmea nykyhetken tarkentamiseen… Ei oikeastaan muuta. Osoita
sormellas mitä korttia sä haluat kääntää, älä koske sormella paperiin.
Se on ainoo sääntö. Sit mä katon täältä. Mut joo, ole hyvä, mistä sä
haluut alottaa?
JOHANNES: Hmm. No aloitetaan vaikka voimista.
KIMMO: Joo.
(~9 sekuntia puheensorinaa, vieressä puhutaan kevyistä
matkatavaroista)
303
KIMMO: Eli pata jätkä oli ensimmäinen. Mä ajattelen tän näin, näitä
kuvakortteja niinku henkilöinä. En tarkota että toi on mies tai nainen,
mut henkilöinä vähän silleen arvovallan mukaan, että hertta kuningas
on se voimakkain, ruutukuningas on joku jolla on voimaa, mut se ei oo
vielä täysin fulflled… Pata on mulle sellanen ”työn”, mä usein ajattelen
niin, tässäkin tapauksessa, mä ajattelen että se on vähän sellanen
”työmyyrä”, mä ajattelen sotilasta, joka tekee kaiken todella hyvin.
Tekee kaiken niinkuin pyydetään. Semmonen ”toteuttaja”, semmonen
tosi tehokas… Ja koska se on täällä voimissa, se on tosi merkittävä,
semmonen insinöörintarkka osaaminen, voi se olla luovakin, mutta
semmonen kuin sotilas, että se ei kyseenalaista käskyjä, ja tekee sen
hemmetin hyvin. Eli joku tavallaan tyyppi, nainen tai mies, ehkä
joku tahokin. Se voi olla myös joku voima, se voi olla graafnen
suunnittelu tai joku, tai joku perinne, tai joku… Ei se välttämättä
oo henkilö sillälailla, mut joku henkilöitymä tai joukko henkilöitä,
joiden juttu on se että asiat tehdään ihan järkyttävän niinku ”pam pam
pam pam”, ja ollaan helvetin hyviä siinä. Se voi siitä tarkentua, mutta
se on nyt ensimmäinen voima. Tarkkuuden ja määrätietoisuuden ja
tottelevaisuuden voima.
JOHANNES: Nää voimat ei siis oo missään aikajärjestyksessä?
KIMMO: Ei, ne on vaan tuolla…
JOHANNES: No katsottaisko nykyisyyttä sitten?
KIMMO: Katotaan vaan! Hm. Mun lempikortti. Ruutu kymppi. No toi
on silleen, mitä mä sanoin, hertta on vahvin maa ja ruutu on toiseksi
vahvin maa. Ja ruutu on, joskus sanotaan että ruutu on rahaa, mutta
mulle ruutu on myös semmonen toteutumattomana potentiaalina
tässä semmosena konditionaalina. Se ei oo niinku se hertta vielä, se
ei oo myöskään se pata, se tekijä, jos ajattelee näitä järjestyksessä,
vaan ruutu on niinkuin se välimaasto. Mut se on kymppi. Se on
niinku korkein numero millä ei ole kasvoja. Se on kasvoton, vielä.
Mut silti se on hirveen täydellinen. Ja se on samaan aikaan hirveen
yksinäinen, se on ainoo noista kaksnumeroisista korteista minkä
summa, niinku yks plus nolla on yks… Se on tosi yksinäinen kortti,
tavallaan. Mutta samaan aikaan… Siis toteutumatonta potentiaalia
ja semmosta yksinäisen suden ”kalliolla katselua”, vois hyökätä mutta
ei vielä hyökkää, tietätkö? Että tsekkailee sitä… Mut samalla hirveen
voimakas koska se on just kymppi eikä esimerkiks ysi tai ykstoista. Se
ei oo esimerkiks ottanut sitä jätkän roolia tai rouvan roolia, vaan on
vaan sellanen toteutumaton potentiaali… Klassikkokortti.
JOHANNES: No, katotaaks seuraavaks lähimenneisyys?
304
KIMMO: Katotaan vaan. Oho! Tästähän tulee loogista! (Hertta jätkä)
Siellä on oikeesti joku tän toteutumaton, sun lähimenneisyydessä…
Nyt tää on liian selvää. Ärsyttävää. Mut tavallaan ton asian toteutu-
maton, että sä oot ollut toi. Jotenkin ihan täysillä. Niin hyvin kuin tän
[voiman] tavallaan voi tehdä. Mut sit kun se on kuitenkin se hertta,
eikä pata, niin siinä on ollut myös semmonen poikkeavuus, että se
ei ollut se sotilas, vaan se on ollut enemmän semmonen ”hurmuri”
tai… Kuka nyt olis hyvä henkilö. Sellanen John Malkovich tyyppinen
henkinen, että se on helvetin hyvä näyttelijä, mut silti se on silleen
peluri, että kaikki suhtautuu siihen sillai että ”saattaa tulla Turun
musiikkijuhlille esiintymään” ja semmonen, tavallaan rohkea, mut silti
tietyssä alassa oleva… John Malkovich ei ohjaa, eikä kirjota sarjakuvia,
vaan se näyttelee. Joissain asioissa helvetin hyvä, olevinaan, mutta
samaan aikaan semmosella hannuhanhimaisella kepeydellä… Kepeä
osaaminen, sellanen hurmaava osaaminen, siellä menneisyydessä, ja
liittyy tietenkin tohon voimaan ihan täysin.
JOHANNES: Kuulostaa kyllä hämmentävän… Tai pystyy kyllä
samastumaan… Katotaas vaikka toinen voima.
KIMMO: Joo. Tota. Öö. No tää on kiinnostava, tää on niin eri kortti
kuin… Tää on ollut tähän asti niin loogista, mutta tää hajottaa sitä. Mä
ajattelen tätä, hertta kakkonen, jos joku kortti on ”puhdas” tai ”jalo”
pakassa, niin se on hertta kakkonen. Että se on ensimmäinen kortti,
jos ei ässää lasketa, ässä on sellanen tosi spesiaali, ässä on sellanen
supertiivistymä, supervoima, kakkonen on ensimmäinen semmonen
ikäänkuin ”kortti”… Se on pienin numero, mutta kun se on hertta,
niin se on semmonen ihme singulariteetti. Tavallaan siihen liittyy se
parin voima, että se on kaks eikä yks. Se ei oo myöskään kolme, elikkä
ryhmä, vaan se on just kaks. Tulee mieleen intimiteetti, että jollekin
ihmiselle uskoutuminen… Eli mulle tulee mieleen että se voima on se
että… Mä ehkä ajattelen että se on joku henkilö, johon sä luotat ihan
saatanasti, joku henkilö joka on tehnyt jotain sellasta mitä sä ihailet,
joku sun ihailema henkilö, jota ehkä muut sun piirissä ei tiedä. Se on
sun piirien ulkopuolelta. Se vois olla vaikka sisko joka asuu ulkomailla,
tai semmonen henkilö. Ja joka oikeesti on helvetin hyvä jossain, eikä
se ”hyvä” välttämättä oo semmonen että on hyvä tekemään ruokaa,
vaan hyvä olemaan ihminen. Voimakas, tosi helvetin semmonen
ihailtava hahmo. Mutta se ei oo sun peruspiiristä, se on selkeesti tän
ulkpuolella. Tää kaikki muu on niin, se on selkeesti ihan of jotenkin.
Ja se on just ihminen jota sä ajattelet enemmän ihmisenä, et niinku
työntekijänä tai kolleegana vaan täysin riisuttuna kaikesta arvoista,
riisuttu symboleista, ulkoisista arvostuksen tavoista… Tää on tosi
tyhmä läppä muuta joku ”puhdas ihminen”, ”vain ihminen”… Että
305
kun sä näät sitä, sä et nää sitä sen takia että sä voisit puhua vaik
jostain graafsesta suunnittelusta, tai videotaiteesta, vaan sä näät sitä
koska te meette, en mä tiiä… Lenkille, tai jotain, mökille, tai jotain
tosi beisikkiä… Semmonen ”riisuttuus”, mä en tiedä. Voi olla että se
ihminen ei vielä oo sun niinku… Mulle on vähän epäselvää vielä kun
se on tässä voimissa, mutta se ehkä selvenee tässä pikkuhiljaa… Ehkä
epäselvin kortti tähän asti.
JOHANNES: No jos mennään ihan tonne kauas menneisyyteen…
KIMMO: Oi… Hankala kortti.
(~7 sekuntia hiljaisuutta)
KIMMO: Noh. Risti kolmonen on siitä hankala kortti, se tuli just
siinä Baltic Circlen kanssa esille, mut se on semmonen ”hämärä
diplomatian kortti”, tai semmosen piilossaolemisen… Se on risti,
se on se kaikkein heikoin maa. Se on ensimmäinen kortti mikä ei
oo kakkonen eikä ykkönen. Ensimmäinen ryhmäkortti, eli liittyy
sosiaalisuuteen ja ihmissuhteisiin… Ehkä ehkä sä et tunnista niinku
itseäs jostain kaukaisesta menneisyydestä. Sä oot ollut jossain, mikä
on täysin tuntematon, vähän niinkuin toi Heidi-Laura-läppä, että
jos sä tapaisit sun menneisyyden minän, sä et ehkä tietäis miten siitä
pitäis puhua, koska ei oo mitään… Sul on joku katkos, oikeesti, täs
on niin helvetillinen hyppy, että sulla on ollut joku katkos jossain
menneisyydessä. Ehkä nytkin on tulossa, mut siis, en tiiä siitä, mut
siis se on ensimmäinen katkos, täysin toinen aika, jotenkin varjoisa
aika, ja tosi semmonen selittämätön. Se on ollut tosi auki, mikä se
menneisyys on… Se liittyy sosiaalisiin suhteisiin, se ei liity suhun
yksinään. Vaan siihen miten sä olit ihmisten kanssa, tai miten ihmiset
kohteli sua, tai joku tapahtuma tai joku… Jotenkin hirveen selkee
ero taas. [Hertta] Kakkonen ja [risti] kolmonen, näillä on selkeesti
jotain tekemistä… Ehkä sillä menee, jos on joku tosi hyvä voima
kaiken keskellä.
(~3 sekuntia puheensorinaa, kilinää)
KIMMO: Mut katotaan miten tää kehkeytyy vielä.
JOHANNES: Tota… Mennään vaikka tohon lähitulevaisuuteen.
KIMMO: Joo… Ruutu seiska. Hauskaa se että sieltä ei tullut esimer-
kiks jotain kunkkua tai ässää, mitään kymppiä korkeempaa korttia,
vaan tuli seiska, mikä on toiminnan kortti. Seiska on se kirvesmiehen
kortti jotenkin. Se on tekemisen kortti. Sä teet jotain… Mä en tiedä
onks tässä jotenkin sellanen kahden tulevaisuuden juttu, että sulla
on toi ruutu, eli semmonen… Kun se on seiskassa niin jotenkin…
Onpas helvetin vaikee…
306
(~4 sekuntia puheensorinaa, kilinää)
KIMMO: Siinä on joku semmonen kerääminen, pisteiden kerää-
minen, semmonen tehtävien kerääminen… Jotenkin noi seittemän
ruutua, miten ne on levittäytynyt, että se on just seiska ja ruutu, seiska
on tekemisen, se on työn kortti. Jotenkin että sä järjestät uudelleen…
Se et ehkä vaihda sitä kenttää, sä vaan järjestelet sen uudelleen.
Että se perustekeminen ei ehkä muutu, mutta se hajoo enemmän
osiin, se ei oo semmonen täydellinen yks asia, vaan se on enemmän
niinku osissa kaikkialla, ehkä se kirves tulee siitä että sä pilkot, että
sä pilkot asiat osiin, että sulla alkaa ehkä olla monia eri identiteettejä
tai monia eri, en tiiä, työpaikkoja tai kaupunkeja tai jotain… Mut
semmonen, tosi positiivinen, hajoaminen, toi ruutu. Ja sit toi jätkä
on se mitä sä teet nyt. Ei ookkaan mitään sellasta ”suurta breikkiä”,
suurta eroo siihen mitä sä oot aikasemmin tehnyt, vaan enemmän se
vaan niinku uudelleenjärjestäytyy, vähän niinku dramaturgi järjestää
materiaalia… Kyl mä ajattelen. Oho, hups, täytyy nollata. Eiku ei voi.
Täytyy tehä niin että… Noh, nelosta ei käytetä, se oli väärä kortti, ei
voi mitään. Kortteja tippuu joskus pöydältä. Mut tota… Kuitenkin
laitan sen tohon ylös jos se tarkottaa jotain tiettyä… Niin. Semmonen
hajoaminen tai hajottaminen. Mut tosiaan positiivinen, ei semmonen
hajoaminen että mielenterveys hajoo tai joku vitun elämä hajoo, vaan
enemmän niin että asiat ei oo enää niin yhdessä, yhdessä paikassa.
Keskiöitä on enemmän kuin yks.
JOHANNES: Tota… No, mä en tiedä kumpi olis jännittävämpi…
Voima vai… Otetaan toi voima vielä… Ehkä sit se kokonaisuus
hahmottuu…
KIMMO: Joo. Risti seiska.
(~4 sekuntia puheensorinaa, kilinää)
KIMMO: Kiinnostavaa että siellä on toi sama seiska, ja siellä on toi
sama risti. Mä jotenkin yhdistän nää menneisyyden epäselvästä ajasta,
ja sit toi asioitten hajottaminen… Jälleen kerran mä ajattelen esikuvaa,
että joku joka on tehnyt… Joku joka on tehnyt sen saman muuvin
minkä sä tuut tekemään, mut semmosella tavalla mitä sä et pysty
allekirjottamaan, jotenkin moraalittomalla tavalla. Tai semmonen
moraalittomuus, semmonen että saadaan kyllä paljon aikaan mutta
se hinta millä se saadaan on aika rankka. Ajatellaan vaikka jotain
yrityskauppaa, jossa saneerataan neljäsataa ihmistä ulos, niin taval-
laan tuottaa vitusti voittoo, mutta se on aika hevi veto. Tavallaan sen
tyyppinen… Joku jonka sä tunnet, ehkä sun kaukaisesta mennei-
syydestä, tekee just tätä. Ja se tekee sitä sun mielestä äärimmäisen
epäilyttävillä tavoilla, koska sä et voi allekirjottaa sitä, se et halua että
307
sut assosioidaan siihen voimaan tai siihen ihmiseen, ja siihen tyyliin
tehdä asioita. Selkeesti että sä haluut ottaa pesäeroa samanlaiseen
tapaan tehdä mitä sä ite teet… Koska se toinen tapa on vivahteiltaan
paljon moraalittomampi, niinku julmempi ja ihmisvihamielisempi.
Joo. Liittyy jotenkin sun menneisyyteen ja siihen mitä sä aiot tehdä
seuraavaks. Joku semmonen ”varoittava esimerkki” ikäänkuin. Sulle.
JOHANNES: Tää on kyl tosi jännää. Mua silleen itkettää, tai jotain.
(hekotusta)
JOHANNES: Tuntuu että mä oon jossain purkautumisalttiissa tilassa
just nyt…
KIMMO: Tää on tällasta.
JOHANNES: No, otetaan se viimeinen. Tulevaisuus.
KIMMO: No tässä sen näkee! [Hertta seitsemän] Kauheen onnellinen
niinku lopetus tälle, että se on niin… Että se mitä sä oot tekemässä
tulee kantamaan hedelmää, sä oot oikeella tiellä. Sä olit aikasem-
minkin oikeella tiellä, lähitulevaisuudessa, mutta sä yritit vaan täyttää
kaikenlaisia sellaisia odotuksia mitkä ei ollut sulle tehty, mut sit kun
sä löydät sen ratkaisun uudelleenkonfguroida ne asiat, niin se tulee
tuottamaan tulosta. Tavallaan, että se et hylkää työtä sinänsä, tai sä
et lopeta tekemistä sinänsä, sä vaan uudelleenmuotoilet sen tavalla,
mikä tekee sulle järkee… Ja se vaikuttaa hirveen hedelmälliseltä tieltä.
Jotenkin sä voitat ne (ei erota) omilla keinoilla, jotenkin pelaa samaa
peliä… Semmonen Daavid ja Goliat tyyppinen jotenkin… Toisen
voimaa hyväkskäyttämällä, tai sellanen judo-läppä. Että käyttää
sitä voimaa hyväkseen mikä on ympärillä. Tavallaan sellanen fippi,
sellanen diplomatia tai semmonen hienovaraisuus siinä liikkeessä…
Se on ehkä se. Joo. Jännittävä… Haluutsä käyttää noi tarkennuskortit?
JOHANNES: Joo. Eli mulla on kolme? No, katotaan vaikka toi
menne… Eikun nykyisyyttä vielä…
KIMMO: Joo katotaan vaan. Se on hyvä idea. Joo… Henkilökortti,
pata rouva, toinen pata tässä pöydässä. Liittyy selkeesti tohon
voimaan. Täysillä suorittamisen voimaan… Joku joka on vielä
korkeemmassa asemassa, ehkä joku virkamies tai johtaja tai joku, ei
ihan se kuningas, mutta joku jolla on yhteys kuninkaaseen… Intiimi
yhteys kuninkaaseen, ajatellaan vaikka sitä että jos vaikka Arhinmäki
on kulttuurikentän kuningas jossain mielessä, niin sitten patarouva
olis joku sen lähin virkamies tai… Se joka oikeesti tekee ne päätökset.
Jota ei pidetä kuninkaana, mutta oikeesti on se kuningas. Sulla on
nykyhetkessäkin tärkee yhteys tämmöseen ihmiseen, joka on siinä
voima-asetelmassa, sä käyt sitä kommunikaatiota tän voiman kanssa
308
tän tyypin kautta. Koska se tuli suhun se kortti, se ymmärtää sua,
mut se ymmärtää myös tätä. Se on sun semmonen silta, semmonen
mediaattori, mediator, on siinä tän voiman ja sun välillä.
JOHANNES: Mikä voima tää siis oli?
KIMMO: Tää on tekemisen, helvetin hyvän insinöörimäisen tarkan
tekemisen, sotilaallisen palveleva. Ei kyseenalaistava tekeminen.
Ehkä se on joku graafsen suunnittelun perusparadigma tai mikä se
sitten onkaan… Tai joku työn eetos, tai joku mitä sä ehkä vierastat
jollain tavalla, mikä ei o tietenkään selvää, mut sit sulla on kans toi
ihminen kenen kanssa sä neuvottelet sitä maailmaa… Tavallaan
se on sun semmonen kilpi tai semmonen… Ylipäänsä se että sä
voit olla yhteydessä siihen maailmaan niihin voimiin koska sulla
on kuninkaan, kuningattaressa vähän sellanen salainen hallitsija,
kuningashan on se perinteinen, mutta kuningattaret on ne jotka
oikeesti tekee ne päätökset. Perusläppä. Niin sulla on semmonen
jännittävä diplomaattinen keino siihen yhteisöön tai siihen voimaan,
mä en tiedä käyks se järkeen, mut se on jotenkin niin selkee läppä.
Mut se miten sä käytät sitä on tietenkin ihan toinen juttu. Miten se
liittyy sun tulevaisuuteen tai mihinkään se on vaikee sanoo…
JOHANNES: Hmm… Käytetään vaikka sit tarkennuskortti tohon
lähitulevaisuuteen. Tuntuu että se on kiinnostavaa…
KIMMO: Se on.
(~4 sekuntia taustamelua)
KIMMO: Hertta nelonen oli vaan…
(~4 sekuntia taustamelua)
KIMMO: Noniin. [Risti kaksi] No taas on jotenkin tää! Nyt se on
niin helvetin selvää että toi risti kolmonen, tää on jotenkin se kaikista
riisutuin, yksinkertaisin versio siitä sun menneisyydestä. Menneisyys
niinku fundamentaalisimmillaan, jos ajatellaan että se menneisyys
liittyis sun johonkin, ajatellaan nyt vaikka jos sä olisit tehnyt lapsen
menneisyydessä niin sen paluu… Tai yleensä… Toi nyt oli tollanen
elokuvallinen. Mut semmonen joku menneisyys yksinkertaisimmassa
ja fundamentaalisimmassa muodossaan tulee uudestaan esille… Se
tulee liittymään jotenkin tohon hertta kakkoseen, joka oli ehkä se
vasta… Ehkä sä kestät sen just sen takia, koska sulla on se vasta-
paino, sulla on se toinen elämä, tai toinen ihminen, joka ei liity
koko tähän vitun skeneen millään tavalla. Samalla tavalla tääkään
ei oikeen liity tähän, ainakaan mihinkään traagiseen, tai mihinkään
sellaseen skeneen, vaan se on joku menneisyyden voima… Ehkä se
sun luottoystävä tai luottohenkilö tai joku niin se tuntee tän… Miten
309
se liittyy tohon hajottamiseen ja asioiden uudelleenjärjestämiseen,
tuolla on toi ristiseiska, sekin on ristiä… Mä nään että sä joudut vaan
kohtaamaan sen, niinku, jotta sä saat sen tehtyä uudelleen, sun on
vaan yksinkertaisesti pakko kohdata jotain siitä menneisyydestä…
JOHANNES: Voiks se olla jotain mikä liittyy perhesuhteisiin tai…
KIMMO: Mun tekis mieli, mä olisin halunnut sanoa sulle alussa jo
perhesuhteista, mut se on niin henkilökohtaista että mä en välttämättä
tykkää sanoa semmosia, mut…
JOHANNES: Joo…
KIMMO: Mut se tuli ihan itsestäänselvästi mieleen… Että tossa on tosi
selkeesti joku sellanen isä-äiti-sisko-tyyppinen, henkilö joka tiivistää,
koska niihinhän se tiivistyy, ne on nähnyt sut lapsesta asti, ehkä se
on yleensä vanhemmat, koska se on joku joka on nähnyt sut aina. Se
on sua vanhempi ihminen. Mut se olis mun mielestä kornia arvailla
mikä se on, koska se on… tyhmää… Mutta joku semmonen. Sen
tyyppinen voima ihan selkeesti.
JOHANNES: Viimeinen lisäkortti… Laitetaan se tonne kauas
tulevaisuuteen…
KIMMO: Kato kato! Mielenkiintoista! [Hertta yhdeksän] Uus kortti
ensinnäkin, täysin, ei mee mitenkään yhteen aikaisempien korttien
kanssa… Mä nyt ajattelen sillai matemaattisesti, että kakstoista
miinus kolme on yheksän, ja sit nää on silleen ihanassa harmoniassa
nää kolme korttia… Niin jotenkin se voimahenkilö, johon sulla on
yhteys ton, toi sun yhteys tohon skeneen, siitä paljastuu semmonen
onnellisempi, parempi puoli, joku sellanen ihminen joka vaikuttaa
ensin kylmältä, semmoselta johtajalta, joka vaan pyörittelee, se on tosi
semmonen… Tietyllä tavalla ehkä semmonen henkilö, joka on tosi ”all
about the game”… Niin sen tavallaan riisuuntuminen jotenkin, sä näät
sen hirveen samanlaisena kuin sä oot itse, ja se on ehkä sua vanhempi
joten se on sua edellä siinä asiassa, että joskus tulevaisuudessa sä tajuat
jonkun ihmisen, joka tällä hetkellä on jossian hirveen merkittävässä
asemassa, sä tuut näkemään sen jotenkin ihmisenä, koska jotenkin
nää kaikki hertat on ihmisiä ilman rooleja, ilman työpaikkoja ja muita.
Niin joku sellanen ihminen joka sulla on tällä hetkellä elämässä työn
kautta, niin tulee paljastumaan, tulee paljastumaan intiimimmin…
Ihmisenä. Ehkä just toi, joka on myös sun mediator, kävis järkee ton
takia… Mut joo. Eli tota. Teen yhteenvedon niin…
(~3 sekuntia taustahälyä)
KIMMO: Niin. Tää on hirveen selkee pöytä, tää ei ollut mikään
vaikee lukee. Kaikki nää jäljet tuntuu vitun selviltä. Ja noi voimat,
310
että on tavallaan toi ulkopuolisen elämän voima, sit se väärinteke-
misen voima, se että sä näät… Sellanen januskasvoisuus, että näkee
sen, mutta pystyy olemaan ja tajuamaan että toi on saman kolikon
kääntöpuoli… Menestyvä kääntöpuoli… Sit tollanen sotilasmainen
hyvintekeminen, semmonen luottamus. Sit menneisyys ja sen tuskat.
Niiden konkretisoituminen nykyhetkessä tai lähitulevaisuudessa,
ja toi herttajätkä, että sä olit joku tollanen, osa tota… Kyllä tossa
tollanen selkee muutos on, mutta se on jännää että se muutos ei oo
sellanen radikaali, että sun tarttis hypätä johonkin vitun kuiluun,
vaan sun pitää vaan pystyä… Yleensä muutos onkin tylsää, että se
saattaa usein olla se muutos vitun arkinen, sitä pitää vaan hyväksyä
että ei tapahtunutkaan mitään vitun lottovoittoa tai jotain, tai että ”mä
ostin aseen ja rupesin tappaa ihmisiä”, että se muutos onkin se että sä
järjestät vaan asias vähän eri tavalla… Se konfguraation muutos voi
olla se kaikkein suurin vallankumous… Tai että se pieni asia onkin
se isoin muutos. Sellanen. Siinä.
JOHANNES: Heh. Kiitos.
KIMMO: Voit pitää sen jos haluat.
JOHANNES: Joo… Mä laitan nyt ton nauhurin pois niin voidaan
puhua rauhassa.
312
Hakemisto
#
2 Unlimited 285
40 Days of Dating 11, 236
A
Aalto yliopisto 228, 243
Abrahams, Jean-Jacques 77
Adbusters 15
Adobe 25, 58, 79, 83
Afer Efects 141
Agent Pekka 50
Ahtila, Eija-Liisa 131
Ahtisaari, Marko 15
Akava 268
Alepa 26
Alien 287
Alien vs. Predator 115
Allen, Woody 287
Alpha Centauri 115
Amazon 246
American Express 246
AMK-tutkinto 227
Angry Birds 95, 223
Anonymous 255
ANSI 33
Antagon 49, 50, 119, 120, 121, 122, 123, 124,
126, 130, 135, 136, 137, 143, 144, 227, 290
anti-design 31, 141
anti-estetiikka 124
Anti-Oidipus 172, 262
Antipode 262
Aphex Twin 211
Areena 155
Arendt, Hannah 268
Arhinmäki 95, 112, 307
Arhinmäki, Paavo 96, 272
Arial 32, 36, 62, 125, 149
Aristoteles 252
Arsel & Tompson 253
Artek 74, 89, 134, 169, 177, 199, 209
ASCII 33
assemblage 252, 256
A Tousand Plateaus 249, 256
Auer, Anneli 110
Aurinkokuningas 112
austerity 9
Austerlitz 116
AY-liikke 266, 271
B
Baltic Circle 139, 140, 141, 207, 210, 305
Banks, Azealia 139
Banksy 94
Barbican 133
Bassey, Shirley 249
Baudrillard 196, 247, 268
Bauhaus 56, 285
BBC 69
benchmarking 267
Berardi, Franco 10, 15, 255
Berliini 65, 173, 226
Big Brother 97, 125
Björk 211, 212
Black Sabbath 162
blogi 71, 139, 260, 268
Bob Hund 14, 17
body of work 235
Bomba 108
Bono 29
Boston 183
Bourdieu, Pierre 13, 259
Bourgeois, Louise 222
Bourriaud, Nicolas 210
brändi 22, 73, 128, 129, 136, 211, 212, 229,
240, 298
Brody, Neville 280
Brooklyn 86
BS Grafk 277
budjetti 132, 170, 199, 264, 273, 274
Burnout 11
Butler, Judith 247
C
Call of Duty: Modern Warfare 115
Calvin Klein 27
Cameron, David 112
Camus, Albert 249, 254
Canon5D 287
Cash, Johnny 285
CCT 244, 257
CD 179, 260, 261
Cederström, Carl 12
Cheek 95, 96, 126, 223
Chesterfeld 183
Civilization 115
clinamen 44
Clinton, Bill 110
313
CMMN SNS PRJCT 205
CMYK 285
Comic Sans 33, 34, 124, 125, 126, 132, 135
Commander Keen 115
Continuum 262
cool 34, 79, 86, 87, 98, 126, 129, 135, 153, 156,
176, 189, 211, 212, 226
Corbusier, Le 162
Cosmopolis 69
Counter Strike 87
Coupat, Julien 225
CPU 302
crafsmanship 267, 296
Crouvel, Wim 9
CSS 62, 217
CTRL 72, 124
cultural capital 259
CV 106, 183, 228
Cyrus, Miley 139
D
Dark Age 137
Darling, Jesse 127, 136, 137, 143, 145, 286
David, Larry 287
Dawkins, Richard 155
Debord, Guy 11
Declaration 224
Deleuze, Gilles 15, 16, 245, 247, 248, 249, 254,
252, 255, 256, 260, 262
Delgado, Jeremias 150
demystifointi 32, 35, 53, 71, 210, 223, 244,
289, 290, 292, 293, 296, 297
Derrida, Jacques 246, 261
Descent 115
Design Forum 59, 65, 66
Designmuseo 26, 45, 49, 153, 215, 234, 257,
272, 284
design scale 134
Destiny’s Child 71
Desto 251, 258
Dialogue Piece 215
Diference and Repetition 248
Disney, Walt 259
DJ 210, 231, 258
Documenta 198
DocVentures 92
dogma 56, 58, 283, 296, 299
Donkey Kong 135
Don’t Shoot Te Messenger 22, 23, 53
Doom 115
Drake 149, 286
dSLR 260
Duvel 257
E
Egli, Simon 56
Egs 168
Egypti 108, 256
Ekholm, Niklas 228
Elastinen 97
Element 165
Emergency Pavilion 137
Emmerdale 97
empathic design 52
energia 81, 125, 129, 130, 137, 138, 220
Enter Te Void 260
Eriksson, Jonatan 21, 64
Espoo 85
etnografa 245
EU 92
Eurooppa 82, 165
evoluutiopsykologia 80
Excel 31
Exit Trough the Gif Shop 93
F
Facebook 13, 75, 77, 85, 96, 97, 106, 132, 134,
152, 155, 223, 224, 228, 259, 268, 280, 301
Face-magazine 280
Fall Out 135
Fatboy 172
Faust 106, 224, 287
Finnish Art Today 272, 273
Finnish Design 71
Finsk 86
frst person shooter 102
First Tings First Manifesto 14
Fleetwood Mac 148
Fleming, Peter 12
Florida, Richard 13
Flow Festival 253, 285
Folk-Fredi 16
formalismi 138, 142, 207
Frankfurtin koulu 14
Frank, Kaj 59
Freeman, Tomi 72
Freeman, Morgan 16
Freud, Sigmund 40, 41, 42
Fromm, Erich 268
Fry, Stephen 112
Fuck Content 236
Future Practice 241
G
Gallen-Kallela, Akseli 109, 230
Gallen-Kallela-Sirén, Janne 75
Gamifcation 296
geneerinen freejazz 140
genomi 155
gentrifkaatio 207
Gentrifkaatio 13
Germany 183
Getty Images 99
GIF 14, 64
314
Ginger Ale 159
globaali epätasarvo 88
globalisaatio 193, 267
Godard, Jean-Luc 198
Goldman Sachs 69, 264
Goldsmith, Kenneth 16, 245
Google 14
GQ 14
graafnen suunnittelija 24, 51, 52, 54, 71, 91,
174, 193, 238, 240
graafnen suunnittelu 21, 22, 25, 27, 28, 31,
32, 35, 45, 53, 54, 71, 72, 77, 78, 81, 84, 87,
210, 211, 228, 229, 230, 232, 237, 238, 246,
263, 289, 292, 293, 297, 303
Graeber, David 256
Grafa 66, 72, 73, 85, 277, 295
Grammy 258
graphic design 27, 54, 60, 71, 174, 194, 204,
239, 276, 285
Grand Tef Auto 115, 117, 243
Guattari, Felix 15
Guitar Hero 12
Gula Villan 193
gun for hire 10
H
Haapaniemi, Kaus 191
Haavisto, Pekka 96, 116
Hakaniemen Halli 302
Halla-Aho, Jussi 96
halvemmalla enemmän 266
Haneke, Michael 16
Hardt, Michael 15, 43, 196, 259
Helsingin Sanomat 13
Helsinki Design Week 285
Helsinki School 138, 139
Helvetica 9, 56, 125, 149
Hel-Yes 232
Hennes et Mauritz 29, 74
Henriksson, Minna L. 66
Hessu 50, 100, 101, 109
hipster 12, 15, 75, 212, 223, 253
hissipuhe 27, 52, 84, 240, 298
HOAS 151
Hollanti 9
Hollywood 203, 216
Hurtig, Kaarle 37, 47, 71
Hyde, Rory 241
hyperloop 237
I
Ibsen, Henrik 132
IDBM 246
IDDQD 117
identiteetti 15, 35, 45, 47, 84, 89, 128, 194,
213, 225, 234, 238, 239, 240, 241, 246, 267,
275, 290, 292, 293
Idov, Mihail 14
Ikea 9, 74
Ilola, Timo 228, 296
Iltalehti 228
Iltasanomat 228
IMF 193
inDesign 35, 230
Instagram 14, 85, 106, 285, 287
iPhone 50, 72, 99, 120, 236, 302
irc-kanava 225
IT-ala 264, 269
Itkonen, Markus 229
itsemurha 44, 247
J
Järvinen, Inka 21, 147, 193, 289
Jay-Z 162
jazz 119, 121, 140, 142
Jerky Beef 102
Jersey Shore 96
Job, Steve 162
Joensuu 90
Johansson, Lauri 272
Johnson, Lars 154
joukkoäly 256
judo 307
Jugner, Mikael 98, 135
julistetaide 9
K
Kafa, Franz 38
Kalauz, Laura 205
Kalliala, Martti 133
Kallio 132, 151
Karhunen, Leo 92, 113
Karjala 168
Kartastenpää, Tero 272
Kasino 72, 235, 281
Kehäkettu 256
Kela 42
Kerava 79
Kessels Kramer 124
kevytmuotoilu 228
Kiasma 54, 64, 85
Kids Voice 97
Kimmo 294
King Kong 107
Kirkkonummi 82
Kleinin pullo 60
Klemola, Leea 16
kōan 101
kohdeyleisö 82, 300
Kokoro&Moi 214, 228
Koli, Raija 232, 240
Koneisto 72, 124, 229
konsepti 32, 62, 64, 127, 137, 139, 160, 161,
164, 231, 233, 237, 245, 252, 263, 289
315
Köönikkä, Laura 272
Korine, Harmony 16, 65
Korkein veisu 86
Korkman, Kari 285
Kortteinen, Matti 270
Kosovo 111
Krang 287
kriisiyttäminen 290
Kulta Katriina 213
Kulttuurisauna 37
Kundera, Milan 216
Kuudes Aisti 277
Kuurna 49
Kuu-ukko 171
kuvakriisi 83
kuvittaja 22, 27, 71, 81, 85, 91, 230, 239
Kuvittajat ry 73
kyynisyys 46, 249, 250, 295, 297, 298
L
Lacan, Jacques 13, 177
lähimenneisyys 302, 303
lähitulevaisuus 302
Lamberg, Katarina 283
Landa, Manuel De 248
Latva, Tiina 49
Leinonen, Jani 93
Lenin, V.I. 177
Letman 71, 76
Lewinsky, Monica 110
liberation management 11
Libidinal Economy 246
Lil B 212
LinkedIn 106, 268, 286, 298
LOL 81, 84, 88, 130, 134, 144
Lontoo 69, 133, 182, 224, 240, 278
Lontoo, Finnish Institute 240
Lorem ipsum 24
Los Angeles 203, 237
Lost Highway 262
Louekari, Martta 272
Lozano, Lee 215
LP 261
Lucky Strike 182
Lucretius 44
luddiitti 259
Lundberg, Johanna 193
luontosuhde 131
luova luokka 10
luovuustoimisto 12, 228
Lupton, Ellen 195
Lyotard, Jean-François 246
M
Mac 62, 79, 209
Mad 107
Madeleine, Prinsessa 97
Mad Men 128
Madrid 234
Magna Carta Holy Grail 162
Maledetta primavera 137
Malkovich, John 304
Mander, Jonatan 272
Margiela, Martin 62
Marx, Karl 255
marxismi 14
Max Pain 115
Merihaka 133
MetaFlop 56, 296, 299
Metahaven 9, 13, 27, 195
Metallica 279
metallityöläistutkimus 270
Mighty Mouse 56
Mimmo 169, 171
Minn, Elina 137, 143
Mississippi 266
Mitsubishi 150
M/M Paris 211
Möbiuksen nauha 60
modernismi 9, 14, 29, 46, 74, 209, 227, 261
Modig, Kimmo 50, 119, 287, 290, 302
Monster 93
Mos Def 54, 67
Moskova 90
MTV3 98
Müller, Marco 56
multidisciplinary 285
Murata, Emmy 193
Musk, Elon 237
Myöhänen, Henri 243
My O My 65
mystistisismi 137
N
NATO 111
nauhuri 77, 120, 262, 301, 310
Negri, Antonio 15, 43, 196, 259
Neuman, Alfred E. 108
New York 86, 96
NHL 112
nihilismi 41, 141, 196, 216, 221, 255, 290
Nike 11
Nine Inch Nails 225
Ninjatune 210
nirvana 40
Nives, Matti 127
Nokia 169, 228, 266
Nolla.net 160
Nooa Säästöpanki 166
noob 116
North Face 102
numedia 131
Nuorisoasiainkeskus 243
nykyisyys 302
Nylén, Antti 10
316
O
Occupy 43, 198
ollie 153, 157
omnipotenssiharha 144
ongelmanratkaisu 13, 87, 88, 281
Only God Forgives 260
Örebro 161
Oscar-palkinto 93
Osiris 108
Oxford 255
P
paint ball 243, 251
Palestiina 131
palimpsest 285
Pallasvuo, Jaakko 50, 77, 119, 205, 294
Palomäki, Nelli 279
Pasanen, Spede 88
Pasila 90
PC 33
peak experience 243
Pecha Kucha 285, 298
Pehmeä työkulttuuri 12
peli 26, 31, 41, 45, 69, 79, 80, 83, 101, 112, 115,
116, 117, 135, 218, 224, 234, 236, 241, 243,
249, 250, 258, 260, 265, 266, 267, 270, 271,
273, 291, 294, 296, 298, 299, 307
Pelit-lehti 115
Penaloza, Lisa 257
Persianlahden sota 111
Pettersson, Akse 132
Phillip Morris 182
Photoshop 246
PHS 229
Pinterest 260
Playstation 117
Ponts-aux-ânes 300
Pori 90
positio 42, 119, 125, 126, 141, 145, 220, 229,
248
postdraamallinen teatteri 247
postmaterialismi 232, 233, 269
poststrukturalismi 15, 247, 248
post-production, 210
Poynor, Rick 195
Predator 71
Pretzels 181
Primula 205
Punavuori 21, 31, 71, 79, 91, 198, 209
Punavuoren Ahven 91
Puolakka, Anni 84, 86, 171, 193 208, 235
Pussy Riot 13
Puttes Bar & Pizza 174, 272
R
Radiohead 286
Rafman, Jon 115
Rakkaus Symposium 227
reaktiivinen masennus 267
RED 260
Refn, Nicolas Winding 260
Reigel, Alexis 56
Reilu Kauppa 193
Reinhardt, Ad 31, 56
Rewell, Janine 71
Reykjavik 210
RGB 285
Rhino park 160
rhizomaattinen 43, 197, 252
Rhizome 137
Ricovamos 151
Rihanna 139
riittämättömyyden tunne 267
Ripley, Ellen 287
Risku, Juhani 229
R-kioski 97
Robin Hood 198
Rock, Michael 236
rollerblading 285
Rose & Wood 253
RSS 237
Rubin, Rick 162
Ruotsi 112
ruukkupuutarhurointi 267
S
Saario, Janne 150
Saario, Teemu 150
Safari 237
SAK 270
Saksa 266
Salmisaari 152, 158
Saloniemi, Suvi 49, 71, 76, 147, 272, 276,
284, 292
Sandberg 245
San Francisco 237
Savoy teatteri 285
Schatzki, Teodore 210
Schouten, John 250
Schubak, Saul 246
Seals & Crofs 108
Second Life 116
Second Nature 163
Segway 229
Selänne, Teemu 112
self as enterprise 268, 285
selfe 225, 286
Semiotext(e) 261, 262
Setä Koponen 256
Siddhartha 40
sidosasu 148
317
Sihvola, Pekka 154
Siltala, Juha 10, 263, 292, 296, 301
Simpson, O.J. 110
simulaatio 12, 103, 217, 220, 256, 268
singulariteetti 304
Sirén, Janne Gallen-Kallela 75
Sisyfos 254
Site of the Social 210
skandinaavinen minimalismi 56
skateboarding 285
Skatta 151
Skrillex 258
Skype 64, 65
sliding scale 87
Söderberg, Hjalmar 100
Soini, Timo 96
sommitelma 13, 210, 242
Sonic the Hedgehog 115
Soppakeittiö 302
Sotšin olympialaiset 112
Sound Art 124
Soundcloud 124
spektaakkeli 141, 203, 216, 217, 243
Spektaakkelin Yhteiskunta, 11
Spicer, Andrew 249
Starbucks 194
Stealthunit 258
Stedelijk Museum 62, 141
Steyerl, Hito 16, 64
stockphoto 81
strategia 79, 126, 127, 129, 141, 212, 222, 235,
248, 249, 250, 295, 297, 298
Street Unit 165
Strömman, Kasper 272
Stubb, Alexander 95, 96
Suomen Kuvalehti 138
Suomi 82, 112, 138, 139, 169
Suomibrändi 22
Super Nintendo 102
sushi 175
Suviala, Teemu 228
Svenska Teatern 72
Svensson, Bjorn 277
swag 154, 286
Syrup Helsinki 72
Syyria 97, 256
T
Tahrir Square 197
Taideteollisuusyhdistys 66
Taideteollinen Korkeakoulu 73, 83, 88, 210,
214, 218, 230, 240, 278, 281
Takkinen, Jussi 71
Tamarin 107
Tamminen, Juhani 112
Teatterikorkeakoulu 132
team building 12
TEDxMogadishu 111
Teerenpeli 243
Teletubbies 285
template 14, 52, 168
terapia 35, 40, 41, 42, 46, 130, 162, 221, 262,
274, 289, 290, 293
Terho, Elmeri 50, 91, 168, 291
Tervo, Miia 168
textdesigner 277
TextEdit 25, 31, 33, 34, 58, 61, 68, 83, 87, 147
text to speech 117
Te Knife 212
Te Other 288
Te Sound Of Music 179
Tis is My Ofce 152
tietotyö 10
Tikka, Ville 228
Times New Roman 16, 56, 283
Tiqqun 225
Titanic 180
TLC 75
Tohtori Glas 100
Toivonen, Pekka 28, 272, 292
tone of voice 289
Töölö 119
Toorn, Jan van 9
Torikortteli 228
trollaus 13, 141, 260
Trollface 124
Tse, Lao 42
Tsto 21, 27, 31, 49, 52, 147, 166, 168, 213, 234,
254, 274, 289, 292, 300
Tsuboi, Nene 25
Tukiainen, Johanna 82
tulevaisuus 302
Tumblr 9, 13, 72, 124, 139, 140, 195, 207, 301
Tupperware 268
Turku 145
Turtles 287
twee 81
Twitter 77, 155, 195, 224, 286, 287, 288, 301
Työhuone Muukalainen 71
Työväen presidentti 75
typografa 9, 21, 46, 57, 71
Tzu, Sun 127
U
Über 152
UPM Kymmene 266
Uncreativity as Creative Practice 245
Uotila, Antti 21, 147, 272, 289
uusi hengellisyys 220
V
Vampire Weekend 79, 147
Vapaasalo, Tapio 294
Vasko, Tommi 193
Vastarannan Kiiski 119
318
Veijola, Jaakko 15
velka 38, 39, 98, 145, 196
Venäjä 13, 112
Venetsia 136
Verso 262
VHS 65
Victoria’s Secret 186, 187
viirus 32, 33, 53, 80, 219
Viiskulma 151, 205
Visuaalisen taiteen keskus Frame 232
Vitra 199
Vuoden Graafkko 73, 272, 275, 276, 278, 279
Vuoden Huiput 60
Vuosaari 150
W
walkathon 12
Walker Art Center 60
Walli 157
WallMart 266
Wallpaper 210
Wallstreet 256
Warde, Beatrice 9
Waters, John 220
Weasel and Baboon 180
We Jazz 127
West, Kanye 62, 162
Wevolve 228
WhatsApp 179
Wikipedia 172, 180, 182, 191
Wolfenstein 3D 117
Word 168
World of Warcraf 224
Y
yhteiskunta 74, 82, 89, 90, 98, 158, 197, 241,
291
YK 111
YLE 116, 138
YOLO 286
YO!-Räps 67
Z
Zara 98
zeitgeist 180
zen 100, 158
Žižek, Slavoj 194, 248, 256, 259
Zuckerberg, Mark 268