You are on page 1of 43

uusia ÄÄniÄ runon vuosikymmeniltÄ

jouni tossavainen

kun katsaukset runoutemme tilaan puuttuvat niin että joku
miettisi julkisesti edes sitä mitä kirjoitettiin viime vuonna,
tarttuu innolla uuteen ääneen (otava 2006), joka kartoittaa
viimeisen kymmenen vuoden esikoisten satoa. edellisen
yrityksen selvittää sitä, mitä tapahtui uudessa
runoudessamme lähinnä 1990-luvulla teki peter mickwitz
toimittaessaan antologian ett svart får i motljus vuonna
2000.

arvioidessaan suomen taiteen vuosituhansia, 1999,
taidehallin johtaja timo valjakka kirjoitti: ”kun
tulevaisuudessa tutkitaan vuosituhannen vaihteen
suomalaisen taiteen tiimoilta käytyä keskustelua,
merkityksellisempää kuin mitä itse asiassa on sanottu on
kysymys siitä, kuka on mainittu.”

”taiteen tiimoilta käyty keskustelu” on sekä synnytystä että
hautaamista kentällä, jossa runoilijan ei tarvitse murhettua,
jos osaa suhtautua kuten erkki junkkarinen, joka on
huomannut laulujensa tulevat suosituiksi noin seitsemän
vuoden välein. keskustelun jatkumisen kannalta voi silti
olla kiinnostavaa, ketkä on mainittu vuosikymmenten
vaihtuessa silloin kun on puhuttu uudesta, nuoresta
suomalaisesta runosta. vielä mielenkiintoisempaa saattaa
tietysti olla, kuka on haluttu unohtaa.

jos jokainen ”runokirja on väitöskirja, jolla todistetaan oma
olemassaolo yksinäisyydessä, ilman yleisöä ja
vastaväittäjiä”, kuten taiteilijaprofessori risto ahti on
väittänyt, niin keiden väitöskirjat on hyväksytty
runoutemme uusiksi ääniksi.

ensimmäinen uuden runon kauneimmat pohjautui osmo
hormian vuonna 1958 toimittamaan valikoimaan. hannu
mäkelän täydentämässä antologiassa on 27 kirjailijaa
alkaen eila kivikk’ahon esikoisesta sinikallio (1942) ja
päätyen jyri schreckin debyyttiin lumi vuonna 1959.
valikoiman kirjailijoista työtään jatkaa vielä tänä päivänä
tasan kolmasosa: paavo haavikko, pentti holappa, anselm
hollo, kirsi kunnas, pertti nieminen, lassi nummi, aila
meriluoto, mirkka rekola ja sirkka selja. edelleen
luettavan ja lukemisen arvoisena pidetyn tuotannon ehti
kirjoittaa toinen kolmasosa: tuomas anhava, lasse
heikkilä, helvi juvonen, eeva-liisa manner, juha
mannerkorpi, maila pylkkönen, pentti saarikoski, tyyne
saastamoinen, marja-liisa vartio ja lauri viita.

runoilijoina harri kaasalaista, pekka lounelaa, olli-matti
ronimusta ja anja vammelvuota luetaan varmaan
harvemmin ja vain impi kauppila ja eeva salo lienevät
useimmille tuntemattomia. näin katsoen hollon ja mäkelän
näkemystä 40- ja 50-lukujen runosadosta voi pitää
onnistuneena. satoluku on hyvä. eniten tilaa saaneet
päätähdet anhava, haavikko ja saarikoski ovat jo
klassikkoja, joiden rinnalle olisi tosin pitänyt nostaa eeva-
liisa manner ja mirkka rekola, jotka saivat puolta
vähemmän tilaa kuin otavan miehet.
toisaalta otavan julkaisemasta valikoimasta puuttuu
esimerkiksi eila kaustia (esikoinen sininen tori, 1951). kai
laitisen suomen kirjallisuuden historiassa mainituista
puuttuvat mm. anna-maija raittila (esikoinen
ruiskukkaehtoo, 1947), jouko tyyrin aforismit (jos
aforismit ovat runoutta siinä mielessä kuin haavikolla ja
rekolalla; palindromit alivaltiosihteerillä ja hirvosella) ja
kullervo rainion (esikoinen nurkkapöydässä, 1945) runot,
jotka jälkikäteen viisastellen olisi voinut ottaa mukaan yhtä
hyvin kuin kauppilan tai salon, mutta rainion henki ei
ilmeisesti haissut ajan runoudelta. laitisen mukaan
”runoilija näki vääryyttä niin sodassa kuin uudessa
äkkijyrkässä poliittisessa radikalismissa”, ja rainio
päätyikin kokoomuksen ja pkp-pop:n kansanedustajaksi.
hyllystäni löytyy rainion kolmas kokoelma tietämättä
mistään, wsoy 1951, josta voi lainata kaksi säettä:

”jos juustoon vertaan valtio-olot,/
runoniekat on – juuston kolot.”

toisen sukupolven vallan-
kumous rossin johdolla

uuden runon kauneimmat 2 kartoittaa kaikki 60-luvulla
debytoineet vähintään kaksi teosta julkaisseet runoilijat,
joita kertyi 41. hannu mäkelä ja toinen toimittaja veikko
polameri pitivät uutta runoutta keskustelevampana kuin
aiemmin, mutta myös pelkkään lyyrisyyteen luottavia
tekijöitä löytyi: ”60-luvulla on ollut mahdollista kunkin
kirjoittaa laillaan ja siten yhä paremmin heijastaa sitä
yhteiskuntaa ja niitä ihmisiä, joiden keskellä elämme.”

toimittajien ”heijastusteoria” johti siihen, että eniten
julkaistiin runoja matti rossilta, jota nykyisin ei tunneta
60-luvulla voimansa tuntoon nousseen runouden
johtotähtenä, vaan paremminkin suomentajana. vielä
ankarimmin aika on ehkä kohdellut arvo saloa, joka yritti
määritellä sen suunnan johon runouden piti marssia. turun
runoseminaarissa 1962 modernismi nähtiin tiensä
kulkeneeksi ja vaadittiin salon toivomuksen mukaisesti,
”että runous muuttuisi populaarimmaksi, että kirjoitettaisiin
ajankohtaista, journalistista, tilapäiseen käyttöön kelpaavaa
runoa” (pentti saarikoski, parnasso 1/66).

mutta pystyykö tämän valikoiman perusteella näkemään,
että näin kävisi? salolta on mukana esikoisteoksesta
tilauksia vain kolme runoa, joista ensimmäisen nimeä
”sanovat miehen sammuneen” kuulee lainattavan, ja se
loppuu tulevaisuutta ennustaen: ”tänään 13. toukokuuta
1964, kirjoitan/ jälkisäädökseni: lukekaa/ pieniä lehtiä
pojat, ajatelkaa/ suuria ajatuksia, kirjoittakaa/ lyhyitä
kirjoituksia, hyvästi/ kasvaa ruoho siihen mihin attilan
hevonen on tallannut.”

taiteilijaprofessori salo on julkaissut kolme runokirjaa, joten
saarikosken parnasson (1/66) sanat taisivat sattua
paikalleen: ”kuten lehtien lukijat, sadankomitealaiset ja
sosiaalidemokraatit ovat saaneet nähdä ja kuulla, on salo
itse ollut innokkaimpia tämän toivomuksen toteuttajia:
hetken vaikuttavaa, nopeasti unohtuvaa tekstiä on hänen
kynästään lähtenyt sitä kerkeämmin mitä lähemmäksi vaalit
ovat tulleet. oudolta siis tuntui, kun sama salo tässä
lehdessä (8/65) hyökkäsi holtitonta ja ja huolimatonta
sanankäyttöä vastaan: olisiko niin, että hän ottaa
tarkoitutuksenmukaisuusnäkökohdat huomioon omalla
kohdallaan mutta ei muitten?”

tuotantoaan runoilijoina jatkavat risto ahti, kari aronpuro,
pekka kejonen,väinö kirstinä, leevi lehto, jarkko laine,
hannu mäkelä, jyrki pellinen, pekka piirto, brita polttila,
niilo rauhala, pentti saaritsa, hannu salama, eira
stenberg, juhani tikkanen ja caj westerg. olen nähnyt
myös kalevi seilosen lukevan runojaan 2000-luvulla, mutta
onko niitä painettu tai julkaistu muulla tavalla?

työtään enemmänkin toisilla kirjoittamisen saroilla ovat
jatkaneet pirkko jaakola, raimo j. kinnunen, veikko
pietilä, matti rossi, pekka suhonen ja ilkka juhani takalo-
eskola. useampi kuin kymmenen seuraavista tekijöistä on
kuollut ja loppujen runotuotantoa luettaneen harvemmin
tänä päivänä, vaikka divareissa runoja tulee vastaan: kauko
aalto, erkki ahonen, raimo hartzell, pekka haukinen,
jorma kannila, jussi kylätasku, kalevi lappalainen, timo
k. mukka, matti paavilainen, pekka parkkinen, juhani
peltonen, veikko polameri, väinö putkonen, aku-kimmo
ripatti, arvo salo, lassi sinkkonen, lauri tarkiainen, maija
turunen ja pekka virtanen.

esimerkiksi kiuruvedellä syntyneen, nykyisin turussa
asuvan kirjailijan erkki ahosen kohdalla 60-luvun nuoren
runoilijan työn kuihtumista voivat kuvata rivit: ”raha on
jatkuva painajainen. ei kerta kaikkiaan halua tehdä mitään,
koska jo edeltä käsin tietää, ettei siitä saa palkkaansa.
kuitenkin tähän työhön saa panna kaiken keskeisen.
nuorempana luuli pärjäävänsä ja menevänsä vaikka kiven
läpi, mutta kiven läpi menemiseksi se tuleekin. mitään niin
tärkeätä ei ole, että sen edestä kannattaisi suhteettomasti
tapella.” (kuumatka, 1969)

mäkelän lista ei ole kattava, koska löydän jo hyllystäni
kullervo järvisen, joka julkaisi 60-luvulla esikoisensa
mukulakiviin ja elementit. runoilija saila susiluodon isä
ahti susiluotokin julkaisi esikoisensa kesät ja muut saisivat
elää, mutta harri tapperin kalevi jäntin palkinnon saaanut
debyytti kirkonrakentajaveljekset ei ehtinyt saada parikseen
kuin lastennäytelmän

saarikoski päätti arvostelunsa ”neljä opettavaista kirjaa”
ennustukseen: ”mutta tulevaisuutta ajatellen luotan kyllä
suhoseen ja hartzelliin enemmän.” näin vaikeaa
ennustaminen on: hartzellin viimeisin viides kokoelma
ilmestyi 1976, suhosen kolmas 1979, rossin yhdestoista
1991 (valikoima tuli ja tanssi) ja seilosen valittuja runoja
neljästä kokoelmasta 1991.

kolme vuotta myöhemmin polameri kirjoitti jopa hartzellin
linjasta, pakottoman puheenomaisuuden runoudesta, jonka
rikastuttavat vaikutukset näkyivät esimerkiksi anhavan,
haavikon, lehdon, mäkelän, niemisen, nummen, pylkkösen,
tikkasen ja saarikosken 60-luvun kokoelmissa. hartzellin
linjasta sivuun menivät polameren mielestä ”retorisen
runon taitajat” jarkko laine ja caj westerberg. (parnasso
5/69)

anhava lopetti runojen julkaisemisen vielä aikaisemmin
kuin hartzell, joten runoilijan hiljaisuus ei kerro hänen
teostensa merkityksestä, ja esimerkiksi anhavan kohdalla
hiljaisuutta on tulkittu jopa hänen tuotantonsa kolmanneksi
osaksi runouden ja suomennosten lisäksi. toisaalta jos lukee
vaikkapa hannu mäkelän itse valitsemat runot uuden runon
kauneimmista, en pysty päättelemään, että juuri tämä
runoilija tulee julkaisemaan kymmeniä kokoelmia ja sen
päälle moninkertaisen määrän muita teoksia.

jos runous on ihmisen koko muistin käyttöä, kuten risto ahti
on kirjoittanut, niin mitä tahtoisin muistaa luettuani 60-
luvun uusiksi mainittuja ääniä. liian nuorena kuolleista
tuoreelta tuntuu edelleen veikko polameren (1946 – 1979)
anti ja nettidivarin kautta näyttää löytyvän vielä kaksi
pekka haukisen (1940 – 1966) esikoiskokoelmaa
pihlajanmarjat, jotka ottaisin talteen, jos vastaan tulisivat
--, kuten myös pakinakokokoelman johnny walker 92, joka
vetää nenälle vertoja.

mellerin rokkinuoret
laineen tahdissa

otavan runoilijan arto mellerin valikoima 70-luvun nuori
runo ilmestyi vuonna 1981. neljännesvuosisadan kuluttua
nuorista jatkaa suurin osa runoilijoina, joten mellerin
toimitustyötä voi pitää tältä osin onnistuneena
ennustuksena.

mellerin runoilijoista kokoelmia julkaisevat edelleen risto
ahti, hannu helin, markku into, jarkko laine, liisa
laukkarinen, kai nieminen, ilpo tiihonen, juhani tikkanen,
tommy tabermann, sirkka turkka ja caj westerberg, joista
ahti, laine, tikkanen ja westerberg olivat mukana myös
uuden runon kauneimmat 2:ssa. viime aikoina
harvemmassa tahdissa runoteoksia on luettu aki
luostariselta, satu marttilalta (nyk. koskimies), risto
rasalta, hannu salakalta, arja tiaiselta ja arto virtaselta,
ja jukka vienon viimeiseksi runokirjaksi taitaa jäädä 1982
julkaistu kolmas kokoelma troijan porteilla.

rokkirunoilijoista useamman kokoelman on julkaissut juice
leskinen. esikoiskokoelmaan asti on ehtinyt tuomari
nurmio, mutta heikki harman ja kari peitsamon ura ei
ole tällä saralla jatkunut, eikä sellaiseksi voitane laskea
myös isokynä lindholmin laulujen sanoitusten valikoimaa.
kuolleita ovat leif färding, matti jama, melleri itse ja timo
pusa.

naisrunoilijoita mellerin valikoimassa on neljä eli yhtä
monta kuin toisessa urkissa. joukosta puuttuvat esimerkiksi
helena anhava, joka julkaisi esikoisensa murheellisen
kuullen on puhuttava hiljaa 1971, eeva heilala (hyvä on
maa, 1977), anne hänninen (yön tina sulaa aamuun,
1978), tiina kaila (keskustelu hämärässä, 1975) ja rakel
liehu (ihmisen murhe on yhteinen, 1974). naisista 22
miehen joukkoon mahtuneen arja tiaisen säkeet kuvannevat
rintamatilannetta:

”naiset laitetaan kahvinkeittäjiksi/
työväenliikkeessa ja runoudessa/
tai/
naiset haluavat olla kahvinkeittäjiä/
työväenliikkeessä ja runoudessa?/
kyllä tai ei?/
ruksaa oikea vaihtoehto.”
(palava susi, 1977)

toisaalta taidettiin elää sellaista aikaa, että edes anja
kauranen (nyk. snellman) ei löytänyt kuin ”pari ainokaista
alle keski-ikäistä runoilijaa” esitellessään vuoden 1979
runosatoa nuoressa voimassa. muutamaa vuotta
aikaisemmin pertti lassila oli voivotellut uuden runouden
tilaa helsingin sanomissa. hän luonnehti 70-luvun alun
uutta runoutta pahvikansien väliin puristetuiksi
paperikukiksi, joita ei erottanut toisistaan, ja samalta
”saraheinä- ja titityylyriikan ajalta” vaikutti kaurasen
mielestä myös vuosikymmenen loppu:

”kuka nuori ’oikea’ runoilija uskaltaa paukuttaa näin
uhmakkaasti kuin pelle? miksi juopa jonkun yksinolemisen
tuntoja pohdiskelevan ja kauppareissun tapahtumia
älyllistävän nuoren runoilijan ja pellen välillä on niin suuri?
slangia työstävän pelle miljoonan uho ja vimma on
mielenkiintoista sikälikin, että hän on juuri sitä samaa
ikäpolvea, jota tämän vuosikymmenen alussa imetettiin
linturunokoelmilla ja joka nyt kuuntelee syytöksiä
passiivisuudesta. kuunnelkaa ja lukekaa pellen lauluja,
hänen joka iskee tämän ajan ytimeen.”

elettiin kaurasen ja harri sirolan kiima-lehden ja esa
saarisen ja jan blomstedtin punk-akatemian vaihetta, ja
rokkilyriikan piti potkaista saarikosket hautaan, jonne
taistolaiset oli saatu siivottua pete q -näytelmän voimin.
kymmenen vuotta aikaisemmin turkulaisessa aamurusko-
lehdessa lauri kenttä eli jarkko laine, joka toimitti nyt
parnassoa, julisti samaa taistelevaa rokkihenkeä. silloin sitä
kutsuttiin undergroundiksi:

”ulkopolitiikkaa emme tarvitse, sisäpolitiikka on täyttä
paskaa, antakaa ihmisten olla./- -/ taikausko on sokaissut
heidät. kekkonen näpsäyttää sormiaan ja kansa kumartaa
perse pystyssä itään tai länteen, asetuksille ja
lakikokoelmille, saamattomuudelle ja hitaalle kuolemalle
kuolemalle rahan & vallan sirkuksessa.”

tämän hengen vaatimuksesta antologiassa ovat mukana
mainitut rokkirunoilijat, mellerin sanoin: ”ikään kuin
välimerkkeinä.” vielä paremmin kuin ”välimerkit” uskoa
rokkihengen voimaan kuvaavat markku innon säkeet
mellerin antologiasta:

”rock on e einsteinin yhtälössä./
rock on loputon sateenkaari./
rock on talvipalatsin valtaus./
rock on voltairen uskomaton pesukone./
rock on paasikiven linja...”

ehkä tämän taistolaisten taistelun korvanneen rokkityökalun
takia mellerin linjaan ei sopinut aulikki oksasen runous
(maallisia lauluja, 1977), jorma erosen etnofuturistinen
esikoinen uigur, 1978, hannu niklanderin kotiinpäin,
1974, reino rinteen anna minulle atomipommi, 1970, juha
vakkurin jos puut puhuisivat, 1979, ja helsingin sanomiin
kirjoittanut harry forsblom, joka julkaisi esikoisensa jees,
maailman dialektiikkaa 1973. väliinputoajiin voi laskea
myös arto kytöhongan, kari saviniemen ja kosti sirosen,
jotka ehtivät julkaista esikoisensa 60-luvun puolella, niin
että toinen kokoelma ei ehtinyt täyttää toisen urkin rajausta
ja 70-luvulla he eivät enää mahtuneet mellerin
rokkityöläisten leiriin toisin kuin vaikkapa risto ahti, joka
julkaisi kaksi ensimmäistä kokoelmaansa 60-luvun
loppuvuosina ja sai neljänneksi eniten tilaa valikoimassa,
vaikka ei ollut eikä varmaan tule olemaan rock. laajimman
otoksen melleri julkaisi jarkko laineelta ja sitten seurasivat
tommy tabermann ja arja tiainen.

runokentän kokonaistilannetta kuvaa kuitenkin se, että
melleri oli ainoa, joka edusti nuorta runoutta vuoden 1980
kokoelmien valiolistalla. muut olivat pentti holappa, eeva-
liisa manner, veijo meri, aila meriluoto, lassi nummi, matti
rossi, pentti saarikoski ja hannu salama, joka ehti toiseen
urkkiin, vaikka toinen kokoelma villanpehmee,
taskunlämmin ilmestyi vasta 1971.
nyt luettuna 70-luku vaikuttaa vaiheelta, jossa jalostettiin
60-luvulla alkaneita linjoja. oikeastaan vain risto rasan
ääntä ei kuule idullaan jo 60-luvun runoissa. muistoihini
tämä vuosikymmen palaa vielä laulujen sanoista, joista
runona lukee edelleen tuomari nurmion kappaletta valo
yössä. seuraavan vuosikymmenen alan jo muistaa kirjojen
mittaan kuten mellerin parhaan mau-maun ja saarikosken
hämärän tanssit, sitten turkan pikku sheba ja helvi
hämäläisen finlandia-runot... niin, hämäläinen, mihin
antologiaan hän olisi kuulunut?

80-luvun antologia
jäi tekemättä

kahdeksankymmentäluvun nuori runo jäi tekemättä 90-
luvun alussa, kun parnasson valta murtui, ja sitä ei tilattu
automaattisesti suomen kirjailijaliiton jäsenille. saman
aikaisesti kun nuori voima otti vallan, runouden myynti
laski. vuonna 1991 runokokoelmien myynti oli pudonnut
300--500 kappaleeseen, kun se 80-luvulla lähenteli tuhatta.
kirjakaupat luopuivat näytevarastoista ja kustantajat
toivoivat vielä kirjastoista vetoapua, mutta vuonna 1993
hankintarahat tipahtivat siihen monttuun, josta noustiin
vasta viime vuosina.

80-luvun uuden runouden jonkinlainen kartoitus löytyy
professori juhani niemen esseestä ”havaintoja 1980-luvun
esikoisrunoilijoista” (kirjojen takaa, karisto 1991). niemen
laskelmien mukaan esikoisteosten volyymi oli pysytellyt
suunnilleen samana 60-luvulta lähtien ja kokoelmia tuli
seitsemältä suomenkieliseltä ja kahdelta ruotsinkieliseltä
pääkustantajalta vuosittain ulos noin seitsemän kappaletta,
kun huippuvuotena 1988 ilmestyi peräti 185 runokirjaa
kaiken kaikkiaan.

seitsemästä pääkustantajasta julkaisi uusia runodebytantteja
kokoonsa nähden suhteellisesti eniten hämeenlinnalainen
karisto, ja lyyrikkotalliaan olivat perustamassa oululainen
pohjoinen ja kuopiolainen kustannuskiila. myös pien- ja
omakustantajien aktiivisuus lisääntyi niin että
julkaisukynnyksen voi sanoa madaltuneen, mutta tämä ei
näkynyt vielä esimerkiksi parnasson lyriikkakeskustelussa
1986 (2/86), jossa silloisen runouden portivartijat (liisa
enwald, jarkko laine, hannu launonen, juhani salokannel
ja kaija valkonen) korostivat moniarvoisuutta ja vannoivat
tiukimmin saarikosken linjoilla haavikon nimeen.
postmodernismin hajua oli jo ilmassa, mutta ruotsin
puolelle ilmaantunut kielitietoisuus ei näkynyt, ja jarkko
laine saattoi vielä sanoa aikansa otavalaista henkeä
kuvaavasti: ”jos minä taasen kirjoittaisin turun murteella,
sepittäisin surullissi säkei, olisin samantapaisessa asemassa
kuin virolaiset, löytyisi riimiä ja rytmejä. mutta se olisi
murrerunoa, vitsiä.”

80-luvun esikoisten keski-ikä nousi 39 vuoteen ja 61
prosenttia oli naisten kirjoittamaa. feministisiä
äänenpainoja 70-luvun tiaisen ja laukkarisen jatkoksi niemi
löysi euroedustaja satu hassin tähän mennessä ainoaksi
jääneestä kokoelmasta magdaleena ei häpeä enää, 1984.
kaarina valoaallon esikoinen ei muuta kuin hiukset päässä
ilmestyi vuosikymmenen alussa ja sekä hassi että valoaalto
kuuluivat vaihtoehtoliikkeisiin, mutta he niin kuin
muutkaan runoilijat eivät pyrkineet ohjelmoimaan työtään
siinä mielessä kuin punk-akateemikot ja jälkisanat.
sianhoito-oppaan, wsoy 1987, kirjoittajat markku
eskelinen ja jyrki lehtola ohjelmoivat proosaa.

neljänteen uuden runon kauneimmmat -valikoimaan olisivat
ilmeisesti kuuluneet mainittujen lisäksi edelleen joko runoja
tai muita teoksia julkaisevista: kristina carlson, markku
envall, teemu hirvilammi (i omakustanne 70-luvun
puolella), jyrki heikkinen, kari hotakainen, hannele
huovi, liisa immonen, seppo järvinen, hannu
kankaanpää, jorma kapari, juhani kellosalo, jukka
kemppinen, leea keto, karri kokko, kari levola, jyrki
kiiskinen, maaria leinonen, tommi melender, harri
nordell, anja porio, tiina pystynen, heikki reivilä, satu
salminiitty, kirsti simonsuuri, jari tervo, eeva tikka,
matti tiisala ja markku toivonen. esikoisensa 80-luvulla
julkaisivat myös maria autio, marja leena aarnio, roo
ketvel, kai raumonen, kimmo saneri, matti skytté, boris
verho ja hannu väisänen.

esseessä ”matkalla 80-luvun runouteen” esikoisensa
avovedet vuonna 1980 julkaissut kari levola toivoi, että
runous hajoamisen sijasta järjestäisi maailmaa: ”80-luvulta
voitaisiin näillä eväin odottaa runoa joka hajoamisen ja
ahdistuksen sävyjen sijasta, tai edes lisäksi, pyrkisi
jäsentämään maailmaa, tekee sen ymmärrettäväksi – niin
kuin saarikoski edellytti – dynaamisena prosessina, runoa
joka olisi myös kokemuksena vapauttavaa. keinojen tasolla
se voisi merkitä sirpalemaisuuden tilalle pitempiä
kokonaisuuksia, jopa runoelmia synteesiin pyrkimisen
muotona.” (nuori voima 3/81)

mainittujen lisäksi levola löysi nuoren runon ääniksi riitta
fogelin, sauli sarkasen ja jarmo uusi-rintakosken, joita
muistan lukeneeni harvoin 2000-luvulla. risto kormilainen
(kaipaus on kuin kaivo, 1978) sen sijaan kirjoittaa edelleen
runoutta ja on julkaissut kymmeniä teoksia.

ensimmäisen kerran yritin arvioida syksyn runosatoa
vuonna 1989. seitsemän kustantantajan 39 senttiä runoutta
maksoivat silloin noin 3 000 markkaa. kolmasosan lähes 40
kirjasta laskin joukkoon, johon en tule palaamaan, koska
”ne ovat keskeislyyristä, ikuisesti keski-ikäisten
henkilöiden sisäsiittoista hymistelyä noin 40-lukulaisessa
napareiässä”(savon sanomat 31.12.89). nyt syötiin
mielestäni sitä, mitä olimme niittäneet modernismin
joukkohaudassa. kun runeberg-lautakunta kaipasi ”vahvoja
runokirjoja” ja valitsi ainoaksi runoehdokkaakseen
”vilpittömästi keski-iän tuntoja kuvaavan” claes
andrssonin, minä taas haikailin ”kirjoja pellolle, jossa olisi
vara kokeilla kielen rajoja ja paperin kykyä”.

esikoisista kaipaukseeni näytti vastaavan roo ketvelin
kivisikiö, mutta kuuden joukosta erottui hannu väisäsen
johannes puhuu prochorokselle. perinteisempinä esikoisina
pidin kirsimari ahon, seppo järvisen, jyrki kiiskisen ja
yrjö lindgrenin kokoelmia. eero silvastin ainoaksi
runokirjaksi jääneestä aina vastaan, en voinut kirjoittaa,
koska olin sitä toimittamassa.

eniten käytin palstatilaa paavo haavikon aforismi-,
pamfletti- ja runokokoelmaan kansalaisvapaudesta.
omanlaiseensa kansalaistottelemattomuuten yllytti myös
risto ahti kokoelmassa laki: ”Älkää tehkö pahalle
vastarintaa.” yhtä paljon kuin haavikolle annoin tilaa jukka
mallisen suomentamalle venäläisen avantgarderunouden
antologialle, jonka esittelemään ”konseptualismiin” meillä
vertautuivat mielestäni vain kari aronpuron rihmasto ja
ketvelin esikoinen. iloa ja leikkiä löysin lisäksi ilpo tiihosen
ej-kaj-plumpsista.

runoilijakuvaansa murtamatta jatkoivat anne hänninen,
jukka kemppinen, sirkka turkka, eeva tikka ja satu marttila.
mainituiksi tulivat myös maaria leinonen, lassi nummi,
heikki reivilä ja arja tiainen, jonka kokoelman nimestä
jokainen yksinään paperin äärellä lointelin lausumaan
kolme runokirjaa julkaisseen kaikkitietävyydellä: ”jos
runoilijan napa on maailman napa, sitä on pahempi
maailmalle. on taas yksi kirja napaa täynnä, mutta missä
maailma on.” mainitsematta jätin mm. arto mellerin kootut
ja viljo kajavan, matti paavilaisen pekka parkkisen, anja
porion, pertti niemisen, hannu salakan sekä juhani tikkasen
kokoelmat.

näin levolan 80-luvun alussa ennakoimasta synteesistä oli
päädytty vuosikymmenen lopulla keskeislyyristä kieltä
repivään venäläiseen perestroikaan ja ranskalaisiin
derrida-, deleuze-, guattari- ja lecercle-vaikutteisiin, jotka
näkyivät aronpuron rihmastossa ja ennakoivat sitä mikä
olisi toiminut nopeammin 90-luvun runoudessa, jos lama ei
olisi leikannut uusia ääniä.

kielitietoisen 90-luvun
nuori voima

postmodernien sianhoitajien eskelisen ja lehtolan
runolliseksi vastinpariksi voi nimetä jyrki kiiskisen ja
jukka koskelaisen. he lähtivät murtamaan vallitsevaa
paradigmaa siinä vaiheessa, kun myös hs:n kritiikko tero
liukkonen kirjoitti todellisuuden lainausmerkkeihin ja
kustantajat haikailivat runoudelle uutta saarikosken tapaista
symbolihahmoa – ja sellaiseksi sai kelvata melleri niin
kauan kuin hän jaksoi olla rock.

kiiskisen ja koskelaisen ”kielimanifesti” julkaisiin nuoressa
voimassa 1/90. ennustus 90-luvusta kuvaa ajan ahdistusta
deleuzen ja derridan silloin niin vähän suomennetuilla
jalanjäljillä:

”kun kielen skitsoidinen, hajottava ja monistava liike
voimistuu toisaalla, nousee paranoidinen, itseensä
linnoittautuva asenne toisaalla. se haluaa kilpailla oikean
ilmoituksen hallussapidosta ja redusoida todellisuuden
yhteen käsitejärjestelmään. se on totalitaarinen myös siten,
ettei se suostu keskustelemaan omasta oikeutuksestaan,
vaan haluaa sanella. /- -/ paranoidisista asenteista
huolimatta 90-luvun kieli erkanee tavanomaisesta ja
monistuu. se rikkoo rajoja, virtaa, skitsoilee. se ilkkuu
ykseyttä, pystymetsän pystypäistä realistia, joka järjestelee
tiiliskiviä. skitso pystyy aina purkamaan kielen yksioikoiset
merkitykset. se ei ole edes kovin vaikeaa, kunhan on
menettänyt viattomuutensa.”

vuonna 1994 aloittaneessa motmotissa käytiin sen hetkistä
kenttää kuvaava kirjoittelu lähinnä risto ahdin ja runoilija
helena sinervon välillä. ahti näki modernin 50-luvun
synnyttäneen runoaarteen, jonka tutkimiseen menisi
seuraavat sata vuotta: ”mannerin, haavikon, saarikosken,
rekolan, ja heti perään 60-luvun saarikosken, westerbergin,
pellisen ym. tuotanto on ollut ja osittain tulee olemaan
runouden ydin. kirstinän ja aronpuron dekonstruktio
oikeastaan sisältää jo koko tulevaisuuden. kun lisäksi vielä
kaksi 60-luvulla aloittanutta, leevi lehto ja rakel liehu, ovat
kääntäneet koko huomionsa postmoderniin ilmaisuun,
näyttää runouden kenttä täyttyvän.”

kun moderni ahdin mielestä vastustaa kaikkea
fundamentalismia, niin postmoderni näytti sisältävän
fundamentalistisia aineksia: ”itse koen postmodernin
petturuutena, vaikka ymmärrän, että se tulee
pyyhkäisemään länsimaiden yli viimeiseen rantaan asti.”
ahdin ennustuksen mukaan oli ”melkoisen varmaa, että
seuraava suuri lyyrikko tulee olemaan mellerin tapainen –
teatterimies, narsisti, laulaja, median rakastaja.”

seuraavan vuoden toisessa motmotissa ”runouden
leikkikehät tunteva” sinervo tiesi, ketä guru ahti oli
kaavaillut suuren runoilijan valtaistuimelle, mutta nimeä
hän ei kertonut. ahti ja haavikko olivat sinervolle
kirjallisuuden tantaloksia, poikansa uhraajia, joiden
logiikkaan kuului, että ”tyttäriä ei koskaan eikä missään
edes mainita”. toisin kun 50-luvun sukupolvella
kuppikuntien ja yksilöiden väliset ristiriidat olivat tulleet
jäädäkseen, koska sinervon mukaan suuri runous syntyi
vain henkilökohtaisesta haavasta, jonka veri näkyi nyt
nuoren voiman polvessa: ”suomalaisen runouden kulta-aika
oli 50-luvulla – jatko on 90-luvun alkuun ja nuori voima
-lehden uudistumiseen saakka pelkkää rappeutumista. oman
tien kulkijoita on ollut kaikkina aikoina, mutta 70- ja 80-
luvuilla debytoineiden runoilijoiden ryhmäkuva on ankea.
tärkeintä tässä runouden sukupolvenvaihdoksessa tuntuukin
olevan sen aiheuttama levottomuus, jonka ansiosta monet
asemansa vakiinnuttaneet ovat alkaneet kirjoittaa uudella
tavalla (liehu), onnistuneet työssään tavallista paremmin
(nordell, tiihonen, valoaalto, otonkoski) tai julkaisseet
pitkän tauon jälkeen uusia teoksia (kivikk’aho). ehkä
tantaloksetkin lopulta huomaavat, että maassa ei ole
lahjakkuutta grillissä paistettavaksi.”

kielitietoisuutta sinervo ei pitänyt sukupolvensa verenä ja
lihana, vaan virtauksena joka läpäisi koko 90-luvun
runouden ruumiin. ”sukupolvitunnuksena voisi sen sijaan
ehkä pitää hallittua, tiivistä muotoa, jopa vision kaltaista
rakennetta ja uutta poljennollisuutta. toiston, toteamusten,
käskyjen, kysymysten, kieltojen vaihtelut pitävät lyyristä
jännitettä kasassa.” proosarunosta ei siis puhettakaan
vuonna 1995, ja ehkä tulevaa ennustavammin ahdille
vastasi jo vuoden 1994 motmotissa markku paasonen
pohtiessaan rakel liehun runojen kautta uuden tekemisen
mahdottomuutta ajassa, jossa moderni ei myy eikä tyydytä
lukija, ja syy tähän on modernin ihanteessa itsessään:

”vaikka rakel liehun kubisseja ei voikaan pitää ehdottomasti
uusina, ja vaikka niiden ei missään tapauksessa voi ajatella
merkitsevän uuden alkua, on mahdollista ymmärtää ne
jatkona uudelle, modernin projektin anakronistisena
esiinmarssina kauan sen jälkeen kun moderni on kulta-
aikansa elettyään rappeutunut ja kuopattu. /- -/ nykyään
uuteen pyrkiminen on jo kuitenkin auttamattomasti vanhaa,
ja modernin teoksen vieraannutettua muotoa ei voi tervehtiä
tekemättä jälleennäkemisen lämmittävää, nostalgista
huomiota: se ja se teki jo tuollaista... uudesta on tullut
vanhaa, vieraasta on tullut tuttua, eikä pelkästäään siinä
mielessä että se mikä ennen oli uutta on nyt koettua. se että
uutuudesta sinänsä on tullut vanhaa, ja että vieraudesta
sinänsä on tullut tuttua, on modernin projektille
kohtalokasta.”

uutta ei siis voinut olla vuoden 1994 jälkeen, silti edessäni
on uusi työ uusi ääni, 2006. kun helsingin akatemian
teorioiden kanssa olttiin näin pitkällä, olisi voinut sanoa --
jos sitä ei olisi pidetty liian kuvallisena ilmaisuna --, että
proosaruno aukaisi kielen solmuja. mutta miltähän tämä
ahdin ja akatemian väliseksi yksinkertaistamani runokentän
vallanjako-oppi kuulosti vaikkapa vammalaisen lukijan
korvissa? vuoden 1996 motmotissa debytoinut teemu
manninen muistelee nuoruutaan blogissaan:
”kun vietin tyhjän melankolisen hubriksen tulehduttamaa
nuoruuttani vammalassa luin kirjastossa jarkko laineen
parnassoa ja kiiskisen & koskelaisen nuorta voimaa, joiden
sivuilla ne seikkailivat. en voi väittää ymmärtäneeni
läheskään aina, mistä niiden artikkeleissa ja runoissa oli
kyse, mutta koska olin päättänyt ymmärtää, ettei minusta
voisi ikinä tulla asianajajaa tai toimittajaa tai edes
psykiatria (alkuperäiset toiveammattini), ainoastaan
jonkinlainen kirjallinen toimija, mieluiten runoilija, koska
olin päättänyt näin, velvollisuuteni oli ottaa selvää, mitä ja
miten kirjallisuutemme terävin kärki ajatteli.

koska olin päättänyt tulla runoilijaksi, etenkin nuori voima
näyttäytyi vammalasta käsin uuden runouden huipuksi. olin
myös erk:n jäsen. en muista miten perustelin itselleni, että
runoilija mitataan paitsi jälkeentulevien arvostuksen
mukaan, myös aikalaistensa arvoiden perusteella - kenties
omat koulukokemukseni pakottivat minut pitämään
aikalaistuomiota tärkeimpänä. (jälleen korostan etten
todellakaan ajattele näin enää, en ole ajatellut lähes
kymmeneen vuoteen.)

tutkin siis aikalaisteni tyyliä, nuorivoimalaista
yhdeksänkymmenlukulaista ilmaisua. muistan että annukka
peura kolisi lujaa, että sinervolla oli jotain hyvää, että
kiiskistä en tajunnut, enkä inkalaakaan. otonkoski meni
ihan ohitse. katajavuorella oli hyviä heittoja, mutta
lumilautailevan teinipojan kokemus ei sittenkään
herkistynyt tarpeeksi hänen tyttö- ja
naismaailmankuvalleen. heittäydyin, toisin sanoen,
viattomasti vaikutusahdistuksen syövereihin.

tuolloin minulla oli kaksi mahdollista reagointitapaa
vaikuteahdistukseen, etenkin silloin kun en edes
’ymmärtänyt’ mistä puhuttiin. ensimmäinen taktiikka oli
rakastavan pojan taktiikka, jonka olin oppinut
seurakuntanuorena: ihailin kirjoittajan jumalallista,
kätkettyä viisautta, hyväksyin hänet toisin sanoen
symboliseksi isäkseni tai äidikseni - saatoin jopa pysähtyä
kuuntelemaan pelkkää sanojen klangia. (oletteko
huomanneet, miten monissa vaiheissa etäisyys ratkaisee
kirjallisten vanhempiemme valinnassa - mitä kauempana
sen parempi - kuollut eliot on hyvä eikä ahdista yhtä paljon
kuin elävä haavikko. haavikko vähemmän kuin paasonen.)

toinen oli klassinen ad hominem -tyyppinen
hämäryyssyytös: hänen täytyy olla aika hämärä tyyppi
sanoakseen noin. hän ei varmaan vaan tajua että puhuu liian
vaikeasti. ihmisen arvoa ja älyä aliarvioimalla oli
mahdollista yliarvioida omia tulkinnallisia kykyjä. oikeasti
minua vain ärsytti, että sellaiset tyypit, jotka kirjoittavat
mielestäni huonoa runoutta, ovat joidenkin mielestä hyviä,
kun ’minäkin’ olisin voinut kirjoittaa yhtä hyviä runoja...
(pyydän anteeksi, mutta tällaisiahan me ihmiset kai
olemme, kun podemme kateutta?) eniten häiritsivät
tietenkin omat aikalaiset ja etenkin äänekkäimmät heistä -
koin epämääräistä sisaruskateutta ja etsin jotain muuta, joka
voisi taata oman identiteettini ainutlaatuisuuden nyt jo
myyttiseksi muodostuneen kirjallisuusinstituution,
symbolisen isÄni, silmissä.

lähdin opiskelemaan kirjallisuutta osin tästä syystä, ehkäpä
(toki minulla on ensisijaisiakin syitä: humanistisen
sivistyksen itseisarvoinen merkitys jne.): opetellakseni
kirjailijaksi oppimalla kirjallisuudesta kaiken, mitä voisin.
olin vakuuttunut, että oli olemassa toisia tyylejä, erilaisia
sanomisen tapoja kuin se, jotka vallitsivat vammalalaisessa
sulkeutuneessa etäisessä mielessäni. olin kateellinen ja
katkera koska halusin esille, toisin sanoen, koska olin nuori
eikä minulla ollut omaa identiteettiä.

mutta sellaisia me kaikki olemme nuorina: tyhjiä astioita,
joihin maailma läikkyy, joista se läikkyy. haluan kertoa
tästä, koska tiedän niin monen olevan samaa mieltä mutta
olevan kykenemätön tai haluton puhumaan asiasta julkisesti
- ja luulevan, etteivät muut ajattele samoin. lisäksi, on niin
häpeällistä tunnustaa, että kirjoittamisessa on kyse
muustakin kuin taiteesta. koska olemme kasvaneet,
aikuistuneet, ja niin edelleen: erotamme taiteen tekemisen
elämisestä, tämän virtuaalisen leikkikenttämme oikeista
ihmissuhteistamme ja ammateistamme. mutta juuremme
ovat usein edelleen nöyryyttävän identiteettiaskartelun
parissa, harva on saanut todella hedelmällisen kirjallisen
kasvatuksen. olemme tulleet siksi mitä olemme hävettävin
tee-se-itse -metodein ja yksinäisyydessä kyhätyin
vempelein. olemme pukeneet sielumme paperinuken kaiken
maailman kirppareilta tongituin lumpuin...” (”runous ei ole
elämää ja skenetys on perseestä” 7.3.2006)
mannisen (s.1977) iässä, taikka runoilun vaiheessa,
tamperelainen nuori jyrki siukonen (s.1959) teki toisen
ratkaisun: ”en varmaankaan ole ainoa entinen nuori, joka on
halunnut olla runollinen ja sitten luullut kirjoittavansa
runoja. se mitä kirjoittaminen metaforan tuotti oli kuitenkin
harvakseen täytettyjä papereita, joiden tekemiselle ei ollut
muuta pohjaa kuin se opittu olettamus, että runoja yleensä
kirjoittavat runoilijat. minusta ei siis tullut runoilijaa, tuli
jotain muuta.” (motmot 1998) tuli kirjailija ja väitellyt
taiteilija.

kuka muistaa vielä tuota aikaa vähän yli kymmenen vuotta
sitten? vammalalainen nuori kumarsi helsingin lehtiä, ja
helsinkiläinen nuori ei ollut mistään kotoisin, kuten riina
katajavuori totesi juhani koskisen Äijän arvostelun aluksi
motmotissa 1996: ”en ole mistään kotoisin: olen
helsinkiläinen. en tunne yhtäkään ihmistä, joka puhuisi
lapin murretta – paitsi mainoksen ohvi-miehen.”

neljä arviota
viisi virhettä

yhdeksänkymmentäluvulla luin vuoden 1991 runot
runeberg-lautakukunnassa ja katsaukset vuoden runoihin
tein 1993 ja 1997. aronpuron tasanko 967 läpäisi runeberg-
esiraadin yhtä kevyesti kuin kari hotakaisen buster keaton –
elämä ja teot. mirkka rekolan kuka lukee kanssasi tipahti
listalta, kun se ”liippasi liian läheltä aronpuron sektoria”.

raportoidessani neljä vuotta myöhemmin lautakunnan
työstä kirjoitin, että utsjoella runoilijaksi heränneen
kuopiolaisen pekka kejosen Äänetön läsnäolo tuli valituksi
aronpuron vastapainoksi ja selvitti myös toimittajaklopin
rimani, mutta: ”claes anderssonin sinänsä sympaattista,
mutta 80-luvun keskeislyriikkaa en tukenut, en kyennyt
perustelemaan, koska samantasoista löytyy
suomenkieliseltäkin puolelta (saaritsa, laine, laakso), mutta
claesin runojen ilo oli vakuuttanut raadin kaksi
yleisradiolaista kollegaa. viimeinen taisto käytiin pekka
suhosen kokoelmasta (ennen ukkosta). pyysin virkkusta
vakuuttamaan lukemalla otteita kirjasta. sen hän tekikin.
kahden runon aikana kukaan ei reagoinut, kolmannen
kohdalla hän lätkäisi kirjan pöytään ja sanoi luopuvansa. –
lukekaa kotona joskus kynttilänvalosssa.” (ss 29.11.95)

raadin opetus oli sama, jota saattaisi ehkä soveltaa uusien
runoäänien valitsijoihin. sano mitkä runot valitset, niin
kerron kuka olet. tutkija arto lindholmin sanoin:
”kirjallisuuden kentällä säännöt eivät näytä kovin selviltä:
näyttäisi siltä, että kentällä eivät taistelisi niinkään kirjailijat
ja heidän teoksensa kuin säännöistä vastaavat tuomarit.”
(motmot 2005) tai omin sanoin: ”valittujen kirjojen sijasta
pitäisi puhua enemmän valitsijoista. kirjavalinnat kertovat
enemmän kunkin lautakunnan jäsenten traumoista ja
fiksaatioista kuin syksyn kirjasaldosta.” raadin traumoihin
voinee laskea esimerkiksi hannu salaman viimeisemmän
suurromaanin ottopojan hylkäämisen, ja agneta enckellin
miehis-analyyttista ajatusmaailmaa purkanut falla putosi
kerta kaikkiaan lukuhorisontin taakse. anderssonin
helppolukuista realismia vasten enckellin kubissit olivat
lukukelvotonta todellisuuden pakenemista, jossa en nähnyt
synteesin merkkejä.

lamasyksyksi 1993 isommat yhtiöt eivät painaneet yhtään
esikoista ja arvosteltavaksi lähetettyjen pino näytti liki
puolta pienemmältä kuin neljä vuotta aikaisemmin. arvioin,
että jos tahti jatkuu samana ”suomenkielisen runon arkku
lepää maan povessa vuonna 2000” (ss 28.11.93).

murrosajassa jatkuvan ”keskeislyyriseen perinteeseen
sidotun opettavaisuuden” keskellä en löytänyt juuri
sanottavaa, joten esittelin pisimpään rainer maria rilken
kirjeitä nuorelle runoilijalle. rilken opastuksella sujahdin
syvimmälle ahdin pieneen käsikirjaan ja haavikon puiden
ylivertaisuuden opetuksiin. runoja, jotka eivät yritä opettaa
mitään, löysin rakel liehulta ja lauri otonkoskelta. lainasin
myös hannu helinin ensimmäistä omakustannetta tuulen
tiedekunta ja jukka kemppisen tähän mennessä viimeiseksi
jäänyttä 6. kokoelmaa Äkkisyvä, tammi. sirkka turkan
sielun veli piti mainita kuten myös arto mellerin kuningatar
hysteria, koska edellinen oli saanut finlandia-palkinnon
viimeisenä runokirjana. pienkustantajien puolella päätään
ehti nostaa pikku-idis, joka julkaisi mika terhon esikoisen
paradoksi.

syksyllä 1997 toimittaessani ylen valopilkkuun kuusi
minuuttia tv-ohjelmaa luin 50 runokirjaa. runouden uusin
nousu oli alkanut elävien runoilijoiden klubin
perustamisesta vuonna 1994, ja erkin taustatuki wsoy yksin
julkaisi liki yhtä monta runokirjaa kuin pienet kustantajat
yhteensä. internetissä julkaistiin leevi lehdon Ääninen ja
matti tiisalan runoja, mutta esikoisten määrä oli tipahtanut
vain neljään 80-luvun keskimäärin seitsemästä.

eniten sekunteja saivat helena sinervo ja hannu helin.
juhani ahvenjärven, helena anhavan, jukka koskelaisen,
rakel liehun, hannu mäkelän, pertti niemisen, markku
paasosen, tommi parkon, virpi stenlundin ja a.w.yrjänän
kirjojen kansia käytetiin tai olisin halunnut käyttää
käsikirjoitukseni kuvituksena. ainakin ahvenjärven sinisen
kannen kahvikuppi vaelsi ruudussa kaksi sekuntia, koska
tämän valintani perusteella hän väitti saaneensa
kustantajalta (sanasato) sen verran palkkiota, että pysyi
juhannukseen asti kaljassa. (parnasso 4/98)

vuosikymmenen lopulla kiiskisestä ja koskelaisesta alkanut
nvl:n väen äänen vahvistuminen kuuluu vielä peter
mickwitzin toimittamassa antologiassa ett svart får i
motljus, 14 unga finska poeter, wsoy 2000. valikoiman
ituna voi pitää nvl:n internetissä vuodesta 1995 julkaisemia
sähköisiä säkeitä, joihin pohjautuu mickwitzin valikoiman
rinnakkaisteos etupainoinen pyrstötähti, jossa esiteltiin
suomenruotsalaisia nykyrunoilijoita. 80-luvulla aloittaneista
mickwitzin uusiksi, nuoriksi runoilijoiksi valikoituivat jyrki
kiiskinen, harri nordell ja annukka peura. 90-luvulla
aloittaneita ovat juhani ahvenjärvi, jouni inkala, riina
katajavuori, tomi kontio, jukka koskelainen, lauri
otonkoski, markku paasonen, tommi parkko, helena
sinervo, anni sumari ja merja virolainen.
vaikka tämä joukko läpäii mickwitzin linssit, silti runoista
löytyy enemmän erilaisuuksia kuin yhtä yhdistävää
piirrettä, kuten vaikkapa kielikriittisyys tai metakirjallinen
tietoisuus. nordellin björlingmäisyys elää varsin eri ehdoilla
kuin virolaisen kerronnallisuus. parnasson arvostelussani
(4/2000) lopetin siihen, että ”ruotsalainen lukija ei
mickwitzin antologian perusteella voi tietää mitä
suomalaisessa runoudessa todella tapahtui viime
vuosituhannen lopulla”. kuvarunoutta vierastaessaan ja
kieli- ja syntaksikokeiluja metsästäessään mickwitz
tukeutui liikaa nuoriin ja nvl:n piiriin. liian pitkälle
menneen kuvainriiston mickwitz myöntää itsekin kiiskisen
suomentaman runovalikoimansa esipuheessa:

”jos tulee paikalle omien työkalujensa ja menetelmiensä
kanssa ja koettaa soveltaa niitä outoon ja erilaiseen,
kohtaamisesta tulee harvemmin antoisa: pahimmassa
tapauksessa sitä erehtyy lukemaan suomenkielistä runoutta
epäonnistuneena ruotsalaisena runoutena. mutta jos tajuaa
kuinka rajoittunut väistämättä itse on ja pääsee siitä yli, voi
kohtaamisesta muodostua onnistunut. /- -/ ja oikeastaan
juuri siitähän runoudessa on kysymys: runo on vieras
esine.” (lasinen avaruusalus, 2006)

esimerkiksi eeva stina byggmästaren ja agneta enckellin
vastinpariksi suomenkieliseltä puolelta löysin
arvostelussani kari aronpuron ja rakel liehun. kielikokeiluja
mielipuolisuuden rajalle vei roo ketvel ja muiden
unohdettujen listaan kuuluivat mickwitzin mainitsemien
heidi liehun, jusa peltoniemen, panu tuomen ja maris
gothónin lisäksi ainakin j.k. ihalainen, olavi jama, kari
ilmonen, markus jääskeläinen, markku kaskela, juhani
kellosalo, jukka kemppinen, tuomas kilpi, tapani
kinnunen, juhani koskinen, risto köykkä, kristiina lähde,
tittamari marttinen, heikki niska, pekka piirto, tiina
pystynen, kari sallamaa, eero suvilehto, hannu väisänen
ja a.w.yrjänä.

miltä vuosikymmenen lopun runoskene sitten näytti
vammalalaisen mannisen näkökulmasta 7.3.2006:

”jatkoin parnasson ja nuoren voiman lukemista tampereella
yliopistossa, missä slummasin kirjallisuuden takapihoilla
melkein vuosikymmenen ajan kolkkona astiana, josta
hubris oli jo tyhjentynyt. odotin epämääräistä gnosista,
tentin teoriaa ja harjoittelin ironiaa. olin tietenkin jatkuvasti
masentunut omasta etäisyydestäni contra "turun ja helsingin
runouspiirit", puhumattakaan oireilevasta
keskinkertaisuudestani, ja unohduin luulemaan tätä
etäisyyttä ainutlaatuiseksi näkökulmaksi. sitten kun minä
joskus pääsisin tekemään asioita, minä tekisin ne toisin.

olin idiootti! olen kertonut usein ja useissa tilaisuuksissa,
että opin kirjoittamaan runoja (tai löysin rentouden kokeilla
mitä tahansa) sillä hetkellä kun hylkäsin, lopullisesti,
lapsellisen haaveeni runoilijaksi tulemisesta. vapauduin
vaikuteahdistuksesta ja löysin ’oman ääneni’ vasta kun
aloin nauraa itselleni ja naurettaville pyrkimyksilleni ’tulla
joksikin’ - koska ymmärsin, että nimien takana on ihmisiÄ,
joilla on henkilÖhistoria, enkä voisi ikinä enää takertua
vain heidän sanoihinsa, ellei olisi selvää, että puhutaan vain
ja ainoastaan sanoista, eikä elämästä: että runous pitää
erottaa elämästä, jos aikoo runoja kirjoittaa, tai kuten paul
valèry on sanonut, runoilija ei voisi olla runoilija ellei hän
olisi myös (ja ennen kaikkea) jotain muuta. näin siis runous
lakkasi olemasta elämää sillä hetkellä kun, klassisesti, sain
elämän.

ehkä näistä syistä en koskaan oppinut käyttämään omaa
epävarmuuttani ja epäuskoani voimavarana - minusta ei
koskaan tullut fanaatikkoa, en perustanut itselleni omaa
yksityistä runoususkontoa - osin uskontoon liittyvien
sosiaalipsykologisten kokemusteni tähden (olen ollut
mukana hihhuleiden toiminnassa) ja osin, koska en
ajautunut oriveden opistolle tai mihinkään muuhunkaan
’vaikutuspiiriin’. olin aina totaalisen eristäytynyt
kirjoittajana - harva edes tiesi että kirjoitan vakavasti ennen
kuin julkaisin kirjani - vaikka olin jo debytoinut motmotissa
ja j.h. erkon kilpailuissa. tuntuu, että olen edelleen
totaalisen eristäytynyt kirjoittajana. kuulostaako tämä
jotenkin yllätykselliseltä? minähän olen yksi niistä; minun
nimeni on niiden lehtien sivuilla, joilla ne asuvat.”

vielä ennen vuosituhannen loppua nuori tomi kontio ehti
esittää sekä nuoren että vanhan runouden loppua:

”eikä runouden kuolemaa tule aiheuttamaan – niin kuin
yleisesti pelätään – runouden tuotteistuminen ja markinoille
altistuminen, vaan yleisempi, suurempi muutos ihmislajin
havaitsemiskäytännöissä, jonka taustalla on koko maailman
vaihtuminen toiseksi tai toisiksi. tietotekninen
vallankumous yhdessä ekologisen katastrofin kansa johtaa
runouden materiaalin asteittaiseen vähenemiseen. /- -/ on
selvää, että tällaisessa maastossa runous ei tule elämään...
pohjimmiltaan runouden tappaa fyysisen todellisuuden
näivettyminen.” (motmot 1999)

uusin ääni antaa
tilaa toisellekin

mickwitzin antologiasta uudessa äänessä ovat runoilijoina
mukana koskelainen ja paasonen. mellerin runoilijoista
ahtia ja heliniä sivutaan valikoiman toimittajien eino
santasen ja saila susiluodon ”alkusoitossa” ja 60-luvulla
aloittaneista runoilijoista mainitaan ”tampereella
vaikuttava” kari aronpuro, ”kokeilija” leevi lehto ja
”proosarunon uudistaja” jyrki pellinen. ”unohdetusta
sukupolvesta” muistetaan kari levola ”varsinais-suomen
läänintaitelijana”.

santasen ja susiluodon tarkoituksena oli toimittaa antologia,
joka sisältäisi kaikkien kymmenen viime vuoden aikana
(1995 – 2005) debytoineiden runoilijoiden runoja. ei ihme,
että rajaus muuttui ongelmalliseksi, kun 60-luvun
antologiaankin vaadittiin kaksi julkaistua teosta, ja 2000-
luvulla pienkustantamoiden ja omakustanteiden määrä on
kasvanut samassa suhteessa kuin painokustannukset ovat
pienentyneet.

”alkusoitossa” kerrataan runouden nousukausi lähinnä nvl:n
näkökulmasta ilmeisesti siksi, että santanen oli nuoren
voiman päätoimittaja ja susiluoto nvl:n puheenjohtaja.

aluksi vuonna 1994 perustettu elävien runoilijoiden klubi
laajensikin toimintaansa koko maahan, toi huvilatelttaan
yhdellä kerralla ylittämättömät vieraat joseph brodskyn ja
seamus heanyn, aloitti runokirjakerhon ja
käännöslyriikkasarjan. esittävän runon rajoja repivät ensin
turkulaiset tapani kinnusen ja muun sammakko-
kustantamon väen johdolla, ja kahdella runokiertueella
vuosina 1998 ja 2000 levitettiin lavarunoutta muuallekin
kuin kuhmon kamarijuhlille. vastapainoksi turun miehille
perustettiin 1999 esittävään runouteen keskittynyt grupo
kapustarinta, joka julkaisee lumooja-lehteä. turussa oli
ilmestynyt vuodesta 1995 myös reviiri-antologia ja samana
vuonna tampereella aloitti viitapiiri. tampereelta
helsinkiläisten 90-luvun leiriin oli hyväksytty ensin juhani
ahvenjärvi ja panu tuomi sitten juha siro.

turku-, helsinki-, tampere-kolmion ja muun periferian rajat
olivat 1900-luvun rajoja, mutta se millä tavalla kentällä
erottaudutaan nyt, näkyy valintojen kautta, vaikka tilanetta
kuvattaisiin subjektiiviseksi, sekavaksi tai vain
’jonkinlaiseksi kuvaksi siitä, mitä kaikkea runouskentällä
tapahtui’. sitähän se uusi on, ja silloin on mahdollista, että
valikoima kertoo jälleen enemmän toimittajista kuin
runoista. kuka sitten on tämän päivän matti rossi?
veikkaisin, että liisa, ja jarkko lainekin on silja tai merja.
tosin edelleen valikoiman 31 runoilijasta vain 10 on naisia,
mutta ”tyttöyden ja naiseuden ja niiden rajatilan käsittely”
ovat olleet 2000-luvun alun uutta ja verestä tematiikkaa,
aivan kuten valikoiman toimittajat toteavat.

esimerkiksi tällaisia valintoja toimittajat saivat tehdä: kun
vuodelta 1995 valittiin koskelaisen ja tuomen esikoisrunot,
vuodelta 1996 ei valittu yhtään esikoista, vaikka ilmestyivät
esimerkiksi juhani koskisen Äijä, mari velinin hämärä
kuin kuuntelisi ja jorma heinosen poika. kun vuodelta 1997
valittiin paasonen ja yrjänä, ei valittu tommi parkon
ensimmäistä lyhyt muisti, meri tai petri turusen ithaka by
night. kun vuodelta 1998 valittiin vain johanna venhon
runot, ei valittu seppo lahtisen hammasta tai juha siron
vapaata pudotusta. kun 1999 valittiin kaksi esikoista
pauliina haasjoki ja kristiina lähde, tippuivat pois maritta
lintusen liekkikupolit, jenni haukion paitasi on puhjennut
ylleni, kari aartoman pilvet eivät pidä mistään kiinni ja
tero liukkosen 1999: runous. kun 2000 valittiin olli
heikkonen, mikko rimminen, heli laaksonen ja antti
koivumäki, kenen muun kirjoitus valmistui tai alkoi
kypsyä tuossa vuosikerrassa? kun vuosikertaa 2001 valittiin
edustamaan joni pyysalo, timo lappalainen, katariina
vuorinen ja saila susiluoto, miksei arto lappia
esikoisenaan ei perhonen siivistään tiedä, henry lehtosen
campingia tai esa hirvosen harlemia. kun 2002 debytoivat
eino santanen, timo hännikäinen ja ville-juhani sutinen,
miksei myös elina huovilan niin kauan kuin sinun täytyy,
marja isopahkalan kurpitsavaunut, anu rinkisen nainen
on irrottautunut maasta, tommi liimatan avainlastu, juha
kulmalan ...väärin kootut runot, kalle niinikankaan
eläimellinen kaunis nainen tai lauri sallisen hiljaisuudella
on ääni -- tai että edes jossain uudessa äänessä olisi
luettelo näistä hylätyistä väitöskirjoista. kun vuotta 2003
edustavat tuomas timosen, juuli niemen ja mikko
myllylahden teokset, miksei anni sinnemäen sokeana
hetkenä, sinikka tirkkosen miten peiliin kirjoitetaan, tuija
välipakan lasimorsian, jukka naaranlahden istun
asentoni sylissä tai arno kotron sanovat sitä rakkaudeksi.
valittujen joukkoon kuuluvat 2004 aki salmela, sanna
karlström, teemu manninen, santtu puukka ja vilja-tuulia
huotarinen, hyväksymättä jääneet väitöskirjat muun
muassa: alanko, ismo rakkaus on ruma sana, dahl, rita
kun luulet olevasi yksin, mahrberg, anne huone
pompeijista, nikki, jukka kuuma huuma karkkipussista ja
snellman, anja saa kirjoittaa. esikoisvuosikerrasta 2005
tohtoroitiin sinivaara, olli hiililiekki, vähänen, juhana
cantorin pölyä, erämaja, anja laulajan paperit, korhonen,
riku savumerkkejä lähtöä harkitseville ja oikarinen, risto
puuhaltaja. kun kuolleista nuorista runoilijoista valittiin
antti koivumäki, miksei myös ilkka koponen.

valittujen, valikoitujen, väistöskirjan suorittaneiden
esikoiskirjailijoiden joukossa teemu tuntee 7.3.06
roikkuvansa oksassa, jota ei ole olemassa:

”olen ollut viimeisen puoli vuotta selittämättömän
peloissani aina kun ajattelen ’runoskeneä’ (yäks) ja nyt
tiedän miksi: minusta on tullut ’yksi niistä’ - minusta on
tullut pelkkä nimi, kasvoton runoskenen toimija. nyt joku
antti korttinen, henkilö, jota en tunne ollenkaan, voi tulla
blogiini kuvittelemaan, että minä olen yksi niistä, jotka
eivät vaan niinku tajua, ja loukata minua mennen tullen,
ilman omantunnon tuskia - koska minähän olen vain nimi,
jota pitää opettaa olemaan ihminen. /- -/ sitten kun ’pääsee
esille’ saattaa tuntea, että jonkin pitäisi muuttua; nyt on
viimeinkin varaa vaatteisiin! mutta mikään ei muutu. kaikki
ovat askartelijoita. jopa kustantajat! jopa haavikko! /- -/
siitä lähtien, kun kirjani julkaistiin, kun liityin tulen &
savun toimituskuntaan (itsepä tätä hommaa hain!), aloin
osallistua nihil interitin toimintaan ja muutin helsinkiin
(jälkimmäinen muista syistä), olen potenut epämääräistä
vertigoa. instituution kita on auennut, olen luodannut
lohikäärmeen suoliston. kulissien takana on jotain aivan
muuta kuin tämän maan vammaloissa ja
vaikuteahdistuneiden runopoikien ja -tyttöjen parissa
luullaankaan: siellä ei ole mitään. kaikki on ihan
samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. samoin on
kansainvälisten kirjallisuuspiirien. kaikki mitä olen ikinä
keksinyt itsestäni ja maailmasta, näin ollen kaikki mitä olen
julkisesti päässyt sanomaan runoudesta kumpuaa tästä ja
vain tästä: kyogenin ongelmasta: roikut oksasta, ja tyyppi
kysyy, miksi roikut oksasta. mitä sanot? mikä täällä oikein
roikkuu? runous? mutta eihÄn sitÄ ole olemassa! miten ja
mistÄ se voisi roikkua? *krak*”

väitösluetteloni on vajavainen, ja jokaisen puuttuvan
väitöksen takana on ihminen, kuten valitsijakin on ollut, ja
saa seistä ankaran työnsä rajoilla. tarkoitus olikin ilmeisesti
raottaa vähän tuon työn luonnetta. väitösten poroerottelussa
tarvitaan miesmäistä voimaa, jota löytyy esimerkiksi asti
jouko tyyrin vuonna 1959 tuomas anhavan ylistykseksi
laatimasta suunnitelmasta:

”olisi turha miettiä, kuuluko hän sukupolven neroihin. joka
tapauksessa hän on sen johtaja, joka osoittaa ja pitää
suunnan./- -/ ken ei halua nähdä, jääköön jälkeensä ja
korpeensa.”

kuopiolais-lauttasaarelaisen tyyrin epäihmisen ääni
korpeaa, silti on tehtävä valintoja, jos on sanoakseen --
vaikka äänettömästi. luettelon luettelija väittäisi nyt
näppituntumalta, että uuden äänen toimittajat -- eli
väitöskirjojen hyväksyjät -- ovat ottaneet isomman riskin ja
valinneet mieluummin enemmän yhden kirjan julkaisseita
uutuuksia kuin toisia tai kolmansia kirjoja julkaisseita
varmuuksia. toinen huomio hyväksytyistä on se, että
enemmän älyyn kuin tunteen puoleen kallistuneet
toimittajat näyttävät vierastaneen sitä mikä on katsottu
kuuluvan lähinnä turun puolen poetiikkaan, kuten beatin
perinteestä ponnistava katurunous, romanttinen
puheenomaisuus ja ei-akateeminen lavarunoilu.

”alkusoitossa” santanen ja susiluoto myöntävät
subjektiivisuutensa ja leirijakojakin he pitävät ’kenties
yhtenä elävän kirjallisuuden elinehtona’, kun ”taloudelliset
jaot (apurahat) ja alueelliset kompleksit puolin ja toisin
(turkua on aina pidetty runouden kotikaupunkina, helsinkiä
kirjailijan etujen kannalta tärkeänä) selittävät osaltaan tätä
vuosia jatkunutta kiistaa”.

kiista reenpäiden otavan ja erkon wsoy:n välillä on 50-
luvun perintöä niin kuin skp:n hylkääminen kertoo 70-
luvun rokkirunoilijoista ja turku--helsinki-leirikiista 90-
luvusta. vuosituhannen viimeisen kisman ensimmäisiä
lepyttelytekoja oli turkulaisen nihil interit -kustantamon
perustajan tommi parkon valinta vuoden 1997 motmotin
toiseksi toimittajaksi helsinkiläisen paasosen kanssa. toinen
kiistan sovitusele nähtiin, kun vuoden 1999 motmot
julkistettiin turussa. turkulainen seppo lahtinen julkaisi
seuraavassa motissa esseen, ja sen jälkeen markus
jääskeläinen ja lahtinen päästettiin toimittamaan 8. erkin
vuosikirjaa 2002.

kuitenkin varsinaisena runouskentän yhdistäjänä ja
synteesin luojana voi pitää asikkalalais-helsinkiläistä leevi
lehtoa, joka vuonna 2002 kirjasi tuoreena tuli & savun
päätoimittajana saman linjauksen, johon näyttää päätyneen
myös helsinkiläinen peter mickwitz 2006 jyrki kiiskisen
suomennosvalikoimansa esipuheessa:

”tärkeintä on kuitenkin näkemys, että runouteen mahtuu
kaikki, ja siksi olen alkanut kokea vieraana sellaisen
poetiikan, joka haluaa sulkea ulos, typistää ja pyrkiä
olemaan jollain tapaa järkähtämätöntä. sillä runous on
vapauden ja ilon tila. sallia, ei kieltää.”

yhteistyön kaikille avoin ja liki ilmainen hedelmä on
nihilin, nvl:n ja savukeitaan vuonna 2004 perustama
verkkoportaali nokturno.org, josta on tullut marko niemen
ja jukka-pekka kervisen toimittamana toisintekemisen
kanava, kuten myös blogeista, joiden painokelpoiset
runoversiot eivät ehtineet uuteen ääneen. toinen hedelmä
on nihilin ja nvl:n kohina-klubi ja runokuu-tapahtuma, joka
levittäytyi helsinkiin ensimmäisen kerran syksyllä 2005.
runouden kenttää ovat elävöittäneet myös runoraati,
kiiltomato ja poetry slamit. halauksen, kerberoksen, kirjon,
lumoojan, nuoren voiman, taiteen ja tuli & savun rinnalle
runokentän keskusteluun on nousemassa jälleen parnasso.

vuoden 2005 poroerotteluksi toimittajat esittävät
kahtiajakoa kokeelliseen lyriikkaan ja perinteisempään
runouteen. tässä jaossa toimittajat näyttävät asettuneen
kokeellisemman puolelle, ja tässä mielessä
”perinteisemmän” heli laaksosen mukaanottaminen avartaa
valikoiman ääntä varsinkin kun Äijän lapin murre ei kuulu
ja aarno kotro on vaiennettu kokonaan. kotroa ei edes
mainita ”alkusoitossa”, vaikka tuskin 2000-luvun alun
runouden historiaa voidaan kirjoittaa ilman viittausta
”2000-luvun tabermannin” myyntilukuihin.

vuonna 2006 mikwitzin 90-luvulla suomalaiseen runouteen
kaipaamat kuvakieltoiset kielitietoiset keinot on otettu
käyttöön yhtä hyvin kuin ”tyttöyden tematiikka” niin että
ne alkavat kiehtoa enemmänkin parodisessa mielessä. ehkä
ne näyttävät muutaman kymmenen vuoden päästä
katsottuna yhtä opettavaisilta kuin rossin
vallankumousrunous, ja näitä merkkejä alkaa olla ilmassa
myös proosarunouden kohdalla. antologian toimittajien
sanoin: ”kenties se oli vain ’uusi’ ilmaisumuoto, joka salli
enemmän poikkeamia, enemmän leikillisyyttä, enemmän
tarinallisia elementtejä, enemmän jatkuvuutta ja
ketjumaisuutta yhteydessä kokoelman toisiin runoihin.
kenties proosarunoihin mieltyivät ne kirjoittajat, jotka
halusivat selkeän pesäeron keskeislyyriseen minä-
puhujaan...”

(kaiken kaikkiaan) onko päästy näkymiin, joita voisivat
kuvata anhavan parnasson vuoden 1967 lyriikkakilpailun
sanat: ”... on päästy muutamista edeltävän kymmenluvun
ominaishaitoista: varautuneisuudesta, jännittyneisyydestä,
soittimen alituisesta virittelystä, kirjoittamisesta
kirjoittamisesta, turhasta banaalin pelosta...” (4/67)

vai onko vapautumisen jälkeen vuorossa jälleen joku, joka
sanoo että runoilija on eittämättä löytänyt aidon äänen(sä)?

käynnissä olevan
kumouksen kaava

entä pitäisikö tämän katsauksen lopuksi olla jälleen
huolissaan, kun suomen kustannusyhdistyksen tuoreimman
tilaston mukaan koti- ja ulkomaisten runojen (ja
näytelmien) nimikemäärä on tippunut 22,7 prosenttia
samaan aikaan kun kaikilla muilla kaunokirjallisuuden
sektoreillä näkyy 2,7 – 19,3 prosentin nousu. pitäisikö nyt
todeta uuteen ääneen kuulumattoman runoilijan tommi
parkon sanoin: ”suomalainen runous voi hyvin kun minun
runoni on julkaistu. se on kriisissä kun minun runoni eivät
kelpaa.” (motmot 1997)

ei tarvitse huolestua, vastaa google-runogeneraattorin
synnyttäjä leevi lehto uuden itämaan kirjallisuuslehden
särön ensimmäisessä numerossa. tietotekniikka
moninkertaistaa runoudenkin mahdollisuuksia. netissä voi
julkaista kuka hyvänsä, ja vaikka valmis kokoelma on
vapaasti luettavissa, silti se halutaan painaa runokirjaksi
kirjahyllyyn, kuten on todettu nihil interitin ja kirja
kerrallaan -kustantamon poesia-julkaisusarjassa.

käynnissä olevan kumouksen kaava voisi olla
yksinkertaisesti ctrl-c+ctrl-v: kopio ja liitä. esimerkiksi
janne nummelan esikoisessa lyhyellä matkalla ohuesti
jäätyneen meren yli (poeesia 2006) runot ovat ehkä 80--90-
prosenttisesti googlattuja. tuloksena on "moneuden
siirtyminen toiseen moneuteen", kuten gilles deleuzea
lainaten todetaan kokoelman takakannessa. niin kauan kuin
sähköä riittää ja nettiä ei sensuroida, voin panna merkit
peliin ja kehittää omia leikkejä valmiiden kirjoitusten
sijaan, sivulle ja sisään.

runouden uudet eväät kunkin lukijan ja kirjoittajan halujen
toteutuksena lähestyvät roland barthesin käsitystä siitä,
että lukemista on mahdotonta vapauttaa ellei samalla
hengenvedolla vapauteta kirjoitusta.
virkaanastujaisluennossaan hän esitti, että dante kirjoitti
jumalaisen näytelmän toscanan murteella eikä virallisella
kielellä, koska hän luotti halun totuuteen:

”jokaisen yhteiskunnan tulisi antaa tällainen ylellinen
vapaus kansalaisilleen: yhtä paljon kieliä kuin haluja –
ehdotus on sikäli utopistinen, että mikään yhteiskunta ei ole
vielä valmis myöntämään monien halujen olemassoloa.
yksikään kieli ei saa sortaa toista; tulevien subjektien ei
pidä enää katua tai torjua kokemaansa ’nautintoa’ siksi, että
omistaa kaksi kielen ilmentymää, joista valita – seuraten
perversioita, ei lakia.”

barthesin tekijän kuoleman jälkeisen nautintoutopian
lähestyminen netissä ei varjele vallalta: kielen utopia
otetaan talteen utopian kielenä, joka on laji siinä kuin
muutkin. yksikään kirjailija, joka on lähtenyt melko
yksinäiseen taistoon kielen valtaa vastaan, ei ole voinut tai
voi välttää vallan otetta. utopian lähestymiseksi tarjolla
olevista avantgardismeista stan apps on kiteyttänyt kuusi
lähestymiskulmaa, jotka kopioin ja liimaan teemu mannisen
blogista:

1. romantiikka = transsendentti individualistinen
näkökulma / runoilija näkee maailman korkealta
yläpuolelta, näkee, mikä on pielessä, ja ilmaisee miten
asioiden pitäisi olla tai miten ne tulevat olemaan.

2. dada = transpersonaalinen jälkirationaalinen näkökulma /
runoilija kokee maailman hädän, kuvotuksen tai
tunteettomuuden läpi, ei tunnista itseään tarjotuista
maailman kuvauksista ja kuvaa itse maailmaa kuvailemalla
kollektiivisia mielentiloja jotka ovat irrationaalisia,
eksentrisiä tai provosoivalla tavalla epänormaaleja.

3. surrealismi = transsendentti jälkirationaalinen näkökulma
/ runoilija kokee maailman korkealta yläpuolelta, näkee
mikä on pielessä tarjotuissa maailman kuvauksissa, ja
ilmaisee millaisia tulevaisuuden mielentilojen pitää olla tai
millaisia ne tulevat olemaan.

4. beat = transpersonaalinen poliittis-uskonnollinen
näkökulma / runoilija kokee, että yhteiskunta on
kurinpitojärjestelmä jonka asettamat ilmaisun rajoitukset
luovat rajoituksia havainnoille, tahtoo purkaa ilmaisulle
asetetut sosiaaliset esteet jakaakseen toisten kanssa
ilmestyksellisen uskonnollisen ja/tai poliittisen agendan, ja
ilmaisee millaisia tulevaisuuden mielentilojen ja
sosiaalisten normien pitää olla tai millaisia ne tulevat
olemaan.

5. l=a=n=g=u=a=g=e = transpersonaalinen poliitis-
kieliopillinen näkökulma / runoilija kokee, että maailma on
kielellisesti jäykkä kurinpitojärjestelmä jonkaasettamat
ilmaisun rajoitukset luovat rajoituksia havainnolle, tahtoo
purkaa maailmasta tarjotut kuvaukset ja kuvaa sitä tavoilla,
jotka ovat tahallisesti vastakkaisia sosiaalisesti
hyväksyttyjen kielellisten normien suhteen.

6. flarf = transpersonaalinen poliittisesti pahoinvoiva
näkökulma / runoilija kokee, että maailma on kielellisesti
moninainen sekoitus kuvottavia ja neuvottomia poliittisia
näkökulmia joita vallanpitäjät manipuloivat jakaakseen
kansan; runoilija tahtoo samalla sekä juhlia näiden
näkökulmien moninaisuutta että tuomita niiden
osallisuuden pahansuopien poliittisten päätösten
mahdollistamisessa, onnistuu molemmissa manipuloimalla
ja lainaamalla kaapattua tekstiä.