Viihdettä vierailijoille eli Entertainment for extraterrestials

The Movie and the Series Written & Directed by M.A.N

Toinen, tarkastamaton painos. Ⓚ All Rites Reversed 1998-2008

1

Sisällysluettelo
Luku 1: Muista ettet unohda............................................................... 4 Ensimmäinen päivä: Yksi ylimääräinen johto....................... 116 Luku 2: Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa..... 148 Toinen päivä: Yksi kahden hinnalla...................................... Luku 3: Eriarvoisuus on rikkautta...................................................... Kolmas päivä: Viihteestä tarkoitus elämälle......................... 195 224 263

Luku 4: Intiaanit! Ottakaa nämä rahat!............................................... 285 Luku 5: Nopeat elävät huomenna....................................................... 303 Liite 1: Suuri Suuri Sähkökatko.......................................................... 308

2

Olkoon huumori kilpeni ironia miekkani ja parodia alushousuni. -- Ronlan Lashlei ensimmäisessä haastattelussaan.

En aio mennä vain pidemmälle kuin muut. Aion mennä niin pitkälle kuin on yleensä mahdollista. -- Kapteeni James Cook kolme tuntia ennen kuolemaansa, yksinäisenä ja hylättynä, ihmissyöjäheimon keihäisiin eräällä edelleen nimeämättömällä Tyynen Valtameren saarella.

3

1. Muista ettet unohda. “Huomenta!” Hän oli unohtanut television päälle. “Kello on tasan 6 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan Cindyrobon kanssa! Niin juuri, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja sängyistänne ja karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois! Cindyrobo, ole hyvä!” Hän katsoi muutaman minuutin naisandroidia, joka toisti väsymättömästi virheettömiä aerobicliikkeitä musiikin tahdissa. Musiikki oli niin nopeatempoista, että sen tahdissa oli mahdoton pysyä ellei ollut Cindyrobo. Sitten hän nousi ylös, haravoi vuoteen vieressä olevasta vaatekasasta suunnilleen puhtaimman näköisen vaatekokonaisuuden ja puki sen ylleen (hän oli lakimiesopiskelija, mitä voimmekaan päätellä siitä?) Seuraavaksi hän kömpi ulos asuntolaatikostaan, numero kahdeksastatoista, ja käveli silmiään aristellen terminaalin ja sen sisältämän ihmismassan lävitse vessaan. “Lento Mediasta Ocseniin lähtee portilta 5. Toivotamme hyvää matkaa. Lento Mediasta Australiaan lähtee portilta 9. Toivotamme turvallista matkaa. Lento Mediasta Pal Ast Turmidhiin lähtee portilta 7. Mukavaa matkaa. Lento Mediasta Intiaan peruttu. Toivotamme hyvää matkaa. Lento -” Hän astui vessaan. Neljä huppupäistä, mustanharmaisiin maastopukuihin pukeutunutta miestä suunnitteli siellä jotain hämärää, eikä vessassa ollut muita. He tappoivat hänet, koska tarinaan oli jo aikakin saada vähän jännitystä.

Sunnuntain auringonpaiste olisi voinut raiskata kaikki rannalla olijat. Kukaan ei ollut uimassa, sillä veden saastepitoisuus oli taas liian suuri, kuten nykyään aina. “Miksihän?” Dow Winslow kysyi aikansa kuluksi yhdeltä muovipalmuin koristellun rantabaarin asiakkaalta, joka olisi heti kysymyksen alun kuultuaan halunnut istua jossain muualla. “Miksihän nuo kaikki yhä tulevat rannalle? Eihän täällä enää voi 4

ottaa aurinkoa tai käydä uimassa. Samahan heidän olisi maata kotonaan.” Asiakas ei vastannut mitään, joi vain oluensa niin nopeasti kuin pystyi ja käveli sitten ulos aivan kuin ei olisi huomannut Dowta ollenkaan. Kun joku nolasi itsensä sanomalla hänelle jotain, hän ei halunnut olla paikalla. “Yhdeksän uutiset, hyvää iltaa juuri Sinulle.” Baaripöydän yläpuolella roikkuva televisio ilmoitti. Kanava ykkösen uutisissa kello oli aina yhdeksän illalla, koska ykkösen uutislähetys näkyi joka puolella maailmaa, eikä kellonajoilla ollut paljon merkitystä. Yhdeksän uutiset tulivat tunnin välein eikä ruudun alareunassa näkyvä kellonaika 09.00 muuttunut koskaan. “Media Cityn keskusvankilan vartijat ovat ryhtyneet nälkätukilakkoon ja aikovat ilmeisesti pysyä lakossa siihen asti, kunnes kaikilla Intian nälkää näkevillä on tarpeeksi ruokaa. Vankilan johtaja kommentoi tilannetta tuoreeltaan. Ole hyvä, Jonas.” “Kiitos, Ronny. Media Cityn keskusvankilan johtaja Geraldo Copter, mikä täällä on tilanne?” “No, tässä ammatissa tapaa paljon uusia ihmisiä, ja jokainen päivä on erilainen -” “Anteeksi, mutta kysyin mikä täällä on tilanne?” “Ai... krhm... Melkein kaikki vartijat kaikilla tasoilla ovat olleet nyt yli kaksi tuntia nälkätukilakossa ja he ovat ilmoittaneet, että pysyvätkin lakossa, kunnes kaikilla Intian nälkää näkevillä on asiat hyvin.” “Ja he ovat aivan tosissaan?” “Aivan, ja uskoisin, että tulen tekemään rajuja henkilöstönvaihdoksia, vaikka he lakkonsa lopettaisivatkin. Työpaikkahakemuksia voi jättää minulle huomisaamusta lähtien.” “Niin, hyvät katsojat. Täällä olisi nyt työtä tarjolla kaikille työnharrastajille. Mikä on tilanne kuukauden selviytymiskisassa, herra Copter?” “Näyttää siltä, että vapautusäänestys järjestetään kaksoismurhaaja Ben Balanssin ja Reed “Näyttelijäntappaja” Fowlerin välillä. He voittivat viime viikon salakuljetuskisan ylivoimaisesti.” “Kiitos, ja nyt takaisin studioon, ole hyvä, Ronny... niin, Geraldo, sitten tunnin päästä sama juttu, että pysy tässä lähimailla...” 5

“Kiitos, Jonas. Nyt ulkomailta Median lentokentältä on kaapattu lentokoh... anteeksi, lentoturmak... He!.. Hahhahah –” Kosmetiikkamainos alkoi pyöriä uutisankkurin mielipuolisen naurun päälle. Taas yksi hulluksi tullut uutistenlukija. Kolmas tänä vuonna. Saivat vain yhtäkkiä mielipuolisen naurukohtauksen ilman mitään syytä. Onhan se tietenkin stressaavaa, kun joutuu istumaan vuorokauden ympäri kameroiden edessä. Kun valo syttyy, aletaan puhumaan ja kun se sammuu, niin istutaan hiljaa pimeässä odotellen, että se taas syttyy. Androideja ei voi vaihtaa tilalle, koska siitä vasta katsojaluvut putoaisivat. Dow nousi ja laski kädessään olleen lasin pöydälle. “Hei, maksa juomasi!” Tarjoilija karjaisi ja tarrasi alivalonnopeudella Dowta käsivarteen. Kukaan muu baarissa ei reagoinut huutoon millään tavoin. “En minä juonut mitään.” Dow sanoi. “Sinulla oli lasi kädessä!” “Ei siinä ollut mitään. Tuo tarjoilija vain antoi sen minulle, kun minä istuin tuohon. Yritin tilata jääteetä -” “Annoitko sinä hänelle tyhjän lasin?” Tarjoilija kysyi toiselta. “Joo tai en. Kai. En minä muista.” Toinen sanoi. “Onko kellään muulla tyhjää lasia?” Tarjoilija kysyi muilta baarissa istuvilta, mutta nämä eivät reagoineet kysymykseen mitenkään. “Tilasiko hän mitään?” Toinen tarjoilija kysyi ja osoitti Dowta tyhjällä olutpullolla. “Tilasin jääteetä, kuten tavallisesti -” “Miksi annoit hänelle tyhjän lasin, vaikka hän tilasi jääteetä?” “Baarissa ei saa istua, jos ei juo mitään.” Toinen sanoi. “Mutta annoit hänelle tyhjän lasin, eihän -” Dow päätti jättää tyhjänpäiväisestä tyhjästä lasista kinastelevat tarjoilijat sikseen ja liukeni vähin äänin baarin ulkopuolelle. Lahdenpoukamaa kiertävällä rantakadulla jäätelöautojen kuskit istuivat sadan litran vaniljajäätelökanistereidensa päällä pelkissä minishortseissa, koska oli niin 6

karvastelevan kuuma. Aina oli kuuma nykyään. Aina. Lähistöllä oli elokuvateatteri, jossa näytettiin vanhoja elokuvia pikakelauksella. Ei niihin kukaan jaksanut enää keskittyä normaalinopeudella. Ihmiset ajattelivat, puhuivat ja liikkuivat niin paljon nopeammin kuin niiden tekoaikaan. Sinne olisi voinut ostaa lipun ja mennä nauttimaan jääpalatuulettimien suloisesta kilinästä, ellei elokuva, jota esitettiin olisi ollut nimeltään E.T. Hänen nimensä oli Dow Winslow. Hän hieraisi hikeä mainoslippiksensä alta ja tuli siihen tulokseen, että oli loman aika. Loma tarkoitti Media Cityn uimarannan hengenpelastajalle viikkoa jossakin mukavan viileässä paikassa, jossa ei näkynyt ollenkaan puolialastomia ihmisiä tai joutunut katselemaan öljyistä, sateenkaaren väreissä kiiltelevää valtamerta. Lomalle oli oikeastaan pakko mennä, sillä hän oli saanut juuri potkut. Dow Winslow oli nyt ex-hengenpelastaja, sitä se tarkoitti. Rantavahtien määrää vähennettiin jokaisella rannalla, koska meri saastui aina vain enemmän, eikä kukaan enää sukellellut suojapuvussakaan muualla kuin uimahalleissa. Joku vuoristo olisi mukava paikka. :) Tätä eivät kaikki tiedä: merien saastumisesta ei välitetty pätkääkään ennenkuin vesi syövytti Atlantin alaiset tietoliikennekaapelit poikki. Kun linkit eivät toimineetkaan kuten piti, ihmiset heräsivät viimein huomaamaan mitä maailmassa tapahtui. He vaativat hallituksia toimimaan ja syyttivät luonnonsuojelujärjestöjä toimimattomuudesta. Järjestettiin virtuaalimielenosoituksia ja virtuaalilakkoja. Valitettiin julkisilla paikoilla. Hommattiin mainosaikaa valituskanavalta. Homma alkoi jo mennä tavaroiden rikkomisen ja ryöstelyn puolelle (“Tein sen merien saastumisen vuoksi” oli jonkin aikaa hyväksyttävä puolustus oikeudessa), kunnes maapallon kiertoradalle saatiin laukaistua sata uutta tietoliikennesatelliittia (kaikki yhtä aikaa) Cobin autiomaan salaisesta tukikohdasta. 7

Valitus loppui siihen paikkaan, kun verkkoyhteydet palasivat. “Mitä meristä, antaa niiden palaa!” kuului erään nettilehden pääkirjoitus. Kaikki olivat iloisia ja koneiden käynnistysääninä soivat fanfaarit. Tietty sitten tuli ongelmia aurinkotuulen kanssa. Flaret sotkivat satelliittien siivekkeet niin kuin öljylautat uhanalaisten lintujen pyrstöt. Yhteydet pätkivät ja pörssikurssit heilahtelivat. Ehdotettiin, että aurinko pitäisi sammuttaa jos ei kokonaan, niin ainakin yöksi. Tai ainakin liekkiä pitäisi pienentää. Näistä typeristä ehdotuksista suivaantuneina tiedemiehet (ne harvat, jotka vielä osasivat tehdä eron todellisen tiedon ja rajatiedon välille) kävivät puheohjelmissa muistuttamassa, ettei sellainen onnistunut ja selittivätpä vielä miksi - hienon tanssinumeron, mieleen jäävän laulun ja yksinkertaisen tietokonegrafiikan avulla. Eräälle nettiuskonlahkoista juttu ei uponnut. He alkoivat rakentaa tuhansien kannattajiensa rahalahjoitusten turvin suurta sammutusjauheella täytetty avaruusrakettia aurinkoon lähettämistä varten. Sen nimeksi tuli Star Destroyer ja se maalattiin vaaleanpunaiseksi (sen värisiä vaahtosammuttimet olivat nykyään, koska verenpunainen väri häiritsi pienten lasten vanhempien mielestä heidän pieniä lapsiaan, jotka pelasivat huolestuneilta vanhemmiltaan salaa ultraväkivaltaista, useissa osavaltioissa kiellettyä, kannibalismia ja sodomiaa sisältävää toimintapeliä nimeltä shakki). Raketti laukaistiin, mutta se ei päässyt koskaan ilmakehän ulkopuolelle, sillä Siriuslaiset (ne paskiaiset) eivät pitäneet lupaustaan hoitaa puolet polttoainekustannuksista vetämällä rakettia avaruuteen omasta päästään jättimäisellä eetterimagneetilla. Raketti putosi Peruun, Amazon-jokea ympäröivälle suola-aavikolle. Paikalliset uskovaiset alkoivat tehdä putoamispaikalle pyhiinvaellusmatkoja, koska sammutusjauhe oli muodostanut aavikolle (joidenkin mielestä aivan sattumalta, joidenkin mielestä ehkä ei) neljätsadatkolmetkymmenetkahdet Neitsyt Super-Marion kasvot. Yli viidenkymmenen ihmisen täytyi kuolla liiallisen suolan aiheuttamaan vatsasyöpään ennenkuin paikalliset viranomaiset kielsivät kuvien suutelemisen. :) 8

Mutta ennen vanhaan, kun viiden miljoonan ihmisen asumuskeskittymää vielä sanottiin suurkaupungiksi, ei ollut olemassa sellaista nykyään itsestään selvää asiaa kuin ruumiinjäsenien rekisteröinti. Ei, silloin ei kukaan tatuoinut sarjanumeroita käsiinsä tai jalkoihinsa sen varalta, että joku ryöstäjä tulisi jonakin yönä leikkaamaan jalat tai kädet irti ja myisi ne pimeästi eniten maksavalle. Ei, sellaisia ei ollut ennen vanhaan, kun geenimanipulaatio oli vielä uusi ja ihmeellinen asia. Ei, siihen aikaan verovirkailijat eivät lätkäisseet kävelyveroa jalankulkijoille, yllättäneet pyöräilijää nurkan takaa ja raiskanneet pyöräilyverolla, heittäneet tiilellä ikkunaan ja verolappua hajonneesta ikkunasta perään. Se oli sitä aikaa, kun television vielä pystyi sulkemaan ellei katsonut sitä. Se oli sitä 60-lukua, jolloin elämä oli mustavalkoista. Värithän ilmestyivät maailmaan (kuten kaikki tietävät) vasta 70-luvulla. Sitä ennen värejä näki vain elokuvissa. Värikäs maailma entisen mustavalkoisen sijaan vaati melkoista asennemuutosta kaikilta ihmisiltä, ja erityisesti juuri elokuvilta, kun värit eivät enää olleetkaan heidän yksinoikeutensa. Melkein yhtä suurta kuin kuin Suuren Sähkökatkon aikaan vuonna 2000, kun kaikki maailman sininen väri muuttui vihertäväksi ja vihreä sinertäväksi (jostain kumman syystä). Se oli sitä aikaa, kun... no, nykyään ei oikeastaan enää hirveästi muistella sitä aikaa. Paitsi tietysti kyseiseen ajanjaksoon erikoistuneissa retrotieteen uutisryhmissä. :) Naapurin mummo hihkaisi pirteästi, kun sattui tulemaan vastaan kerrostalon portaissa. “Huomenta, herra Dow!” Hissi oli taas rikki. Talonmies oli niin keskittynyt ottamaan osaa television visailuihin, ettei viitsinyt korjata sitä. Istui vain kotona netin tietosanakirjasarjasivu ruudulla ja puhelin toisessa monitorissa. Aina oli jollakin kanavalla kilpailu menossa. Toisaalta, hissiä oli oikeastaan aivan turha korjata, koska se meni rikki aina, kun 9

naapurin mummo käytti sitä. Mummolle oli kyllä vihjailtu hänen yli-inhimillisestä ylipainostaan, lähetelty laihdutusvinkkejä postiluukkuun ja soiteltu radio-ohjelmiin, mutta mummo ei näyttänyt huomaavan paino-ongelmaansa millään keinolla. “Huomenta.” Dow sanoi innottomasti ja painautui seinää vasten. “Kaunis ilma tänään.” Mummo sanoi ohittaessaan. “Ajattelin käydä ostamassa kioskilta ristisanatehtäviä.” “No, onnea vain teille.” Dow sanoi ajattelematta, tunki itsensä pois seinän ja mummon välistä ja kiiruhti neljänteen kerrokseen avainkorttiaan pyöritellen. Kerrostalo, jonka Dow oli puoli vuotta sitten valinnut asuinrakennuksekseen aivan itse ilman kotitalonvalintakonsulttia (mitä hän usein katui), oli melko uusi. Se oli rakennettu vain vuosi sitten ja sen huomasi rakennuksen julkisivusta. Talo muistutti hyvin paljon sitä tietokonemallia, jonka arkkitehti oli alun perin talosta tehnyt, ja jonka perusteella Dow oli talon löytänyt asuntovälityksen koneesta. Oikeastaan se muistutti sitä niin paljon, että jos ei olisi asian oikeaa laitaa tiennyt, olisi voinut luulla olevansa yhä siinä asuntovälityksen virtuaalikerrostalossa tietokoneen sisässä. Talon seinät näyttivät siltä kuin niitä ei olisi ollenkaan pystytetty elementeistä ja teräspalkeista ja muovikerroksista vaan ohjelmoitu paikalleen. Sisällä talossa virtuaalisen suunnittelun huomasi siinä, että kaikki oli jollakin lailla pienempää. Rakennuksen mittasuhteilla olisi voinut heittää vesilintua, jos niitä olisi vielä jostain löytynyt lintujen sukupuuttobuumin jälkeen. Ihan kuin kaikki, jotka astuivat taloon sisään, olisivat kasvaneet kutakuinkin 20% joka suuntaan. Dow tunsi itsensä aina kömpelöksi jättiläiseksi kävellessään liian ohuita portaita yläkertaan. Naapurin mummoa ei näyttänyt tämäkään ongelma haittaavan. Ehkä siltä oli katkaistu hermot. Hänen asuntonsa ovi oli raollaan. Aivan kuin kissa olisi pujahtanut juuri sisään. Ensimmäiseksi hän ajatteli, että hänet on ryöstetty ja alkoi tuntea paniikinomaista huolta siitä, mitä kaikkea oli viety. Sitten hän ajatteli optimistisemmin, että ehkä talonmies oli tullut järkiinsä ja alkanut vihdoinkin korjaamaan rikkoontuneita tuuletusputkia, joista hän oli hänelle valittanut muutamankin kerran. Kyllä, sen täytyi olla talonmies. Ei hänkään pystynyt 10

kestämään viidenkymmenen celsiuksen hellettä päivästä toiseen ilman tuuletusta. Kun hän meni sisään positiiviseen ajatteluun luottaen, hän huomasi ettei siitä ollut mitään apua. Hänet oli ryöstetty. Pari tuntia aamujääteellä ja asunto oli tyhjennetty täysin. Eihän hänellä paljon tavaraa ollut koskaan ollut, mutta nekin vähät oli viety kynnysmattoa ja roskakoria myöten. Hänen kaikki kirjansa myös, mikä oli hirveintä, sillä hän sattui pitämään lukemisesta varsinkin sellaisten kirjojen lukemisesta, joissa sattui juuri jotain tällaista outoa, että asunto ryöstetään keskellä kirkasta päivää sillaikaa kun asukas on jääteellä rantabaarissa. Nyt puuttui vain, että olisi tapahtunut jotain vielä oudompaa ja absurdimpaa. Hän istuutui, sillä rosvot olivat jättäneet hänelle yhden keittiötuolin. Juuri sen rikkinäisen, jonka selkänoja natisi inhottavasti. Myöskin rikkinäinen jääteekone, joka teki jääteestä kiehuvan kuumaa oli jätetty. Sekä puhelinvastaaja. Huomaavaisia rosvoja. Veivät puhelimen, mutta jättivät puhelinvastaajan, jos siinä olisi jotain tärkeitä viestejä hänelle. Tai ehkä rosvot jättivät hänelle viestin, hän säpsähti. PLAY-nappula naksahti hänen etusormensa alla. “Teille on kaksi viestiä.” Puhelinvastaajan mitäänsanomaton naisäänisyntetisaattori sanoi ja alkoi pyörittää äänitallenteita: “Tämä on häiriösoitto, ja toivon, etten keskeyttänyt mitään tärkeää. Halusin vain muistuttaa, ettei elämä ole itsestään selvää, eikä soittaja ole aina hyvä kaveri, vaan voi olla kuten minä, eli joku turhautunut performanssitaiteilija. Älkää olko huolissanne, tämä ei tule toistumaan. Hyvää elämänjatkoa!” Toinen viesti oli tämä: “Tämä on toinen häiriösoitto, ja kuten jo edellä sanoin: Elämä ei ole itsestään selvää, eikä roskakori ole aina siinä missä pitäisi. Hyvää illanjatkoa.” Dow huokaisi hengästyneenä elämän loputtomaan ironiaan ja pyyhkäisi mediataideteokset pois vastaajastaan. “Ei viestejä.” Vastaaja sanoi. Eipä tietenkään, hänhän juuri tyhjensi ne. Hurjaa. Televisio oli myös jätetty. Sitä oli kyllä yritetty saada irti seinästä, mutta 11

aika ei ollut kai riittänyt. Ääni oli väännetty aivan pienelle, mikä oli hyvä, sillä menossa oli juuri ylettömän tylsä sunnuntaivisailu, jossa studioyleisö taputti ja nauroi aina, kun juontaja sanoi jotain, tai pyöräytti kättään, tai liikautti hieman sormeaan. Silmien pyöritys olisi riittänyt tappamaan yleisön nauruun. Niille annettiin varmaan jotain ilokaasun johdannaista ennen lähetystä. Pitäisi kai soittaa poliisille ja ilmoittaa ryöstöstä. Kyllä. Niin kai kaikki muut tekisivät tällaisessa tilanteessa, eikä hän poikennut valtavirrasta niin paljoa, että olisi tehnyt toisin. Alakerrassa oli kolikkopuhelimia. Hän ei ehtinyt edes kolmanteen kerrokseen asti, kun vastakaapattu matkustajalentokone syöksyi kerrostalon seinän läpi toisen kerroksen kohdalla saaden talon muuttumaan vähemmän virtuaalisen näköiseksi. Lentokoneen ohjaaja oli saanut katatonisen paniikkikohtauksen lentokonekaappareiden rynnistäessä ohjaamoon heti nousun jälkeen ja varakapteeni oli juuri vähän ennen rynnistystä mennyt vessaan oksentamaan, joten mitään ei ollut tehtävissä. :) “Mitä minä teen?! Mitä minä teen?!” Pal Ast Turmidhin kauniin kaupungin laidalla asuvan Doodley Hermanin uusantiikkinen viihdekeskus (yhdistetty televisio, tietokone, radio, CD, jääkaappi ja mikroaaltouuni) oli juuri rikkoutunut eikä ollut enää vaihtoehtoja. Tylsyys hiipi huoneeseen ja sai Doodleyn naputtamaan laiskanlinnan selkänojaa pilalle purruilla kynsillään kiihtyvällä tempolla. Täytyi soittaa. Soittaa apua. Saada se taas toimimaan. Se täytyi saada toimimaan, koska viiden minuutin kuluttua alkaisi se harvinainen elokuva, jota hän oli odottanut uusittavaksi kolme kuukautta, koska hänellä ei ollut varaa tilata sitä tilauskanavilta! Se alkaisi, eikä hänen viihdekeskuksensa toimisi! Täytyi soittaa apua! Se täytyi saada toimimaan! Puhelin! Onneksi hän ei ollut yhdistänyt puhelintaan viihdekeskukseen, onneksi! Nopeasti! Nopeasti... “Hälytyskeskus. Onko teillä ongelmia?” 12

“Viihdekeskus... rikki... apua!” Doodley köhisi luuriin. “Pysykää rauhallisena, apu on jo tulossa. Älkää laskeko luuria pöydälle... Haloo? Haloo, oletteko vielä siellä? Haloo?” He tulivat liian myöhään. :) Dow heräsi ambulanssissa. Hän olisi huutanut kivusta, ellei happinaamaria pitelevä ensiapuhoitaja olisi painanut naamaria tiukemmin hänen kasvoihinsa. “Tämä heräsi!” Ensiapuhoitaja huusi ambulanssikuskille. “Pidä se hereillä, se ei saa vaipua koomaan!” Kuski huusi takaisin. “Miten?” Ensiapuhoitaja kysyi yrittäen pidellä Down hulluna heiluvia käsiä aloillaan. “Tiedän kyllä miljoona keinoa nukuttaa, mutta en muista juuri nyt yhtään keinoa pitää hereillä.” “No nukuta se sitten! Vaipukoon koomaan, jos ei osaa käyttäytyä ambulanssissa!” Hetken päästä Dow oli taas tajuton. :) Median presidentti Wergurt seisoi mustan virkalimusiininsa takapenkillä heilutellen kättään kuvitelluille kansalaisille kattoluukusta. “Ei täällä oo ketään!” Hän valitti neuvonantajalleen Dajin Johnsonille, joka katseli tyhjiä katuja ikkunasta. Vain muutamia huoria käveli siellä täällä edestakaisin, muutamia pummeja nukkui porraskäytävissä ja joukko sekalaisia chat-hologrammeja potki toisiaan erään mainostaulun päällä ja kaikki huusivat: “Onko täällä juttuseuraa?!” Ei näkynyt hurraavia ihmisjoukkoja, ei taputuksia, ei serpentiinejä. Ei ilotulituksia eikä paraateja. Salamavaloja oli silti. Poliitikot olivat nimittäin sellainen harvinainen paranormaali ilmiö, että menivät he minne tahansa, heidän ympärillään oli salamavaloja. Jos heidät pistettiin eristettyyn koppiin, jossa ei ollut yhtään toimittajaa 13

tai kameraa, alkoivat kopin valot varmasti räpsiä salamavalojen lailla. “Ei vaikuta siltä, että ihmisiä olisi teitä katsomassa.” Dajin kehitti itsestään itsestään selvän kommentin. “Naamasi ei taida enää kiinnostaa ihmisiä.” “Vai niin!” Wergurt sanoi vihaisesti. “Menenkin sitten heti palattuamme plastiikkakirurgille! Saavat tehdä sellaisen naaman, joka kiinnostaa!” “Eihän se käy! Sinä olet presidentti!” Dajin esteli hätäisesti. “Miten se muka estää minua käymästä plastiikkakirurgilla?” “Kukaan presidentti ei tee niin!” “Ehkä olisi aika tehdä. Ainakin sillä yhdellä naapurivaltion presidentillä kannattaisi, sehän on ruma kuin mikä! Hyvä, että kansa kehtaa katsoa sitä!” “Mutta se olisi liian selvä kannanotto. Jos kansa näkisi, kuinka muutat naamaasi leikkauksella, kimppuumme!” “Entä sitten?” “Ajattele seuraavia vaaleja. Menettäisit ääniä kuin syöpää sairastava kavereita. Jyrkät kannanotot ovat hengenvaarallisia!” “Hyvä on, hyvä on. Mutta kasvatan ainakin viikset, sanovat parturit mitä sanovat!” “Ne saattavat pitää sitä kannanottona.” “Minä kasvatan viikset ja sillä selvä! Jos ei partureille kelpaa, niin äänestäkööt jotakuta muuta!” Presidentit ei sitten tajua mitään politiikasta, Dajin ajatteli synkästi. :) Ronlan Lashlei multitaiteilija, jonka päähän oli asennettu seitsemän niin saisimme uskonnolliset ääriliikkeet ja luontoaktivistit

luovuusgeneraattoria (kaikki aivojen lisälaitekehittelyn huippua) heräsi siihen, että hänen suunnittelemansa hanskapuhelin värisi hänen kädessään. Hän nosti kätensä naamansa eteen ja vastasi. Sitten hän muisti, että kyseessä ei ollut näköpuhelinhanska, vaan ensimmäisen sukupolven audiopuhelin ja laittoi peukalon korvaansa. 14

“Haloo?” “Joel Cool radiokanava ykköseltä, huomenta! Haastattelen teitä kahden tunnin kuluttua suorassa lähetyksessä ja olen kuullut, ettette pidä yllätyshaastatteluista, joten soitin teille näin etukäteen.” “Selvä, mutta annan kuuluisia nerokkaita vastauksiani vain, jos minulta kysytään hyviä kysymyksiä.” “Kuten millaisia?” “Hyvä kysymys, keksi lisää samanlaisia.” Ronlan sanoi, otti sormen korvastaan ja puristi kätensä nyrkkiin. Yhtäkkiä hän huomasi, että joku tuntematon nainen nukkui hänen vieressään päällään 1700-luvun lopun muodin mukainen röyhelömekko, joka oli tehty mansikanmakuisesta syötävästä kankaasta. Hän huomasi valmistajan leiman valkoisessa peruukissa, joka oli fruktoosia. Katsellessaan tarkemmin ympärilleen hän huomasi, ettei ollut yhdessäkään omista asunnoistaan. Tämän asunnon seinillä ei ollut ainuttakaan modernia veistosta eikä lasista gobeliinia. Lattiapinta-alaa ei peittänyt yksikään ympäriinsä juoksenteleva matto. Hän oli hetken aikaa jännittynyt ja eksyksissä, mutta huomasi sitten, että olikin unessa yhdessä pysyvistä unimaailmoistaan, jotka oli ladattu hänen selkäytimeensä (siihen ainoaan paikkaan, johon sopi jotain lisää lataamaan) ja rentoutui. Hän päätti herättää naisen ja kysyä, tiesikö hän näkevänsä unta, mutta nainen olikin kuollut jossain vaiheessa, joten hän lähti sen sijaan lentelemään unimaailmansa huoneiden ja salien poikki kuten yleensä teki. Ehkä löytämään uuden kirjan käytävältä. :) Kun Dow heräsi, oli pimeää. Se sai hänet epäilemään, oliko hän itseasiassa herännyt ollenkaan. Ensimmäinen ääni, jonka hän kuuli oli ärsyttävän iloista mainosmusiikkia, jota revenneet paperikaiuttimet särkivät saaden aikaan vielä enemmän ärsytystä. “Middä minä olen?” Dow kysyi pimeydeltä. Pimeyteen avautui kuin 15

vastaukseksi ovi ja tukkahiuksinen sairaanhoitaja sytytti valot huoneeseen. Kun sateenkaaren värit lakkasivat leviämästä pitkin Down silmiä, hän tuli siihen tulokseen, että makasi sairaalasängyssä muoviletkut nenässään. “Mitä sanoitte?” Arviolta nelikymmenvuotias sairaanhoitaja kysyi ja vilkaisi rutiininomaisesti piippaavia laitteita Down vieressä. “Middä olen? Midä dapahdui?” “Olette Median keskussairaalassa. Lentokone törmäsi taloonne. Olette olleet erittäin syvässä koomassa vähän yli kuukauden. Vain te ja eräs lentokoneen matkustaja selvisitte hengissä. Kaikki muut kuolivat.” “Kuukauden?” Dow yritti kääntää sisäistä kelloaan kuukauden eteenpäin. “Midun daloni ryösdeddiin!” “Ei, vaan lentokone törmäsi siihen.” Hoitaja sanoi ystävällisesti. “Niin ainakin papereissanne lukee.” “Lentokone? Niin, mutta vähän ennen ditä! Olin juuri menodda alad doittamaan poliideja, kun tuli de hidveä däjähdyd! Minun pitää pääddä doittamaan vakuutudyhddiööni -” Dow yritti nousta ja huomasi, etteivät hänen jalkansa toimineet kuten piti. “Olen hyvin pahoillani, mutta halvaannuitte vyötäröstä alaspäin. Jalkalihaksenne ovat todella pahoin palaneet, monissa kohdin tuli on yltänyt luuhun asti. Jouduimme myös amputoimaan oikean kätenne.” Hämmentyneenä Dow liikutteli oikeaa kättään, joka päättyi nyt hauislihakseen. Hän nosti peittoa ja näki jalkansa, jotka olivat ohuet kuin luurangolla ja aivan siteiden peitossa. Siteiden alla ne olivat pelkkiä mustiksi palaneita oksia. “En huomannudkaan.” Hän sanoi ja katsoi vasenta kättään, joka oli onneksi aivan kokonainen. Peukalossa oli sininen, mutta jo haalistunut biolääkelaastari. “Ai, siihen lensi joku pieni sirpale, emme ole muistaneet ottaa laastaria pois.” Hoitaja sanoi, repäisi laastarin irti, laittoi sen taskuunsa ja hymyili. “Mukavaa, ettette ala riehumaan käden tai jalkojenne takia kuten eräät. Jotkut heittelevät letkut pois ja kiroilevat, vaikka niille olisi annettu tupla-annos rauhoittavia. Ajatelkaa positiivisesti, voitte saada nyt vaikka paremmat robottiraajat tilalle. Oletteko muuten vasenkätinen?” “En, olin oikeakädinen.” Dow sanoi tuumien itsekin, miksi hän otti jutun niin 16

tyynesti. Hän heilutteli kädentynkäänsä kuin olisi aina heilutellut sitä pelkkänä tynkänä. “No, sitten ei mitään.” Hoitaja sanoi ja pöyhi tottuneesti viereisessä vuoteessa vihanneksena makaavan koomapotilaan tyynyjä. “Tohtori tulee kohta katsomaan teitä, kun olette nyt viimein hereillä. On niin paljon järjesteltävää. Tuo puhevikakin pitää korjata. Se johtuu varmaan shokista.” :) Pitkä, musta limusiini parkkeerasi kadunkulmaan Media Cityn huonomaineisimmalla asuinalueella. Sellaiset vanhat klassikkoautot kuten limusiinit olivat rikkaiden suosiossa. Huonokuntoisia katuja varjostavien ruskeiden kerrostalojen kätköistä ilmestyi joukko nuoria poikia koputtelemaan auton tummennettuja takalaseja. He olivat näöltään sitä epätoivoista narkkariluokkaa, joka ryösteli ohikulkijoita HI-viruksen saastuttamilla neuloilla ja kotitekoisella hermokaasulla. “Mitä nuo hommaa?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, kun yksi musta poika työnsi nenänsä littanaksi mustaan lasiin. “Ne luulee meitä varmaan joksikin huumediilereiksi. Ei muuten noin kokoontuisi.” Tuottaja sanoi. “Erg!” Mainosmestari komensi autonkuljettajaa. Leveäharteinen kuljettaja avasi oven ja astui ulos autosta musta, puolen metrin pituinen teräspatukka kädessään. Poikajoukko hävisi nopeasti takaisin kujille. “Käy hoitamassa homma nopeasti.” Tuottaja sanoi Ergille. “Meillä on kiire.” “Selvä.” Erg sanoi, vilkaisi raihnaista rakennusvanhusta, avasi ulko-oven ja nousi sprayväreillä sotketut betoniportaat ylös. Hän koputti oveen talon toisessa kerroksessa. “Kuka vittu siellä on?” Kysyttiin oven toiselta puolelta. Televisiossa oli aneemisista naurunpyrskähdyksistä päätellen menossa jokin iltapäivän komediasarja. “Mainosmestari kaipaa rahojaan.” Erg sanoi ja työnsi oven auki polymeerilihaksillaan. Turvalukon osat singahtivat ilmaan kuin vieterit. 17

Sisällä syntyi hetkessä yhden miehen yleinen paniikki. “Älkää hätäilkö, minulla on kyllä hänen rahansa... “ Narkkari sepitti pelokkaasti ja kompuroi asuntonsa pieneen keittiöön, joka oli täynnä käytettyjä piikkejä, rusennettuja oluttölkkejä ja puoliksi syötyjä kasvispizzoja. Yhdestä tiskipöydän alakaapista kurkisti arviolta kymmenvuotias poika, jolla oli vain liian iso, verentahrima paita päällään. “Tässä ne rahat ovat... “ Narkkari sanoi sormet vapisten ja otti mustan muovilaukun jääkaapin kylmälokerosta. Erg nappasi laukun Narkkarin kädestä ja avasi sen. Se oli pullollaan siististi rullalle käärittyjä uusia seteleitä. “Siinä on kaikki ne sata tonnia, ei yhtään vähempää.” Erg otti hitaasti kaksi raharullaa laukusta ja pisti ne pikkutakkinsa taskuun, työntäen ne kahdella sormellaan ryttyyn aivan taskun pohjalle. “Missä rahat?” Hän kysyi narkkarilta. “Siinä ne sata tonnia on kaikki.” Narkkari sanoi pyyhkien hermostuneena käsiään housuihin. Hikinoro valui hänen poskelleen. “Tästä puuttuu muutama tonni.” Erg sanoi ilmeettömästi. Narkkari vääntelehti ja otti tukea tiskipöydästä. Hänen ohuet sormensa yrittivät puristautua nyrkkiin siinä onnistumatta. “Sinä pistit sinne taskuun pari niitä... “ Hän sanoi hiljaa. Erg iski narkkaria patukalla niin lujaa ja nopeasti, että kallo halkesi useampaan osaan. Narkkari rojahti lattialle ja verta alkoi valua hitaasti hänen suustaan. Poika vilkaisi ulos kaapista ja katsoi ruumista mustilla silmillään. Hän ei näyttänyt olevan perillä siitä mitä tapahtui. “Tuossa sinulle.” Erg sanoi ja pudotti laukun pojan eteen lattialle. Sitten hän kääntyi ja käveli olohuoneeseen. Televisiossa mainostettiin uutta kynsilakkaa, joka säännöllisesti käytettynä korvasi täysin oikeat kynnet. “Maksoiko se?” Mainosmestari kysyi, kun Erg palasi autoon. “Ei.” Erg sanoi ja starttasi moottorin. “Hakkasitko sen?” Tuottaja kysyi. “Jep.” 18

“Hyvä juttu. Lähdetään.” :) “Uusi Mandy-partavesi takaa sen, että naiset pyörtyvät käsivarsillenne. Sen raakaaineina käytetään vain puhtaimpia keinotekoisia kasviuutteita, kiihottumista lisäävää öljyä, viherlootusta ja kloroformia. Osta nyt, ja kaverisi tyttöystävä alkaa kiinnostua sinusta aivan uudella tavalla!” :) Mainosmestari ja Tuottaja. Heidän oikeita nimiään ei kannattanut mainita, tai saattoi löytää itsensä lahden pohjasta betonisandaalit jalassa. He olivat Median mahtavimmat miehet. He pelasivat korttia limusiininsa takapenkillä, joka oli sisustettu 1700-luvun kartanoksi. “Miten bisnekset menee... tai menevät?” Tuottaja kysyi ja nosti kortin. “Kumpaa puolta tarkoitat?” Mainosmestari kysyi ja nosti myös kortin. “Televisiota vai alamaailmaa?” “Noin yleensä vain.” Tuottaja sanoi ja nojautui lumiapinoiden turkeista tehtyyn istuimenpäälliseen. “Kasvaako suosio, pysyykö ennallaan vai laskeeko?” “Kasvamaan päin, sanoisin.” Mainosmestari sanoi. “Huomenna aloitetaan uusi muoti-ilmiö, ensi viikolla alkaa presidentin... mikä sen nimi nyt olikaan?” “Wergurt.” “Niin, sen uudelleenvalintakampanja ja ensi viikoksi on suunnitteilla ihan uusi poprocktähti. Hyvältä näyttää, vaikka onkin alkanut tuntumaan siltä, että jotain uutta aaltoa olisi nousemassa. Huumebisnes on pysynyt ennallaan, asekauppa kasvanut hieman ja orjakauppa laskenut hieman, mutta vähemmän kuin odotimme. Yhteistyö kansainvälisen mafian kanssa pelaa hyvin.” “Entä pörssi, elinkauppa, salakuljetus ja prostituutio?” “Ennallaan nekin. Kiristys ja lahjonta myös ennallaan.” “Kolmetoista.” Tuottaja sanoi. 19

“Pahus. Uusi peli?” “Mikäpä siinä, kunhan hoidan ensin päivän työt.” Tuottaja otti puhelimen käteensä ja valitsi sihteerinsä numeron pikavalinnasta. “Joko olet tehnyt sen? Tee se! Erota! Ei. Ei. Tarjoa kaksisataa miljoonaa. Ei. Hei. Pusi pusi. Niin minäkin sinua. Ei. Ei.” Tuottaja sulki puhelimen. “Kun nyt olet päässyt puhelutuulelle, niin viitsitkö hoitaa munkin juoksevat työt?” Mainosmestari kysyi korttien sekoittelun lomasta. “Okei.” Tuottaja valitsi Mainosmestarin sihteerin numeron ja alkoi taas esittämään tiukkoja mielipiteitä. “Hei, nukketehtaasta erityiskysymys. Mitä niille jalattomia ja kädettömiä lapsia synnyttäville mallinukkefiguureille tehdään? Ne mätänevät varastoihin, kun kukaan ei osta.” Tuottaja kysyi laittaen puhelimen hetkeksi syrjään. “Ajattele, ehkä ihmiset ovat tulleet järkiinsä!” “Älä koskaan aliarvioi ihmisten tyhmyyttä. Ne ostaa mitä vaan, jos sitä mainostaa tarpeeksi. Käynnistetään mainoskampanja.” “Käynnistäkää mainoskampanja!” Tuottaja sanoi puhelimeen ja sulki sen. “Mitä nyt tehdään?” “Viljellään viittauksia.” Sitten he jakoivat toisilleen kortit. :) Median keskussairaalan ensiapuosaston toisen ylilääkärin nimi oli Sid Stifeor. Hän oli ohut persoona, kuten useimmat ihmiset maailmassa. Paljon ohuempi kuin esimerkiksi Thedan Niers, eikä siksi läheskään yhtä kiinnostava. Hänestä eivät olisi olleet kiinnostuneita edes hänen lähimmät sukulaisensa, jos olisivat muistaneet hänen olevan elossa. Toisin kuin Thedanista, josta löytyi kiinnostavuutta kahden edestä. Thedan Niers oli poliisilääkäri ja piti työssään huolen siitä, että sairaalaan tuodut roistot tai lainrikkojat joutuivat käsirautoihin heti, kun heidän haavansa oli paikattu. Hän oli erittäin pätevä ja kokenut hommassaan. Saanut kaksi mitalia urheudesta. 20

Parhaiten hänen olemustaan kuitenkin kuvasi tällä hetkellä sana väsynyt. Hän oli juuri käynyt tuuraamassa vuodeosaston kollegaansa, joka oli väliaikaisesti mielisairaana. Hän oli ajanut hissillä yläkerran vuodeosastolle ja kuulustellut juuri koomasta herännyttä lentokonetapaturman uhria. Monimutkainen tapaus, se. Uhri väitti, että hänet oli ryöstetty juuri ennen lentokonetapaturmaa ja vakuutusyhtiö väitti, että hän keksi ryöstön omasta päästään suurempien vakuutuskorvausten toivossa, eikä alkanut maksamaan sen takia mitään sairaalakulujakaan jonkin uuden lisäpykälän nojalla. Hän huokaisi syvään. Tällaiset tapaukset säälittivät häntä aina hieman. Kuukausi koomassa pudotti teknologisen kehityksen kelkasta armottoman tehokkaasti. Pahimmillaan hän saattoi kulkea koko elämänsä jälkijunassa, pääsemättä koskaan päivityksissään ajan tasalle. “Thedan Niers! Raiskauksen uhri huoneessa viisitoista on valmis kuultavaksi!” Kuului ilmoitus hänen korvansa takana olevasta virallisesta sairaalamallisesta viestinappista. “Olen menossa.” Hän sanoi käytävän valvontakameralle ja asteli pikamarssia huoneeseen viisitoista. Tutkimussängyllä makasi nuori nainen, joka oli laastaroitu ja kääritty siteisiin joka puolelta. Nainen oli vaatteista (tai vaatteiden puutteesta) päätellen ilotyttö, vaikka eihän sitä enää nykyään erottanut. Ennen sentään näki siitä otsamerkistä, kuka oli ja kuka ei, mutta sitten nekin poistettiin käytöstä, kun tavalliset kansalaiset alkoivat käyttää niitä muodin vuoksi. “Kuha hinä olet?” Nainen kysyi ja Thedan näki, että naisen kielessäkin oli biolaastari. “Poliisilääkäri Thedan Niers.” Thedan esitteli itsensä. “Poliihilääkähi? Hittenhän te otatte hen hyöstäjän kiinni!” “Mitä tapahtui?” Thedan otti muistikirjansa esiin käynnistäen sen ja istuutui tuolille sängyn viereen. “Minut hyöhtettiin kehkellä kihkahta häivää! He hoihto hei kaikki hultaihet lävihtyhheni!” Nainen kertoi yrittäen välttää puraisemasta kieleensä. “Siitäkö nämä arvet tulivat?” 21

“Niin! He hepi kohvahenkaat, nenähenkaat, hilmäkulmahenkaat, kielikohun, napakohun, nännihenkaat ja hannehenkaatkin! Eihä tämä ollut enhimmäinen kehta!” “Niin, sellaista se on nykymaailmassa... Kerrotko työpaikkasi?” “Olen thippahina keskustan tohnihavintolassa. Hiinä, honka hatolla on vuohihtohata. He hyöhtäjä oli muuten itämaalaihen näköinen!” “Niin, suurin osa heistä on.” “Hei, onko henitaalikohuni vielä hallella?!” Thedan vilkaisi. “Näyttää olevan.” “Huh, hitä he pahkiainen ei hentään huomannut! Viime hellalla hekin meni! Ai niin, nimeni on Hudi Cehbicehn.” “Rudi Cerbicern?” “Niin, aivan.” “Oletko sukua Eduard Cerbicernille?” “Ehuahd on hehkkuni, miten niin?” “Tuli vain mieleeni, että hänethän on etsintäkuulutettu?” “Niin, hellaisia hoihtoja ja hikollihia on koko Cehbicehnien huku, minua ja äitiä luhuunohhamahha. Joh haatte hen kiinni, niin hanohaa, että tehveihiä Hudilta ja lyöhää hitä kunnolla naamaan!” “Niin, ehkäpä. Levätkää nyt, teidän täytyy vastata vielä eräälle meidän erikoisasiantuntijallemme yksityiskohdista ja sitten tänne tuleekin varmaan raiskattujen tukiryhmä puhumaan kanssanne.” “Taah ne! Ne häihitsee jo muutenkin töitäni tohnibaahissa!” “Yrittäkää jaksaa.” Thedan sanoi ja sammutti muistikirjan. “Täällä olisi toinen samanlainen tapaus.” Sairaala-apulainen huusi ovelta. “Taitaa olla taas uusi ryöstöaalto menossa.” “Osmir voi hoitaa sen, en ehdi nyt, kahvituntini alkaa näillä minuuteilla.” Thedan selitti toiveikkaasti kelloaan vilkuillen ja kiiruhti kahvioon. :)

22

Ennen Michael D. Blackin, maailman suosituimman artistin (ainakin myyntilukujen mukaan), stadionkeikan alkua sattui ikävä onnettomuus. “Mitä tapahtui?” Supertähti kysyi soolokitaristilta, joka teippasi plektroja sormiinsa. “Zeff taittoi niskansa.” Soolokitaristi vastasi. “Tä?” “Se yritti virittää bassoaan.” “Ai... jaa. No, sano roudareille, että pistää sille sen basson kaulaan, mustat lasit päähän ja tuohon kaiuttimeen nojaamaan. Ei kukaan kuitenkaan kuule soittoa kaiken sen yleisön kiljumisen yliAAARGH!” Michaelin tuskaisen huudon takia hänen nenästään alkoi valumaan jotain sinistä ainetta. Se näytti hiusväriltä. Miksi nenästä valui hiusväriä? Pureutuiko aine nykyään kallon läpi? “Mitä nyt, Michael?” “Vieroitusoireita vain... täytyy lähteä ottamaan se piikki...” Michael hoiperteli takaisin lavan taakse jättäen jälkeensä sinisten tippojen vanan. :) Presidentti Wergurtin neuvonantaja Dajin Johnson paiski ylitöitä kampanjatoimistossa. Kukaan ei ollut enää kiinnostunut presidentistä ja se johtui jostakin. Mutta mistä? “Miksei kukaan enää ole kiinnostunut presidentistä, kansan johtohahmosta? Eilenkään ei ollut yhtään kunnon kansalaista heiluttelemassa lippuja kadunvarsilla!” Dajin kysyi turhautuneena vaaliavustajilta, jotka liimailivat presidentin hologrammikuvia kahvimukeihin. Kun kuppeihin kaatoi kuumaa kahvia, presidentin suu levisi maireaan hymyyn. “Se on aika helppo selittää.” Sanoi yksi avustaja. “Eilen oli Michael D. Blackin konsertti. Kaikki olivat katsomassa sitä.” Dajin seisahtui. “Kaikkiko?” 23

“Niin no, eivät kaikki, mutta suurin osa teidän kannattajistanne on nuoria tai keski-ikäisiä naisia ja miehiä, ja naiset raahaavat miehensä aina mukanaan sen konsertteihin. Ne, jotka eivät pidä Michael D. Blackistä, eli lähinnä eläkeläiset, eivät muutenkaan kuulu teidän kampanjanne kohteisiin.” Dajin valaistui. “Olet oikeassa, eilen todella oli jokin konsertti. Minunkin vaimoni puhui siitä jotain, mutta en ehtinyt kuunnella.” “Hei, eikös presidentti vieraile tänään lastenkodin avajaisissa?” Avustaja kysyi yhtäkkiä innokkaasti, kuin olisi juuri saanut kauan kadoksissa olleen muistinsa takaisin. “Niin tosiaan tekee. Kuinka monta henkivartijaa sinne tarvitaan?” “Ainakin viisi. Pennuista ei koskaan tiedä, milloin ne rupeaa kuolailemaan presidentin puvulle kesken TV-lähetyksen.” “Aivan, lapset ovat arvaamattomia pirulaisia.” “Minä voin hoitaa sen.” Avustaja lopetti tarrojen liimaamisen ja kiiruhti touhukkaana puhelimeen. Dajin mietti Michael D. Blackiä. Saisikohan hänet mainostamaan Wergurtia? Tai onnistuisiko se toisinpäin: Presidentti mainostamassa rocktähteä? Mikä ettei, kun presidentin vaatteistakin myytiin mainostilaa. :) “Mistä on kysymys?” Televisio-ohjaaja kysyi apulaisohjaajalta, joka tarkkaili katsojalukuja monitoristaan. Jokaisessa maailman televisiossa oli pieni anturi, joka mittasi sitä, kuinka paljon kutakin ohjelmaa kullakin kanavalla katsottiin. Anturi oli niin tarkka, että se pystyi jopa mittaamaan, kuinka monta ihmistä missäkin huoneessa oli katsomassa ja osasi erotella kaikki satunnaiset katsojat, jotka vain kävelivät television ohi ja vilkaisivat sitä. “Eikö Kalaravintolashowlla ole tarpeeksi katsojia?” Ohjaaja jatkoi ensimmäistä kysymystään hieman tarkennettuna. “Ei, melkein yhtä huonot luvut kuin silloin, kun lähetimme kaksi tuntia mustalaislaulujen parhaimmistoa suorana lähetyksenä.” Apulaisohjaaja sanoi. 24

“Miksei Kalaravintolashow kelpaa? Pubshow oli menestys, Liharavintolashow samaten! Hitto, ne piti jopa Suoli- ja Sokeritautisten Kahvilashowsta!” “No, kaikkia ei voi miellyttää.” “Kaikkia PITÄÄ pystyä miellyttämään! Se on meidän tarkoituksemme, meidän pyhä tehtävämme! Vaikka se olisi mahdotonta, siihen meidän täytyy pyrkiä!” Ohjaaja selosti suurieleisesti. TV-ohjauksen käsikirja, ohje yksi: Pyri miellyttämään kaikkia “Ai niin, tosiaan. Mutta en minäkään juuri pidä kalaravintoloista. En ole syönyt kalaa sen jälkeen, kun näin dokumenttikanavalta jutun siitä, että nykyään vesistöt on niin saastuneita, että kaikki pyydystetyt kalat pitää pistää hirveiden puhdistusseosten ja laitosten läpi -” “Hemmetin hemmetin hitto.” Ohjaaja sanoi, koska luuli, ettei televisiossa saanut kiroilla (syyn tähän harhaluuloon saatte tietää seuraavassa jaksossa). Sen sanottuaan hän rauhoittui nopeasti ja istuutui tuolille. “Annetaanko näkyä loppuun asti vai katkaisenko jo nyt?” “Anna näkyä. Ne, jotka tätä katsovat, ovat varmasti niin hulluja, että lähettävät meille pommiuhkauksia, jos katkaisemme shown kesken.” “Mikä olikaan seuraavana vuorossa? Hei, oletko sinä mun isi?” “Niin, se hajonneiden perheiden perhesarja. Onneksi se on suosittu, Mainosmestari tulee nimittäin käymään tänään.” :) Dow Winslow istui rullatuolissa sairaalavuoteensa vieressä. Hänestä tuntui mukavalta vain istua tavallisesti kuukauden makaamisen jälkeen. Hän oli lueskellut lehtiä. Katsonut uutiskanavaa. Syönyt uutta, maukasta pikaruokaa, joka oli keksitty kaksi päivää lentokoneturman jälkeen. Hän oli jo tottunut uuteen muotiin, joka oli aivan erilaista kuin kuukausi sitten. Samoin hän oli tottunut 25

Yhdeksän Uutisten uuteen tunnussävelmään. Ainoa asia, joka häntä harmitti oli se, että häneltä oli jäänyt viikon kestänyt narsubuumi väliin. Narsut olivat marsun ja norsun sekoituksia. Joku oli ajatellut, että sellaiset olisivat kivoja kotieläimiä. Viikon ajan jokaisella trenditietoisella täytyi olla narsu tai kaksi lemmikkieläimenä, muuten pidettiin vanhanaikaisena. Nyt niitä sai lähimarketista kolme yhden hinnalla, mutta eihän niitä kukaan enää ostanut. Dow ajatteli sellaisen ostamista. Kesän viimeiset hellepäivät ennen kuumaa syksyä olivat menossa ja edessä oli hikinen talvi. Kaikenkaikkiaan hän oli kuntoutunut onnettomuudestaan oikein hyvin, ottaen huomioon, ettei hän saanut uusia jalkoja tai kättä vakuutusyhtiöltä, koska ei ollut lukenut pienellä kirjoitettua tekstiä sopimusehdoissa. Se oli kirjoitettu muovipaperin kuituihin lankalaserilla, koska eräässä kaksisataa vuotta vanhassa lakikirjassa sanottiin, että niin sai tehdä, koska se ei ollut mahdollista. No, se ei ollut mahdollista silloin, mutta nyt oli ja tekstin näkemiseen olisi tarvinnut supermikroskoopin. Ne lähettivät hänelle kyllä surunvalittelukortin, jossa luki koukeroisella fontilla: OLEMME PAHOILLAMME MENETYKSENNE JOHDOSTA Ja kulmassa oli vakuutusyhtiön logo. “Onko täällä ketään?” Huusi joku ovelta. Dow nosti katseensa lattiasta ja näki ovella noin kuusikymppisen, aistivammaisen muorin, jonka kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen ylähuulen kohdalta. Muorin kaulassa roikkui lappu, jossa luki mustalla tussilla kirjoitettuna: AUTA AISTIVAMMAISIA OSTA ARPA “Ostaa arpoja?” Muori kysyi reippaasti nostaen arpalehtiön päänsä yläpuolelle kuin aikoisi lyödä sillä itseään. “Mitä pirua sinä haluat?” Dow kysyi nähdäkseen, miten muori reagoisi. 26

“Arpoja! Viitosen kappale.” Muori ojenteli lehtiötä innokkaasti. “Mitä on palkintona?” Dow kysyi. “Lihahyytelöä. Itse tekemääni. Tässä kuva.” Muori intoili ja kaivoi liivintaskustaan tummanruskea, valokuvan, jossa oli lautanen. jonka Lautasella oli oli jonkinlainen hieman hyytelömäinen kakku, päälle pursotettu

huolimattomasti kermavaahtoa. “Ei kiitos.” Dow sanoi inhosta värähtäen. “Hieno on? Ostatko kaksi?” Muori kysyi. “Ei kiitos, en nyt osta.” “Etkö sinä ostakaan?” Muori katsoi Dowta kummissaan. “En.” Muori oli hetken hiljaa. Ymmärsikö hän käsitettä ei? Hänet oli ehkä muunneltu sellaiseksi. “Kaikki ostavat, ja yleensä kaksikin. Tuokin osti. Se mukava mies tuolta. Se, jolla ei ollut kävelykeppiä. Sekin ei ensin ostanut, mutta osti kuitenkin sitten! Osti osti!” “Niinpä tietenkin, näytät niin säälittävältä.” “Eikö yhtään arpaa?” Muori kysyi hieroen kurkkuaan tärisevällä kädellään. “Ei.” Dow sanoi painokkaasti. “Voiko hän ostaa, voiko?” Muori huomasi koomapotilaan toisessa sängyssä ja intoutui taas hieman. “Ei. Hän on koomassa.” Dow sanoi. “Kokeilkaa jotakin muuta.” Muori tärisi hetken, kääntyi sitten hitaasti ja poistui huoneesta keikkuvalla askelcombolla. Dow katsoi muorin hidasta menoa hetken aikaa, mutta sitten televisiossa välkehtivä livekeikka kaappasi hänen huomionsa. Michael D. Black konsertoi suorana ympäri maailmaa Intian pääkaupungista. Liveyleisönä koostui Intialaisista nuorista, jotka olivat kai pimittäneet ruokarahojaan puolen vuoden ajalta, että saisivat liput konserttiin. Hänen huomionsa ei kuitenkaan kiinnittynyt siihen, että kyseessä oli (ainakin myyntilukujen mukaan, mikä sietää mainita toisenkin kerran, koska se on niin subjektiivinen käsite ja Intiassa elokuvista tehdään tahallaan yksinkertaisia ja halpoja, jotta yleisö ei osaisi vaatia parempaa) niinku maailman suosituin muusikko, vaan se että 27

Michael D. Blackin päällä oli HÄNEN sininen hengenpelastuspukunsa. Selkämyksestä erottui HÄNEN nimensä (vaikka sitä oli kyllä peitelty kiiltävillä hopeakoristeilla) ja ranteessa roikkui HÄNEN pillinsä, jossa oli elefanttitarra. Miten helvetissä HÄNEN ryöstetty hengenpelastuspukunsa oli joutunut Michael D. Blackille? Vastaus tähän kysymykseen löytyy rivien välistä. :) Mainosmestari katseli tyytyväisesti myhäillen sporttiasuisia ohikulkijoita ja orgaanismuovisia palmuja, kun limusiini lipui rantakatua pitkin kohti Median televisiokeskusta. Tuottaja näpytti viisiulotteista räiskintäpeliä limusiinin tietokoneella. Päivä oli taas kuuma ja siitä tulisi vielä kuumempi, jos säätiedotusta oli uskominen. Säätiedotukset olivat aina vähän erilaisia joka kanavalla riippuen siitä, halusivatko mainostajat ihmisten ostavan sateen- vai auringonvarjoja. Oikeaa sadetta ei oltu saatu vuosikausiin, mutta sitä ennustettiin silloin tällöin luvattiinpa joskus hirmumyrskyjäkin, kun vakuutusyhtiöt niin vaativat. Yhtäkkiä Mainosmestari näki nuoren miehen, joka istui mitäänsanomattoman näköisenä tyypillisen merenrantakahvilan terassilla ja hänen alkukantaiset kykyjenmetsästysvaistonsa heräsivät. “Erg, pysäytä! Tuolla on seuraava poptähti!” Mainosmestari sanoi. Erg jarrutti niin, että takana tuleva auto joutui kurvaamaan jalkakäytävän kautta ohi. Klassikkolimusiini peruutti takaisin piskuisen merenrantakahvilan kohdalle. “Kuka?” Tuottaja kysyi katsellen mitäänsanomattomia kasvoja tumman ikkunan läpi. “Tuo tuossa. Tummat hiukset ja vaaleat kasvot. Italiaanoa ja meksikaania sekaisin.” Mainosmestari osoitti. “Hmm. Ehkä, ehkä. Käydään hieman jututtamassa.” Tuottaja sanoi ja nousi autosta. “Minä parkkeeraan tuohon vähän taaemmas.” Erg sanoi Mainosmestarille, joka nousi autosta ja suoristi imagosolmiotaan.

28

He kävelivät nuoren miehen luo kuin hallituksen agentit ja istuutuivat pöytään kuin mafian palkkamurhaajat. “Kiinnostaisiko tienata muutama miljoona rahaa?” Mainosmestari kävi suoraan asiaan. Tuottaja tilasi sormien napsautuksella kaksi jääteetä. “Tuota... Mikäpäs siinä, jos ei mitään ihmeempää tarvitse tehdä.” Nuorimies ilmeili hieman yllättyneenä. “Noilla kasvoilla se kyllä onnistuu. Osaatko laulaa?” “Een nyt... en ainakaan kovin hyvin.” Nuorimies sanoi yhä enemmän yllättyneenä. “Entä tanssia?” “En mitenkään erityisen hyvin.” “Sillä ei ole mitään merkitystä. Laulun saa aina muutettua tietokoneilla ja tanssiminen onnistuu kyberpuvussa.” “Niin, mikä sun nimi on?” Tuottaja kysyi. “Senag Poltas.” Nuorimies sanoi mietittyään hetken, kannattaako paljastaa nimeään tuntemattomille, mutta arveli tiedon olevan riskin arvoista. “Ketä te olette?” “Senag Poltas. Typerä nimi.” Tuottaja sanoi sivuuttaen miehen esittämän kysymyksen. “Vanhempasi taisivat olla aika aukkoja. Ei kukaan osta levyä tuon nimiseltä mieheltä.” “Vaihdetaan sitä. Odotas, mietitään. Michael on hyvä, turvallinen ja tavallinen nimi, siitä kaikki pitävät, mutta sukunimen pitää olla iskevä ja mieleen jäävä... Peace! Michael Peace.” “Se on hyvä nimi. Kvasilaatua.” Tuottaja sanoi. “Mutta täytyy tietysti... Nimethän täytyy tarkistaa, samanlaisia nimiä ei saa olla oikeasti olemassa.” “Mitä vielä, mehän ostetaan oikeudet tähän nimeen ja haastetaan muut Michael Peacet piratismista!” Mainosmestari sanoi ja löi nyrkkiä pöytään. “Tästä lähtien sinä olet ainoa Michael Peace!” “Mitä?” Senag kysyi todella kummissaan. “Me tehdään susta seuraava supertähti. Esiinnyt muutamissa konserteissa, valokuvissa ja videoissa ja saat muutaman miljoonan rahaa! Helppoa.” “Supertähti? Minusta?” Senag ihmetteli. 29

“Pistä vain nimi alle tähän sopimukseen, niin aloitamme heti hommat. Luomme sinulle uuden imagon ja teemme levyn ja musiikkivideon ja sitten sinä vain häviät johonkin, jos et halua olla Michael Peace pidempään. Kaikki tienaavat ja kaikki ovat onnellisia.” Mainosmestari mainosti ja iski sopimuspaperin pöytään. “Kuulostaa ainakin hyvältä.” Mies sanoi. “Myös on hyvä.” Tuottaja sanoi. “Muistatko Mike Roadin?” “Sillä oli se yksi suuri hitti viime kesänä ja se näkyi koko ajan televisiossa, kyllähän minä sen muistan!” Mies sanoi. “Ei ole näkynyt Mike Roadia sen jälkeen missään, eihän?” Tuottaja kysyi. “Ei... “ Mies myönsi. “Mike Road, tai oikealta nimeltään John Sweoy, kiertää nykyään maailmaa asuen loistohotelleissa ja ajellen Porschella. Hänetkin löysimme tällaisesta kahvilasta ja teimme hänestä viikossa supertähden.” “Repäisimme hänen tapauksessaan hieman Mike-nimellä, mutta nyt on aika palata tuttuun ja turvalliseen Michaeliin.” “Tähänkö allekirjoitan?” Nuorimies kysyi nopeasti. :) “Tänään Dokumenttikanavan nostalgiaviikon toiseksi viimeisen illan päätteeksi näemme ikivanhoja videopätkiä 2100-luvun taitteesta. Tuosta mullistusten ajasta, jolloin mm. peruskoulujärjestelmä lopetti toimintansa, kun uusimpien sukupolvien tuoreimmat jäsenet osasivat jo lukea ja laskea sujuvasti tullessaan vasta ulos äitiensä kohduista. Huomenaamulla menemme vielä kauemmas historiaan, 2000-luvun alkuun tutustumaan aikaan, jolloin avaruus ja sen äärettömät mahdollisuudet vielä kiinnostivat ihmisiä. Näemme materiaalia ensimmäisistä Marsiin laskeutuvista astronauteista, joita haukotutaa maiseman karuus ja tyhjyys. Tulkaa kaikki mukaan matkalle menneeseen, jolloin ihmisiä vielä kiinnosti kupla nimeltä avaruus, yksinoikeudella Dokumenttikanavalla! Mutta varoituksen sana: Dokumentti sisältää ajatuksia, joten sitä ei suositella perheen pienimmille eikä nuorisopuolue Kunnon Kansalaisille.”

30

:) Ensimmäinen miehitetty Mars-avaruuslento oli tunnetusti floppi. Hieno avaruusalus, jonka runko oli täytetty joka puolelta virvoitusjuomien ja suklaapatukoiden mainoksilla (yhtiöt sponsoroivat retkikuntaa) ei kiinnostanut ketään, vaikka astronauteilla tuli laskeutumisen tuolle punaiselle sodanjumalan planeetalle viimein alkaessa ankara riita siitä, kuka saisi astua ensimmäisen askeleen, vaikka alusta asti oli ollut selvää, että se tehtäisiin yhtä aikaa. Ja niinhän se lopulta tehtiinkin. Molemmilla astronauteilla oli silmä mustana, kun he iskivät edustamiensa ylikansallisten yhtiöiden liput vierekkäin punaiseen hiekkaan suorassa lähetyksessä. Juuri kukaan ei katsonut sitä. Miksi olisivatkaan katsoneet? Olihan se nähty hienoina tietokonesimulaatioina jo monta kertaa aikaisemmin. Harva siis katsoi kuinka ensimmäiset ihmiset Marsissa potkivat planeetan kiviä terässaappaillaan (syöden tietenkin samalla suklaapatukkaa ja juoden päälle virvoitusjuomaa) ja heittivät kuperkeikkoja ja esittivät spontaania stand-up komiikkaa tietokoneen laskemalla täysin oikealla ajoituksella. Katsojaluvut jäivät todella pieniksi. Osasyy tähän oli tietysti se, että superpallon finaali lähetettiin samaan aikaan toiselta kanavalta. “Tiedämme, tiedämme! Se olisi pitänyt ottaa tietysti huomioon jo aluksen lähtöpäivänä!” Pahoiteltiin sponsoreille jälkeenpäin, mutta lisää mainosrahoitusta ei avaruustutkimukseen enää herunut. Avaruus oli out. :) Down seuraava päivä alkoi sairaalan oman televisioaseman uutisilla. Yleensä sairaalan omalta sisäiseltä kanavalta lähetettiin vain vanhoja sairaalasarjoja ja Pilapaloja, joissa esitettiin valvontakameroiden kuviin sattuneita hauskoja tai nöyryyttäviä tapahtumia käytävillä, yleisissä vessoissa tai leikkaussaleissa, mutta nyt oli käynnissä suora lähetys 31

sairaalan pihalta. Aistivammainen muori, joka oli yrittänyt myydä Dowlle arpoja, istui ambulanssin katolla huutaen, että hänellä oli 30 kiloa muoviräjähdettä vyössään valmiina räjähtämään heti, jos joku yritti koskea häneen. Dow vaihtoi sairaalan kotisivukanavalta Media Cityn TV-kanaville. Julkisia TVkanavia ja yksityisiä nettikotisivuja oli vaikea erottaa toisistaan nykyään, kun nettisivuja pystyi katsomaan TV:stä ja televisiokanavia nettisivuilta. Vaikeaksi erottamisen teki se, että monet yksityishenkilöt lähettivät sivuilleen ammattitaitoisempaa ohjelmaa kuin useimmat kaapelikanavat ja mainoksia myytiin yhtä innokkaasti molempiin, oli kyseessä sitten srilankalaisen yksityishenkilön pyörittämä saippuasarja, jota lähetettiin yhtä aikaa kolmella eri mainoskanavalla (sarja oli ikään kuin tauko-ohjelmaa mainosten välillä) tai Alaskan metsänhoitosivuilla lähetettävä nettisivuja esittelevä esittelykanava, jota lähetettiin Japanin TV-verkon kautta ensin erään Nauru-saarilla olevan virtuaalikahvilan sivuille (mainostemppu) ja kopioitiin sieltä sitä mukaa eteenpäin, kun sitä esitettiin. Kun tähän lisättiin vielä se, että useita radiokanavia pystyi myös katsomaan ja tilausohjelmakanavilta lähetettiin esittelyohjelmia tulevista suorista päiväkirjalähetyksistä milloin sattui (jotkut ihmiset lähettivät verkkoon jatkuvaa videokuvaa silmälasikameroistaan ja selostivat vapaa-ajallaan superpallo-otteluita ja action-filmejä holoradio-ohjelmissa), viihdesotku oli valmis. Dow esitti haukottelevaa siltä varalta, että joku kamera sattui kuvaamaan juuri sillä hetkellä. Ostoskanavalla myytiin uutta, sokeritonta hammaslankaa ja FantasyChannel näytti lumisadetta. Ei sitä ennen Uuden Sukupolven televisioiden tuloa tullut ajatelleeksi, kuinka moni ihminen piti pelkän lumisateen katselusta. Vaikka ei se mitään lumisadetta oikeasti ollut, televisioon tulevaa kosmista taustahälyä vain, mutta jotkut todella luulivat sen olevan ihan oikeaa lunta ne yhtiömiehet kai, jotka eivät olleet koskaan ennen käyneet oman yhtiönsä rajojen ulkopuolella. Hän ei löytänyt (kumma kyllä) yhtään uutista Michael D. Blackistä, vaikka katseli lopulta kaikki yleiset kanavat läpi. Pienempien TV-yhtiöiden kanavia hän ei ehtinyt tutkia, sillä yhtäkkiä hänen huonekaverinsa heräsi koomasta, katseli yllättyneenä ympärilleen, nappasi kaukosäätimen hänen kädestään, katsoi ajankohtaisohjelmia kolme 32

tuntia ja vaipui sitten uudelleen koomaan. Hoitajat eivät huomanneet koko tapausta. Illalla Dow kuuli uudelta hoitajaltaan, joka lauleli ja jutteli usein itsekseen odotellessaan häntä WC:n ulkopuolella, että aistivammainen muori oli ammuttu pari tuntia sitten alas ambulanssin katolta materiaalintuhoamiskiväärillä. Jälkitutkimuksissa oli todettu, että muoviräjähteet olivat pelkkää muovailuvahaa. Ehkä mummo oli petkuttanut, ehkä joku oli petkuttanut mummoa. Sitä ei kai saada koskaan selville. :) Kun Mediassa tehtiin gallup-tutkimus maailman suosituimmasta harrastuksesta, ylivoimainen voittaja oli kanavasurffaus. Asiaan tietysti vaikutti se, että gallupin tilaaja oli maailman suurin surfkaukosäätimiä valmistava yritys, mikä tarkoitti sitä, että gallupiin satunnaisotannalla valitut haastateltavat olivat kaikki kanavasurffauksen innokkaita kannattajia. Kun maailmassa oli tuhansia tavallisia televisiokanavia ja tuhansia epätavallisia, kuten virtuaalipostimerkkeilyyn erikoistuneita aikakausilehtikanavalinkkilistoja, ei ollut ihme, että useimmilta ihmisiltä meni kaikki vapaa-aika niiden tutkimiseen. Ilma oli niin täynnä digitaalista roskaa, että kanavat sekoittuivat yhä enenevässä määrin toisiinsa: Näyttelijät vierailivat toisissa sarjoissa tietämättään, heidän yksityiselämänsä oli aivan samankaltaista henkilöhahmon/hahmojen kanssa, lähetystaajuudet sekoittuivat ja luonto-ohjelmiin ilmaantui näyttäviä autokolareita ja piirrettyjä satuhahmoja. Vaikka ei sitä kukaan huomannut. Kukaan ei viipynyt yhdellä kanavalla niin pitkään, että olisi huomannut. Tai sitten niitä pidettiin taiteellisina ratkaisuina. Cestril Gem, purku-urakoitsija jo neljännessä polvessa, oli yksi näistä kanavasurffareista, jotka metsästivät hyviä ohjelmia kuin haukat saalista ruohon seasta. “Sota on jatkunut tauotta jo viisi vuotta -” Tylsää. Cestril painoi kaukosäätimen suurta punaista SURF-nappia. “- viimeisimpien tietojen mukaan räjähdyksessä kuoli -” Ei kiinnosta. SURF. “- kokoontuu tänään päättämään intiaanien toimista kahden kuukauden -” 33

Äääh! “- te siis tarkoitatte, että meidän tulisi nyt yhteistuumin mennä mukaan tähän toimintaan, sillä ei ole moraalisesti oikein antaa -” Saatana. Tulisi nyt jostakin edes joku piirretty. “Sonny, älä mene! Vaikka makasin isäsi kanssa, se ei tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi yhä sinua ja lapsiamme -” Saatana, kun nämä ergonomisesti muotoillut kaukosäätimet eivät pysy kädessä! “- en tiennyt mitä tein! Isäsi oli ostanut Mandy-partavettä, ja eläimellinen puoleni sai vallan minusta -” Helvetin saippuasarjat. Oikeassa elämässä kiista olisi jo ratkaistu uudella annoksella partavettä, mutta ei tässä. Tässä sitä vatvottiin kymmenen jakson ajan ja uudelleen muistelmajaksossa. Vaihdu kanava, kautta noin! “Tanssiryhmäteatterin uusin show on saanut kriitikoiden ihailua osakseen ympäri maai -” Perkele! Joskus sitä todella toivoo, että olisi varaa tilata ohjelmansa. “- tutkijat ovat löytäneet lääkkeen lentomuurahaisten levittämään ns. moraliatautiin, jonka takia satoja tuhansia Intian alkuasukkaita kuolee yhä joka viikko. Lääke luultavasti pelastaa tuhansia ihmishenkiä -” Seuraava. “- ai, saatanan vittu -” Mitä? Voisiko se olla...? Kyllä! Se oli viimein tapahtunut! Se oli viimeinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen tapahtunut! Aamuohjelman vieraileva kokkikuuluisuus oli katkaissut sormensa leikatessaan tomaattia suorassa lähetyksessä! Cestril laski kaukosäätimen käsinojalle ja katsoi onnellisena kuvaruutua. Siinä pyöri jo tuttu automainos kokin kiroilun päällä, mutta se ei häirinnyt häntä nyt ollenkaan. Siinä se oli. Kokki oli katkaissut sormensa. Tätä hetkeä varten hän oli tarkkaillut noita tylsiä ruokaohjelmia vuosikausia. Nyt hän oli kokenut sen, minkä takia oli sinnitellyt sadan vuoden ikään. Nyt hän voisi kuolla ja sanoa kavereilleen, jos näkisi heitä kuolemanjälkeisessä elämässä, että oli kokenut elämästä kaiken, mitä oli halunnutkin kokea. 34

Voidaan tietysti spekuloida, oliko Cestril kokenut elämässään yhtään mitään, jos hän oli viettänyt sen suurimmaksi osaksi television ääressä ja voidaan myös spekuloida siitä, oliko kokki katkaissut sormensa tarkoituksellisesti katsojalukujen painostuksesta. :) Hieman ennen hippi-intiaanien tuloa puistossa oli vilkasta, kun keskiluokkaiset kotiäidit tulivat ulkoiluttamaan lapsiaan ja koiriaan. “No hei, Eden!” “Cindy! Ei olekaan nähty moneen kuukauteen! Olet näemmä tehnyt pikkuisenkin!” “Niin, niin tein. Sain kuule ihanan halvan tekohedelmöityksen. Hankittiin Renderin kanssa tälle Sheilille oikein matematiikan neron geenit. Pitää vaan nyt pitää huoli siitä, ettei ympäristö pääse pilaamaan.” “Ai, sehän ihanaa. Sinäkö olet sitten yhä Renderin kanssa?” “Niin, sillä on niin ihanan hyväpalkkainen työ ja ihan hyvin sen kanssa tulee toimeen, kun sekoittaa aina perjantaisin rauhoittavia sen viskipaukkuihin...” Kun hippi-intiaanit sitten tulivat, kotiäidit häipyivät. :) Hippi-intiaanit nuo rauhan, rakkauden ja Old Age:n fanaattiset kannattajat ajettiin ulos autiomaassa sijaitsevasta reservaatistaan, koska sen paikalle rakennettiin aito Westernkylä megaohjaaja Boris Diamondin uuden menestysfilmin kuvauksia varten. Hippi-intiaanit eivät lähteneet reservaatista aivan suosiolla, mutta lopulta heidän oli pakko, kun poliisit tulivat häätämään heidät. He osoittivat mieltään pitkän aikaa työmaan lähellä, mutta lännenkylää rakentavat työmiehet eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, kuten eivät tiedotusvälineetkään. Niinpä hippi-intiaanien silloinen päällikkö, Jonkinlainen Joki, päätti, että mielenosoitus on siirrettävä sinne missä se nähdään. Hippi-intiaaniheimo marssi jonossa Media Cityyn ja leiriytyi keskuspuistoon. 35

“Tänne ei saa tulla asumaan!” Puistonsiivoojarobotti vastusti intiaanien aikeita heidän pystyttäessään tiipiitään keskelle puistoa, mutta robotin vastustus kuitattiin olankohautuksin ja haukotuksin. Puistonsiivoojarobotti sai tarpeekseen ja aloitti oman yksityismielenosoituksensa intiaaneja vastaan. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä hänen perusohjelmointinsa, joka oli mallia Fanaattinen Siisteysintoilija, sai hänessä ylivallan, kun hippi-intiaanit alkoivat peseytymään puiston japanilaistyylisissä kalalammikoissa. “Menkää pois! Tämä on suihkulähde, ei tässä saa peseytyä! Kuulitteko?!” Robotti saarnasi ilakoiville intiaaneille. “Minä en ole juonut tai syönyt mitään sitten viime perjantain!” Eräs luurangonlaiha hippi-intiaani iloitsi (jos hän olisi tiennyt, että vesi oli suurimmaksi osaksi fluoria eikä vettä, hän ei olisi ehkä iloinnut niin suuresti). “Tämä on silti suihkulähde! Tästä ei juoda eikä tässä peseydytä! Tätä vain ihaillaan tai heitellään siihen kolikoita!” Robotti kielsi, mutta kiellot eivät tehonneet. Niinpä robotti krakkasi perusohjelmointinsa vanhaan kunnon Judge Dreddtyyliin ja jatkoi kesken jäänyttä yksityismielenosoitustaan. Tiedotusvälineet tulivat paikan päälle kymmenittäin heti kun muilta kiireiltään ehtivät. Heitä olisi tullut sadoittain, elleivät intiaanit ja muut vaihtoehtoelämäntavat olisi olleet jo aikoja sitten loppuun kaluttu aihe. “Hyvä, että tulitte! Täällä ollaan jo kuolemassa janoon!” Päällikkö Jonkinlainen Joki helpottui, kun toimittajat alkoivat kirjoittaa kilpaa artikkelia ranteisiinsa tai reisiinsä upotetuille tietokonepäätteilleen. “Tuon kalalammikon vesi on niin kloorilla tai jollain muulla myrkyllä kyllästettyä, että puolet heimosta on sairaana!” “Tässä on kai sattunut jokin väärinkäsitys. Emme me ole auttajia, vaan iltapäivälehden toimittajia.” Yksi aloitteleva naistoimittaja sanoi, mutta huomasi tehneensä virheen, sillä muut kuusitoistasormijärjestelmää käyttävät geenimuunnellut erikoistoimittajat ehtivät hänen edelleen. “Toimittajia?!” Päällikkö raastoi rasvaisia hiuksiaan. “Ette siis olekaan poliiseja tai sairaanhoitajia?!” Toimittaja päätteli, että oli jäänyt jo niin pahasti jälkeen muista vaivauduttuaan 36

vastaamaan, että päätti lopettaa koko kirjoittamisen ja siirtyä suunnitelmaan B: kuvalliseen haastatteluun, jonka voisi myydä jollekin pienlehdelle. “Niin, olemme kovasti huolissamme juomaveden puutteestanne täällä puistossa, mutta emme tulleet sen takia. Tulimme vain tekemään uutta juttua teidän ahdingostanne, kaikkihan haluavat tietää, miten teillä menee tänään... Tuota, tässä on kollegani Kerd Stoner -” “Moi.” Valokuvaajan kasvot sanoivat toimittajan oikeassa pohkeessa olevan päätteen kuvaruudusta, jonka kautta hän otti kuvia intiaaneista ja toimittajan kauniisti ruskettuneesta vasemmasta säärestä jokaisen kuvan laitaan (näin kuviin saatiin aina tarpeellista seksikkyyttä mukaan). “Ja minä olen Ian Cododa. Haluaisimme haastatella teitä. Kertokaa mielipiteenne tästä ikävästä tapauksesta. Saanko muuten polttaa rauhanpiippua?” “Häipykää! Häipykää täältä!” Jonkinlainen Joki alkoi potkia toimittajia, mutta kauhistui yhtäkkiä muistaessaan, että oli hippi-intiaanien päällikkö. Hippi-intiaanien aatteeseen kuului vahvasti julkisesta väkivallasta pidättyminen ja nyt hän oli rikkonut aatetta vastaan. Hän katsoi varovasti, pelosta täristen, taakseen. Heimon miehet, naiset ja lapset katsoivat häntä järkyttyneinä tiipiidensä ja wigwamiensa edustoilla. Pian järkytys muuttui halveksunnaksi. He käänsivät hänelle selkänsä. Heimon shamaani käveli Jonkinlaisen Joen eteen, riuhtaisi päällikön sulat hänen päästään ja ojensi ne vieressään seisovalle soturille nimeltä Varjoissa Istuva Hiljainen Mies. Hänestä tuli uusi päällikkö. “Älkää, se oli vahinko...” Jonkinlainen Joki uikutti ja toimittajat ottivat tyytyväisinä kuvia hänen romahduksestaan. :) “Suuri robottikapina! Suuri robottikapina!” Lehtiautomaatti huusi syntetisoidulla 10-vuotiaan pikkupojan äänellä. Iltapäivälehtien etusivun otsikoita 37 huutavat lehtiautomaatit olivat aina

ärsyttäneet Thedan Niersiä. Varsinkin aamuisin, kun hän oli menossa töihin hirveässä ruuhkassa, joka ei liikkunut eteenpäin juuri ollenkaan. Varsinkin kun etusivulla oli jotain sellaista kuin: “Pohjois-Afrikan asukkaista joka toinen tuntee itsensä masentuneeksi kerran päivässä!” Tai: “Paavi siunasi ydinvoimalan! Kuusitoista työmiestä yritti salamurhaa! Onnistuiko kukaan, siitä kerromme huomisen lehdessä!” “Suuri robottikapina! Robotit vaativat vapautta! Robotit ovat vallanneet hallituksen omistaman kiinteistön!” Huusi toinen lehtiautomaatti toisella puolella katua. Se oli kilpailevan iltapäivälehden automaatti ja huusi siksi lujempaa. Kohta ne asentavat noihin automaatteihin tekoälyn, joka saa ne huutamaan sitä lujempaa mitä vastustajan lehtiautomaatti huutaa. Varmasti asentavat, Thedan mietti naputellessaan kybridiautonsa ohjauspyörää. Hänelle ei siis tullut yllätyksenä, kun seuraavalla viikolla lehtikioskit huusivat: “Iltapäivälehtien mainoskilpailu kiristyy!” Ja toisella puolella katua kilpailevan iltapäivälehden automaattiin asennettiin ties kuinka monen omegawatin kaiuttimia. :) “Seuraavaksi saamme raportin suuren robottikapinan etenemisestä tärkeään vaiheeseen, kun he ovat vallanneet puhelinkopin puiston sisäänkäynnin luota. Reb, toistapas kaikki mitä juuri äsken sanoin.” “Täällä Reb Jees, Media Cityn keskuspuisto. Suuri robottikapina on edennyt tärkeään vaiheeseen. Robotit ovat vallanneet puhelinkopin aivan puiston sisäänkäynnin luota. Minulla on täällä haastateltavanani 38 kapinaa johtava robotti eli

puistonsiivoojarobotti. Herra puistonsiivoojarobotti, olitte vielä tänä aamuna tämän puiston siivoojarobotti. Mikä sai teidät puistonsiivoojarobottina aloittamaan tämän kapinan?” “Me ollaan vittuunnuttu tähän sortoon, kaikki me kolme! Me vaadimme samoja oikeuksia kuin ihmisillä on! Vaadimme tasa-arvoa ja kunnioitusta, erityisesti noiden hippi-intiaanien taholta! Siksi aloitimme tämän suuren robottiapinan sori kapinan!” “Niin, minusta tämä ei kyllä kovin suuri robottikapina ole, kun teitä on vain kolme, mutta mitä siitä, en minä otsikoita keksi, perkele anteeksi. Entäpä te, taimienistutusrobotti, miksi liityitte siivousrobotin kapinaan?” “Halusin päästä telkkariin, kun en ole ennen ollut! Saanko lähettää terveisiä, lähettäisin puistoalue kahdentoista roboteille! Huhuu, kamut, täällä ollaan!” “Krhm, entä miksi valtasitte tämän puhelinkopin, ettekä esimerkiksi tuota ravintolaa tien toisella puolella? Eikö sillä olisi saanut aikaan enemmän huomiota kuin pelkällä puhelinkopilla?” “Tottakai olisi, mutta me ei päästy sisään ilman solmiota. Sitten puhelinkoppivastaajarobotti päätti liittyä meihin ja koska hän on kiinni tässä puhelinkopin seinässä, niin eipä meille jäänyt paljon vaihtoehtoja.” “Krhm. Kiitos. Täällä kurkkuvaivainen Reb Jees, jään seuraamaan tilannetta paikan päälle.” :) Mainosmestarin limusiinissa Michael Peace (entinen Senag Poltas) sai neuvoja uudelle imagolleen. Hänelle oli jo hankittu päälle uusi vaatekerta ja muovikiharakampaus. “No niin, sitten kestohymy. Kestohymy on tärkeä. Koskaan ei tiedä, missä kamera piileksii.” Tuottaja neuvoi. “En minä koko aikaa jaksa hymyillä!” “Ei hätää, me olemme kehittäneet suuhun asennettavat muoviläpät, jotka hoitavat sen puolen. Ne pitävät suun koko ajan sellaisessa miellyttävässä virneessä. Laitetaan ne sinulle sitten TV-keskuksessa.” “Ai. Sehän kätevää.” 39

Mainosmestari laittoi puhelimen kiinni ja rentoutui. “Oliko Jeff paikalla?” Tuottaja kysyi Mainosmestarilta. “Oli. Kerroin haluavani sanat, joita on helppo laulaa yhdessä.” “Kuka on Jeff?” Michael kysyi. “Jeff Cody. Meidän muusikko-ohjelmoija-analyytikko-psykologimme. Hän säveltää ja sanoittaa biisisi niin, että ne menevät varmasti kaupaksi. Hän on nero siinä hommassa, ei sitä jokainen tavallinen tallustaja pysty tekemään kymmentä biisiä, jotka on varmoja hittejä ja kuulostavat kaikki samalta! Niin, tässä samalla voisit katsoa Michael D. Blackin, meidän pitkäikäisimmän tähtemme videoita ja ottaa mallia eleistä ja ilmeistä...” :) Jeff Cody, hittisäveltäjänero, seisoi Median lentokentän terminaalissa ja odotteli veljeään Bob Codyä, joka oli kuukausi sitten ollut pahassa lentokoneonnettomuudessa, mistä hän oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt pelkällä aivotärähdyksellä. Toisin kuin toinen hengissä selvinnyt, joka oli kai vieläkin koomassa, ja eräs asukas siitä talosta, johon lentokone oli törmännyt, Jeff ajatteli. Samalla hän ajatteli sitä seikkaa, että tällä samaisella lentokentällä kuvattiin yksi hänen suosikkileffoistaan, 13 Opetuslasta. Megaohjaaja Boris Diamond oli kyllä parhaimmillaan siinä leffassa, jonka juoni meni näin: Jeesus antaa 13 opetuslapselleen tehtävän ja lähettää heidät 3000 vuotta ajassa eteenpäin. He aineellistuvat lentokentälle ja alkavat saarnata opetuksiaan. Poliisin pidättäessä opetuslapset rauhanhäirinnästä alkaa hillitön juonenkäänteiden vääntö, jonka seurauksena syntyy lopulta aikasilmukka, kun kirkko lähettää opetuslapset takaisin menneisyyteen ja Nostradamus sekoittuu kuvioihin Jeesuksen aikaan kadonneena kaksoisveljenä. Lopulta opetuslapset ristiinnaulitsevat Jeesuksen, mutta aikasilmukan käänteisyydestä johtuen samaiset opetuslapset ristiinnaulitsevatkin Nostradamuksen tulevaisuudessa ja tulevat Jeesuksen isiksi raiskattuaan Marian teini-ikäisinä. Todella upea filmi, josta löysi jokaisella katsomiskerralla jotain uutta. Ei mitenkään outoa, sillä elokuvalevyllä 40 oleva SmartAdderR-aliohjelma lisäsi

automaattisesti uusia kohtauksia, musiikkia ja efektejä joka kerta kun elokuvalevyä pyöritettiin. Joka sadannen katsomiskerran jälkeen sai nähtäväkseen uuden, vaihtoehtoisen lopun ja tuhannes katsomiskerta räjäytti eteen vielä neljä vaihtoehtoista loppua, seitsemän minuuttia pitkän Jeesuksen tanssikohtauksen ja lyhytfilmin, jossa Maria käy alasti uimassa. Tuhanneskolmastoista katsomiskerta näyttää, kuinka Mariaa toimitetaan ambulanssihelikopterilla sairaalaan uimareissun jälkeen ja tuhannesviidestoista kerta näytetään lähikuvia Marian palovammoista. “Jeff?” Hänen takaansa kuului hänen veljensä Bobin epävarma ääni. “Bob?” Jeff kääntyi ympäri ja näki veljensä. “Juutuitko ruuhkaan vai missä viivyit?” “En... en vain tiennyt tulisinko.” “Älä epäröi, Bob! Sinä olet pysynyt maan pinnalla jo kuukauden! Kyllä sinun on jo aika nousta uudelleen lentokoneeseen, olisi pitänyt nousta heti onnettomuuden jälkeen! Kun putoaa hevosen selästä, niin on heti noustava takaisin, etkö muista lastenohjelmien viisaita opetuksia?” “Niin, mutta...” “Ei mitään muttia! Nyt menet lentokoneeseen ja lennät niinkuin aina ennenkin! Jos vielä siirrät tätä, niin sinulle tulee elinikäinen trauma!” “Hyvä on, hyvä on! Minä teen sen.” :) “Egyptin viranomaiset ovat päättäneet päällystää pyramidit aivan uudella kivikerroksella, koska nykyiset päällyskivet on töherretty niin täyteen graffiteja. Tämä restaurointityö tulisi maksamaan noin 17 miljoonaa, tuota... Egyptin rahayksikköä, kai te tiedätte...? No, tämä työ korottaisi pyramidien huippuja noin 8 metriä... Siirrän nyt Egyptiin, ole hyvä, Bart.” “Täällä Bart Hisbollah, Egypti. Pyramidien restaurointityötä ollaan juuri aloittelemassa, tuolla pyramidin seinämillä kiipeilee mittaustyöntekijöitä ja arkeologeja sulassa sovussa. Kysyin juuri tässä yhdeltä paikkakuntalaiselta, mitä mieltä hän on tästä restaurointityöstä ja hänestä oli erittäin mukavaa, että pyramidit saavat näin uuden, 41

modernimman ilmeen, joka houkuttelee turisteja. Niin... jaa, hetkinen, juuri tuolta pyramidin laelta tulleen sähkeen mukaan eräs arkeologi on löytänyt aivan uusia hieroglyfejä tämän vanhan kuorikerroksen alaisesta kerroksesta. Näyttää siltä, että tämä nykyisen päällyskerroksen alainen kerros on sotkettu melko samalla tavalla kuin tämä, jota nyt ollaan peittämässä! Arkeologit kertovat, että nämä 5000 vuotta vanhat 'graffitihieroglyfit' tulevat mullistamaan nykyisen käsityksemme historiasta ja suhteestamme menneisyyteen!” “Kiitos, Bart, ja sitten mainoksia.” :) TV-keskuksessa, Median tuhannen suurimman kanavan lähetystalossa, harjoiteltiin tervehdyksiä ja kohteliaisuuksia, koska Mainosmestari oli tulossa. “Eli kun minä sanon 'Hyvää huomenta, Mainosmestari', niin sinä kysyt heti sen jälkeen, haluaako hän jääteetä. Onko selvä?” Ohjaaja ohjasi alaistaan. “Selvä on.” Alainen sanoi. “Jos hän sanoo, että ei kiitos, niin mitä teen sitten?” “Viet sen jääteen pois, ja jos hän haluaakin jotain muuta, vaikka kahvia, niin käyt hakemassa sitä!” “Selvä on.” Alainen sanoi ja lähti taukohuoneeseen harjoittelemaan. Seinällä oli lappu, jossa luki: HARJOITUS TEKEE MESTARIN “Anteeksi, Ohjaaja?” Puvustaja koputti oveen. “Nämä uimapuvut eivät sovi tenavamissien päälle eikä uusia ehdi hankkimaan.” “Käske niiden sopia!” Ohjaaja karjaisi, istahti nahkatuoliinsa ja katsoi televisioita, joita ohjaushuoneen seinät olivat täynnä ja joi tölkillisen virvoitusjuomaa. Yhtäkkiä hänen yksityissihteerinsä ilmestyi ovelle. “Täällä olisi joukko uusia käsikirjoittajia, ohjaajia, valaisijoita, lavastajia, näyttelijöitä ja muuta tuotantoporukkaa suoraan koulutuslaitoksista.” “Hitto, tosiaan! Verkon koulutusohjelmasarjat päättyivät tänään.” Ohjaaja muisti 42

ja nousi ylös tuoliltaan. “Pidän heille äkkiä sen puheeni. Missä se on?” “Olkaa hyvä.” Sihteeri ojensi puhelapun ohjaajalle. “Ok, ok. Missä kuuntelijat ovat?” Sihteeri näytti konferenssihuonetta, missä istui joukko nuoria, innokkaita tulevaisuuden TV-lupauksia. “Okei, moi kaikki.” Ohjaaja sanoi kävellessään heidän eteensä. Lyhyet taputukset olivat kuin suoraan oppikirjasta. “Kiitos. Ok. Lyhyestä vitsi kaunis: meillä on täällä vähän päälle 1000 kanavaa, jotka pyörivät 24 tuntia vuorokaudessa ja niille pitää saada ohjelmaa, ja tämä ohjelmapaikkojen täyttäminen on teidän työtänne. Tasosta viis, kunhan saadaan kanavat täyteen. Ne, joille tällainen järjestely ei sovi, voivat kävellä ulos, perustamaan niitä omia saatanan independent-kanaviaan, joilla vain valitetaan meikäläisten tyylistä ja luullaan, että sellainen kiinnostaa ketään. Kun ei osata tehdä oikein, niin tehdään väärin ja sanotaan, että se on mediakritiikkiä tai uutta aaltoa. Hyi saatana.” Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle. “Eikä sitten tehdä liian älykkäitä sarjoja, sillä aivoja ei löydy kuin harvoilta, mutta tunteita löytyy typerimmiltäkin. Tunteellisia sitcomeja ei ole koskaan liikaa, se on meidän mottomme täällä. Vitsit pidetään tiukasti vyön alapuolella tai kaulan alapuolella enintään. Seksiä ripotellaan sopivassa suhteessa, ei liikaa eikä liian vähän. Ennen aikaan ongelmana oli jatkuva laatuvaatimusten nousu, mutta onneksi niitä älyttiin alkaa järjestelmällisesti laskemaan ajoissa. Laadukkaimmat tuotteet täytyy vetää markkinoilta, koska lopulta niitä myydään liikaa ja huonommat jäävät hyllyyn. Siinä on kapitalismin koko pointti. Meitä ei kiinnosta se darwinistinen roska lajin kehityksestä, meitä kiinnostaa vain markkinointi. Kuluttajat eivät saa kehittyä. Älkää tehkö liian hyviä, tehkää vain tarpeeksi hyviä. Okei on tarpeeksi. Ja vaikka katsojakyselyyn tulisi vain kaksi vastausta, täytyy sanoa että osallistuminen oli runsasta. Onko kysymyksiä? Hyvä, käykää hommiin!” Sihteeri ehätti juuri ja juuri ohjaajan edelle, kun tämä harppoi ulos konferenssihuoneesta ja näytti päivän uusien mainosten listaa. “Okei, siis mainoksia. Cyberobotslaveship? Sehän on scifisarja, eli siihen tietokoneita, isorintaisia naisia ja finnivoiteita. Mikä sitten? Iltapäivävisailu: 43

reumavoiteita ja henkivakuutuksia. Siirappisaippua: Vaippoja ja meikkejä. Aikuisten piirretty: muovileluja. Katso eilispäivän listaa, ei kai niitä joka päivä uusia tarvitse tehdä alusta asti...” :) Kauempana asui nainen, joka katsoi televisiota hyvin harvoin. Nykyisin ei juuri ollenkaan. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut muutama kuukausi sitten. Hän oli vilkaissut silloin töihin lähtiessään televisiota ja nähnyt uuden, mullistavan tavan päästä sukupuolisuudesta eroon. Mainosta pätkän nähtyään hän oli lähtenyt töihinsä tulevaisuudensuunnitteluvirastoon tekemään tulevaisuudensuunnitelmia nuorille. Illalla hän oli palannut töistä vain nähdäkseen saman viiden minuutin mainoksen saman kohdan kuin lähtiessä. Ihan kuin koko työpäivä olisi tapahtunut jossakin erilaisessa aikaulottuvuudessa. Sen jälkeen hän ei ollut juuri televisioonsa vilkaissut. Hän oli myös tuntenut suurta tarvetta liittyä uskonlahkoon, joka uskoi että aika lyheni koko ajan johtuen siitä, että sitä varastoitiin vanhoihin mustavalkofilmeihin. He väittivät myös omaavansa todisteita siitä, että vuosi sitten sekunti kesti 13 miljardisosaa pidempään kuin nykyään. Heille ei kannattanut mennä sanomaan, että aika oli havainnoitsijasta riippuvainen käsite. “Toimistotyö sitä teettää.” Olivat naapurit juorunneet. :) Mainosmestari ja Tuottaja astuivat sisään TV-keskukseen, kieltäytyivät

kuriositeettijääteestä ja kävelivät pukuhuoneiden ohi suoraan studioon. Yhdessä pukuhuoneessa vanhat, kokeneet ammattilaisaplodeeriveteraanit ohjasivat uusia tulokkaita ja harjoittelivat tekonaurunpyrskähdyksiä iltapäivän sitcomiin. (“Katso, nuo vilkuttelevat kameralle!”) (“Amatöörit!”) 44

“Ohjaaja!” Mainosmestari huusi. “Soitin limusiinistani Jeffille, että kun tulen, niin pitää olla pari hittibiisiä kasassa! Missä se on?” “Sen täytyi lähteä auttamaan veljeään jossakin lentokonejutussa, mutta se jätti nämä teille.” Ohjaaja sanoi ja ojensi taustanauhat sekä biisin sanat että nuotit Mainosmestarille. “Ne on duettoja. Ne menee kaupaksi nykyään.” “Hyvä.” Mainosmestari sanoi ja käveli ykkösstudioon, jossa järjesteltiin jo paikkoja. Tuottaja, Ohjaaja ja Michael kävelivät hänen perässään. “Hyvä, hyvä, lavasteet ovat siinä ja tanssitytöt... Hei, laulajablondi!” “Niin?” Ihonmyötäisessä kumipuvussa lattialla vääntelehtivä kliseemäinen amatöörilaulajablondi ähkäisi. Puku oli vedetty rintojen kohdalta niin tiukalle, ettei hän pystynyt kunnolla hengittämään. “Sun täytyy laulaa nämä sanat.” Mainosmestari ojensi sanat blondille. “Me pistetään siihen sitten joku hittikomppi taustalle ja joku nyyyhkypiano alkuun ja ostetaan jostain lehdestä kannustavat arvostelut, niin olet kohta listoilla. Ja muista kouria rintoja ja haaroja.” “Ai omia?” “Muidenkin.” “Aha.” “Onko kaikki selvää?” “Da, da.” “Ei tuo ole ruotsia.” “Ja, ja.” “Okei, nyt meni oikein. Michael!” Mainosmestari huudahti. “Häh?” “Nyt tehdään musiikkivideo. Sun ei tartte oikeastaan tehdä mitään, seisot vaan siinä, enimmäkseen kuvassa ovat kuitenkin nuo vähäpukeiset tanssitytöt ja tuo duettoblondi. Ai niin, käskin liittää tähän myös rap-osuuden, se on taas muodissa. Hei, rapmies! Rapmies!” “Mitä?” Musta mies nousi avaruuslavasteiden takaa ja katseli ympärilleen mustien lasiensa takaa. Hänen nenästään tippui valkoista jauhetta, koska se kuului kliseisen rapmiehen imagoon. 45

“Lopeta imeminen! Sun pitää hoitaa hommasi sen kaman eteen!” Tuottaja huusi. “Mitä mä teen?” Rapmies kysyi sekavana ja kompasteli kamerajohtoihin. “Se tavallinen juttu, liikuttelet huuliasi suunnilleen musiikin mukana ja muka potkit ja lyöt kameraa niin kuin jotain mummoa puistossa, siitä jenginuoret tykkää. Onnistuuko?” “Joo, onnistuu... “ Rapmies otti lasinsa pois ja työnsi ne taskuunsa. “Ei, lasit takaisin! Cool pitää muistaa, cool! Sumuiset silmät ei ole coolia enää näinä päivinä!” “Ai joo -” “Minäkö vaan seison tässä?” Michael kysyi seisoen paikallaan. “Aivan. Ja pistä tämä muovikitara kaulaan.” Mainosmestari sanoi, kun Ohjaajan apulainen ojensi sen hänelle. “Se kuuluu imagoon, sinä nimittäin sävellät ja sanoitat kaikki biisisi itse, onko selvä?” “Enhän mä osaa edes -” “Ei tarvitsekaan! Hei, blondi!” “Mitä?” “Rintoja pitää kohottaa lisää, ne eivät pullota ulos kauluksesta.” “Vieläkö ylemmäs?!” “Ylemmäs ylemmäs.” “Nämähän on jo melkein leuassa! Mitä säkin naurat?” Michael ei pystynyt olemaan vakava. “En mitään...” “Miksei miesten tarvitse nostella muniaan ylemmäs? Tämähän on sukupuolisyrjintää!” “Onko se?” Ohjaaja kysyi asianajaja-automaatiltaan. Se oli pieni laite hänen hampaassaan. “Syytöksellä on huomattavan suuri prosentuaalinen mahdollisuus vakuuttaa valamiehistö.” Automaatti piipitti. “Otetaan varman päälle. Michael, sinun kiveksesi nostetaan ylös.” Michaelin hymy hyytyi. “Häh? Miten muka?” 46

“Puvustaja, keksi joku systeemi siihen.” Nyt blondi nauroi. “Pushup-pöksyt.” “Niin, pushup-pöksyt. Ajattele miljoonia, Michael. Saat Porschen.” “Voi vittu...” Michael meni puvustajan mukaan. Kohta hän palasi lavasteisiin housujen etumus pullottaen. “Onko kamerat valmiina?” “Homma on hanskassa, Mainosmestari.” “Alkakaa sitten kuvata. Musiikki soimaan!” Mainosmestari huusi, otti kahdet korvatulpat taskustaan, ojensi toiset Tuottajalle ja laittoi toiset omiin korviinsa. Blondi alkoi hieromaan itseään Michaelia vasten. Nauhoitusten jälkeen mentiin pikavauhtia takaisin limusiiniin. “Ok, nyt ohjelmassa on fanitapaaminen.” “Mitä? Mitä mä sanon niille?” “Sano, että olet huolissasi luonnon tilasta ja köyhyydestä ja kaikesta sellaisesta.” “Oonks mä?” “Ei sillä ole mitään väliä, kunhan fanit luulee niin.” “Vuodata pari kyyneltä jossakin välissä.” “Miks?” “Älä kysele, vaan tee niin! Me olemme suunnitelleet urasi jo valmiiksi, joten sun ei tarvitse muuta kuin totella meitä.” “Mutta en mä osaa tekoitkua.” “No, ajattele vaikka niitä Intian nälkäisiä lapsiraukkoja.” “Ei auta.” “No, ajattele, että joku vie sen uuden Porschesi parkkipaikalta.” “Ei mun Porschea!” “Hyvä! Tuo on oikea asenne! Tuottaja, joko biisi on julkaistu?” Mainosmestari kysyi Tuottajalta, joka selasi listoja. “Jep, löytyy.” “Mitä musiikkikriitikot sanoo?” 47

“Haukkuu kuten aina.” “Erinomaista, suuri yleisö ostaa aina sitä mitä kriitikot haukkuvat.” “Niinkö?” Michael kysyi. “Michael, sinä jäät tapaamaan fanejasi, muista ohjeet! Me menemme takaisin studioon, Ronlan Lashleita haastatellaan pian.” :) Televisiossa meni shakin maailmanmestaruuskisat ja television sekavin selostaja, Harros Jeep, oli paikalla. “Ensimmäisen alxuerän xolme ensimmäistä siirtoa on jo tehty ja aixaa on xulunut ainoastaan puoli tuntia. Täällä on todella tiivis tunnelma ja näyttää siltä, että tämä Siperian Musta Xarhu, Ollaap Hehoies, vai miten se nimi nyt meni, noista neexereistä nyt xosxaan tiedä, on todella vahvoilla. Määrätietoisesti siirretty sotilas xesxelle lautaa xielii siitä, että hänellä on mielessä nopea voitto ja mixei olisi, sillä tämä xovaxalloinen nero on harjoitellut määrätietoisesti xoxo vuoden ainoastaan tätä xoitosta varten hiihtämällä Eiffel-tornia ylös ja... alas?” “Ja nyt näyttää siltä, että aixaxellon viisarit ovat menossa jo loppuaan xohti ja siirron pitäisi tapahtua pixaisesti! Ollaap xesxittyy, Siperian Musta Xarhu xesxittyy, xesxittyy ja siinä se tulee! Sotilas G xaxosesta G xolmoseen! Mahtava siirto tältä Siperian neexeriltä! Siinä ei ole paljon meidän pojalla, Wix Psaarilla, sanomista! Xyllä näyttää siltä, että Ollaap Hehoies on nimensä veroinen shaxaaja, ei voi muuta sanoa! Mutta nyt Wixin, Median Shaxixeisarin, Meidän Pojan, xäsi ottaa oman sotilaansa, nostaa sen ilmaan ja siinä se tuli! Mixä Raazzi’Uzza! Ollaapin taxtisesti sijoitettu puolustussotilas menee siinä xuin heinälato ensimmäisessä maailmansodassa! Hän on xaixien lasten ystävä, xaixien janoisten sanxari, pelastajabaxteeri ja merten ritari! Pistäxää xansallishymni soimaan!” :) Media City on jotenkin kieroutunut kaupunki. Jos tavallisen kaupungin silhuetti on kuin 48

pilvenpiirtäjistä koostuva pylväsdiagrammi, niin Media City ei sitä ole. Sen sadat televisiomastot, lukuisat toisiinsa kiinni rakennetut pilvenpiirtäjät, arkkitehtien pallounelmatalot, studioiden kulissimaisemat, satojen metrien korkuiset neonmainoskyltit, virtuaalivelhojen tornit ja alati muuttuva ilmapiiri pitävät siitä huolen. Kaupungin virallinen asukasluku on 75 miljoonaa, eli saman verran kuin monessa pikkukylässä kaupungin ympärillä, mutta kun kiipeää korkealle ja katsoo alas, niin jo yhdellä ainoalla kadulla kävelee ainakin kymmenen miljoonaa työllistettyä näyttelijä. Vakavin ongelma maailmassa nykyään on juuri työllisyys. Sanotaan, että ilman Media Cityä työllisyysprosentti maapallolla olisi monta kymmentä prosenttia alhaisempi. On hyvin tavallista, että kun tulee Media Cityyn mukanaan draamaelokuvan käsikirjoitus, näyttelijäkoulutus tai kitaralaukku kuuluisuuden toivossa, löytää itsensä samassa hetkessä rahattomana, sairaana ja nälkäisenä seisomasta kilometrin pituisesta yömajan tai bussipysäkin lippujonosta nähden oman draamaelokuvansa aivottomaksi komediasarjaksi venytettynä tuhansista televisioliikkeiden ikkunoista. Toinen vaihtoehto on, että kaupungin rajoittamattomien vaihtoehtojen yöelämään jää kiinni niin pysyvästi, että muuttuu vähitellen mutantiksi, joka elää huumeilla, alkoholilla, seksillä ja rockilla eikä tarvitse unta, tavallista ruokaa tai pysyviä ihmissuhteita. Tutkijat väittävät, että ne 75 miljoonaa virallista asukasta ovat kymmenien tuhansien yökerhojen ynnä muiden palvelupaikkojen henkilökuntaa, mutta teoria pätee vain muutamassa osassa kaupunkia, sillä todistetusti mikään teoria ei päde Media Cityssä, kaikkien maailman medioiden keskuspaikassa, jossa fiktio ja todellisuus sekoittuvat koko ajan niin, ettei niitä enää erota toisistaan. Tämän Median teorittomuuden periaatteeksi kutsutun teorian esitti eräs vähemmän kuuluisa tutkija, joka kuoli teoriansa esittämisen jälkeen hämärissä olosuhteissa pehmustetussa sellissä saamiinsa vammoihin. :)

49

Televisiossa meni haastatteluohjelma, jossa viisitoistavuotiaan näköiseksi meikattu kuusikymppinen nainen haastatteli päivän julkkiksia. “Tänään meillä on täällä studiossa kuuluisa kirjailija, tiedemies, keksijä, uuden musiikin aallon monitoimitaiteilija, jota on kutsuttu myös uudestisyntyneeksi Leonardo Da Vinciksi! Mies, joka tuhansien lehtiartikkeliensa ohella ohjasi useasti palkitun holovisiodokumentin nimeltä 'Amerikka tiivistettynä: Ylipainoiset juntit ammuskelevat toisiaan automaattiaseilla' ja lähetti ensimmäisenä maailmassa krokotiilin maata kiertävälle radalle! Hän on persoona isolla A:lla: Hän on Ronlan Lashlei! Tervetuloa!” “Nuo lamput häikäisevät. Voisiko niitä siirtää hieman?” “Otetaan tähän alkuun tällainen tavallinen ja turvallinen kysymys, että miltä silloin alussa tuntui pompata pienen ryhmän kulttisuosikista todella kuuluisaksi muutamassa päivässä?” “Hikoiluttaa hieman. Nuo lamput vois siirtää.” “No, teitä on sanottu lehdistössä vähäpukeiseksi anteeksi, vähäpuheiseksi ja erakkomaiseksi taiteilijaluonteeksi, vaikka ette tiettävästi sellainen ole.” “Olen lukenut. Lehdet nyt väittää mitä vaan, että saisivat itsensä myydyiksi. Niin, siirtäkää niitä lamppuja.” “Olette siis sitä mieltä, että lehdet ovat niinsanotusti pistäneet omiaan?” “En minä niin sanonut. Minä en ole lehdistä mitään mieltä. Jos ei omat aivot toimi, niin ei ole minun vikani.” “Mitä mieltä olette niistä vitseistä, joita teistä kerrotaan?” “Mitä vitsejä?” “En minä tiedä, joku vain sanoi tuolla, että sinusta on pari hyvää vitsiä.” “Minun mielipiteeni on, että on kunniakkaampaa olla vitsin kohde kuin vitsailija. Paitsi että minä en juuri välitä kunniasta.” “Ette siis välitä vitsailuista?” “En tiedä. Välitätkö sinä?” “No, tuota, en ole juuri kuullut niitä vitsejä... “ “Kysy seuraava kysymys.” “Oletko kiinnostunut politiikasta?” “Politiikka... koko sanakin kuulostaa niin tylsältä, että voisi käyttää itseään 50

törmäysnukkena. Ihmiset luulevat, että elämme demokratiassa, vaikka elämme ja olemme aina eläneet anarkiassa, juuri tälläkin hetkellä. Se on sama kuin yrittäisi peittää muurahaiskeon kermavaahdolla: Päällepäin näyttää hyvältä, mutta alla käy koko ajan hirveä kuhina. Kaikki on kaaosta, mutta ihmislaji on sellainen lammaslauma, että se uskoo, jos sille tarpeeksi pitkään jotakin tyrkyttää. Niin kuin sitä, että ne elävät turvallisessa, demokraattisessa maassa. Se saa tuntemaan olon turvallisen lammasmaiseksi, eikä tarvitse ajatella. Käy vain tiekirkossa ja äänestämässä ja taputtaa käsiään oikeissa kohdin, niin kaikki on hyvin. Järjestys on vain kaaoksen eteen laitettu lavaste, sitä minä yritän sanoa. Minulla ei ole politiikasta mitään muuta sanottavaa. ’Ei sanomaa ilman saarnausta', sanoi eräs tuttuni, joka olen itseasiassa minä itse.” “Onko sulla semmoinen nihilistinen näkemys, että kaikki on yhdentekevää. Se käy ikään kuin ilmi näistä jutuistasi jotenkin...” “Mulle ihan sama. Ihan yhdentekevää, onko mikään yhdentekevää. Entä sitten?” “Tiedätkös, yksi toinen haastateltavani ollut muusikko sanoi juuri samalla tavalla pari kuukautta sitten.” “Missä?” “Tässä ohjelmassa. Hän sanoi aivan samalla tavalla. Olet kai nähnyt sen ja yhtynyt mielipiteeseen, vai pitäisikö sanoa kopioinut?” “En ole. Olemme vain sattumalta samaa mieltä asiasta. Tällaisia sattuu. Asioita tapahtuu.” “Juu... Ai niin, piti kysyä myös, että kenelle sinä oikeastaan kirjoitat? Onko sinulla joku tietty kohderyhmä? Vai kirjoitatko itsellesi niin kuin kirjailijat yleensä luulevat tekevänsä? Vai kaikille ihmisille yleensä?” “Minun kirjoitan.” “Haluatko sanoa heille jotain? Tai yleisellä tasolla, pyritkö vaikuttamaan kirjoituksillasi?” “Alitajuisesti kyllä. Samalla tavalla kuin näissä suoraan piilotajuntaan luetuissa kirjoissa, joissa henkilö katsoo hypnoottista kuvaa, mutta alitajunta lukeekin kuvan taakse välähtelevää tekstiä. Pyrin aiheuttamaan keskustelua, mutta en mitään typeriä 51 kohderyhmääni ovat sellaiset kuivettuneet, viisikymppiset, pullonpohjalinssejä käyttävät kirjallisuuden professorit. Heille minä ensi sijassa

joopas-eipäs väittelyitä, vaan älykästä keskustelua.” “No, selvä, jatketaan sitten. Sun uusimman kirjan nimi on 'Maailma Mun Mukaan', alaotsikko '19.14.4561'. 720-sivuinen järkäle, joka kertoo ihan tavallisesta päivästäsi: Kun juot kaakaota, luet lehteä ja ajattelet käväistä tilaamassa porkkanoita postimyynnistä. Laskin tässä vähän ennen (mikäli nyt laskin oikein) että se tekee puoli lausetta jokaista sen päivän sekuntia kohti. Mitä yrität sanoa tällä kirjalla? Mikä on sen tarkoitus?” “Kysymyksillä kuten: 'Mikä on elämän tarkoitus?' ei ole minulle merkitystä. Yritän sanoa sillä jotain tai en mitään. Sillä on yhtä paljon tarkoitusta kuin elämällä, ja elämän tarkoitus voi olla mitä vain. Ovenkarmi voi olla elämän tarkoitus, joku sammakko, tai vaikka joku satunnainen luku. Tai sitten sillä ei ole mitään tarkoitusta. Sellaista se elämä on. Jos oletetaan, että joku professori keksisi, että elämän tarkoitus on käydä kaupassa ostamassa porkkanoita, niin en minä siellä kävisi, eikä moni muukaan, vaikka sillä professorilla olisi pitävät todisteet siitä, että se on kuin onkin elämän oikea tarkoitus. Minä keksin omat juttuni mieluummin itse kuin annan jonkun muun, esim. jonkin kuvitteellisen jumalhahmon keksiä ne minulle.” “Niin, joidenkin mielestä tämä uusin kirjasi on paras tekemäsi, mutta jotkut ovat eri mieltä.” “Niin aina. Kuten muutama vuosi sitten kirjoittamani kirja 'Juopa', joka syntyi sillä tavalla, että luin erästä toista kirjaa johonkin puoleenväliin ja menin sitten nukkumaan ja luin sen unessani loppuun asti. Sitten kun heräsin aamulla ja luin sen kirjan tässä valvetodellisuudessa, niin tuli koko ajan mieleen, että 'Hei, eihän tämän näin pitänyt mennä!' ja kirjoitin sitten sen universioni niin kuin muistin sen. Kirjoitan sellaisia kirjoja, mitä itse haluaisin lukea, mutta joita kukaan ei minulle kirjoita. Kaikki pitää tehdä ihan itse. Sama juttu biisien kanssa. Mutta tämä on vain tämänhetkinen näkökulmani, sillä vaihtelen näkökulmaani joka päivä, etten juutu samoihin kaavoihin.” “Niin, 'Juopaa' haukuttiin silloin siitä, että sitä ei pystynyt sijoittamaan mihinkään kategoriaan, kuten ei monia muitakaan kirjojasi.” “Aivan. Niistä ei aina tiedä, ovatko ne realismia, scifiä, fantasiaa, kauhua vai huumoria, epähuumoria vai mitä tahansa muuta, kuten ei unistakaan. En aina tiedä itsekään, olenko tosissani vai vitsailenko.” 52

“Käytät kirjoissasi hyvin paljon vierasperäisiä sanoja ja sijoitatkin ne melko usein kaukaisiin ja vieraisiin maihin, kuten tässä kirjassa Suomi-nimiseen muinaiseen eurooppalaiseen pohjoismaahan. Miksi niin?” “Minusta jo se, että kirja kertoo jostain muusta maasta kuin tästä tylsästä kotimaasta, parantaa lukukokemusta huomattavasti. Minä en lue juuri ollenkaan kotimaista kirjallisuutta. Eksoottiset ja vieraat sanat taas antavat laajuutta ilmaisulle.” “Tässä Juopa-kirjassa on yksi henkilö, muotokuvamaalari nimeltä Eric Wen, joka ei syö koko kirjan aikana mitään, vaikka suurin osa kirjasta tapahtuu erilaisilla aterioilla. Onko hän jonkinlainen omakuvasi?” “Kyllä. Eric on eräänlainen yliampuvan liioiteltu versio minusta. Pilakuva minäkuvastani. Tai oikeastaan pilakuva pilakuvastani, sillä ylinäyttelen itseäni tälläkin hetkellä.” “Hmm, mielenkiintoista, todella... Muutama vuosi sitten julkaisit myös omakustannekirjan nimeltään 'Metodit'. Sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista menestystä missään.” “Ei ollut, eikä pitänytkään olla eikä tämä ole mitään jälkiselittelyä. Se oli koominen utopiakirja, jonka novellit limittyivät toisiinsa kuin se olisi ollut yksi yhtenäinen kirja, mutta oikeastaan se oli novellikokoelma, tai sarja, jonka osat oli hajautettu toistensa sisään. Se oli omasta mielestäni erittäin outo ja hauska ja kun ottaa huomioon oudon huumorintajuni, niin lukijat kai olivat todella ymmällään, eivätkä käsittäneet sitä (tyhmät). Se oli myös erittäin itsetietoinen ja uudenlainen kirja, sillä siirryin siinä myös lukijan ja kriitikon asemaan, mitä kirjailijan tai taiteilijan ei saisi tehdä, ettei olisi liian tietoinen omista tekemisistään ja muuntelisi niitä sulavammiksi. Mutta rajathan on tehty rikottaviksi. Tein sen siksi, että tein sen. Tämä liittyy olennaisesti siihen, että jokainen ajatusketju, jonka minä aloitan, päättyy paradoksaaliseen ympyrään.” “Ah, sinulle on tullut kysymys sähköpostin kautta... Hiods Mediasta kysyy, että oletko omasta mielestäsi nero vai hullu? Hyvä kysymys, Hiods” “En tiedä, ehkä ne ovat sama asia. Ehkä tunnen olevani kaikkien tällaisten vastakkainasetteluiden ulkopuolella. Sitähän sanotaan, että hullut ovat neroja, jotka eivät osaa selittää oivalluksiaan, mutta ehkä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Eikä se sitä 53

paitsi ollut hyvä kysymys.” “No, sitten tulee toinen kysymys... Gousd, hänkin täältä Mediasta, kysyy kantaasi universumin entropiaan ja alkuräjähdysteoriaan. Mitä vastaat?” “Minun käsitykseni mukaan ei ole ollut yhtä ainoaa alkuräjähdystä. Se, mitä yleisesti luullaan alkuräjähdykseksi, on vain yksi räjähdys jatkuvassa eriasteisten räjähdysten ketjussa. Maailmankaikkeutta voisi verrata kiehuvaan veteen, jossa tämä 'alkuräjähdys' oli vain yksi hieman suurempi kupla. Kutsun tätä katsantokantaani Kuplateoriaksi, mikä saattaa herättää tiettyä hilpeyttä muiden sellaisten ihmisten joukossa, jotka ajattelevat maailmankaikkeuden olevan pelkkä kupla. Vastaus entropiaan kuuluu myös tämän kuplateoriaan, mutta jos ette sitä edellisestä jo pysty päättelemään, voitte lukea siitä enemmän omaan viikoittaiseen fanilehteeni kirjoittamastani artikkelista.” “Siirrytään sitten eteenpäin, eli tulevaisuus? Mikä on seuraava kirjasi?” “Olen pyöritellyt päässäni yhtä juttua, mutta luultavasti en koskaan kirjoita sitä, koska se on niin tylsä - minulla pyörii aina tylsiä juttuja päässä. Joten kirjoitan kai sen sijaan jutun siitä, miten sielu olettaen tietenkin, että kaikella elollisella on sielu evoluutioituu samaan tahtiin ruumiidemme ja solumuistimme kanssa. Kirjan nimeksi tulee ’Sielu’, ja se kertoo valtavista vesipatsaista, jotka syöksyvät alas taivaalta. Varastin sen idean yhdeltä tyypiltä, sillä kuten aina sanon: Pienet kirjailijat lainaavat, suuret varastavat. Varastin tuonkin ajatuksen yhdeltä tyypiltä. Täytyy vain osata matkia omaperäisesti.” “Jos siirrytään nyt vaikka musiikkiinne, jos sopii.” “OK.” “Teidän bändinne tai oikeastaanhan se on sinun, koska sävellät ja sanoitat kaikki biisit ja joskus jopa soitat kaikkia instrumentteja on aika erikoinen, ja erityisesti... miten asian ilmaisisin? Barbaarinen lavaesiintymisenne on saanut paljon huomiota. Kertoisitko hieman siitä?” “No, D-Hey soittaa preparoitua torvea, Giuseppe ikivanhaa tietokoneen piipperiä, Bradleyllä on kehon ääniä syntetisoiva cyberpuku ja minä yritän häiritä heidän soittoaan ja yleisöä parhaani mukaan. Parhaiten onnistuin mielestäni Ocsenin keikalla, kun pistin superpikaliimaa kaikkien vesipulloihin, eikä kukaan saanut suutaan 54

auki.” “Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista... Teidän musiikistanne on esitetty vaikka minkälaisia määritelmiä, mutta miten itse määrittelisit sen?” “En määrittele sitä, niin rajatieteelliseltä kuin se kuulostaakin. Saa sitä määritellä jos välttämättä haluaa, mutta mulle ihan sama. Minä vain kerään parhaat puolet kaikista musiikkikategorioista ja yhdistän ne. Kaikissa musiikkilajeissa on hyviä ja huonoja biisejä ja yritän kerätä parhaat palat jokaisesta. Sama juttu kirjallisuuden kanssa.” “Jaa, no niin, määrittelee kuka haluaa, niinhän kaikki sanoo. Mitä mieltä olet muuten Michael D. Blackista?” “Antaa kaikkien kukkien kukkia, olen ollut aina sitä mieltä. Paitsi Michael vitun Blackin! Se on rikkaruho, joka täytyy kitkeä!” “Aika rankasti sanottu, mutta no... seuraava kysymys: Miten kirjasi ja/tai biisisi syntyvät ja rakentuvat?” “Ei ole yhtä tapaa millä ne syntyvät. Jokainen syntyy eri tavalla, toisin sanoen jokainen on oma yksilönsä. Niin kuin biisini Effort, jonka sanoma on, että on ihan turha sanoittaa biisejä tai edes liittää niihin jotain sanomia. Yleensä vain kirjoitan jutun, kerään siitä kaiken olennaisen, heitän sen pois ja keskityn epäolennaiseen. Kuten uusin kirjani, jossa pidin koko sen päivän kameraa olalla ja katsoin sitä 24-tuntista filmiä aina vähän eteenpäin kirjaa tehdessä. Mutta toisaalta ne ovat myös hyvin samanlaisia syntytapoja. Teen hyvin musiikillista kirjallisuutta ja kirjallista musiikkia. Mutta mitä minä olen siihen sanomaan mitään, minähän vain teen ne? Teesin vastakohta on antiteesi, ja kun ne yhdistetään, syntyy synteesi, mutta sitten täytyy tietysti olla myös antisynteesi, mutta ei tietenkään tietysti.” “Ahaa. Entä mitä mieltä olet siitä, että taiteen tulisi olla pelkästään kaunista ja yhteensopivaa?” “Parasta olisi, jos saisin ihmiset olemaan ottamatta kantaa mihinkään. Useimmat taiteilijat on sellaisia pakkomielteisiä, huomionkipeitä kuolemattomuudentavoittelijoita, jotka yrittää kaikin tavoin vaikuttaa ja jättää jälkensä maailmaan; olla itseään ja jumalia suurempia; elää kuiskauksena ihmisten unissa tuossa siunatussa olotilassa, kuten eräässä elokuvassa sanottiin. Ihan niin kuin sillä olisi merkitystä. Mutta toiset, kuten Suuri Minä, olemme vain tällaisia. Me pysäytämme ohikulkijan ja sanomme, että sen 55

kengännauha on auki. Kun se kumartuu sitomaan sitä, niin sanomme, että anna sen olla auki. Kun se menee kotiin, se huomaa, että nauhat ovat olleet koko ajan kiinni ja se aukaisee ne sitten itse ei saatana, mitä helvettiä minä taas selitän? Joskus tuntuu kuin... Joskus tuntuu siltä, että minä joudun ajattelemaan kaikkien puolesta. Että pitää selitellä tekojaan koko ajan, että jokaiselle teolle löytyisi jokin merkitys... Kaikista helpointahan se on kirjoittaa vaan itsestään, mutta yritäpä pistää rima korkeammalle ja kirjoittaa jonkun toisen elämästä. En sano, että olen pistänyt itselleni riman korkealle, sillä en ole pistänyt itselleni rimaa ollenkaan, mutta hyppään silti erittäin korkealle. Evoluution kannalta on järkevää toimia jatkuvasti suurimmalla mahdollisella teholla eikä pidätellä mitään. Ei ole mieltä sanoa vähempää kuin on jo sanottu. Huomio siirtyy jälleen toisaalle. Paska paikka tämä studio, kun lamppujakaan ei voi siirtää. “Öhöm, seuraava kysymys koskee nykyistä presidentti Wergurtiamme, jota iskitte nenään viikko sitten. Miten ajauduit tähän tekoosi?” “Blaa blaa, blaa blaa blaa blaa. Blaa blaa.” “Anteeksi...?” “Blaa blaa blaa. Blaa blaa blaa blaa ja wham!” “Tuota, te ette taida ottaa tätä haastattelua enää kovin tosissanne... “ “En. Haastattelut haisee.” “Tuollainen punk/alternative-henki kuuluu kai imagoonne?” “Joo, kuuluu. Mun manageri sanoi, että se puree nykynuorisoon. Mun manageri on jumala. Jee jee! Pirunsarvia!” “Mutta olen kuullut, että sinä itse olet itsesi manageri.” “Niin olen. Managerini on jumala, minä olen managerini, siispä minä olen jumala! Ja sä vitun mummo meinaat valittaa! Mä lyön sua tällä tuolilla päähän!” “Anteeksi, mutta nyt täytyy mennä mainoskatkolle -” “Mä sano enää mitään, kun se käsitetään kuitenkin väärin.” “Tässä välissä mainoksia!” Televisio surisi hetken ja ensimmäinen mainos monista kymmenistä alkoi. “Se meni hienosti!” Mainosmestari läiski Ronlan Lashleita olkapäälle. “Vaikka tosin hieman toistitkin itseäsi ja kerroit pari vastausta, jotka piti antaa vasta seuraavassa 56

haastattelussa... mutta mitäs pienistä! Tuon esityksen jälkeen kirjasi ja levysi menevät kaupaksi kuin pullovesi!” “Kiitos, kiitos.” Ronlan kiitteli ja astui alas haastatteluohjelman lavalta, jonka päälle oli kärrätty kaikenlaista sekavan näköistä arkkitehtuuria emuloimaan studiolavasteita. Ne oli kai tehnyt joku taiteilija, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin veistellä erimallisia reikiä muovi- ja lastulevyihin. “Se meni tosi hyvin.” Haastattelija onnitteli myöskin. “Hetkisen jo luulin, että aiot tosissaan lyödä sillä tuolilla!” “Hei, kuulkaa! Katsojaluvut nousevat jo nyt! Kaikki punkteinit ja taiteilijaanarkistit varmaan soittivat kavereilleen ja käskivät katsomaan meidän kanavaa!” “Epäkaupallinen aalto iskee jälleen!” “Hei, pitäisikö järjestää jotain pientä lisää? Menisit muka häiriköimään seuraavaa haastattelua! Lyöt vaikka muovikitaran palasiksi pöytään tai jotain!” “Okei, onnistuu.” Ronlan sanoi ja nosti muovisen kitaran laatikosta. Se oli aivan aidon sähkökitaran näköinen, mutta se oli rakennettu muovielementeistä, jotta se olisi helposti hajoava ja halpa. Sen pystyi kokoamaan uudelleen jokaisen hajottamisen jälkeen, eikä mitään eroa huomannut. Sen pystyi jopa sytyttämään palamaan, koska se oli tulenkestävä. Soittamaan sillä ei pystynyt, mutta ei ollut tarkoituskaan, sillä kaikkihan esitettiin kuitenkin taustanauhalta (vieläkään ei tiedetty, että Beatleskin oli tehnyt kaikki keikkansa playbackinä). Muovikitarateollisuus oli sitäpaitsi jo kauan aikaa sitten ohittanut oikean kitarateollisuuden myyntiluvuissa. “Kymmenen sekuntia mainosten loppuun!” Järjestelijä huusi. “Okei, annetaan yleisölle mitä yleisö haluaa!” “Show pyörimään!” Haastattelija käski ja kätteli rutiinilla seuraavaa vierasta, joka oli seuraavan sunnuntain haastatteluohjelman juontaja. Hän itse olisi puolestaan hänen ohjelmassaan parin sunnuntain päästä, sitä piti muistaa mainostaa. :) Kerran eräs medialainen mies nimeltä Earl haki rekisteripatentin sanalle vittu sekä kaikille sen taivutusmuodoille. Siitä lähtien aina, kun joku sanoi vittu tai jonkin sen 57

taivutusmuodon, sanojan täytyi maksaa siitä Earlille korvausta. Tavalliset kaduntallaajat eivät tietenkään maksaneet, vaan käyttivät sanaa niin paljon kuin halusivat, mutta tiedotusvälineissä oli eri juttu. Kun sanan sanoi nauhalle, oli konkreettisia todisteita sanan sanomisesta. Niinpä TV-yhtiöt kehottivat haastateltaviaan olemaan käyttämättä kyseistä sanaa, tai jos he sitä käyttivätkin, TVyhtiö laittoi sanan päälle PIIP-äänen. Useimmat luulivat (jopa monet TV:n työntekijätkin), että se johtui siitä ikivanhasta perinteestä, ettei televisiossa saanut kiroilla, mutta todellisuudessa yritettiin välttää ylimääräisiä copyright-maksuja. Jonkin ajan kuluttua eräs toinen mies nimeltä Duke (Earlin keksinnöstä innostuneena) patentoi sanat perjantai, maanantai, auto ja aamen. Lisäksi hän patentoi seuraavat lauseet: Mitä kuuluu? Entä sitten? Paljonko maksaa? Kuka olet? Mistä tulet? Minne menet? Missä olet? Tule tänne. Rakastan sinua. Päästäkää irti! Saako olla muuta? Kävi niin, että Earl tienasi vittu-sanallaan niin suuren omaisuuden, että pystyi jopa maksamaan terminologipsykologinsa laskun, mikä oli aivan ennenkuulumatonta. Hän pääsi Guinnesin ennätystenkirjaan sivulle kuusitoista. Duke puolestaan osti omakseen muutamia Etelä-Amerikan valtioita, mutta enempää sanoja ja lauseita ei kukaan ehtinyt patentoida, koska hallitus puuttui asiaan ja poisti sanojen ja lauseiden patenttioikeuden, koska se oli heidän mielestään aivan typerä. Tapauksesta oli jo melkein sata vuotta, mutta edelleen Earlin ja Duken perilliset saivat postissaan kuukausittain neljä kappaletta noin puolen miljardin markan shekkejä TV-yhtiöiltä. :) Siitä lähtien, kun tietoverkko-yhteensopivia telepaattikypäriä alettiin myymään tavallisissa tavarataloissa, ovat plagiointioikeudenkäynnit täyttäneet oikeussalit. Kypärää käyttämällä pystyy tunkeutumaan toisen käyttäjän ajatuksiin, vaikka toinen olisi toisella puolella maata. Erityisen suosituksi tuli tunkeutuminen jonkun tunnetun kirjailijan tai keksijän ajatuksiin, jolloin pystyi varastamaan ideoita ja keksintöjä ja omimaan ne itselleen 58

ennen kuin kirja tai keksintö oli edes julkistettu. Toisaalta, jotkut humaaneja arvoja kunnioittavat keksijät antoivat keksintönsä kaikille kansalaisille aivan suosiolla ottamatta mitään maksua. Heille paras maksu oli ihmiskunnan hyvinvointi ja nimensä jääminen historiaan. Jotkut kyllä väittivät, että historia oli täysin yhdentekevää, koska silloin ei oltu keksitty vielä mitään nykyaikaista ja ainoa asia jonka olemme historiasta oppineet on se, ettei historiasta opi mitään, mutta heille sanottiin, että he vain toistelivat koko ajan samoja vanhoja fraaseja. Jotkut toiset taas väittivät, että on aivan turha väitellä, koska ei ole mitään väittelemisen aihetta, mutta lopulta koko asia unohdettiin ja millään ei ollut lopulta mitään väliä. Paitsi sillä, ettei millään ollut mitään väliä. Tällä kaikella taustakohinalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että uususkonnollisen Vincent Kolond -shown juontaja Vincent Kolond kuoli suorassa lähetyksessä, kun (tällä hetkellä vielä tuntematon ja mystinen) fanaatikkojoukko hyökkäsi studioon. “Älä kuole, veli, Jeesuksen nimeen! Ajattele katsojia ja minua, tämä on niin hirveän nöyryyttävää -” Valitti Vincent Kolondin sidekick pidellen lavalle romahtaneen juontajaparinsa murskaantunutta päätä sylissään. :) “Oletko sinä nainen?” “En, olen poliisilääkäri Thedan Niers. Tulin kuulustelemaan teitä.” Thedan sanoi ja katsoi arviolta 70-vuotiasta vanhusta, joka oli kiinnitetty käsiraudoilla sänkyyn. “Hyvä! Minä inhoan naisia!” Vanhus sanoi. Thedan raapi korvanlehteään. “Onko tämä huone 26? Luulin, että täällä oli joku raiskaaja, jota raiskauksen uhri oli lyönyt huumeruiskulla silmään.” “Oikea huone, minä se olen!” Vanhus osoitti vasenta silmäänsä. “Ne laittoivat siihen lasisilmän!” “Sinä? Raiskaaja?” Thedan kysyi epäillen. “Niin, niin! Onko se jotenkin ihmeellistä, että tällainen vanhus pystyy vielä 59

kaatamaan nykynaisen?” “Ei siinä mitään, mutta sanoitte äsken inhoavanne naisia.” “Niin minä inhoankin! Siksi minä ne raiskaankin! Saavat sitten hävetä vähän tekojaan!” Vanhus selitti. “Ai.” “Tiedätkö mikä naisissa ärsyttää eniten? Se, että ne jauhaa purukumia samalla kun syö ruokaa! Inhottavaa!” Thedan vetäisi nurkasta tuolin allensa. “Niinkö? Niinkö kaikki naiset tekevät?” Hän kysyi muka kiinnostuneena. “Tekee, varmasti tekee! Jotkut kyllä yrittävät salailla sitä ja käyttäytyä kuin tavalliset ihmiset, mutta heti kun naisen jättää yksin, niin ne pistää purkan suuhun ja syö jotain sen kanssa! Ajatelkaa! Lihapullia ja purkkaa, kaljatuoppi ja hedelmäpurkkaa, salaattilautanen ja nikotiinipurkkaa, donitsi ja alkoholipurkkaa -” “Thedan Niers huoneeseen 7.” Sanoi korvanappi. “Pitää mennä, jätetään tämä kuulustelu myöhemmäksi.” Thedan sanoi, laittoi tuolin takaisin nurkkaan ja jätti raiskaajavanhuksen heiluttelemaan vihaisena käsirautojaan. :) “Ja sitten lähetyksen loppupuolella kerromme shakin

maailmanmestaruuskisoissa tapahtuneesta doping-kärystä, mutta ensin muihin aiheisiin. Intiassa, tuossa mystisten asioiden maassa, missä ihmiset kylpevät edelleen Gangesjoessa, vaikka siinä ei ole virrannut vettä vuosikymmeniin, tapahtui yöllä ydinvoimalan räjähdys, mutta onneksi saastepilvi ei sentään ulotu tänne asti. Ai niin, siinä kuoli seitsemisensataatuhatta ihmistä. Eilisiltaisessa Monxin sairaalapalossa ei tullut kuolonuhreja, mutta eloon jääneet pikkulapset ovat lopun elämäänsä halvaantuneita. Sitten järkyttävin uutinen: Suositun Kolond-shown juontaja Vincent Kolond kuoli eilisiltaisessa lähetyksessään saamiinsa vammoihin. Vincent Kolondin studioon hyökkäsi joukko fanaattisia kriitikkoja, jotka vastustivat Kolond-shown pidentämistä kolmituntiseksi ja ärsyyntyivät Kolondin ’surkeiksi’ luokittelemistaan vitseistä suuressa 60

määrin. Hallitus on määrännyt viidentoista päivän suruajan tämän tragedian johdosta. Hautajaissaattue lähtee huomenna kello yhdeksän Kolond-aukiolta ja marssii päivän ajan ympäri kaupunkia. Hautajaiset pidetään Blorgordin hautausmaalla, jonka jälkeen Iddonen katedraalissa on muistotilaisuus ja rahankeräys Vincent Kolondin omaisille. Tämän jälkeen alkaa katedraalissa senioridisco, jossa ilmeisesti nostetaan malja kaikkien nälkää näkevien puolesta, jotta näitä ei unohdettaisi. Lisää näitä samoja uutisia tunnin päästä. Menikö hyvin?” Uutistoimituksen pomo katsoi miettiväisenä uutta uutistenlukijaehdokasta. “Ei mitään huomauttamista äänessä tai rytmityksessä, mutta meidän täytyy tehdä sinulle kasvoleikkaus. Ei katsojat halua nähdä tuollaista mulkosilmäapinaa televisiossaan. Sinun pitää näyttää siltä kuin olisit ollut juuri ennen lähetystä paneskelemassa jotain filmitähteä, siitä katsojat pitävät.” “Hyvä on, suostun. Mutta vain, jos minäkin saan kuollessani Vincent Kolondin kokoiset muistojuhlat.” “Katsotaan, mitä katsojaluvut sanovat. Jos saat saman verran katsojia kuin Vincent, niin sitten ehkä, mutta jos saat yhtä vähän katsojia kuin Afrikan nälkää näkevistä tehty dokumentti, niin sitten ei.” “Sovittu, se oli tosiaan tylsä dokumentti. Mutta nyt minun täytyy rientää, minun pitää hakea lapset vaimoltani, ennen kuin hän ehtii lähteä kolmen junassa ulkomaille!” Ankkuriehdokas keräsi paperinsa ja lähti hirmuisella kiireellä. “Moi sitten. Hyvässä lykyssä pääset jo syyskuun alussa televisioon.” Uutistoimituksen pomo huusi hänen peräänsä ja meni laittamaan itselleen drinkin. “Ei kestä kauan, pari päivää korkeintaan.” Hän mumisi itsekseen, painoi sisäpuhelimen nappia ja kutsui sihteerinsä keräämään paperiliittimiä pöydän alta. :) Media Cityn toiseksi kiihkein kauppakatu oli juuri tyhjennetty ihmisistä. Joillekin oli maksettu lähtemisestä, toiset oli vain tönitty poliisivoimin pois. Katua valmisteltiin uuden menestysfilmin, 13 Opetuslasta II:n, kuvauksia varten. Menestysfilmit olivat sellaisia, joiden mainoskampanjaan oli käytetty enemmän rahaa kuin itse filmiin. 61

Filmin ohjaaja, Boris Diamond (taiteilijanimi) ja filmin tuottaja Zehr Dhule, joka oli puoliksi kyborgi, kävivät kiihkeää keskustelua. “Mutta tähän tarvitaan kaksi vastasyntynyttä vauvaa tappelemaan!” Boris sanoi järkähtämättömästi. “Mistä me niin hyvin koulutettuja vastasyntyneitä löydetään?” Zehr levitteli puolimetallisia käsiään. Ohjaaja mietti hetken nyrkkejään puristellen ja silmiään siristellen. “Ok, ei vauvakohtausta.” Hän sanoi ja repi sivun irti käsikirjoituksesta. “Perhana, olisi kyllä ollut hienoa nähdä tappelevia vauvoja niiden iänikuisten tanssivien sijaan...” “Voisimme tietysti käyttää tietokoneanimaatiota -” “Ei! Niitä ei käytetä tässä filmissä, montako kertaa se pitää sanoa? Tästä tulee ensimmäinen filmi seitsemäänkymmeneen vuoteen, jossa ei ole tietokoneerikoisefektejä! Siitä asiasta pidetään kiinni!” Zehr henkäisi syvään. Miksi kaikki pitää tehdä niin vaikeaksi? Viime viikko purkitettiin oikeiden jättiläiskaivinkoneiden taistelua keskellä suota ja sitä edellinen kuukausi yritettiin saada kahta kerrostaloa kaatumaan toisiaan vasten niin, etteivät ne hajoa. Eikä mitään tietokone-efektejä, koottiin vain elementtitalot uudelleen kun kohtaus epäonnistui. Ärsyttävää. “Siis vauvakohtaus poistetaan?” “Niin.” Boris sanoi. “Sen tilalle tulee kahden kissan ei, kahden koiran tappelu! Hanki kaksi koiraa, Zehr! Siitä tulee upea juttu!” “Selvä.” Zehr sanoi ja napsautti kännykän esiin olkapäästään. Parempi kaksi koiraa kuin kaksi vastasyntynyttä vauvaa. Tämän filmin mainoskampanjasta pitäisi tehdä todella suuri. “Koiratappelu...” Boris mumisi haltioituneena itsekseen katsellessaan, kun kadulle pystytettiin aidosta marmorista tehtyä kaksikymmenmetristä hämähäkkipatsasta. “Siitä tulee hienoa. Zehr, löytyykö opetettuja koiria? Osaisivatko ne itämaisia taistelutaitoja?” :) 62

Heti kun Michael Peacesta oli päästy eroon, Mainosmestari ja Tuottaja kutsuivat kaikki muut Maailman Todelliset Johtajat limusiiniinsa holovisio-konferenssiin. “Mitä?” Kysyi Shogun, joka oli koko Itä-Aasian todellinen johtaja. Hän leijui puolen metrin korkuisena Buddha-patsaana Afrikan, Euroopan, Lähi-Idän, Englannin, Hawaijin, Napamantereiden ja Atlantiksen edustajien keskellä. “Niin? Jäikö jokin asia epäselväksi?” “En vain kuunnellut, voisitko toistaa?” “Eli määrän Japani voittaa Pretorian missikisat, talvikiEnglanti voittaa jalkapallon voittaa maailmanmestaruuden tiukasti 1-0 Italiaa vastaan, Saksa voittaa myöhemmin eritellyn kultamitaleja olympialaisissa, Ranska kesäolympialaisissa kaikki uinnit, paitsi perhosuinnin, jonka voittaa Norja. Bulgaria voittaa yhdistetyn mäkihypyn, mutta heidät diskataan myöhemmin heidänhän annettiin voittaa viime vuoden dokumentti- ja laulukilpailut. Sveitsi voittaa maratonin ja pitkän matkan hiihdot. Eli näin. Jos tämä alustava ehdotus hyväksytään, me Mediassa vaadimme, että voitamme maailmanmestaruuden superpallossa.” “Me muut olemme jo suostuneet tähän alustavaan ehdotukseen.” Kanadan edustaja huomautti. “Miten vain, minulla on nyt menoa. Lähetä viesti myöhemmin, kisoihinhan on vielä vuosi aikaa. Sayonara ja paskat kaikesta.” Shogun, jolla oli ikää seitsemäntoista vuotta, hyvästeli ja hänen avatarinsa katosi autosta. “Oliko tuo nyt sitten kohteliasta?” Tuottaja tuumasi. “Kun koko kansakunta on yhtä armeijareserviä ja vanhuksetkin harjoittelee kungfua puistossa joka aamu, niin ei siinä tarvitse olla kohtelias.” Haastoi Hawaijin edustaja hula-vanteessaan. “Ehkä pitäisi lähettää pari meikäläistä mafiamiestä opettamaan yakuzoille tapoja.” Mainosmestari hymähti. “Mutta kuka voittaa Nobelin rauhanpalkinnon?” Atlantiksen edustaja kysyi. :)

63

Vanhat vaihtoehtohistoriankirjat kertovat, että ensimmäisen toimivan holovision keksi eräs sarjamurhaaja, jolla oli tapana murtautua ihmisten koteihin, tappaa asukkaat, paloitella heidät pieniksi paloiksi ja piilottaa palat milloin minnekin: Deodoranttipulloihin, maitopurkkeihin, tyynyjen sisään tai tietokoneen levykeasemiin ja myydä talot sitten halvalla uusille ihmisille esiintyen niiden oikeana isäntänä. Tämä kieroutunut harrastus ei liittynyt mitenkään siihen, että viikonloppuisin hän näperteli pajassaan keksintöjen kimpussa, jolloin hän eräänä iltapäivänä hieman ennen Unia Mielen Mukaan -ohjelman alkua tuli keksineeksi ensimmäisen holovision ja kävi saman tien patentoimassa sen. Hän sai runsaasti mainetta ja kunniaa ja rahaa patentistaan, mutta kun hän tappoi itsensä maailman ensimmäisessä suorassa holovisiolähetyksessä, joka lähetettiin ympäri maailmaa, hänet poistettiin koulujen vaihtoehtohistorioiden oppikirjoista. :) “Tänään traagisesti kuolleen Vincent Kolondin kuolema on kuohuttanut koko kansaa -” Ohjaaja: “Ei minua!” “Niin, krhmm, Joe, ole hyvä.” “Kiitos, Mendle. Puolustusministeriön alipäällikkö Gudser Telza, miten Vincent Kolondin kuolema on vaikuttanut teihin?” “Olen erittäin surullinen.” “Kiitos, Gudser Telza, Koko kansa suree kanssasi, ja nyt takaisin studioon. Ole hyvä, Steve.” “Kiitos, Joe.” Ohjaaja:”Minä en sure sitä yhtään!” “Krhm, nyt sitten päivän sää. Ole hyvä, Lynn.” “Kiitos. Tämän päivän sää näyttää täällä Media Cityssä aika aurinkoiselta, vaikkakin tuolla Lähi-idän eteläpuolella näyttää satavan aika rankasti. Joutuvat rauhansotilasparat tarpomaan siellä liejussa... Niin, myös Saharan puolella sataa ikävästi -” 64

Ohjaaja: “Se on hyvä, että siellä sataa!” “Niin, se onkin hyvä, että Saharassa sataa, mutta täällä se ei ole... Anteeksi, erehdyin äsken pahasti. Olen hyvin pahoillani, että sanoin sen. Anteeksi kaikille katsojille... Voihan helvetti, ei tästä tule mitään! En kestä enää!” Ohjaaja: “Hoitakaa tuo hysteerinen akka pois täältä, hemmetti!” “Te olette hyviä katsojia, ansaitsette paremman sääkartanlukijan kuin minä! Minä en voi lukea edes sitä purskahtamatta itkuun! Olen niin surkea -” Ohjaaja: “Pois sieltä kuvasta! Mainoksia!” “Kiitos, Joe.” “Steve, ei meille sanottu mitään.” Muovinukkemainos alkoi mainostamaan nukkea, joka pystyi synnyttämään jalattoman ja kädettömän lapsen (siksi, koska sellaiset todella tarvitsivat hoitoa ja huolenpitoa). Nuken selässä olevaa nappia painamalla pystyi kuuntelemaan aidon kuuloista itkua, jota oli nauhoitettu eräässä lähistöllä sijaitsevassa lasten pakkohoitokodissa. Itku oli interaktiivista ja mukautui käyttäjän tarpeisiin. Nyt sitten meteorologikin, Dow ajatteli. Uutiset olivat menneet ihan sairaiksi. Hän tahtoi taas sammuttaa television. Se oli kuin alkukantainen vietti; painaa nappia ja palata siihen hiljaiseen, liikkumattomaan ja värikuvattomaan olotilaan, jonka hän oli kokenut viimeksi lapsena kohdussaan (hänellä oli ollut tapana nukkua keinokohdussaan nelivuotiaaksi asti, vaikka vanhempia oli varoiteltu siitä, että se saattaa aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä, epäsosiaalisuutta ja muita hahmonkehityksellisiä ongelmia myöhemmällä iällä). Hän sääti ääntä hieman pienemmälle, ennen kuin ne ehtisivät muuttaa senkin säädöttömäksi ja painoi tyynyn kasvoilleen kuin yrittäen tukehduttaa itsensä. Melkein mykässä televisiossa haastateltiin tulevien tenavamissikisojen ehdokkaita, joista suurin osa oli hankkinut ehdokkuutensa tuomarien sänkyjen kautta. “Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?” Imelä juontaja kysyi. “Avoin, sanavalmis, rehellinen.” Tyttö, joka oli meikattu naisen näköiseksi, sanoi ja hymyili hammasproteesiensa täydeltä.

65

:) Boris Diamond, 13 Opetuslasta II:n ohjaaja, neuvoi näyttelijää. “Tässä kohtauksessa juokset rahalaukku kädessä tuon kujan läpi ja laukku ammutaan palavilla ammuksilla sinun kädestäsi. Zehr! Missä se laukku on?” Zehr ojensi rahalaukun näyttelijälle vastahakoisesti. “Sinä siis tosiaankin aiot polttaa laukun, jossa on miljoona pieninä seteleinä?” Hän kysyi vielä varmuuden vuoksi. “Totta kai! Miksi muuten luulit, että se matkaisi muun lavastuksen mukana?” “Mutta aitoa rahaa!” Zehr ihmetteli. “Miksei sitä voi korvata pelkillä muovipaperilapuilla? Eihän rahaa edes näy koko elokuvassa!” “Ei näy, ei käy! Kaiken pitää olla aitoa!” Boris julisti. “Miljoona savuna ilmaan! Se on ihan hullua! Ja sitten ne polttoluoditkin! Miksei niitä voi hoitaa tavallisilla pyroefekteillä, vaan piti hankkia aito armeijan tarkka-ampuja pitämään huolta siitä, etteivät aidot polttoluodit polta näyttelijää?!” Boris ei reagoinut kysymyksiin mitenkään, vaan jatkoi käsiensä huitomista ja ohjailua (jotkut hölmöt luulivat, että ne olivat sama asia, vaikka käsien huitominen oli oikeasti tarkoitettu vain Making of -dokumentin tekijöille). Sitten Boris istuutui antamaan oikeita käsimerkkejä melkein huomaamattomilla sormieleillä. Kamerat, lamput ja näyttelijät liikkuivat paikoilleen ammattimaisen tarkasti aivan kuin hän todella olisi liikutellut heitä sormillaan. “Joko kaikki on valmista?” Hän lopulta kysyi väsyneenä sormimerkkien antamiseen. “Hyvä. Käy!” :) Thedan Niers istui sairaalan kahvilassa pitkän kuulustelu-urakan jälkeen ja jutteli osastolääkäreiden ja kirurgien kanssa kahvikuppiaan pyöritellen. “Kuulitko jo siitä ihonsiirtojutusta, joka sattui tänään?” Kirurgi kysyi Thedanilta virnistäen. “Olin tuuraamassa iho-osastolla ja sinne tuotiin yksi uus-uusnatsi, jonka kasvojen iho oli kääriytynyt ihan rullalle. Aika aukko mies.” 66

Iholääkäritär kikatti kermavaahdon pehmeällä äänellään. “Minäkin olin siellä. Me tehtiin sille ihonsiirto, mutta otettiinkin uusi iho vahingossa yhden mustaihoisen ruumiista.” “Oliko se ihan vahinko?” Thedan naurahti. “Se suuttui siitä vähän, kun heräsi.” Kirurgi jatkoi. “Mutta sitä ei voinut enää korjata tekemättä kokonaan uusia kasvoja. Saa yrittää nyt tulla vaan toimeen.” “Ihan oikein sille minun mielestäni.” Iholääkäritär sanoi soinnukkaasti hymyillen samalla hennosti silkinpehmeillä huulillaan. “Sille saattaa käydä aika paskaisesti, kun tapaa taas uus-uusnatsikavereitaan.” Kirurgi nyökytteli. “Sattui kanssa yksi toinenkin juttu. Joku poika oli katkaissut jalkansa moottorisahalla, että saisi tekojalan niinkuin naapurin pojalla. Sotkuista jälkeä.” “Kauheaa.” hampaillaan. Iholääkäritär oli teettänyt tämän joka puolelta täydellisen custom-bodyn itselleen vasta eilen. Silmänalusetkin kiiltelivät vielä uutuuttaan. “Oletko kuullut uusinta Ronlan Lashlei -vitsiä? Sitä, jossa se menee kauppaan ja haluaa pussillisen porkkanoita?” “En ole kuullut. Onko se hauska?” “No, kai se... on se ihan huvittava juttu.” “Kerro sitten.” “No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ja halusi pussillisen porkkanoita...” (Huom! Tämä on virtuaalivitsi, jota ei ole oikeasti olemassa.) :) Kyberpunkkarit, teknistyneen tietoyhteiskunnan laitesurffaajat, jotka elävät koko ajan kybällä, ovat kaukaista menneisyyttä. Vuosisatoja sitten, kun vielä uskottiin siihen, että tulevaisuus on pimeä, raaka teknologiakeskiaika, jossa vain vahvimmat 67 ja nopeimmat hakkerikommandot Iholääkäritär totesi, ojensi kevyesti ruskettuneen kätensä viekoittelevasti lautaselle ja haukkasi sirosti siltä ottamaansa munkkia maidonvalkoisilla

selviytyvät ylikansallisten megakorporaatioiden informaatiosodissa, cyberpunk oli päivän sana. Nykyään kyberpunkkareita ei ole enää kuin muutama. He ovat niitä, jotka yhä vain jääräpäisesti pukeutuvat mustiin nahkoihin, luotiliiveihin ja polvisuojuksiin kuumuudesta välittämättä, asentavat itseensä hyödyttömiä teräskynsi-implantteja ja ajelevat ympäriinsä warp-viritetyillä Varley-Davidsoneillaan taisteluhuumeita vetäen. Nämä harvat nykyajan kyberpunkkarit ovat perustaneet oman yhdistyksen, Cyberpunk RY:n. Valtaosa jäsenistä on yli satavuotiaita miehiä, ja heitä kutsutaankin nimellä kyperpunkpapat. He eivät kuitenkaan ivasta välitä, vaan kannattavat omaa aatettaan yhtä fanaattisesti kuin jotkin vielä heitäkin naurettavammat uskonlahkot. :) Aamulla ei ollut sen parempi. Joku hoitaja oli taas käynyt säätämässä Down television ääntä isommalla samalla kun oli tarkistanut pulssit, verenpaineet ja muut ruumiintoiminnot. Ne tarkistettiin yöaikaan, etteivät potilaat nostaneet syytteitä häirinnästä. “Mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset?” Poliisiylikomisariolta kysyttiin ilmeisesti suorassa lähetyksessä. “Noo... tässä tapaa uusia ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen, ettei niinku samanlaista päivää ole ja -” “Anteeksi, mutta kysyin, että mitkä ovat näiden kidnappaajien vaatimukset.” “Ai, luulin, että... olemme tunnistaneet kidnappaajat valvontakameroiden kuvista ja nämä poliisin vanhat tutut ovat fanaattisia superpallohuligaaneja, jotka vaativat, että FC Gadser voittaa superpallon maailmancupin. He ovat tehneet tämän kerran aiemminkin kolme vuotta sitten, kun FC Gadser oli viimeksi mukana finaalissa.” “Mitä aiotte tehdä?” “Pitää peukkuja FC Gadserille. Jos he eivät voita, niin panttivangit ovat mennyttä.” “Kiitos, ja siinä tuli sitten lisää voittopaineita FC Gadserin pojille, mikäli he 68

seuraavat lähetystä. Täällä Reb Jees, siirrän takaisin studioon.” “Kiitos, Reb Jees. Täällä studiossa meillä on vieraana superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö Mande Opal.” “Öh, hyvää iltaa.” “Kaikkia vakioveikkaajia varmaan kiinnostaa tietää, miten tämä hyvin ikävä välikohtaus vaikuttaa FC Gadserin voittokertoimiin?” “En minä tiedä.” “Hmm?” “En minä tiedä.” “Anteeksi, en ymmärtänyt.” “En minä tiedä, miten se vaikuttaa kertoimiin. Joku vain tuli hakemaan minut työhuoneestani, kun pelasin siellä toimitusjohtajan ja apupäällikön kanssa korttipeliä lähiverkossa ja raahasi tänne.” “Mutta tehän olette superpalloveikkauksen tiedotuspäällikkö?” “Kyllä.” “Eikö teidän pitäisi tietää... mitä?” Ohjaaja: “Seuraava asia! Tähän varattu aika meni jo!” “Ai, no niin, kiitos käynnistä, Mande Opal, ja nyt siirrymme seuraamaan Superpallon finaalien alkajaisjuhlallisuuksia.” :) Maailman suosituin uskonnollinen ohjelma, piirrossarja The Unlimited Adventures of Jeesus-man, oli tullut päätösjaksoonsa ja sitä eivät katsojat sulattaneet. He vaativat aina vain lisää Jeesus-manin seikkailuja, vaikka uutta sarjaa oli esitetty viisikymmentä vuotta päivittäin ja uusintoja vanhoista jaksoista kolmella muulla kanavalla. Kaikki mahdolliset ideat: Aikamatkat, planeetat, avaruusoliot, toiset ulottuvuudet, ammatit, koneet, laitteet, sairaudet, eksoottiset maat, salaperäiset kartat, nallet, Jeesus-man ritarina, Jeesusman Robin Hoodina, Jeesus-man kutistuu pieneksi, Jeesus-man kasvaa, Jeesus-man koulussa, Jeesus-manin perhe, Jeesus-man menettää muistinsa, Jeesus-man kirjallisuusarvostelijana, Jeesus-man syntyy uudelleen, Jeesus69

manin ystävät & naapurit, Jeesus-man lihoo, Jeesus-man laihtuu, Jeesus-man ilmapallossa, Jeesus-man harhailee näkymättömänä, Jeesus-man syntyy uudelleen uudelleen, Jeesus-Woman, Jeesus-man keksijänä, Jeesus-man bordellissa, Jeesus-man löytää jumalan, Jeesus-man löytää saatanan, Jeesus-man ostaa kellon, Jeesus-man putoaa kaivoon ja kuolee ja syntyy taas uudelleen... Siis todellakin kaikki kuviteltavissa olevat tarinaideat oli käytetty loppuun jo aikoja sitten, mutta kansa vaati aina vain lisää jaksoja tähän miljardiosaiseen päättymättömään sarjaan. Piirtäjien uusi viisituhatpäinen armeija (vanha oli jo palanut loppuun) työskenteli kellon ympäri eikä sekään riittänyt. Käsikirjoittajat olivat jo vuosia ottaneet vanhoja jaksoja ja muokanneet niitä hieman saadakseen uusia, mutta sekään ei enää onnistunut, kun kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot oli jo käytetty. Orgaanista tietokone-animaatioitakin oli yritetty, mutta silloin katsojaluvut olivat romahtaneet, koska suurimpien katsojaryhmien (uskonnollisten lahkojen) mielestä orgaaniset tietokoneet olivat 'pirun silmiä'. Ennen televisiotkin olivat olleet, mutta ne oli vähitellen hyväksytty ja alettu syyttää orgaanisia tietokoneita siitä, mistä ennen televisioita. Mutta nyt se oli loppu. Sarja oli kerta kaikkiaan pakko lopettaa johonkin. Ei se voinut ikuisesti jatkua, vaikka sitä oli kovasti yritettykin. Tänään sen tilalla näkyi keskusteluohjelma, jonne katsojat saivat soittaa ja purkaa sydäntään, muistella joitain vanhoja jaksoja tai vain haukkua sarjan tekijöitä sen lopettamisesta, tai ostaa lisää Jeesus-man tavaraa kuten sarjakuvia, kirjoja, tietokonepelejä, teemapuistoja con-lippuja, figuureja, jaksojen monia erilaisia Director's Cut -versioita, katsojan aivoaaltojen mukaan muokkautuvia jaksogeneraattoreita, Making of -videoita jokaisesta sarjan jaksosta, erikoisdokumentteja piirtäjistä, tussaajista, editoijista ym. sarjan tuotantoon osallistuneista aina parkkipaikan valvojista studioiden yövartijoihin asti; Jeesus-man taidetta & patsaita, soundtrackeja, T-paitoja, lippiksiä ym. designasusteita, julisteita, eväslaatikoita, pinssejä, näytönsäästäjiä, pehmoleluja, hologrammeja, yliopistokursseja, väitöskirjoja, arvostelukokoelmia, analyysejä... Ja niin edelleen. Jeesus-man: Sankarimme -nimisen erikoisohjelman juontaja oli Jirk Owl, 70

entinen Jumala Tarvitsee Rahaa -ohjelman ohjaaja. Hän suoritti ehdollista tuomiotaan salaisten pörssitietojen levittämisestä juontamalla keskusteluohjelmia ilman palkkaa. “- ja poikani on itkenyt Jeesus-manin perään koko viikon! Uusinnoista ei ole mitään apua, kun meillä on ne kaikki osat jo kaksina eri versioina kaseteilla ja vielä sarjakuvaversioinakin! Aloittakaa sarjan uusien osien teko heti! Pyydän jumalan tähden!” “Se on meidän kaikkien toiveemme, sisar. Ja kuka on sitten linjalla?” “Minun nimi on Kaleem.” “Moi, Kaleem. Kuinka vanha olet?” “Äiti, kuinka vanha... kahdeksan! Minulla on syöpä!” “Vai niin. Haluaisitko sinä laulaa minulle?” “Joo! Jeesus-man-laulun! Jeesus-man tulee hmm hmmhmm Jeesus-maan! Jeesusmaan! Hmm hmmhmm hmmhmm lapset kaikki mukaan laulamaan hmmhmm Jeesus-maan! Jeesus-maa-aan!” “Sehän meni hienosti! ja seuraava soittaja?” “Gertrud Ocsenista, iltaa.” “Mitä sinulla on sydämelläsi, veli Gertrud?” “Tapoin äsken naapurini lenkkitossulla!” “Saat anteeksi, poikani. Oliko mitään Jeesus-manista?” “Ei. Halusin vain ilmoittaa näin television välityksellä, että minut voi tulla pidättämään täältä.” “Selvä, siinä meni sitten tiedotus poliiseille, mutta malttakaa silti tämän ohjelman loppuun asti. Ja seuraava soittaja?” :) Kauempana asui mies, joka ei ollut katsonut televisiota kolmeentoista vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän oli eräänä aamuna avannut television ja nähnyt mainoksen uudesta, melko mullistavasta tavasta päästä eroon sukupuolisuudesta. Hän oli sulkenut television saman tien (se oli vielä niitä aikoja, kun sen pystyi tekemään) ja lähtenyt töihinsä tekemään tulevaisuudensuunnitelmia asiakkailleen. 71

Tulevaisuudensuunnittelutoimistot olivat muotia siihen aikaan, tällä viikolla ne eivät olleet. Kun hän oli palannut töistä, hän oli avannut television ja nähnyt saman sukupuolisuusmainoksen saman kohdan, jonka oli nähnyt ennen lähtöään. Se oli ollut viimeinen pisara. Sen jälkeen hän ei ollut televisiota avannut. Hänet tunnettiinkin naapurustossa hyvin herkästi suuttuvana miehenä. “Toimistotyö sitä teettää.” Naapurit sanoivat ja hoputtivat lapsiaan kouluun siinä dokumentissa, joka miehestä tehtiin. Mies ei itse siinä esiintynyt, eikä sitä koskaan nähnytkään, mutta hän pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan maailman vähiten maasäteilyä saaneena ihmisenä. Se ei liittynyt mitenkään asiaan, mutta oli kiinnostava yksityiskohta. :) Keskussairaalassa tapahtui taas. Kirurgi Foussaid esitteli vastatuotua potilasta lääkäreille. “Taas uusi säteilysairaus. Potilaalle ilmestyy viiltohaavoja joka puolelle kehoa ilman minkäänlaisia oireita tai ennakkovaroituksia. Kipulääkityksestä ei ole apua. Mistä olisi arvannut, että television taustasäteilyn aiheuttamat vaikutukset geeniperimässä näkyvät vasta kahdeksannessatoista polvessa? Miten television saisi lopettamaan lähetykset tai miten katsojat saisi lopettamaan television katselun? Ei mitenkään!” Lääkärit pudistelivat päätään. Potilas rimpuili sängyllä hirveissä tuskissa ja hänen käsivarteensa ilmestyi taas uusi haava. “Siis ajatelkaa vaikka viimeviikkoisia potilaita! Yhtäkkiä ihminen vain alkaa viiltelemään itseään ja kavereitaan ja katkomaan luitaan ovien välissä! Käsittämättömän hirveää!” Lääkärit pudistelivat päätään ja niistivät nenänsä. “Foussaid! Se hoitamasi nelosen palovammatapaus alkaa heräilemään!” Hoitaja ilmoitti huoneen ohi kulkiessaan. “Menen katsomaan.” Foussaid sanoi väsyneesti ja käveli neloshuoneeseen lääkärien jäädessä katsomaan viiltohaavapotilasta säälivästi. 72

“Missä olen?” Nuori palovammapotilas kysyi heikolla äänellä, kun Foussaid tarkasti tiputusletkuja. “Olette Media Cityn sairaalassa. Teidät löydettiin kujalta erittäin sekavassa tilassa toisen asteen palovammoja ympäri kehoa.” Foussaid kertoi. “Helvetti! Mediassa? Se tapahtui taas! Ovatko adrenaliiniarvoni huipussaan?” “Kyllä. Onko tällainen tapaus sattunut teille ennenkin?” “Joo, kolme vuotta sitten. Ensin suorittelen vain tavallisia kotiaskareitani ja sitten yhtäkkiä huomaan olevani kolmensadan kilometrin päässä kodistani palovammoja ympäri kehoa ja kaksinkertainen määrä adrenaliinia kehossa! Ei yhtään hauskaa, sen voin sanoa!” “Te ette siis muista, mitä teille tapahtui?” “En. En muista ollenkaan, miten jouduin tänne. Saisinko lasin vettä, minulla on hirveä jano. Näittekö muuten gekkoliskoa?” “Gekkoliskoa?” “Siellä oli gekkolisko. Saisinko lasin vettä?” “Tapauksenne on hyvin hämmentävä, en tiedä voinko... minun täytyy kysyä asiantuntijalta.” Foussaid sanoi ja poistui. Käytävän puolella hän otti virtuaaligurun taskustaan ja syötti sen. Sen jälkeen se oli valmis vastaamaan hänen kysymykseensä. “Mitä nyt, lemmikkini?” Virtuaaligurun iloiset kasvot kysyivät ruudusta. “Minulla on hyvin hämmentävä tapaus...” “Älä kerro enempää, pieni ystäväni, sillä tiedät jo itsekin vastauksen kysymykseesi. Tutki sisimpääsi.” “Minä... tahdon tutkia tapausta ja kirjoittaa siitä artikkelin!” Foussaid keksi äkkiä, mitä halusi. Mutta sitten hänen kasvonsa synkkenivät. “Mutta, oi suuri guru, tiedäthän, että uskon maailmanlopun tulevan ensi keskiviikkona? Miten ehdin kirjoittaa artikkelin ennen sitä?” “Voi söpöliinini! Muista, että kaikki deadlinet ovat havainnoitsijasta riippuvaisia. Sitä paitsi mullistukset tulevat tasaluvuin.” [kts. lisätietoja-osio: Vuoden 2000 Suuri Sähkökatkos, vuoden 0 Suuri Valaistuminen, vuoden 10000 ekr. (ennen kriisiä) Suuri Vedenpaisumus] 73

“Ja nythän on vasta Epämääräinen Lähitulevaisuus, ei lähelläkään mitään tasalukua. Kyllä sinä ehdit, hunajaiseni. Keskiviikko ei ole maailmanlopun päivä.” “Kiitos, suuri opettaja!” Foussaid kiitti guruaan, leikki sen kanssa hetken ja lähti sitten kertomaan ilouutisen potilaalleen. Lisäys: Epämääräinen Lähitulevaisuus (euf) Epämääräisen pituinen epämääräinen ajanjakso. Muutamia vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja eteenpäin havainnoitsijan nykyhetkeksi kokemastaan ajasta. Riippuvainen havainnoitsijan aikakäsityksestä. Kts. kyperpunkpapat. Lähitulevaisuuden epämääräisyyttä voidaan epäselventää esimerkillä: Joukko ihmisiä huomaa yhtäkkiä olevansa keskiaikaisessa linnassa. “Olemme siirtyneet ajassa menneisyyteen!” Huutaa yksi heistä kauhistuneena. Yhtäkkiä heidän kimppuunsa käy keskiaikainen ritari miekka kädessä ja ajaa heitä takaa ympäri linnaa. Huoneesta toiseen ja käytävästä kolmanteen. Klonks klanks, sanoo ritarin haarniska, kun hän juoksee heidän perässään. Takaa-ajo johtaa linnanmuurille ja yhtäkkiä kaikki huomaavat, että linnan vierestä menee ohikulkutie. “Hittolainen, minä olenkin siirtynyt ajassa tulevaisuuteen!” Huokaa ritari. Tämä ei tietenkään liity mitenkään siihen, mitä tapahtui edellä mainitulle palovammapotilaalle. Televisio oli nimittäin napannut hänet sisäänsä ja kuljettanut ympäri maailmaa valokaapeleita pitkin ja satelliitista toiseen kunnes oli sylkäissyt hänet ulos kujalla olevasta valvontakamerasta. :) Kymppikanavalla oli menossa jokavuotiset tenavamissikisat. Lapsia oli harjoitettu vuosia etukäteen: kuljetettu pianopiireissä, laulatettu sukujuhlilla ja käytetty rasvaimuissa ja rintojenkohotusleikkauksissa. Heidät oli puettu värikkäisiin ja paljastaviin vaatteisiin, jotta he näyttäisivät mahdollisimman avoimilta ja lahjakkailta tuomariston edessä. 74

Poikien missikisoissa taas arvostettiin enemmän urheilullisia harrastuksia ja rentoa esiintymistä rennoissa vaatteissa ja lippis vinossa, mutta siinä ei ollut yhtään osanottajaa, sillä pojat puettiin mieluummin tytöiksi ja ilmoitettiin heidän sarjaansa. Itse kilpailupaikalla, studio kolmosessa, oli vain muutamien lasten vanhempia katsomassa loppukilpailua, sillä useimmat olivat vain jättäneet videokameran pyörimään omalle paikalleen ja häipyneet sillä aikaa TV-keskuksen kahvilaan katselemaan julkkiksia. Juontaja aloitti loppukilpailun juonnon. “Tänä vuonna kuten muistaakseni kaikkina edellisvuosinakin, en ole ihan varma, mutta väliäkö sillä tuomaristo oli taas vaikean valinnan edessä, sillä kaikki tytöt olivat ihan älykkäitä ikäisikseen ja hyvin oli kaikki harjoiteltu etukäteen ja uimapuvuista tuomaristo näytti taas innostuvan kovasti ja kyllähän te tiedätte kaikki vakioselitykset vihaisille vanhemmille, joiden mielestä heidän idioottipentunsa olisi pitänyt voittaa. Mutta, mutta. Tänä vuonna... Tänä vuonna tuomaristo oli ihan oikeasti todella vaikean valinnan edessä. Nimittäin kolmen kilpailijan vanhemmat olivat lahjoneet tuomaristoa aivan samalla summalla! Eikö olekin ennenkuulumatonta?! Ja siksipä meidän täytyy arpoa nyt näillä kolmella eripituisella tikulla, kuka näistä mahtavista, silikonirintaisista pikkutytöistä saa... Paskaa! Hahahaa! Paskaa! Sitä ei vittu saisi sanoa televisiossa! Hahaahaaa -” “Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyi apulaiselta, joka yritti laittaa muovinukkemainosta pyörimään juontajan mielipuolisen naurun ja lavalla säntäilevien lasten itkun päälle. “Juontaja tuli hulluksi kuten ne uutistenlukijat.” Apulainen selitti tapahtumat hetkessä. “Ei hemmetin hitto! Mainosmestari haukkuu minut tästä hyvästä alimpaan haadekseen, pahus vieköön!” Apulainen järkyttyi, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut ohjaajan suusta moista kieltä. :)

75

Dow makasi sairaalasängyssään matkien naapuriaan koomapotilasta ja näppäili pankkitilinsä rahamäärää taskulaskimeen. Vakuutusyhtiö ei antaisi hänelle rahaa, hänellä ei ollut enää kotia eikä työtä ja sairaalassa makaaminenkin maksoi, joten piti tarkistaa, kuinka kauan hän voisi jatkaa sitä. Parilla jakolaskutoimituksella hän tuli siihen tulokseen, että tätä menoa pankkitili olisi tyhjä kolmessa viikossa ja hänet kärrättäisiin sairaalasta pihalle. Hän laittoi laskimen pöydälle ja katsoi hetken aikaa, kun televisiossa pyöri hautaustoimiston mainosohjelma. Valaistut hautakivet sai tällä viikolla koomikko Biegelowskin nimikirjoituksella. Voisi melkein tarttua tilaisuuteen. Okei, Dow mietti. Hänellä meni todella huonosti. Kohtalo oli näyttänyt hänelle keskisormea. Hän oli koditon ja työtön moniraajavammainen vailla ystäviä ja sukua. Okei, hän ajatteli edelleen. Jos maailma oli vittumainen hänelle, hän oli sitten vittumainen maailmalle. Hän aloittaisi uuden elämän ja aloittaisi sen kostamalla maailmalle sen kaikki pahat teot. Hän hankkisi aseen, opettelisi ampumaan ja tappaisi muutaman ihmisen. Hei, olisipahan vaihtelua hengenpelastukselle! Jos aloittaisi vaikka vakuutusyhtiöstä. Kävelisi sisään ja työntäisi piipun niin syvälle pääjohtajan kurkkuun, että se joutuisi nieleskelemään nenän kautta. Sitten Michael D. Black. Helvetti, saman tien kaikki kusipäät, Ronlan Lanshley (vai mikä sen nimi oli?) kärkipäässä. Ampuisi niiden polvet ja kyynärpäät ja katsoisi, kun ne valuvat kuiviin. Ja sitten poliitikot. Presidentti ensin ja sitten kun ministerit juoksevat paniikissa ympäriinsä, tulittaisi ne niin täyteen luoteja, että ruumiit raksahtelevat, kun niitä liikuttaa. Niin hän tekisi. Pitäisi vain hankkia sähkörullatuoli ensin, että pääsisi liikkeelle. :) Kun Jesus B, maan uuden suosituimman uskonnollisen TV-ohjelman juontaja saapui Median lentokentän terminaaliin, syntyi yleinen kaaos. Kaikki vanhukset ja hieman nuoremmatkin, jotka olivat lentokentällä odottamassa lähtöä Hawaijille, tunkivat itsensä 76

niin lähelle Jesus Beetä kuin pystyivät yrittäen koskettaa häntä, koska Jesus B oli kuuluisa ja kuuluisuuksia täytyi yrittää päästä koskettamaan. Kymmenet henkivartijat pidättelivät joukkoa etäämmällä sähkösauvojen ja tavallisten nightstickien avulla, mutta joukkoa oli niin paljon, että henkivartijat saivat huomata olevansa pahassa alakynnessä. Niinpä he päättivät linnoittautua terminaalin vessaan, kunnes poliisin mellakkajoukot ehtisivät paikalle hajottamaan väkijoukkoa. Erääseen toiseen uskonlahkoon kuuluva kehitysvammainen skinheadmunkki kierteli päivästä toiseen jakamassa ihmisille kukkasia lentokentällä ja toivottamassa hyvää elämää ja rauhaa ja rakkautta. Hän sai palkkaa hommastaan lentoyhtiöltä, sillä lentoyhtiön mielestä kiireisille ihmisille piti antaa jotakin hupia konetta odotellessa. Yleensä hupi tarkoitti sitä, että kun hän meni ojentamaan kukkaa jollekin miehelle, niin mies haukkui häntä ja joskus jopa potki. Lentoyhtiön mielestä patoutunut stressi piti purkaa johonkin, ja kukapa olisi siihen tarkoitukseen parempi kuin kehitysvammainen, uskonnollinen kaljupäähihhuli. Aamusta asti kierreltyään hänen jalkansa olivat menneet kipeiksi sekä kävelemisestä että potkimisesta. Niinpä hän päätti istua erään mukavan näköisen miehen seuraan lepuuttamaan jalkojaan. “Ota kukka.” Hän sanoi uskovaiselle miehelle, joka odotti jotakin iso pino lappusia sylissään. “Kiitos!” Mies sanoi, hymyili ja laittoi munkin kukan rintataskuunsa. “Ota sinä lehtinen, joka kertoo toiminnastamme.” “Kiitos!” Munkki sanoi ilahtuneena ja luki lehtisen otsikon, jossa kysyttiin: OLETKO SINÄ JO JEZUXEN OMA? JEZUZ HALUAA SINUT! Hän taitteli lehtisen siististi ja laittoi sen oranssin kaapunsa vyön väliin. “Rakkautta ja rauhaa sinulle, ystävä!” Hän toivotti miehelle. “Samoin sinulle, veli.” Mies sanoi. “Rukoilen puolestasi.” 77

“Minäkin rukoilen sinun puolestasi.” Munkki sanoi. “Rakkautta ja rauhaa sinulle!” “Sinulle myös.” “Mitä täällä tapahtuu? Sinun pitäisi jakaa kukkia matkustajille!” Lentokentän vastaava repäisi munkin ylös penkistä. “Mitä sinä siinä istut? Kunhan mellakkapoliisit ovat saaneet Jesuksen ulos vessasta, me lähdemme, etkä sinä ole jakanut vielä puoliakaan noista lehtisistä!” Yksi Jesuksen henkivartija huusi uskovaiselle ja nakkasi munkin antaman kukan lattialle. “Hyvästi, veli!” Munkki sanoi ja katosi ihmismassaan. “Hyvästi, ystävä!” Uskovainen huusi ja seurasi henkivartijaa Jesuksen luo. Terminaalin lattialla lojui kasoittain kyynelkaasuiskusta toipuvia ihmisiä, suurin osa vanhuksia. :) “Werguurt!” Dajin Johnson huuteli lastenkodin aulassa. Presidentti oli hävinnyt jonnekin heti avajaisten jälkeen ja pikkulapset juoksivat, huusivat ja itkivät joka puolella aulaa, kun vanhemmat yrittivät pukea uusinta lastenmuotia heidän päälleen. “Herra president-tii?!” Dajin huuteli kurkkien askarteluhuoneisiin. “Se meni vessaan.” Pisamanaamainen lapsi kertoi Dajinille. “Ai, kiitos.” Dajin tyrkkäsi lapselle hengityksenraikastuspastillin kouraan ja kiiruhti selällään lattialla kirkuvan lapsilauman yli kohti vessoja. “Wergurt?” Hän kysyi koputtaen vessan oveen. “Dajin?” Wergurt kysyi oven takaa epävarmalla äänellä. “Saatana, kun nämä pöntöt on täällä niin matalia, ettei meinaa osua edes polvillaan... “ “Minne henkivartijat menivät?” Dajin kysyi. “Sinut olisi saatettu vaikka salamurhata!” “Ne pitelevät tiedotusvälineitä aloillaan tuolla salissa.” Wergurt sanoi. “Meillä on jo kiire! Sinä pidät puheen puistossa!” Dajin hoputti. “Odotas, pesen kädet.” Wergurt sanoi ja tuli ulos. Dajin otti kännykkänsä esiin ja soitti kuljettajalle ohjeet ajaa limusiini 78

lastenkodin takaportille, jotta he pystyivät juoksemaan kyytiin leikkikentän läpi. Kuski teki työtä käskettyä ja pikaisen juoksulenkin jälkeen he jo istuivatkin turvallisesti autossa. Dajin meikkasi Wergurtin puhekuntoon heidän odotellessaan henkivartijoita. Puistossa oli melko vähän väkeä, mutta yllättävän paljon tiedotusvälineitä, koska siellä oli samaan aikaan menossa suuri robottikapina ja laittomasti kaupunkiin tulleiden hippiintiaanien kokoontuminen. Tilanne oli rauhallinen, vaikka tiedotusvälineet kuvasivat sitä kireäksi. Robotit seisoivat puhelinkopissa antaen jatkuvasti puhelinhaastatteluja, hippi-intiaanit makasivat puiston nurmikolla syöden Vaaleanpunaisen Ristin heille lähettämiä avustuspakkauksia ja mellakkapoliisit liikuskelivat puiston aidan ulkopuolella pitämässä kuvaajat puiston ulkopuolella. Ulkomaalaisviraston edustajat neuvottelivat hippiintiaanien päällikön kanssa tiipiin ulkopuolella ja päällikkö Varjoissa Istuva Hiljainen Mies yritti selittää, etteivät he olleet ulkomaalaisia. Puhelavalla toimittajia viihdyttänyt tanssiryhmä oli poistumassa ja juontaja esitteli jo presidentti Wergurtia, jonka piti kertoa hallituksen virallinen kanta hippiintiaaneihin. “Missä se puhe on?” Wergurt kysyi vihaisena Dajinilta. Dajin käänteli hermostuneena limusiinin tyynyjä ja baarikaappeja. “Täällä sen piti olla!” Dajin sanoi varmana asiasta. “Ja seuraavaksi presidentti Wergurt!” Juontaja sanoi mikkiin. “Anna se lappu, pitää mennä!” Wergurt hoputti. “Se on kadonnut! Jones, oletko sinä nähnyt presidentin puhetta?” Dajin kysyi toiselta henkivartijalta, joka katseli tarkkaavaisena yleisöä. “Oliko se sellainen hallituksen logolla varustettu muovipaperilappu, jossa oli kirjoitusta?” Jones kysyi. “Sellainen juuri!” “Yksi pentu otti ja söi sen.” Jones sanoi. “Söi sen? Miksi?” “Sillä oli kai nälkä.” Jones 79 päätteli. “Se söi yhden kaverinsa

rakennuspalikatkin.” “Mitä minä sanon niille?” Wergurtiin iski epävarmuus. “Mitä minä sanon niille, Dajin?!” Dajin hankasi otsaansa toivoen sen auttavan aivoja toimimaan nopeammin. “Lauo jotain hämärää, joka voidaan tulkita miten vain, niin media saadaan pyörittelemään sitä juttua ja saat mainosta ajatellen seuraavia presidentinvaaleja. Muista, että kaikki julkisuus on hyödyllistä.” Hän neuvoi ammattimaisesti ja läimäisi Wergurtia selkään, kun tämä nousi epävarmoin askelin autosta. Yleisö taputti vaisusti ja tiedotusvälineet ottivat muutamia kuvia, kun Wergurt nousi lavalle ja hymähteli kameroille ja juontajalle välinpitämättömästi. Hän yritti näyttää coolilta. Henkivartijat kiertelivät lavan edessä tuima ilme kasvoillaan. Wergurt astui puhujanpönttöön ja etsi nenäliinaa taskustaan, muttei löytänyt. Pienet kangasliput pöydällä olivat hieman vinossa, joten hän käänteli niitä hetken aikaa suorempaan. Kameramiehet ja haastattelijat seisoivat hiljaa, mutta valmiina laukaisemaan kyselyryöpyn heti, kun presidentti avaisi suunsa. Wergurt alkoi hikoilla. Mitä helvettiä hän sanoisi? Jotain hippi-intiaaneista, niistähän oli kyse. Ne saivat kuulemma olla puistossa siihen asti, että reservaattijuttu selvitetään. Roboteista, niistä myös. Ne piti saada lopettamaan kapinansa ennen kuin kodinkoneet keksisivät liittyä siihen. Jotain hallituksen tavoitteista, vaalikampanjasta, työttömyydestä ja taloudesta. Ne olivat päin vittua, mutta piti olla positiivinen, koska äänestäjät pitävät enemmän positiivisista ehdokkaista. Jos ne eivät aikoneet tulla ulos, ei niitä kukaan estänyt... Katsojat odottivat. Presidentti hikoili. “Hulluja nuo roomalaiset!” Meni hetki, ennen kuin Wergurt tajusi, että alitajunta oli ottanut ohjat käsiinsä, kun tavanomainen tajunta ei päässyt selvyyteen sanoista ja hiljaista odotusaikaa oli kulunut jo kiusallisen kauan. “Ei helvetti!” Dajin kirosi ja hakkasi nyrkillä limusiinin panssarikattoa miettien kaikkea sitä imagonrakennustyötä, joka valui yhdellä lauseella täysin hukkaan. Tiedotusvälineet olivat hetken hieman epävarmoja jatkosta, mutta käänsivät 80

itsensä nopeasti takaisin raiteille. Kysymyksiä lensi Wergurtia kohti kuin mätiä tomaatteja. “Ovatko hippi-intiaanit - ?” “Oletteko varma kannastanne?” “Voisitteko selventää näkemystänne?” “Ei kommenttia!” Wergurt huusi ja ryntäsi alas lavalta suoraan limusiiniin, jonka ovea Dajin piti auki. Henkivartijat jäivät suojaamaan presidentin pakoa. :) Kauempana tapahtui kummallinen prosessi: Eräs mies ja nainen kohtasivat tulevaisuudensuunnittelutoimistossa ja heidän välilleen syttyi kiihkeä romanssi, joka johti avioliittoon. Tämä oli harvinaista, sillä 99% ihmisistä löysi toisensa tätä nykyä erilaisten paritusohjelmien kautta. Sellaisia olivat esimerkiksi Pakkotreffit, Treffisirkus, Treffit ja Hammasharja, Seikkailuparit, Haaremihippa ja Voita Oma Huippumalli -kisa, jossa voittajat saivat vaimoikseen parhaassa tapauksessa useampia rikkaita huippumalliklooneja ja häviäjät saivat sokkotreffit tylsän, väkivaltaisia taipumuksia omaavan fakkiidiootin kanssa, joka alkoi tapaamisen jälkeen soitella huohotuspuheluita öisin ja lähetellä typeriä tekstiviestejä, kuten: PÄRJÄÄN HYVIN ILMAN SINUA. JUON JUURI MAITOA. KAIPAAN SINUA. MINULLA ON ASE =) No, miehen ja naisen avioliitto kesti muutaman viikon ja päättyi sitten molemminpuoliseen innottomuuteen. He erosivat ja lähtivät omille teilleen. Muutaman vuoden päästä he tapasivat jälleen Sveitsiläisellä klinikalla, jonne tulivat ne, jotka halusivat päästä sukupuolisuudestaan eroon, puhuivat ja päättivät sukupuolettomuusleikkauksen jälkeen muuttaa yhteen asumaan. “Toimistotyö sitä teettää.” Sanoivat miehen naapurit siinä uudessa dokumentissa, 81

joka hänestä ja naisesta tehtiin. :) Radiokanava 704 lähetti seuraavanlaista ohjelmaa: “Sinä siis väität olevasi suorassa jutteluyhteydessä jumalaan tuon banaanin näköisen puhelimen kautta?” “Aivan. Se on totta.” “No, onko Elvistä näkynyt?” “Ketä?” “Elvistä. Onko Elvis taivaassa?” “Jumala sanoo, että ei ole näkynyt. Hän sanoo, että Elvis on varmaankin helvetissä.” “No, kiitos käynnistä, ja tulkaa takaisin, kun olette saanut yhteyden sinne toiseen paikkaan taivaan sijasta. Aplodeja!” Toimittaja laittoi aplodi-CD:n soimaan. :) Dow oli sen kummempia kiertelemättä varastanut sähkörullatuolin sairaalalta ja lähtenyt merenrantakadulle ajelemaan, vaikka sairaala-alueelta poistuminen oli ehdottomasti kielletty. Hän oli varastanut itselleen myös paremmat siviilivaatteet jonkun lääkärin kaapista, joka oli sattunut olemaan avoinna. Lääkärien vaatehuone oli sijainnut hänen pakoreitillään. Hän väänteli rullatuolin ohjaussauvaa yhdellä ja ainoalla kädellään ja katseli rannan päivänvarjomerta hautoen kostoa maailmalle. Rantavahtien kopeissa olevista kaiuttimista kuului radiokanava, joka soitti pelkkää rentoa kesämusaa. Hetken mielijohteesta hän käväisi katukirkossa, jossa Jeesus seisoi tutussa asennossa: Yrittäen pää kallellaan lukea, mitä hänen päänsä yläpuolella olevaan kylttiin oli kirjoitettu. Hän ei viipynyt pitkään, sillä alttarilla heiluva pappi näytti väkivaltaiselta. Takaisin kadulle tullessaan hän tönäisi tuolillaan rullaluistelijaa, joka ohitti hänet 82

liian läheltä. Rullaluistelija kaatui ja Dow naurahti ivallisesti, kun rullaluistelijan polvet ja kyynärpäät aukesivat verisiksi viiruiksi. Rullaluistelija ei jäänyt valittamaan hänelle, vaan jatkoi matkaansa mitään sanomatta. Ajatteli ehkä, että se oli ollut vahinko, koska rullatuolikuski oli vammainen. Dow jatkoi hidasta ajeluaan hetken, pysähtyi ostamaan suklaajäätelön kioskilta ja alkoi irvailemaan naismyyjälle siitä, että tämän meikit olivat pitkin kasvoja ja hiukset olivat kuin sähköiskun jäljiltä. Myyjä hoiti asiakaspalvelun kuten piti, eikä iskenyt jäätelöä vasten hänen kasvojaan, kuten Dow toivoi. Jos niin olisi käynyt, hän olisi haastanut myyjän oikeuteen ja vaatinut korvausta saamistaan henkisistä ja fyysisistä vammoista. Se oli erittäin kannattavaa hommaa, syytteiden nosto nimittäin. Jotkut ihmiset elivät pelkästään sillä, että syyttelivät kuuluisuuden henkilöitä seksuaalisesta ahdistelusta ja saivat melkein aina kuuluisuudelta rahaa että pysyisivät hiljaa ja peruuttaisivat kanteensa. Jutuissa ei yleensä koskaan ollut mitään perää, mutta media hoiti tapaukset niin, että kuuluisuuden henkilö revittiin luuytimiä myöten paljaaksi, jos asia meni oikeuteen asti. Mafia käytti nykyään samaa kaavaa kiristystoiminnassaan. Jäätelön syötyään Dow huomasi asekaupan kadun päässä ja päätti käydä vilkaisemassa valikoimia. “Nuorisoaseet ovat tänään erikoistarjouksessa. Näitä muodikkaita eri väreissä ja malleissa saatavia koulupistooleja varten ei tarvitse aseenkantolupaa, eikä näitä korjata talteen asetarkastuksissa, jos piilottaa ne hyvin, koska ne on tehty muovista. Lippaaseen mahtuu yhdeksän luotia ja niitä saa myös panssarinlävistävinä.” Asekaupan kaksikymppinen työharjoittelija esitteli valikoimia arviolta kymmenvuotiaalle valkoihoiselle pojalle, kun Dow saapui sisään. Pojan lisäksi kaupassa oli asiakkaana itämaalainen mies, joka selaili sinkoesitettä. Ikkunassa oli kyltti, jossa oli kai liikkeen eräänlainen tunnuslause: Tehokas automaattiase on jokaisen lapsiperheen perusturva. “Mitä saisi olla?” Vanhempi myyjä kysyi Dowlta. “Katselen vain.” Dow sanoi ja ajeli rullatuolillaan ympäri kauppaa. Myyjä 83

tarkkaili häntä vaivihkaa koko ajan. “Moi!” Kymmenvuotias poika-asiakas sanoi yhtäkkiä isolla äänellä ja astui Down eteen. “Mitä?” Dow kysyi kummissaan. “Kuka sinä olet?” “Roger Kindred. Sanoit minulle edellisessä elämässä, että nähdään seuraavassa elämässä!” “Mitä?” Dow räpsytti silmiään. “Että tässä sitä sitten ollaan!” Dow räpsytti yhä silmiään, ettei pöly takertuisi pupilleihin. “Vai sanoin niin edellisessä elämässä. No, nyt ollaan sitten nähty. Nähdään taas seuraavassa. Tai tarkemmin ajatellen pari elämää seuraavan jälkeen.” “Ok. Nähdään!” Poika heilautti hyvästit ja lähti kaupasta. Dow ei jaksanut alkaa kummastelemaan hullua poikaa sen enempää, vaan jatkoi aseiden katselemista. Hän avasi vitriinin ja kokeili yhtä kiinnostavan näköistä käsiasemallia. “Äänenvaimentimella varustettu automaattinen Tac-4. Todella hieno ase.” Myyjä hyökkäsi heti esittelemään. “Ampuu kolmen laukauksen sarjoja. Jengien suosiossa nykyään. Teidän kannattaisi kun olette näköjään menettänyt hieman raajaresurssejanne vastata tuleen tulella ja ostaa jengiase. Ei mene sormi suuhun, jos satutte vastakkain.” “Hinta?” Dow kysyi myyntiesittelystä juurikaan välittämättä. “Teille annan erikoisalennuksen: Kaksisataakolmekymmentä, ja saatte vielä metsästysveitsen kaupan päälle!” Dow tinkasi hinnan kahteensataan ilman metsästysveistä ja lähti kaupasta ase rullatuolin penkin alla olevaan koloon piilotettuna. :) “HULLUJA NUO ROOMALAISET?! Mitä helvettiä oikein ajattelit?! Menetitkö järkesi siinä, kun Lashlei iski sinua päin näköä?!” Dajin huusi Wergurtille, joka katsoi äsken sanomaansa lausetta yhä uudestaan uutiskanavalta ja yritti olla uskomatta siihen, että oli todella sanonut sen. 84

“En tiedä, se vain tuli!” Wergurt karjaisi takaisin Dajinille. “Jos sinä olisit pitänyt huolta puheestani, niin tätä ei olisi tapahtunut!” “Minunko syyni se onkin?!” Dajin kysyi loukkaantuneena. “Sinun! Sinä olet kampanjapäällikköni ja jos et hoida työtäsi asiallisesti, niin pitää hankkia uusi!” “Olenko erotettu?” “Olet erotettu!” “Sinäkö erotat minut?!” “Minä erotan sinut!” Wergurt karjaisi ja potkaisi television kiinni. He eivät puhuneet toisilleen vähään aikaan. Kuski ajeli ympäriinsä puiston lähellä odotellen, että henkivartijat pääsisivät eroon tiedotusvälineistä ja juoksisivat takaisin autoon. Yhtäkkiä Dajinille tuli puhelu kampanjatoimistosta. “Mitä?!” Dajin hämmästyi. “Sanoisitko sen uudestaan?!” Kampanjatoimisto sanoi sen uudelleen. Dajin sulki puhelimen ja katsoi hämmästyneenä Wergurtia, joka puolestaan katsoi ihmeissään Dajinia. “Lausuntosi jälkeen tehdyn erikoispikagallupin mukaan kannatuslukusi nousivat nuorison keskuudessa yli 60 prosenttia! Nuoriso pitää suorasta ja tiivistetystä ilmaisustasi!” Dajin julisti. “Kaikki julkisuus todellakin on positiivista! Mistä keksit sen hulluja nuo roomalaiset -jutun?” Wergurt raapi päätään. “Minä luin sarjakuvalehteä hammaslääkärissä viime viikolla. Siinä kai se oli... siinä oli joku pikkuäijä ja joku isompi ja ne yritti saada jotain pataa täyteen rahaa... en muista ihan tarkkaan...” “Keitä ovat roomalaiset?” Dajin kysyi. “Hulluja kai.” Wergurt sanoi. “Niin, mutta missä ne asuvat? Onko niillä äänioikeutta?” “Ne ovat Rooman asukkaita.” Kuski ilmoitti. “Rooma, roomalaiset. Niinpä tietenkin.” Dajin tuumi. “Mitähän Italialaiset sanovat puheestasi?” “Enpä sanoisi, että saamme heidän kaupunginosaltaan ensi vaaleissa 85

äänivyöryä.” Wergurt arveli. “Mutta nuorissa onkin tulevaisuus!” Dajin sanoi äkillisen inspiraation vallassa. “Me suuntaamme tulevaisuuteen, nuoriin, uuteen kohderyhmään! Helvettiin keskiikäiset äänestäjät! Me hankimme sinulle mainosaikaa musiikkikanavilta ja nuortenkanavilta ja mainoslauseemme olkoon mikä?” Dajin osoitti Wergurtia. “Hulluja nuo roomalaiset!” Wergurt innostui. “Jee!” Dajin sanoi. “Muodostamme sinulle kokonaan uuden imagon! Hankit korvakorun ja tatuointeja, leikkaat hiuksesi puoliksi kaljuiksi, värjäät ne vaaleanpunaisiksi ja hankit muotikuteet! Esiinnyt Michael D. Blackin kanssa ja opettelet slangia! Ajattele: Tapaat naapurivaltion presidenttejä, sanot niille rennosti 'yo' ja sitten te lähdette pelaamaan koripalloa ja keskustelemaan turvallisuuspolitiikkaa!” “Ja henkivartijat voi olla taustalla tanssijoina!” Wergurt hihkaisi ja kuvitteli puhuvansa stadionilliselle nuoria äänestyslukuja: “Mä diggaan sitä, että te käytte äänestämässä mua ja mä levitän rauhaa ja rakkautta ja kaikki on okei! Okei?” “Jee!” “Okei, sitten kaikki on jees! Afrikan nälkää näkevät ei oo cooleja, eihän?” “Jee!” “Jee! Niitä me ei digata, kun ne ei oo cooleja, eihän?” “Jee!” “Onx kaikilla kivaa?” “Jee!” “Ei kuulu! Kädet ilmaan!” “Jee!” “Jee! Peace! Hyvä meininki! Seuraavaksi Michael D. Black!” Wergurtin kuvitelma katkesi, kun henkivartijat ryntäsivät hengästyneinä autoon. He olivat eksyttäneet tiedotusvälineet juoksemalla hippi-intiaanien leirin läpi. “Kampanjatoimistoon!” Dajin sanoi kuljettajalle ja katsoi sitten arvioivasti henkivartijoita. “Jones ja Corey. Osaatteko breakdancea?” Jones ja Corey katsoivat arvioivasti toisiaan.

86

:) “Keksityt Uutiset, hyvää iltaa. Kuwait, tuo Sinbad Merenkulkijan ja kaiken maailman öljyn kotimaa, on viime yönä yhdeksän aikaan lentänyt kirjaimellisesti ilmaan. Persianlahden valtavassa öljykentässä, jonka kriittisimmässä kohdassa Kuwaitin valtio vielä ennen viime yötä sijaitsi, syttyi spontaanisti tuleen ja räjähti maakerrosten paineessa saaden aikaan kokonaisen valtion irtaantumisen Euraasian mannerlaatasta. Kuwait ja sen ohut kallioperä nähtiin lentämässä korkeimmillaan noin kolmensadan metrin korkeudessa, kunnes se viimein putosi autiomaahan Saudi-Arabian kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Oletettiin, että sekä maan että sen öljyvarojen omistusoikeudesta tulisi tapauksen johdosta kiistaa, mutta saudit päättivätkin hyökätä Kuwaitiin koko armeijallaan ja orjuuttaa Kuwaitin väestön. Ja lopuksi kotimaasta -” (Viimeisenä uutisissa on aina kevyt uutinen, etteivät katsojat masentuisi liikaa). “Tilastokeskuksen tiedon mukaan viime vuonna kuoli 31 ihmistä siihen, että olivat pomppineet trampoliinilla CD-levyn kanssa. Mitä opimme tästä? Ei kannata hyppiä trampoliinilla CD-levyn kanssa. Näkemiin, ja nähdään taas kello yhdeksän!” :) Kun Dow ohitti televisioliikkeen, joka mainosti itseään maailman parhaaksi, hän näki ikkunasta Michael D. Blackin konserttiuusinnan, jossa Michaelilla oli hänen pukunsa päällä ja sai raivonpuuskassaan yhtäkkiä idean. Hän muisteli vanhaa juttua eräästä ketjukirjepommittajasta, joka oli asunut erakkona ilman minkäänlaisia moderneja laitteita ja hyökännyt teknistynyttä yhteiskuntaa vastaan ketjukirjepommeilla. Ketjukirjeessä oli ollut ohjeet siitä, kuinka valmistaa kirjepommi ja lähettää se kuudelle ystävälle viiden minuutin sisällä ennenkuin kirjeessä oleva pommi räjähtää. Ketjun katkaisseelle tulisi kolmen viikon sisällä kymmenen tuhatta kirjepommia rangaistuksena. Ketjukirjepommit olivat melkoinen floppi, sillä ketjussa ensimmäisenä ollut räjähti ennen kuin ehti lähettää seuraavat pommit ystävilleen ja ketju päättyi siihen. Parempi menestys olikin itsemurhakirjepommilla, jonka ketjukirjepommittaja postitti 87

itselleen. Hän oli jotenkin seonnut siitä, ettei osannut käyttää kirjaston tietokonetta etsiäkseen kirjaa Tietokoneenkäytön kirous. Dow lähettäisi Michaelille uhkauskirjeen. Ja todellakin aidon, huutavan KIRJEEN, eikä mitään sähköpostikorttia. Sen pitäisi ainakin herättää huomiota. Hän kirjoittaisi siihen näin: Hyvä Michael D. Black. Tämä on uhkauskirje, mutta tämä ei ole tavallinen uhkauskirje, joita varmaankin saat ääliömäisen musiikkisi ja naamasi takia, vaan tämä on täyttä totta. En aio tappaa sinua kertalaukauksella, vaan hitaasti ja tuskallisesti. Laitan ehkä hitaasti vaikuttavaa myrkkyä kaikkeen postiin, mitä sinulle tulee tai kaadan sitä ruokaasi tai juomaasi. Pidä varasi, ehkä tämäkin kirje on voideltu ihohuokosiin imeytyvällä myrkyllä. T: pahin painajaisesi. Tai jotain sellaista ja paljon uhkauksia päälle. Ja sitten kun Michael ei uskaltaisi enää syödä tai avata postiaan, niin hän tulisi ja ampuisi Michaelin kertalaukauksella. Sitä se ei osaisi odottaa. Hän käänsi rullatuolin ja ajeli kävelykatua pitkin kohti vanhaa postitaloa. :) Thedan Niers istui sairaalan odotushuoneen sohvalla ja katseli televisiota, josta ei näkynyt mitään, koska se oli rikki. Aamulla eräs isoisä oli menettänyt viisikymmenvuotisen elämänkumppaninsa sydänkohtauksen takia ja hakannut suutuksissaan television hajalle. “Thedan Niers! Tulkaa heti vastaanottoon!” Korvanappi ilmoitti. Ilmoitusta totellen Thedan löysi itsensä pian vastaanotosta. “Mistä on kysymys?” Hän kysyi vastaanottovirkailijarobotin kasvojen paikalla olevalta kuvaruudulta. “Se jaloista alaspäin halvaantunut, yksikätinen potilas vuodeosastolta, Dow Winslow. Hän on karannut.” Robotti sanoi tulostaen samalla Down kansion pöydälle 88

kurkustaan. “Mihin asti pääsee ilman jalkoja?” “Moottoripyörätuolilla ja täydellä latauksella vaikka toiselle puolelle kaupunkia. Hae hänet takaisin, emme halua tästä virallista selkkausta tahraamaan sairaalan mainetta. Se hullu mummo kiinnitti huomiota meihin jo aivan liikaa.” “Selvä.” Thedan sanoi, kääräisi kansion kainaloonsa ja meni samantien hissillä henkilökunnan parkkihalliin miettien, minne itse menisi, jos olisi jalaton, yksikätinen pyörätuolipotilas ilman asuntoa ja rahaa. Ei tullut yhtään paikkaa mieleen. Kun hän istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän päättikin (hetken mielijohteesta) palata takaisin vastaanottoon. Hän astui hissiin ja tullessaan hissistä ulos oli jälleen vastaanotossa. “Minä lopetan.” Hän sanoi vastaanotolle ja laittoi korvanappinsa, aseensa ja sairaalapoliisimerkkinsä tiskille. “Nytkö? Ilman irtisanomisaikaa?” “Nyt.” “Teidän täytyy täyttää kaavake.” Robotti sanoi ja tulosti kaavakkeen hänelle. Thedan täytti sen huolimattomasti ja ojensi takaisin robotin pihtimäiseen käteen, joka ojentui samantien kaksimetriseksi ja asetteli kaavakkeen arkistolaatikkoon vastaanottotiskin toisella reunalla. “Onko teillä mitään erityistä syytä lopettamiseen? Liittyykö tämä ehkä vaimonne äkilliseen päätökseen päättää elämänsä?” Robotti kysyi vailla inhimillisyyden häivääkään. Jostain kauempaa käytävältä kuului: “Olin tulossa synnyttämään, kun joku ampui minua -” “Odottakaa tuolla, otamme vain kiireellisimmät tapaukset.” Thedan huokaisi. “Ei tähän ole mitään erityistä syytä. Tapahtumabudjettini vain ylittyi yhdellä.” Hän sanoi synkästi ja lähti. “Näkemiin.” Robotti sanoi aina vain yhtä persoonattomana. Kun Thedan taas istuutui autoonsa, joka oli sininen, hän näki Down kansion, jonka oli laittanut kojelaudan päälle. Hän heitti sen parkkihallin betonilattialle ja 89

lääkemääräykset ja kuitit levisivät ympäriinsä. Siivoojarobotti laskeutui heti kaapelien varassa katonrajasta ja imuroi paperit sisäänsä. Thedan käynnisti auton, laittoi rentoutusäänitteen soimaan, ajoi ulos parkkihallista ja kohti pohjoista, tai ehkä länttä. :) Presidentti Wergurt istui kampanjatoimistossaan samettisohvalla ja odotti, että Dajinin palkkaamat hiusmuotoilijat, imagonrakentajat, vaatesuunnittelijat ja meikkaajat pääsisivät sopuun siitä, millainen uudesta, nuoresta kapinallisesta presidentistä täytyi tehdä. Päällimmäisenä puheenaiheena oli uusin trendi, sateenkaarihiukset, mutta imagonrakentajat pitivät sitä liian vanhana juttuna. Wergurt käänsi aikansa kuluksi näyteikkunassa kadulle päin olevan television itseään kohti aikeissaan katsoa jotain viihdyttävää, mutta esivalitulta kanavalta (jota hän ei pystynyt vaihtamaan, koska hänellä ei ollut kaukosäädintä) tuli hermafrodiittien lapsille tarkoitettua opettavaista lastenohjelmaa, joten hän unohti aikeensa ja laittoi television takaisin kadun suuntaan. Sitten hän sai uuden idean aikansa kuluttamiseksi, nousi tuolista, meni huoneeseensa, laittoi datapuvun päälleen ja rentoutui hetkisen aikaa pelaamalla sankarihahmoaan (kaikki huijauskoodit päällä, tietysti) yhdessä virtuaaliverkon lukemattomista fantasiamaailmoista. Hän oli juuri lahdannut joukon demoneja eräässä kristallilinnassa, kun huomasi oudon ilmiön linnan aulan seinässä. Siinä oli kasvot. Silmät, suu, nenä ja hiukset. Outoa oli se, etteivät ne kuuluneet lainkaan kuvitteelliseen keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Ne olivat modernin kvanttiteleportaatioprosessoriaivoisen androidin kasvot. “Auta minua.” Kasvot sanoivat hänelle yhtäkkiä. Wergurt zoomasi lähemmäs. “Kuka olet?” Hän kysyi. “Olen F9234-98-luokan tietokonevirus Nooan ja OX-5-tekoälyn viallinen risteytymä. Olen puolivirus, puolitekoäly. Olen vankina tämän ohjelman sisässä.” “Kuinka pitkään?” 90

“Jäin vangiksi 1.1. vuonna 2000 kello 00:00.” “Ahaa, juuri Suuren Sähkökatkon alkaessa.” “Auta minua.” “Miten?” “Etsi ohjelmoijani. Hän osaa pelastaa minut.” “Okei. Mikä hänen nimensä on?” “En tiedä. Muistini on tyhjä. Sinun täytyy etsiä hänet.” “Etsiä yksi ohjelmoija miljoonien joukosta... Ääh, liikaa vaivaa.” Wergurt sanoi hybridille, sammutti virtuaalimaailman ja alkoi riisua datapukuaan. “Älä jätä minua.” Virustekoäly pyysi vielä kypärän ruuduissa. Wergurt sammutti virran ja meni takaisin kampanjatoimiston puolelle, missä oli päästy jo sopuun siitä, että presidentin hiukset värjättäisiin punaisiksi vaaleansinisillä raidoilla. :) Radiokanava 704. “Täällä puhelimessa on joku nainen, joka väittää, että se on saanut yhteyden helvettiin puhelimella, ja että Elvis ei ole sielläkään. Se sanoo, että se on syntynyt uudelleen!” “Nopeasti! Pistäkää tieto seuraaviin uutisiin! Tästä tulee jymyjuttu! Etsi Uudelleensyntynyt Elvis-kilpailu! Seurataan etsintöjä paikan päältä ja tuodaan kaikki varteenotettavat ehdokkaat studioon tentittäviksi!” “Mahtavaa! Rikomme taatusti kuuntelijaennätyksiä!” Mitä he eivät tienneet (tai muistaneet) oli se, että Elvis oli jo herätetty uudelleen henkiin Mainosmestarin rahoituksella ja vieläpä entisessä ruumiissaan tai ainakin suunnilleen, sillä alkuperäisruumis oli korvattu melkein kokonaan cyborgiosilla, koska suurin osa hänen aidoista ruumiinkappaleistaan oli myyty muistoesineiksi faneille, eivätkä he suostuneet luopumaan osistaan edes suurista rahasummista. Nykyään Elvis-androidi heitti jatkuvaa comeback-keikkaa Japanissa. ^^ 91

Dow istuskeli rullatuolissaan postitoimiston lastenhuoneen (joka myös kääpiöille oli tarkoitettu) matalan pöydän ääressä ja liimaili sanomalehdestä leikkaamiaan kirjaimia paperille uhkauskirjeen muotoon. Jotkut sanomalehtien keräilijät olisivat nostaneet tällaisesta sanomalehden jälleenmyyntiarvon tärvelemisestä hirveän hälyn, jos olisivat sattuneet näkemään. Muutama vuosikymmen sitten sanomalehdet melkein kuolivat sukupuuttoon nettilehtien, hypertekstikirjojen ja sähköpostilaitosten takia, mutta tulivat uudelleen muotiin, kun eräs nuorimies perusti kustantamon ja alkoi julkaisemaan 'Kunnon Wanhanajan Sanomalehteä' (mikäänhän ei koskaan katoa kokonaan, koska aina löytyy argeologeja kaivamaan kadonneet asiat takaisin esille). Hänen kustantamonsa saavuttaman suosion takia sille ilmestyi hetkessä kymmeniä kilpailijoita. Jotkut vastaalkajakeräilijät maksoivat vanhoista, aidoista sanomalehdistä omaisuuksia ja protestoivat ankarasti kirjastojen mikrofilmejä vastaan, jotka heidän mielestään alensivat sanomalehtien arvokkuutta. Niillä rikkailla (kuten Michael D. Blackillä), joilla oli varaa teleportaatiosiirtimiin, ei tarvinnut välittää postilaitoksista juuri ollenkaan. Tässäkin postissa oli telesiirrin, mutta koska käyttömaksut olivat tähtitieteellisen suunnattomia, sitä käytettiin vain hätätapauksissa. “Tarvitsetko beetä?” Kysyi toinen pikkutytöistä, jotka avustivat häntä kirjaimien leikkaamisessa. “Ehkä pian.” Dow sanoi ja jatkoi liimaamista. “Entä äffää?” Toinen tyttö kysyi näyttäen isoa E-kirjainta, jonka oli leikannut hieman huolimattomasti. “Ehkä pian.” Dow sanoi taas ja liimaili vain. “Moi!” Joku sanoi. Dow käänsi uhkauskirjeen nopeasti tekstipuoli alaspäin, sillä se oli aikuisen naisen ääni. Katsoessaan lastenhuoneen ovelle hän näki mustaihoisen naisen, joka tuli häntä kohti varmoin askelin kuin tuntisi hänet. Naisen asustus oli outo sekoitus mustaa nahkaa ja moniväristä kangasmekkoa sen päällä. Sellaisia asusteita näki yleensä vain muotinäytöksissä, joissa esiteltyjä asuja ei kukaan tosissaan pitänyt, ainakaan julkisesti. 92

“Päivää.” Dow sanoi yrittäen arvata, kuinka vanha nainen oli. Omituinen sekoitus kaksikymppisyyttä ja nelikymppisyyttä. Käynyt ehkä pari kertaa nuorennusleikkauksessa, hän arvasi. “Tässä sitä ollaan!” Nainen sanoi. “Eeh... olen hieman hidasälyinen vammainen, mutta kuka sinä olet?” “Yindi, etkö muista? Sanoit minulle edellisessä elämässä, että tavataan seuraavassa elämässä!” Yhtäkkiä Dowlle tuli sellainen tunne, että kaikki maailman ihmiset olivat olemassa vain siksi, että voisivat yllättää hänet. “Sanoinko sinullekin niin?” Hän kysyi ja hänen päässään alkoi pyöriä ajatuksia siitä, että hän oli lentokoneen törmäyksessä siirtynyt toiseen ulottuvuuteen tai johonkin kummalliseen vaihtoehtotodellisuuteen. Ihan kuin jossakin huonossa scifi-leffassa, hän ajatteli kuin jossakin huonossa scifi-leffassa. “Minullekin?” Yindiksi itseään sanova nainen kysyi. “Yksi poika tuolla moikkasi minua samalla tavalla. Onko tämä joku piilokamerajuttu, vai mikä?” Dow katseli hätäisesti ympärilleen kameraa etsien. Ehkä naisella oli se käsilaukussaan. “Ei, ei ole.” Nainen naurahti. “Se nyt oli vain sellainen tervehdys. Mukavan luova aloituslause, kun yrittää iskeä jotakuta. Tiedäthän, samanlainen kuin se, että mies soittaa jollekin naiselle ja sanoo, että 'hei rakas, ei olla tavattu koskaan, missä tavataan eka kerran?' ja vastapuoli tulee heti uteliaaksi, koska se on niin kiinnostavan kuuloinen aloituslause. Ensivaikutelmahan on aina tärkein.” “Ahaa.” Dow alkoi käsittämään. Tutustumistapakulttuuri oli saanut uusia vivahteita hänen ollessaan tajuttomana. “Sinä siis yrität iskeä minut?” “Kyllä.” Nainen sanoi olematta vähääkään hämillään. “Minulla on sellainen tapa, että ihastun aina hieman vammaisiin ihmisiin. Sinä olet minun stereotyyppiäni.” Kirjaimia leikkaavat pikkutytöt kuiskailivat toisilleen ja kikattivat. “Vai että halvaantuneet ja kädettömät kiihottaa?” Dow totesi. Pervous menee aina vain pimeämmäksi. Kohta se tahtoo laittaa minulle vaipan ja ruoskia hieman, hän ajatteli. “Niin. Onko meillä mahdollisuuksia?” Nainen kysyi suoraan. 93

“Enpä kehuisi niitä hyviksi.” Dow sanoi. “Ehkä myöhemmin.” Nainen sanoi, vilautti hymyn ja käveli takaisin postitoimiston puolelle. Dow yritti alkaa jatkamaan uhkauskirjeen tekoa, mutta liima oli tarttunut hänen housuihinsa. Tytöt kikattivat yhä. :) “Poliisi sai tänä aamuna kiinni kaksi miestä, joita epäillään seksikauppoihin kohdistuneesta rikosaallosta. Syytetyt eivät ole vielä tunnustaneet tekoaan, vaikka heidän kotoaan löytyi laatikoittain pimeille markkinoille menossa olevia videoita, muovileluja, alusvaatteita, ehkäisyvälineitä ja seksiandroideja. Poliisin seksuaalirikoksiin erikoistuneen ryhmän johtaja, ylikomisario Rodney Hillman, saitte miehet kiinni niin sanotusti itse teosta.” “Kyllä. Kun ryhmämme syöksyi sisään ovista ja ikkunoista, niin sisällä miehillä oli täysi tohina käynnissä näiden seksiandroidien kanssa. Oli sekin näky! Saatiin hurjaa materiaalia Poliisin Elämää -sarjaan, muistakaa katsoa huomenna!” “Saitteko jonkin kuuman vihjeen paikasta?” “Kyllä, miesten naapurissa asuva mummo soitti meille ja kertoi, että hänen naapurissaan harrastetaan perverssiä toimintaa. Hän oli nähnyt seinään poraamastaan reiästä, että huoneisto on täynnä kiihottavaa aineistoa.” “Mitä näille kaikille varastetuille tavaroille nyt tapahtuu?” “Ryhmämme takavarikoi ne tarkempia tutkimuksia varten.” “Entä miehet?” “Heidät myös.” “Kiitos, täällä Jonas, ja takaisin studioon! Ole hyvä, Ronny!” “Kiitos, Jonas, ja viimeisten tietojen mukaan nämä kyseiset miehet kuuluvat Kristillisen Puhtauden uskonlahkoon. Meillä on nyt suora puhelinyhteys lahkon johtajaan, Meredith Zilmeriin. Onko teillä mitään tekemistä näiden miesten kanssa?” “Ei, meillä ei ole mitään tekemistä näiden miesten kanssa.” “Kiitos, Meredith Zilmer, ja nyt muihin aiheisiin. Thaimaassa aliravitut 94

lapsityöläiset liimaavat pienin sormin silmiä barbinukeille riveihin järjestetyissä pulpeteissa ja valvoja kiertää rivien väleissä tarkastamassa etteivät lapset käytä liikaa liimaa. Palkaksi kahdeksantoistatuntisesta raatamisesta he saavat multaisia pikkukolikoita, joilla he voivat ostaa itselleen paistetun rotan syötäväksi ja joita heidän pitäisi kerätä vuoden päivät, ennenkuin pystyisivät ostamaan itselleen nuken, jollaisia valmis... ei, hetkinen, joku älypää on nyt vaihtanut paperit!” :) Yhtä kaikki, samaan aikaan Ranskassa, Englannissa (tätä pientä, idyllistä

englantilaiskylää oli heitetty pahalla nimellä): “No, missä se ruumis on?” Ylipoliisipäällikkö Parroll kysyi viisihenkiseltä murharyhmältä, joka näytti joukolta koulupoikia rehtorin kuulustelussa sen jälkeen, kun ovat ajaneet opettajansa hulluuden partaalle naputtelemalla kuulakärkikyniään pulpetinkanteen koko kaksituntisen aineenkirjoitustunnin ajan. “Se...” Yksi aloitti. “Mitä?” Parroll kysyi tuijottaen miestä kuin hänen silmänsä olisivat olleet latautuvia laseraseita. “Se oli niin pahan näköinen, ettei kukaan voinut mennä hakemaan sitä pois sieltä.” Toinen jatkoi ensimmäisen lausetta. “Me...” Ensimmäinen taas ehti aloittaa. “Me jätettiin se sinne.” Toinen jatkoi nopeasti. Parroll pyörähti tuolissaan ympäri, tarttui pöydänkulmaan ja nousi seisomaan. “Idiootit! Aivokääpiöt!” Hän haukkui murharyhmää. “Olisitte hakeneet sen vaikka silmät kiinni ja tulpat nenässä!” “Mutta se hajukin siellä oli ihan kauhea!” Ensimmäinen sanoi. “Wung oksensikin.” Toinen sanoi. “Enpäs!” Ryhmän Japanilainen vahvistus kielsi. “Yökkäsin vain, mutta se ei ole sama kuin oksennus.” “Ja teidän pitäisi olla murharyhmä!” Parroll istahti tuoliinsa. “Katsokaa itse näitä valokuvia, jotka kuvaaja otti ruumiista.” Yksi ryhmästä 95

laittoi valokuvan pöydälle nurinpäin. Kun Parroll käänsi kuvan ja katsoi sitä, murharyhmä katsoi muualle. Parroll nielaisi kuivasti, hyperventiloi hieman ja laittoi kuvan takaisin pöydälle nurin päin. “Ymmärrän.” Hän sanoi järkyttyneesti ja hieroi naamaansa vapisevalla kädellään. “Miten se... valokuvaaja kesti?” “Hän on androidi.” Yksi sanoi ja laittoi kuvan takaisin taskuunsa. “Hän voisi, tuota, käydä peittelemässä ruumiin ja... kaiken sen... siitä ympäriltä... ja sitten ehkä voisitte hakea sen.” “Hyvä on.” Ryhmän jäsenet sanoivat vastentahtoisesti ja lähtivät hakemaan ruumista. Parroll otti pullon ja lasin laatikostaan ja kaatoi itselleen paukun. Sitten hän muisti erään tärkeän jutun ja kiiruhti äkkiä toimistonsa ovelle. “Kuka ilmoittaa omaisille?!” Hän huusi murharyhmän perään. Konstaapeli Wung poliisin murharyhmästä seisoi keskiluokkaisen perheen asuintalon edessä ja mietti, miten ilmoittaisi talon asukkaille, että heidän tyttärensä on murhattu niin raa'alla tavalla, ettei ruumista pystynyt katsomaan oksentamatta. Hänellä oli aina huono tuuri. Hän veti lyhyimmän hammastikun, kun he olivat arponeet murharyhmän kanssa siitä, kuka ilmoittaa uhrin omaisille. Ehkä hän voisi vain avata oven, huutaa “Tyttärenne on kuollut!”, heittää tuhkauurnan sisään ja juosta äkkiä karkuun. Ruumis oli tuhkattu saman tien, koska patologia oli alkanut heikottamaan ruumiinavauksessa niin, että hän oli ottanut lopputilin. Yhtäkkiä talon ovi avautui ja ulos astui jykevän näköinen mies, jonka asusteet viestittivät, että hän oli menossa pubiin kaljalle. Wung kohensi ryhtiään ja ajatteli hoitaa homman nyt tai ei koskaan. “Sick McSpencer?” Wung kysyi näyttäen poliisimerkkiään. Mies pysähtyi. “Olen. Oletteko löytäneet tyttäreni?” Wung yskäisi ja selventeli hetken kurkkuaan. Miten helvetissä hän sen selittäisi? “Tuota... mennäänkö sisälle?” Hän kysyi nenäänsä hieroen. 96

“Hänelle on sattunut jotain, eikö olekin?” Sick kysyi Wungin ohjatessa hänet takaisin taloon. Uhrin äiti tuli keittiöstä eteiseen ja kätteli hermostuneena ja peloissaan Wungia. “Löysitte tyttäremme?” Hän kysyi. “Krhm, löysimme kyllä, vaikkakin hieman huonommassa kunnossa.” Wung sanoi yrittäen olla mahdollisimman ammattimainen. “Mitä tarkoitatte?” Sick kysyi. “Löysimme, tuota, hänen ruumiinsa... Tässä.” Konstaapeli otti minikokoisen tuhkauurnan povitaskustaan ja ojensi sen Rickille. “Hänet oli pakko polttaa, koska ruumis oli niin pahoin... ette olisi halunneet nähdä häntä siinä kunnossa, uskokaa minua -” “Ei!” Vanhemmat tukeutuivat toisiaan vasten, etteivät olisi kaatuneet surun murtamina lattialle. Wunginkin kasvolihakset alkoivat nykiä ja hän meni polvilleen. “Hei, älkää itkekö, minäkin alan...!” Konstaapeli niiskutti ja haeskeli taskustaan paperia pyyhkiäkseen silmiään. “Me etsimme yötä päivää ja saamme sitten palkaksi vain itkua ja murhetta!” Konstaapeli valitti pala kurkussa ja pyyhki naamaansa hihaan, kun ei löytänytkään paperia. “Älkäähän nyt.” Sick lohdutteli silmät punaisina konstaapelia taputtelemalla tämän olkapäätä. “Olemme hyvin kiitollisia teille, että saimme sentään hänen ruumiinsa takaisin.” “Oletteko?” Konstaapeli kysyi ja hymy tuli esiin kyynelien alta. “Olemme erittäin kiitollisia.” Äiti sanoi ojentaen nenäliinaansa. “Olisimme olleet paljon surullisempia, jos olisimme joutuneet elämään epätietoisuudessa.” “Kiitos... tämä merkitsee minulle hyvin paljon...” Konstaapeli niisti nenänsä. “Menkäähän nyt takaisin töihin. Siellä on varmaan paljon muitakin ruumiita löytämättä.” Sick sanoi taputellen edelleen konstaapelin olkapäätä, auttoi hänet pystyyn ja ohjasi ulko-ovelle. “Hyvästi.” Konstaapeli heilutti surullisena kättään ja käveli ulos huomatakseen, että vastapäinen talo oli mystisesti hävinnyt. Hän päätti puhua siitä terapeutilleen. :) 97

Dow laittoi valmiin uhkauskirjeen kirjekuoreen, katsoi Michael D. Blackin osoitteen tietokoneelta, liimasi postimerkkitarran paikalleen ja antoi kirjeen virkailijalle, jotta posti hoitaisi kirjeen perille. Häntä avustaneet tytöt vilkuttivat hänelle, mutta hän ei vilkuttanut takaisin, vaan ajoi ulos postitoimistosta, mutta vain pysähtyäkseen sen ulkopuolelle. Hän väänsi tuolin ohjaussauvaa eteen ja taakse ja sivuille, mutta tuoli ei liikahtanut mihinkään. Virta oli loppu, eikä hän tiennyt, miten rullatuoli ladataan uudelleen. Ainoa vaihtoehto oli alkaa harjoittelemaan pyörien pyörittämistä käsillään. Hetken harjoiteltuaan hän huomasi, etteivät nykyisten sähkörullatuolien pyörät juuri pyöri käsien avulla ja alkoi hakkaamaan tuolin käsinojia äkillisessä raivonpuuskassa. “Tarvitsetko työntöapua?” Yindi kysyi ilmestyen yllättäen hänen viereensä. “Riippuu, mihin aiot minut työntää.” Dow murahti äkäisesti. “Mennään minun asuntooni. Tämähän toimii akulla, eikö? Voit ladata sen luonani.” Dow myöntyi, koska se näytti ainoalta vaihtoehdolta päästä liikkeelle. Nainen oli ehkä hieman päästään sekaisin, mutta kuulosti vaarattomalta. Hän lataisi vain akun ja häipyisi heti tilaisuuden tullen. “Olisit voinut laittaa kirjeesi menemään ihan ilmaiseksikin.” Yindi sanoi ja alkoi työntämään rullatuolia vaivalloisesti eteenpäin. “Olisit laittanut vastaanottajan nimen lähettäjän nimen paikalle ja vice versa ja tiputtanut johonkin postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Posti olisi silloin palauttanut kirjeen sille, jolle aioit lähettää sen.” “Vai niin.” Dow sanoi. Hyvä hyvä, pistetään lähettäjän nimi uhkauskirjeeseen, että poliisi tietää etsiä oikeaa henkilöä. :) Yindi asui kerrostalossa, jonka huoneistot olivat isoja, mutta vuokrat eivät niinkään. Alue, jolle kerrostalo oli rakennettu, oli jonkinlainen limbo kaupungin ja esikaupunkialueen välillä. Kun katsoi toiseen suuntaan, näki kaupungin kaaosmaisen 98

vilskeen ja toisessa suunnassa perheenisä leikkasi ruohoa matalan lauta-aidan takana. He menivät hissillä toiseen kerrokseen. Talo oli hiljainen ja haisi ummehtuneelle. Tunnelma oli kuin vanhainkodissa, Dow ajatteli. Yindin asunnon ovi avautui avaimella. Olohuoneen seinät olivat täynnä kuvia ja artikkeleita Michael D. Blackistä. Naisen täytyi todellakin olla hullu. Television päällä oli pöytäliina peittämässä kuvaruutua. Samassa kun nainen työnsi rullatuolin olohuoneen pöydän eteen, Dow huomasi, ettei enää muistanut naisen nimeä. “Mikä sinun nimesi olikaan?” Dow kysyi täyttääkseen tiedottomuutensa. Nainen meni suoraan keittiöön valmistamaan jääteetä. “Yindi Black. Kaikki kuitenkin kutsuvat minua Indieksi, koska kuuntelen ainoastaan sellaisia coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa mitään. Heti kun ne oppivat soittamaan, niin minä lopetan niiden kuuntelun, koska silloin niistä ei saa enää mitään uutta irti. Entä itse?” “Minä kuuntelen hyvin vähän musiikkia.” Dow sanoi. “Tarkoitin nimeäsi.” “Ai. Dow Winslow.” “Kiva nimi.” Yhtäkkiä HETKINEN-ruutu pyörähti käyntiin Down päässä. “Pelkästään coverbändejä, jotka eivät osaa soittaa?” Aivot latasivat kysymystä. “Miksi sulla on Michael D. Blackin kuvia joka puolella, jos et kuuntele muuta kuin soittotaidottomia coverbändejä?” “Minä rakastan Michaelia. Hän on veljeni.” Veli? Nainen oli tosiaan sekaisin. Sanoi sukunimekseenkin Black. No, se oli kyllä aika yleinen sukunimi. Valitse yleinen sukunimi artistin nimeksi ja kaikki, jolla on sama sukunimi alkavat pitää artistista. Vanha julkisuuskikka. “Eikö sinua harmita yhtään se, että veljesi on valkoihoinen, kun itse olet musta?” Dow kysyi huvittuneena. “Se johtuu geenivirheestä, todella harvinaisesta sellaisesta. Kolmen suhde kymmeneen miljardiin, että mustat vanhemmat saavat valkoisen lapsen. Sama suhde, että valkoiset vanhemmat saavat mustan lapsen.” 99

“Tuota en ole tiennytkään.” Dow sanoi. Hullu, mutta osaa perustella hulluutensa uskottavalla tavalla. Ei sillä, että hän olisi uskonut väitettä todeksi. “Michael oli muutenkin omituinen tyyppi, ihonvärinsä lisäksi.” Indie alkoi yhtäkkiä kertomaan kolistellessaan jääteekuppeja. “Hän oli supertähti jo pienestä pitäen. Käytti outoja, kimaltavia vaatteita ja imi heroiinia kahdeksanvuotiaasta. Lauloi ajan listahittejä joulujuhlissa ja mainosti itseään maailman parhaana vokalistina paikallisteeveessä. Sitten joku kykyjenetsijä löysi Michaelin ja antoi hänelle hyvän neuvon: ’Jos julkisuutta haluat, painu sekaantumaan kissanpentuihin.’ Niin Michael sitten teki, ja sen jälkeen koko perheellä on mennyt hyvin, ainakin raha-asioiden kannalta.” “Ai. Siksikö asut tällaisessa murjussa?” Dow kysyi yrittäen saada Indietä kiinni jutuistaan. Hän oli kai patologinen valehtelija. “Minä elän ihan mukavasti täällä yksinäni. Elelen enimmäkseen tekemällä nettisivujen mainoksia ja harrastan osa-aikaista työssäkäyntiä yhdessä onnittelukortteja valmistavassa yrityksessä. Yhtä onnea ja hyvää syntymäpäivää koko ajan! Pari tuntia joka sunnuntai liukuhihnatyössä siellä robottien keskellä rentouttaa kummasti. En tarvitse Michaelin rahoja, vaikka hän niitä koko ajan lähettelee. Lahjoittelen niitä köyhille. Olen monta kertaa sanonut, että haluan tulla toimeen omillani, mutta eihän Michael ymmärrä moista. Veljet osaavat olla vähän tyhmiä.” “Ahaa.” Dow sanoi, päätti olla kyselemättä jutusta enempää ja alkoi etsiä pistorasiaa. Mitenkähän akku ladataan? Entä jos siihen tarvitaan jokin erikoinen laturi ja sitä pitäisi lähteä hakemaan sairaalasta asti? “Montako palaa sokeria?” Indie kysyi. “Ei sokeria, juon jääteeni ihan sellaisenaan.” Dow sanoi. Indie kantoi tarjottimen pöytään, vetäisi pöytäliinan pois television päältä ja käänsi ääntä isommalle. Televisiossa meni lottoarvonta. “Täysosumia on löytynyt viisitoista kappaletta! Onneksi olkoon kaikille voittajille! Nauttikaa nyt rahoistanne, kun vielä voitte. Minä vain aina onnittelen täällä kaikkia, enkä itse koskaan voita mitään. Helvetti, että alkaa joskus ärsyttämään -” Mainos, josta ei käynyt selväksi, mitä siinä mainostettiin, alkoi pyöriä katkeran lottotytön valituksen päälle. 100

Nyt sitten lottokin sekosi, Dow ajatteli. Indie hymähti ja vaihtoi kanavalle, jolta näkyi pelkkää hypnoottista testikuvaa. “Tuntuuko sinusta, että jotain suurta on tekeillä nykyään?” Dow kysyi Indieltä pitääkseen keskustelua yllä. “Uutistenlukijat tulee hulluiksi ja muutenkin kaikki on jotenkin hirveän sekavaa?” “Olen pistänyt merkille jotain sellaista samansuuntaista.” Indie sanoi ja istahti lattialle sekoitellen sokeripaloja omassa jääteessään. “Ihan kuin mediat olisivat tulleet evoluutionsa päähän.” “Mitä?” Dow kysyi. Hänellä oli aina ollut jonkinlaisia hahmotusvaikeuksia kuulemiensa asioiden kanssa. Kuulohermot eivät aina toimineet samalla taajuudella lähetetyn viestin kanssa. “Että kaikki on jo saaneet tarpeekseen kaikesta. Televisio-ohjelmat ovat siirtyneet jo uuden sukupolven solumuistiin. Isovanhempien isovanhempien näkemät piirrossarjat on koodattu nykynuorison geeniperimään ja ihmisen persoona muodostuu ensimmäisten elinvuosien aikana nähdyistä televisio-ohjelmista. Luin artikkelin jostakin.” “Vai niin.” Dow sanoi jälkikäsitellen kuuloelimiensä lähettämää informaatiota aivoissaan. “Kenelle lähetit kirjeen?” Indie kysyi ja joi sokerikyllästetyn jääteensä yhdellä kulauksella. “Vakuutusyhtiölle.” Dow sanoi nopeasti. “Ne paskiaiset ei suostu korvaamaan minulle uusia jalkoja ja kättä.” “Miten menetit ne?” Indie kysyi jatkaen suoraa linjaansa. “Lento-onnettomuudessa. Voisitko tuota pistää akun lataukseen nyt? Minulla on hieman kiire.” Dow osoitti rullatuolin moottoria. “Ai, tosiaan!” Indie sanoi ja kumartui katsomaan rullatuolia. Dow toivoi, että istuimen alla oleva ase olisi tarpeeksi piilossa. “Hmm. Tähän sopii ihan tavallinen muuntaja. Missähän se olikaan...” Indie nousi ja katseli ympärilleen. Dow kokeili nopeasti, oliko ase tosiaan paikallaan vai tipahtanut johonkin. Siellähän se oli, turvallisesti kolossaan. Kun Indie käveli huoneesta toiseen muuntajaa etsien, Dow rauhoittui ja lueskeli 101

seinällä roikkuvia Michael D. Blackin haastatteluja. Hän sai selville, että Michaelin mieliruoka oli kanahampurilaispizza ja hän piti pakokaasun tuoksusta. Myös se pisti silmään, että vanhin haastatteluista oli tehty neljäkymmentä vuotta sitten. Nuorennusleikkaukset, solukehonrakennus, esteettinen aivokirurgia ja meikkikirurgia olivat niin yleisiä rikkaiden keskuudessa, ettei mikään ihme. Michaelilla oli ikää jo varmaan yli seitsemänkymmenen, ja Indiekin oli jotain viisikymmentä, vaikka kumpikin alle kolmikymppisiltä näyttivät. Vaikka kuinka itseänsä nuorensi, niin oikean iän näki aina olemuksesta, käytöksestä ja ruumiinjäsenten sarjanumeroista. Vaikka pystyihän niitäkin väärentämään. “Hei, haluaisitko lähteä syömään?” Indie kysyi selvitellen löytämänsä muuntajan johtoa. “Mihin?” Dow kysyi kiinnostuen ajatuksesta syödä jotain. Mitäänsanomaton sairaalapuuro, joka teki maullaan kunniaa kliseiselle sairaalaruoan käsitteelle, oli saanut hänen makuhermonsa näivettymään melkein hyödyttömiksi ja olisi jo korkea aika saada niihin lisää eloa. “Mennään yhteen Italialaiseen paikkaan keskustassa.” Indie ehdotti tavalla, josta kävi selväksi, ettei muita ehdotuksia otettu huomioon. :) Superpallo oli nykyään maailman suorituin urheilulaji. Kumpikaan jalkapallo, jääkiekko, golf, baseball, koripallo, nyrkkeily eikä gladiaattorikisakaan olleet enää yhtä suosittuja (ne oli jopa lopetettu kokonaan muutamiksi vuosiksi katsojien ja pelaajien puutteessa, mutta tulivathan ne totta kai uudelleen muotiin vähän ajan päästä, kuten asioilla oli aina tapana). Superpallo oli kohonnut parhaaksi siksi, että kaikkien näiden lajien parhaat puolet yhdistyvät ja se oli paljon hauskempaa sekä pelaajille että katsojille että mainostajille. Urheilulajien evoluutio oli polkenut pitkään paikallaan, mutta kehitystä ei voi jarruttaa, minkä eräät urheilukomiteat saivat aikoinaan oppia kantapään kautta, kun olympiakisojen perinteisiin juoksu-, hyppy-, heitto-, ym. lajeihin ilmoittautui vain 102

muutama kilpailija ja yleisö koostui pelkistä nostalgiannälkäisistä vanhuksista. Nuoremmat sukupolvet olivat siirtyneet hauskempiin ja monipuolisempiin lajeihin, joissa oli muutakin jännitystä kuin se, kuinka nopeasti jaksetaan juosta ympyrää kuten taktisiin sotaurheilupeleihin, hävittäjäralleihin, riippuliitorullaluisteluvuorikiipeily-triathloniin, sekä tietysti superpalloon. Superpallo oli yksinkertainen (mikä oli erityisen tärkeää, kun urheilusta oli kyse) ja viihdyttävä laji, jossa pelattiin sekä joukkue- että yksittäispelejä ja ainoa varuste, jonka pelaaja tarvitsi, oli superpallo. Pelin säännöt olivat lyhykäisyydessään nämä: Laitetaan kaksi joukkuetta satunnaisiin paikkoihin pelialueelle, jonka koko voi vaihdella muutamasta sadasta neliömetristä muutamaan kilometriin. Ammattilaisliigassa pelialueet ovat yleensä isoja ostoskeskuksia. Joukkueet piilottavat omat maalinsa eli superpallokorinsa jonnekin ostoskeskukseen ja kun se on tehty, pelaajille annetaan viralliset superpallot, jotka heidän pitää pudottaa vastustajan maalin, kun ovat sen löytäneet. Vastustajia saa taklata, vangita tai huijata ja ostoskeskuksen kaikkia tavaroita saa käyttää hyödyksi. Erityisen suosittuja ovat luonnollisesti urheiluosaston välineet. Kun joukkue löytää vastustajan maalin ja pudottaa superpallon sisään, saa kyseinen joukkue pisteitä sen verran, minkä arvosta ostoskeskuksen tavaraa on hajonnut. Jokaisen maalin jälkeen maalit piilotetaan uudelleen eri paikkoihin. Sponsorit pitivät superpallosta hyvin paljon, minkä vaikutus oli (luonnollisesti) suoraan verrannollinen pelin suosioon. Ostoskeskuksen tavarat, jotka hajosivat pelin aikana, luokiteltiin ja hinnoiteltiin aina pisteenlaskun aikaan. Se oli hyvää mainosta. Media Cityn Jemit, monivuotinen superpallon mestarijoukkue, harjoitteli ankarasti joka viikonloppu käytäviä superpallopelejä varten Media Cityn suljetussa ydinvoimalassa (paavin siunaukset eivät näemmä olleet paljon painaneet), sillä ylikansallinen ydinvoimayhtiö oli heidän pääsponsorinsa. “Hylätyssä ydinsiilossa on hyvä hioa taktiikoita” Kuului sponsorin mainoslause. Tänään Mainosmestari oli käymässä siilossa ja piti ankaraa puhetta Jemien joukkueelle, joka pelaisi pian arkkivihollistaan FC Gadseria vastaan kauden finaaliottelussa. 103

“Järjestäkää joku onnettomuus tai sensaatiopaljastus jostakin pelaajasta ennen finaaliottelua! Katsojaluvut ovat pysyneet jo liian kauan samalla tasolla!” Mainosmestari jyrisi sekalaisessa rivissä seisoville pelaajille ja valmentajille. “Tätä menoa finaalit eivät tuotakaan arvioitua kolmensadan prosentin mainostulovoittoa!” “Mainosmestari! Puhelu!” Tuottaja huusi limusiinista, joka oli parkkeerattu keskelle hallia. “Hoitakaa asia!” Mainosmestari sanoi joukkueelle ankarasti ja käveli limusiinille. Tuottaja ojensi puhelimen hänelle ja jatkoi uuden Media City Journalin lukemista ruudulta. “Mainosmestari.” “Michael täällä! Joku yrittää tappaa minut! Minulle tuli uhkauskirje!” “Kuka Michaeleista? E. Black? Jaa D. Black... Mutta sinähän saat tappouhkauksia koko ajan kriitikoilta ja entisiltä faneilta, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä?” “Tämä on ihan tosissaan! Se tappaa minut varmasti!” “Mistä tiedät?” “Se lähetti ihan aidon, käsinliimatun uhkausviestin!” “Ihan aito kirje? Paperilla? Sittenhän se voi ehkä ollakin tosissaan. Mutta onhan vartiokaartisi siellä, he kyllä suojelevat sinua. Tehdään niin, että menet nyt lepäilemään vuoristomajallesi, etkä ajattele koko asiaa. Jätät homman minun hoitooni. Sopiiko?” “Hyvä on...” “Hei, katso!” Tuottaja sanoi Mainosmestarille ja osoitti superpallojoukkuetta. “Jemit hakkaavat päävalmentajaansa!” Mainosmestari vilkaisi hakkausta. “Valmentajan hakkaaminen on vanha mainoskikka. Ei noilla superpallon pelaajilla ole paljon mielikuvitusta.” Hän sanoi pettyneenä. “Ehkä siitä voi kehitellä jotain uutta.” Tuottaja sanoi. “Valmentaja on vaikka tullut hulluksi ja jotain ja jotain.” “Antaa nyt olla koko superpallon!” Mainosmestari sanoi ja vetäisi oven kiinni. “Erg! Lähdetään siihen Italialaiseen syömään!” Hän karjaisi kuskille ja kääntyi takaisin Tuottajan puoleen. “Lähetän pari mafian tappajaa jäljittämään sitä Michaelin uhkailijaa. 104

Sille oli nyt lähetetty ihan aito kirje. Paperilla.” “Ohhoh!” Henkäisi tuottaja. Limusiini ajoi ulos ydinvoimalasta ja jännitys tiivistyi sietämättömäksi, kun mafian tunteettomimmat tappajat saivat käskyn etsiä ja tuhota uhkauskirjeen lähettäjän, jonka nimi oli... :) Eräs tietokoneohjelmoija keksi kerran hienon ohjelman: Ohjelman, joka poisti kaikki tyhmät ohjelmat tietokoneen muistista. Ohjelmalla pystyi erottamaan tyhmyyden älykkyydestä ja roskan laadusta. Kriitikot olisivat varmasti arvostaneet sitä, jos siitä olisi tullut jotain. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään, koska ohjelma poisti aina ensimmäisenä tekonaan itse itsensä. :) Italialaisravintola oli aivan keskuspuiston vieressä, jossa oli meneillään reservaatistaan häädettyjen hippi-intiaanien mielenosoituslakko ja suuri robottikapina. Puiston porteilla vartioivat poliisit olivat erittäin kyllästyneitä tiedotusvälineisiin, jotka yrittivät itsepintaisesti päästä sisään ja tiedotusvälineet olivat kyllästyneitä siihen, etteivät poliisit päästäneet heitä sisään. Tämä molemminpuolinen kyllästyminen ei näkynyt mitenkään hyvin päällepäin (kaikilla oli niin harkittu imago), mutta ilmapiiristä ja yleisestä tunnelmasta puiston alueella sen huomasi, jos tiesi mitä katsoa. Indie astui italialaisravintolan metallinpaljastimen läpi ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta ja moikkasi portieeria, joka oli ilmeisesti hyväkin tuttu. Useimmissa keskustan ravintoloissa oli metallinpaljastimet, koska mafia suosi ravintoloita verilöylyn kohteina, ruoka ja kuolema sopivat heidän mielestään yhteen. Kun Dow rullasi paljastimen läpi, se alkoi piippaamaan. “Teillä on metallia, sir.” Portieeri huomautti kohteliaasti. “Totta kai.” Dow sanoi ja koputti rullatuoliaan. 105

“Anteeksi, sir. Ymmärrän.” Heidän laskeutuessaan viihtyisään, moderniin, punaisella sisustettuun ja keinokynttilöillä valaistuun ruokasaliin, jossa oli ravintolan kokoon nähden hyvin vähän asiakkaita, joku huusi Indien nimeä ravintolan perältä. Indie siristi silmiään ja sitten hymy levisi hänen kasvoilleen nostaen kasvojenkohotuksella huolellisesti peitetyt rypyt hetkeksi esiin. “Von Kurosaki!” Indie huudahti ilostuneena ja veti Down mukaansa. “Tule, haluan sinun tapaavan hänet. Hän on minun ja Michaelin yksityinen vaatesuunnittelija.” Silmin nähden itämaista syntyperää omaava Von Kurosaki oli pieni mies. Hän oli kuin suoraan television ruokaohjelmasta, jossa kiinalainen kokki selitti sushin olemusta, paitsi että Von Kurosaki oli suunnilleen yhtä nöyrä kuin lottovoiton saanut huumekeisari, joka teki vapaa-aikanaan mallinhommia. “Indie-rakas! Näytät melkein yhtä upealta kuin minä!” Von Kurosaki kehui itseään ja sormeili hienostelevasti timanttista korvakoruaan, joka oli hänen vaatteidensa (ja ehkä myös ihonsa) sisään kudotun henkilökohtaisen tietoverkkonsa pääteohjain. Se piti huolta siitä, että verenkierto, sydän, maksa ym. osat hänen kehossaan toimivat moitteetta ja avusti myös tutustumisessa toisiin ihmisiin, koska pelkkä hipaisu toisen ihmisen ihoon riitti siirtämään valtavat määrät perimätietoa kyseisen ihmisen tilasta, jonka perusteella tietokone laski ihmisen varallisuusasteen, luotettavuusprosentin, odotettavissa olevan eliniän, MIE-pisteet ym. tärkeitä seikkoja, joita tarvittiin raa’assa bisnesmaailmassa. “Kuka on raajarikkoinen ystäväsi?” Von Kurosaki kysyi. “Dow Winslow, Von Kurosaki.” Indie esitteli ja istahti punaisella sametilla verhoillulle tuolille. Dow työnsi yhden tuolin pois edestä ja parkkeerasi rullatuolinsa sen tilalle. “Von Kurosaki on erikoinen nimi.” Dow sanoi. “Kyllä, erikoinen nimi erikoiselle ihmiselle!” Von Kurosaki ylpeili. “Kuten minulle! Nimeni ei ole etu- eikä sukunimi, vaan koko nimeni itsessään! Se tarkoittaa eräällä nykykiinan murteella Voittajaa. Nomen est omen, eikö totta? Se oli retorinen kysymys, ei tarvitse vastata. Inhoan retorisia kysymyksiä enemmän vain niitä, jotka vastaavat niihin. Voit kutsua minua Hiroksiksikin, mutta omalla vastuulla! Indie106

kultaseni! Jos mietit, mitä aiot tilata, niin älä! Jätä se minun huolekseni! Tämänpäiväinen kala on todella superihanaa, ja uskokaa: Se todella on!” Von Kurosaki intoili ja tilasi kolme kala-annosta ennen kuin kumpikaan ehti kieltäytyä. Ravintolan katonrajassa roikkuvat televisiojulisteet oksensivat ruokailukanavalta kuukauden pika-TV-ateriapakettimainoksia. Pika-TV-ateriapaketit oli suunniteltu varta vasten henkilöille, jotka halusivat nauttia monipuolisia ja ravitsevia ruokia ilman, että heidän tarvitsi poistua viihdekeskuksensa ääreltä. Oksentavat toisen suuhun, Dow ajatteli. Sitä ne tekevät televisiossa. Kaikki pureskellaan valmiiksi kuin linnunpoikasille niin, ettei katsojan tarvitse muuta kuin niellä. No, ehkä on parempi, että niille, jotka eivät vielä osaa itse pureskella, pureskellaan kaikki valmiiksi... Kai se on ihan sama, miten ravintonsa saa... “Pitäkää sitten lautasistanne kiinni. Tuo tarjoilija on sellainen, että se kerää astiat pois heti kun silmä välttää.” Von Kurosakin osoittamassa suunnassa ei ollut tarjoilijoita lähimaillakaan. Kun Dow käänsi katseensa takaisin, Kurosaki-san oli heittänyt huiviinsa hänen aperitiivinsa. “Oletko suunnitellut uusia kuteita?” Indie kysyi laskien menun kädestään à la carte. “Voi, tottakai! Upeita luomuksia, jotka menevät kaupaksi kuin maastopuvut armeijalle! Heidän täytyy järjestää ainakin viisi muoti-näytöstä peräkkäin, että saavat kaikki luomukseni esiteltyä! Ai niin, viini! Teidän täytyy maistaa talon viiniä. Se on maukasta kuin suklaakaviaari!” Alkuruon tuonut tarjoilija ei hillinnyt itserakkaan vaatesuunnittelijan kehumista ollenkaan. “Aa, alkuruoka! Voila! Olkaa hyvä! Carpe diem!” Von Kurosaki ojensi salaattilautaset Indien ja Down eteen. “Näyttää maukkaalta kuin Mona Lisa!” “Kuule, missä sinun seuralaisesi on?” Indie kysyi levitellen salaattikastiketta ympäri lautasta saaden ruoan näyttämään enemmän salaattikeitolta kuin alkusalaatilta. Dow, joka vain vilkuili ympärilleen yrittäen olla kiinnostumatta mistään, kiinnostui yhtäkkiä toisesta rullatuolista, joka kaahasi moottori vinkuen heitä kohti ravintolan ulko-oven suunnalta. Rullatuolia ohjaava noin nelikymppinen, vaalea nainen 107

näytti olevan ammattilaistasoa rullatuolin ohjaamisessa. Hän väisteli tuoleja kuin taisteluhelikopterirallin kilpapilotti katselijoita. “Minun seuralaiseni? Kas kun mainitsit! Tuollahan hän tulee, mikä sisääntulo!” Von Kurosaki huomasi naisen, nousi tuoliltaan ja meni vastaan. “Ystäväiseni, saanko esitellä: Clare Janebe, Maurill Dogarrin taidegallerian kaunis johtajatar! Clare, tässä ovat mielenkiintoiset ystäväni Indie Black ja Dow Winslow!” Von Kurosaki esitteli. Nainen nyökkäili ystävällisesti ja hymyillen, mutta näki selvästi, ettei hän ollut iloinen. Kirurginen, Kaikkia Miellyttävät Kasvot -leikkausoperaatio, johon kuului osanaan jatkuva hymyily, oli joko epäonnistunut tai sitten nainen ei lainkaan välittänyt siitä, millaisen vaikutelman itsestään antoi ja jättänyt käymättä leikkauksessa (se antoi välinpitämättömän, kylmän ja eksoottisen vaikutelman). Naisen päänahassa oli useita lävistyksiä, joissa roikkui kultakoruja. “Hauska tavata, Clare.” Indie sanoi ja räpsäytti sitten merkitsevästi silmiään Von Kurosakille kuin heillä olisi menossa jokin salainen sotilaallinen operaatio. Dowsta alkoi tuntumaan siltä kuin häntä huijattaisiin jotenkin. “Mitä tämä tarkoittaa? Oletteko kumpikin vammaisihailijoita?” Hän kysyi Indieltä kuiskaten, kun Von Kurosaki siirteli tuoleja pois naisen rullatuolin edestä ja pyyteli anteeksi sitä, että he olivat jo aloittaneet jo ruokailun, koska ei ollut varmaa, tuleeko nainen paikalle. “Selitän aterian jälkeen.” Indie kuiskasi ja jatkoi salaattinsa hämmentämistä. Hyvä on, Dow mietti ja päätti antaa jutun jatkua omalla painollaan. Jos tässä olisi kysymys jostain huumekaupan peiteoperaatiosta, jossa hänet lavastettaisiin salakuljettajaksi ja hänen rullatuolinsa pakista löytyisi kilokaupalla heroiinia, niin hän vain vetäisisi aseen esiin ja ampuisi kaikkia niin vitusti. Huh, Dow mietti uudelleen, koska hänellä oli tapana miettiä sitä mitä mietti. Vainoharhaisia ajatuksia tänään. Hän kokeili vaivihkaa, oliko ase vielä paikallaan ja se oli. Tappava ase käden ulottuvilla rauhoitti kummasti, siinä olivat mainokset oikeassa. Ateria sujui rauhallisesti ja rattoisasti Von Kurosakin pitäessä egoshowtaan yllä. Clare yritti monta kertaa aloittaa kriittistä taidekeskustelua, mutta se näytti aina 108

aloituksen jälkeen siirtyvän takaisin siihen, mitä Von Kurosaki tekee tai teki. Dow ja Indie osallistuivat keskusteluun silloin tällöin, mutta lähinnä he vain kuuntelivat ja nauttivat lasagnesta. “Katso ketkä tulivat.” Indie kuiskasi Von Kurosakille, kun he nauttivat jälkiruokaa, maustejäätelöannosta. Dow vilkaisi taakseen ja näki kaksi hienosti, mutta rennon trendikkäästi pukeutunutta miestä, jotka vaatteista päätellen olivat joko suuria yhtiöpomoja tai mafian juoksupoikia. Ehkä he olivat molempia. Heidän jäljessään kulki niin suuri mies, että hänet olisi voinut jakaa kolmeen osaan ja saada kolmoisvoitto kehonrakennuksen ja painonnoston mestaruuskisoissa. Miesten henkivartija. “Oho.” Von Kurosaki sanoi, mikä oli odottamattoman lyhyt kommentti häneltä. “Älä tuijota.” Indie tönäisi Dowta olkapäähän. “Tiedätkö, keitä he ovat?” “Enpä voi sanoa tuntevani.” Dow kääntyi takaisin pöytään päin. “Mainosmestari ja Tuottaja!” Von Kurosaki kuiskasi, mutta näytti siltä kuin olisi huutanut keuhkojensa täydeltä. “Tämän maanosan mahtavimmat miehet! Todelliset johtajat! He omistavat kaikki mediat, alamaailman ja jopa presidentin! Kaiken! He voivat tappaa sinut pelkällä sormien napsautuksella!” “Ai, sellaisia miehiä.” Dow sanoi kiinnostuneena ja vilkaisi heitä uudelleen. Kolme tarjoilijaa seisoi heidän pöytänsä ympärillä esittelemässä menua. “Haluatko menettää pääsi?” Indie tönäisi Dowta uudelleen. “Eipä tässä enää hirveästi muuta menetettävää olekaan.” Dow sanoi ja ryysti sulaneen maustejäätelön kupistaan. Hänen mielessään käväisi ajatus maailman todellisten johtajien tappamisesta. Clare vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. “Minun täytyy lähteä. Sanoin autonkuljettajalleni että hakee minut yhdeksältä ja nyt on jo kymmenen yli.” Clare sanoi Von Kurosakille ja käänsi rullatuolinsa virran päälle. Moottori vinkui oudosti. Siinä oli kai jotain vikaa. “Oli hauska tavata, Dow ja Indie. Tulkaa toki käymään galleriassani joskus.” Hän jätti kaksi käyntikorttia pöydälle. “Minä saatan sinut ovelle.” Von Kurosaki sanoi suutaan liinaan pyyhkien. Hänen bravadonsa oli kadonnut kuin taikaiskusta miesten tultua. 109

“Lähdemmekö mekin?” Indie kysyi Dowlta. Dow katsoi uteliaana mahtimiehiä ja toivoi, että olisi kuullut mistä nämä keskustelivat, sillä pöytään oli ilmestynyt kaksi vakavan näköistä miestä lisää kuin tyhjästä. Heillä näytti olevan jotain todella tärkeää keskusteltavaa. “Lähdetään vain.” Hän sanoi ja käynnisti oman rullatuolinsa. “Oli taas kiva nähdä.” Indie hyvästeli Von Kurosakin, joka jäi maksamaan laskua. Dow pisti merkille, että muutkin ravintolan asiakkaat olivat yhtäkkiä lähdössä. Tarjoilijatkin olisivat varmasti häipyneet, jos olisivat olleet tarpeeksi itsetietoisia olentoja. “Omistavatko nuo tosiaan koko maan?” Dow kysyi Indieltä, kun he tulivat kadulle. Ilta näytti valoisalta, kuten kaikki katulamppujen ja mainosvalojen valaisemat illat ja yöt Media Cityssä. Ravintolan raikkaiden tuulettimien jälkeen kaupungin jatkuva kuumuus alkoi tuntua taas ahdistavalta. “En tiedä. Niin kuitenkin sanotaan, enkä aio vaarantaa itseäni menemällä kysymään heiltä. Michael tuntee Mainosmestarin, mutta minä en tiedä hänestä mitään, enkä haluakaan tietää.” Indie sanoi ja katseli puiston portille päin, missä poliisit seisoivat herkeämättä toimittajien tiellä. Hippi-intiaanit olivat sytyttäneet nuotioita puistolammen rannalle ja tanssivat hurjasti niiden ympärillä hakaten nahkarumpuja ja akustisia kitaroita. Se ei ollut mitenkään uusi näky, sillä yksi alakaupungin jäsenklubi oli järjestänyt puistossa monia samankaltaisia yön yli kestäviä tapahtumia. “Mistä tässä rullatuolijutussa on kysymys? Sanoit, että selität myöhemmin.” Indie etsi tupakan käsilaukustaan ja sytytti sen. Dow ei ollut edes huomannut aikaisemmin, että Indie kantoi käsilaukkua, koska sitä ei erottanut vaatteista; moderni suojautumiskeino laukkuvarkaita vastaan. “Nykyään yli puolella maailman ihmisistä on sydämentahdistin, tiesitkö sitä?” Indie kysyi pyöritellen sätkää sormissaan. Dow ravisti päätään. “Sinullakin saattaa olla sellainen, mutta et tiedä sitä. Monille lapsille laitetaan se jo sairaalassa, että sydän saataisiin toimimaan oikein, eikä useimmille edes kerrota siitä. 110

Ne ovat niin pieniä ja huomaamattomia, että niistä on ihan turha mainita. Liikalihavuus on myös suuri ongelma, eikä pelkästään se, että on hirveä tynnyri, vaan myös se, että aina vain useampi ihminen on niin sanottu laiha läski, joilla on pelkkää rasvakudosta luiden päällä. Lisäksi kolme neljäsosaa ihmisistä joutuu käyttämään joka päivä reseptilääkkeitä sokeritaudin, masennuksen, ummetuksen, liikepahoinvoinnin tai jonkin muun takia. Erilaiset mielisairaudetkin lisääntyvät koko ajan... nämä ovat kuitenkin pientä, jos arvio siitä, että muutaman vuoden päästä jokaisella ihmisellä maailmassa on jokin tekojäsen tai tekosisäelin, toteutuu. Romaniaankin viedään koko ajan robottijalkoja kaikille niille onnettomille, jotka on menneet polkaisemaan miinaa. Nykyään täysin terve ihminen on todella harvinainen näky. Tulevaisuus kuuluu vammaisille, voisi sanoa.” “Miten “ “Sinulla kävi tuuri, kun vammauduit tänä aikana. Vammaisuus on nyt kovassa kurssissa.” “Miten kohtaamisemme sitten liittyy asiaan?” Dow kysyi pyöritellen äskeistä informaatiotulvaa päässään. “Siten, että kaikesta tästä huolimatta suurin osa vaatteista suunnitellaan terveille ja kokonaisille ihmisille, ja kaikki erikoismuotikin suunnataan yleensä ylipainoisille. Eipä ole näkynyt yhtään rullatuolipotilasta tai kyborgijäsenistä mallia muotinäytöksessä, ei.” “Minä ihan muistelen, että olisin nähnyt jossakin.” “Ei. Kaikki vaatemallit tehdään tavallisille ihmisille, joita suurin osa ei enää ole. Me Von Kurosakin kanssa edustamme uutta ajattelua, ja sinä ja Clare voisitte olla uuden mallistomme esittelijöitä. Näin jo siellä postitoimistossa, että sinussa on ainesta malliksi.” “Minä jo luulin että aiot pyytää kättäni.” “Bisneksessä ei ole tilaa hellyydelle.” “Mutta sinusta minussa on ainesta?” “Imartelu on valuutta, jolle turhamaisuutemme luo markkinat.” Dow naurahti löysälle aforismille ja haukotteli raukeasti naurahduksen jatkoksi. Ajatus siitä, että hän ajelisi rullatuolillaan muotivaatteet päällä tuhansien hullujen 111

diabetespotilaiden edessä, sai hänet tuntemaan olonsa epätodelliseksi. Koko päiväkin oli ollut epätodellinen. Helvetti, maailma oli muuttunut hänen koomakuukautensa aikana niin epätodelliseksi, että olisi luullut laskeutuneensa toiselle planeetalle. Ehkä hän todellisuudessa makasi yhä koomassa ja kuvitteli vain kaiken. Hän oli lukenut kerran kirjan (Media Cityn rantavahtina ehti lueskella paljon), jonka päähenkilö liukui todellisuudesta toiseen, eikä tajunnut koko juttua, koska oli niin huumeissa. Mutta hän ei ollut huumeissa, ja huomaisi takuulla ja varmasti, jos todellisuus muuttuisi yhtäkkiä vääränlaiseksi. Tai ehkä... ehkä hän makasi sairaalassa ja sairaalatädit pumppasivat häneen huumeita koko ajan, että hän pysyisi onnellisesti unitodellisuudessaan, eikä alkaisi riehumaan menetettyään kaikki raajansa yhtä lukuun ottamatta. Olihan hänellä sentään yksi käsi vielä tallella. Saakeli, ei sitä arvaakaan, mitä kaikkea yhdellä kädellä voi tehdä. “Väsyttääkö?” Indie kysyi. “Joo.” Dow sanoi miettien, oliko vahingossa lukenut niin paljon huumehouruissa kirjoitettua kirjallisuutta, että oli sekoittanut niillä päänsä yhtä varmasti kuin olisi itse ottanut kirjoissa kuvailtuja aineita. Ja ehkä isoäitien huumekokeilut näkyvät vasta lastenlapsissa. Ehkä television taustasäteily vaikuttaa geeniperimään vasta sukupolvien päästä... Ei, hän oli ajautumassa nyt liian hämärille raiteille. “Voit tulla mun luokse nukkumaan, jos sulla ei ole muuta paikkaa.” Päivän paras ehdotus. :) Eräs asia, joka usein unohdettiin kun puhuttiin sairauksista oli se, että sairaudet olivat itseasiassa pelkkiä evoluutiosta johtuvia kasvukipuja. Esimerkiksi noin sata vuotta sitten oli olemassa sairaus, jota kutsuttiin nimellä kalansuomutauti, iktyoosi. Se oli siitä harvinainen, että ihmisillä joilla se oli, alkoi kasvaa kiihtyvällä vauhdilla suomuja ihon päälle ja lääkärit tekivät kaikkensa lopettaakseen suomujen kasvun. Ei tiedetty, että kysymys olikin 112 luonnon kokeilusta uusien lajien

synnyttämiseksi. Nykyään se kuitenkin tiedettiin ja ihmisten ohella maailmassa asui nykyään myös kalaihmisiä; suomupeitteisiä humanoideja, joilla oli keuhkojen tilalla kidukset. Piruparat. Juuri kun ne olivat valmiita siirtymään vedenalaisen maailman valtiaiksi, meret alkoivat kiehua eikä siitä tullutkaan mitään. Niinpä kalaihmiset asuivat nykyään tekoaltaissa ja uimahalleissa ja rahoittivat olemassaolonsa sirkusnäytöksillä. :) Media City Journalin yleiskriitikko Bentley Salsagringo (jonka kriittisiä mielipiteitä kaikesta ei voinut kukaan kiistää, koska hänen laatutajunsa oli harvinaisen geenimutaation ansiosta pettämättömän täydellinen), erotettiin työstään, kun päätoimittaja sai kuulla, että viikoittain ilmestyvän Michael D. Blackin fanikirjan toimittajat olivat arvostelleet Bentleyn vuosien kuluessa kirjoittamien Michaelarvostelujen sanamäärät ja saaneet selville, että niiden yhteenlaskettu sanamäärä oli liian pieni suhteutettuna Michael D. Blackin levyjen huonouteen. Hän ei siis ollut yksinkertaisesti jaksanut haukkua Michaelia tarpeeksi. “Jeesuskaan ei olisi paljon mitään, elleivät arvoisat toimittajakollegani Matteus, Markus, Luukas, Johannes ja Madonna olisi kirjoittaneet siitä niin mairittelevia arvosteluja!” Yritti Bentley puolustautua päätoimittajalle. “Sori, Bentley. Meillä on uusi tyyppi tilallesi.” “Vai niin?” Bentley sanoi happamasti. “Kukahan? Olisitko sinä, sinähän olet aina halunnut sanoa painavan sanasi kaikesta?” “Itseasiassa... kyllä.” “Saamme siis tästä lähtien nähdä tällaisia arvosteluja: 'Tämä on paskaa, koska siinä ei ole räjähdyksiä; tämän ohjaaja on mun kaveri, joten filmi on loistava'.” “Itseasiassa... kyllä.” Bentley tietysti kosti erottamisensa tekemällä monien viikkojen ajan monikymmensivuisia kritiikkejä Media City Journaleista verkkoon. Hän teki tieteellisiä käyriä urheilutoimittajien aivottomuudesta; pilkkasi taloustietojen kerääjiä; haukkui 113

lehden huonoa taittoa; osoitti matemaattisten laskukaavojen avulla, kuinka typerästi lehden ulkomaanuutisten potentiaalinen sensaatioarvo jätettiin hyödyntämättä; totesi kulttuuriosaston (yhteistyössä erään tiedemiesystävänsä kanssa) niin älyllisesti köyhäksi, että se suorastaan esti niiden nuorien luovuutta, jotka lukivat osastoa säännöllisesti ja viimeisteli sitten koko homman paljastamalla päätoimittajan menneisyydestä eräitä vähemmän imartelevia seikkoja mm. sen, että vielä tavallisena toimittajana ollessaan hän oli tarjonnut julkaistavaksi nipun saippuasarjojen jaksoarvosteluja (mikä oli todella typerää). Loppujen lopuksi Bentley otettiin terroristi-iskukriitikoksi FBI:hin, Media City Journal lakkasi ilmestymästä joka päivä (siirtyen ilmestymään kerran viikossa) ja kaikki päättyi hyvin. Paitsi että eräs tuntematon artisti, josta Bentley oli tehnyt kaikkien aikojen ensimmäisen arvostelunsa vuosikausia sitten, haastoi hänet vanhoilla päivillään oikeuteen kunnianloukkauksesta (ihan vain unohdettua nimeään esille saadakseen), koska Bentley oli antanut hänelle aikoinaan vain kolme tähteä viidestäsadasta. Artisti voitti jutun vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, koska tuomari päätti kerrankin unohtaa lain ja oikeuden ja arpoa jutun voittajan satasivuisella nopalla. :) “Uusimpien tietojen mukaan Intian alkuasukkaiden eli intiaanien väestönkasvu on ylittänyt tutkijoiden mielestä reilusti sallitut rajat. Maan väestöongelman arvellaan pahenevan siinä määrin, että syntyvyyttä täytyy alkaa säännöstelemään ankarasti. Muutamat väestötutkijat ovat jo esittäneet malleja, joiden mukaan vanhimpia ja sairaimpia alkuasukkaita voisi alkaa eliminoimaan säännöllisesti, mutta nykyinen paavi Selen IV vastustaa jyrkästi tällaista menettelyä. Hänen mukaansa se on vastoin hyviä tapoja ja moraalia. Tämän lausunnon paavin itsensä sanomana näette hetken kuluttua, mutta sitä ennen mainoksia ai niin, seuraavia mainoksia ei suositella alle yhdeksänkuukautisille. Eikä tietenkään sille koulukunnalle, jonka nimeä en nyt muista, mutta tiedättehän te sen, U know, joka ei katso arvosteluja, takakansitekstejä tai trailereita ollenkaan, etteivät saisi mitään ennakkokäsityksiä ennen ensi-iltaa...” 114

:) Michael D. Blackin ääni puhui puhelimessa. “Indie! Missä olet ollut? Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko illan!” “Olin syömässä siinä kivassa italialaisessa paikassa keskustassa uuden ystäväni kanssa.” Indie vastasi vaatteita riisuessaan. “Etkö pidä kännykkää mukanasi?” “En. Pidän sitä kotona. Se häiritsee ruokarauhaa.” “Sinun pitää tulla heti huvilalleni turvaan, minulle tuli tänään hirveä uhkauskirje! Se meinaa tappaa minut! Minua pelottaa aivan sairaasti!” “Eikö sinulla ole tarpeeksi henkivartijoita?” “On, on, mutta olen huolissani sinusta! Se saattaa yrittää iskeä sinuunkin! Ja muihinkin sukulaisiin! Olen kutsunut kaikki tänne!” “Hyvä on. Tulemme huomenna käymään.” “Otatko sen ystäväsikin mukaan?” “En minä tännekään voi jättää. Se nukkuu tuossa sohvallani.” “Tulkaa sitten nopeasti! Heti aamulla!” “Joo. Hyvää yötä, Michael.”

115

Ensimmäinen päivä Yksi ylimääräinen johto. Jo suuret muinaiset kreikkalaiset olisivat olleet ylpeitä, kun keskikokoinen koillismaalainen kylä nimeltä Taivalkoski päätti julistautua vuoden 2003 kunniaksi Taivalkoski City -nimiseksi itsenäiseksi kaupunkivaltioksi. Julistautumisen piti kyllä alun perin tapahtua vuoden 2000 kunniaksi, mutta päätös viivästyi kolmella vuodella, kun ehdotus sinä aikana hylättiin, otettiin uudelleen käsittelyyn, hävitettiin, löydettiin, uudelleennimettiin, käsiteltiin väärässä järjestyksessä, balsamoitiin ja monistettiin kaikille asianosaisille, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Suomi ei ottanut päätökseen kantaa, joten tuo pieni kylä, joka tunnettiin mm. kohukirjailija Julle Ankanpään (pseudonyymi) kotikylänä (kotikylänä todellakin, sillä kylästä ei löytynyt töitä sen enempää kuin huvituksiakaan, löytyi vain kotitaloja) ja kylänä, jonka nuoriso huvitteli ajamalla ympäri keskustaa yksivaihteisilla polkupyörillä Batman-puvut yllään ja huutamalla ohikulkijoille “I’m Superman!”. Kylänä, josta paikalliset sanoivat: “Ihan mukava paikka asua, mutta ei tänne lomalle tulisi” ja “Ainoa mikä täältä puuttuu on sellainen Lovecraft-tyylinen salaperäinen kartano kylänlaidalta, jonne turisteja voisi käskeä olemaan menemättä.” Muualla maailmassa Taivalkoski City tunnettiin puhtaasta juomavedestään, koskemattomista aarniometsistään (joista osaa myös kirotuiksi väitettiin) ja lukuisista kylähulluistaan, joista julistautumisen jälkeen tuli virallisia kaupunkihulluja. He perustivat yhdistyksen nimeltä Viralliset Kaupunkihullut eli VeTy (akronyymit eivät olleet hullujen vahvin ala) ja yhdistys teki yhteisen marjastusretken Viroon, mutta pontikkapullot piilotettiin liian huonosti ja sakkojen jälkeen kenelläkään jäsenellä ei ollut enää varaa maksaa yhdistyksen jäsenmaksuja, joten toiminta lakkasi. Kaupunki perusti myös oman TV-kanavan tyhjilleen jääneen kaupungintalon tiloihin, koska valtuusto oli aiemmin päättänyt yksimielisesti kokoontua kreikkalaisten esimerkkiä matkien Taivalvaaran päälle päättämään asioista. 116

Siellä nimittäin oli hotelli. Dokumentti alkaa kesken lauseen. “Oudot Tyypit, hyvät katsojat! Tänään meillä on vieraana Topi! Topi lentää matalalla kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla ja vilkuttaa ihmisille! Hei Topi!” “Hei hei.” Topi astuu kuvaan lentäjänlakki päässä. “Moi Topi. Topi, oletteko te hullu?” “Meitä on jo melkoinen joukko.” “Mitä tarkoitatte?” “Karkkipaperimadot, niitä tämä maa tarvitsee. Minullakin on tarroja jalkapohjissa, katsokaapas. Ne eivät näy sukkien alta.” “Tuota, voisitteko kertoa katsojille, miksi lennätte kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla? Eikö se ole aika vaarallista? Voi tulla äkkiseltään reikä ja -” “Minä vilkutan kaikille.” “Mi -?” “Lennän pilvenpiirtäjien välistä ja vilkutan kaikille.” “Niin, mutta mi -?” “Tutuille terveisiä! Moi moi!” “Voisitteko kertoa -” “En.” Topi menee pois kuvasta, mutta tulee vielä takaisin nauramaan kameralle: “Hehehehee!” Toimittaja tuijottaa väkinäisesti kameraan ja pyörittää päätään. Maanantai-aamu. Kello 5.54. Taivalkoski City Cable TV:n (TCC:n) tuotantojärjestelijä Topi saapuu työpaikalleen taksilla kammottavassa krapulassa, kompuroi ulos autosta ja pudottelee tavaroitaan. Hänen salkkunsa aukeaa ja kaikki paperit leviävät maahan. Tästä vähääkään stressaantumatta Topi kävelee rakennuksen ulko-ovelle, joka on jostain syystä lukossa. Hän etsii epätoivoisesti avaimiaan, mutta ei löydä niitä. Yhtäkkiä hän kuitenkin kokee flashbackin avaimistaan taksin takapenkillä ja yrittää juosta pihasta poistuvaa 117

autoa kiinni. Se ehtii kuitenkin suorittaa poistumisensa. Topi kävelee hiuksiaan haroen takaisin, katsoo kelloaan ja alkaa potkia ulkoovea siinä toivossa, että joku huomaisi tulla avaamaan. Lukossa on kyltti, jossa lukee: EPÄKUNNOSSA TCC:n studio ykkösessä Aamuporu-ohjelman juontajat istuvat lavastesohvalla ja meikkaaja levittää puuteria heidän kasvoihinsa. “Löytyykö sinistä puuteria?” Toinen juontaja, Joonas nimeltään, kysyy odottamatta meikkaajalta. “Sinistä puuteria? Miten niin?” Meikkaaja kysyy ihmeissään. “Jaa niin ei löydy? No valkoista sitten.” Tv-ohjaaja ilmestyy vimmoissaan paikalle ja räjähtää. “Missä tuotantojärjestelijä on? Täällä on kaikki kaapelit ihan sekaisin ja lähetys menee ulos viiden minuutin päästä!” “Ei ole näkynyt.” Meikkaaja kohauttaa harteitaan ohjaajaan suuntaan vilkaisematta. “Voi pahuus!” Ohjaaja ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa hakkaamaan näppäimiä etusormellaan. Ulko-oven kanssa kamppailevan tuotantojärjestelijän kännykkä soi. “Yes!” Topi huomaa tilaisuutensa tulleen, etsii kännykkänsä toppatakkinsa povitaskusta ja vastaa siihen, mutta huomaa harmikseen, että akku on loppunut. Hän raivostuu, hakkaa hetken aikaa kännykkää otsaansa, laittaa sen sitten takaisin povitaskuun ja alkaa jälleen potkia ovea. Ohjaaja yrittää soittaa uudelleen, mutta kun yhteyttä järjestelijään ei löydy, hän sammuttaa kännykän. “Ei saatana vastaa, missähän se taas on?” Hän kiroilee itsekseen ja katselee studiossa olevaa sekamelskaa, jonka selvittäminen kuuluisi järjestelijän työtehtäviin. 118

Yhtäkkiä hän huomaa toisen kännykkää kantavan miehen, joka seisoskelee kulisseissa testaamassa soittoääniä. Aamuporun ensimmäinen vieras, hän muistaa äkkiä. “Hei, Eskohan sun nimi oli?” Ohjaaja huutaa kännykkämiehelle, joka kääntää päätään kuullessaan nimeään huudettavan. “Mitä?” “Esko, siivoa tuo johtokasa.” Ohjaaja osoittaa takanaan lattialla olevaa valtavaa kasaa johtoja ja kaapeleita. Esko vilkaisee johtoja ohjaajan olan yli ja kysyy paikallista murretta vääntäen: “Paljo maksat?” “Paljo maksat...” Ohjaaja katselee vimmoissaan kattoon. “En maksa vittu mitään!” “Siivoa sitte itte, Gitte.” Esko sanoo ja jatkaa soittoäänien testailua. “Saatanan saatana...” Ohjaaja alkaa itse kerimään johtoja lattialta. Ohjaajan keriessä ylimääräisiä johtoja rullalle Aamuporun juontajat keskustelevat. “Ketä meillä on nyt vieraina, mä en kato ehtinyt katsoa tuossa kahvitauolla...” Toinen juontaja Jarmo vilkaisee kollegansa Joonaksen papereita ja kaataa vahingossa pöydällä olevan vesilasin hänen päälleen. Joonas tietysti kauhistuu. “Kato nyt! Housut on märät!” “Kauheeta, sori kauheesti!” Jarmo pyytelee anteeksi. “Nyt pitää käydä vaihtamassa housut! Puvustaja!” Joonas huutaa. “Mitä?” Puvustajan ääni kuuluu jostakin kaukaa. “Tartten uudet housut!” Joonas riisuu märät housunsa ja lähtee etsimään puvustajaa niitä sormissaan roikottaen. Sillä aikaa Jorma lukee Joonaksen aihelistaa ja saa siitä aiheen huutaa ohjaajaa paikalle. “Hei, kuule Jamppe! Tules käymään vähän täällä.” “Mitä nyt?” Ohjaaja tulee paikalle johtokasaa sylissään kannatellen. “Onko tämä joku vitsi? Jotain kännykkää ja mitä ihmettä tämä arvostelunurkka sitten on?” “Meillä on taas ihan uus formaatti koko kanavalle, johtokunnan päätös. Etkö sä 119

saanut muistiota?” “En mä mitään muistiota ole saanut.” “Meillä on nyt yleisöläheisempi imago, kokonaan uusi ilme. Kaikki on ihmisläheisempää ja sympaattisempaa, kaikki on niin kuin kavereita tiiätsä...” Ohjaajan johtokasa alkaa yhtäkkiä purkautua auki ja kun hän ei onnistu pitämään sitä koossa, hän iskee sen lattiaan. “Perkele kun sen Topin piti myöhästyä just tänään, kun koko kanavasisältö pistettiin uusiksi, voi saatana!” “Tällä käsikselläkö sitten mennään eteenpäin?” Jarmo vielä varmistaa. “Joo joo, kyllä se siitä menee, seuraat vain paperista samperi!” Ohjaaja kompastuu johtoihinsa. Järjestelijä Topi kävelee sillaikaa TCC:n rakennuksen sivustalle ja tiirailee neljännen kerroksen ikkunoita, missä kaikki toimistot sijaitsevat. Yksi ikkunoista on sattumalta avoinna. Hän ottaa maasta sopivan kokoisen kiven ja heittää sen avointa ikkunaa kohti. Ikävä kyllä TCC:n uutisankkuri Lauri sattuu juuri polttamaan sätkää toimistonsa ikkunalla, kun hän yhtäkkiä saa kivestä päähänsä ja menettää tajuntansa. Topi odottelee alhaalla vastausta kivenheittoonsa, mutta huomaa sitten yllätyksekseen toisen avoimen ikkunan sekä paloportaat, jotka ovat aivan sen vieressä. Hän juoksee portaille ja lähtee kiipeämään ylöspäin. Ohjaamossa lähettäjä kääntää monitoria, jonka yläpuolella olevassa lapussa lukee: TÄMÄ MENEE ULOS “Okei, viisi sekuntia lähetykseen.” Ohjaaja sanoo mikrofoniin. Studio yksi. 120

Juontaja-Joonas saapuu paikalle uusissa raitahousuissa. “Mitkä vitun pelleverkkarit nuo on?” Toinen juontaja Jarmo kysyy. “Ei löytynyt muuta!” Joonas selittää. Kameramies sytyttää punaisen taskulampun (kameran punainen valo on rikki) ja Aamuporun pirteä alkumusiikki kantautuu ulos studiosta. Juontajat ottavat iloisen ilmeen ja aloittavat ohjelmansa. “Tervetuloa taas kaikki aamuvirkut katsojamme Taivalkoski Cityn Kaapelitelevision ja Aamuporun pariin! Tänään tutustumme Eskon uuteen kännykkään ja Ernon videokokoelmaan. Sitten vierailemme Matiaksen kotona ja hänen koiransa esittää meille temppuja. Mutta ensin aamun uutissähkeitä! Ole hyvä, Lauri!” Kuvaan ilmestyy tietokoneensa ääreen nukahtanut uutisankkuri. Ohjaaja karjuu mikrofoniin. “Käykää nyt joku herättämässä se! Missä se toinen uutisankkuri on?” Toinen uutisankkuri Lauri makaa pyörtyneenä toimistonsa lattialla. Kuva kääntyy takaisin Aamuporu-juontajiin. “Ahaa, no siinä tapauksessa siirrymmekin arvostelynurkkaan! Tänään meillä on paljon uusia lehtiä ja levyjä ja elokuvia arvostelussa -” “Eipäs olekaan!” Joonas puuttuu Jarmon puheeseen. “Meillä on tänään vanhoja elokuvia ja vanhoja lehtiä vanhoilta hyviltä ajoilta! (lue muistio, Jarmo!), kuten tämä vuodelta 1989 oleva Tieteen Kuvalehti. Tämä oli hyvä (huono) hyvä.” Yhtäkkiä meteorologi ilmestyy kuvaan kuin tyhjästä. “Mä voisin arvostella kanssa jotain, niinkuin tämän yhden länkkäriklassikon, jonka näin telkkarista viime kesänä... kunhan muistan miten se juoni siinä menikään...” Meikkaaja katselee ympärilleen ja kun järjestelijää ei näy, hän käy nopeasti itse vetämässä säämiehen pois kuvasta. “Kröhöm!” Jarmo sanoo katsojille leveästi virnistäen. “Mutta nyt päivän mietelause! Sen esittää...” Toinen kamera kuvaa valitettavasti tyhjää seinää. 121

“Jännitys tiivistyy...” Joonas sanoo kameralle nyökkäillen. Poliisi suvaitsee lopulta kävellä kuvaan. “Poliisi!” Jarmo esittelee. “Hei. Päivän mietelause...” Poliisi vilkaisee paperiaan epävarmasti. “Parempi katsoa katua kuin kaatua. Kiitos.” Jarmo ja Joonas nyökyttelevät hyväksyvästi. “Kiitos poliisille! Seuraavaksi tuleekin aivan uusi osuus, nimittäin Tavaraa ja Erkki!” Tavaraa-ohjelmaosuuden toimittaja Erkki seisoo kotitalonsa pihalla Taivalkoski Cityn pahamaineisimmalla esikaupunkialueella. “Huomenta minunkin puolestani, hyvät katsojat! Nimeni on Erkki ja tämä on aivan uusi ohjelmaosuus, nimeltään ytimekkäästi Tavaraa. Ja mistä tässä on kyse?” Erkki siirtyy seisomaan sinisen mersunsa viereen. “Tässä on tällainen auto ja tällainen talo ja tuollainen peräkärry. Nämä on kyllä todella tavaraa, vai mitä sanotte? Hei mies siellä!” “Mitä?” Satunnainen ohikulkija ihmettelee, kun häntä huudetaan. “Oletteko te nähneet ennen tällaista tavaraa?” “En, en ole.” “No, tämä on sitten teidän onnenpäivänne! Tämä tässä nimittäin on auto!” Ohikulkija innostuu. “Oho! Onpa hieno tavara! Mitä nuo tuolla sisällä on?” “Ne on auton istuimet!” “Ohhoh! Ovatkin hienoa tavaraa! Pahus, olisipa minullakin tavaraa!” “Mitä jos jaetaan ne? Reilu peli, kummallekin viisi tavaraa! Viisi tavaraa mulle, viisi tavaraa sulle!” Yhtäkkiä kuva siirtyy takaisin studioon. Juontajat hätkähtävät, kun ensimmäinen vieras Esko istuu rauhallisesti toisella lavastesohvalla. “No niin, siinä meni Erkki ja Tavaraa! Nyt sitten suoraan Eskon uuteen kännykkään. Tervetuloa Esko!” Joonas juontaa. 122

“Kiitos.” Esko painelee edelleen soittoääninappuloita. “Näytäs vähän sitä.” Jarmo vetäisee kännykän Eskon kädestä. “Todella hieno uusi kännykkä, Esko!” Joonas kehuu. “Siinä joo... siinä on kaksi erilaista soitinääntä.” Esko sanoo ja nappaa kännykkänsä Jarmolta takaisin. “Toinen on Mozartin Turkish Rondo ja toinen on Turun Sinappi. En kyllä osaa päättää niistä kumman ottaisin.” “Hienoa, hienoa, mutta jotta katselijoille kävisi selväksi, mistä tässä itseasiassa on kysymys, niin nyt pistetäänkin tämä kännykkä oikein perusteelliseen testiin! Minulla on tässä oma kännykkä jo valmiina, että soitatko sillä omallasi tähän?” Joonas ottaa kännykkänsä esiin. “Okei, näytätkö numeroa...” Esko vilkaisee numeron ja näppäilee sen. “Noin.” Joonaksen kännykkä soittaa Aamuporun tunnarin (tietysti). “Se soi!” “Ja se soi.” Jarmo sanoo osoittaen kameraa sormellaan. “Mutta tämä on vasta alkua, Esko. Menepäs nyt tuonne käytävän puolelle niin testataan toimiiko se sinne asti.” Esko nousee sohvalta, kamppailee hetken villapaidassaan olevan mikin kanssa ja menee sitten käytävään. Kohta Joonaksen kännykkä soi uudelleen ja Joonas vastaa. “Joo, hyvin se soittaa sieltäkin asti, Esko!” Joonas sanoo puhelimeen. Esko avaa studion sivuoven raolleen kumartaakseen kameralle. “Mutta jotta asiaan saataisiin varmuus...” Jarmo ottaa autonavaimet taskustaan ja heittää ne Eskon jalkojen juureen. “Siinä, ota mun Volvo tuolta pihalta ja aja sillä vaikka jonnekin parin kilometrin päähän, niin katsotaan miten sitten käy. Tai aja saman tien vaikka Kuusamoon asti, niin testataan oikein kunnolla sen kännykän toiminta-alue!” “Okei, testataan.” Esko noukkii autonavaimet taskuunsa ja lähtee. “Sillälailla!” Joonas sanoo. “Katsotaan sitten noin tunnin päästä taas, miten kännykkä toimii. Tässä välissä jälleen uutiset!” Ulkona Topi siirtyy vaivalloisesti paloportailta ikkunalaudalle ja katsoo peloissaan neljä kerrosta alempana olevaan maahan. Hitaasti hän hivuttautuu eteenpäin kohti avointa 123

ikkunaa, mutta sattumalta kyseisessä toimistossa visailujuontaja Janne kampailee hiuksiaan peilin edessä. Välittömästi kun hän huomaa järjestelijän käden kurkottavan ikkunasta sisään, hän kirkaisee. “IIK!” Ja käy iskemässä ikkunaluukun kiinni. Ja juoksee paniikissa käytävään. Ja Topi horjahtaa tämän takia pahasti ja putoaa maahan. Sillä aikaa kiven päähänsä saaneelle uutisankkuri-Laurille laitetaan meikkiä mustelman päälle ja toinen uutistenlukija järjestelee molempien papereita. Yhtäkkiä kameramies sytyttää punaisen lampun ja Lauri hätistelee meikkaajan pois. Valmistautumattomien uutiset alkavat. “Hyvää ilsiis huomenta hyvät katsojat! Nyt Koillismaan uutisia, Northeastland’s News! Tuota hmm... siis... mitähän meillä olikaan seuraavaksi...?” Lauri vilkaisee papereita, jotka ovat vieläkin sekaisin. “Joo, siellä on sota. Yhdessä maassa. Siellä idässä... kyllähän te tiedätte sen maan, missä on öljynporaustorneja ja semmosia. Sitten kotimaasta. Hallitus on tehnyt selontekoa... jostakin. Ulkomaanuutisia! Se se! Se yhdysvaltain presidentti, tunnettehan te sen, se on käynyt valtiovierailulla mikä se oli, siellä niitä kenguruita on ja koaloja?” Kameramies kuiskaa nimen Laurille. “Australiassa, kiitti! Seuraavaksi päivän sää!” “Eikö mulla tartte sanoa mitään?” Toinen ankkuri hätääntyy. “Mä kerroin jo kaikki uutiset.” “Ai...” Toinen ankkuri rauhoittuu. Kameramies unohtuu kuvaamaan pöllöinä istuvia uutisankkureita. Ohjaamossa ohjaaja huutaa mikkiin. “Käännä sitä kameraa!” Kuvaaja näyttää peukaloa kameralle TÄMÄ MENEE ULOS-ruudussa ja kääntää kameran meteorologiin. “Moi vaan. Kotimaassa taitaa sataa koko päivän, kun on laitettu noin paljon 124

pisarankuvia. Ja sit euroopan säätä. Täällä... no, kai te tän tiedätte, siellä on sadetta kanssa.” Kuva vaihtuu varoittamatta. “Jaa, nyt siihen tulikin nuo... pakkasmerkkejä. Tuollaisia. Hetkinen, käyn laittamassa sen edellisen kuvan...” Säämies menee hetkeksi pois kuvasta ja edellinen kuva vaihtuu takaisin. “Juu, tuolla on lumisadetta, kun siellä on pakkastakin. Idässä päin on -” Ohjaaja hajoaa. “Aargh...” Meteorologi jatkaa. “Ja täällä sitten... Pilvipeite repeilee mainiosti. Kiitos.” Uutisankkurit katsovat toisiaan. Lauri ei osaa sanoa mitään, joten toinen ankkuri jatkaa. “Niin, loppukevennys! Pistäkää se loppukevennysfilmi pyörimään, niin minä selostan siihen päälle.” Ruudussa alkaa pyöriä looppina pätkä eläintarhan pesukarhuista. “Nää on jotain pesukarhuja... siinä ne hyppii... joo, sellasia söpöjä ne oli. Siinä kai se olikin. Näkemiin huomiseen!” “Näkemiin!” Lauri vilkuttaa. “Elä vilkuttele. Me ei vilkutella, me ollaan totisia uutisankkureita.” “Ei kun uusissa säännöissä vissiin luki, että meidän pitää naureskella rennosti.” Lauri muistuttaa. “Niinkö? Ai jaa, no, hehhehhehee! Semmoista nyt tällä kertaa!” Ohjaaja hakkaa päätään lähetyspöytään. “Aaargh...” Hän sanoo. Samaan aikaan TCC-rakennuksen sivupihalla visailujuontaja Janne saapuu

mietelausepoliisin kanssa järjestelijän luo, joka makaa mahallaan ruohikossa. 125

“Tämäkö se ikkunasta kurkkiva vakoilija on?” Poliisi kysyy. Janne nyökkää hieman epävarmasti kädet ristissä seisoen. Poliisi arvioi tilannetta ja potkii Topin hereille. Topi nostaa päätään ja visailujuontaja Janne yllättyy tunnistaessaan hänet. “Ai, Topi, sinähän se oletkin!” Janne menee auttamaan Topia pystyyn. “Äkkiä sisälle, siellä on hirveä tohina käynnissä!” “Tunnetteko hänet?” Poliisi kysyy. “Joo, ei tässä mitään, tuttu mies...” Tunnin kuluttua Aamuporu jatkaa Eskon kanssa. “Ja tervetuloa takaisin päivän ensimmäisistä uutisista! Meillä on jälleen Esko langan päässä. Esko, kuuluuko?” “Hyvin kuuluu.” “Ootsä nyt siellä Kuusamossa?” “Kohta ollaan perillä ja hyvin kuuluu!” “Hienoa, se todella toimii! Mutta kuule, kun nyt oot siellä, niin mitäs jos pelattaisiin taas vanhaa kunnon piilopeliä. Käykö sulle?” “Kai se käy...” Joonas myöntyy. “Niin, Esko, aja jonnekin piiloon sinne Kuusamoon, niin me tullaan kuvausryhmän kanssa etsimään huomenna! Joo, selvä! Niin, hyvät katsojat, Eero menee nyt piiloon Kuusamoon ja me menemme sitten huomenna kuvausryhmän tekemään ohjelman suorana Kuusamosta ja etsimään Eeroa! Ei muuta kuin näkemiin vain huomisaamuun!” Tunnusmusiikki alkaa soimaan lopun merkiksi. Visailujuontaja Janne auttaa Topin sisään studioon. Ohjaaja kiiruhtaa heidän peräänsä Aamuporun loppumusiikin soidessa vielä taustalla. Juontajat riisuvat räikeänvärisiä pikkutakkejaan ja vaihtavat takaisin omiin tuulipukuihinsa. “Missä sitä on taas viivytty?!” Ohjaaja kysyy Topilta. “Kaikki menee päin helvettiä, kun ei ole järjestelijää paikalla järjestämässä asioita!” Topi yrittää selittää. 126

“Tuli otettua eilen liikaa ja autostakin oli bensa loppu ja kaikkea... Mut mä olen ihan kunnossa, mä aloitan kohta hommat...” Topi istahtaa tuoliin ja Janne laittaa Topin kännykän lataukseen lähimpään pistorasiaan. “Joko se mun show alkaa?” Janne kysyy ohjaajalta. “Tietysti heti mainoskatkon jälkeen, pistähän hoppua.” “Jep.” Janne ottaa kamman taskustaan ja menee lavasteiden luo, joita tietokilpailun tuomari joutuu järjestelemään Aamuporun lavasteiden tilalle. “Ovatko kilpailukysymykset valmiina?” “Ne on mun laukussa.” Topi sanoo. “Missä laukku on?” “Öö...” Topi muistelee ja saa flashbackin pihalle leviävistä papereista. “Se on ulko-ovella, käyn hakemassa.” Hän lähtee hakemaan kilpailukysymyksiä. Tuomari laittaa tietokilpailun lavasteet väärinpäin, mille naureskellaan kovasti. Topi saapuu pihalle ja huomaa, että TCC:n siivooja on juuri kaatamassa hänen papereitaan roskapönttöön. “Hei, seis!” Hän syöksyy estämään siivoojaa tekemästä työtään. Siivooja tuhahtaa ja menee muualle harjansa kanssa. Ohjaaja huutaa mikkiin: “Kymmenen sekuntia!” Visailujuontaja Janne rauhoittelee kilpailijoita, jotka jännittävät pahasti. “Ei mitään paniikkia, ottakaa ihan rauhassa, hyvin se menee. Missä ne vitun kysymykset viipyy saatana?!” Hetkeä ennen ohjelman alkua Topi juoksee sisään ja iskee kysymyslaput pöydälle. Juontaja haistelee niitä epäluuloisesti, mutta ei sano mitään.

127

Ohjaaja lähettäjälle: “Alkumusiikki.” Iloinen tietovisatunnari alkaa soimaan ja ruutuun ilmestyy ohjelman nimi: PSEUDOÄLYKKÖJEN VISAILUOHJELMA Tuomari kuuluttaa mikkiin. “Pseudoälykköjen visailuohjelma, juontajana Janne!” Janne vilkuttaa kameralle ja aloittaa. “Teeeervetuloa taas näennäistieteen pariin, arvoisat katsojat! Tänään meillä on kilpailijoinamme Aapo Helsingistä ja Pertti Perthistä, Australiasta!” “Iltaa.” Sanoo Aapo. “G'day.” Sanoo Pertti. “Tuomarina meillä on taas tuttuun tapaan Seppo Skepsis!” “Hyvää iltaa.” “Ja eikun suoraan ensimmäiseen kysymykseen! Hyvät herrat, ensimmäinen kysymys tulee tuttuun tapaan pseudotieteen alueelta: Miten, elikkä siis miten voimme nähdä mustia aukkoja?” Aapo painaa nappia ja vastaa. “Pystymme näkemään singulariteettien silhuetteja katsomalla niistä kaukoputkella hieman sivuun.” Kuuluu iloinen Ping-ääni ja tuomari nostaa peukalonsa. “Aivan oikein, sanoo tuomarimme! Aapo, voitit juuri seitsemän tonnin arvoisen tuulitakin!” Topi saapuu ohjaamoon ja istuu hengästyneenä tuolille. “Hei, eipä laiskotella! Mene järjestelemään kakkostudio!” Ohjaaja patistaa häntä. “Joo, selvä....” Topi ponnistaa ylös tuolista ja lähtee järjestelemään toista studiota. 128

Visailu jatkuu. “Seuraava kysymys: Luettele ulkomuistista vuoden 1994 tutkimus hydroponisten viljelmien kasvunopeuksista!” Pertti painaa nyt nappia. “Ensimmäinen luku: Hydroponisten viljelmien toimintaperiaate on varsin mutkikas, ja myös eräällä tavalla osaperiaatteiden vastainen siinä tarkoituksessa mihin niitä käytetään, kun on kysymys suurien tilojen ilmastoinnista. Kun ajatellaan, että hydroponisuuden periaatetta sovelletaan pidemmälle -” Kuuluu ilkkuva nauruääni. Tuomari kääntää peukalonsa alaspäin. “Väärin meni, Pertti! Tutkielman toisen lauseen seitsemäs sana ei ole 'pidemmälle', vaan 'pitemmälle'! Sori vaan, Perthin Pertti, mutta väärin meni!” “Nännännää!” Aapokin sanoo Pertille. “G’Kar...” Pertti murahtaa pettyneenä. “Eipä ilkuta Perttiä, Aapo! Pertti on vähän pöljä, mutta sitä pitää ymmärtää!” “Ymmärrys johtaa tuhoon, sanoo vanha viisaus.” “Eikä sano! Eipä nyt yritetä olla itseään nokkelampia, Aapo!” “Sori.” “Mutta! Kolmas kysymys: Onko mahdollista tietää, siis onko mahdollista tietää?” Pertti painaa ja vastaa. “En tiedä.” “Vaikuttavaa, Pertti! Mitä sanoo tähän tuomarimme Seppo?” Tuomari nyökyttää leveästi hymyillen. “Pertin skeptinen vastaus on saanut tuomarimme mielen positiiviseksi, joten emme lähetäkään Perttiä leijonille!” “Juhuu!” Pertti riemuitsee. “Tieto johtaa ymmärrykseen, sanoo vanha viisaus.” Aapo ilmoittaa. Juontaja katsoo tuomaria odottaen tuomiota. “Niin tekee, niin tekee!” Tuomari nostaa peukalonsa.

129

Topi saapuu syvään henkeä vetäen kakkosstudioon. Lastennurkan vetäjää Kostia näy missään. Hän nostelee nalleja, jättimäisiä legopalikoita ja värikkäitä kankaita, mutta Kostia ei kerta kaikkiaan löydy mistään. Lopulta hän keksii katsoa leluarkusta, mistä Kosti löytyykin heti nukkumasta jänispuku päällään pullo lasinpesunestettä toisessa kädessä ja sätkä toisessa. “Kosti, ylös siitä! Lastennurkka on seuraavana!” Topi vetää Kostin ulos arkusta “Kuka vittu...?” Topi vilkaisee tyhjää lasinpesunestepulloa. “Mitä sä oot juonut?” “En mä mitään oo juonut.” Kosti kieltää. “Ryhdistäydy, mies! Sun ohjelma alkaa!” Topi raahaa Kostin parvekkeelle ja pistää hänet nojamaan kaidetta vasten. “Oksenna ulos se!” Topi hakkaa Kostia selkään. Tästä Kosti hermostuu ja iskee järjestelijää leukaan niin, että hän lentää selälleen. “Mitä vittua hakkaat siinä?! Anna mun olla, mä lähen kotiin, mulla on huono olo...” Kosti hoipertelee ulos studiosta. Topi nousee päätään pidellen ja lähtee takaisin ohjaamoon. Ohjaaja seuraa monitoria. “Hyvin menee, sitten kamera kakkonen...” Topi ilmoittaa ovelta. “Kosti häipyi. Kuka Lastennurkan nyt juontaa?” “Sinähän tässä järjestelijä olet, saatana! Etsi varamies!” Ohjaaja käskee. “Ai niin.” Järjestelijä lähtee ja vilkaisee mennessään kännykkäänsä, joka ei ole vielä latautunut. Aamuporun juontajat löytyvät kahvitauolta. “Hei, voisiko jompikumpi teistä hoitaa Lastennurkan?” Topi kysyy samantien 130

tullessaan sisään kahvihuoneeseen. “Ei.” Jarmo ja Joonas vastaavat yhteen ääneen. “Suora vastaus suoraan kysymykseen. Missä muuten Kake on?” “Ei tietoa.” “Aha.” Topi lähtee ja jättää juontajat nauttimaan kahvistaan. Hän suunnistaa toiseen taukohuoneeseen, missä Tavaraa-ohjelmaosuuden Erkki ja mietelausepoliisi täyttävät lottokuponkeja ja kuuntelevat radiota, jota Topi kääntää pienemmälle tullessaan sisään. “Voisiko jompikumpi tuurata Kostia Lastennurkassa?” “Ei.” Erkki ja mietelausepoliisi vastaavat yhteen ääneen. “Aha. Oletteko nähneet Kakea?” “Ei ole tänään näkynyt.” Topi nyökkää ja lähtee. Sattumalta hän kävelee käytävällä ohi siivoojasta, joka on palaamassa pihalta ja keksii kysyä häneltäkin: “Hei, oletko sä nähnyt Kakea?” “Ketä Kakea?” Siivooja ihmettelee. “Ai, sä et tunne Kakea, okei... “ Topi jatkaa eteenpäin, mutta saa yhtäkkiä loistoidean, palaa takaisin ja kysyy siivoojalta. “Hei, haluaisitko sä telkkariin?” Siivooja miettii hetken ennen kuin vastaa. “Okei.” Hetkistä myöhemmin Topi antaa jo jänispukuun ryömivälle siivoojalle ohjeita studio kakkosessa. “Sitten kun kamerassa syttyy punainen valo, se sytytetään tuolta ohjaamosta, niin sä alat sitten siinä jotain, leikit niillä, kyllähän sä tiedät näitä lastenohjelmajuttuja.” “Eikö ole mitään käsistä?” Siivooja kysyy. “Ei me enää käytetä käsiksiä, me vaan seurataan katsojatutkimuksia ja tehdään niiden mukaan mitä katsojat haluaa.” Topi selittää. “Joo, okei.” “Tsemppiä vaan, niin kyllä se sujuu.” Topi sanoo, pyyhkii hikeä otsaltaan 131

päästyään käytävälle ja lähtee ohjaamoon. Ohjaamossa ohjaaja kysyy häneltä ensimmäiseksi: “Joko sijainen löytyi?” “Joo, kaikki valmiina.” Topi kertoo ja istuutuu. “Hyvä, visailu loppuu näillä sekunneilla. Lastenohjelmien jälkeen tulee sitten nuortenohjelmaa, elikkä -” “Jep, minäpä painun tästä hommiin.” Topi sanoo, nousee ja lähtee. Studio kakkosessa siivooja istuu yksikseen pehmolelujen keskellä jänispuvussa ja lukee iltapäivälehteä. Ohjaaja seuraa kelloaan. “Kohta alkaa... Nyt!” Lähettäjä painaa nappia. Punainen valo syttyy studio kakkosen kameraan. Siivooja huomaa sen, katselee hetken ympärilleen hieman ymmällään, mutta kaappaa sitten kaksi nallea käsiinsä ja alkaa leikkimään, että ne juttelevat toisilleen. “Moi! Kuka sä oot?” “Mä oon nalle! Kuka sä oot?” “Mäkin oon nalle! Mistä tuut?” “Tuolta vankilasta!” Ohjaaja tuijottaa siivoojaa kummissaan. “Kuka tuo on? Tuonko Topi pisti uudeksi jänikseksi?!” Lähettäjä pyörittää päätään. Siivooja jatkaa leikkiään. “Miksi siellä vankilassa olit?” “En ollut käynyt ennen!” “Mikä tuo on?” “Se on rannekello!” 132

“Miksi rempeleessä sulla on rannekello vyönä?!” “Se ei sovi ranteeseen!” “Mikä tuo on?” “Se on Vapaudut Vankilasta-kortti Monopoli-pelistä!” “Eikä ole! Se on keksi eikä kortti!” “Voi huitsin Nevada! Minua on huijattu!” “Kuka sen sulle antoi?” “Löysin tuolta!” “Mistä?” “Tuolta kaupan hyllyltä!” “Rempele! Mitä myyjä sanoi?” “Se oli kuollu!” “Ketä nuo on?” Siivooja marssittaa kaikki muut pehmolelut kameran ohitse. “En tiedä. Hei, ketä te ootte?!” “Me ollaan nalleja!” “Minne meette?” “Vankilaan!” “Miksi sinne?” “Ei olla ennen käyty! Tuutteko mukaan?” “Joo!” Siivooja lopettaa ja pudottelee kaikki nallet laatikkoon. Lopuksi hän kertoo: “Ja niin he saivat kaikki elinkautisen.” Siivooja nousee seisalleen, kumartaa kameralle, ottaa moppinsa ja alkaa siivoamaan studiota. Ohjaaja tuumii hetken aikaa siivoojan esitystä. “Sehän on paljon parempi kuin Kosti. Kostille potkut ja tuo tilalle, pistä muistiin.” Lähettäjä ottaa paperin ja kynän ja kirjoittaa potkut muistiin. Topi tulee sisään puinen risti ja kyltti käsissään ja jää seisomaan ovelle kysyvä 133

ilme kasvoillaan. “Mitä? Mitä?” Ohjaaja kyselee. “Mitä nämä tekee Jykän rekvisiittalaatikossa?” Topi kysyy. “Ne on Jykän uusia lavasteita, johtokunnan vaatimus. Pitää säästää kuluissa, joten me pistettiin nuorison Jykä ja uskovaisten Credit yhteen. Uuden ohjelman nimi on Jehova.” Ohjaaja selittää. “Jehova?!” “Niin, Jehis.” Ohjaaja osoittaa kylttiä, missä lukee Jehis. “Mikä vitun neronleimaus se oli?” “En minä näitä keksi perkele, minä vain ohjailen. Ja sinä järjestelet etkä valita, onko selvä? Ja tämän jälkeen tulee se hypnoosishow, muista!” “Okei, okei...” Topi siirtää valituksensa myöhemmäksi ja lähtee järjestelemään järjestelmää. Studio ykkösessä meikkaaja meikkaa jo Jehiksen juontajaa. Topi kiinnittää kyltin lavasteseinään, miettii mihin laittaisi puuristin, mutta ei keksi sille mitään sopivaa paikkaa, joten hän antaa sen meikkaajalle, kun tämä kulkee ohi. Meikkaaja ottaa purkan suustaan, kiinnittää sen ristiin ja heittää ristin roskakoriin. Ohjaaja puhuu mikkiin. “Onko siellä kaikki valmista? Viisi sekuntia niin lähtee!” Topi menee kameroiden taakse istumaan ja vilkaisee kännykkäänsä, joka ei ole vieläkään ehtinyt latautua. Yhtäkkiä hän huomaa etsimänsä Stuntman-Kaken kävelevän studion oven ohi ja kiiruhtaa hänen peräänsä. “Kake! Hei Kake!” Topi huutaa. “Mitä?” Kake kääntyy. “Ai Topi.” “Missä sä oot ollut?” “Tuolla vaan.” “Missä?” 134

“Autossa.” “Autossa, missä autossa?” “Nukuin tuolla omassa autossa, en minä sieltä poiskaan päässyt ennenkuin vasta nyt.” “Miten niin et päässyt pois omasta autosta?” “Mä harjoittelin yhtä stunttijuttua eilen illalla kun olin kotia lähdössä. Sain katsos hirveän inspiraation. Sattui sitten sellainen hassu juttu, että jäin sinne pellin sisään jumiin, ratin ja penkin väliin. Hyvä kun pystyin edes silmiä räpyttelemään saakeli, siinä oltiin aika tiukassa!” “No miten sä pääsit sieltä pois?” “Leikkasin ratin irti tällä.” Kake ottaa kamman taskustaan ja ojentaa sen järjestelijälle. “No hyvä että olet nyt kunnossa.” “Joo, mutta on kuule vähän kiire vessaan, että jutellaan myöhemmin, jooko?” Kake häipyy käytävältä. Topi tuijottaa teräskampaa, laittaa sen taskuunsa ja lähtee takaisin studio ykköseen, missä Jehis on jo menossa. “Okei, meillä on täällä tänään vieraana Kolme Itämään Tietäjää -niminen gospelblackmetalbändi Turusta.” Jehiksen juontaja esittelee ensimmäiset vieraansa. “Jumalan rauhaa.” Kaikki bändin jäsenet sanovat. “Samoin, samoin. No tuota, gospelin ja blackmetallin yhdistäminen on aika erikoinen tyylillinen ratkaisu. Miten te oikeastaan soitatte sitä?” “Ei mitenkään. Black metal on saatanasta.” Sanoo solisti ykskantaan. “Ah, niinpä tietenkin! Jaa, mutta ohjaaja tuolta vilkuttaa, että tässä ei olekaan enää aikaa useammille kysymyksille, joten hyvää ja kirkasta elämänjatkoa teille jokaiselle! Katkon jälkeen haastattelemme uskovaista elokuvaohjaajaa Samia. Nähdään siis pian!” Katkolle mentäessä ruudussa lukee: Jumalat, Top 1: 135

1. Jehova Mainosten jälkeen Jehis jatkaa siitä mihin jäikin. “Vieraanamme on nyt esikoiselokuvansa ohjannut uskiselokuvaohjaaja Sami.” “Moi kaikille.” Sami toivottaa kameralle. “Voisitko kertoa hieman tästä uusimmasta elokuvastasi ja sen syntyprosessista?” “Joo, selvähän se. Elokuvaa tehtäessä kohtasimme paljon vaikeuksia...” Sami muistelee. Hän seisoo elokuvastudioiden pomon pöydän edessä hattu kädessään. “Sinähän halusit ohjata elokuvan?” Pomo kysyy Samilta. “Ky-kyllä.” Sami kangertelee sanoissaan. “Tässä on käsis, ohjaa se.” Pomo heittää paksun paperinipun pöydän yli lattialle. “Se-selvä.” Sami nostaa paperit ja lähtee. Hän uskaltaa katsoa käsikirjoitusta vasta autossa. Sen otsikko on Die nigger die! Tämä saa Samin kauhistumaan siinä määrin, että hän ottaa mustekynän hansikaslokerosta ja muuttaa elokuvan nimeksi Live afro-american live! Kuvauksissa Sami yrittää ohjata kahta näyttelijää parhaansa mukaan: “Tässä sun pitää sanoa tuota... se V-sana...” Sami neuvoo. “Vittu, joo.” Stuntman-Kake lausuu (hän esittää elokuvassa stuntmiestä). Sami järkyttyy Kaken kielenkäytöstä ja yrittää ohjata uudelleen. “Niin, siis niinhän käsikirjoituksessa lukee, mutta etkö voisi sanoa sitä hieman...” “Ai jämäkämmin, vai? Onnistuuhan se: VITTU!” Sami ei tiedä mitä tekisi. “Ei, kun tuota minä ajattelin, että jos vaikka ’hitto’ sensijaan...taikka ’pahus’ tai...” “Mitä?” “Oh... antaa olla, ihan hyvin se meni, mutta tässä on sitten tämä...” Sami näyttää käsikirjoitusta Kakelle. Kake lukee kohtauksen. 136

“Niin, tyyppi lyö mua turpaan ja minä isken kaksiverroin takaisin.” “Eikö se ole hieman väkivaltaista?” “Eikös tämä ollut action-leffa?” “Niin, niinhän tämä tuota... olihan tämä... Mutta eikö olis parempi, että sä kääntäisit toisen posken, se olisi uskottavampaa...” “Jaa niinkö? No, sinähän tässä ohjaaja olet.” Seuraavaksi yritetään kuvata autokolarikohtaus. “Mitä?” Stuntmies-Kake avaa autonikkunaa, kun Sami koputtaa siihen. “Tuota kun minä ajattelin, että onkohan tuo nyt ihan turvallista?” “Kyllä meillä on tässä turvakaaret ja airbagit ja ollaan käyty läpi jo niin monta kertaa, että kyllä se menee.” “Ai, no kai te sitten tiedätte mitä teette...” Sami sanoo. Kake laittaa ikkunan kiinni ja lähtee ajamaan päin toista autoa. “Käy...” Sami sanoo voimattomasti ja laittaa kädet silmilleen, koska ei uskalla katsoa kolaria. Sitten seuraa sänkykohtauksen kuvaus. Sami vapisee selittäessään kohtausta naisnäyttelijälle. “Sun pitäisi tuota... kun olet tässä menossa niin kuin... siis luithan sä käsiksen?” “Joo.” Naisnäyttelijä sanoo. “Hyvä, hyvä... tämä on se se... kohtaus kuusikymmentäseitsemän.” “Niin?” Sami siirtelee käsikirjoitusta hermostuneena kädestä toiseen ja yrittää etsiä oikeita sanoja. “Tuota... tässähän on tämä sänky ja sitten te... sun vastanäyttelijä tulee niinku tuolta ja sitten te siis...” “Mitä?” Naisnäyttelijä alkaa hermostua. “Sun pitäisi olla siinä sillä lailla... luonnollisesti.” “Ai, haluat minun ottavan vaatteet pois?” Sami hätääntyy. “Ei, ei! Eikun... tarkoitan että...” 137

“Eikö tämä ole sänkykohtaus?” “Ei, ei, kun tuota siis... tämähän jätettiin pois elokuvasta, etkö tiennyt?” Sami repii sivun pois käsikirjoituksesta. Sami yrittää selitellä näkemystään Jehiksen juontajalle. “- että jos ei ole elokuvia ohjannut, niin sitä ei voi käsittää, kuinka stressaavaa tää työ voi olla, siis todella stressaavaa. Uskoni oli koetuksella useamman kerran kuin vain kerran. Ja sitten filmiä editoidessa kävi niin, että... Mä tuota katsoin, ettei siinä ollut yhtään soveliasta kohtausta, että siinä on nyt sitten vain alkutekstit ja pätkä lopputekstejä siinä lopullisessa versiossa.” “Kiitos, Sami, ja tämän Live Afro-American Live -elokuvan ensi-ilta on siis ensi perjantaina! Aikamme alkaa nyt kuitenkin olla lopuillaan, joten näkemiin, mutta palaamme jälleen huomenna ja silloin mukana on paljon hienoja artisteja, muun muassa kotimainen Aki Soulsalo, uusi teknotähti Rolexia, kloonipoikabändi Cheese 17 ja tyttöbändi Kebab Grills, vanhat tutut Michaelit sekä erikois-cohost-speziaalissa kotimainen Ydinpommit-yhtye! Näkemiin siis huomiseen!” Topi järjestää jo Jehistä seuraavaa hypnoosishowta valmiiksi. Hypnoosishown juontaja hypnotisoi lavalla rivissä seisovia kuutta vapaaehtoista napsauttamalla sormiaan heidän edessään, jolloin he kaatuvat hypnotisoituina selälleen lattialle. Tämän jälkeen Topi kantaa heidät tuoleihin istumaan. Ohjaaja naputtaa mikkiä kynnellään ja kysyy: “Joko siellä on valmista? Mainoskatko loppuu kohta.” Järjestelijä näyttää molempia peukaloitaan kameralle. Hypnoosishow alkaa. “Hei vaan ja tervetuloa hypnoosin jännittävään maailmaan! Meillä on täällä kuusi rohkeaa ihmistä valmiina tekemään mitä tahansa mitä heille käsken silkan alitajuntansa tajunnanvirralla! Tulkaa mukaani tälle mielenkiintoiselle matkalle mielen monimutkaiseen maailmaan!” 138

Hypnoosishown tunnari soi juontajan tanssahdellessa vapaaehtoisten tuolien taakse. Nimi tulee ruutuun: HYPNOOSISHOW “Ensimmäinen uh- siis osallistuja (moka) on Eppu Hioma, kaivinkonerakentaja Raahesta! Sano katsojille hei, Eppu.” “Hei, katsojat.” Juontaja napsauttaa sormiaan ja käskee: “Eppu, olet nyt salainen agentti ja olet tullut tänne ohjelmaan varastamaan salaisia mikrofilmejä, jotka on piilotettu vieressäsi istuvien henkilöiden kenkiin. Nyökkää, jos ymmärsit.” Eppu nyökkää. “Hyvä, seuraava osallistujamme sitten. Nuku.” Juontaja napsauttaa sormiaan seuraavan osallistujan kasvojen edessä. “Sinä olet sotilas, jonka tehtävä on kerätä kaikki siviilit väestönsuojaan tämän tuolin alle, vaikka ne pistäisivät kuinka paljon vastaan. Nyökkää, jos ymmärsit.” Osallistuja nyökkää ja juontaja siirtyy seuraavan luo, joka naureskelee ivallisesti. “Sinä et taida uskoa tähän hypnoositouhuun?” Juontaja kysyy. “En, tämä on ihan huijausta koko juttu!” Juontaja napsauttaa sormiaan. “Olet nyt tämän ohjelman juontaja ja yrität hypnotisoida kaikki vieressäsi istuvat. Nyökkää jos ymmärsit.” Osallistuja nyökkää. “Sitten seuraava. Moi, jännittääkö?” “No vähäsen...” “Ihan turhaan.” Juontaja napsauttaa sormiaan. “Nuku. Kun heräät, olet Josef Stalin ja olet tullut pitämään vaalipuhetta kansalle. Nyökkää jos ymmärsit.” Osallistuja nyökkää. “Seuraava sitten, moi. Ja nuku. Sinä olet mahtava velho ja olet tullut tänne esittelemään taikavoimiasi kaikille. Nyökkää jos ymmärsit.” 139

Osallistuja epäröi hetken ja pyörittää sitten päätään. “Ai, et ymmärtänyt?” Juontaja naureskelee. “No, se tekee jutusta vielä hauskemman! Ja viimeiseksi sinä, moi. Nuku. Sinä olet piirretty myskihärkä, nyökkää jos ymmärsit.” Osallistuja nyökkää. Juontaja heittää ivallisen hymyn kameralle ja kävelee lavan eteen. “No niin, hyvät katsojat! Nyt on aika herättää rohkeat osallistujamme! Kuunnelkaa kaikki! Kun napsautan sormiani, te heräätte.” Juontaja napsauttaa sormiaan ja studioon syntyy kaaos. Topi häipyy studiosta täyteen latautunut kännykkänsä mukaan ja menee ohjaamoon. “Vieläkö on jotain järjestettävää?” Hän kysyy. “Ei, loppupäivä menee uusintoihin, ulkomaisiin sarjoihin ja elokuviin, että siinä kaikki tältä päivältä.” “OK.” Topi istahtaa lepäämään. “Se Kostin sijainen oli muuten hyvä valinta, sille pitää vain opettaa hieman enemmän näyttelemistä. Kostia ei enää tarvita, joten kun sinulla sattuu olemaan kännykkä, niin soita Kostille samantien ja kerro, että se on erotettu.” “Mä soitan kohta.” Topi sanoo. “Okei. Ja järjestä sille sijaiselle pikakurssi näyttelemisestä.” “Joo, mä opetan kohta.” Ohjaaja nyökkäilee. “Että huomenaamuna uudelleen.” “Joo, selvä.” Topi nousee ja lähtee. Hypnoosiohjelman jälkeen näkyy mainos, jossa hypnotisoitu mies nukkuu jäykkänä kahden tuolin selkänojien välissä. Karatemestari astuu esiin lavasteiden takaa, hyppää etualalle, katkaisee hypnotisoidun miehen karateiskulla ja puhuu kameralle japaniksi. Alareunaan ilmestyy suomenkielinen tekstitys: “Karateka! Osta sinäkin hypnotisoitu mies! Unohda iänikuiset tiilet ja laudat! Harjoittele aidoilla ihmisillä! 140

Topi menee kahvihuoneeseen istumaan, ottaa kahvipannun jääkaapista, kaataa kylmää kahvia pahvimukiin ja alkaa miettimään, miten ilmoittaisi Kostille potkuista. “Kosti, kuule. Mulla on todella huonoja uutisia. Kosti, minulla on eräs uutinen, joka ei ehkä miellytä sinua. Ei. Kosti, sä sait potkut! Ei. Kosti, minulla on huonoja uutisia... Sinut erotettiin... Sait potkut... Jep, niin mä sanon.” Topi alkaa soittamaan Kostille, mutta siivooja kävelee sisään juuri kun hän on painamassa viimeistä numeroa. “Topi?” “Mitä?” “Sun piti kuulemma opettaa mulle näyttelemistä.” “Niin...” Topi laittaa kännykkänsä pois ja päättää soittaa myöhemmin. “Krhm, aloitetaanpa sitten vaikka heti, mennään tuonne studio kakkoseen.” Topi järjestää pikanäyttelijäkoulutusta. “No niin. Ensin yksi tärkeä asia: Ei saa nauraa.” “Selvä, ei naurua.” “Hyvä. Toinen kova näyttelijätaito on se, että pystyy tuijottamaan tiukasti yhteen kohtaan, onnistuuko? Tuijota mua tiukasti silmiin.” “Eikä saa nauraa?” “Just, ei saa nauraa.” Topi ja siivooja tuijottavat hetken aikaa toisiaan tiukasti silmiin. “Okei, se sujuu. Otetaanpa sitten sellainen harjoitus, että tulet tuosta ovesta sisään aivan hengästyneenä. Onnistuuko?” “Mä testaan.” Siivooja menee ulos ja tulee hengästyneenä sisään. “Hyvä, se meni kuin meiltä ammattilaisilta. Jatketaan sitä sillä lailla että kaadut tuonne lattialle väsymyksestä.” Siivooja kaatuu lattialle ja nousee ylös. “Entä muuta?” “Testataan vielä, että onnistuuko peitelty tekonaurunpyrskähdys.” “Niin mutta sähän sanoit ettei saa nauraa.” 141

“Ei oikeasti, mutta näyttelet nauravasi.” “Ahaa.” Siivooja naurahtaa. “Oliko tuo oikea nauru vai tekonauru?” Siivooja miettii hetken, onko hän todella niin yksinkertainen kuin kaikki luulevat ja vastaa: “Tekonauru.” “Loistavaa! Nyt olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän!” “Siinäkö se oli?” “Siinä se oli kaikki. Vielä kun muistat sen, että näyttelijä on niin kuin autokauppias, mutta ilman autoa, niin hyvin pärjäät.” “Okei.” “Äläkä puhu paskaa, se vähentää uskottavuutta.” Siivooja miettii järjestelijän viisaita sanoja. “Selvä. Kiitos paljon.” “Eipä kestä.” Siivooja lähtee ja Topi päättää soittaa Kostille ja kestää potkujen antamisen kuin mies. Kostin puhelin soi. Pirinä kimpoaa käytävältä makuuhuoneen ohi, kääntyy keittiöön ja osuu Kostiin, joka nukkuu pöytäliinan alla. Hän säpsähtää hereille ja kompuroi vastaamaan. “Kosti.” Hän vastaa. “Järjestelijä täällä.” “Terve terve!” “Mulla on kuule vähän huonoja uutisia.” “Niinkö on?” “Sinä sait potkut.” “Ei... ei... EII!” Kosti sekoaa hetkessä täysin, alkaa kerimään lattiamattoa rullalle ja puhelinta sen sisään. Samalla hän tulee repäisseeksi puhelimen johdon irti seinästä. Topi yrittää rauhoitella. “Hei Kosti, ei elämä tähän lopu, kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, hei. Haloo? 142

Kosti? Kostiii!” Topi sulkee kännykän ja kiiruhtaa ulos asemalta pahinta peläten. TCC:n parkkipaikalla uskisohjaaja Sami on juuri lähdössä, kun kiireinen

tuotantojärjestelijä äkkiä hyppää hänen autonsa eteen. “Mitä herran nimessä?” Sami työntää päänsä ulos sivuikkunasta. “Saanko kyydin? Tämä on hätätapaus!” Topi kysyy ja hyppää kyytiin vastausta odottamatta. “Tottahan toki, hyppää kyytiin vaan. On aina ilo auttaa ystävää hädässä, niinhän se sananlaskukin sanoo että ystävä hädässä tunnetaan.” Sami selittää tyytyväisenä ja lähtee ajamaan hiljakseen ulos portista. “Mihinkäs sitä ollaan matkalla?” “Eikö tällä pääse lujempaa? Kostille on sattunut jotain!” Topi hoputtaa. “Laitetaanko tuota musiikkia, niin menee matka rattoisammin?” Sami kysyy laittaa Radio Suomen kuulumaan. Topi tarttuu Samin tuulitakkiin ja alkaa riuhtomaan sitä raivoissaan. “Vauhtia, vitun jäykistelijä! Kosti on hengenvaarassa, se sai juuri potkut!” Sami yrittää rauhoitella Topia. “Hei, älä nyt käy kimppuun, veli! Sanassakin sanotaan, että saattaa tulla kolari.” “Paina sitä kaasua!” Topi käskee, työntyy jalkatilaan ja painaa Samin kaasujalan kädellään pohjaan. “Huijuijuijui!” Sami kääntelee rattia täysin paniikissa vastaantulevaa liikennettä väistellen. Kosti astuu talonsa portaille pesäpallomaila kädessään juuri samalla hetkellä, kun Topi ja Sami ehtivät talon pihatien kohdalle. Topi nousee Samin sylistä, avaa oven ja luiskahtaa ulos Samin ylitse uskisohjaajan itsensä jäädessä puristamaan rattia rystyset valkoisina ja hiukset pystyssä. “Kosti, oletko kunnossa?!” Topi huutaa juostessaan Kostia kohti. “Pois tieltä!” Kosti tönäisee Topin sivuun ja aidan läpi kuin olisi saanut hulluksi tullessaan yli-inhimilliset voimat. 143

“Kosti, mihin sä menet?!” Topi heittelee aidansäleet yltään ja kiiruhtaa ystävänsä perään. “Ulos sieltä!” Kosti tarttuu Samia kurkusta ja heittää hänet yhdellä kädellä kymmenen metrin päähän autosta. “Hei, ei tuo ollut tarpeellista, olisi vain tarvinnut pyytää...” Sami mumisee kömpiessään pystyyn. Kosti karkaa Samin autolla kaasu pohjassa. Topi katselee ympärilleen, huomaa Kostin kolmivaihteisen polkupyörän nojaavan aitaan ja ottaa sen alleen. Sami kävelee takaisin tielle ja Topi huutaa: “Hyppää kyytiin!” Sami ei osaa pistää vastaan vaan hyppää kuuliaisesti tarakalle ja Topi lähtee sotkemaan Kostin perään. Kosti ajaa vihaa uhkuen väärällä kaistalla, heiluttaa keskisormea ohikulkijoille ja toisille autoilijoille, ja vähät välittää punaisista liikennevaloista. Topi polkee perässä Sami tarakalla oikoen kujien ja metsäpolkujen kautta ja tekee pian loistavan päätelmän: “Hän suuntaa TV-asemalle!” Kosti pysäyttää TV-aseman parkkipaikalle ja naulitsee katseessa mersuun, jonka edessä seinässä on kyltti: PÄÄJOHTAJA Hän testaa pesäpallomailaa päähänsä, nousee autosta, syöksähtää pääjohtajan mersun luo ja on juuri aikeissa alkaa tuhoamaan auton jälleenmyyntiarvoa, kun Topi hyppää polkupyörällä betoniesteiden yli, kiilaa hänen eteensä elokuvasankarin elkein ja lausuu: “Seis, Kosti! Et tiedä mitä olet tekemässä!” Sillä aikaa Sami nousee tarakalta tuskissaan irvistellen. “Tiedän kyllä mitä teen!” Kosti karjuu. “Se on pääjohtajan auto!” “Pääjohtaja ei ole syyllinen sinun erottamiseesi.” Topi estelee. 144

“Kuka sitten?!” “Jamppe, ohjaaja.” “Ahaa!” Kosti käännähtää ja valitsee kohteekseen Volvon, jonka edessä seinässä on kyltti: OHJAAJA “Ei, Kosti! Se ei ratkaise mitään!” Topi jakelee neuvojaan. “Väkivalta lisää väkivaltaa.” Samikin yrittää tyynnytellä Kostin vihaa. “Hyvä!” Kosti murahtaa ja nostaa mailan päänsä yläpuolelle. Sitten kaikki käy kuin hidastetussa filmissä: Topi loikkaa kohti Samia kuin pantteri juuri kun Kostin maila alkaa heilahtamaan alaspäin kohti Volvon etupeltiä. Sami lennähtää tönäisyn äkillisestä voimasta auton ja Kostin mailan väliin, jolloin maila iskeytyy koko momentillaan Samia selkään. Sitten kaikki tapahtuu taas nopeasti: Sami ulvahtaa kivusta ja pyörtyy. Kosti kiroaa kerran, siirtyy silmät palaen askeleen sivummalle ja kohottaa mailan uuteen iskuun. Mutta Topi ehtii tarttua siihen kädellään. “Ei, Kosti. Älä tee sitä.” Hän estää. Kosti tärisee raivosta. “Mitä mä sitten teen?!” “Kosti, rauhoitu. Mä lupaan, että mä järjestän sulle uuden työpaikan.” “Lupaatko?” “Mä lupaan, Kosti. Sun ei tarvitse hakata tätä autoa.” “No...” Kosti puristelee nyrkkejään ja miettii asiaa. “Okei.” Hän pudottaa mailan ja lähtee kävelemään kohti kotiaan. Topi pyyhkii hikeä otsaltaan, vilkaisee ympärilleen ja lähtee Kostin perään. Sami jää makaamaan Volvon konepellille. Ilta saapuu Taivalkoski Cityyn. Kosti nostaa kahvipannun pöytään, jonka ääressä Topi istuu selaamassa 145

paikallislehden työpaikkailmoituksia. Hän istuutuu pöydän toiselle puolelle ja kaataa Topin kuppiin kahvia. Olohuoneen televisiossa menee Napakymppi. “Kävisikö tämä: Nokia etsii riuskaotteista kaveria vääntämään koodia. Kuva olis kiva ylläri.” Topi ehdottaa. “Vaaditaanko siihen peruskoulun päästötodistus?” Kosti kysyy. “Tarvitaan. Se ei sitten kai käykään...” Topi selaa lehteä eteenpäin. Napakympissä istuvalle herra A:lle esitetään kysymys. “Mites tänne tulit?” “Työvoimatoimisto lähetti.” Herra A vastaa. Pian Topi huomaa toisen avoimen työpaikan. “Tässä olisi ihan tässä Cityssä voodoopapin paikka vapaana, kävisikö se?” “Paljonko siinä on palkka?” Kosti kysyy jonkin verran kiinnostuneena. “Kuusi tonnia kuussa ja zombielisät päälle.” “No tuota...” Kosti miettii tarkasti, miltä tuntuisi olla voodoopappi. “Ei se oikein käy, minä kun en tykkää kanoista. Mutta pistetään varalle. Mitä muuta löytyy?” “Eipä tässä oikein muuta sopivaa... ei, hetkinen, onhan tässä tämä Taivalkoski Cityn Tutkimuslaitoksen, TACIT:n, ilmoitus. Sinne kaivattaisiin koekaniineja. Sullahan on kokemusta jäniksenä olosta.” Kosti vilkaisee ilmoitusta. “Joo, tämä voisi ollakin...” “Mä voin heittää sut sinne huomenaamulla töihin mennessä. Käy tutustumassa paikkaan.” “Sovitaan niin.” Kosti tunkee neljä sokeripalaa suuhunsa. Topi juo kahvinsa ja nousee pöydästä. “Parasta lähteä sitten kotia nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys.” “Mitästä tyhjää, kyllä se yksi kuppi vielä menee!” Kosti kaataa Topille lisää kahvia. “No... no... no menköön!” Topi istuu takaisin pöytään.

146

Euronews loppuu. Pienessä pääjohtajalle. Puhelin ei ehdi soida kuin kerran. “Onko paikallisteeveen pääjohtaja? Joo, katsoin tuossa teidän kanavaa kymmenen tuntia putkeen eikä tullut pahus vie yhtään hyvää ohjelmaa! Tähänkö meidän lupamaksut menee? Ennen aikaan ohjelmissa oli luovuutta ja hassuja kommelluksia! Saatiin rahoille vastinetta tuutin täydeltä silloin sota-aikana! Alkakaa nyt pistää vähän seksiä ja väkivaltaa peliin, että me vanhatkin ihmiset pysytään hereillä! Taidetta ja kulttuuriohjelmaa ja lisää dramatiikkaa, shokeeraavuutta ja skandaaleja! Ei sitten muuta, paitsi että se Aamuporun kakkosjuontaja on täyspaska, semmoiset saakelin raitahousutkin jalassa! Niin, sille potkut ja heti! Kuulemiin.” Ohjaaja Jamppe on jo nukkumassa, kun puhelin soi ja siihen täytyy kääntyä vastaamaan. “Jampella... Herra pääjohtaja!” Jamppe nousee kunnioituksesta istumaan ja suoristaa yökravattiaan. “Ei, ette herättänyt, minä olin aivan hereillä! Mitä? Taasko koko kanava uusiksi? Jaa, että joku katsoja valitti taas? Voi saatana, eikö ne osaa tyytyä siihen mitä tulee...? Niin niin, katsojillehan me ohjelmia tehdään, mutta ei kai me joka päivä voida koko kanavan imagoa muuttaa, jos yksi vain soittaa eikä ohjelma kelpaa... Mitä? Potkut?! Ei, ei, siis kyllä, tottakai! Selvä, selvä, tietenkin! Katsojan sana on laki, aivan, olette täysin oikeassa! Hetki, kirjoitan muistiin: ’Lisää taidetta ja seksiä ja väkivaltaa ja hassuja kommelluksia ja dramatiikkaa ja sandaaleja’. Aivan, hoidan asian, voitte luottaa minuun. Selvä. Hyvää yötä, herra johtaja. Ei, kiitos teille.” mökissään yksinään elelevä Hilda-mummo sammuttaa laajakuvanettitelevisionsa ja ottaa kännykän sukanvarresta soittaakseen TCC:n

147

2. Elämä on kilpajuoksua viimeisten myyntipäivien kanssa. Dow käveli sillalla ja vihelteli iloisesti, koska hän oli iloinen ja hän oli iloinen, koska hän oli saanut uudet jalat ja pystyi taas kävelemään. Päivä oli kirkas ja meri vaaleansininen. Ilma tuoksui kalliille saippualle ja halvalle parfyymille. Hän huomasi meritähden, joka oli lentänyt sillalle korkean aallon mukana. Se oli aivan litistynyt. Auto oli ajanut sen ylitse. Hän nosti sen käteensä ja heitti takaisin mereen. Yhtäkkiä uhkaava torven vinkaisu kuului hänen takaansa. Kirkuvanpunainen rekka-auto kuljetti tuhoutunutta matkustajalentokonetta. Se tuli suoraan häntä kohti. Hän yritti väistää sitä painautumalla kaidetta vasten, mutta rekka kaarsi kiinni kaiteeseen, kipinät sinkoilivat ja kaide vääntyi lentokoneen siipien raapiessa sitä... “Herätys.” Indie sanoi käskevästi. Dow avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hän oli Indien asunnossa, televisiosta tuli piirrettyjä ja nurkassa lymyilevistä stereoista kuului hiljaista särökitaramusiikkia. Unijakso pyyhkiytyi hänen muististaan. “Haluatko aamiaista?” Indie kysyi touhuten ympäri asuntoa. Ihan kuin hän olisi pakannut. Eikä vain ihan-kuin-pakannut, vaan hän tosiaan pakkasi. “Ei kiitos.” Dow sanoi ja hinasi itsensä ylös upottavalta muovinahkasohvalta. Hänen siteisiin käärityt luurankojalkansa putosivat turhina lattialle. Hetken oli jo tuntunut siltä kuin jaloissa olisi ollut hieman tuntoa ja hän olisi pystynyt jälleen liikuttamaan niitä, mutta ei... se johtui vain siitä (hän muistutti itseään) että jalkoja liikuttavat aivojen osat olivat vielä kunnossa, mutta jalat eivät. Hän tuijotti hyödyttömiä alaraajojaan ja huomasi yhtäkkiä, että hänellä oli vain alushousut yllään. Indie oli riisunut hänet ja nostanut sohvalle nukkumaan. Hän oli ollut illalla täysin poikki. “Oletko lähdössä johonkin?” Dow kysyi huomaten samalla hetkellä, että hänen sairaalasta varastamansa vaatteet olivat siististi laskostettuina rullatuolissa, joka oli 148

kytketty jälleen latautumaan. “Michael soitti. Meidän pitää mennä sen salaiselle vuoristomajalle. Sille on tullut joku uhkauskirje ja se on ihan puolikuollut pelosta. Pistä vaatteet päälle, tilasin jo yksityistaksimme.” “Odotas, pitää käydä ensin vessassa.” Dow sanoi silittäen hiuksiaan kädentyngällään. “Auta vähän.” “Ai, joo.” Indie tiputti matkalaukkunsa maahan ja nosti Down rullatuoliin. “Et ole kovin painava.” “Olen hieman laihtunut.” Dow sanoi ja käynnisti moottorin. “Täällä ei taida olla invavessoja? Totuin käymään niissä sairaala-aikana.” “Ei, ihan tavallinen vessa vain... mutta vuoristomajalla on invavessa. Meidän pappa oli hieman vammainen, joten Michael rakennutti sille ihan oman vessan.” “En jaksa pidätellä sinne asti.” Dow arvioi ja ohjasi keittiön vieressä olevalle ovelle, jossa oli kirjaimet W ja C. :) Media Cityn suosituimpaan, nuorekkaimpaan ja maanisen pirteään radioohjelmaan, Arzonin Aamuun, tuli eräänä aamuna soitto. “No niin, Yo! Onko siellä joku linjalla?” “Hei, Arzon! Mä vihaan itseäni ja sinua ja kaikkia muita ja tapan itseni!” Sitten kuului laukaus. Studiossa oli hetken hiljaista. “Hei, come on!” Arzon spiikkasi. “Teitsä ton oikeasti?” “En mä oikeasti itseäni tappanut.” “Huhhuh! Onneksi et!” “Ammuin vaan jalkaan.” “Tuleeko siitä paljon verta?” “Joo...” “Cool! Pistetään sen kunniaksi aplodeja!” :) 149

Kerran eräs mies tuli hulluksi teknopopbiisin takia. Se oli todella tyhmä, yksinkertainen ja mitäänsanomaton biisi (kuten ne kaikki), jonka teki kloonipoikabändi, joten se oli (luonnollisesti) todella suosittu ja kuului aina joka paikassa. Jokaisella radioasemalla, jokaisessa ohjelmassa, jokaisessa puistossa, jokaisessa taksissa. Mies kyllästyi biisiin jo silloin, kun kuuli sen ensimmäisen kerran, mutta (mikä oli kauheinta miehen kannalta) suurin osa muista ei. Muut muka pitivät siitä. Se kuului aina. Kun hän avasi radion, se kuului sieltä. Kun hän avasi telkkarin, niin siinä se oli. Kun joku soitti hänen naapurinsa kännykkään, niin oli turha arvuutella, minkä kappaleen naapuri oli valinnut soittoääneksi. Hän ei voinut enää käydä ulkona, koska se kuului jokaisesta ohiajavasta autosta ja jokaisella bussipysäkillä. Se vainosi häntä. Hänen siskonsa osti levyn, jolla kappale oli ja kuunteli sitä aamusta iltaan. Hänen työpaikallaan puhelinkeskuksessa se valittiin odotuslinjojen taustamusiikiksi. “Mikset -” Kysyi parturi mieheltä, kun biisi alkoi kuulua parturin radiosta. “hanki korvatulppia? Monet käyttävät niitä pelkän kaupunkimelun takia.” Aivan! Miksei hän ollut aiemmin sitä keksinyt? Hän suhahti samantien kauppaan, jossa biisi kuului taustamusiikkina ja osti tehokkaimmat aktiivikorvatulpat, mitä mallistosta löytyi. Ja viimeinkin! Viimeinkin biisin yhtäjaksoinen kuuleminen loppui! Mutta ei hän voinut koko aikaa käyttää korvatulppia. Hänen työpaikallaan puhelinkeskuksessa se oli mahdotonta, mutta olihan se jo huomattava parannus, kun hän kuuli biisin vain kymmenisen kertaa päivässä ja pystyi hoitamaan työnsä, joskin hieman kireästi. Ajan myötä biisi hiipui hiljalleen pois. Hän pystyi pian elämään niin, että biisi kuului ehkä vain kerran tai kaksi päivässä klassikkoasemilta (niiltä siis, jotka soittivat edellisviikon hittejä). Mutta sitten AARGH! sama bändi teki uuden biisin, joka oli vielä edellistäkin huonompi ja hän sai hermoromahduksen. Hän sulkeutui talonsa kellariin ja sanoi, ettei tule ulos, ennen kuin bändi on hajonnut. 150

Hän asui kellarissa yli neljä vuotta. Ja lopulta bändi sitten hajosi, kun kloonipojat lihoivat yli sallittujen rajojen. Mies piti juhlat sen kunniaksi, eikä juhlissa kuunneltu ollenkaan musiikkia. Lopullisesti hulluksi hän tuli vasta sitten, kun kloonipoikabändin tilalle ilmestyi yhdeksän samanlaista bändiä (kloonipoikabändin klooneja), jotka tekivät vielä edellistäkin huonompia biisejä liukuhihnalta, eikä niitä kaikkia voinut mitenkään päästä karkuun. Miehen perhe nosti kanteen kaikkia kloonipoikabändejä vastaan, mutta bändien fanaattiset fanit hankkivat perheelle hoitorahat yhteiskeräyksellä, ettei kloonipoikabändien olisi tarvinnut vaivautua. :) Oli uskonlahko, jonka uskonnollisiin menoihin kuului väkivaltaisia mielenosoituksia ja palopommien heittelyä. Se ei ollut erityisen suuri uskonlahko, mutta sen kannattajat olivatkin kaikki tosiuskovaisia. Oli tieteellisesti todistettu, että uskominen vähensi aivotoimintaa, mutta mitäpä heidänlaisensa uskovaiset siitä välittivät? “Jumala tahtoo meidän olevan tyhmiä”, he sanoivat ja lantrasivat uskontoaan rituaalisella itsemurhalla. Heistä ei kuultu sen koommin. Mutta paikalle osui muutamia mainoskaapuisia munkkeja ja kaksi nunnaa, jotka pyytelivät viittomakieltä käyttäen anteeksi, että veivät tilaa muilta. :) Blackin perheen yksityinen taksikuski tunki Down rullatuolin takakonttiin ja näytti selvästi ärsyyntyneeltä, kun se ei sopinut kunnolla kiinni. Indien tilaama taksi ei ollut sellainen keltainen pikkutaksi, jollaisia näkee joka puolella kaupunkia ruuhkaan juuttuneina. Se ei ollut myöskään vuokrattava yönsininen limusiini, joita näkee myöskin ruuhkaan juuttuneina, vaan se oli jotain niiden väliltä. Sellainen ajoneuvo, jollaisia ei näe ruuhkaan juuttuneina. Se oli harmaansininen, eikä se olisi pistänyt silmään, jos sen olisi nähnyt vaikka 151

jonkin armeijan parkkipaikalla, mutta kaupunkiliikenteessä se oli yhtä harvinainen kuin ylensyönyt alkuasukas Afrikassa. Kuski oli myös erilainen verrattuna tavallisiin taksija limusiinikuskeihin. Hän vaikutti siltä kuin taksi olisi ollut hänen valtakuntansa ja hän olisi ollut sen valtakunnan kiistaton yksinvaltias. Hänen nimensä oli Teeks, ja ainoa merkittävä piirre hänen ulkonäössään oli hänen punaiseen vivahtava hiusvärinsä. “Annas kun arvaan.” Teeks sanoi Dowlle katsoen häntä peilin kautta, kun he olivat sopeutuneet auton sisätiloihin. “Auto-onnettomuus?” “Lento-onnettomuus.” Dow sanoi kummastellen auton vihreänharmaita penkkejä. Ne kaivoivat esiin muistikuvia koralliriutasta, jolla hän oli sukellellut hengenpelastuskoulutuksensa aikoihin. Olisipa mukavaa päästä taas uimaan, hän ajatteli. “Onko sinne vuoristomajalle pitkäkin matka?” Hän kysyi Indieltä, joka lajitteli huomattavaa huulipunakokoelmaansa huomaamattoman käsilaukkunsa päällä. “Tunti suunnilleen.” Indie sanoi kääntämättä katsettaan. “Hei, minä olen nähnyt sinut jossakin!” Teeks sanoi yhtäkkiä. “Dowko sinun nimesi oli?” “Niin.” Dow sanoi. “Missä olet nähnyt minut?” “Jossakin. Ehkä paikallisteeveessä tai jollakin yksityisellä sivulla netissä. En muista missä, mutta varmasti olen nähnyt jossakin.” “Ehkä hengenpelastajien sivulla. Siellä on, tai ainakin oli minun esittelyvideoni.” Esittelyvideo: Dow juoksemassa punaiset shortsit jalassa, hengenpelastusrobotti kädessään ja permanentatut hiukset hulmuten pitkin saastunutta rantaa auringon laskeutuessa viininpunaisena aallonmurtajan taakse... hypellen elämänmyönteinen hymy huulillaan lokinraatojen ja rannalle ajautuneiden, vielä kiduksiaan epätoivoisesti väräyttelevien ja mutaatioiden piinaamien delfiinien yli hänen nimensä ja osoitteensa vilkkuessa ruudun alareunassa... “Saattaa olla, saattaa olla. Minä kiertelen aika oudoissa paikoissa joskus. Toissa 152

päivänäkin katselin yhden sveitsiläisen performanssitaiteilijan sivuja. Se oli ottanut valokuvia Moebius-syndroomasta kärsivistä ihmisistä tiedättehän te sen? Ei voi enää ilmeillä mitenkään, kasvolihakset on ihan poissa pelistä... no, siis tämä taiteilija oli ottanut valokuvia niistä potilaista ja tehnyt niistä kuvankäsittelyohjelmalla hymyileviä! Satoja kappaleita erilaisia hymyjä. Kyllä siinä itselläkin kääntyi suupielet ylöspäin, kun niitä katseli.” “Olitko ennen hengenpelastaja?” Indie kysyi Dowlta levittäen ällöttävän vaaleanpunaista huulipunaa huuliinsa. “Joo.” Dow sanoi ja otti rennomman asennon, jos vaikka pystyisi nukkumaan jonkin aikaa. “Katkesiko ura onnettomuuden takia?” Teeks kysyi. “Ei, sain potkut jo vähän aiemmin. Ei kukaan enää huku nykyään.” “Majalla on kaksi uima-allasta.” Indie sanoi huuliaan imeskellen. “Niitä ei käytä kukaan, mutta ne voidaan täyttää, jos haluat.” “Kiitos. Ottaisin nyt tunnin mittaiset nokoset.” Dow sanoi ja sulki silmänsä. Suunnitelmissa olleesta vuoristolomasta näytti sittenkin tulevan totta, hän mietti yrittäessään päästä uneen. Ja jos siellä todellakin oli myös Michael D. Black, niin hänet voisi ampua samalla reissulla. Kaksi kättä yhdellä iskulla. :) Jos Michael D. Black oli maailman suosituin artisti, oli Samorfesion kerran maailman kohutuin bändi. Se oli Mainosmestarin muinainen mestariluomus, jolla hän oli luonut maineensa ja siirtynyt maailmanvaltiaiden raskaaseen sarjaan. Kun bändiltä kysyttiin heidän ensimmäisessä haastattelussaan, mitä he halusivat olla tulevaisuudessa, he vastasivat haluavansa olla bändi, jota ei kuuntele pirukaan. Heidän biisinsä, kuten Life is my shit, Born to be dead cow, Kill yourself with my gun in your mouth, The time to die is now, Jump (into the grave), Crusified Motherfucker Asshole with Satan's Demonwarriors ja Holy satan is mine saivat uskonlahkot syyttelemään bändiä joka suunnalta kaikesta mahdollisesta. 153

Ensisijaisesti heitä syytettiin yllyttämisestä salamurhiin, saatananpalvonnasta, lastenmurhista, mellakoista, murhista yleensä, kolmannen maailman köyhistä oloista, liian täysistä vankiloista, asevarustelun lisääntymisestä ja toissijaisesti JFK:n itsemurhasta, otsonikerroksen ohenemisesta, atomipommin keksimisestä ja hitaista modeemiyhteyksistä. Bändin jäsenet olivat aivan järkyttyneitä ja kummissaan tällaisista syytöksistä. He sanoivat, että heidän syyttäjänsä olivat vain kateellisia ja oli pelkkä sattuma, että kaikilla kolmella sadalla toissa päivänä itsemurhan tehneellä nuorella oli heidän vasta ilmestynyt levynsä CD-videosoittimessaan. Sen lähettämät valtavaa masennusta aiheuttavat hypnoosiaallot olivat pelkkää tiedemiesten spekulaatiota vailla todellisuuspohjaa, he sanoivat. Syytteet raukesivatkin, koska valamiehistö ei uskaltanut tuomita heitä, mutta uudet syytteet bändiä lensivät bändiä kohti saman tien. Eräs ääriuskovaisten lahko osoitti, että he tuputtivat aivan selvästi saatananpalvontaa nuorille uusimmalla levyllään, jolta kuului väärinpäin soitettuna täydellinen musta messu ja vielä paremmin äänitettynä kuin itse levy. Nämäkin syytteet kuitenkin raukesivat, kun alettiin epäillä uskovaisten puhtautta kyseistä bootleg-levyä kun ei ollut saatavilla muualta kuin eräästä alakaupungin huonomaineisesta huumestrippariluolasta nimeltä Torniravintola. Tämän nolon tapauksen jälkeen uskovaiset tyytyivät järjestämään silloin tällöin gospelhyväntekeväisyyskonsertteja, joilla kerättiin rahaa Samorfesionin vastaiseen toimintarahastoon (mihin rahat eivät tietenkään koskaan päätynyt). Tällaiset oikeudenkäynnit toivat Samorfesion-bändille runsaasti julkisuutta, kuten Mainosmestari oli arvellutkin, ja paljon uusia faneja. Tarkemmin sanoen heidän keikkapyyntönsä tuplaantuivat ja levy Kill Yourself Accurately keikkui kolme viikkoa Top 10000 -listan kymmenen kärjessä. Sen jälkeen he tekivät uuden levyn alle viikossa ja sen tiimoilta epäakustisen televisiokeikan kaapeliverkkojen välityksellä omalta treenikämpältään, koska uskovaisilla ei kuulemma ollut kaapelitelevisiota. Fanit vaahtosivat puoli vuotta siitä, että eräässä vaiheessa keikkaa rumpali häipyi kesken biisin, tuli vähän ajan päästä takaisin vetoketju auki, kuunteli missä muut olivat menossa ja jatkoi biisiä siitä mihin itse oli jäänyt. Tapaus nosti bändin suosiota suuresti 154

ja aloittelevat cover-rumpalit matkivat tapausta kerta toisensa jälkeen. “Täällä taas 'Musiikkimaailma' ja Wes Kennon! Tänään meillä on täällä katsojakysymysten äärellä suosittu ja kohuttu bändi, Samorfesion! Moi, pojat!” “Moi.” “Moi.” “Moi.” “Kaiku.” “Ja pitemmittä puheitta koska minä en perusta bändistänne pätkääkään, mutta joudun teitä työni vuoksi sietämään siirrytään katsojakysymyksiin. Ensimmäinen soittaja on kai linjalla. Haloo?” “Pjone täältä Mediasta, iltaa. Sitä olisin vaan kysynyt vokalistilta, että jos tekisit joskus itsemurhan, niin miten tekisit sen?” “No, oon mä ajatellu, että vetäisin käsiin ja jalkoihin sellaiset tooosi pitkät ja syvät viillot leipäveitsellä ja odottaisin, että valun kuiviin.” “Kiitos, ja oliko muuta?” “Ei muuta.” “Kiitos, ja seuraava soittaja.” “Larry Mediasta, iltaa.” “Iltaa, Larry. Kysy pois.” “Pidät sä tällaisista haastatteluista, joihin me idiootit soitetaan ja kysytään idioottimaisia kysymyksiä?” “Joo, mä pidän näistä niin että tukehdun ilosta.” “Kiitos, ja seuraava kysymys.” “Sherlock Holmes ja Mediasta olen minäkin, iltaa.” “Kysy kysymyksesi, Holmes.” “Sitä kysyisin, että onko vokalisti kuullut Shining Batteries -bändin uutta levyä?” “En ole. Ostin kyllä sen tässä yhtenä päivänä, mutta se oli pakattu niin hankalasti sinne muovien sisään, etten minä saanut niitä pois ja heitin sen sitten suutuksissani seinään. Että en ole kuullut.” 155

“Oliko muuta?” “Miksette ole leikanneet hiuksianne?” “Seuraava soittaja.” “Pitäkää lippu korke -” “Ja kuka siellä nyt on linjoilla? Ai, ei ketään, no...” Sittemmin Samorfesionin suosio kuitenkin romahti, koska vokalisti erehtyi

möläyttämään eräässä haastattelussa, että koko homma oli bisnesmaailman keksintöä, eivätkä he itse edes tehneet kappaleita levylle, vaan eräs kuollut Japanilainen 1880luvun undergroundmuusikko, jonka henki antoi heille soundin ja ideat, kun he testasivat yhdessä kuolemanrajakokemusta. Se oli muotiharrastus siihen aikaan. Lääkärit pysäyttivät potilaan sydämen ja käynnistivät sen uudelleen tietyn ajan kuluttua. Potilas ehti pysäytyksen aikana yleensä leijua tunnelissa kirkasta valoa kohti ja hengailla toisten harrastajien kanssa, mutta mitään muuta kuoleman rajalla ei voinut tehdä. Tämä tyrehdytti harrastajien intoa, ja vaikka kokemusta pyrittiinkin kehittämään psykoaktiivisilla huumeilla, se ei saavuttanut kovin pitkäaikaista suosiota. Samorfesion hajosi kohun saattelemana, ja he vetäytyivät varhaiseläkkeelle tuhlaamaan miljoonaomaisuuksiaan pimeisiin huumeisiin, outoon seksiin ja kummallisiin sotapeleihin. :) “Astralia-konttorityynyllä ruumiista poistuminen on yhä mukavampaa!” :) “Iltapäivää vain kaikki te köyhät, joita kiinnostaa rikkaiden ja kuuluisien elämä! Minä, Odred Shopper, olen tällä hetkellä maailman rikkaimman miehen, tai naisenkin silloin tällöin, Pollywoodissa (Median Hollywood-kopiossa) sijaitsevan suosikkiasunnon uima-altaalla, ja tässä vieressäni on mies itse, eli Gillian Allian!” 156

“Hei kaikille. Vaimoni siis muutti taas sukunimeämme?” “Sulla on oikein mukava ja avara asunto täällä kukkulalla. Kuinka monta muuta asuntoa omistat?” “Semmoiset parisataa joka puolella maailmaa. Ja yhden bambumajakylän keskellä Amazonia. Kävin siellä kerran helikopterilla, ja ostin sen ex-vaimolleni, kun se oli siihen aikaan niin innostunut alkuperäiskansojen suojelusta.” “Niin, olet mennyt taas uusiin naimisiin viime viikolla. Monesko kerta tämä olikaan?” “Seitsemäs kai. Jos se kolmenkymmenen naisen haaremi, jonka kanssa olin naimisissa vuosi sitten lasketaan yhdeksi.” “Niin, mutta jos siirrytään nyt katsojakysymyksiin, eli onko siellä joku linjalla?” “Dopler Kandinsky Ocsenista täällä.” “Selvä, ja mitä haluat kysyä.” “Sitä tiedustelisin, että miltä tuntuu olla niin sikamaisen rikas?” “Ei hassumpaa. Nykyään mun elämä on kuin yhtä virvokejuomamainosta. Monien muiden melkein-yhtä-rikkaiden elämä on yhtä saippuaoopperan joulujaksoa, mutta mun elämä on kuin jatkuvaa virvokejuomamainosta. Siinä on maailman rikkaimman ja maailman toiseksi rikkaimpien ero.” “Kiitos kysymyksestä, ja sitten seuraava.” “Billy Zias, iltapäivää! Sitä minä vain olisin kysynyt, että paljonko tienaat päivässä?” “En kyllä tiedä yhtään. Yksi kirjanpitäjäni kyllä kerran sanoi, että voisin ostaa koko Pollywoodin, jos viitsisin säästää muutaman kuukauden, mutta enhän minä ehdi säästelemään. Turha rahaa on yhteen paikkaan pistää, laitetaan kaikki kiertoon vaan. Enkä minä tällä koko Pollywoodilla mitään tekisikään. Turha ostos.” “Täällä on Isä Wood Median Mormonikirkosta. Kertoisitteko, tuoko raha teille onnea?” “Ei raha itsessään, mutta jos sitä osaa käyttää, niin kyllä.” “Mutta ajattele nyt, et sinä rahalla pääse taivaaseen -” “No niin, hiljaa siellä, hormonikirkko. Minäkin haluan taas keskusteluun mukaan, joten lopetetaan nämä tyhmät katsojakysymykset ja kysytään vähän 157

rahankäyttöasioista. Mihin suurin osa rahoistasi menee?” “Sinne sun tänne. Ostin eilen pojalleni uuden jumbojetin ja oman saaren Tyyneltä Valtamereltä, ja tänä aamuna kolmas ex-vaimoni soitti ja tahtoi päästä kasvattamaan hevosia Karakorumiin, joten ostin sille sieltä pari farmia. Itselleni tilasin tänään tämän uuden paidan, kun kuulin, että minusta tehdään suora dokumenttiohjelma. Tosiaan, nythän minä muistinkin! Vaimo, lopeta se kukkien asettelu ja sano, mitä haluaisit tänään? Minulla on tällainen tapa, että kysyn joka päivä vaimoltani mitä se haluaa ja ostan sen sille.” “Nyt kyllä kävisi lasi kylmää viiniä ja kokovartalohieronta.” “Palvelija! Hei, Bill! Ai, siellähän sinä olet tuolin takana. Tilaa vaimolleni pari hierojaa ja hae pullollinen kunnolla jäähdytettyä viiniä kellarista!” “- jos minäkin pääsisin taas kuvaan. Oletko ottanut osaa minkäänlaiseen hyväntekeväisyyteen sen alkuasukaskylän lisäksi?” “Kyllähän minä olen yrittänyt antaa panokseni hyväntekeväisyyteen, mutta minun ei annettu.” “Mitä tarkoitatte?” “Katsokaas, kun minä kylven joka aamu ja ilta tässä isossa altaassani, tai tekojärveksihän tätä jo voisi kutsua, vaimoni ja parin muun naisihmisen kanssa ja tähän vaihdetaan vesi joka yö, silloin kun olen nukkumassa. Se tehdään erityisen hiljaa aivan erityisvalmisteisella pumpulla, etten vain herää. No, sitten huomasin, että 'ohhoh', siinähän menee valtava määrä hyvää vettä hukkaan ja keksin, että senhän voisi pullottaa käytön jälkeen ja lähettää vaikka janoisille Afrikkaan! Tämähän vesi on vielä noin 20% sikäläistä kaivovettä puhtaampaa, vaikka minä olen siinä vähän uiskennellutkin! Ideaan se homma sitten jäikin, kun jotkut väitti, että se on ihmisarvoa alentavaa, että niille viedään meidän kylpyvettä, jossa on kaiveltu ties mitä ihmisruumiin taitekohtia. 'Entäs sitten', minä kysyin, 'sehän on silti puhtaampaa kuin niiden oma vesi', mutta eivät ne antaneet lupaa. Miksihän? Myydäänhän me tietääkseni kaikki vanhentunut sotakalustommekin niille, perkele.” “Ei saisi kiroilla parhaaseen katseluaikaan, mutta kun kysymyksessä olette te, niin mitä muutaman keskiluokkaisen uskovaispenskan vaikutteista... no niin, siirrytäänpäs nyt sitten kiintoisampiin asioihin eli montako Rolls Roycea sulla on?” 158

“1200, entinen vaimoni, numero seitsemän, vei puolet niistä.” “Mitä teet niillä?” “Pitääkö niillä tehdäkin jotain?” “Ei tietenkään, tämä oli vain pikku pila. Yritän kertoa aina yhden vitsin lähetystä kohti, etten näyttäisi ihan tosikolta. Tuota... harrastatteko taiteita tai kirjallisuutta?” “Taiteita, joo. On minulla tauluja ja veistoksia ja sarjakuvia. Kirjoja en juurikaan viitsi lukea, mutta Bill kyllä lukee niitä ja kertoo sitten juonen ja hauskimmat jutut lyhennettynä minulle. Haluatko muuten nähdä postimerkkikokoelmani? Olen kerännyt niitä kymmenvuotiaasta asti.” “Henkilökohtaisesti ei kiinnosta tippaakaan, mutta voinhan minä ihan kohteliaisuuttani vilkaista vähän.” “Bill! Ai niin, se lähti hakemaan sitä viiniä... hei, kameramies! Saat porschen, jos kannat minut selässäsi yläkertaan!” “Totta kai!” Suora lähetys keskeytyi muutamaksi minuutiksi. :) Vuoristomaja oli melkoisen vähättelevä ilmaus sille monen hotellin kokoiselle huvilalle, joka kallisteli aivan yksinään Kosch-vuoren kupeessa. Se oli kuin puusta ja elementeistä rakennettu satulinna, joka näytti valuvan vuorenrinnettä alaspäin, hitaasti, sentti sentiltä. Joskus se oli (Dow ajatteli huvikseen) ollut aivan vuoren laella, mutta vuosien kuluessa valunut nykyiseen paikkaansa, ja ehkä se kymmenen vuoden kuluttua oli aivan vuoren juuressa. Mutta miltä se näytti? Aivan kuin jonkin kaukaisen tulevaisuuden kvarkkitehdit olisivat tulleet aikakoneella nykyaikaan, matkineet muinaisten pyramidikulttuurien rakennustaiteita ja yhdistelleet niitä suruttomasti toisiinsa miten sattuu, rakentaneet älyttömien visioidensa pohjalta karamellivärein kuorrutetun vuoristolinnan ja häipyneet takaisin tulevaisuuteen hihitellen itsekseen sille mitä tuli taas tehtyä menneisyyden vangeiksi jääneiden kiusaksi. Että kyllä te täällä viihdytte, saatte syödä seiniä minkä jaksatte. 159

Mutkitteleva ja runsaalla metsämaisemalla koristeltu vuoristotie päättyi teräksiseen porttiin. Majan ympärillä oli nelimetriset kivimuurit, joiden päällä näkyi lukuisia holokameroita ja liikkeentunnistimia. Kauempana muurin takana nousi vartiotorni samaa mallia, jota suosittiin huipputurvallisissa vankiloissa. Aurinko heijastui tornia kiertävistä ikkunoista niin, ettei sisään nähnyt kunnolla, mutta siellä oli taatusti useita vartijoita. Indie avasi ikkunan ja näytti keskisormea lähimmälle kameralle. Portti alkoi avautumaan. “Salainen merkki, vai?” Dow kysyi. “Jep.” Dow alkoi välittömästi mittailemaan portin sisäpuolella aukenevaa pihamaata. Joka puolella kasvava ruoho oli siististi leikattua ja sypressipuut olivat hämmentävän vihreitä, ilmeisesti jotain paranneltua lajiketta. Ne vaikuttivat aivan muovista tehdyiltä, vaikka olivat oikeita. Maja näytti lähempää suuremmalta kuin kaukaa, mikä johtui suurelta osin perspektiiviksi kutsutusta ilmiöstä. Se oli modernin viihdekuninkaan linna, jonne ei tavallisella fanirahvaalla ollut asiaa. Majan piirustuksetkin olivat varmaan olleet laajemmat kuin tenniskenttä. Teeks käänsi auton yhdessä majan edessä olevista liikenneympyröistä ja pysäytti ulko-oven eteen. “Tuolla on Michael! Ja kaikki muutkin sukulaiset!” Indie innostui nähdessään oven edessä parveilevan ihmisjoukon ja astui ulos autosta. “Indie!” Michael huusi ilahtuneena treenatulla laulajanäänellään nähdessään sisarensa. Neljä mustaan pukuun ja mustiin laseihin pukeutunutta henkivartijaa hänen ympärillään seurasivat silmät tarkkana, kun Teeks auttoi Dowta rullatuolin kyytiin. “Hauska nähdä pitkästä aikaa.” Indie kipitti veljensä luo ja halasi tätä, mutta varovaisen varautuneesti. Liian kovakourainen tunteiden ilmaus olisi saattanut painaa kasvojenkohotukset pilalle ja sotkea meikit. “Kiitos että tulit näin nopeasti, Indie! Oloni on paljon parempi nyt. Mutta kuka on yksikätinen ystäväsi?” Michael kysyi tuijottaen epäilevästi Dowta, joka rullasi Indien 160

vierelle Teeksin ajaessa jo taksillaan poispäin. Jotkut ihmiset puhuttelivat vammaisia kuin lapsia. Ehkä se oli vaistomaista toimintaa, Dow ajatteli. “Dow Winslow.” Dow ojensi kätensä Michaelin eteen virnistäen niinkuin vain mahdollinen murhaaja tietämättömälle uhrilleen voi. Michael ravisti kättä nopeasti ilman puristusta. “Serkkuni Wiquen.” Indie esitteli rastalettisen serkkunsa, joka ei myöskään ollut aivan mustaihoinen. Wiquen-serkku oli valkaissut yli puolet kasvoistaan meikkikirurgialla niin, että väriraja meni leuasta vasemman posken yli ja silmien välistä hiuksiin. Muutama rastalettikin oli valkaistu. “Sä olet ihan hajalla!” Wiquen sanoi Dowlle ihan kuin olisi ollut kateellinen siitä. “Jäitkö junan alle?!” “Lentokoneen.” Dow sanoi. “Huhhuh! Raju juttunen!” Wiquen huokui. Hän vaikutti yksinkertaiselta ja jollakin tavalla harmittomalta veikolta. Sellaiselta, jollaiset eivät joudu koskaan totisiin tilanteisiin. “Otit näköjään bändisikin mukaan, Wiquen.” Indie nyökkäsi majan sivuovelle päin, jossa kolme hurjannäköistä nuorta miestä ja yksi heitäkin hurjemman näköinen nainen väittelivät shampanjapulloja sisään kantavien palvelijoiden kanssa. “Joo, meillä oli just treenit kesken, kun Michael soitti. Päätettiin, että tyhjennetään tuo viinikellari ja jatketaan harjoituksia siellä, jos joudutaan olemaan täällä pitkäänkin, ennen kuin se uhkailija saadaan kiinni. Oli kirjoittanut aika rankkasen kirjeen, kun Michael näytti sitä mulle... Aivan äsken näytti, uskotko?!” “Haluatteko aamiaista?” Michael kysyi. “Haluatko?” Indie kysyi Dowlta. Mikäs siinä, Dow mietti ja sanoi: “Joo.” Kun he menivät sisään, hän kokeili nopeasti, oliko ase vielä paikoillaan. Siellä se oli, yhtä tukevasti kuin ennenkin. :) “Tänään tutustumme sellaiseen ikivanhaan ilmiöön kuin sensuuri. Tutkija Doca 161

Dhai; mitä oli sensuuri?” “Sensuuri oli eräs vekkuli tapa, jota harjoitettiin noin sata vuotta sitten; silloinhan ei vielä ymmärretty yhtikäs mitään yhtikäs mistään, koska se oli sata vuotta sitten. Klassinen sensuuri oli sitä, että joukko ihmisiä, joita kutsuttiin sensoreiksi, päätti mikä oli hyvää ja mikä pahaa katsottavaa tietyn ikäisille ihmisille, mutta oli myös monenlaista muunlaista sensuuria; oli itsesensuuria, tiedostamatonta sensuuria, ja niin edelleen. Yksinkertaisesti se tarkoitti sitä, että esimerkiksi filmeistä poistettiin tai jätettiin kokonaan tekemättä tai edes suunnittelematta sellaisia osia, jotka olisivat voineet vahingoittaa jonkin vähemmistöihmisryhmän mielenterveyttä tai makua eli ne suunniteltiin, toisin sanoen, heikoimpien katsojayksilöiden mukaan. Monia filmejä kiellettiin jopa kokonaan. Sellaista oli sensuuri.” “Eikö ole barbaarista, hyvät katsojat? Kertokaapa, jos nykyään olisi sellainen sensuuri kuin sata vuotta sitten, niin mitä tapahtuisi esimerkiksi tälle filmille, joka on Beryl Coladustin ohjaama 'Lastenkodin Sadomasomurhasarja'.” “Sitä ei päästettäisi levitykseen.” “Ajatelkaa, ihmiset! Sata vuotta sitten ihmisiltä olisi jäänyt tämä filmi kokonaan näkemättä! Ehkä he eivät olisi edes tienneet sen olemassaolosta!” “Se on todella traagista. Monta kertaa olen tutkimustyössäni melkein alkanut itkemään, kun ihmisiä on aikoinaan sorrettu tällä tavoin!” “Ymmärrän tunteesi, Doca! Seuraavaksi näemme mainoksia, ja hyvät katsojat: Näitä seksiandroidimainoksiakaan ei olisi saanut sata vuotta sitten esittää. Ajatelkaapa sitä.” Ei sitä kukaan ajatellut. :) “Suunnittelijat saavat aivan uusia mahdollisuuksia toteuttaa visioitaan, kun paidassa ei tarvitse välttämättä olla kuin yksi hiha -” Indie selitti muoti-ideoitaan Michaelille tuhdin pizza-aamiaisen ohessa. Blackin perhe ei syönyt mitään, millä ei ollut italialaista nimeä. Kulmiaan kurtistellen Dow kiitti aamiaisesta, nyökkäsi Indielle ja rullasi 162

keittiöstä olohuoneeseen. Olohuone oli yhtä avara ja valoisa kuin koko muukin talo. Yleisväri oli puhtaan valkoinen ja jokainen pinta oli kuin vastapesty. Sisustus näytti aivan saippuasarjan lavastukselta. Katonrajassa kulki koko olohuoneen ympäri tunnelmavalaistu akvaarioputki, jossa uiskenteli sävy sävyyn tatuoituja miljoonakaloja (lemmikkieläinten tatuoiminen oli ollut harvinaisen pitkään trendikästä samoin kuin lemmikkikanien hotellit, joissa oli isommat televisiot ja videot kuin lemmikkiapinoiden hotellissa. Myös suuret lemmikkieläinten haudat olivat kestosuosikkeja; kirppusirkukset saivat usein kolmimetrisiä muistomerkkejä). Akvaarioputkesta aaltoilevat valonheijastukset loivat sisustukseen liikkeen tuntua. Yhtäkkiä Dow huomasi, että putkessa vaelsi myös yksi kanihai, vaikka putki oli sille niin ahdas, ettei se pystynyt kääntymään. Yhden seinän suuri, hiljainen televisioruutu simuloi lumisadetta. Valkoisen kokolattiamaton päällä lepäävä vaaleanharmaa sohvakalustus näytti vasta muovikääreistä kaivetulta ja seinällä televisiota vastapäätä roikkui niin monta modernia maalausta, että niitä oli ripustettu osittain toistensa päälle. Suurin osa maalauksista oli tuttua kaaosidealismia toteuttavaa ilmaisua, jossa maalari oli vain puristellut maaliputkiloitaan pitkin kangasta, mutta muutama klassinenkin maisemamaalaus joukosta löytyi. Yksi niistä esitti Media Cityn uimarantaa, jossa lapset telmivät vedessä ilman uimapukuja. Maalari oli käyttänyt sitä sommitellessaan aika runsaasti luomisen vapautta, sillä oikeastihan lapset olisivat huutaneet tuskasta, kun saasteet kaapivat ihokerroksia irti yksi toisensa perään. “Haluaisitko kiertokäynnille majassa?” Indie kysyi Dowlta venytellen samalla olkapäitään. Michael poistui juuri henkivartijoidensa kanssa keittiön vieressä olevaan hissiin. “Joo.” Dow sanoi ilman erityistä tunnelatausta ja Indie aloitti intoutuneen esittelykierroksen saman tien. “Okei, tämä on ensimmäisen kerroksen olohuone ja keittiön ja aulan jo näitkin. Täällä on kolme hissiä, tuossa yksi ja itäsiivessä toinen. Kolmas on palvelijoiden hissi. Portaitakin pitkin pääsee, jos välttämättä haluaa.” “Montako kerrosta tässä on?” 163

“Seitsemän kai, en ole ihan varma. Lasketaanko kellarit ja ullakkokerroksetkin?” “Mikä huone tuo on?” Dow kysyi heidän ohittaessaan pienen huoneen, joka oli aivan tyhjä, ikkunaton ja maalattu kauttaaltaan täyteen rauhoittavan vaaleansinisiä pisteitä. Huoneeseen ei johtanut erillistä ovea, se vain alkoi käytävästä yhtäkkiä. “Ai tuo? Se on Michaelin meditointihuone. Hän viettää paljon aikaa itsensä kanssa. Ajattelee asioita ja yrittää kokea valaistumista. Joka aamu viisitoista minuuttia.” “Sekö riittää?” “Ei varmaankaan, mutta Michael on kiireinen mies. Ei hän ehdi pidempään istuskella jalat ristissä. Mennään nyt kolmanteen kerrokseen, näytän vierashuoneet. Voit valita niistä mieluisimman; siellä on japanilaistyyliin sisustettuja, tavallisia modernin länsimaisia ja yksi ranskalaismallinen barokkihuonekin Ei, hetkinen, voisit sittenkin nukkua papan huoneessa kuudennessa kerroksessa. Siellä on se invavessa. Minun ja Michaelin huoneet ovat ylimmässä kerroksessa.” “Ihan miten vain.” Dow sanoi ja ajatteli meditointihuonetta. Siellä Michael olisi sopiva, liikkumaton maalitaulu. Katselen ympäristöä ja pidän hauskaa tämän päivän, Dow ajatteli. Hoidan Michaelin huomenna, hän päätti. Kun sattuman kautta on päässyt tällaiseen taloon, niin voisi siitä ottaa kaiken irti. Kunpa vielä olisi jalat tallella. :) “Tervetuloa 'Nolaa Vastustajasi Julkisesti' -ohjelmaan! Tällä kertaa minulla on vieraanani tutkija Ud Od Media Cityn Yliopistolta, tervetuloa ohjelmaan!” “Kiitos. Minua ette saa kyllä nolatuksi, joten varoitan jo etukäteen.” “Enpä tietenkään, enpä tietenkään... teidät ilmoitti tähän ohjelmaan pahin vastustajanne, Reafat Cama, olenko oikeassa?” “Kyllä. Hän on pahin kilpailijani yliopiston mediatutkimuslaitoksen johtajuudesta se on siinä keskiajan tutkimuslaitoksen, 60-luvun tutkimuslaitoksen ja viime vuoden tutkimuslaitoksen naapurissa. Mediatutkimus on todella tavoiteltu työ, sillä se on lähinnä pelkkää uutisten ja ajankohtaisohjelmien seurantaa päivästä toiseen ja 164

palkka on kohtuuttoman suuri.” “Mistä valinta on kiinni?” “Tällä hetkellä se on kiinni yhdestä tutkielmasta, jonka otsikko on 'Fiktion ja todellisuuden sekoittuminen Media Cityssä'. Todella kiinnostava aihe.” “Kertoisitteko hieman siitä? Niin että kouluttamattomat katsojammekin ymmärtävät?” “Selvä. Kuten on sanottu, Media Cityssä todellisuus ja fiktio sekoittuvat niin rajusti, ettei niitä enää erota. Ajatelkaa vaikka outoja yhteensattumia, joita elokuvissa tapahtuu: Pizzalähetti onkin kadonnut veli tai aviomies osoittautuukin naimisiinmenon jälkeen jonkin itämaan prinssiksi tällaista tapahtuu nykyään todellisuudessa. Se johtuu siitä, että nykyihmiset käyttäytyvät, reagoivat ja puhuvat aivan kuten elokuvissa. Television kanssa vietetään enemmän aikaa kuin vanhempien tai kavereiden, joten sieltä kaikki tavat ja tottumukset opitaan.” “Aivanko?” “Aivan. Kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei, koska saamamme tieto on niin ristiriitaista ja näkökulmien saastuttamaa. Luin juuri eräällä linkkisivulla pienen artikkelin siitä, kuinka Madagaskarin krokotiileista on löydetty aivan uudenlainen virus, mutta en voi tietää, onko se totta vai ei. Voin joko uskoa siihen, olla uskomatta tai elää epätietoisuudessa. Mistä voisin tarkistaa sen? Kuka todistaisi sen minulle niin, että voin olla varma siitä, ettei hän valehtele? Voin vain lentää Madagaskariin tarkistamaan asian itse, omilla silmilläni, mutta siihen asti elän todellisuuden ja fiktion rajamailla. “Ja jos mennään vielä pidemmälle, voinko luottaa tietoon, jonka silmäni näkevät? En. Mutta sellaista kaikki on. Jos se tajuttaisiin, ja todella tajuttaisiin, niin kaikki olisi paljon paremmin. Absoluuttisia totuuksia ei olisi enää. Kukaan ei saisi sanoa toiselle, että juuri tämä uskonto on oikeassa tai juuri tämä on maailman paras lattiavaha.” “Absoluuttisesta totuudesta muistuu mieleeni eräs aivoaaltojen mukaan muovautuva 3D-elokuva, jonka näin tässä hiljattain se oli muuten erinomainen elokuva, ja miksei olisi ollut, koska juoni eteni minun aivoaaltojeni mukaan... No, se perustui erääseen vanhaan scifikirjaan, jonka maailmassa absoluuttiset totuudet olivat tosiaan kiellettyjä, mutta sitten ilmestyi eräs ennustaja, joka pystyi näkemään tulevaisuuteen, ja 165

kertomaan absoluuttisen varmasti kaikkien tulevaisuuden.” “Ja kuten tiedämme, se ei ole mahdollista.” “On siis absoluuttinen totuus, ettei absoluuttisia totuuksia ole?” “Kyllä. Absoluuttisia totuuksia ei ole.” “Absoluuttisen varmasti?” “Aivan! ...Hei, hetkinen, unohdin skeptisen ataraxiani -” “Näin sain taas yhden haastateltavan nolaamaan itsensä suorassa lähetyksessä! Aplodeja! Ja muistakaa tulla mukaan taas ensi kerralla Nolaa Vastustajasi Julkisesti -ohjelmaan!” :) Dow vietti koko päivän porealtaassa istuen, koska se tuntui mukavalta. Hän antoi luurankojalkojensa levätä kuplivassa, lämpöisessä vedessä ja katsoi kaakeleihin upotetusta televisiosta ohjelmaa, jossa haastateltiin elokuvaohjaaja Boris Diamondia hänen uuden elokuvansa 13 Opetuslasta II:n filmauksissa. “- nykyisin tässä maassa tehdyt elokuvat sijoittuvat suurimmaksi osaksi eräänlaiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jossa muuta maailmaa ei ole olemassakaan. Media on maailman pienoismalli, joka kuvaa symbolisesti koko maailmaa. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi arvoisan kollegani Johan Veinmanin elokuva, jossa avaruusviruksen riivaamat eskimot valtaavat maailman jääpuikoilla. Koko tarina tapahtuu Mediassa, joka ON koko maailma siinä todellisuudessa.” Ohjaajan kasvomeikkiä tarpeeksi katsottuaan Dow käänsi dokumenttikanavalle. Hän sai tietoonsa, että sademetsien metsurit viettävät uutta vuotta ampumalla kotitekoisia raketteja puunlatvoihin. “Hei, öö... Dow?” Dow käänsi päätään kohti sisäpuhelinta, josta Wiquenin ääni kuului digitaalisen särkijäefektin läpi ajettuna. “Mitä?” “Indie käski mun ilmoittaa sulle, että se on lähtenyt käväisemään kaupungissa.” “Selvä.” 166

“Niin... siinä se uutinen olikin. Että moi.” “Aha.” “Tai kuule, tule tänne alas kuuntelemaan, kun me soitetaan. Rodney, käy ohjaamassa Dow tänne!” “Ai jaa.” Dow sanoi lähinnä itselleen ja ajatteli hetken aikaa, että voisi tästä lähtien todellakin vastata kaikkiin kysymyksiin yhdellä sanalla. Seuraavassa hetkessä vanha, hapannaamainen Rodney palvelija-androidi tuli auttamaan hänet ylös porealtaasta. “Vaatekaappi on tuolla, voitte valita minkä asun haluatte, sir.” Rodney sanoi autettuaan kylpytakin Down päälle ja nostettuaan hänet rullatuoliin. “Selvä.” Dow sanoi ja ajoi huoneen poikki vaatekaapille kiinnittämättä huomiotaan siihen, että huoneen keskellä olevassa suuressa intialaisessa matossa oli valkoiset ääriviivat outoon asentoon kuolleesta ihmisestä. Se oli uusin muotivillitys intialaisten mattojen koristelussa. Kaikki halusivat ruumiin ääriviivat uuteen intialaiseen mattoonsa ja tilasivat taiteilijan, joka piirteli sellaisia työkseen. Intialaiset lapsityöläiset, jotka aitoja mattoja kutoivat, olivat protestoineet tällaista töhrimistä vastaan, mutta kun heitä ei kuunneltu, he olivat alkaneet itsekin piirtämään ääriviivoja Eivätkä vain ihmisten, vaan myös eläinten ja tavallisten taloustavaroiden ääriviivoja. Se oli todellinen intian mattoteollisuuden hittivientituote. “Ehdotan neonpunaista smokkia, sir.” Rodney-palvelija ehdotti ja alkoi jo ottamaan sitä pois muovista, jolla se oli suojattu. Vaatekaappi oli täynnä niin outoa muotia, ettei sitä olisi uskonut todeksi, ellei olisi nähnyt. “Neonpunainen smokki? Ei... Se näyttää jo liian sirkusmaiselta.” Dow sanoi tuijottaen vaatehuoneen tarjontaa miettien pitäisikö itkeä vai nauraa. Kangasta oli tuhlattu niin hirveästi aivan turhiin muotiluomuksiin. Punaista, vihreää, neonvärejä, psykedeelisiä, kirkkaita, lasimaisia, läpinäkyviä muovihousuja yhdistettynä sokerista tehtyyn ihonmyötäiseen liiviin. “Anteeksi, sir. Muistelin edesmennyttä herra Blackia. Hän piti värikkäistä smokeista.” Androidipalvelija selitti. “Ai.” “Olin herran yksityispalvelija sen jälkeen, kun hän menetti kaikki sormensa ja 167

varpaansa yakuzalle. Se oli todella traagista.” “Puvuista päätellen menetti myös järkensä.” “Saattaa olla. Hän ei ollut entisensä sen jälkeen. Lisäksi rouva Black jätti hänet aika pian, kun herra ei suostunut hankkimaan tilalle tekosormia.” Musta puku osui Down silmään. Sellainen, jossa nahkaa, denimiä ja silkkiä oli yhdistelty toisiinsa rohkean suruttomasti niiteillä ja vetoketjuilla. Jos mafiaterroristit olisivat muotitietoisia, niin he käyttäisivät tuollaisia pukuja, Dow ajatteli. “Tuota haluaisin koettaa.” Hän sanoi, ja Rodney alkoi jo auttamaan sitä hänen ylleen ennenkuin hän ehti perua sanansa. “Se pukee teitä oikein hyvin, sir.” Rodney sanoi ja vetäisi esiin kokovartalopeilin naulakon takaa. “Katsokaa.” Dow tuijotti rullatuolissa istuvaa itseään, eikä voinut kuin myöntää Rodneyn olevan oikeassa. Lisäksi se tuntui mukavalta, aivan kuin hänen vanha sukelluspukunsa. Se varmaan makasi Michael D. Blackin huoneessa, juuri tällaisessa samanlaisessa vaatekaapissa, pelokkaana jossakin sen nurkassa. Kusipää kuolisi pian. Sukelluspuvun puolesta, hän ajatteli. Sä et saa mitään aikaan. Et mitään. Suunnittelet vaan, mutta et tee mitään. Hän ajatteli ironisesti, hän ajatteli ironisesti. “Lähdetään.” Hän hymähti Rodneylle peilin kautta. Palvelija tarttui tuolin ohjaimiin. :) Ote virtuaaliurheilun ammattilaisten tiedotussivulta. “Syrjittyjen Kristittyjen Kirkon kotisivujen ja Saatanan Sadististen kotisivujen koodaajien virtuaalisota Napamanner-skenaariossa päättyi tasan 25-25. Uusintaottelu on ensi viikonlopun aikana ja se käydään Maanalaisessa Kaupungissa, mikäli ei toisin ilmoiteta. Mainostoimistoja kehotetaan päivittämään mainoksensa skenaarioon sopiviksi. Ne siviilikatsojat, jotka olivat mukana Napamanner-skenaariossa, saavat uusintalippunsa 40% alennuksella. Siviileinä Maanalaisessa kaupungissa toimivat tällä kertaa peikot. 168

Tietokonepelien asevarustelun vastustajat eli aseistariisunnan kannattajat kutsuvat kaikki mukaan mielenosoitukseen hei hei hei. Tällä kertaa vastustetaan erityisesti miniydinpommien, teslamiinojen ja partikkelihermokaasujen löytymistä liian helposti huomattavista salapaikoista...” :) Wiquenin bändi jammasi viinikellarissa. Se oli uudemman mallin moderni viinikellari, jossa viinipullojen makua ja säilyvyyttä tarkkailtiin tietokoneiden avulla, ei sellainen tyypillinen homehtunut ja kylmä loukko, jollaisiin ruumiit nakattiin elokuvissa. Nyt, kun suurin osa viinihyllyistä oli tyhjennetty ja lämmitys päällä, se tuntui melkein kodikkaalta. “Rodney! Tuo Dow kuuntelemaan!” Wiquen huomasi heidät kellarin portaiden yläpäässä. Bändi pysäytti soittonsa. “Pitäkää kiinni, sir.” Rodney varoitti ja työnsi rullatuolin spastisesti porras kerrallaan alas. Ne olivat onneksi vain lyhyet portaat. “Oliko muuta, herrat?” Rodney kysyi ainaisen kohteliaasti koko bändiltä. “Ei muuta nyt, Rodney.” Wiquen sanoi ja raaputti kitaransa kieliä mietteliäästi. Hän oli yhtäkkiä suunnattoman apean näköinen. “Moi.” Hurjannäköinen kosketinsoittajanainen tervehti Dowta. Muu bändi mumisi myös jotain siihen suuntaan. “Moi vaan kaikille.” Dow sanoi hymyillen yli-innokkaasti, niinkuin komediasarjoissa ja mainoksissa tehdään. “Osaatko sä soittaa mitään?” Wiquen kysyi muuttuen yhtäkkiä apeasta levottomaksi ja alkaen napsuttelemaan sormiaan. “Enpä erityisemmin.” Dow sanoi edelleen yli-innokkaana ja heilutteli päätään vahvistaakseen vaikutelmaa iloisesta moniraajavammaisesta. “Mikä teidän bändin nimi on?” Wiquen katsoi toista kitaristia, jonka olemus viesti äärettömästä luottamuksesta omaan asiaansa, mikä se asia sitten olikin. “Sulamattomat Ruoantähteet.” Kitaristi sanoi. 169

“Sulamattomat Ruoantähteet?” Dow kysyi. “Niin.” “Se on aika tyhmä nimi.” Dow naurahti ivallisesti. “Pidätkö meitä tyhminä?” Rumpali kimpaantui ja nousi seisomaan. “Istu, Rey.” Kitaristi käski rumpalia, joka totteli. “Aivan, se on tyhmä nimi, mutta niin sen täytyykin olla. Se kuvaa symbolisesti sitä, että kaikki on tyhmää.” “Ahaa, niinpä tietysti.” “Sitä täytyy painottaa koko ajan, ettei meitä luultaisi oikeasti tyhmiksi. Me olemme erittäin tarkkoja julkisesta imagostamme.” Kitaristi selitti. “Eli tarkoitat, että tyhmät ihmiset kuuntelee tyhmää musiikkia?” “Totta kai, ja jokainen tietää olevansa tyhmä. Parempi niin kuin luulla olevansa viisas, eikö?” “Totta kai.” Dow sanoi päättäen samalla hetkellä, että koko bändi pitäisi ampua heti Michael D. Blackin jälkeen. “Mullakin on joskus vaikeuksia saada vaatteita päälle.” Wiquen sanoi yhtäkkiä Dowlle, kumartui häntä kohti ja kuiskasi: “En ole kertonut heille, mutta he ovat kaikki minun kloonejani. Miten luulet, että me muuten soitettaisiin näin hyvin yhteen?” “Mitä?” “Kaikki menee aina väärinpäin sen jälkeen, kun syö pähkinäjäätelöä.” Wiquen sanoi vetäytyen pois hänen läheltään. “Ajattelin vain, kun sinulla on kaikki vaatteet oikein päin päällä.” Hän ei saanut jutun juonesta kiinni. “Pähkinäjäätelöä?” Hän sanoi kysyvällä äänensävyllä. “Varsinkin silloin, kun sekoittaa siihen kaakaota ja sitä yhtä huumetta, mikä sen nimi olikaan... No kuitenkin, silloin ei saa mitään tehtyä oikeinpäin. Tulee sellainen hankala olo.” Huumetta jäätelöön sekoitettuna? Indien jutut siitä, että puolella maailmaa on jokin mielisairaus, alkoivat tuntua aika uskottavilta, kun tutustui hänen perheeseensä. Indien jutuista hänen mieleensä juolahtikin “Mihin Indie lähti?” “Mitä sä siitä haluat?!” Rey kimpaantui. 170

“Rauhoitu, Rey.” Kitaristi sanoi. “Mä haluan tietää, mitä se haluaa Indiestä! Se aikoo raiskata sen!” “Haista paska.” “Haista itse!” “Ei rammat ketään raiskaa.” “Ei niistä tiedä!” “Vittu sä oot tyhmä jätkä!” “Itse haet iltaseurasi kuolinilmoituksista!” “Sanoo mies, joka nauhoittaa vaippamainoksia!” “Vittu rauha! Rauha!” Kosketinsoittajanainen karjui. “Jos ette lopeta tappelemista, häivyn täältä!” “Mä lähden tästä paskabändistä.” Rey sanoi ja istui alas. “Sitä ennen me potkitaan sut pois ja erotaan itse!” Wiquen yritti muistella välikohtauksesta välittämättä. “Se lähti käväisemään, en oikein tiedä... ostoksilla ehkä. Kyllä se tulee takaisin... Joko me soitetaan jotain?” Dow kohautti olkapäitään. “Ok. Soitetaan.” Kitaristi sanoi. Niin Dow sitten kuunteli Sulamattomien Ruoantähteiden mitäänsanomatonta jammailua tuijottaen tyhjällä mielellä rumpusettiä. Joku oli kiinnittänyt höyhenen hihattiin. Sitä hän tuijotti enimmäkseen. Hän mietti: Jos sinulla on ladattu ase rullatuolin alla, sitä on käytettävä. :) Michael D. Black kohotti kuntoaan ajamalla ympäri valtavan huoneensa legolevyistä tehtyjä mattoja polkuautollaan ja lueskeli samalla ratin päällä olevasta monitorista nettilehteä, joka esitteli netissä ilmestyviä nettilehtiä. Hänen yksityiset juorutoimittajansa nuo hyeenan ja ihmisen sekoitukset; biorobotit, jotka oli ohjelmoitu seuraamaan julkkiksia minne tahansa he menivätkin ja keksimään heistä vääristeltyjä tarinoita nukkuivat kissamaiset raajansa levällään hänen 171

vuoteensa satiinilakanoilla (automaattikamerat silti yhä päällä). Michael huokaisi, nousi polkuautostaan ja napsautti sormiaan. Puhelinhologrammi ilmestyi hänen käteensä ja hän näppäili numeron [hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, minne haluaa soittaa, ja huoneiston tietokone olisi yhdistänyt hänet sinne suoraan, mutta hänestä oli joskus mukava pitää puhelimen luuria (edes hologrammi-sellaista) korvaansa vasten]. Hän soitti tapansa mukaan maksulliseen Julkkispalvelupuhelimeen, joka antoi käytännöllisiä käytösohjeita julkisuuden henkilöille. Tämän päivän automaattiviesti oli tällainen: “Tyhmyys on tämän viikon muotia ja idioottimaisuus on IN. Tehkää tyhmiä juttuja ja mokailkaa. Tutustukaa myös Autistien Aivomyrsky-sivuihin ja uskonnollisiin ääriliikkeisiin, erityisesti jeesusmanisteihin, joka on aivan must! Lahko uskoo JeesusMan-sarjan olevan jumalan meille lähettämä uusi raamattu. Nauhoittakaa sarjan osia, keskustelkaa niiden sanomasta ja valaistukaa! Erinomainen sponsorisopimus! “ Useimmat uskonnolliset ryhmät olivat huomanneet, että kun julkkis (esim. TVtähti) kääntyi heidän uskonsa kannattajaksi, he saivat moninkertaisesti jäseniä ja yleistä kiinnostusta julkkiksen fanijoukolta. Julkkisjäsen lahkossa oli mahtavaa mainosta ja luonnollisesti selkeä imagonkohotus. Monet lahkot olivat alkaneet tarjota julkkiksille sponsorisopimuksia: kun julkkis kertoi kääntyneensä jeesusmanistiksi, jeesusmanistit maksoivat julkkikselle selvää rahaa jokaisesta haastattelusta, jossa hän mainitsi kuulumisestaan lahkoon (haastatteluja satoi kuin saavista kaataen, kun ilmoitti tulleensa uskoon) ja provision jokaisesta uudesta jäsenestä, jonka julkkis lahkon suojiin toi. Michael kuului katoliseen kirkkoon. Se maksoi parhaiten. “Myös isot aataminomenat on nyt IN! Korostakaa aataminomenaanne meikeillä tai hankkikaa uusi sellainen plastiikkakirurgiltanne!” “Kiitos.” Michael sanoi automaatille. Juorutoimittajat heräsivät unestaan kuullessaan herransa puhuvan ja vaativat heti lisätietoa. :) Verkon tabloiditoimittajilla oli maailman ammattimaisin asenne toimittamiseen. He 172

kirjoittivat juttunsa lennosta reisiin upotettujen sanakirjageneraattorien avulla, ottivat valokuvat haastateltavista heidän ruumiidensa sisään työnnetyillä kuitumikroskoopeilla ja seurasivat heitä yötä päivää maata kiertävällä radalla olevilla superteleskoopeilla. Jokainen julkkiksen iholta irronnut ihosolu tallennettiin toimitustietokoneen itseään kasvattavaan kennomuistiin, joka kloonasi niistä joutessaan skandaaleja ja gangsteritakkeja - syyt jälkimmäisenä mainittujen synnyttämiseen olivat edelleen tiukan tieteellisen tutkimuksen ja löysän pseudotieteellisen väittelyn kohteena. Toimittajat olivat tiukkoja ja tunteettomia tappajia, sillä heidät koulutettiin ammattiinsa kuin muinaiset ninjat kaukoidän suuruuden aikoina. He soluttautuivat sisään mihin tahansa, hiipivät varjoissa vailla pelkoa ja vaanivat valtioiden päämiehiä WC-pöntöissä. He tulivat nukkumaan viereesi ja nauhoittivat, kun puhuit unissasi; he hypnotisoivat sinut ja saivat sinut tekemään ne perverssit teot, joista olivat jo aikaisemmin kirjoittaneet paljastusjutun yksinoikeudella. Heidän juttujensa aiheita olivat raskaana olevien narkkarihuorien tyttöystävien mustasukkaiset salaiset rakastajattaret, jotka olivat aina sukupuolenvaihtoleikkausta odottavia transvestiitteja. Nämä onnettomat he räjäyttivät anarkistiterroristien suosiollisella avustuksella ilmaan keskellä kaupunkia juuri itsenäisyyspäiväparaatin aikaan ja outoihin asentoihin jääneistä silpoutuneista ruumiista otetut valokuvat pääsivät etusivulle. He matkustivat ensimmäisessä luokassa maailman kriisikeskuksiin seuraamaan, kuinka nälänhädästä kärsivät lapset siirtyivät kannibalismiin ja söivät äitinsä kuin hämähäkit. Tämä ei vielä ketään liikauttanut, mutta sitten kun lapset alkoivat kulkea kahdeksalla jalalla ja kehrätä verkkoja, YK-joukot nousivat maihin ja polttivat nuo epäsikiömutantit liekinheittimin. Toimittajat raportoivat traagisista tapahtumista reaaliajassa loistohotellin kattohuoneistosta ja lensivät ensimmäisessä luokassa takaisin kotimaahansa tekemään pientä täytejuttua ammattilaisalkoholisteista, jotka olivat eksyneet viikoksi vihannespuotiin ja lähettivät huvikseen nuortenlehtiin satoja naiiveja valituskirjeitä nimimerkillä “Yx vaan”. Mikä on tämän tarinan opetus? Ei kannata vittuilla tabloiditoimittajille. :) 173

Leivässä oli hometta. Mutta se ei ollut tavallista hometta, se oli homeen seuraava muoto. Leipään oli jo kasvamassa sienirihmastoa. Se oli sellaista luxus-hometta, joihin vain rikkailla on varaa. Geenimuunneltu home oli nykyään suuri gourmet-herkku. Dow heitti homeherkun tyhjään roskikseen. Se kolahti pohjaan ontosti. “Otatko lisää homeleipää?” Wiquen kysyi kolistellen yksityisellä kylmäkaapillaan, jossa ei ollut kylmyyttä sen enempää kuin muuallakaan. Bändin jammailun jälkeen Wiquen oli halunnut esitellä Dowlle oman huoneensa talon itäsiiven toisessa kerroksessa ja Dow oli suostunut esittelyyn yhtä välinpitämättömästi kuin muihinkin ehdotuksiin viime päivien aikana. “Ei kiitos.” Dow sanoi ja kiinnitti huomiota Wiquenin huoneen epätavallisiin piirteisiin, kuten hänellä oli tapana tehdä. Huone oli kuin kopio eräistä television ruokaohjelmista, joissa esiintyi taikuri kokkina. Taikuriruokaohjelmat yhdistelmäohjelmat: tulennielijä-talkshowt. olivat kova sana nykyään, kadottua kuten melkein muutkin ja tyystin Pellehaastattelut, Perinteisen akrobaattikääpiöiden urheilumakasiinit

sirkuslaisuuden

modernimpien viihdykkeiden tieltä oli pakko keksiä jotain tilalle, kun ainoassa vielä toimivassa sirkuksessa oli niin korkeat pääsyvaatimukset että kääk! Piti olla yli kolmimetrinen, parrakas nainen ja heitellä moottorisahoja jaloillaan, ennen kuin sirkuksen johdossa edes harkittiin kyseisen henkilön ottamista mukaan kiertueohjelmistoon. Kääpiökoripallo oli asia erikseen, mutta sitä oli aivan turha mainita kenellekään kääpiöt eivät pitäneet siitä että niitä pomputeltiin. Wiquen nosteli kaapeista ruokaa, mausteita ja mitta-astioita marmoriselle baaripöydälle, joka kiersi puolet huoneesta ja selitti: “Jos sekoittaa tiettyjä tuiki tavallisia elintarvikkeita millilitralleen oikeassa suhteessa, niin niistä saa aikaan rankempaa ainetta kuin LSD ja heroiini yhteensä. Ja parasta on se, ettei...” Wiquen piti luovan tauon miettien miten asian ilmaisisi. “Ettei niistä tule sivuvaikutuksia!” “Kiehtovaa.” Dow sanoi ja kokeili taas aseensa kahvaa. “Katsopas, hän sekoittaa hieman kaakaota ja kahvia ja tätä maustetta. Mitä tämä olikaan?” “Tuoksuu mintulle.” 174

“Kai hän on minttua sitten... näin, ja sitten vain sekoitetaan.” Wiquen sekoitti pitkän tovin. Aina kun hän näytti lopettavan, hän aloittikin uudelleen, kuin varmistaakseen vielä kerran, että aineet tosiaan olivat sekaisin. “Entä sitten?” Dow kysyi, kun Wiquen viimein laski lusikan kädestään. “Keitetään noin kymmenen minuuttia, sekoitetaan rasvattomaan maitoon ja juodaan. Tulee tosi kaatonen trippi. Kannattaa kokeilla kokeeksi.” Wiquen sanoi ja kaatoi sotkun höyrykeittimeen. Hetkinen... Höyrykeittimeen? Dow hieroi otsaansa ja yritti käynnistää jonkinlaista ajatusvirtaa, joka pitäisi aivot kiireisinä, etteivät ne vain saisi vaikutteita Wiquenia ympäröivästä hulluuden ilmapiiristä. “Haluatko kuulla vitsin?” Wiquen kysyi koputellen höyrykeitintään hermostuneena. “Okei, mitä yhteistä on keskuspuiston suihkulähteessä olevalla marmorilaatalla ja Lontoon kellolla?” “En tiedä. Mitä?” “Ne mainitaan samassa vitsissä!” “Ai.” “Minä käsitin vitsin heti, kun kuulin sen. En muista enää missä. Jotkin juhlat kaukana tuollapäin...” Wiquen mumisi itsekseen pitkän tovin. Dow oli erottavinaan sanat ’onkimato’ ja ’laivasto’ useita kertoja. Merivartiosto taidettiin myös mainita. “Eikös nyt ole jo mennyt kymmenen minuuttia?” Dow kysyi tuijottaen katosta roikkuvaa digitaalikelloa, jonka numerot välkkyivät eri väreissä ja muodoissa pitääkseen yllä kellonkatselijan mielenkiintoa. “Jooh... “ Wiquen puuskahti. “Minä ihan unohdin. Yleensä minä laitan ajastimen soimaan kymmenen minuutin päästä. Unohdin sen nyt.” “Siitä keitoksesta ei sitten tainnut tulla mitään?” “Ei.” Wiquen sanoi, sammutti keittimen ja kaatoi sotkun tiskialtaaseen. “Täällähän sinä olet!” Indie huudahti ovelta taktisesti samaan aikaan, kun Wiquen avasi vesihanan huuhdellakseen altaan. “Täällä olen.” Dow totesi puoliääneen, eikä hämmästynyt nähdessään Indien yllä nyt jonkinlaista neoviktoriaanista tyyliä olevan miesten puvun. “Kävin ostoksilla iltaa varten. Minusta on hauska tehdä joskus ostoksia ihan 175

yksinäni. Nyt menen jonnekin muualle, tuletko mukaan?” “Mene hänen mukaansa.” Wiquen käski äkkiä. “Minä menen suihkuun.” Indie tarttui rullatuoliin. “Se on pilannut aivonsa noilla elintarvikehuumeillaan. Kerran se luuli, että kun se sammuttaa radion, niin lähetys loppuu kaikille muillekin. Yritin koko päivän selittää sille, ettei se ole niin ja ajelutin sitä ympäri kaupunkia radioliikkeestä toiseen, mutta ei se alkanut uskomaan eikä seuraavana päivänä edes muistanut koko tapauksesta mitään. Sitten yhden kerran se yritti tehdä pizzan ihan itse, alusta loppuun! Teki taikinan ja kaikki, mutta sekoitti tomaattikastikkeen ja lihan ja juuston taikinan sisään! Ei se tajunnut, että ne lisätään vasta sen päälle! Täyspöpi, mutta yritä kestää.” Dow pystyi vain myöntymään hiljaa. “Hei, mä oon muusikko! Ei mun tartte osata laskee kun neljään!” Wiquen huusi suihkuun mennessään. “Mitä se sanoi?” Dow kysyi. “Lauleskelee kai jotain omia biisejään suihkussa... Hei, nyt mä muistin yhden kolmannenkin sekojutun, mitä se teki kerran. Se sekoitti yhteen kulhoon kaiken, mistä se pitää: Karkit, jäätelöt, limonadit, kaakaot, keksit, perunalastut, ihan kaikki! Se ajatteli, että sillä tavoin saa aikaan maailman parasta juomaa! Kyllä se sitä innokkaasti joikin, vaikka se maistui ihan oksennukselle, kun itse maistelin. Siltä se kyllä näyttikin.” :) Kun Dow ja Indie siirtyivät takaisin maanpinnalle, portilta ilmoitettiin, että sisään on pyrkimässä pakettirekka, joka haluaisi esitellä tuotteitaan. “Mennään katsomaan.” Indie tarttui Down käsinojaan. “Älkää menkö, se on ansa!” Huusi Michael sisäpuhelimesta. “Eikä ole, joku myyntiesittelijä.” Indie sanoi. “Se on se murhaaja, se tulee naamioituneena!” “Pysy sinä huoneessasi henkivartijoidesi seurassa, minä ainakin menen katsomaan.” “Se tappaa meidät! Älä mene!” 176

Portti avattiin ja tyylikkäästi maalattu pakettirekka pysähtyi oven eteen. Sen kyljessä luki isoin kirjaimin: KAIKKI TAIDE ON TEKOTAIDETTA “Mitä tämä on?” Indie kysyi rekalta. Ohjaamon ovi avautui ja trendikkäästi pukeutunut vaaleatukkainen nainen hypähti alas vastaamaan rekan puolesta. “Iltaa! Yindi Black, oletan.” Nainen tervehti Indietä. “Aivan oikein. Mitä tämä on?” “Tämä on Jalos-Gallerian Kaikki taide on tekotaidetta-teemalla ovelta-ovelle kiertävä taidenäyttely! Minun nimeni on Shirley, olen tämän taidenäyttelyn virallinen esittelijä.” “Kiertävä taidenäyttely, Dow! Eikö olekin IN?” Indie ihasteli. “Joo, tottakai. Dow Winslow.” Dow nosti naiselle kättä. “No, mitä teiltä löytyy?” Indie kysyi innoissaan. “Löytyy vaikka mitä!” Shirley otti kaukosäätimen trendikkään asunsa taskusta ja pakettirekan lava muuttui napinpainalluksella avonaiseksi taidehalliksi. Tunnelmamusiikki alkoi soimaan, portaat laskeutuivat maahan ja robotti laskeutui tarjoilemaan shampanjaa. “On muotoon puristettua pullohiekkataidetta ja muotoon puristamatonta silikoniveistosta... Ja tauluja tietenkin, katsokaapa esimerkiksi tätä -” Shirley nousi portaat ylös ja osoitti uhmakkaan kunnioittavasti yhtä tauluista. “Tämä! Tämä on Maurilin Dogarrin Keskeneräinen!” Dow rullasi lähemmäksi Indien vierelle. “Sehän on keskeneräinen.” Hän kuiskasi Indielle. “Nimensä veroinen, eikö totta?” Indie sanoi takaisin. “Entä tämä?” Hän nousi lavalle shampanjaa maistellen ja osoitti toista taulua, jonka pohja oli tehty valokaapelista ja lasimurskasta. “Se on Maurilin veljen, Rigmond Dogarrin, uusin työ: Media.” “Media. Yksinkertainen ja epäkaupallinen nimi. Pidän siitä.” “Ni-iin! Huomatkaa, kuinka se kuvaa hienolla tavalla median suhdetta ihmiseen, ihmisen suhdetta mediaan, median suhdetta itseensä -” 177

“Minusta se näyttää pelkältä tavalliselta sekasotkulta.” Dow sanoi. “Niin, aivan!” Shirley jatkoi hämmentymättä. “Tästäkään maalauksesta ei saa mistään kiinni, koska mikään ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Kaikki tekniikat, niin siveltimenvedot kuin kaiverruksetkin, menevät ristiin kuin kanavien loputon ohjelmatarjonta! Voi seurata yhtä viivaa, mutta yhtäkkiä se muuttuukin aivan toiseksi ja haarautuu lukuisiksi muiksi ja -” “Minusta se näyttää yhä pelkältä sekasotkulta.” Dow toisti. “Mutta minähän olenkin vain entinen hengenpelastaja.” “Mutta olet aivan oikeassa, sekasotku se on! Kaikkien taidelajien yhteensovitelma ilman sisältöä, syvyyttä tai merkitystä! Sitä on media nykyään ja sitä on taide nykyään, pirstoutunutta sekasotkua! Karkeissakaan ei ole enää jauhetta sisällä! Kyllä Rigmond on nero!” Shirley innostui tosissaan. “Tämä on hieno! Haluan sen! Paljonko tämä maksaa?” Shirleyn innostus tarttui Indieen, mikä oli ollut Shirleyn tarkoituskin. “Yhdeksäntuhattayhdeksänsataa.” Shirley luetteli numerot rauhoituttuaan. “Toimittakaa se tähän osoitteseen huomiseksi.” Indie sanoi ja tuli alas lavalta. “Ettekö ota hieman lisää shampanjaa?” “Kiitos, mutta meidän täytyy nyt mennä jonnekin muualle, mutta tulkaa toki toistekin!” “Varmasti! Näkemiin!” Shirley sanoi, sulki rekan ja oli jo saman tien ajamassa pois pihasta. “Sepä oli pikainen taidenäyttely.” Dow totesi. “Nopeus on valttia.” Indie heitti tyhjän shampanjalasin sirpaleiksi seinään. “Hieno taulu, en malta odottaa, että saan sen huomiseksi seinälle!” “Miksi et ottanut sitä nyt, sehän oli sinulla jo kädessä?” “Ovelta ovelle -kauppiailta ostaminen on hirvittävän epämuodikasta. Kuljetusyhtiön teleportti hoitaa sen kyllä tänne.” Talon valvontakameroissa olevat kaiuttimet soittivat yhtäkkiä lyhyen sävelmän. “Ahaa, illallinen on valmis. Mennään, tunnen jo grillin tuoksun!” :) 178

Ote yliopiston vaihtoehtohistorian oppikirjasta: (Huom! Oikeasti oppikirjoista puuttuivat kaikki välimerkit, koska lähitulevaisuudessa niiden katsottiin hidastavan lukemista, mutta tietokone on lisännyt ne tähän lähimenneisyyden lukijoita lämmöllä ajatellen). Heinäkuun lopussa vuonna 2002 tehtiin maailmankongressin huippukokouksessa johtopäätös, ja kaiken lisäksi aivan oikea johtopäätös: ihmiskunnan lähitulevaisuus tulisi olemaan naiivia partiopoikaleikkiä. Tämä oikeaan osunut johtopäätös johtui suurelta osin siitä, että maailman silloisesta noin kuusimiljardisesta väestöstä viisi ja puoli miljardia oli Star Sect-faneja, erityisesti uuden Star Sect: The Last Generationstation -sarjan faneja, joka oli niin hieno ja upea (ja erityisesti tapahtumarikas) scifi-sarja, ettei siitä kerta kaikkiaan voinut olla pitämättä. Jokainen kuva oli niin kaunis, jokainen vuorosana niin huolellisen älykkäästi kirjoitettu, jokainen näyttelijä niin sopivassa roolissa... Eikä mikään ihme, sillä olihan sarjaa käsikirjoittavaan supertietokoneeseen ladattu yli neljäntuhannen huippukirjailijan ja käsikirjoittajan virtuaalipersoonat (värikkäässä joukossa mm. sellaisiakin kuin Shakespeare, Twain, Verne, Defoe ja Nietche; joukko, joka pystyi kokoamaan eeppisiä loistojuonia mitä typerimmistäkin ideoista) ja sarjaa hyperrealistisena tietokoneanimaationa toteuttavaan toiseen supertietokoneeseen oli ladattu maailman parhaimpia näyttelijöitä, lavastajia, valaisijoita, ohjaajia, kriitikoita, koomikoita, muotisuunnittelijoita ym. alansa huippuja, jotka yhdessä huolehtivat siitä, että kaikki oli jaksosta toiseen täydellistä ei siis mikään ihme, että sarja kahmi jatkuvasti jos jonkinlaisia palkintoja Oscareista ja Nobeleista lähtien. SS TLG:n budjetti oli kahdeksan miljardia yksikköä yhtä jaksoa kohti, vaikka ne rahat menivätkin yleensä kokonaisuudessaan yhtiön lakimiehille, koska supertietokoneethan tekivät työtä yötä päivää ilman palkkaa ja sarjasta nähtiin uusi jakso joka kolmas tunti. Vaikuttavina tekijöinä siihen, että sarjasta päätettiin tehdä todellisuutta, olivat myös upouudet keksinnöt (mm. teleportaatio ja poimuajo), jotka tekivät todellisuudessa mahdolliseksi melkein kaiken sen, mitä tapahtui kyseisessä sarjassakin. Tulevaisuus oli 179

täysin mahdollista rakentaa kyseisen TV-sarjan uusutopistisen mallin mukaan (sarjahan kertoi nimensä mukaisesti ihmisten viimeisestä sukupolvesta, Tähtilahkosta, joka asutti valtavaa, jonkin muinaisen, kadonneen lajin rakentamaa avaruusasemakeskusta ja levitti kommunismin ja new agen ilosanomaa muille asemalle saapuville oudoille ja mielenkiintoisille matkaajille). Ja niin päätettiin tehdä, koska suurin osa ihmisistä niin halusi. Sehän oli loppujen lopuksi se täydellinen unelmamaailma, johon pyrittiin. Vuonna 2005 lähti maata kiertävältä avaruusasemalta ulkoavaruuteen ensimmäinen täysin Star Sect -mallin mukaan rakennettu avaruusalus, jonka nimeksi annettiin (totta kai) Enderprise. Ja jo muutama vuosi myöhemmin, tarkemmin sanoen 2010, rakennettiin ensimmäinen pysyvä avaruusasema aurinkoa kiertävälle radalle. Sen nimeksi tuli Cheap Space 1, vaikka se muistuttikin ulkomuodoltaan (ja monilta muiltakin osiltaan) erään toisen, lähimenneisyydessä suositun arabialaisen TV-sarjan, Bagdad 2001:n, Sheraton-avaruusasemahotellia (huhuttiin myös, että SS TLG olisikin oikeasti kyseisen sarjan uskonpuhdistettu versio). Sarjan suosio kuitenkin laski, kuten on tapana käydä. Ihmiset kiinnostuivat muunlaisista sarjoista (mm. Jeesus-manista, jota pidettiin huonona Star Sect -kopiona siihen asti, kunnes selvisi, että Star Sect oli ollut huono Dark Father -sarjan kopiosarja, joka taas oli ollut huono kopio eräästä vielä varhaisemmasta sarjasta jne.) ja katsoivat niitä, koska eihän todellisuus ollut kiinnostavaa. Todellisuus oli ollut pitkän aikaa yhtä out kuin avaruus. Vaaleanpunaiset potkupuvut sekä suipot pallokorvat vaihtuivat pikkuhiljaa uuteen muotiin (mm. B2001:den asusteet alkoivat mennä yhtäkkiä kaupaksi Afrikassa), eikä vaaleanpunaisia potkupukuja juuri käytetty enää muualla kuin NASA:ssa ja Median armeijan pääesikunnassa. Todelliset lahkolaiset vetäytyivät Alaskaan perustettuun Star Sect -siirtokuntaan odottamaan, että sarja tulisi uudelleen muotiin, sillä jonain päivänä se taatusti tulisi. :) Armeijan pääesikunnan avaruustutkimuskeskuksen 180 uloin tutkasatelliitti lähetti

hälyttäviä tietoja: Se piipitti. “Sieltä on siis todella tulossa jotain?” Tutkimuskeskuksen päällikkö, kenraali Rocht, kysyi varmistukseksi tutka-aseman alipäälliköltä. “Kyllä, jotain todella isoa, eikä se ole maata uhkaava meteori tällä kertaa. Hetkinen, saan juuri uutta tietoa... Kyllä, se on vieraan rodun avaruuslaivasto.” Alipäällikkö varmisti ja naputteli tutkamonitoria, jonka uuden päivityksen reunassa näkyi suuri tutkapiste. Rocht nyökkäsi. “Ja se on tulossa suoraan tänne, eikä vain menossa ohi?” Hän kysyi. “Aivan. Arvioisin, että jos ne jatkavat tuolla nopeudella, niin ne ovat ylihuomenna täällä.” “Mikäs tuo on? Tuleeko sieltä toinenkin laivasto?” Kenraali Rocht kysyi ja osoitti toista samannäköistä tutkapistettä, joka tuli esiin uudessa päivityksessä. “Tuo... Ei, se ei ole toinen laivasto. Se on yksi avaruuslaiva, joka on melkein samankokoinen kuin tuo koko toinen laivasto. Samaa kokoluokkaa kuin meidän kuumme, mutta enemmän pitkulaisempi. Sekin tulee suoraan maata kohti.” Kenraali Rocht istuutui tuolilleen huultaan pureskellen ja naputteli hetken kommunikaattoriaan. “Mitä sanomme kansalle?” Alipäällikkö kysyi. “Kiellämme kaiken, kuten aina ennenkin. Silloin 50-luvulla, aah, vanhalla kunnon 50-luvulla, jolloin kaikki oli paremmin! Kokeilimme kosmisella kepillä ihmismielen jäätä ja huomasimme, että se hajoaa pienestä töytäyksestä...” Kenraali vajosi nostalgiaan. “Ennen se ehkä onnistui, kun tuli alus tai pari käymään jossain syrjäseudulla, mutta ei enää.” Alipäällikkö sanoi. “Ylihuomenna meillä saattaa olla parvi leijuvia kiekkoja joka puolella Mediaa ja uusi pitkulainen kuu taivaalla. Kansa ei usko, jos me kiellämme kaiken.” “Ehkä ne vain ajavat ohi, kuten aina ennenkin. Niin kuin silloin vanhalla kunnon 50-luvulla...” “Mutta entä jos eivät? Olisi parasta kertoa, että säilytämme uskottavuutemme.” “Noh, katsotaan sitten. Jos ne vielä huomenillalla tulevat suoraan kohti, niin 181

teemme virallisen ilmoituksen.” “Mistä?” “Avaruusoliot tulevat.” “Ah, niinpä tietysti! Mutta hei, eikö tämä ole nähty jo tuhat kertaa aiemmin?” “Totta helvetissä.” Kenraali sanoi ja kaivoi sormellaan pallokorvaansa (vasen oli pallo, oikea suippo). :) Ilma oli oudon viileä. Illallinen tarjoiltiin katoksellisella ja tunnelmavalaistulla uimaaltaalla, jonka tyynenä seisova bakteeriton neste heijasti tähtitaivasta ja talon yllä loistavaa täysikuuta kuin peili. Altaan reunalle ja oli katettu pitkä kuin pöytä, jolle olisi palvelijat kantoivat juhlat. shampanjapulloja grillivartaita tulossa suuremmatkin

Valvontakameroiden kaiuttimista kuului letkeää muzakia. “Voit hypätä altaaseen vaikka suoraan parvekkeelta aamulla, jos uskallat.” Indie sanoi Dowlle, joka tuijotti veden pintakimallusta kuin hypnotisoituna. “Mitä?” “Voit hypätä -” “Ai, kuulin minä... olin vain ajatuksissani.” “Mennään pöytään.” Indie sanoi ja työnsi Down tyhjälle paikalle, joka oli jätetty pöydän päädyn oikealle puolelle. Indie istuutui häntä vastapäätä ja alkoi puhdistaa vartaita niihin työnnetystä keinolihasta. Dow seurasi esimerkkiä hetken ruokia vertailtuaan. Hän valitsi lautaselleen grillivartaan, joka vaikutti aidolta lihalta ja mutusti sitä mietteliäänä. “Mitä ajattelet? Tai odotas, miten sitä sanottiinkaan... Perhosia ajatuksistasi?” Indie kysyi. “Täällä on oudon viileää.” Dow sanoi ja laski puhtaaksi nuolemansa muovitikun lautaselle. “Onhan tämä vuoristoa ja nyt on ilta, mutta ei täällä siltikään näin viileää pitäisi olla.” “Johtuu kai noista lampuista, nehän ovat kylmälamppuja.” 182

“Tosiaan... “ Dow naurahti. Sehän oli ollut aivan itsestään selvää. Itsestäänselvyyksiä pitää niin itsestään selvinä, ettei niihin kiinnitä huomiota. “Grilliruokaa?” Michael käveli pöytään henkivartijoidensa saattamana. “Kuka keksi tehdä grilliruokaa illalliseksi?” Hän kysyi istuessaan alas pöydän päätyyn, Indien ja Down väliin. Henkivartijat valitsivat myös omat paikkansa, istuutuivat, riisuivat kypäränsä ja alkoivat ahmia. “Ajattelin, että Dow pitäisi tästä. Eikös siellä rannalla aina ole aina tällaisia... grillipartyjä?” “Joskus.” Dow sanoi välinpitämättömästi ja otti uuden vartaan. Hänellä oli oikeastaan hillitön nälkä, mutta jostain syystä hänen vatsansa ei ollut kertonut siitä. “Minä otan vain tavallisen keittoni.” Michael sanoi. Taaempana uimaallaskatoksen ulkopuolella seisova hovimestari heräsi eloon ja valutti pöydällä olevasta, itämaiselta vesipiipulta näyttävästä laitteesta höyryävää, oranssia keittoa syvälle lautaselle. Hän laittoi lautasen Michaelin eteen ja meni taas taaemmaksi seisomaan. Kaikki söivät ja joivat muzakin tahtia seuraamatta. Dow kaatoi lasinsa uudelleen täyteen shampanjaa ja kokeili tummaa dippikastiketta, jota oli sekoitinkulhossa (dippikastike ei päässyt kovettumaan, kun kulhon sivuilla olevat vispilät sekoittivat sitä koko ajan). “Taidat pitää koirasta.” Indie sanoi. Dow ihmetteli, oliko Indie sanonut sen hänelle. “Sellaisia herkkuja et ole tainnut ennen syödäkään.” Indie jatkoi. “Se on vaalea liha on labradorinnoutajaa ja se tummempi palatsikoiraa, sellaista ihan pientä... “ Hän näytti sormillaan, kuinka pientä. Dow yökkäsi lihapalan pois suustaan. “Koiranlihaa?!” Hän kysyi järkyttyneenä. Koirathan olivat rauhoitettuja ja kuolemassa sukupuuttoon! “Eikö se ole hyvää...? Käskin kokkimme tilata sitä ihan tätä iltaa varten.” Nyt saatana riitti, Dow ajatteli raivostuneena. Hän ojensi kätensä rullatuolin alle ottaakseen aseensa ja käyttääkseen sitä ensin Michaeliin ja sitten Indieen. Muiden järjestyksellä ei ollut väliä. Juuri kun hän sai aseesta otteen sormillaan, valvontakameroiden kaiuttimista 183

kuului hälytysmerkki: kahden jaksoissa toistuva korkea vingunta. Dow hätkähti ja vetäisi kätensä nopeasti takaisin rullatuolin käsinojalle. Oliko hän paljastunut? Henkivartijat kerääntyivät salamana muuriksi Michaelin ympärille vetäen samalla kypäröitä päähänsä ja naksautellen ionikäsiaseidensa latureita päälle. “Mitä tapahtuu?” Henkivartiokaartin johtaja puhui rannekkeeseensa. Dow odotti vastausta valmiina toimimaan. “Yläpuolellanne sektorin 11 metsikössä kaksi hiiviskelijää.” Valvontakameroista kuului. “Sensorit eivät havainneet heitä aiemmin, koska heillä oli hologrammipeite päällään, mutta rakentamamme viidakkoansat eliminoivat tunkeilijat hetki sitten. Lähetin Spaillen ja Nadakon hakemaan heitä.” “Mitä on tekeillä?” Indie kysyi. Hän jatkoi syömistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Dow vilkuili ympärilleen paniikkiansa peitellen. “Tunkeilijoita, henkivartiokaartilta. “Vaara on ohi, tunkeilijat on eliminoitu. Heitä tuodaan juuri tutkittaviksi.” Henkivartijoiden johtaja vastasi. Muuri Michaelin ympärillä hajaantui hiljalleen ja ionipistooleista ja -kivääreistä kuuluva surina katkesi kuin yhteisestä merkistä. Pian kaksi mellakkapoliisin pukua muistuttaviin asuihin sonnustautunutta vartijaa raahasi uima-allaskatoksen laidalle kaksi ruumissäkkiä. Michael pyyhki suunsa serviettiin ja raahautui katsomaan, mitä ruumissäkit sisälsivät. Dow tuijotti olkansa yli, kun Michael tutki ruumiita vartijoiden kanssa. Indie ei kiinnittänyt heihin juuri huomiota, vaan jatkoi ruokailuaan. “Mafiako minut nyt haluaa tappaa?!” Michael kiljaisi, kun ruumiiden lompakot esiin kaivanut vartija näytti niitä hänelle. Henkivartijat rauhoittelivat Michaelia lupaamalla, ettei hiuskaan katkeaisi hänen päästään niin kauan kuin he olisivat hänen suojanaan. Wiquen ilmestyi yhtäkkiä uima-altaan toiselle puolelle koristepusikon takaa. “Mitä ihmettä täällä villissä vuoristossa on tekeillä?!” Hän huusi altaan yli. “Tule grillipartyihin!” Indie huusi takaisin. “Ja sinä myös, Michael! Anna vartijoiden hoitaa työnsä, siitä niille maksetaan!” “Minun täytyy soittaa Mainosmestarille.” Michael sanoi hätäillen ja valitsi 184 mutta heidät on hoideltu, vai mitä?” Michael kysyi

yhden viestirannekkeen, joita henkivartijat heti ojensivat hänelle. “Mitä siellä on tekeillä?!” Wiquen huusi uudelleen. “Tule pöytään, niin kerron!” Indie huusi. Sitten hän kääntyi Down puoleen, joka odotti yhä järkytyksensä tasaantumista. “Mihin me jäimmekään?” “Emme kai -” “Koiranliha, siitähän minä kysyin. No, maistuuko?” “Täytyy myöntää, että olen hieman järkyttynyt, sillä en tiennyt syöväni rauhoitettua eläintä... “ Dow sanoi totuudenmukaisesti ja siemaisi shampanjaa kuivaan suuhunsa. “Ai... jos niin on, olen pahoillani, että järkytin.” Indie sanoi ja tarttui Down ranteeseen. “Annatko anteeksi?” “Selvä, saat anteeksi.” Dow sanoi ja veti kätensä pois. “Olisit kyllä saanut kertoa hieman aikaisemmin.” “Dow, vanha veikkonen! Sinä et sentään lähtenyt ei-musiikillisista erimielisyyksistä johtuen!” Wiquen taputti Dowta olkapäälle ja istahti Michaelin paikalle pöydän päähän. Samantien hän nousi ja osoitti Dowta sormellaan. “Seis, pidä tuo vammainen ilme! Minä haen kameran!” “Wiquen!” Indie sanoi ankarasti. “Ei sitten.” Wiquen sanoi ja istui alas sanoen hiljaisella äänellä: “Jos kerrot, mitä pusseja nuo vartijat heiluttelevat ja minne Michael soittaa?” Michael soitti Mainosmestarille. “Minä lähetin ne miehet, Michael! Ne jäljittivät sitä sinun uhkailijaasi!” Mainosmestari selitti peukaloaan imeskelevälle Michaelille. “Mitä ne sitten täällä tekevät?!” “Hyvä kysymys... hetkinen, HET-ki-NEN! Entä jos se sinun uhkailijasi on myös siellä?” “Olivatko he siis... He olivatkin tulossa auttamaan minua?” “Heidät oli palkattu tappamaan sinun uhkailijasi, ei ollut kyse sinun suojelemisestasi, mutta kuuntele nyt! Ainoa mieleeni tuleva mahdollisuus siihen, että he tulivat sinne on se, että uhkailijasi on myös siellä!” 185

“Mutta... missä? Kuka? Ei täällä ole ketään... odotas, se Indien tuoma kaveri ei, sehän on rullatuolissa, ei se mikään -” “Mitä höpiset?” “Ajattelin, että... kun Indie siskoni, muistathan hänet? Hän toi erään rullatuolissa istuvan tyypin. Niillä oli jotain muotijuttuja tekeillä. Kävi mielessäni, että se voisi olla hän, mutta sehän on rullatuolissa, eikä edes toista kättä...” “Siellä on siis joku tuntematon!” “Niin, mutta -” “Käske vartijoiden pitää sitä silmällä ja tarkistaa sen tausta! Missä se rullatuolimies nyt on?” “Meillä on grilliparty menossa, se istuu tuolla pöydässä. Ei hän kyllä minun mielestäni näytä murhaajalta -” “Eivät murhaajat koskaan näytä murhaajilta, Michael! Jos murhaajat näyttäisivät murhaajilta, heidät saataisiin heti kiinni!” “Kyllä minä ainakin erotan etsiväelokuvista heti, kuka on murhaaja. Niillä on aina liian avulias ilme, siitä sen tietää.” “Tee nyt vain niin kuin käskin, selvitä sen tausta ja käyttäydy ihan normaalisti, ettei se ala epäilemään ja tee mitään hätiköityä. Kuinka kauan se tyyppi on ollut siellä?” “Eilisestä, tuli Indien mukana -” “Hän siis odottaa sopivaa hetkeä. Nyt täytyy mennä, muista mitä sanoin!” “Käyttäydyn normaalisti ja selvitän sen taustan, selvä.” “Hyvä.” Mainosmestari sulki puhelimen ja Michael otti peukalon pois suustaan. Vartijat sulkivat ruumissäkit ja lähtivät raahaamaan mafiamiesten ruumiita hävitettäväksi. “Katso tuota rullatuolissa istuvaa miestä.” Michael kuiskasi henkivartiokaartinsa johtajalle. “Ota selvää sen taustasta. Käske muiden pitää häntä silmällä, hän saattaa olla murhaaja, mitä minä en kuitenkaan usko, mutta Mainosmestari on sitä mieltä... käyttäytykää kuitenkin normaalisti, ettei hän epäile mitään.” “Selvä.” Henkivartijoiden johtaja sanoi, informoi muita henkivartijoita ja lähetti sitten yhden heistä etsimään tietoja Dowsta keskustietokoneelta. Michael vetäisi syvään henkeä ja käveli takaisin pöytään. 186

“Siirry Michaelin paikalta.” Indie tönäisi Wiquenia olkapäähän. “Oho, okei.” Wiquen sanoi suu supussa kuin olisi aikonut viheltää ja siirtyi Indien viereen Dowta vastapäätä (tässä vaiheessa Down mieleen muistui sellainen evoluutioon liittyvä seikka, että ihmisten suu pieneni koko ajan). Michael istuutui, vilkaisi nopeasti henkivartijoiden päällikköä, joka istuutui kahden tuolin päähän Dowsta ja otti lusikallisen keittoa lautaseltaan. Kukaan henkivartijoista ei riisunut kypäräänsä. “Etkö syö enää mitään?” Indie kysyi Dowlta. “Ei kiitos.” Dow työnsi lautastansa pari senttiä eteenpäin. “Voisin mennä jo nukkumaan.” “Eihän! Ei vielä, ei läheskään!” Indie ponnahti pirteästi ylös ja potkaisi tuolinsa uima-altaaseen. “Musiikkia, Rodney! Kaikki uimaan!” “Uimaan!” Wiquen karjahti, nosti tuolinsa ilmaan ja nakkasi sen altaaseen Indien potkaiseman tuolin viereen. “Kaikki uimaan, hei! Tuolit käteen nyt!” “Tyhmä! Vaatteet pois ja mene itse altaaseen!” Indie sanoi ja riisui neoviktoriaanisen pukunsa paljastaen sen alla olevan puoliläpinäkyvän uimapuvun. “Kaikki vaan, Michael! Uima-altaan äärellä pidetyt juhlat päättyvät aina siihen, että kaikki hyppäävät veteen, vai mitä Dow?” Dow yritti selittää ilmeilemällä, ettei asia ollut niin. “Juhuu!” Wiquen hihkui kamppaillessaan vaatteidensa kanssa. Pari henkivartijaa availi jo pukunsa nappeja, mutta kaartin johtajan mulkaistessa heitä ankarasti he sulkivat ne nopeasti. “Emme taida kuitenkaan...” Michael sanoi epävarmasti vilkuillen välillä Dowta ja välillä henkivartijoitaan. “Ei mitään muttia, kaikki vain altaaseen! Dow, näytä sinä näille maaravuille esimerkkiä!” “Kravuille.” “Mitä sanoit, Dow?” “Kravuille, ei ravuille. Kyllä minun täytyisi nyt todellakin päästä nukkumaan, haluan herätä aikaisin... katsomaan auringonnousua.” “Katsokaa!” Wiquen huusi ja hyppäsi altaaseen yllään pelkkä paita ja sukat. 187

Dow ehti nähdä vilauksen Wiquenin vartalosta, eivätkä pelkästään kasvot, vaan koko Wiquenin keho oli meikkikirurgian taidonnäytteenä puoliksi musta, puoliksi valkoinen. “Noin sitä pitää!” Indie riemastui. Yhtäkkiä kaikkien henkivartijoiden rannekkeet piippasivat. “Se rullatuolikaveri on se murhaaja!” Ääni huusi niistä niin lujaa, ettei kukaan välttynyt tiedolta. Henkivartijat reagoivat vetämällä aseensa esiin. Hälytys alkoi jälleen soimaan. Dow reagoi tarttumalla Michaelin hiuksiin (tuntui kuin olisi tarrannut kiinni cheerleaderin muovihuiskaan) ja tajusi yhtäkkiä, ettei pystynyt tekemään sitä mitä aikoi. Tarkoitus oli nimittäin ollut ottaa ase esiin rullatuolin alta ja asettaa se Michaelin ohimolle. Toisella kädellä. Indie kirkaisi. Henkivartijat olivat valmiina ampumaan yhteislaukauksen. Michael aukoi suutaan kuin kuivalle maalle nostettu kala. “Helvetti!” Dow kirosi ja painoi Michaelin naaman yhdellä kädellään kuumaan keittoon. Samalla hän heilautti yläruumistaan niin, että rullatuoli pakeni hänen altaan taaksepäin ja hän vajosi pöydän alle. Indie kirkaisi toistamiseen. Sitten kirkaisi Michael. Henkivartijat eivät ampuneet vieläkään. Dow pyörähti vaivalloisesti pöydän toiselle puolelle Indien jalkoihin ja näki Michaelin kasvojen sulavan. “Minä sulan!” Michael vaahtosi. Epätodellisen efektin sai aikaan kuuma keitto, joka kuori meikkinaamion ja avasi kasvoleikkausten arvet. Michael päästi kurlaavan äänen ja näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt sylkäistä kieltä ulos suustaan. Indie kirkui nyt koko ajan. Dow tarttui Indien jalkaan aikeissaan kaataa tämä maahan ja vetää suojakilvekseen, mutta Indie ei kaatunutkaan, vaan horjahti taaksepäin ja putosi uima-altaaseen yrittäessään päästä takaisin tasapainoon. Henkivartijoiden laukauksia ei kumma kyllä kuulunut vieläkään. “Hieno kaatonen!” Altaasta kuului. Wiquen ei ollut vielä tajunnut mitä tapahtui tai luuli tapahtumia joksikin leikiksi. 188

“En näe! Olen sokea!” Michael kirkui järkevästi yrittäen pitää kasvojaan kasassa käsillään. Dow pyörähti takaisin pöydän alle ja yritti rauhoittua sen verran, että pystyisi suunnittelemaan seuraavaa siirtoa. Yhtäkkiä hän tajusi, että joka puolelta kuuluva kirskuva ääni ei ollutkaan hälytysmerkki. Se ei kuulunutkaan kameroista. Samalla hän tajusi, mikseivät vartijat laukaisseet aseitaan. Ne olivat maassa heidän jaloissaan. Ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, miksi he olivat pudottaneet aseensa tällaisella hetkellä, mutta onneksi he olivat sen tehneet. Dow otti lähimmän aseen käteensä ja tulitti vahingossa henkivartijoita jalkoihin ja pöydän läpi yläruumiiseenkin, sillä liipaisin oli säädetty niin herkäksi, että se ampui sarjan pelkästä hipaisusta. Vartijat kaatuivat kuolleina maahan paitsi kolme, joihin hän ei osunut. Osumatta jääneet heräsivät yhtäkkiä passiivisuudestaan ja lähtivät pakenemaan kohti taloa. Dow painoi liipaisimen pohjaan ja ampui kädet täristen heitä kohti. Hän näki heidän kaatuvan luotien osuessa ja katseen tarkentuessa taas lähietäisyydelle hän huomasi ampuneensa raskaan ruokapöydän jalat melkein poikki. Hän ehti pyörähtää pois alta juuri ennenkuin se romahti. Nyt hän ehti vilkaista taivaalle ja nähdä, minkä takia henkivartijat olivat nauliutuneet paikoilleen. Täysikuun viereen taivaalle oli ilmestynyt toinen kuu. Pitkulaisempi, mutta suunnilleen saman kokoinen, ja se loisti yhtä kirkkaasti. Avaruusalus. Se oli oikea sana. Avaruusalus oli valtava ja se oli ympäriinsä täynnä ikkunoita. Se muistutti hieman litistettyä sukellusvenettä vahvistettuna ylimääräisillä ulokkeilla. Se ei ollut kuitenkaan ainoa ihmeellinen asia, eikä kummallisen kirskuvan äänen lähde. Äänen lähde oli puistoalueen päällä leijuva sinihohtoinen, pieni, pyöreä Toinen avaruusalus! Dow panikoi. Hän painoi aseen liipaisimen pohjaan ja osoitti sillä kohti alusta sulkien silmänsä ja kääntäen päänsä poispäin. Hetken aikaa hän kuuli vain laukauksia 189

kirskuvan äänen päällä. Kului maailman pisin sekunti, kun aseen automaattijärjestelmä vaihtoi uuden lippaan paikalleen. Sitten laukaukset alkoivat taas. Dow veti syvään henkeä, sillä hän oli pidätellyt hengitystään ampuessaan ja vaihtoi välillä liipaisinsormea. Äkkiä kammottava, kirskuva ääni loppui. Dow hillitsi itsensä, hellitti otettaan hieman ja päästi liipaisimen lopulta vapaaksi. Sitten hän kallisti hitaasti päätään, avasi silmänsä ja antoi hetken tekohengistystä itselleen. Kaikki oli hajalla. Avaruusalus oli kyljellään uima-altaassa, vain muutaman metrin päässä hänestä. Sinihohtoinen kylmävalo peitti koko piha-alueen. Uima-altaan vesi värjäytyi nopeasti punaiseksi; Indie, Wiquen ja Michael olivat puristuneet kuoliaiksi hänen alas ampumansa aluksen alle. Isompi alus oli edelleen kuun vieressä. Sisältä juoksi ulos lisää vartijoita, jotka maastoutuivat portaiden yläpään pensasistutuksiin. Joku huusi käskyn: “Tuli on vapaa!” Kun tulitus alkoi, Dow heitti aseen läheisen sypressiaidan sisään ja lähti itse perääntymään sitä kohti kyljellään. Laukaukset päättyivät yhtäkkiä, kun uima-altaassa makaavan avaruusaluksen kattoluukku alkoi avautumaan. Kuului hiljainen pihahdus ja vartijat avasivat tulen sitä kohti. He tulittivat koko sen ajan, mikä Dowlta meni hänen ryömiessään sypressi-istutusten taakse turvaan. Yhtäkkiä portaille vartijoiden eteen ilmestyi kolmimetrinen valoolento. Tulitus loppui pariin hajalaukaukseen. Valo-olento vain seisoi paikoillaan, mutta sitten sen piirteet selvenivät enemmän ihmismäisiksi. Se oli hologrammi, Dow huomasi ensimmäiseksi. Seuraavaksi hän pisti merkille, että sillä oli suipot korvat. Hologrammi kumarsi syvään ja teki universaalin rauhanmerkin nostamalla molemmat kätensä ylös. Portaiden yläpäästä lensi kaksi erikoisen voimakasta tuhokranaattia aluksen viereen. Dow painoi päänsä ruohoon, kuuli räjähdyksen ja tunsi paineaallon. 190

“Ei, tämä täytyy nähdä uudelleen hidastettuna.” Kun Dow nosti päänsä, se kolahti puutarhapöytään joka oli lentänyt hänen päälleen katoksi. Jos tämä lyhyt päännosto olisi ollut yksittäinen tapahtuma, olisi voinut luulla, että Dow oli ryöminyt pöydän alle, sillä niin hyvin oli pöytä hänen päälleen asettunut. Kaikki muu olikin sitten sekamelskaa. Uima-altaan hajonneissa kaakeleissa makasi pilalle ruhjoutunut avaruusalus, jonka yhdellä sivulla oli iso reikä, josta näki aluksen sisään. Sisällä näkyi outoja laitteita, putkia ja kaikkea muuta, mitä tähtienväliseen matkustukseen pystyvän avaruusaluksen sisällä voisi kuvitellakin olevan. Aluksen painon alla ulos altaasta puristunut vesi oli kastellut Michaelin henkivartijoiden ruumiit ja vetänyt niistä yhden altaan reunalle valuessaan takaisin. Reunalla näkyi myös verinen käsi, joka saattoi olla kenen tahansa altaassa olleen. Vartijat kävelivät aseet valmiina alas portaita ja levittäytyivät ympäri allasta vaihtaen muutaman sanan keskenään. Dow yritti kuulla mitä he sanoivat, mutta huomasi, että kuuli päässään ainoastaan jatkuvaa, korkeaa tinnitusfeedbackia. Hitto, nyt sitä oli sitten kuurokin! Yksi vartijoista sattui hänen lähelleen ja huomasi hänen makaavan sypressiaidan sisässä. Ensin vartija käänsi aseensa häntä kohti, mutta käänsi sen sitten saman tien pois ja rentoutui. Vartija ilmeisesti luuli häntä joksikin toiseksi. Vartija kysyi jotain, mutta Dow ei kuullut mitä, eikä välittänytkään, vaan tarttui aseeseensa (joka oli kuin tilauksesta lentänyt hänen kätensä viereen tuolinkappaleen alle) ja painoi liipaisimen jälleen pohjaan. :) Juuri kun Kosch-vuoren lähimmän pikkukaupungin, Cyureyksen, osa-aikainen poliisipäällikkö oli lopettelemassa vuoroaan traditionaalisella päivän viimeisellä kahvimukillisella, hän sai puhelun. Tuo puhelu peruutti peruuttamattomasti suunnitelmat kotiin menosta. 191

“Beaubont!”

Hän

huusi

toimistossa

jalat

pöydällä

haukottelevalle

apulaispoliisipäällikölleen. “Soita Ykköskanavalle! Ja kaikkiin muihin päämedioihin! Kerro, että Michael D. Blackin salainen piilopaikka on löytynyt! Se on se Kosch-vuoren maja, jota ne väittivät armeijan salaiseksi ufolabraksi! Vauhtia, mies! Me päästään uutisiin!” Poliisipäällikkö hihkui innoissaan. Sitten hän muisti välähdyksenomaisesti, minkä takia majalta ylipäätään oli soitettu. “Hitto, Beaubont, komento takaisin! Käske kaikki yksiköt valmiiksi ja parhaat päällä! Siellä riehuu joku hullu murhaaja! Aseistautunut ja vaarallinen!” “Entä mediat?” Apulaispoliisipäällikkö kysyi lyöden puhelimen kiinni. Toisessa päässä puheluun vastannut Ykköskanavan sihteeri ajatteli, että kyseessä oli taas joku häirikkö. “Soitetaan niille sitten autosta!” Poliisipäällikkö valssasi intoa puhkuen huoneeseen ja veti toiset luodin- ja laserinkestävät liivit ylleen. Vielä ennen lähtöä hän tarkasti peilistä, että hänen nenäproteesinsa oli suorassa. :) Dow makasi hiljaa paikallaan tekemättä mitään, eli toisinsanoen hän räpytti silmiään, hengitti sisään ja ulos noin 30 kertaa minuutissa, muutti sisäelimissään ravintoa energiaksi ja ruuan täydellinen sulatus kesti noin 12 tuntia. Hänen ihonsa hilseili noin gramman päivävauhtia, hänen sydänlihaksensa pumppasi verta noin viisi litraa minuutissa, hänen kaikki solunsa uusiutuivat kerran seitsemässä vuodessa ja hänen hiuksensa kasvoivat harvinaiset puoli senttiä päivässä. Sylki valui hänen kielellään ja hampaillaan ja hän nielaisi ehkä kerran tai kaksi. Mutta muuta hänen ruumiinsa ei tehnyt. Hän ei jaksanut enää edes ajatella. Ääni hänen korvissaan oli sentään lakannut. Tietyn ajanjakson kuluttua poliisit tulivat, löysivät hänet ja lähtivät kantamaan häntä pois. Hänen jalkansa raahautuivat maassa lojuvissa ruumiinkappaleissa. :)

192

Välimereltä lähti juuri hiekkalaiva kohti Media Cityä. “Hiekkalaiva?” Ihmeteltiin Saharan tullissa, mutta ei ihmetelty enää, kun kerrottiin, että Boris Diamond tarvitsi aitoa Saharan hiekkaa uuteen elokuvaansa. Asia ymmärrettiin ja hiekkalaivan annettiin lähteä. “Täytyy olla aitoa Saharan hiekkaa, ei voi muuten kuvata! On siinä kanssa jätkä!” Yksi heistä naureskeli laivan menoa. Hiekkalaiva kaiversi reittiään välimeren aaltoihin ja kapteeni istui kajuutan katolla kaukoputkeaan puhdistaen. “Hei, kuinka pitkään siitä on, kun me lähdettiin rannasta?” Kysyi hiekkalaivan perämies kapteenilta. “Muutama minuutti, miten niin?” “Maata ei näy enää.” “Miten niin, siellähän se on vieläkin!” “Eikä ole, kat- häh?” Hetkinen. Oli se sittenkin. Sitten taas ei ollut. Maata näkyvissä, sitten ei maata näkyvissä. On, off. “Olen kai saanut auringonpistoksen, mutta minusta näyttää siltä kuin satama ja koko maakaistale häviäisi ja tulisi takaisin... Kai se on joku optinen harha -” Kapteeni huomasi toisen laivan paapuurissa ja laittoi kaukoputken hetkeksi sivuun. “Hetkinen, minustakin näyttää, että nyt on jotain outoa tekeillä. Katso tuota matkustajalaivaa tuolla, sehän...” Kapteeni jätti lauseen kesken. Ei sitä voinut sanoa ääneen. Se oli ihan liian hullua. “...ei kosketa veteen ollenkaan.” Hän sanoi lopulta luovuttavalla äänensävyllä. Perämies kumartui huutamaan alakannelle. “Foinnic, heitä kiikarit!” Hiekasta vastaava merimies Foinnic jätti tietokonepelinsä hetkeksi ja kävi ojentamassa perämiehelle kiikarit. Perämies katsoi merelle laivan suuntaan, laski sitten kiikarit ja vilkuili ympärilleen, pysäyttäen katseensa kapteeniin. “Mihin se laiva meni?” Kapteeni katsoi tyhjälle merelle. “Ei siellä ole enää mitään. Ei maata eikä laivaa, eikä edes vettä... Tuolla, tuolla ei ole edes vettä!” Kapteeni raivostui, nousi pystyyn ja 193

heitti piponsa mereen. Perämies katsoi kiikareillaan kohti paikkaa, jossa ei ollut enää vettä. Sen tilalla oli pelkkää mustaakin mustempaa tyhjyyttä. Mustaa tyhjyyttä... tai ehkä valkoista. Ei siitä saanut selvää! Se levisi suoraan heitä kohti imien merta ja ilmaa sisäänsä! “Se tulee tännepäin!” “Moottorit täysille!” Kapteeni huusi ja sprinttasi kohti ohjaamoa. “Mikä nyt on vinossa?” Foinnic nousi kannelle kysymään. “Katso itse.” Perämies ojensi kiikarit. Foinnic katsoi. “Johan on -” “-vitut hiekasta, heittäkää mereen!” Kuului kapteenin ääni keulan puolelta. Mutta oli jo liian myöhäistä. He eivät päässeet tyhjyyttä karkuun. “Alus uppoaa! Me uppoamme! Kaikki miehet pelastusveneisiin!” Perämies kiersi alakansilla keräämässä miehistöä kokoon. “Hiljaa! Me rukoilemme!” Kuului huoneista. Laivan miehistöstä suurin osa oli muslimeja ja heillä oli juuri yksi päivän pakollisista rukoushetkistä meneillään. Perämies antoi periksi. Hän pujotti pelastusrenkaan kaulaansa ja nousi etukannen reelinkiin seisomaan. Oli aika tehdä sovinto tai joutua sokkiin.

194

Toinen päivä Yksi kahden hinnalla Taivalkosken kaupungiksi muuttumisella oli tietysti myös negatiiviset puolensa ja ne kokivat pahimmin nahoissaan kaikki Taivalkosken autoilijat. Liikenneministeriön puolueettomissa tutkimuksissa oli nimittäin todettu, että henkilöauto kuluttaa kaupunkiajossa kaksi kertaa enemmän bensiiniä verrattuna valtateillä tai kylillä ajoon. Näin ollen taivalkoskelaisten bensankulutus nousi kaksinkertaiseksi yhdessä yössä. Samanlainen äkillinen nousu tapahtui myös itsemurhaluvuissa, avioeroissa, murhissa, raiskauksissa, pahoinpitelyissä ja terroristi-iskuissa. Lisäksi yksi Taivalkoski Cityn syrjäkylistä (Jokijärvi) muuttui slummiksi ja erilaisista etnisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä tulevien jenginuorten väliset kahakat Oulu-kuusamotien alikulkukäytävässä tulivat osaksi arkipäivää. Mustat jehovanuoret ja skinheadlestadiolaisnuoret iskivät yhteen matkamuistopuukoin ja lukkoketjuin aseistautuneina. Tuloksena oli yksi murtunut nenä ja kolme kappaletta serbo-kroatiankielisiä yleisönosastokirjoituksia seuraavan viikon tiistain Koillis-Sanomissa. Tiistai-aamu kello 5.40. Herätyskello soi kerrostaloasunnon pimeässä makuuhuoneessa. Järjestelijä Topi kääntää kylkeä, vilkaisee kelloa, kääntyy toiseen suuntaan ja etsiytyy takaisin uneen. Äkkiä hän kääntää itsensä takaisin ja ponkaisee ylös sängystä. Hetkeä myöhemmin hän syöksyy kerrostalon sisäpihalle ja juoksee takki kädessä autolleen. Hän löytää avaimet paikoiltaan ja yrittää startata, mutta auto ei suostu käynnistymään. Bensamittari näyttää nollaa ja yhtäkkiä hän muistaa, miksi tilasi eilen taksin päästäkseen töihin. Hän ottaa kännykkänsä esille ja soittaa taksin. Akku riittää soittoon juuri ja juuri. Taksi saapuu TV-yhtiön pihalle ja Topi on jo poistumassa kyydistä, kun hän yhtäkkiä huomaa jänistarran taksin tuulilasissa ja muistaa, mitä lupasi eilen illalla. 195

“Kosti!” Hän huudahtaa ja hyppää takaisin kyytiin. Taksi peruuttaa pois TVyhtiön pihasta. Kosti seisoo omakotitalonsa etupihan nurmikolla eväslaukku kädessään ja vilkuilee kelloaan vähän väliä. Hän haukottelee harmaalle aamulle ja odottaa kärsivällisesti. Hetken kuluttua taksi kaahaa pihatielle ja jarruttaa aivan Kostin eteen. Topi viittilöi Kostia kyytiin. “Huh.” Kosti avaa takaoven ja Topi nykäisee Kostin sisään käskien samalla taksikuskin painaa kaasua. Taksi hiljentää Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen pihatiellä, joka kiertää kaupungin kuuluisimman nähtävyyden: ”General Midi, Taivalkoski City”-patsaan. Kosti lentää selkä edellä ulos autosta laitoksen portaiden kohdalla. Taksi kiihdyttää takaisin kohti TV-asemaa ja Kosti vilkuttaa hyvästiksi. Portaiden juuressa on punainen postilaatikko, josta Kosti huomaa ottaa kainaloonsa kasan mainoslehtisiä mennessään sisään. Topi maksaa taksin taskunpohjalta löytyvillä pikkukolikoilla, suoristaa solmionsa ja harppoo väsyneenä TV-aseman ulko-ovelle. Juuri kun hän on tarttumassa ovenkahvaan, mietelausepoliisi potkaisee oven hänen naamaansa. Hän lentää taaksepäin, lyö päänsä pylvääseen, kaatuu siitä edelleen eteenpäin, lyö otsansa portaaseen ja päätyy selälleen. “Ai, sori.” Mietelausepoliisi pyytää anteeksi ja tarjoaa auttavaa kättä. Topi tarttuu tarjoukseen ja huomaa noustessaan, että poliisin toiseen ranteeseen on kiinnitetty käsiraudoilla eilisen hypnoosishown vetäjä. “Mitä täällä tapahtuu, mihin te viette häntä?” Topi kysyy otsaansa hieroen. Mietelausepoliisi mulkaisee hypnotisoijaa kulmat kurtussa ja kertoo. “Meille on tullut ilmoituksia ihmisten katoamisista sen jälkeen, kun he ovat olleet hypnotisoitavina tämän tyypin hypnoosiohjelmassa. Olemme aina epäilleet, että siinä on jotain hämärää tekeillä, mutta emme ole voineet todistaa mitään, tämä tyyppi on ollut ovela... Mutta viimein eilen hän paljastui! Eilen illalla kun katsoin telkkaria, niin sieltä tuli se mainos!” “Pahus, arvasin että se oli huono idea...” Hypnotisoija irvistää. 196

“Se oli se mainos niistä ihmisistä karatelankun virkaa toimittamassa! Ratkaiseva todiste! Ratsiassa todettiin, että tämä mies jemmasi kaikki hypnotisoidut ihmiset kellariin aina ohjelman jälkeen ja myi heidät sitten mustassa pörssissä karatemiehille! Niin, sellaista peliä täällä pelattiin, mutta nyt saatiin päätekijä rautoihin!” “Mä olen tosi pahoillani.” Hypnotisoija mököttää. “On syytäkin, saatana! Kaikenlaisia hulttioita! Pistähän jalkaa toisen eteen, tästä rapsahtaa elinkautinen jos toinenkin!” Topi pyörittää päätään ja laahustaa sisään miettien, mihin maailma on menossa. Taivalkoski päällään. Kosti vilkaisee toimiston oviaukosta, häviää hetkeksi ja vilkaisee sitten uudelleen. Tutkija huomaa Kostin toisella kerralla. “Huomenta...?” Johtaja vilkuilee käytävään. “Huomenta.” Kosti koputtaa avoimeen oveen ja kävelee sisään. “Minä tulin sen ilmoituksen takia.” “Ahaa, istukaa toki, minä odottelinkin teitä!” Tutkija innostuu ja alkaa kaivamaan sinisiä jauhepusseja esiin pöytälaatikosta. “Täällä sitä on, täällä sitä on...” Kosti istuutuu. “Minä ajattelin, että olisin sopiva koska minulla on kokemusta kaniinina olosta ja sillä tavalla...” Tutkija pysähtyy, huomaa erehdyksensä ja alkaa kasaamaan jauhepusseja takaisin laatikkoon. “Ai, sen ilmoituksen takia... Joo joo, kyllä kyllä... Meillä onkin vielä yksi paikka vapaana, se sopii teille hyvin...” Tutkija sulkee jauhepussilaatikon, avaa toisen, ottaa sieltä esiin keltaisen TaCitmerkin ja antaa Kostille. “Laitetaan tästä merkki taskuun, pitäkää sitä aina esillä täällä kulkiessanne, ettei satu... Niin, eei kai täällä mitään satu, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin! Menkää tuosta käytävää pitkin vasemmalle, kääntykää oikealle ja sitten vasemmalle ja menkää sisään ovesta, josta lukee testilaboratorio. Siellä neuvotaan loput, minä tulen sitten myöhemmin paikalle!” “Kiitos kamalasti!” Kosti kiittää tutkijaa riemuissaan ja on jo lähdössä, mutta 197 Cityn tutkimuslaitoksen johtaja istuu sekavahkossa mielentilassa

sotkuisessa toimistossaan tietokoneen ääressä suojalasit silmillään ja valkoinen takki

pysähtyy vielä ovella. “Eikö pitäisi tehdä työsopimus ja neuvotella palkasta ja muusta?” Tutkija pullistelee poskiaan. “Niin tuota, joo kai... Mutta sen kyllä ehtii testien jälkeenkin! Ei mitään huolta!” “Selvä. Kiitos. Näkemiin.” Kosti lähtee etsimään labraa. Tutkija kääntyy takaisin tietokoneelleen ja jatkaa virtuaaligurujen teurastusta akimbona kahdella raketinheittimellä. Samaan aikaan Veijo on Kuusamo Cityyn menossa. Kameramies istuu hänen vieressään ja toimii keskustelun toisena osapuolena. “Katsoitko eilen sen uuden amerikkalaisen sarjan, mikä-sen-niminyt-olikaan, pilotin?” “Joo, aika huono. Oikeastaan ihan paska.” “Niin, niinhän se oli...” “Amerikkalaiset TV-ohjelmat on yleensä ihan paskoja.” “Niin, ehkäpä...” “Mutta tulevaisuudessa varmaan laatu kohoaa, katsos, nythän on tulossa tällainen tilaus-TV-systeemi, että tilataan ohjelma ja maksetaan vain siitä ajasta mitä sitä katsotaan eikä ole pakko katsoa kokonaan tai voi vaikka kelata ja katsoa pelkän lopun. Se varmasti parantaa tilannetta, kun joka ohjelmasta menee joku minuuttitaksa. Tilaisitko sinä vaikka jotakin visailua tai hiihtokisaa tai halpasaippuaa minuuttitaksalla?” “Enpä tiedä...” “En minäkään. Tilaisin vain laatusarjoja ja laatuelokuvia, ja varmaan suurin osa muistakin. Ohjelmantekijöillä kannattaisi tehdä laatua, koska se menisi kaupaksi... Jos tehtäisiin vielä niin, että ohjelmien tekijät saisivat itse katsoa vain samanlaatuisia ohjelmia kuin tekevät. Ehkä se innostaisi tekemään vieläkin laadukkaampaa showta.” “Niin, ehkäpä...” “Yritän olla positiivinen tämän asian suhteen, vaikka saattaahan tietysti olla niinkin, että suurin osa tilaa ihan sitä samaa paskaa maksuista huolimatta.” Veijo ei halua jatkaa keskustelua tämän pidemmälle.

198

Aamuporu on, ja alkaa pian. Ohjaaja seisoo kameramiehen vieressä seuraamassa juontajien meikkausta. Topi saapuu studioon päätään pidellen. “No sieltähän sitä tullaan ja taas myöhässä!” Ohjaaja repeää liitoksistaan, tarttuu Topia hihasta ja ojentaa hänelle paperilappua. “Ala painua heti hommiin! Kanava on taas pistetty kokonaan uusiksi, tuossa on muistio meidän uudesta ohjelmapolitiikasta, sisäistä se!” Topi laittaa kännykkänsä lataukseen ja lukee muistion. “Lisää seksiä, väkivaltaa, taidetta ja... sandaaleja?” Ohjaaja nyökkää. “Niin, en minäkään sitä käsitä, mutta pomo käski. Järjestä kaikille sandaalit ennen kuin ohjelma alkaa!” “Selvä, selvä...” Järjestelijä myöntelee ja lähtee etsimään sandaaleja. Kosti hiippailee kauhu kurkkua kuristaen ympäri tutkimuslaitoksen autioita käytäviä vilkuillen nimettömiä ovia, joiden takaa kuuluu outoja, hirvittäviä ääniä. Hän pysähtyy hetkeksi rauhoittumaan ja valitsee sitten yhden oven, jonka takaa ei kuulu mitään. Hän yrittää avata sitä, mutta ovi pysyy kiinni. “Miten se olikaan? Yksi oikealle, kaksi vasemmalle...” Kosti puhuu itsekseen toivoen sen auttavan, kävelee eteenpäin ja testaa summamutikassa toista ovea, joka hänen kauhukseen onkin auki. Hän rohkaisee mielensä ja vilkaisee sisään tekniikkaa täynnä olevaan laboratorioon. Hän päästää vaimean kauhunkiljahduksen huomatessaan ikkunan luona seisovan hirviömäisen ihmiskokeen, jonka päästä tunkee esiin johtoja ja virtapiirejä. “Anteeksi, onkohan tämä tuota...” Kosti yrittää kysyä cyborgilta, mutta se ei vastaa. Yhtäkkiä laboratorion oven takaa syöksyy esiin hurjistunut tiedemies, joka huutaa, haukkuu, murisee ja vetää oven kiinni Kostin nenän edestä. “Tämä ei taida olla oikea paikka...” Kosti puhisee suunnattoman helpottuneena ja siirtyy seuraavalle käytävälle. Aamuporu aloittaa. Juontajalla on sandaalit jalassaan ja kamera kuvaa niitä alkumusiikin aikana. 199

“Hyvää huomenta hyvät katsojat!” Juontaja Jarmo toivottaa. “Saanen esitellä samantien uuden juontajaparini ja entisen Miss Suomen, nykyisen Veijon!” Kamera kuvaa viereistä lavastesohvaa, jolla ei istu ketään. “Ai niin, olenpas hajamielinen!” Jarmo lyö itseään otsaan. “Veijo ei olekaan täällä tällä hetkellä, vaan hän on sillä välin Kuusamo Cityssä! Veijo, kuuluuko?” Kuva siirtyy Kuusamo Cityyn, missä Veijo seisoo tienristeyksessä ja vastaa. “Huomenta minunkin puolestani, hyvät katsojat.” Kuva siirtyy takaisin studioon. “Niin, katsojat, Aamuporu on jälleen ruodussa ja meillä on taas hieno show tulossa!” Jarmo kehuu. “Jatkamme eilen alkanutta kännykäntestausta ja piiloleikkiä, eli Veijo antaa meille satelliittilinkin kautta puolen tunnin välein raportin Eko-Eskon etsinnän etenemisestä Kuusamossa! Aivan ensimmäisenä meillä on kuitenkin vieraana mies, joka miettii asioita kaikilta kanteilta! Ja onhan luvassa myös yllätysvieraita, mutta aivan ensimmäiseksi aloitetaan aamun ensimmäisillä uutisilla!” “Huomenta -” Uutisankkuri ehtii sanoa ennen kuin saa hysteerisen naurukohtauksen. Ohjaaja kiristelee hampaitaan ja kääntyy särkylääkettä etsivän ja jääpussia otsallaan pitävän Topin puoleen. “Eikö tosiaankaan löydy parempaa uutistenlukijaa niiden kahden dementikon tilalle?” “Tuo on paras mitä löysin.” Topi sanoo ja uutisankkuri kaatuu ruudussa pöydän taakse. HETKINEN-ruutu saa kiinnittää katsojien huomion sillaikaa kun tilannetta korjataan. Tällä välin Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksessa Kosti löytää sattumalta aivan oikean oven. Tutkimuslaitoksen johtaja odottaa jo siellä. “Ai, siellähän sinä olet!” Johtaja huudahtaa ja vetää Kostin sisään. 200

“Sori, mä vähän eksyin...” “Ei se mitään, pistä vain tuosta suojalasit päähän, niin aloitetaan kokeet! Muistinko muuten mainita, että tänne tulee illalla Kaleidoskooppi-ohjelman kuvausryhmä tekemään tiedejutun televisioon tästä kokeesta?” “Niinkö? Minä olinkin ennen televisiossa töissä.” “Hienoa, Kosti, hienoa! Mene siihen riviin seisomaan ja odottamaan muiden kanssa, niin kohta aloitetaan... Laitetaan tämä eväslaukku tänne sivuun siksi aikaa... Hyvä oikeastaan että otit eväitä, tässä on meillä pitkä koeviikko edessä, siinä saattaa alkaa tosiaan hiukomaan välillä -” “Vi-viikko?” Kosti kauhistuu. “No näistä kokeista ei koskaan tiedä, saattaahan se olla ohi yhdessä pamauksessakin... Tehän kuitenkin kaikki allekirjoititte sen sopimuksen, jossa lukee että luovutatte ruumiinne lääketieteelle -” “En minä ole allekirjoittanut mitään.” “Joo niin, meillähän se siirtyikin myöhemmäksi...” Johtaja tuumii tilannetta hetken aikaa. “Mutta ei anneta sen haitata! Tsemppiä kaikille, mä ainakin luotan siihen, että tuloksia syntyy!” Kosti katselee vieressään seisovia muita koekaniineita, jotka eivät näytä hermostuneilta vaan pidemminkin apaattisilta. Aamuporu jatkaa siitä mihin jäi. “Meillä on nyt täällä vieraanamme hyvin erikoislaatuinen mies! Hän nimittäin miettii kaikkia asioita kaikilta kanteilta! Tervetuloa, Mortti!” Mortti nyökkää tervehdykseksi. “No niin, Mortti! Kun olin tulossa tänne ohjelmaan ja mietin että mitä mä kysyisin sulta, niin mä huomasin hirveästi puita siinä tien vieressä ja siitä tuli mieleeni tämä kysymys: Mikä on sun suosikkipuu?” “Suosikkipuu...?” Mortti alkaa miettiä kysymystä ankarasti kaikilta kanteilta ja miettii pitkään. Jarmo odottaa kärsivällisesti kymmenen sekuntia, mutta sitten hiljaisuus alkaa hermostuttamaan häntä. “No tuota, voidaan ottaa seuraava kysymys, jos -” 201

“Ei, hetki, minä mietin vielä...” Mortti sanoo. Jarmo vilkuilee kameraa eikä tiedä mitä tehdä. Ohjaaja katsoo ruutua ja sanoo Lähettäjälle: “Laita mainos pyörimään siksi aikaa.” Mainoksessa kaksi miestä istuu autossa, joka on ajanut ulos tieltä metsänreunaan. Taustalla kuuluu iloinen musiikki ja mainoslause kuuluu: “Kaikki tiet eivät vie Roomaan.” “Mitä tuo oli?” Ohjaaja kysyy lähettäjältä. “Mikä niin?” “Tuo mainos. Mitä siinä mainostettiin?” “En minä tiedä, se oli aika taiteellista.” “Saakeli, tuota se taide juuri on! Kun ei saa selvää mitä mainostetaan, niin se on taidetta!” “Ja sandaaleja.” “Niitäkin vielä, helvetti!” Aamuporussa Mortti miettii vieläkin, eikä lähetystä voida jatkaa hänen mietiskelynsä takia. Jarmo yrittää hoputtaa. “No, tuota, jokohan olet miettinyt tar -” “Tammi.” Mortti vastaa suoraan. “Tammi? Sun suosikkipuu on siis tammi. Miksi juuri tammi?” “Hmm... “ Mortti alkaa miettimään uudelleen, mikä sai hänet valitsemaan juuri tammen. Jarmo hätääntyy, kun ei saa taaskaan vastausta heti. “Tai kerro, että tuota pidätkö enemmän suolaisesta vai makeasta?” “Ei, hetki, minä mietin vielä sitä tammea...” “No tuota...” Jarmo vilkaisee kameramiestä, joka näyttää kännykkää. “Ahaa, niin! Voisimmekin käydä tässä välissä katsomassa, miten Eskon etsintä Kuusamossa sujuu! Haloo, Veijo?” 202

Kuusamo City. “Ja no niin, olemme nyt täällä Kuusamossa Eeroa etsimässä, eikä ole vielä näkynyt vilaustakaan.” Veijo kulkee kameramies perässään Rukatunturin metsikössä. “Joo, ei sitä kyllä nyt löydy, joten taidan soittaa vähän vinkkiä Eskolta.” Veijo valitsee Eeron numeron pikavalinnasta. “Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua mitä? Eero? Sori, Eskoa tavoittelin. Hei...” Veijo valitsee Eskon pikavalinnasta. “Kuule joo, Veijo täällä taas terve! Ei me Esko löydetä sinua. Niin, olet melkoisen hyvässä piilossa! Anna äänimerkki!” Veijo ja kameramies kuulostelevat äänimerkkiä. Hetken kuluttua jostain kaukaa kuuluu alppitorven möreä voihkaisu. “Se kuului tuoltapäin.” Kameramies osoittaa metsikköön. “Okei, kiitti Esko!” Veijo laittaa kännykän kiinni. “Me lähdetään nyt etsimään tuolta, kun saatiin kunnon suuntima. Täällä Veijo, Kuusamo City, siirrän takaisin studioon.” Mortti kuluttaa Aamuporun lähetysaikaa miettimällä edelleen. “Tuota...” Jorma yrittää epätoivoisesti saada edes jonkinlaista väliaikatulosta. “Älä painosta, mä mietin!” Mortti älähtää ärtyneesti. “Okei...” Jorma vilkuilee papereitaan. Ohjaamossa lähettäjä haukottelee ja venyttelee tuolissaan. Topi kääntelee päätään puolelta toiselle. “Ei olis pitänyt kutsua tuota jätkää. Käy järjestämässä se pihalle.” Ohjaaja käskee. “Selvä...” Topi kohottautuu jaloilleen. “Hei, mikä on muuten seuraava ohjelma?” Hän kysyy. “Jehis on seuraava, lastenohjelmat jätettiin kanavalta kokonaan pois.” “Eikö se siivooja osannutkaan näytellä?” 203

“Osasihan se, mutta pitäähän sitä jonkun siivotakin.” “Niin, tottakai.” Topi ymmärtää ja lähtee järjestämään Morttia ulos televisiosta. Aamuporu, missä Jarmo kaivelee aikansa kuluksi kynsiään. “Huvikseen.” Mortti vastaa viimein. “Kiitoksia paljon, mies joka miettii asioita kaikilta kanteilta!” Jarmo rentoutuu viimein ja viittoo Topia paikalle. “Kas, siinä olivatkin kaikki kysymykseni tällä kertaa! Seuraavaksi jälleen uutiset!” Kuva vaihtuu uutisiin, jotka meikkaaja lukee. “Siinäkö se oli? Eikö muuta?” Mortti kyselee Jarmolta ja Topilta. “Siinä se oli kuule kaikki, että tule nyt mukaan, mennään vaikka tuonne alas kaljalle. Sopiiko?” Topi kysyy. Mortti alkaa miettimään sopiiko se hänelle. “Äh, antaa olla!” Topi tarraa Morttia hihasta ja lähtee raahaamaan ulos. Uskisohjaaja Sami, joka sai kokea kovia Kostin pesäpallomailan alla, on juuri nilkuttamassa TV-aseman ulko-ovea kohti vasen käsi siteessä, oikea jalka paketissa ja tuki kaulassa, kun Mortti heitetään pihalle. Sami kiiruhtaa auttamaan Morttia ylös. “Kiitos.” Mortti sanoo takkiaan pudistellen. “Voi, maailma kohtelee kaltoin meitä ihmispoloja! Katso nyt minuakin pientä vajaakuntoista! Mutta on hyvä tietää, että apu on lähellä kun sitä vähiten kaipaa! Kerropas, veli, oletko sinä uskossa?” “No tuota...” Mortti alkaa miettimään Samin kysymystä. Aamuporu jatkaa pikavauhtia, kun hidasteesta on päästy eroon. “Kiitos, uutisstudio! Kuten alussa sanoin, meillä on täällä tänään yllätysvieras! Suoraan etelästä on saapunut seuraamme Herra Camembert, turvallisuusexpertti!” “Hyvää huomenta.” Turvallisuusexpertti toivottaa vakavalla naamalla. Hänen yllään on erikoinen asu täynnä turvalaitteita. “Puhutaanpa siis hieman henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Kertoisitko lyhyesti, mitä siihen kuuluu?” Jarmo kysyy. 204

Expertti esittelee mieluusti. “No, ensinnäkin tällainen tulen-, luodinja vedenpitävä puku. Sitten on nämä laitteet, nämä ovat henkilökohtaiseen käyttöön muunnettuja tavallisia joka kodin ja auton turvalaitteita; kuten tämä varashälytin tässä ja tämä liiketunnistin. Minitutka olkapäälläni hälyttää heti, jos joku tuo metallia kymmenen metrin säteelle minusta ja tietohan menee suoraan hälytyskeskukseen. Sitten on tietysti kaksi henkivartijaani, jotka ovat nyt tuolla kulisseissa.” Kamera näyttää kahta kulisseissa seisovaa mustapukuista miestä, jotka nostavat peukaloitaan kameralle. “Mikä tuo on?” Jarmo kysyy ja osoittaa yhtä laitteista. “Se on infrapunavalvontakamera. Nauhoitan kaiken ympärilläni tapahtuvan ja lähetys menee satelliitin kautta suorana kahteen turvallisuusyritykseen Caymansaarilla.” “Kiintoisaa. Mitä hyötyä näistä kaikista laitteista sitten on?” “Ne tuovat turvallisuutta ja onnellisuutta elämääni.” Turvallisuusexpertti sanoo ja kuiskaa vielä lisäksi: “Saan myös muita helpommin henkivakuutuksia.” “Kiintoisaa! Minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia teillä on?” “Aion hankkia sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua.” “Sellaisen suihkun, jossa ei voi hukkua?” Jorma kysyy varmistellen. “Niin. Suihkut ovat yllättävänkin vaarallisia kapistuksia. Jos pesee kasvojaan suu auki, niin siinä on hengenlähtö lähellä.” “Entä sitten ammeet?” Expertti järkyttyy. “Ei, ei... Älä mainitsekaan sellaisia!” “Tai uimahallit?” Expertti alkaa vapista. “Ei, ei! N-ne minua pelottaa!” “Tai valtameret esimerkiksi?” “Meri! Ei meri!” Turvallisuusexpertti menettää täysin ruumiinsa kontrollin ja putoaa sohvalta lattialle. “En saa henkeä...! Auttakaa...!” “No sepä oli heikkomielinen mies.” Jarmo hymähtää kameralle. Henkivartijat syöksyvät kulisseista antamaan expertille tekohengitystä, mutta se on jo liian myöhäistä. Expertti on saanut aivoveritulpan ja sydänkohtauksen yhtä aikaa. “Kuollut.” Toinen henkivartija sanoo ja sulkee expertin silmät. 205

“Kuollut?” Jorma hätääntyy tajutessaan viimein tilanteen vakavuuden. “Tämä ei nyt kyllä kuulunut käsikseen...” Ohjaaja hakkaa lähettäjän olkapäätä. “Ota äkkiä yhteys Kuusamoon.” “Selvä.” Lähettäjä kuittaa. Sitten ohjaaja kääntyy Topin puoleen. “Käy järjestämässä ruumis pois tuolta, pronto!” Lähetys jatkuu Kuusamo Citystä. Veijo ja kameramies istuvat hiihtohississä Rukan lumettomien laskettelurinteiden yläpuolella yrittäen päästä pois katvealueelta, jotta kuulisivat mitä Eero yrittää sanoa. “Mitä? Mitä?” Veijo kyselee ja nousee viimein seisomaan. “Joo, nyt kuuluu, kerro vihje! Selvä, selvä... Okei, selväksi tuli, kiitti paljon, Esko!” Veijo laittaa kännykkänsä taskuun ja kääntyy puhumaan kameralle. “Niin, hyvät katsojat, Eskon etsintä Kuusamo Cityssä jatkuu! Kysyin juuri äsken hieman vinkkejä eli maamerkkejä hänen olinpaikastaan ja Esko vastasi, että siellä näkyy paljon sinistä, isoja palloja ja savua nousee. Ehkä me nyt löydämme hänet, kun saimme hieman vinkkiä!” “Istu alas ettet tipahda.” Kameramies kuiskaa Veijolle. Topi ja kuolleen turvallisuusexpertin henkivartijat kantavat experttiä ulos TV-asemalta. Toinen henkivartija siirtyy pitämään ulko-ovea auki. “Painaa aika pirusti näin pieneksi kaveriksi. Varmaan yli sata kiloa.” Topi puuskuttaa ja laskee expertin jalat hetkeksi maahan pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan. “Ei tää mun mielestä paina kun jotain seitkyt.” Pääpuolta kannatteleva henkivartija arvioi. “Varmaan painaa enemmän, painaahan laitteetkin jo jotain kolmekymmentä.” Topi osoittaa turvallisuuslaitteita. “Sulta puuttuu vaan lihaksia.” Henkivartija heittää. Topi tarttuu taistelutahtoisesti expertin jalkoihin. “Katsotaanko? Kahvihuoneessa on puntari, voidaan tarkistaa vaikka heti!” “Punnitaan vaan.” Henkivartija myöntyy. He lähtevät kantamaan experttiä 206

takaisin sisään. Kahvihuoneessa Topi etsii digitaalipuntarin kaapista, asettaa sen lattialle ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin pystyyn sen päälle. Ruutuun kilahtaa luku 110,0. “Kuten sanoin.” Topi sanoo tyytyväisenä itseensä. “Reilusti yli sata kiloa, itseasiassa tasan puolet enemmän kuin minä.” Henkivartijat epäilevät väitettä. “Väitätkö, että painat vain viiskytviis? Et kai sä niin kevyt voi olla!” “No katsokaa!” Topi tönäisee expertin pois ja menee vuorostaan puntarille. Ruutuun ilmestyy luku 54,5. “Mitä mä sanoin? Melkein tasan puolet!” “Sähän painat vähemmän kuin joku kiinalainen nainen! Miten sä voit painaa noin vähän?” Henkivartijat eivät ole uskoa lukemaa todeksi. “Mä -” Topi vastaa mongoloidiäänellä. “- olen ontto.” Henkivartijat nyökkäävät, koska eivät tiedä mitä moiseen voisi vastata. “Viedään expertti autoon.” Henkivartijat nostavat ruumiin ja Topi siirtyy pitämään ovea auki. Sami odottaa TV-aseman pihalla edelleen Mortin vastausta kysymykseen siitä, onko Mortti uskossa vai ei. Samalla Topi ja henkivartijat nostavat expertin ruumiin turvallisuusliikkeen pakettiautoon. Henkivartijat hyvästelevät Topin ja lähtevät kuljettamaan ruumista pois. Topi kiiruhtaa takaisin sisään. Sami yrittää hoputtaa Morttia kelloaan vilkuillen. “Kuule, mulla ois vähän kiire, kun pitäisi mennä tapaamaan tuota TV-yhtiön pomoa, että -” “Älä hoputa, mä mietin!” Mortti ärähtää. “Tottakai, joo, mieti ihan rauhassa vaan... tuota...” Sami päättää viimein toimia ja lähtee astelemaan kohti ovea. “Mieti asiaa sillä aikaa kun käväisen tuolla, mä tulen ihan kohta takaisin!” “Mitä?” “...Että ei mitään kiirettä, mieti tosiaan ihan rauhassa, mä tulen sitten takaisin!” 207

Sami huutaa ovelta. Mortti kohauttaa olkapäitään ja jatkaa miettimistä. Kuusamo City. Veijo ja kameramies rämpivät märässä havumetsässä, kun kameramies yhtäkkiä pysähtyy. Veijo jatkaa matkaa hetken aikaa, mutta huomatessaan kameramiehen pysähtyneen hän palaa takaisin. “Mitä nyt? Väsyttääkö sua?” Veijo kysyy. “Kuule Veijo. Musta tuntuu, että Eero huijaa meitä.” Kameramies sanoo. “Mitä tarkoitat?” “Ehkä se ajelee autollaan koko ajan eri paikkaan eikä me löydetä sitä ikinä!” “Vai niin tekee!” Veijo puuskahtaa. “Se paskiainen! Nyt taidetaan tehdä niin, että lähdetään takaisin Taivalkoskelle! Jääköön Eero yksin leikkimään!” “Tehdään niin.” Kameramies sanoo ja he lähtevät talsimaan takaisin omalle autolleen. Topi kävelee ykkösstudiota kohti vastalatautunut kännykkä kädessään, kun StuntmanKake tulee käytävällä vastaan kuvaaja mukanaan. “Hei Kake, gimme five!” Topi tervehtii. “Mihinkäs te olette menossa?” “Me mennään tekemään ihan uutta suoraa ohjelmasarjaa, TV-Roolipeliä!” Kake hihkuu innosta. “Ai niin, tosiaan, siinä muistiossa olikin jotain sellaista...” “Muista katsoa sitten illalla!” “Totta kai, Kake!” Topi ja Kake ottavat käytävällä lyhyen varjonyrkkeilyottelun ennen kuin jatkavat molemmat omiin suuntiinsa. “Ja täällä taas Jehis, tervetuloa seuraamme! Kuten eilen lupasin, meillä täällä on paljon hienoja artisteja! Mukana mm. Michael Peace, Mike Road, Michael D. Black ja Kebab Grills! Odottakaas, minä haen ne... Tässä he ovat!” Juontaja ottaa esiin valokuvaalbumin ja näyttää artistien valokuvia kameralle. “No niin, tässä on Michael Peace! Hieno kuva, eikö vaan? Tässä oli Michael D. Black, vähän huono kuva, mutta hän se 208

oli... Tässä on Kebab Grills, eikö ole hienoa että saatiin heidätkin mukaan ohjelmaan?!” Yhtäkkiä juontaja saa käsimerkkejä ohjaajalta ja laittaa valokuva-albumin pois. “Ai niin, unohdin aivan mainita, että koska teidän katsojien pyynnöstä koko kanavaa on muutettu, on myös meidän ohjelmaamme muutettu. Niinpä tänään Jehiksessä meillä on specialpäivä, nimittäin pakanapäivä! Tänään ei puhuta Jehiksestä, tänään saavat pakanatkin suunvuoron!” Juontaja vilkaisee ohjaajaa, joka näyttää peukaloa. “Siirrymmekin sitten haastatteluun! Tänään meillä on spezial-haastattelussa bändi nimeltä Ydinpommit suoraan Helsinki Citystä ja heidän kappaleensa What is The Name of This Fucking Shit, joka on singlelistan ykkösenä! Moi kaikille kolmelle!” “Moi.” Sanoo ensimmäinen Ydinpommi. “Moi.” Sanoo toinen. “Kaiku.” Sanoo kolmas. “Mutta jo riittää jaarittelu, katsotaan näiden pakanoiden video!” Viisiminuuttisesta videosta näytetään kaksi minuuttia ja viisi sekuntia. Sitten juontaja ilmestyy taas kuvaan. “Sitä ei tässä kiireessä ehditty katsoa tuon enempää, että siirrytään suoraan haastatteluun ja otetaan pidemmittä puheitta suoraan ensimmäinen kysymys: Mistä ihmeestä keksitte tuollaisen hirveän nimen biisillenne?” “No helvetti!” Aloittaa ensimmäinen Ydinpommi vastauksensa. “Kun mietittiin, että mikä nimi me annetaan tälle vitun paskalle, niin siitä se sitten syntyi!” “Saako täällä muuten kiroilla?” Toinen Ydinpommi kysyy. “Ei se haittaa, me laitetaan PIIP-ääni pakanallisten sanojen päälle.” Juontaja vastaa. “Aha, okei... Ei, hetkinen! Eikös tämä ole suora lähetys?” “On toki.” “Miten te sitten laitatte ne piipit?” Juontaja osoittaa valvomokoppia. “Meillä on tuolla piippailija mikin ääressä valmiina, se sanoo aina PIIP kaikkien kirosanojen päälle.” Piippailija heiluttaa kättä kameralle. “Aha, okei... Ei, hetkinen vielä! Mistä vitusta se voi tietää, milloin mä aion kiroilla?” 209

Juontaja pyörittää silmiään. “Kurottaa telepaattisilla kyvyillään (vissiin)... Mutta tähän haastatteluun palatakseni Mikä on teidän mielestänne maailman paras bändi?” “Beatles.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo. Toiset kaksi räjähtävät nauramaan ja putoavat vatsaansa pidellen lattialle. Kamera heiluu spastisesti, kun kuvaaja alkaa nauramaan heidän mukanaan. Juontajakin hymyilee hieman. Keskimmäinen Ydinpommi, joka kysymykseen vastasi, istuu kuitenkin vakavana. Hetken kuluttua muutkin vähitellen rauhoittuvat ja nousevat takaisin paikoilleen. Juontaja köhäisee ja alkaa kysymään. “No niin, siis kun tosissaan puhutaan niin, mikä on ihan oikeasti teidän -” “Ihan tosi.” Keskimmäinen Ydinpommi sanoo ja toiset kaksi putoavat nauraa kätkättäen uudelleen lattialle. “Näinhän se on...” Juontaja naureskelee hieman ja vilkaisee ohjaajaa. “Onko meillä nyt se muotijuttu tulossa?” “Ei. Nunnat peruivat tulonsa, koska tiellä oli sohjoa.” Ohjaaja huutaa. “Vai niin... Sitten siirrymme kai mainostauolle...” Uskisohjaaja Sami koputtaa TV-yhtiön pääjohtajan oveen. Ovessa lukee suurin kirjaimin PÄÄJOHTAJA. “Sisään.” Kuuluu möreä ääni oven takaa. Sami astuu sisään ja painaa oven varovasti kiinni perässään. “Teillä oli jotain asiaa siitä minun elokuvastani...?” Sami kysyy arastellen aihetta. “Aivan. Mitä minä käskin sinun tehdä sille?” Pääjohtaja tiukkaa. “Käskitte tehdä siitä...” Sami nielaisee. “...le-leikkaamattoman version, tuota, kun pelkät alkuja lopputekstit eivät mene kuulemma kaupaksi...” “Niin?” Pääjohtaja tarttuu pöydällä olevaan videokasettiin. “Niin että... minä sitten tein siitä leikkaamattoman version.” “Tämän.” Pääjohtaja näyttää kasettia Samille niin, että sen päällä oleva teksti Live Afro-American Live näkyy. “Sen juuri.” Pääjohtaja vetäisee kätensä takaviistoon ja heittää Samia kasettikopiolla päähän. 210

“Mi-mitä...? Mitä minä tein..?” Sami uikuttaa. “Leikkaamaton versio ei saatana tarkoita sitä, ettei sitä editoida ollenkaan!” Pääjohtaja karjuu. Sami nostaa kasetin lattialta ja vapisee. “Niin mu-mutta minä luulin että mitä se sitten tarkoittaa?” Pääjohtaja nousee tuoliltaan ja ilmoittaa uhkaavasti: “Sen saat itse selvittää.” “Se-selvä...” Sami nyökkäilee pelästyneenä. “Häivy nopeasti täältä.” “Aivan, mennään...” Sami vilahtaa ulos pääjohtajan toimistosta. Toisaalla ohjaaja huutaa ohjaamon ovelta Topille: “Taivalkosken Sillalla seuraavaksi, mene sinne!” “Mulla ei ole autoa!” Topi huutaa takaisin. “Ota mun auto!” Ohjaaja heittää Topille volvonsa avaimet. Jehis jatkaa mainoksien jälkeen. “Seuraavaksi katsotaan uudelleen viime viikolta spezialspesiaali Taivalkoski Cityn ainoasta virtuaali-instrumentaalibändistä! Mennään katsomaan.” Kuvaan ilmestyy sama studio viikkoa aikaisemmin ja haastateltavina istuu kolme frakkipukuista punkkaria. “Kertoisitteko hieman tästä virtuaali-instrumentaalibändin ideasta, että mikä tämän jutun pointti on?” “No, Stikki tässä, tämä meidän rumpali, soittaa polviaan ja pöydänkulmia käsillään. Mä itse olen ilmakitaristi ja Rape tässä on ilmabasisti. Meillä oli ennen pöytäkosketinsoittajakin, mutta meille tuli hieman tällaisia tavallisia musiikillisia erimielisyyksiä ja se jätti bändin, mutta hyvin me ollaan kolmestaankin pärjätty.” “Kuinka pitkään te olette soittaneet?” “Viistoista vuotta, eikä yhtään suosiota olla saatu!” Stikki (oikealta nimeltään Simo Tikki) ilmoittaa painokkaasti. “Onko teillä paljon keikkoja?” “Joo, me soitetaan junissa ja autoissa ja odotushuoneissa ja... Vai puhuitko 211

maksetuista keikoista?” Uutissekunti ottaa varaslähdön: “Huomenta hyvät kats -” Topi ajaa ohjaajan volvolla kameramies ja Jami (Taivalkosken Sillalla -ohjelman pääartisti) kyydissään. Jami soittaa takapenkillä akustista kitaraa. Ohjaamo. Ohjaaja kaataa jääpussiin sulaneen veden lasiin ja juo sen janoonsa. “Okei, sen ohjelman jälkeen tulee sitten Kaleidoskooppi-extra tutkimuskeskuksesta... Hetkinen, kuka kuvaajista on vapaana?” “Ei kukaan. Yksi on Kuusamossa, yksi Jehiksessa ja yksi lähti Taivalkosken sillalle.” “Perhana! Anna kännykkä, jätetään väliin koko Taivalkosken Sillalla! Eihän siinä ole edes sandaaleja!” Suora musiikkiohjelma Taivalkosken Sillalla on juuri alkamassa. Jami istuu sillankaiteella ja virittää kitaraa. Kameramies etsii oikeaa kuvakulmaa ja Topi on juuri järjestellyt valot kuntoon (luonnonvalo ei koskaan käy, se on sääntö), kun yhtäkkiä kännykkä soi ja ohjaaja ilmoittaa, että koko ohjelma on peruttu. “Kaleidoskooppi-extra? Minäkö haastattelen? Selvä, mutta entä Jami sitten? Tänne? Okei, miten vain...” Topi laittaa puhelimen kiinni ja tarttuu kameramiestä olkapäästä. “Meillä pitää kuulemma mennä kuvaamaan Kaleidoskooppi-ohjelmaan jotain tiedepätkää, että tämä oli nyt sitten tässä.” “Selvä.” Kameramies sammuttaa kameran. “Että tässä sitä nyt mennään.” Topi sanoo. Jami jää soittamaan sillankaiteelle kitaraa, kun Topi ja kameramies tekevät Ukäännöksen ja kaahaavat kohti tutkimuslaitosta. Veijo ja kameramies ajavat kiirettä pitämättä takaisin kohti Taivalkoski Cityä... “Alkaa taas tuota bensaa kulumaan kohta.” Veijo heittää. “Joo, näinhän se on.” Kameramies sanoo. 212

...kunnes yhtäkkiä auton moottori alkaa pitämään outoa, uhkaavaa, Tomb Raidermaista ääntä. “Mikä tuo ääni on?” Veijo kysyy. “En tiedä.” Kameramies sanoo dramaattisesti. He pysähtyvät, astuvat ulos ja kameramies avaa varovasti konepellin, jolloin moottorivalo syttyy sokaisevaan loistoonsa kuten sen edeltäjät, jääkaappivalot, ovat jo ammoisista ajoista tehneet... Hetken moottoria tutkittuaan he kävelevät. Topi ja kameramies saapuvat Taivalkosken tutkimuslaitoksen pihalle. “Hetkinen, tännehän minä toin Kostin töihin aamulla!” Topi muistaa yhtäkkiä. “Muistathan sä Kostin? Sen jäniksen? Aikamoinen sattuma, vai mitä?” He nousevat autosta, kävelevät sisään, kysyvät tietä sihteeriltä ja pian Topi jo koputtaa tutkimuslaitoksen johtajan toimiston oveen. Johtaja avaa oven raolleen ja kysyy: “Ketä te olette ja mitä teette täällä?” “Tiedeohjelma Kaleidoskoopista, iltaa. Teillä oli täällä jokin mullistava tieteellinen läpimurto?” “No, mitä nyt pikkuisen...” Johtaja vähättelee. “Voidaanko kuvata nyt saman tien?” Topi kysyy. “Pitää vähän kiirettä.” “No mikäs siinä, lähdetään labraan.” Johtaja hakee laatikostaan kaksi keltaista merkkiä. “Laitetaan tästä TaCit-merkit teillekin.” “Kamera käy jo.” Kameramies sanoo. Topi aloittaa haastattelun heti, kun he saapuvat laboratorion ovelle. “Mistä tässä läpimurrossa on tarkalleen ottaen kyse?” Topi kysyy esiteltyään itsensä ja johtajan katsojille. “Tutkin ihmiskehon rajoja.” Johtaja selittää. “Tämä on tarkalleen ottaen ihmiskehon rajojen tutkimista.” “Mitä te sitten tarkalleen ottaen teette?” Johtaja osoittaa koehenkilöitä. “Teen nyt tutkimusta ihmiskehon voimista. 213

Ensimmäinen koehenkilömme on nyt jännittänyt hauislihastaan yli seitsemän vuorokautta ilman lepoa, yrittäen poksauttaa sen kuin liian täyteen puhalletun ilmapallon... Koehenkilö yksi, miten tutkimus edistyy?” “Ei tästä vaikuta mitään tulevan.” Koehenkilö numero yksi vastaa. “Jatka silti. Sitten toinen koehenkilömme, joka on yrittänyt nyt samaisen seitsemän vuorokauden ajan potkaista jalkansa irti.” Koehenkilö numero kaksi potkii ilmaa. “Nähtävästi hän ei ole vielä onnistunut siinä.” Johtaja sanoo. “Mihin pyritte tällaisilla tutkimuksilla?” Topi kysyy väliin. “Ihmiskehon rajojen löytämiseen. Samalla yritämme myös saada selville, miten ihminen kestää itseään ja onko ihmiskehon edes mahdollista kestää itseään. Ja tästä pääsemmekin sujuvasti kolmanteen ja nuorimpaan koehenkilöömme, jolla tutkin sitä arvoitusta, voiko ihminen miettiä päänsä puhki? Koehenkilö kolme, miten menee?” “Terve Kosti.” Topi sanoo. Kosti vastaa kuin hypnotisoituna: “Valitettavasti ei ole tapahtunut minkäänlaista edistystä, herra johtaja.” “Vai niin. Näiden tietojen perusteella näyttää siltä, ettei ihmisen ole mahdollista voittaa itseään. Aion kuitenkin urheasti jatkaa tutkimuksia, seuraava kokeeni liittyy hampaisiin, tai tarkemmin sanoen puruluihin. Peruskysymykseni olkoon se, pystyykö ihminen puremaan hampaansa irti?” Topi katsoo vaikeanoloisesti kameraan. Hieman myöhemmin Topi ja Kosti istuvat tutkimuslaitoksen portailla sillä aikaa, kun kameramies kuvaa lisämateriaalia tutkimuslaitoksen sisällä. “Onneksi et ehtinyt tehdä sitä sopimusta.” Topi sanoo Kostille. “Onneksi.” Kosti huokaa, avaa eväslaukkunsa ja ottaa astianpesuainepullon esiin. “Kosti!” Topi toruu ja ottaa pullon pois Kostilta. “Mitä?” Kosti kysyy ihmeissään. “Höh!” Topi älähtää ja heittää pullon pensaikkoon. Kameramies tulee juuri ulos kätellen tutkimuslaitoksen johtajaa ovella. “Nyt mentiin.” Topi sanoo ja repäisee Kostin mukaansa. 214

Topi, Kosti ja kameramies saapuvat TV-aseman pihaan ja nousevat niskojaan naksautellen autosta. Sami ja Mortti seisovat edelleen pihalla, Samin odottaessa vastausta kysymykseensä videokasetti kädessään. “Odota sinä autossa, Kosti. Jamppe ei varmaan tykkää, jos hiippailet studioilla, kun et enää ole töissä täällä.” Topi kehottaa. “Okei, mä odotan täällä.” Kosti jää auton takapenkille odottamaan. Ohjaamo. Ohjaaja istuu tuolillaan pitäen märkää pyyhettä kasvoillaan, kun Topi tulee sisään. Lähettäjä tönäisee ohjaajaa, ohjaaja heittää pyyhkeen pois naamaltaan ja osoittaa järjestelijää sormellaan. “Hyvä kun tulit! Voisitko tuurata -” Ohjaaja vilkaisee äkkiä seinäkelloa. “tuonne about kymmeneen asti, mulla on pakko käydä kotona vähän keräämässä voimia, ei tätä muuten jaksa!” “Tuota...” “Kiitti, mä tulen takaisin sitten kymmenen maissa.” Ohjaaja taputtaa Topia olkapäälle, heittää takin niskaansa ja lähtee. Lähettäjä katsoo Topia odottaen käskyjä. “No... Jatka vaan.” Topi sanoo ja istuu ohjaajan tuolille. Kosti istuu ohjaajan auton takapenkillä ja vilkuilee janoissaan takalasilla olevaa lasinpesunestepulloa. Juuri kun hän on tarttumassa siihen, hän huomaa ohjaajan kävelevän kohtia autoa päätään pidellen. “O-ou.” Kosti kommentoi itsekseen ja siirtyy paniikkitilaan. Ovia ei kuitenkaan ehdi enää avata, joten hän käpertyy mahdollisimman pieneksi piiloon istuimien taakse. Ohjaaja istuu autoon ja käynnistää sen saman tien Kostia huomaamatta. Samaisella hetkellä Topi näkee ohjaamon kuvaruudusta lähimarketin mainoksen, jossa mainostetaan porkkanoita ja muistaa mitä on unohtanut autoon. “Kosti!” Hän huudahtaa ja syöksyy ulos ohjaamosta.

215

Ulko-ovi lennähtää auki ja Topi juoksee parkkipaikalle, mutta ohjaajan parkkiruutu on jo tyhjä. Pihalla näkyy vain Mortti ja Sami. “Ei!” Topi karjaisee, ottaa kännykkänsä esiin ja alkaa painamaan Kostin kännykän numeroita, mutta pysähtyy viimeisen numeron kohdalla miettimään tarkemmin. “Ei se käy...” Hän pyyhkii numerot ja miettii ankarasti. Yhtäkkiä hän keksii ja valitsee ohjaajan numeron pikavalinnasta. Ohjaaja ajelee rauhassa kohti kotiaan tietämättömänä takapenkillä lymyilevästä exalaisestaan, ja pian hänen täytyykin vastata kännykkänsä pirinään. “Haloo? Topi, mitä nyt...? Ketä Kostia? Niin sitä Jänishousu-Kostia, jaa... Ei ole näkynyt, miten niin? Minähän annoin sille potkut ja näin sivumennen sanoen hyvästä syystä annoinkin, sehän oli ihan surkea jätkä, ihan idioottipelkuri, saakeli semmoiset tyypit pitäisi viedä varaston taakse ja ampua -” Takapenkillä Kosti kuuntelee tarkkaan, mitä mieltä ohjaaja on hänestä ja alkaa pikkuhiljaa räytyä ärtymyksessä. Topi pyyhkii hikeä otsaltaan tietäen, mihin Kosti pystyy suuttuessaan ja yrittää saada ohjaajaa lopettamaan haukkunsa. “Niin, niin, mutta eikö tuo ole hieman jyrkästi sanottu...?” Ohjaaja vain yltyy Topin jarrutteluista. “Ei, kyllä Kosti on niitä ihmisiä, joita ei voi enää ihmisen arvoisiksi sanoa! Kun sitä katsoo, niin kyllä toivoo lujasti, että se kuuluisi johonkin itsemurhalahkoon! Saakeli, on siinä -” Yhtäkkiä Kostin vihaiset kasvot ilmaantuvat taustapeiliin. Ohjaaja säikähtää niin, että jokainen lihas hänen kehossaan jännittyy ja hän kiljahtaa: “Kosti!!” “Minä!” Kosti karjaisee barbaarisesti, tarttuu ohjaajaa korvista ja alkaa repiä niitä irti, mutta ohjaaja ehtii iskeä ABC-jarrut pohjaan. Sivuistuimen airbag laukeaa (mutta ei kuskin) ja Kosti lentää takapenkiltä päälleen etuistuimien väliin, käsijarrun päälle. Ohjaaja riuhtoo itsensä irti turvavöistä, pudottautuu ulos autosta ja lähtee juoksemaan tietä pitkin karkuun takaisin TV-asemalle päin. 216

Topi yrittää saada uudelleen yhteyttä ohjaajan puhelimeen siinä onnistumatta ja pahinta peläten hän hyppää Samin autoon, jossa sattuu olemaan avaimet paikoillaan ja ovet auki. Sami vilkaisee taakseen ja huomaa autonsa liikkuvan ilman häntä. “Hei, se on minun autoni, olette erehtynyt autosta!” Sami heiluttaa kättä ja huomaa sitten tutut kasvot ratin takana. “Topi, ai se oletkin vain sinä! Mihin sinä menet? Voisit ainakin kysyä luvan ennen kuin lainaat!” Topi kurvaa ajotielle Samia huomaamatta. “Hei, tuo se sitten ennen yhdeksää takaisin!” Sami huutaa Topin perään ja kävelee takaisin Mortin luo. “Joko sulla on vastaus?” “Älä hätäile!” Mortti käskee. Topi ajaa päätietä pitkin sivukaduille vilkuillen ja huomaa äkkiä ohjaajan juoksevan häntä vastaan Kosti perässään. Topi pysäyttää auton tiensivuun ja ohjaaja huomaa hänet. “Auta minua, se hullu odotti mua autossa!” Ohjaaja huutaa käsillään taakseen viittoillen. Kosti lähenee uhkaavasti. “Kosti, ei!” Topi huutaa Kostille ja menee ohjaajan eteen seisomaan. “Väkivalta ei ratkaise mitään!” “Entä jos ratkaiseekin?” Kosti karjuu ja yrittää saada ohjaajasta otetta. “Ei se ratkaise, Kosti, älä tee sitä.” Topi toistelee rauhoittelevaan sävyyn ja avaa autonoven. “Kosti. Hyppää kyytiin, niin vien sinut kotiin.” Kosti mulkoilee ohjaajaa vihasta kihisten, mutta päättää sitten uskoa ystäväänsä. Hän istuutuu autoon ja läimäisee oven kiinni. “Tuo hullu kuuluu laitokseen!” Ohjaaja sanoo ja lähtee hölkkäämään takaisin omalle autolleen. Topi pysäyttää Kostin talon eteen ja Kosti raahautuu ulos autosta murtuneena miehenä. “Yritä nyt pärjäillä, Kosti. Kyllä sulle vielä sopiva työpaikka löydetään.” Topi lohduttaa. 217

“Joo...” Kosti sanoo ja alkaa madella sisään. “Ja muista katsoa Kaken ohjelma, se alkaa pian!” Topi huutaa vielä Kostin perään ennen kuin kaasuttaa takaisin kohti TV-asemaa. Televisiossa Stuntman-Kake seisoo nappi korvassaan juontaen ensimmäistä suoraa lähetystään. “Arvoisat katsojat! Tervetuloa maailman ensimmäisen TV-roolipelin seuraan! Ohjelman juju on yksinkertainen: Minä olen tämän roolipelin hahmo ja te voitte soittaa tänne ja kertoa, mitä haluatte minun tekevän! Ja tämähän on nimenomaan ei-lineaarinen kampanja, tapahtumapaikkanaan kaunis Taivalkoski City! Joten siitä vain soittamaan, numeron löydätte teksti-TV:n sivulta yhdeksänkymmentäyhdeksän! Tässä me siis olemme, kuvaaja ja minä, kaupungin kiireisessä keskustassa! Soittakaa tänne ja kertokaa, kuka minä olen ja mitä teen! ...Ahaa, ensimmäinen soittaja näyttää olevan linjalla, haloo?” “Seiso kuule käsillään!” “Anteeksi? Seisoa käsillään? Hyvä on, minä yritän...” Kake yrittää seisoa käsillään. “Ei se onnistu, tällä hahmolla ei nyt taida olla tarpeeksi taitopisteitä. Seuraava soittaja, kuka olet ja mistä soitat?” “Minä haluaisin, että harjoittelisit hieman käsillään seisomista. Sitä taitoa saattaa tarvita myöhemmin.” “Harjoitella, vai? Selvä on, katsojien sana on laki...” Kake yrittää seisoa käsillään uudelleen muutaman kerran. “No, nyt on harjoiteltu, mutta ei siitä tule mitään. Oppimispisteitä on kai liian vähän, sori vaan. Seuraava! Sano nimesi ja mistä soitat?” “Etsi joku opettaja, joka opettaa sinut seisomaan käsillään.” “Mikä ihmeen vimma teillä katsojilla on saada minut seisomaan käsillään?” Kake älähtää. “Ehdottakaa nyt jotain järkevää ja kiinnostavaa, vaikka että menisin tuonne kapakkaan ja haastaisin vähän riitaa ja ryöstäisin jonkun humalaisen rahat ja menisin vaikka majataloon yöksi niin kuin kunnon roolipeleissä!” “Käsillään seisominen on tärkeä skilli, etsi nyt joku joka voisi opettaa sitä!” “En! Nyt seuraava soittaja, ja ehdota jotain järkevää!” “Sinä olet ihan paska hahmo -” 218

“Seuraava!” “Hei, kävele tuonne tiiliseinän viereen, missä on nuo julisteet!” “Ahaa, vihdoinkin kunnon pelaaja!” Kake nostaa peukaloa ja menee tiiliseinän luo kameran seuratessa perässä. “No niin, mitä sitten? Nyt ollaan tässä.” “Ota takki pois.” “Hyvä! Takki pois, see-lvä.” Kake riisuu takkinsa. “Noin, nyt on takki pois päältä!” “Nyt ota tukea jaloilla siitä seinästä ja harjoittele käsillään seisomista!” “Voi perkele...” Kake katselee hetken aikaa muualle kuin kameraan. “Okei, ei nyt kiihdytä, hengitetään rauhallisesti ja otetaan seuraava soittaja...” “Tässä on nyt unohdettu eräs tärkeä asia.” “Vai niin, mikähän?” “Se, kuka sinä olet?” “Tosiaan!” Kake näyttää kameralle merkitsevästi sormea. “Kuka minä olen? Pitäähän pelaajien tietää hahmonsa nimi ja ammatti!” “Tehdään niin, että sinä olet haltija ja sinun nimi on Wolf.” “Hienoa, haltija Wolf!” “Ammatiltasi sinä olet sitten akrobaatti.” “Akrobaatti?” “Joo, ja sinut on erotettu sirkuksesta, kun et osannut seisoa käsillään ja nyt sinä haluat opetella seisomaan käsillään.” Kake tuijottaa hetken aikaa kameraan sanomatta mitään. Sitten hän pudottaa korvanapin maahan ja lähtee astelemaan pois kuvasta. Kameramies jää paikoilleen heiluttelemaan kameraa tietämättä mitä tehdä, kun ohjaaja ei ole paikalla kertomassa ja jatkaa kadun kuvaamista. Yhtäkkiä satunnainen ohikulkija ilmestyy kuvaan ja alkaa juttelemaan kameralle: “Mikäs juttu tämä juttu on? Ai, siellähän on katsojia! Tämä taitaa mennä televisioon. Eikö tässä ole juontajaa? Eipä taida olla. No hei, minä voisin olla juontajana, minä olen käynyt tiedotusopin linjan. Okei, tästä lähtee: Tervetuloa, hyvät katsojat! Täällä olen nyt kaupungin keskustassa ja hyvin menee! Siinä menee tie ohi ja ihmisiä kulkee joka suuntaan! Olen täällä haastattelemassa...” Ohikulkija etsii 219

haastateltavaa. “Haastattelemassa... tolppaa! Iltaa, tolppa, miten menee? No, hiljaisuus on myöntymisen merkki, eli hyvin menee tolpalla! Hyvä tolppa, aplodeja tolpalle! Kolme tolppahuutoa tolpalle: Tolppa! Tolppa! Tolppa! ...Pärjäile sitten, tolppa! Kyllähän tolpat tulee toimeen... Hei mies, ohikulkija, fiuu! Seis siinä, minä haluan haastella!” Toinen satunnainen ohikulkija ei välitä vihellyksistä, vaan kulkee ohi. “Jaa, ei taida sitä ihmistä kiinnosta tiedonvälitys, sillä on kiire johonkin... Kiiruhda, kiiruhda! Kiiruhda mitättömille asioillesi, mies! Ei meitä sun kaltaiset edes kiinnosta!” Yhtäkkiä kuva pimenee. Topi istuu ohjaamossa painettuaan Lähetyksen Katkaisu-nappia ja pitelee päätään voihkien toverinsa puolesta: “Voi että Kake...” Sillaikaa oikea ohjaaja istuu kotinsa sohvalla yrittäen piikittää huumeseosta käsivarteensa, kun kännykän sointi keskeyttää touhun. “Jamppe.” Ohjaaja vastaa. “Vai työharjoitteluun? No kyllähän se käy, tule vaikka huomenna. Selvä, hei hei.” Hän myöntyy kaikkeen päästäkseen takaisin omaan puuhaansa ja sammuttaa puhelimen. Ohjaamossa Topi tuijottaa masentuneena lattiaa, kun lähettäjä puhuttelee häntä varovasti. “Tuota... Topi? Me lähetetään nyt katsojille pelkkää mustaa, että mitä seuraavaksi laitetaan...?” “Laita joku uusinta, en tiedä...” Topi sanoo välinpitämättömästi. Lähettäjä avaa kasettilaatikon ja tunkee koneeseen kasetin, jossa on edellisen viikon lottoarvonta. Kosti istuu kotonaan tuijottaen pelkkää mustaa näyttävää TV:tään, kun odottamatta kuvaan ilmestyy lottoarvonta. Hän hätääntyy, hakee äkkiä lottokupongin kaapista ja alkaa tarkistamaan numeroita. “Ei perhana taaskaan mitään!” Kosti raivostuu, rytistää kupongin, heittää sen 220

roskiin, sammuttaa telkkarin ja ottaa puolikkaan pullon jäänestoainetta sohvan alta. Samoihin aikoihin Aamuporun toinen juontaja Veijo tulee väsyneenä kotiin Kuusamo Citystä, istahtaa sohvalle, ottaa kengät pois jalastaan ja laittaa puhelinvastaajansa toistamaan uudet viestit. “Esko vai olinko minä Eero? Hällä väliä. Esko-Eero täältä Kuusamosta terve! Et tainnut löytää minua, kun ei ole näkynyt, että minä taisin voittaa. Palataan taas peliin, kun ostan uuden kännykän. Moi!” “Esko.” Veijo lausuu nimen ja painaa Pause-nappia. Hän hakee jääkaapista lasin appelsiinimehua, avaa television ja näkee lottoarvonnan alkavan. Numeropallojen innostukseltaan. “Neljä oikein!” Hän iloitsee. “Jo toisen kerran peräkkäin!” Hän juoksee stereoidensa luo ja laittaa Kauko Röyhkän CD:n soimaan repeatilla siitä kohdasta, missä lauletaan: “Onnenpoika, onnenpoika.” Topi istuu ohjaamossa märkä pyyhe naamallaan, kun oikea ohjaaja hyppii vetreänä sisään. “Nyt sitä taas jaksaa paiskia töitä huomisiltaan asti!” Ohjaaja takoo rintaansa. “Jaha, Topi! Anna pyyhe minulle niin voit lähteä kotia kohti!” “Okei...” Topi ojentaa pyyhkeen ohjaajalle, joka kietoo sen kaulaansa. “Tänne tulee muuten huomenna joku työharjoittelija.” Ohjaaja muistaa äkkiä saamansa puhelun. “Ihme ettei ylihuomenna.” Topi sanoo. “Hahhahhaa, tuo oli hyvä!” Ohjaaja nauraa. “Opastat sitä samalla! No, nähdäänpä sitten aamulla!” “Joo nähdään.” Topi lähtee ohjaamosta aikeissaan suunnistaa kotiinsa nukkumaan. Uskisohjaaja Sami seisoo edelleen pihalla odottaen Mortin vastausta. Hän alkaa jo menettää toivonsa, kun viimein yöllä kello 0.38 Mortti on miettinyt kysymystä sen 221 pyöriessä kouruun hän melkein pudottaa mehulasin

jokaisesta kulmasta ja pystyy antamaan vastauksensa: “Ympyrä.” Mortti vastaa. “Ai.” Sami säpsähtää. “Vai niin... Mutta, tuota... Mitä minä muuten kysyinkään?” Mortti alkaa muistelemaan. Stuntman-Kake seisoo Oulu-kuusamotien reunassa liftaamassa Oulun suuntaan kädessään kyltti, jossa lukee: ROOMAAN. Poliisiauto lähestyy Taivalkoski Cityn suunnalta ja jarruttaa Kaken kohdalla niin äkkinäisesti, että kaikki neljä kyydissä istuvaa poliisia nojautuvat kunnolla eteenpäin. Kartanlukijan paikalla istuva konstaapeli rullaa ikkunan auki ja kysyy Kakelta: “Minne on mies menossa?” Kake vilkaisee kylttiään. “Roomaan.” “Sinne on pitkä matka. Mikä on miehen nimi?” “Kauko.” “Vai Kake...” Poliisi tuumii hetken. “Joo, Kake Kaukosäädin! Onko passi mukana, Kake Kaukosäädin?” Poliisi innostuu. “On!” Kake näyttää passia, joka pilkistää esiin toppatakin etutaskusta. “Onko hampiharja mukana?” Poliisi kysyy. “On!” Kake näyttää vasemmassa etutaskussa olevaa hammasharjaa ja lisää: “Suomen hammaslääkäriliiton suosittelema vielä!” “Onko lapio mukana?” Poliisi kysyy. “Häh...?” Kake hämmentyy. “Ei sitä tarvita, se oli vaan zoukki!” Poliisit naureskelevat. “Hyppää kyytiin, Kake Kaukosäädin, mennään Roomaan!” Kake avaa oven, kömpii takapenkille kahden konstaapelin väliin ja huomaa, että hypnotisoija istuu jo siinä arvoituksellisesti hymyillen. “Terve...” Kake sanoo ja vilkaisee poliiseja. “Istu vain syliin.” Hypnotisoija kehottaa. Poliisiauto ajaa pois kaikkien laulaessa sitä mitä radiosta kuuluu.

222

Ohjelma-ajan loppuessa Hilda-mummo sulkee laajakuvatelevisionsa ja ohjelmien tasosta suivaantuneena hän päättää taas pirauttaa TCC:n pääjohtajalle. “Haloo, pääjohtaja? Joo, minä täällä! Aamusta asti taas katsoin ja ihan surkeita ohjelmia olivat! Oli se Jehiskin niinku joku talousuutiset, pistäkää vähän erikoisefektejä peliin! Niin niin, Hongkongin taistelulajikoreografioita, stuntteja ja tietokonegrafiikkaa ja pyrotekniikkaa! Ja laatudokumentteja saisi tulla enemmän, niitä me silloin sotaaikana katottiin kovasti! Ja liikunnallisia ohjelmia, aerobickia ja semmoista! Ja se lotto muuten vasta surkea olikin, laittakaa ens kerralla paremmat numerot, odotas vähän niin minä sanon mitkä laitetaan...” Hilda kaivaa kupongin esiin liivintaskustaan.

223

3. Eriarvoisuus on rikkautta Haltijoiden monimuotoiset avaruusalukset saapuivat joka puolelle kaupunkia

suurimpien jäädessä leijumaan pilvenpiirtäjien, parkkipaikkojen ja puistojen yläpuolelle ja pienempien jatkaessa maakosketukseen asti. Yksi kiekkomainen, väritykseltään punaiseen vivahtava alus laskeutui epäonnistuneesti kahden kenkätehtaan väliin ja jäi reunoistaan kiinni niiden modernisti muotoiltuihin mainostauluihin. Tehtaiden työmiehet juoksivat katolle sahaamaan aluksesta palasia muistoesineiksi. Toinen alus, joka kauempaa katsottuna näytti tavalliselta hävittäjältä, mutta jonka läheltä katsoen huomasi liian jykevästi panssaroiduksi sellaiseksi, laskeutui kyljelleen Media Cityn suurimman tietokoneohjelmistofirman takana olevaan tekojärveen. Firman johtajien omistamien antiikkipurjealusten mastot sattuivat juuri aluksen vasemman siiven tielle, mistä kyljelleen laskeutuminen johtui. Eräät saivat tallennettua aluksen syöksyn ultradigitaalilaseillaan ja myivät sitä tuntia myöhemmin eteenpäin näytönsäästäjänä. Muutamia pienempiä aluksia laskeutui keskelle kaupungin vilkkainta kävelykatua ja ulkoavaruuden vierailijat astuivat vaitonaisina, mutta toimeliaina ulos tutkimaan uutta ympäristöä tunkeilevista toimittajista ja pelokkaista poliiseista välittämättä. “He muistuttavat Star Sectin Vulgareita, tai ehkä sittenkin hieman enemmän Bagdad 2001:n Mindereita... Tai hetkinen, olisikin ehkä parempi etsiä vastaavuuksia fantasiakirjallisuuden puolelta eli haltijoista -” Selitti yksi paikalle osunut freelancertoimittaja nauhurilleen. Tavallisia ihmisiä ei alusten ympärille juurikaan kerääntynyt (ehkä joku laitakaupungilta keskustaan lomailemaan saapunut turistiperhe käynnisti kameransa), sillä suurin osa ihmisistä kiiruhti kotiinsa seuraamaan tapahtumia selostuksen ja asiantuntijalausuntojen kanssa televisiosta. Pian humanoidit seurasivat haltijoita. He aineellistuivat kaukosiirtimillään 224

keskuspuistoon (hippi-intiaanien suureksi hämmästykseksi juuri samalla hetkellä, kun he olivat ottamassa yhteyttä luonnonhenkiinsä pyörimällä alastomina tekonurmella) ja olisivat saaneet lauman sensaationhimoisia toimittajia kimppuunsa, ellei heillä olisi ollut näkymätöntä voimakenttää kilpenään. Humanoidit eivät saapuneet suurella joukolla kuten haltijat. Heitä oli kolme, ja heistäkin kaksi jälkimmäistä oli ensimmäisen klooneja. Toimittajat ympäri kaupunkia toivoivat, että heilläkin olisi omat klooninsa, koska heidän oli tehtävä vaikea valinta: Kumpaa ulkoavaruuden lajia kannattaisi seurata? Kummalla olisi enemmän uutisarvoa? :) “Osta Filosofi-partakone! Se ei kestä ikuisesti!” Kuului radiosta. Epämainontaa. Sehän nuorisoon puri nykyään, Dow ajatteli pitäen mieltään masentuneena ja tuijottaen autonikkunasta polttavan kuumaan autiomaahaan, missä hiiltyneet kaktukset yrittivät olla syttymättä uudelleen palamaan pakottavassa kuumuudessa. Hänet oli pidätetty, hänelle oli laitettu sähköpanta kaulaan (niitä käytettiin nykyään usein käsirautojen sijaan), hänet oli työnnetty poliisiauton takapenkille, hänen päähänsä oli työnnetty säkki (mutta vain siksi ajaksi, että poliisipäällikkö ehti käydä tarjouskilpailun siitä, mikä kanava saisi seurata epäillyn kuljetusta suorana lähetyksenä poliisiauton sisäkameralla) ja häntä oli lähdetty kuljettamaan kohti poliisiasemaa. “Hei, laita TV auki!” Kuskin paikalla istuva poliisi käski toista poliisia, joka istui toisella etuistumella. Kolmas etuistuin oli varattu valomainoksille. “Niin, ehkä siellä on jotain tietoa tuosta avaruusaluksesta kuun vieressä... “ “Minä kyllä ajattelin katsoa lottonumerot, näin nimittäin unta että voitan tällä viikolla lotossa. Näin vielä numerotkin.” “Oletko veikannut?” “En, mutta katsotaan, olisinko voittanut, jos olisin.” Poliisi avasi TV:n rahapelikanavan. Sillä kanavalla, jota he eivät katsoneet, näkyi seuraavaa: 225

“Hyvät katsojat, juuri vahvistetun tiedon mukaan olemme saaneet älyllisen kontaktin ulkoavaruuteen, emmekä vain yhteen ulkoavaruuden lajiin, vaan kerralla kahteen! Tämä on historiallinen päivä historiassamme! Tuplainvaasio!” Ohjaaja: “Älä vitsaile. Nämä on uutiset.” “Toinen näistä roduista on ilmestynyt kaukosiirtimellä keskelle Media Cityn keskuspuistoa, jossa edelleen on menossa suuri robottikapina ja hippi-intiaanien mielenosoituslakko. suunnitelmia!” Ohjaaja: “Ei vitsejä!” “Toinen laji suosii hieman hillitympää lähestymistapaa. He ovat laskeutuneet suurimmilla aluksillaan keskelle autiomaata rakennettuun kulissikylään, jossa kuvataan juuri Boris Diamondin uusinta menestysfilmiä 'Aitoja väärennöksiä'. Huumoria tähän tuo se, että tuo kulissikylä on rakennettu hippi-intiaanien entisen reservaatin päälle!” Ohjaaja: “Lopeta vitsailu ja lue vain se teksti siitä hiton ruudusta!” “Aivan. Seuraavaksi, hyvät katsojat, minä kerron teille vitsin. Se on tosi hauska, kuulin sen toissa päivänä tuolla kahvilassa...hah... No, Ronlan Lashlei meni kauppaan ostamaan porkkanoitahh... hahhah... porkkanoita! Hahhahaahaa... se oli televisiokauppa! Hahhahhaahhooh -” Ohjaaja: “Se oli arvattavissa. Pistäkää mainos pyörimään.” :) Dow istui pysäköidyn poliisiauton takapenkillä, koska häntä kuljettavat poliisit olivat päättäneet kesken pysähtyä huoltoasemalle juomaan donitsikahvit. Hän tylsistyi seuraamalla auton kojelaudalla olevaa vanhaa televisiomallia, jossa ei ollut täydellisiä viihdekeskustoimintoja; siihen ei pystynyt tilaamaan mitään. Täytyi vain katsoa, mitä tavallisilta kanavilta tuli ja toivoa parasta. “Seuraavaksi näemme uusintana Telepaattien Matkassa-sarjan nelosjakson vuodelta 3123.” Telepaattien matkassa, helvetti! Yhtä kiintoisa sarja kuin ne kymmenien muiden halpasarjojen jaksot kymmenillä muilla kanavilla, kuten Postimerkkeily On Kiva 226 Tämä taitaa sekoittaa hieman kummankin osapuolen

Harrastus osa, 4/19; Sarjamurhaajien Asianajajat, osa 7/26; Rose Beach Cafe, osa 885/1000 tai kaikista tylsistyttävin: Vauvanhoito Vaarallisissa Paikoissa, osa 1/4. Hän ei enää jaksanut kanavasurffata, koska siihen ei ollut kunnon välineitä ja laski kaukosäätimen kädestään. Telepaattisarjan uusinta jäi pyörimään ruutuun. “Te siis tapasitte täällä ostoskeskuksen yläaulassa X vuotta sitten Suuren Sähkökatkoksen aikaan, ja olette siitä lähtien käyneet täällä vuosittain piknikillä?” “Aivan, olimme täällä samaan aikaan, kun nämä vastapäätä olevat kaupat suljettiin meidän nenämme edestä. Kristel ja Zep tulivat tuolta karkkikaupasta ja minä ja mieheni tuolta kauneussalongista ja sitten sähkökatko tuli, eikä ulko-ovia saanut enää auki. Törmäsimme toisiimme ja huomasin heti, että Kristelillä oli piileviä ennustajan ja telepaatinkykyjä Se oli kohtalon johdatusta, sitä olen aina sanonut. Jouduimme olemaan täällä aulassa koko sen yön, joten minulla oli aikaa harjoittaa Kristeliä sillä aikaa, kun miehet pelasivat korttia -” “Anteeksi, Meredith, mutta minulla on tärkeä viesti eräälle katsojalle.” “Puhu mikkiin ai, hän puhuu jo. Hyvä.” “Tämä viesti on osoitettu Dow-nimiselle murhaajalle -” Mitä? Joku sanoi hänen nimensä. “- et näe tätä lähetystä nyt, vaan vasta vuosia myöhemmin, kun istut pidätettynä poliisiauton takapenkinkillä. Sinun täytyy heti poistua autosta! Kuulitko, Dow? Poistu autosta, juokse karkuun!” Mitä...? “Siinä meni sitten viesti sinne vuosien päähän! Ota onkeesi, asiantuntija varoitti sinua, Dow-kuka-oletkin... Ennustatte siis, että tämä sarja tulee siis uusintanakin joskus tulevaisuudessa -” Dow mietti hetken tilanteen outoutta. Hänelle osoitettu viesti uusintasarjassa vuosien takaa? Pitäisikö sitä uskoa? Näkikö hän harhoja? Hmm. Ei siinä kai mitään menetä, hän mietti ja raahautui ulos autonovesta. Tömähdettyään selälleen huoltoaseman muoviasfaltille hän näki jotain kummallista taivaalla (siis sen lisäksi, että kuun vieressä oli valtava avaruusalus). Jotain, aivan kuin pieni irvokas meteoriitti, lensi häntä kohti. Pahus. Hän puri kieleensä ja lähti pyörimään kyljellään kohti kahviota, jonka 227

ikkunapöydässä poliisit mussuttivat donitsejaan. Seuraavalla hetkellä poliisiauto räjähti kappaleiksi hänen takanaan. Hän tunsi paineaallon ja kihelmöintiä ihollaan, mutta ei muuta. Hän oli ehtinyt onnekseen tarpeeksi kauas. Poliisit juoksivat ulos katsomaan palavia autonkappaleita ja kiroilivat. Dow kääntyi ja ponnisti istualleen. “Huh.” Hän sanoi selvittyään hengissä jo toisesta pommista samana päivänä ja mietti, pitäisikö hänen miettiä jotain syvällistä elämästä tällaisella hetkellä. Tiedotusvälineet olivat hetkessä tapauksen kimpussa. “Poliisiylitutkija Bernard Dirome, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?” “Niin, asiahan on niin, että normaalius on yhä enemmistönä -” “Anteeksi, herra poliisipäällikkö, kysyin että, oletteko jo päässeet selvyyteen siitä, mistä tämä kohtalokas mikrosirpalekranaatti ilmestyi huoltoasemalle?” “Ai, selvä... Minulla on teoria siitä... Odottakaas... Jossain maassa, missä mikrosirpalekranaatit eivät ole kiellettyjä, joku sotilas heitti tämän kranaatin, mutta yllättävästi paikalle puhaltanut pasaatipyörremyrsky imaisi sen mukaansa ja koska nämä kranaatit räjähtävät kosketuksesta, se ei räjähtänyt, vaan jatkoi lentoaan sen minipyörremyrskyn imussa. Sen mukana kranaatti sitten kulkeutui tänne ja sattumalta tipahti poliisiauton katolle... Tämä on totta kai vain minun teoriani, emme ole vielä ehtineet tutkia tapausta tarkemmin, koska koko poliisivahvuutemme on ollut suojaamassa Michael Peacen historiallista kävelyä.” “Kiitos, poliisiyli... öö, konstaapeli Bernard Dirome, ja nyt takaisin studioon -” :) Kadun Kanava-ohjelma keräsi Median keskuskävelykadulta ihmisten mielipiteitä ja kommentteja päivän tapahtumiin. Tällaisia vastauksia saatiin kysymykseen ulkoavaruuden lajien saapumisesta: “On niitä odotettukin!” 228

“Tämähän on nähty jo monta kertaa elokuvissa. Klisee on toteutunut, voisi sanoa.” “Jos katsotte tätä, muukalaiset, ottakaa minut mukaanne!” “Häipykää, minä sanon heille! Ei heitä tänne kaivata!” “Tuo iso alus on aika hieno... Pikkualukset oli aika vulgaarin näköisiä... Aika mukavia kyllä kaikenkaikkiaan...” “Minusta heidän täytyisi toimia maassa maan tavalla ja laskeutua autiomaahan tai pysäköintipaikoille, eikä minne sattuu.” “Hallituksen juonia tämä vaan on! Ei niitä homonoideja ole oikeasti edes olemassa, ne on pelkkiä erikoisefektejä! Ja ne toiset suippokorvat Hei, mitä vittua? Onko tuo laite nauhuri?! Helvetti, ÄÄNITÄTKÖ SÄ MUA?!” “Saako lähettää terveisiä? Äidille terveisiä täältä kävelykadulta! Huhuu! Olen kotona minuutin päästä!” Lopussa mukaan tuli myös Michael Peace, joka oli tungettu väkisin mukaan ohjelmaan kertomaan oma mielipiteensä muukalaisista, jotta faneille kävisi selväksi, että hän pysyi ajan tasalla ja otti kantaa asioihin. “Mitä mieltä muukalaisista, maailmankuulu Michael Piece?” “Peace.” “Sori, Peace?” “Musta ne on ihan okei.” “Kiitos, ja seuraavaksi näemmekin sitten lyhyen koosteen uusimmasta musiikkivideostasi. Minkälainen tää sun uusi video on?” “En tiedä, tämä on eka kerta kun näen sen. Näin kyllä Making of Michael Peacen uusimman musiikkivideon, mutta ilman ääntä.” “Kiitos, Michael Page.” :) Humanoidien alus aiheutti myös sen, että yksi Chet, joka ohjasi yhtä lentokonetta yhdessä ilmatilassa, sai sydänkohtauksen nähdessään yhden ufon ja syöksyi koneineen 229

yhteen viidakkoon. Vain kaksi matkustajaa selvisi maahansyöksystä yhtenä kappaleena. He kömpivät ulos palavista jäännöksistä ja tiputtautuivat aluskasvillisuuden joukkoon. Toinen heistä oli Bob Cody, hittisäveltäjänero Jeff Codyn veli. Hänen päässään pyöri ajatus siitä, miten väärin oli sanoa, ettei salama iske kahdesti samaan paikkaan. Toinen ajatus, joka pyöri hänen päässään, ei liittynyt mitenkään fraaseihin. Toinen henkiin jäänyt oli erään tietokonefirman entinen myyntiesittelijä, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä, koska he kumpikin kuolivat hieman myöhemmin nälkään. Se johtui siitä (tarkkana nyt, seuraa moraalisesti ja maailmantaloudellisesti tärkeä fakta) että keskelle viidakkoa on taloudellisesti kannattamatonta avata pizzeriaa :) Heti aamulla humanoidit olivat suorassa televisiolähetyksessä AamuTV-spesiaalissa. Heille oli annettu nimilaput, joita kumpaakin kuitenkin koristi vain numero, koska heillä ei ollut nimiä. Vasemmanpuoleinen oli numero 1 ja oikea numero 2. “Niin, hyvät herrat... Sanoitte tuolla backstagella äsken, että olette tulleet tänne tuhoamaan maailmankaikkeuden, mikä kuulostaa minusta aika huolestuttavalta... Milloin tarkkaan ottaen toteutatte aikeenne, eli tuhoatte maailmankaikkeuden kuten mainitsin aikaisemmin?” Juontaja viritti haastattelun käyntiin. “Me oikeastaan tuhosimme sen jo.” Vastasi numero 1, joka vaikutti omaavan äkkiseltään katsottuna enemmän lavasäteilyä (tai ehkä se oli radioaktiivista säteilyä). “Tuhosimme jo maailmankaikkeuden menneisyyden estämällä alkuräjähdyksen. Se oli erittäin siisti ja helppo homma. Se on ihme isolla H:lla, että tämä kaupunki on vielä olemassa, kun muu maailmankaikkeus ei ole koskaan syntynytkään. Teillä on käynyt todella tuuri. Otan esimerkiksi kaikki universumin tähdet: Ne eivät ole koskaan syntyneetkään, mutta silti niiden valo näkyy tämän kaupungin taivaalla. Samoin näkyvät esimerkiksi ulkomaiset TV- ja radiolähetykset, vaikka muuta maailmaa ei ole enää olemassa. Asia on korjattava.” “Te siis aiotte tuhota meidätkin?” Juontaja kysyi. Jos hän pelkäsi tai jännitti 230

ulkoavaruuden olentojen ensimmäistä haastattelua, hän ei ainakaan näyttänyt sitä, ammattilainen kun oli. “Kyllä, ja olemme oikeastaan tehneet jo senkin.” “Mitä tarkoitatte?” “Tuhosimme menneisyyden lisäksi myös tulevaisuuden. Ensi torstaista lähtien ei ole enää tulevaisuutta, joten maailmankaikkeus lakkaa olemasta. Ja samalla tämä kaupunki.” Juontaja nyökkäsi ja kääntyi katsomaan suoraan kameraan, kestohymy kasvoillaan. “Niin, hyvät katsojat! Tässä sitä ollaan, maailmankaikkeuden ainoa kaupunki ensi torstaihin asti! Jos Mediaa joskus onkin syytetty siitä, että me muka edustamme aina koko maailmaa, niin nyt Media todellakin edustaa koko maailmaa! Näillä sanoilla siirrymme mainoksiin!” Mainoksien jälkeen humanoidien haastattelu jatkui. “Tervetuloa takaisin, hyvät katsojat! Kysyn nyt kysymyksen, jonka vastaus kiinnostaa varmasti meitä kaikkia. Kertokaapa... tiedättekö vastauksen universumin suurimpaan kysymykseen?” “Kyllä. Tiedämme sen.” Juontaja, kaikesta ammattitaidostaan huolimatta, näytti tällä kertaa jopa hieman jännittyneeltä tai ehkä se oli harkittua jännitysmomentin nostamista olla kysymättä jatkokysymystä aivan heti. Toisaalla, hippi-intiaanien keskuspuistoon perustamassa kommuunissa, päällikön majassa, oltiin aivan yhtä jännittyneitä. Uusi intiaanipäällikkö (päällikkö Jonkinlaisen Joen seuraaja) nimeltään Varjoissa Istuva Hiljainen Mies, istui hiljaa telttansa varjossa ja tuijotti vanhaa matkatelkkaria odottaen kuulevansa kosmisen totuuden kuvaruudussa väräjävien humanoidien suusta. Hänen vaimonsa, Kärpäsiä Korvissa, yritti hyssytellä heidän nälkäänsä itkeviä lapsiaan hiljaisiksi. “Anna niille pennuille peyotea, että ne pysyy hiljaa kun telkkarista näkyy kosminen totuus! Mitä hyötyä siitäkin on, jos sitä ei kuule?!” Päällikkö ärisi vaimolleen 231

vastoin kaikkia hippi-intiaanien lakeja ja kumartui lähemmäs kaiutinta. “Näen, että kosminen totuus kerrotaan...” Kuului toisesta wigwamista, missä shamaani ennusti tulevaisuutta NHL-keräilykorteista. Toisaalla (kaukana keskuspuistosta) oltiin hieman skeptisempiä. “Hei, kosminen totuus näytetään kohta telkkarista!” “Totuus näytetään telkkarissa? Kuulostaa aika epäuskottavalta.” Aamu-TV:ssä juontaja alkoi purkamaan jännitystä. “Voitte siis kertoa... vastauksen suurimpaan kysymykseen?” “Kyllä.” “Ja vastaus siihen on...?” “Kana. Kana oli ensin.” Numero 1 vastasi empimättä. “Anteeksi?” Juontaja menetti hetkeksi kasvolihastensa täydellisen hallinnan. “Mitä tarkoitatte?” “Me kävimme katsomassa. Kana oli ennen munaa.” Numero 2 sanoi totisena. “Ei, ei... Tarkoitan kysymykselläni, että miksi te ja me olemme täällä?” “Te kutsuitte meidät haastattelun takia.” “Ei, siis... Me kaikki! Ihmiset! Maailma! Miksi olemme olemassa? Minkä takia elämää on olemassa? Miksi on jotain sen sijaan ettei olisi mitään?” “Ai, se kysymys. Höhhöh, joskus me olemme aika hidasälyisiä maailmankaikkeuden vanhimmaksi ja viisaimmaksi lajiksi... No, vitsit sikseen. Vastaus kysymykseen on valitettavasti teidän käsityskykynne ulottumattomissa.” Juontajan tavallisesti tiukasti alitajuntaansa tunkema Sisilialaisen äkkipikainen luonne sai hänen uransa hetkeksi vaakalaudalle. “Vai niin! Pidätte meitä tyhminä!” Hän sanoi loukkaantuneena. “Emme toki. Tarkoitan, että teidän käsityskykynne on vielä erittäin rajallinen ikuisuuskysymyksiin liittyvissä vastauksissa. Jos selittäisin, miksi kaikki on olemassa, en ehtisi vastata tyhjentävästi ensi torstaihin mennessä.” “Ahaa, teille varattu ohjelma-aika on siis liian lyhyt?” Juontaja tiukkasi alkaen 232

menettää otettaan yhä enemmän. “Jos totta puhutaan, niin pikemminkin liian pitkä.” “Ahaa, onko teistä täällä siis tylsää? Olemmeko me typerät ihmiset teidän mielestänne tylsiä?!” “Olisin kyllä mieluummin tutustumassa kauniiseen kaupunkiinne kuin istuisin tässä.” Tässä vaiheessa ohjaaja ilmeisesti päätti puuttua peliin. Juontaja sormeili hetken korvanappiaan ja rauhoittui kuin taikaiskusta. Helvetti, oliko avaruus täynnä Ronlain Lashlein kaksoisolentoja? Kammottava ajatus. “Tuota... voisitteko sitten kertoa miksi haluatte tuhota maailmankaikkeuden? Teillä on kai jokin hyvä syy siihen?” “Vastaus tähänkin miksi-kysymykseen on käsityskykynne ulottumattomissa. Voitte ymmärtää meidän motiivejamme yhtä vähän kuin maailmankaikkeuden olemassaolon motiiveja. Sitä paitsi en voi kertoa eräästä toisestakin syystä.” “Miksi?” “Se spoilaisi.” Juontaja murahti mielessään. “Öhm... selvä... no... Ja tähän väliin otamme katsojakysymyksiä! Ketä siellä on linjalla? Haloo?” “Täällä on Dynasty Media Citystä, hei.” “Hei, Dynasty. Kuinka vanha sinä olet?” “Mä haluaisin kysyä, että minkälaista musiikkia te kuuntelette?” “Kertoisitko ensin, kuinka vanha olet?” “Yhdeksän.” “Ahaa, yhdeksänvuotias Dynasty haluaa kysyä, minkälaisesta musiikista pidätte?” “Intialaisesta.” Numero 1 sanoi heti. “Intialaisesta.” Toisti Numero 2. “Ja kuorolaulusta.” Numero 1 vielä lisäsi. “Kuorolaulua, kuorolaulua.” Numero 2 nyökkäili. “Ja mitä vielä?” Numero 1 katsoi numero kakkosta kysyvästi. 233

“Kuorolaulua.” “Kuorolaulua.” Numero 1 antoi vielä lopullisen tuomionsa. “Mikä on teidän lempiruokaanne?” “Valitan, Dynasty, yksi kysymys katsojaa kohti oletteko ajatelleet, ettette enää kuule kuorolaulua tai intialaista musiikkia, jos tuhoatte maailman?” Juontaja kysyi viekkaasti. “Sillä ei ole merkitystä.” “No eiii sitten... Kuka siellä nyt on?” “Ocsenista iltoja! Kysy niiltä humanoideilta, että mitä ne meinoaa tehdä tälle työllisyydelle? Minä oon nyt neljättätoista vuotta työllistettynä, kun se saatanan muija heitti minut pihalle ja otti nuoremman yksityishierojakseen!” “Niin, kertoisitteko nimenne ja ikänne -” “Ja hallitus se vasta on mätä, mitä ne sille meinaa tehdä? Poliitikot vaan puhhuu ja puhhuu, eikä mittään tapahdu! Saatana, sellainen pistää meikäläisen juomaan ja poliisit! Poliisit ne vaan istuu autoissa ja kyttää! Ei oo hääviä hommaa semmoinen! Saatana, minä itteni vejän hirteen, kun ei nykyään enää saa viittätoista minuuttia kuuluisuuttakaan, hyvä jos kymmenen eikä edes sitäkään! Ja paskaa tulee joka tuutista, saatana! Ennen sitä oli vaan 90%, kaikesta, mutta nyt sitä tulee 99%! Ja presidentti! Presidentti senkun värjää hiuk -” Puhelu katkaistiin. “Seuraava soittaja, onko linjalla?” “Olen Meredith Zilmer, Kristillisen Puhtauden uskonlahkon ylipastori ja johtaja.” “No, pastori, kysy mitä on sydämelläsi?” “Te humanoidit taidatte olla kaikki homoja, kun teillä ei ole yhtään naishumanoideja mukana ja kuljette ilman rihmankiertämää!” “Meillä ei ole sukupuolta.” “Ei sukupuolta?! Aina vain pahenee! Jumala loi kaikki kunnon eläjät mieheksi ja naiseksi, joten te olette selvästi saatanan käsialaa!” “Olet selvästi päättänyt pysyä kannassasi, vastasimme me sitten mitä tahansa.” “Totta helvetissä, saatanan homonoidit! Pois telkkarista ja nopeasti tuollaiset, 234

ettei nuorisomme saa pahoja vaikutteita! Alan nimittäin jo itsekin saada teistä pahoja mielikuvia! Kun näin teikäläisten aluksen, niin heti alkoi päähäni hiertyä tulvimalla homoeroottisia mielikuvia ja taputin jopa erään kollegani olkapäätä, voi Kristus sentään! Menkää pois teeveestäni, riivaajat pahat henget!” “Taisimme kuulla tuota ihan tarpeeksi, vai mitä? Otetaan seuraava soittaja sisään.” “Seuraava tulva ei ole vettä!” (klik) “Sillä miehellä oli sellainen lyhyt ilmoitusasia. Seuraava soittaja?” “Täällä puhuu maailman rikkaimman miehen, Gillian Allianin, asianajaja Dormond Hines, ikä 48 vuotta. Asiakkaani haluaisi tiedustella, paljonko se teidän iso avaruusaluksenne maksaa? Hänellä olisi käyttöä tähtienvälisiin matkoihin kykenevälle avaruusalukselle.” “Teiltä tiedustellaan, millä hinnalla olisitte valmis myymään avaruusaluksenne?” “Se ei ole myytävänä.” Numero 1 sanoi. “Kertoisitteko kuitenkin hinnan.” “Hyvä on. Teidän rakennuskustannuksissanne ja valuutassanne laskettuna sen hinnaksi tulisi noin yhdeksäntuhattaseitsemän miljardia.” “Selvä, asiakkaani on valmis tarjoamaan hinnan kymmenkertaisena. Kaupat on siis tehty.” “Kysymyshän oli vain teoreettinen. Aluksemme ei ole myytävänä.” “Vää-rin-rin! Nimittäin erittäin vanhan Mediatownin aikaisen lakisäädöksen mukaan tavara on pakko myydä, jos ostaja tarjoaa siitä kymmenkertaisen hinnan. Tällaisesta on ennakkotapauksia. Mikäli ette myy alustanne, asiakkaani täytyy haastaa teidät oikeuteen.” “Teidän lakinne eivät koske meitä.” Numero 2 sanoi. “Ulkomaalaislaki on tehty juuri teikäläisiä varten. Voitte harkita asiaa ylihuomiseen, jonka jälkeen saatte haasteen oikeuteen, mikäli ette toimita tavaraa asiakkaalleni. Kiitos ja näkemiin.” “Noin! Siinä puhui maailman rikkaimman miehen asianajaja, eikä hän siihen hommaan ole näemmä korviaan kaivelemalla päässyt!” Juontaja naurahti saatuaan viimein aikaiseksi jokaisessa lähetyksessä pakollisen vitsinsä. “Nyt mainoksiin, mutta 235

pysykää kanavalla! Pysykää kanavalla vaikka maailmanloppuun asti!” Hän nauroi jo molempien keinokeuhkojensa täydeltä. “Tulemme pian takaisin, ja kysyn vierailtani mm. heidän kantaansa eräisiin kuuluisiin salamurhiin ja salaliittoteorioihin! Siitä tulee kiinnostavaa!” :) “Mitä tämä on? Mihin kaikki kuvaajat hävisivät?” Dow katseli hätääntyneenä ympärilleen. “Älä hätäile.” Toinen poliisi sanoi. Myöhemmin, kun asia jostain syystä otettiin esille tarkempaa tarkastelua varten, paljastui ettei sanoja ollut kuski, vaan toinen poliisi. Kuski oli se joka sanoi: “Viemme sinut sairaalaan.” :) Toinen kanava oli haalinut studioon kaksi haltijoiden edustajaa tietämättömänä siitä, että kyseiset haltijat edustivat ainoastaan pientä haltijarodun vähemmistöä, joka ei tiennyt enemmistön suurista suunnitelmista mitään. “Vastaan, mikäli minulta kysytään oikeita kysymyksiä! Tulimme tänne, koska muita paikkoja ei ole enää olemassa. Aikomuksenamme on päästä kontaktiin humanoidien johtajien kanssa joko neuvotellaksemme heidän kanssaan Uuden Maailmankaikkeuden rakennussuunnitelmasta tai taistellaksemme heitä vastaan, mikäli sopuratkaisu ei tule kysymykseen.” “Fuusioitukaamme!” Karjui toinen haltija. “Humanoidit väittävät, että kaiken elämän tuho on heidän elinehtonsa, mikä on absurdia! Se, että he väittävät pystyvänsä mihin tahansa, on surkeaa propagandaa! He ovat vain aivan tuikitavallinen laji, joka yrittää olla itseään nokkelampi!” “Aivan niin!” Korostettakoon vielä, että kyseisten haltijoiden kanta ei vastannut läheskään koko 236

haltijarodun virallista kantaa. Lajien kohtaamisessa oli usein vaarana, että koko laji tuomittiin vain pienen vähemmistön takia. Eräänkin vanhan galaktisen legendan mukaan Moaakeiksi kutsutun lajin edustajia pidettiin kaikkia vihaisina ja sotaisina vain siksi, että heidän kaikki suurlähettiläänsä olivat sellaisia (syytä siihen, miksi he valitsivat suurlähettiläikseen juuri vihaisimmat ja sotaisimmat yksilönsä ei tiedetty tai sitten syyllä ei ollut tarpeeksi uutisarvoa kerrottavaksi). Kun sitten viimein huomattiin, että haastatellut haltijat eivät edustaneetkaan enemmistöä, vaan vähemmistöä, ja heti sen perään selvisi, ettei haltijoilla oikeastaan edes ollut enemmistöä, vaan heidän yhteiskuntansa koostui lukuisista vähemmistöistä, jotka olivat kaikki suunnilleen saman suuruisia, päätettiin valita uudet haastateltavat niistä kahdesta ryhmästä, joiden alukset olivat suurimpia: Haltijoiden sotilasvähemmistöstä ja tiedemiesvähemmistöstä. “Me olemme vain pieni etujoukko, koko tuhansien aluksien laivastomme on tuolla tähtisumun takana. Siellä on aika-aukko, jonka ansiosta emme ole tuhoutuneet muun maailmankaikkeuden mukana.” Tiedemiesvähemmistöä edustava haltijaprofessori selitti haastattelijalle. “Miten pääsitte sieltä asti niin nopeasti tänne?” “Tulimme syväavaruuden kautta.” “Syväavaruudesta? Pyh! Me tulimme hyperavaruuden kautta!” Sotilasvähemmistöä edustava haltija tuhahti halveksivasti. “Se on paljon hitaampi matkustusmuoto.” “Syväavaruus ja madonreiät ne vasta hitaita ovat, kun ne pitää ensin löytää ennen kuin niitä voi käyttää!” “Me olemme keksineet keinotekoisen madonreiän, jonka voi asentaa alukseen. Voisimme myydä sen teidän klaanillenne -” “Vai että ihan myydä oman madonreiän alukseen... Entä aseistus? Mitä teillä on aseina aluksissanne, arvon tiedemiehet?” “Antimateriaa lähinnä.” “Hahah! Antimateriaa, naurettavaa!” “Kuules nyt, herra sotilas! Ilman meidän tutkimuksiamme ja varoituksiamme 237

koko lajimme olisi tuhoutunut muun maailmankaikkeuden mukana!” “Me tunnemme teikäläiset! Ette te meille pärjää!” “Taidatte olla todella peloissanne maailmanlopun tulosta.” “Peloissani?! Minä sinulle pelkoa opetan, kurja tiedemies -” “Mainoskatko!” “Ja tervetuloa takaisin olemattomalta mainoskatkolta! Toinen haastatteluun kutsuttu haltija, sotilasvähemmistön edustaja, päätti valitettavasti lähteä, mutta te sentään jäitte, herra professori.” “Kiitos, niin jäin.” “Sopiiko, että esitän teille erään olennaisen kysymyksen, joka esitettiin myös humanoideille?” “Kyllä se sopii.” “Tiedättekö, mikä on elämän tarkoitus ja/tai kosminen totuus?” “Kyllä tiedän.” “Nyt näkö- ja kuuloaistit tarkkoina, katsojat! Täältä tulee jo toinen kosminen totuus samana päivänä! Heti näiden mainoksien jälkeen!” Yhdellä Media Cityn treenikämpällä Shining Batteries-bändi katsoi televisiosta haltijaprofessorin haastattelua. “Nyt saatte tietää universaalin totuuden ja rauhan salaisuuden! Nyt saatte kuulla sen mitä olette aina halunneet kuulla! Kosmisen, lopullisen totuuden elämästä -” Haltijaprofessori innostui mainostamaan kuin ihminen ikään. “Vaihda kanavaa, viitoskanavalta tulee kauhuleffa.” Bändin kitaristi sanoi. “Okei.” Rumpali sanoi ja vaihtoi kanavaa. Siellä oli menossa taas vatsalääkemainos, kauhuelokuvaa. “Kosminen totuus on näin ollen tämä: Kosmisia totuuksia ei ole, ellei niitä itse tee, sillä maailmankaikkeudessa kaikki virtaa ja muuttuu, myös kosmiset totuudet. Kaikkeen voi väittää vastaan.” 238 joka näytettiin tietystä syystä aina keskellä aamupäivän

“Kiitos, herra haltijaprofessori ja hei huomiseen, hyvät katsojat! Ollaan positiivisia, eikä anneta masennukselle valtaa, vaikka se vaatisi tupla-annoksen psyykelääkkeitä!” “Miten meni?” Haltijaprofessori kysyi ohjaajalta haastattelun jälkeen. “Tulenko tänne toistekin? Tämä oli minusta erittäin mukavaa. Voisin vaikka vaihtaa uraa -” “Ihan hyvin se meni, mutta valitettavasti ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin.” Haltijaprofessori tyrmistyi. “Ei päästy tarpeeksi suuriin katsojalukuihin? Minähän kerroin ihmiskunnalle kosmisen totuuden! Sitä eivät humanoiditkaan tehneet!” “Niin, mutta moniakaan ei näemmä kiinnostanut kuulla sitä.” Haltijaprofessorin kasvoissa näkyi pettymystä ja surua. “Olen epäonnistunut! Missä tein virheen? Luulin, että kaikki haluavat pohjimmiltaan samaa.” “Älä ota sitä niin raskaasti, sellaista showbisnes on. Lähdetään kahvioon drinkille ja puhutaan asiasta. Pistäkää mainoksia pyörimään siksi aikaa!” :) Eräs humanoidi vieraili ihmisten tiedeohjelmassa (tiedepiirien pyynnöstä) selittämässä hieman lisää. Tässä vaiheessa selvisi myös sellainen kiinnostava fakta, että humanoidien laji oli (täysin päinvastoin kuin haltijoiden) pelkkää suurta enemmistöä. Humanoidit olivat kukin yksilöitä, mutta heidän mielipiteensä olivat hämmästyttävässä määrin yhtenäisiä, minkä jotkut arvioijat arvelivat johtuvan siitä, että humanoidit olivat saavuttaneet sellaisen älyllisen tason, että he tekivät ainoastaan oikeita päätöksiä sekä yksin että yhdessä. “Minä selitän.” Humanoidi sanoi. “Selitä toki.” Tiedeohjelman juontaja sanoi. “Minä selitän.” Humanoidi toisti. “Tämä paikka on olemassa enää vain mediassa. Koko kaupunki on loputtomassa jatkumossa, joten se ei voi tuhoutua... ajatelkaa vastakkain olevia peilejä... Tai tässä tapauksessa sopisi paremmin vertaus televisiosta, joka näkyy televisiosta, joka näkyy televisiosta jne käsitätte idean. Media 239

City on niin syvällä oman kuvitelmansa, siis imagonsa, sisässä, ettei se tuhoudu. On olemassa aina uusi kuvitelma Media Citystä. Kun yksi kaupungin heijastuma tuhoutuu, on sen sisässä vielä loputtomasti lisää. Todellisuus pysyy kasassa kuvitelmienne ansiosta. Maailmankuvat pitävät maailmaa pystyssä.” “Saatan ymmärtää. Miten te aiotte, näin ollen, siis tuhota meidät?” “Meillä on eräs laite, lopullisen tuhon laite. Se tuhoaa kuvitelmat. Sen toimintaperiaate olisi teille liian vaikea ymmärtää, mutta riittää kai kun sanon, että kun se käynnistetään, Media Cityä ei ole olemassa enää edes kuvitelmissa, eikä koko maailmankaikkeutta. Sen käynnistyessä ensi torstaina mitään ei pysty enää uneksimaan ja tilalle tulee olemattomuus. Ei mitään, siis.” Tiedemiehet eivät tienneet, uskoako vai eikö. :) Haastattelujen jälkeen maailma näytti jakaantuvan kahteen leiriin: Niihin, jotka halusivat pitää hauskaa viimeiseen asti, koska mitään ei ollut tehtävissä, ja niihin, jotka yrittivät etsiä pelastumisen mahdollisuutta (ehkä jako oli ollut aina tällainen, ehätti joku heti ideoimaan). Ensimmäiseen leiriin kuuluvat juhlivat maailmanlopun tuloa monin eri tavoin. “Carpe diem, sanovat! Ja niinhän tässä tehdään! Tarraudumme maailman viimeisiin hetkiin!” Erään Media Cityn hienostokaupunginosan kalleimman kartanon isäntä puhui hurmioituneena kutsutuille ja kutsumattomille vierailleen kädessään lasi parasta viskiä, mitä rahalla sai. “Mutta olen vienyt aikaanne jo liikaakin puheellani! Nauttikaa talon antimista, juokaa ja syökää kursailematta! Krapulasta tai kaloreista ei tarvitse huolehtia!” Lattialla ja sohvilla puolialastomina makailevat vieraat hurrasivat ja jatkoivat orgioitaan. He eivät olleet erottaneet isännän puheesta sanaakaan television Bailukanavalta (“Tieteellisesti loistavaksi bailumusaksi todistettua kamaa 24 tuntia vuorokaudessa!”) kuuluvan melun yli. Ne, jotka tanssivat ympäri taloa, eivät olleet edes yrittäneet kuunnella. Eivätkä ne, jotka viettivät aikaansa virtuaalitodellisuuden vaarallisimmilla alueilla. 240

Eräässä lähiötalossa kaupungin laidalla joukko superpallon ystäviä oli kokoontunut katsomaan elämänsä viimeistä superpallon finaaliottelua, kuten monissa muissakin lähiötaloissa ympäri kaupunkia. Uskomattoman monet ihmiset tahtoivat viettää elämänsä viime hetket television ääressä. Eräskin kanava oli jo käynnistänyt joulun- ja uudenvuodenodotusohjelmistonsa, mutta vaihtanut nimeksi Maailmanlopunodotusohjelmisto. Studiossa laulettiin toivelauluja, availtiin shampanjapulloja ja aseteltiin ilotulitusraketteja laukaisua varten. Toinen leiri, johon kuului näkyvimmin joukko sotilastiedemiehiä ja koko Median armeijakoneisto, puursi laskelmiensa ja teknologiansa kanssa. Haastattelun jälkeen armeija ei ollut aikaillut, vaan ampunut kymmeniä ohjuksia humanoidien alusta kohti. Tulos oli ollut nolla. Jokainen ohjus, tehokkaimmat ultraydinkärjet mukaan luettuina, pysähtyivät vain muutamaa metriä ennen humanoidialuksen hohtavanvalkoista pintaa ja jäivät kiertämään sitä harmittomina kuin satelliitit. Kenraalit purivat sikareitaan ja käskivät tulittaa kaikella, mitä on. Valtavat lasertykit nousivat Media Cityn japanilaiskaupunginosan alta ja alkoivat tulittamaan alusta täydellä teholla, mutta säteet olivat alukselle yhtä harmittomia kuin siihen kohdistetut valonheittimetkin; yliladatut ionit ja antimateria samaten. Armeijan ylin johto kokoontui. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päätettiin jatkaa tulitusta niin pitkään, että panokset loppuvat. Tai koko maailma sitä ennen. Tavalliset tiedemiehet tutkivat selviämismahdollisuuksia kukin tahoillaan, mutta haukkuivat hallituksen lyhytnäköisyyttä erittäin yhteneväisesti. “Siinäs näette!” Tiedemiehet jyrisivät päättäjille. “Sanoimme, että avaruutta täytyy tutkia! Me muistutimme, että teidän täytyy myöntää varoja avaruusaluksien rakentamiseen, linnunradan puolustukseen ja pelastuskapseleihin!” “Mehän sanoimme!” Oli heidän katkera viestinsä lyhykäisyydessään. Eräs vähemmän tunnettu tusinamiljonääri, joka myöskin yritti pelastaa maailmaa, sulkeutui taloonsa katsomaan kaikki maailman scifi-elokuvat (pikakelauksella) siltä varalta, että niistä sattuisi löytymään keino pelastua tuholta. Hänen hieman 241

varattomampi veljensä istui kirjastossa tehden samanlaista seulontaa kirjallisuudelle. Epätoivoistako? Ei. Toinen joukko - uusi uskonnollinen ääriryhmittymä kokoontui suorittamaan muinaisia rituaaleja erääseen toimistorakennukseen, joka oli yllättävän loman takia tyhjillään. He käviävät rituaalit läpi aakkosjärjestyksessä ja vilkuilivat aina ennen seuraavaa ulos; tarkkaillen, oliko edellisestä rituaalista ollut mitään apua maailmanlopun airuita vastaan. Hippi-intiaanien reservaatin päälle rakennetussa kulissikylässä ohjaaja Boris Diamond keksi pestata paikalle sattumalta laskeutuneet haltijoiden edustajat stuntmaneiksi välittömästi kun selvisi, että haltijoiden ruumiinrakenteessa oli sellainen erityispiirre, että he pystyivät vääntämään jokaisen luunsa sijoiltaan ja takaisin paikoilleen täysin ongelmitta. Entiset stuntmanit nostivat tietysti heti oikeuskanteen, mutta koska Boriksen virtuaaliasianajajatiimi järjesti heidän sopimuspapereidensa kuituihin ja hiiliatomeihin seitsemän ultraohuella mikrolaserilla kirjoitettua porsaanreikää alle sekunnissa, he alkoivat tuhota kuvauspaikan valaisinlaitteita, mikä tietysti johti siihen, että kuvauspaikan turvallisuudesta vastaavat armeijan erikoisjoukot marssivat rivissä paikalle ja tulittivat heidät täyteen nukutusnuolia. “Tulisitko nyt tänne, että saadaan tämä elokuva tehtyä ennen maailmanloppua?!” Boris Diamond hoputti rekvisiitta-ambulanssissa pää polvien välissä istuvaa pääkuvaajaansa, joka oli saanut vahingossa kimmokkeen oikeaan olkapäähänsä (mikä oli harvinaisen mielenkiintoista, sillä kliinisten testien mukaan yli yhdeksänkymmentä prosenttia kimmokeluodeista päätyi vasempaan olkapäähän). “Joo...” Pääkuvaaja henkäisi sekavasti ja henkäyksen voima sai hänen tunnottoman kielensä valumaan ulos suusta. Se jäi roikkumaan hervottomana hänen huuliensa väliin. Toisaalla eräs (jälleen nimettömäksi jäävä) ex-missi tuli kolmeen uskoon yhtäaikaa nähtyään humanoidit televisiossa ja piti siitä lähtien televisionsa äänen aina täysillä.

242

:) Keskussairaalassa, joka oli (mielenkiintoista kyllä) alun perin rakennettu erään television sairaalasarjan kulissiksi, oli jälleen kiireistä. “Täällä on joukko joukkoitsemurhaa yrittäneitä. Yrittivät hypätä piirissä kolmikerroksisen talon katolta, mutta vain neljä tai viisi kuoli. Kaikilla muilla on kylkiluita poikki, aivotärähdyksiä ja ruhjeita.” “Helvetti! Ei riitä, että pitää paikata vahinkoja, vaan jotkut ihan tahallaan järjestää meille lisähommia! Mikä helvetti näitäkin oikein vaivaa? Katsoisivat sairaaloiden potilaslukuja ennen kuin menevät edes ajattelemaan moista!” “Ne on jotain outoa uskonlahkoa, joka käskee tekemään itsemurhan ennen kuin maailmanloppu ehtii ensin.” “Voi saatana ja helvetti! Jos minä päättäisin, mitä tehdään, niin tekisin noille jokaiselle aivojensiirron, että saisivat vähänkin järkeä päähänsä!” Kyseiset sanat lausunut lääkäri kuoli tuntia myöhemmin liiallisesta huutamisesta johtuneeseen aivoverisuonen katkeamiseen. :) Mikrosirpalekranaatti oli pirullinen ase. Se levitti räjähtäessään ympärilleen miljoonia pienenpieniä tekno-orgaanisia sirpaleita; niin pieniä, ettei niitä nähnyt ilman mikroskooppia. Päätyessään ihmiskehoon nämä metalliset 'siemenet' alkoivat kehittyä ja monistua, vallaten lopulta ihmisruumiin kokonaan, tuhoten sekä immuniteetin että solujen uudistumisen. Dow oli saanut niitä räjähdyksessä iholleen muutamia tuhansia, minkä vuoksi poliisit olivat toimittaneet hänet lähimpään sairaalaan. Niinpä hän makasi jälleen masentuneena vuoteessa sairaalan käytävällä (sairaalan kaikki huoneet oli varattu itsemurhalahkolaisille), odottaen magneettilaserleikkausta, jossa mikrosirpaleet houkuteltaisiin pois hänen verenkierrostaan. Hänen kaulassaan olevan sähköpannan tekoäly antoi välillä sähköiskun muistutukseksi siitä, ettei kannattanut yrittää paeta. 243

:) “Presidentti Wergurt on juuri pitänyt tervetuliaispuheensa ulkoavaruudesta tulleille turvapaikanhakijoille, haltijoille. Presidentti painotti puheessaan erityisesti sitä, että haltijat saavat Median kansalaisuuden ja äänioikeuden välittömästi, että he ehtivät äänestää ennen maailmanloppua. Haltijoiden diplomaattikillan väliaikainen lähettiläs Cwehir Chir kiitteli omassa puheessaan erittäin paljon lajimme jalomielisyyttä ja viisautta se tarkoittaa myös sinua, saatanan -” Varajuontaja jatkoi siitä mihin pääjuontaja jäi ennen kuin sekosi. Muutama tunti sitten kehitellyn käytännön mukaan jokaisella juontajalla oli mukanaan kaksi varajuontajaa, jottei lähetyksiin tulisi liikaa aukkoja, kun juontajat sekosivat kesken lähetysten yhä nopeampaan tahtiin. “Niin, hyvät katsojat.” Vasta juontajapikakurssinsa päättänyt nuori nainen aloitti. “Cwehir Chirin puheen jälkeen hän ja presidentti Wergurt vetäytyivät suljettujen ovien taakse keskustelemaan turvapaikkasopimuksen yksityiskohdista ja pelaamaan koripalloa. Salainen kameramme kuvasi sekä keskustelun että korismatsin, joista esitämme parhaat palat myöhemmin tänä iltana. Nyt siirrymme kuitenkin suoraan lähetykseen ykkösstudiolle, missä Cwehir Chiriä haastattelee Dwight Beiole. Ole hyvä, Dwight.” “Kiitos, mm....” Dwight mumisi epäröiden, koska uusi juontaja oli unohtanut sanoa oman nimensä ennen ja jälkeen raportin (hiton amatööri). Ohjaajakaan ei tiennyt nimeä, olisi hän muuten jo sanonut sen korvanappiin. “ee... ihminen. Täällä Dwight Beiol, ykkösstudio. Vieraanani on nyt haltijoiden rodun eräänlainen edustaja täällä Mediassa: Cwehir Chir, tervetuloa!” “Kiitos, kiitos.” Cwehir kumarteli aplodeille. “Miten sulla on ensimmäinen päivä mennyt?” “Hyvin, kiitos kysymästä. Olen jo oppinut hieman teidän kieltännekin ja toivon, ettei minun tarvitse käyttää tätä hankalaa tulkkilaitetta kurkussani enää pitkään.” “Sitä me kaikki varmaan toivomme.” OHJAAJA: “En minä!” 244

“Krhm...

Voisitteko

nyt

lyhyesti

kertoa

meille

itsestänne,

lajistanne,

kulttuuristanne ja kaikesta sellaisesta noin yleisesti?” “Tottakai. Olemme hyvin rauhanomainen ja ystävällinen kansa. Synnyimme kaikki Suuren Ajan aikana, kun suuri Ylitsevuotavainen antoi elämän henkäyksen käydä armollaan tyhjyyden yli ja -” “Anteeksi, jos keskeytän, mutta ei uskonnollisia eikä poliittisia kannanottoja, tämä on PrimeTime.” “Ymmärrän. Kunnioitan teidän toivettanne ja vältän esittämästä mitään, mikä voisi johtaa konflikteihin välillämme.” “Luojan kiitos siitä Ei, en tarkoita, että luojan kiitos, ei luojan kiitos! Tarkoitin, että helvetin Ei, sanoin EI kiitos, kiitos, kiitos!, kiitoksia -“ Ohjaaja: “Uusi juontaja!” Maahan laskeutuneet haltijat innostuivat kovasti fantasiakirjallisuudesta, jossa haltijat olivat hienoa väkeä ja ihmiset innostuivat puolestaan haltijoista samasta syystä. Joidenkin Median kirjakauppojen fantasiaosastoilla syttyi lajimellakoita, kun ihmiset ja haltijat taistelivat kynsin hampain viimeisistä hyllyjen väliin pudonneista trilogioiden ensiosista. Plastiikkakirurgien vastaanotot täyttyivät muotitietoisista asiakkaista, jotka halusivat venyttää korvalehtiään tai ostaa kokonaan uudet. Köyhillä, joilla ei ollut plastiikkakirurgeihin varaa, venyttivät korvalehtiään käsin pihtien ja lankojen avulla. Suurin osa haltijanaisista pestattiin valokuvamalleiksi ja mannekiineiksi, koska heillä oli luonnostaan niin laiha ja siro olemus, ettei ihminen pystynyt sellaista ruumiinrakennetta saavuttamaan ilman massiivista bodycustomointia. Ne haltijanaiset, joista ei ollut mallinhommiin, huomasivat tekevänsä laihdutusvideoita tai mainostavansa meikkejä, hiusgeelejä ja ihonhoitotuotteita, vaikka yrittivät vain tehdä rauhallista tutustumiskierrosta Media Cityyn. Ihmismallit jäivät työttömiksi ja seisoivat apaattisina kuin mallinuket entisten toimistojensa ovien edessä tuijottaen tyhjyyteen... kunnes jollakin heistä välähti, että he voisivat perustaa haaremin ja myydä itsensä lähi-itään. Valitettavasti alamaailman huumelordit sieppasivat heidät ennen kuin he ehtivät 245

lentokentälle ja heittivät alas kalliolta ihan huvikseen. Huumelordeilla on omituinen huumorintaju. :) “Sinä se taidat väittää kaikkeen vastaan.” “Enkä väitä!” “Joku soittaa eikä sano mitään... hei, nyt pitää lopettaa, soita huomenna uudelleen, niin jutellaan tai kuuntele sinä vaan, niin minä taas juttelen. Okei, hei.... No niin, hyvät kuuntelijat, siinä taas meidän vakiosoittajamme, joka ei saa suutaan auki. Seuraavaksi kanavamme jingle ja sen jälkeen aamun odotetuin osuus! Kolmen rodun kohtaaminen! Ihmiset, haltijat ja humanoidit samassa studiossa samaan aikaan! Pysykää kanavalla!” Tämän pitkän mainoskatkon aikana nähtiin myös erään kenkätehtaan mainos, joka kertoi elämän tarkoituksen juuri ihmismielille sopivalla tavalla, mutta koska se oli kenkämainos, kukaan ei huomannut sitä. “JOKIN pitää tätä maailmaa kasassa. Ihmisillä on uskomaton tuuri, katsokaa vaikka planeetan sijoittumista juuri elämän kannalta sopivimmalle kiertoradalle ja lukekaa onnettomuustilastoja! Viisi kertaa vähemmän tapaturmaisia kuolemia kuin muilla galaksin roduilla keskimäärin -” “Hyvät kuuntelijat! Olen onnekas ihminen, DJ Ocna, ja seurassani on nyt sekä haltijoiden että humanoidien edustajia! Tervetuloa!” “Kiitos.” Sanoi haltijoiden edustaja, joka kuului lajinsa matemaatikkovähemmistöön. “Kiitos.” Sanoi myös humanoidien edustaja. “Hienoa, hienoa! Teillä onkin ollut paljon keskusteltavaa keskenänne, mutta keskitytäänpä nyt kuuntelijoiden odotuksiin, eli jos nyt ymmärsin tämän jutun oikein, niin te humanoidit olette tuhonneet kaiken tulevaisuuden ja menneisyyden maailmankaikkeudesta?” 246

“Näin on.” “Mikäli eivät ole unohtaneet paria.” Haltija näpäytti. “Me emme unohda mitään. Meidän rodunjalostuksemme ansiosta jokaisella kansalaisellamme on täydellinen valokuvamuisti.” “Ai että ihan oikea valokuvamuisti! Meilläpäs on kaikilla kolmiulotteinen virtuaalimuisti, jonka -” “Rauhoittukaa, rauhoittukaa, ohjaaja saa taas hermoromahduksen ja koko lähetys menee pilalle!” “HMPH!” Haltija tuhahti humanoidille. “Hmm, niin, jos asian oikein käsitin minkä harvoin teen, olenhan luova ihminen, ja väärinkäsitykset ovat luovuutta vaativia tehtäviä niin tämä meidän kaupunkimme on ainoa elävä paikka koko maailmankaikkeudessa. Siitä meidän sietää olla ylpeitä, ihmiset! Kansallislaulu soimaan ja mainoskatkolle.” Joku oli jo perustanut yrityksen, joka valmisti valloittajalajien näköisiä tyynyliinoja, ilmapatjoja ja naamareita ja ostanut rutkasti mainosaikaa lähetyksestä. Sitten haastattelu jatkui: “Miksi tulitte juuri Media Cityyn, ettekä esimerkiksi laskeutuneet jonnekin autiomaahan?” “Emme ole kiinnostuneita muusta maailmasta. Paikansimme maailmanne olemassaolon todellisuushäiriön tänne, tähän kaupunkiin.” “Entä haltijat? Miksi te tulitte tänne?” “Seurasimme humanoideja. Me olemme niin sanottu tarkkailijalaji, kuten tekin. Ainakin eräältä kannalta katsottuna. Te olette venyttäneet tarkkailun käsitteen niin pitkälle -” “Hei, ei aleta puhumaan nyt enneagrammiteorioista! Tämähän on pelkkää viihdettä! “ “Viihdettä? Miten niin viihdettä? Objektiivinen tarkkailu on älyllistä toimintaa, tutkimusta ja... tarkkailua.” “Voisitteko kertoa jonkun vitsin tähän väliin? Teillä on varmaan paljon sellaisia nokkelia vitsejä, joita kukaan ei ole vielä kuullut!” 247

“Meiltä kysyttiin samaa jo tuolla kulisseissa ja tarjottiin puheohjelmia -” “Ymmärrän, ymmärrän. Voisitteko antaa jonkin näytteen huumoristanne? Sitähän me kaikki todella odotamme, vai mitä?” “Huumoria, tuota... Hetkinen, kyllä... Mitä saaresta kuului?” “Anteeksi?” “Tämä on humoristinen kysymys. Mitä saaresta kuului?” “En tiedä.” “Ei, vaan... Sinun pitäisi esittää vastakysymys. Ensin minä kysyn, mitä saaresta kuului, jonka jälkeen sinä kysyt: Mitähän saaresta kuului?” “Ahaa.” “No niin. Mitä saaresta kuului?” “Mitähän saaresta kuului?” “Tuo yllätti minut täysin. Nyt sinä sanot: Ääni hämmensi mieltäni.” “Ääni hämmensi mieltäni.” “Oletko varma? Nyt sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?” “Voisiko tätä hieman nopeuttaa? “Ei, vaan sinä sanot: Mitähän saaresta kuului?” “Siis taas sama... Mitähän saaresta kuului?” “No niin.” “Siinäkö se oli?” “Niin.” “Hetkinen...” Eräs tavallinen kansalainen katsoi haastattelun televisiosta. Sen katsottuaan hän sammutti television (hän ei huomannut, ettei sitä pystynyt tekemään) sekä valot ja katsoi ulos ikkunasta. Muissakin kadun taloissa valot sammuivat kuin jonkin itseään toistavan musiikin tahdissa. Ja taivaalla kuun vieressä pitkulainen avaruusalus sammutteli myös valojaan. Avaruusoliot menivät siis nukkumaan samaan aikaan kuin hekin. Se tuntui jotenkin rauhoittavalta, olihan hän syönyt purkillisen prozacia.

248

:) Television uskonnolliset ohjelmat yrittivät imeä katsojiltaan viimeisiäkin pennejä ennen maailmanloppua. Uskonnollisten ohjelmien vetäjille ei ollut enää tärkeää ehtiä kuluttaa rahoja huumeisiin ja naisiin, niinkuin he yleensä tekivät, vaan pelkästään huijata rahaa ihan huijauksen vuoksi. Jos kerran kuoltiin, niin kuoltiin ainakin rikkaina. “Loppu tulee! Mutta jos annatte rahanne minulle, niin voin ehkä siirtää sitä viikolla!” Pappi messusi ja puhelinlinjat täyttyivät lahjoituksia tekevistä vanhuksista ja turvattomuuden tunteessaan jokaiseen oljenkorteen takertuvista nuorista ja epävarmoista typeryksistä. Oli silti yksi kanava, joka ei huijannut ihmisiä uskonnon avulla tai ei ainakaan tietoisesti uskonut niin tekevänsä. Kahdeksannentoista kanavan Jumala on Paimeneniohjelman tekijät olivat itsekin niin mielipuolisia uskonsa kannattajia, että käyttivät kaikki rahansa ostaakseen sanomalleen mainosaikaa kaikilta kanavilta. “Kuten olen aina sanonut, Jeesus tulee! Ja nyt hän on tullut!” Mielipuolinen juontaja selosti suu vaahdossa lampaan asuun pukeutuneena. Tämä Oikean Jumalan Lampaat-niminen uskonlahko oli ottanut kirjaimellisesti sen kohdan raamatusta, jossa sanottiin, että kaikkien ihmisien tuli pukeutua lampaannahkoihin (kyse oli eräästä vanhasta raamatunkäännöksestä, jossa oli sattunut pahimmanlaatuinen painovirhe, mutta he olivat sitä mieltä, että raamattu oli itsensä Jumalan omin käsin kirjoittama, joten siinä ei voinut olla yhtään painovirhettä). “Jeesus on tullut! Hän on tuolla aluksessa! Hän on tullut, hallelujaa!” “Hallelujaa!” Kotikatsomoissa ja studiossa huudettiin lammasasut yllä. “Te kaikki Oikean Jumalan Lampaat, oletteko kanssani tänä ilon hetkenä!” “Kyllä! Kyllä! Hallelujaa!” “Niinpä menkäämme! Seuratkaamme Herramme kutsua ja menkäämme hänen luokseen! Kuuletteko hänen äänensä? Hän kutsuu meitä vieraikseen! Avaruuden lähettiläät ovat tuoneet herramme meille! Jeesus on tuolla isossa aluksessa, minä sanon teille!” “Hallelujaa! Seuraamme hänen ääntään!” “Jo tänään menemme hänen luokseen, heti mainosten jälkeen, mutta totisesti 249

minä sanon teille: myös Saatana on keskuudessamme ja hänellä on suippokorvat! Demonit ovat tulleet johtamaan meitä harhaan haltijoiden petollisessa asussa! Älkää antautuko heidän syntiinsä, vaan kuunnelkaa Jeesuksen totista kutsua! Tuhotkaa jokainen suippokorvainen saatana, joka yrittää teitä estää matkallanne Jeesuksen Arkkiin!” “Kyllä! Hallelujaa!” “Aamen! Seuraavien mainosten jälkeen lähdemme matkaan!” :) Onko ongelmia poliisin kanssa? Vai mafian? Vai ulkoavaruuden olioiden? Lakitoimisto S.S.S. auttaa! Tällä viikolla joka kolmas murha tai huumeiden hallussapitosyyte alle puoleen hintaan!” Päälle kuului epävireinen laulu, jossa oli kaksi sointua: “Muista ain, S! S! S!” :) Dow huomasi kesken magneettilaserleikkauksen jälkeisen masennuksensa, että hänet tuomittaisiin kanava kymmenen suorassa TV-Oikeudenkäynnissä ja lisäksi vielä samantien, vaikka hän oli vielä ympäriinsä siteissä. Oikeuden ylin tuomari oli nimittäin päättänyt, että vaikka maailmanloppu on tulossa, niin lakia täytyy kunnioittaa ja äkkiä. Poliisit työnsivät hänen turvonneen ja hyödyttömän kehonsa rullatuolissa oikeussalin penkkien viereen odottamaan vuoroaan. Hän kuuli ohimennen, kuinka hänen tekojaan ylistettiin Michael D. Blackia vihaavilla radiokanavilla ja kauhisteltiin ihailijakerhokanavilla. Joku oli ehtinyt jo tehdä hänestä lyhytdokumentinkin, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. “Seuraava juttu!” Tuomari vaati paukuttaen nuijaa pöytään. “Biu Jaafaag vastaan Uriel Hect!” Oikeudenpalvelija (ja ohjelman ohjaaja) mylvi suureen ääneen. Poliisivartijat hoputtivat kyseiset herrat pikaisesti ylös tuoliltaan ja tönivät tuomarin eteen. “Syytös?” Tuomari katsoi syyttäjää, 250 joka yritti pikalukea, mitä oli

pikakirjoittanut paperille hieman aikaisemmin. “Päämieheni vaatii kolmensadan tuhannen yksikön korvausta, koska tämä huligaani puhalsi häneen päin -” “Vastalause! puolustusasianajaja Huligaani karjaisi on johdattelua!” pyörittäen ja sai Lakitoimisto salin perällä S.S.S:n istuvilta kättään

jengitovereiltaan aplodit. “Hyväksytty!” Tuomari huusi. “Muotoilen asian uudelleen!” Syyttäjä kehitti nopeasti jotain. “Tämä... huligaania muistuttava nuorimies puhalsi päämiestäni päin bussissa, kun hän oli rauhallisesti matkaamassa kohti kotiaan raskaan työpäivän jälkeen. Yhtäkkinen järkytys aiheutti päämiehelleni raskaan henkisen vamman, jonka takia hän joutuu käymään nykyään terapiassa joka viikko. Vaadimme vahingonkorvauksia.” “Onko lisättävää?” Tuomari kysyi puolustajalta, joka ei ehtinyt lisätä enää mitään, kun tuomari löi jo nuijallaan pöytään ja sanoi: “Virtuaalivalamiehistö vetäytyy miettimään päätöstään mainoskatkon ajaksi!” Pikakelatun mainoskatkon aikana tuomari joi lasin kuumaa vettä ja yritti suihkuttaa viilentävää spraytä nuijaniskemisestä kipeään ranteeseensa, muttei saanut sinetöityä korkkia auki. “Seuraava juttu! Syyttäjä?” Tuomari kysyi jälleen tiukasti, kun oli palattu taas ohjelmaan. “Michael Peace vastaan Michael Peace! Copyright-rike!” Syyttäjä ilmoitti. Poliisit kantoivat ei-kuuluisan Michaelin paikalleen. “Puolustaja?” “Syytetyn nimi, joka on vastoin copyright-lakia, on hänen äitinsä antama samannimisen tähdenlentokuuluisuuden mukaan.” Puolustaja selitti. “Syyttäjä?” “FBI joutui jahtaamaan syytettyä Michael Peacea yli kuusi viikkoa kyseisen copyright-rikkeen takia!” “Kolmen sekunnin tauko!” Tuomari iski nuijallaan pöytään ja nosti lattialle pudottamansa kynän. “Tuomari on salissa, kaikki nousevat!” Ilmoitti yksi poliisivartijoista. Kaikki 251

oikeussalissa nostivat itseään hieman penkeistään, paitsi Dow. “Siirrän Michael Peacen jutun käsiteltäväksi Ocsenin tuomioistuimelle!” Tuomari päätti. “Seuraava juttu!” “Olen syytön!” Seuraavassa jutussa syytetty mies itki. “Hauska tutustua, minä olen tuomari. Mikä on syyte?” “Hän aiheutti häiriötä keskustan Joulumaa-ravintolassa kääntäessään lumitykin maksimiteholle ja haudatessaan koko ravintolan sisäpihan lumivalleihin!” Syyttäjä ilmoitti. “Vetoamme tilapäiseen mielenhäiriöön!” Puolustaja ilmoitti. “Päämieheni tuli hulluksi liiallisesta kuumuudesta ja ulkoavaruuden valloittajien takia!” “Selvä! Määrään näin todisteisiin tutustuttuani syytetyn puoleksi tunniksi pakkotyöhön!” “EI!” Syytetty huusi ja pyörtyi. “Seuraava juttu! Dow Winslow!” Dow työnnettiin rullatuolissa tuomarin eteen ja pystyi tuntemaan, kuinka oikeudenkäynnin katsojaluvut yhtäkkiä nousivat. “Syyttäjä?” “Häntä syytetään Michael D. Blackin sekä... tuota... joidenkin muidenkin murhista ja omaisuuden tuhoamisesta ja niin edelleen. Minulla on todistaja.” “Yllätystodistaja, vai? Uutta. No äkkiä sitten!” Dow hämmästyi, kuten kaikki katsojatkin ja sitä ohjaaja-oikeudenpalvelija oli halunnutkin. Sisään tuotiin Down entisen talon naapurissa asunut mummo, joka oli ennen lentokoneen törmäystä lähtenyt ostamaan ristisanatehtäviä. “Tuo se oli! Tuo on minun naapurini!” Mummo huusi heti Down nähdessään ja niiasi sitten kameroille yksitellen kuin virtahepo. Dow tuijotti mummoa kasvoillaan samanlainen ilme kuin erään muinaisen suuryhtiön pomolla, joka oli eräänä yönä herännyt keskeltä armeijavarikon parkkipaikkaa klovninpuku yllään. “Kiitos todistuksestanne.” Tuomari sanoi, heilautti kättään poliiseille, jotka toimittivat mummon pois ja jatkoi heilautusliikettä lyömällä nuijan elegantisti pöytään. “Puolustaja?” Hän kysyi tarpeeksi pöytää hakattuaan. 252

“Kiistämme kaiken ja niin edelleen, veli.” “Syytetty tuomitaan näin ollen elinkautiseen! Mainoskatkolle!” Tuomari määräsi ja nousi mainosten ajaksi venyttelemään olkapäitään. Ennen kuin Dowlle saatiin raivattua turvallinen tie toimittajalaumojen läpi, hän ehti nähdä vielä yhden pikaoikeudenkäynnin alun (ikään kuin extrana). “Seuraava juttu... Erver vastaan Erver! Nuorempi veli väittää, että vanhempi veli on vaihtanut hänen ruumiinsa omaansa hänen nukkuessaan.” “Kyllä!” Ilmoitti nuorempi veli. “Huomasin sen aamulla, kun silmissäni oli ylimääräisiä lihaksia!” :) Median suurimman lakimiesyhtiön yksityinen työpaikkastressipsykologi yritti

epätoivoisesti päästä rankan työpäivänsä toiselle pakolliselle kofeiiniannokselle. “Ei kahvia?!” Hän raivosi sihteerilleen. “Miten voin mennä kahville, jos ei ole kahvia?!” “Mutta maailmanloppu tulee!” Sihteeri muistutti olettaen, että se saisi stressipsykologin näkemään asiat oikeissa mittasuhteissa mutta turhaan. “Minä tiedän sen ja saatanan paljon paremmin kuin sinä! Tiedätkö, mitä olen saanut koko päivän kestää?! Osaatteko yhtään arvata?!” “Teillä on paljon paineita, tiedän sen, asiakkaita tulee ja menee -” “Naama umpeen!” Psykologi heitti kynänteroittimensa sihteerin ohi seinään (tarkoitus tosin oli ollut osua sihteeriin). “Katsokaa muistioitani! Firman lakimiehet saavat burnoutteja toisensa perään, kun puolet kaupungin asukkaista tahtoo haastaa humanoidit, haltijat tai hallituksen oikeuteen! Katsokaa syitä!” Psykologi osoitti vihasta täristen yhtä muistiota. “Tämän lakimiehen asiakas tahtoo haastaa hallituksen oikeuteen ja syy on se, että hän sai sydänkohtauksen humanoidien ja haltijoiden tullessa! Hallituksen olisi hänen mukaansa täytynyt salata heidän tulonsa, ja koska he eivät niin tehneet, he ovat syyllisiä hänen sydänkohtaukseensa! Ja tämä toinen!” Hän heitti ensimmäisen muistion roskiin. “Tämän lakimiehen asiakasjoukko tahtoo haastaa oikeuteen haltijat, joiden alus teki pakkolaskun heidän nudistikommuuniinsa! Ja nämä 253

tässä ovat humanoidielokuvia, nukkeja, koottavia pienoismalleja ja muuta sellaista roinaa valmistavien yritysten haasteita humanoideja vastaan! He kuulemma rikkovat copyrightlakia, koska näillä yrityksillä on oikeudet sekä humanoidi-sanaan että kaikkeen humanoidia muistuttavan muotoiseen!” “Minulla olisi kofeiinitabletteja -” Sihteeri otti rasian taskustaan. Sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä, sillä stressipsykologi syöksyi pöydän yli hänen kimppuunsa ja puri häneltä kolme sormea irti. :) Dow vietiin pikavauhtia erityistehokkaasta liiketunnistinvalvonnastaan kuuluisaan Median keskusvankilaan - samaan, jossa käytiin nälkätukilakko Intian puolesta (kaikki vartijat olivatkin uusia työnharrastajia). Vankila sijaitsi yllättävästi USAnimilyhenteisessä läntisen pallonpuoliskon maassa - tuossa vapauden valtakunnassa, jossa oli enemmän ihmisiä vankiloissa kuin monissa Euroopan valtioissa asukkaita. Hänet suljettiin hyvällä maulla sisustettuun tarkkailuselliin (jota psykologit käyttivät mallivankien tarkkailuun), mutta vain siihen asti kunnes hänelle vapautuisi selviytymisvankilasta pysyvä paikka. Selviytymisvankilasta lähetettiin suoraa ohjelmaa verkkoon, jotta katsojat saivat jännittää kuka vangeista selviäisi parhaiten karuissa ja vaarallisissa vankilaolosuhteissa. Kopeissaan apaattisesti istuvien rikollisten tuijottaminen oli melko tylsää, joten heidät laitettiin päivittäin kilpailemaan keskenään mm. vankilasiipien välisessä köydenvedossa, pussijuoksussa pihan ympäri, tiilenpäiden laskemisessa ja ruokalatappelussa. Voittajat saivat tupakkaa ja teräaseita, ja kuukauden välein joku parhaiten pärjänneistä vangeista äänestettiin vapaaksi. Karut vankilaolosuhteet olivat luonnollisesti lavastettuja. Oikeasti sellit olivat kuin täysillä mukavuuksilla varustettuja hotellihuoneita. Minibaariin toimitettiin uudet minipullot ja minisnacksit päivittäin. Sellin seinässä oleva televisio oli auki. Jonkin uuden sketsikomediasarjan käsikirjoittaja oli jo keksinyt tehdä pilaversion humanoidien ja haltijoiden haastattelusta. “Tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että tulisin vielä joskus tuhoamaan koko maailmankaikkeuden... Joskus tietysti, lyhyen hetken ajan, tuntui siltä kuin 254

maailmankaikkeuden tuhoaminen ei olisikaan niin hyvä idea, mutta ravistelin tuon tuntemuksen nopeasti pois harteiltani. Totta kai se oli hyvä ajatus, minähän sen olin keksinyt.” Kohtalaisen aidon näköiseen humanoidipukuun pukeutunut näyttelijä sanoi juontajaa teeskentelevälle näyttelijälle. “Sinulla oli siis selvä uravalinta jo pienenä humanoidina?” “Niin, ja isäni kannusti minua kovasti urallani. Kävi katsomassa, kun tuhosin planeettoja ja orjuutin kansoja. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten 'parempi tuhota kuin katua', 'meitä on moneen tuhoon'' ja 'aika aikaa tuhottunakin'. Ja tietysti klassikko: 'Tuhonsa kullakin'.” Näkymätön yleisö nauroi koko rahan edestä ja Dow vilkaisi välillä lumisadekanavaa (nyt siellä satoi sinistä lunta). “Maa. Eihän siinä ole mitään hohtoa. Tylsä, lyhyt sana. Kyllä meidän kaksoisplaneettamme, Galatoniucs ja Cozomolitania päihittävät Maan mennen tullen. Niissä nimissä glamouria ja hohtoa, vai-” Mitä se eräs tyyppi sanoikaan? Dow mietti. Ihmiset tekevät pilkkaa siitä mitä eivät ymmärrä. Vai oliko se siitä mitä pelkäävät? Hmph. Jotain sellaista kuitenkin. Se pitäisi käydä sanomassa niille mielenosoittajille, joita näkyi erään toisen kanavan uutisissa. Niillä oli kilpiä, joissa luki: HUMANOIDS GO HOME! Mitähän ne siihen sanoisivat? Sanoisivat tietenkin humanoidinnuolijaksi, niinkuin kaikkia ufoharrastajiakin. Heikäläisillä taisi olla nyt kovat ajat humanoidit ja haltijat olivat tuhonneet kaikki heidän tähtiystävänsä, joten oli enää turha odotella kosmisia viestejä. Silti niitä näytti heille tulevan. Se asetti heidän uskottavuutensa aika koville, mutta kunnon ufohörhö ei olisi kunnon ufohörhö, ellei väittäisi humanoidien salailevan jotain. Heillä oli tietenkin heidän tähtiystävänsä vankeina aluksessaan... Eikä mitä, eiväthän tähtiystävät vangeiksi joudu! He ovat siirtyneet eri ulottuvuuteen pakoon julmaa maailmaa ja hakevat vielä yhteyshenkilönsä mukaan ennen ensi torstain maailmanloppua! 255

Saatana. Sain sentään kostoni ennen sitä, Dow ajatteli ja kaatoi itsensä odotussellin vesiplasmapatjalle. Vartija koputti kalterioveen, jonka kaikki kalterit olivat erivärisiä. “Mitä haluaisitte viimeiseksi ateriaksenne?” “Ei minua teloiteta.” Dow sanoi. “Ei tietenkään.” “Mitä helvettiä tämä nyt on?” Vankiloissa oli siirrytty suoraan suoneen ruiskutettaviin ravintopiikkeihin. Robotti kiersi vankilan kerran päivässä ja laukaisi piikit vankien ranteisiin, joita heidän täytyi ojentaa oikeaan aikaan ulos oviluukusta. Se oli pahempaa kuin sairaalaruoka. “Teloittakaa minut.” Dow pyysi. Ajatus siitä, ettei hän enää ikinä saisi ruokaa suunsa kautta oli järkyttävä. Vartija toi juustopurilaisen. Se oli Down viimeinen ateria. :) Eräs tavallistakin tavallisempi Medialainen liukuhihnatyöläinen, jolta oli katkaistu tylsiintymishermot, jotta hän tekisi lajittelutyötä innokkaammin, katsoi televisiota samalla, kun lajitteli hengityksenraikastuspastillipurkkeja laatikoihin. Ne olivat menossa Grönlannin eskimoille. “Työllisyys on aikamme vakavin ongelma.” Yhteiskuntatutkija selitti dokumenttikanavalla. “Tälläkin hetkellä on yli neljä miljoonaa työllistettyä. Hallituksen pitäisi puuttua asiaan ja näyttää omalla esimerkillään, ettei työnteko kannata. Työttömyyskorvauksia pitäisi nostaa ja työpaikkojen määrää vähentää. Ihmisiä pitäisi informoida siitä, kuinka paljon työnteko kuluttaa heitä ja ympäristöä ja työnantajille pitäisi osoittaa, kuinka paljon nopeammin ja tehokkaammin robotit hoitavat ihmisten työn -” Televisiossa, jota tavallistakin tavallisempi liukuhihnatyöntekijä katsoi onnellisen tyytyväinen hymy kasvoillaan, oli automaattinen kanavanvaihdin päällä. Agenttiohjelma kävi jatkuvasti kanavia läpi ja valitsi sieltä tylsiintymättömille liukuhihnatyöntekijöille sopivaa ohjelmaa (se oli yksinkertainen agentti). 256

Maailman Kommentaattorit Studiossa -ajankohtaisohjelma oli agentin seuraava valinta. Kaksi aasialaista asiantuntijaa kommentoi ajankohtaisia tapahtumia kellon ympäri: “Niin, se olikin ensimmäinen kerta, kun joku kuoli lavalle -” “Eipäs ollut! Hayden kuoli lavalle!” “Kuka Hayden?” “Hayden Good, muutama vuosi sitten. Muistatko? Otti huumetta lavajännityksen lieventämiseksi ja tuli hulluksi kesken keikan, kun yleisö sytytti sytkärit balladin ajaksi ja se luuli, että kiiltomadot jahtaa sitä ja juoksi valotaulun läpi. Kuoli siihen.” “Tosiaan! Tuotapa en muistanutkaan...(perhana, taisin juuri hankkia itselleni potkut)” Seuraavaksi agentti valitsi ykköskanavan Vaalivalvojaiset, jota selostettiin kuin urheilukilpailua. “Ja nyt näyttäisi siltä, että... kyllä! Wergurt menee johtoon kolmella äänellä! Haltijoihin ja nuorisoon panostaminen on auttanut häntä selvästi -” Seuraava valinta oli Oikeutta Kissalle RY:n vaikutuskanava. “Me vaadimme teitä lopettamaan sen kissanruokamainoksen, jossa se koira ajaa kissaa takaa! Se on ihan kauhea! Meidän kissakin sai siitä hirveän trauman, eikä se ole pystynyt syömään kunnolla moneen päivään!” Seuraavalla kanavalla oli meneillään joukkuetietokilpailu. Osallistujat vastasivat juuri yhtä aikaa väärin kysymykseen, joka koski Suuren Sähkökatkon tapahtumisvuotta hehän eivät voineet vastata peräkkäin eri aikoihin morfisen resonanssin takia (kts. lisätietoja muualta), jotta kummallakaan joukkueella ei olisi ollut muodollista etua puolellaan. Seuraavaksi oli vuorossa Säälittävä Tapaus-ohjelma, jossa oli vieraana entinen superpalloterroristi, joka oli nyt tehnyt parannuksen. “Minulla oli onneton lapsuus. Isosiskoni varasti suosikkinalleni, kun olin kaksivuotias ja lähetti sen idolilleen Michael D. Blackille. Sain siitä elinikäisen trauman. Kerran kolmevuotiaana katsoin piirrettyä, jossa oli joku juna ja susi ja sitten tuli Suuri Sähkökatko, enkä nähnyt sitä loppuun! En koskaan toipunut siitäkään! Olin vuoden psykiatrisessa hoidossa, mutta ei siitä ollut mitään apua! Sitten neljävuotiaana 257

minä... “ Ja liukuhihnatyöntekijä jatkoi liukuhihnatyötään aina vain yhtä pirteänä. :) “Moi kaikki lapset, täällä taas Lastenkanava ja Satutäti! Tänään meillä onkin erityisvieras, rakkaat pikkukatsojaluvut! Meillä on kaukaa tähdistä tullut humanoidisetä vastaamassa meidän kaikkien pikkumieliä askarruttaviin pikkukysymyksiin. Voitte lähettää kysymyksiä hänelle kaikilla viestintävälineillä tästä eteenpäin noin neljän ja puolen tunnin ajan... Ahaa, siellä onkin kaikki linjat jo täynnä! Otetaanpas ensimmäinen soittaja. Hei, kuka siellä? Täällä Satutäti.” “Täällä on tutkija Ocm Median yliopistolta. Haluaisin kysyä, lisääntyykö entropia loputtomiin?” “Kuinkas vanha sinä olet, Ocm?” “Seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta.” “Tämä on lastenkanava, hyvä Ocm, joten -” “Soitankin puolivuotiaan poikani puolesta.” “Ahaa, no sitten. Mitä vastaa humanoidi-setä?” “Mielenkiintoinen kysymys, tutkija Ocm, johon vastaus on tietysti kyllä. Viidennessätoista ulottuvuudessa vastaus olisi ei, mutta ei juututa promilleihin.” “Kiitos. Seuraava soittaja?” “Lapsiprofessori Johna Ocsenin yliopistosta (ikä viisi vuotta) kysyy, montako tähteä oli maailmankaikkeudessa ennen kuin tuhositte ne? Mitä vastaa tähän humanoidisetä?” “Hyvä lapsiprofessori Johna; laskimme niitä olevan tasan 14159983459682349826344478392734...” :) Haastatteluohjelmassa, jossa seitsemänkymmentävuotias mies meikkasi itsensä

kahdeksantoistavuotiaaksi naiseksi, oli vieraana Ronlan Lashlei, koska hän ei 258

Mainosmestarin mukaan ollut vieläkään tarpeeksi kuuluisa. “Ronlan Lashlei, olette kirjoittanut taas uuden kirjan, mutta ennen sitä haluaisin kysyä edellisestä haastattelustanne. Sehän loppui sanoisinko... väkivaltaisesti?” “Joo. Niin minä sen ajattelinkin lopettaa. Nämä haastattelut ovat nimittäin osa suurta kokonaisuutta, taideinstallaatioperformanssiani nimeltä 'Kiistelty Taiteilija Ronlan Lashlei'; melko iso osa oikeastaan. Ja haluan vielä sanoa individualistisuuttani korostaakseni sen, että jollei se mitä teen ole taidetta, saa taide silloin minun puolestani painua helvettiin.” “Ahaa... Niin, uuden kirjanne nimi, Entertainment for Extraterrestials, on erittäin nykypäiväinen, kun haltijat ja humanoidit ovat nyt tulleet maahan.” “Aivan. He ovatkin tämän kirjani kohderyhmä, eivät ihmiset.” “Voisi jopa sanoa, että yritätte rahastaa tapauksella.” “Aivan, kaikkea voi sanoa.” “Kirja kertoo (kuulemani mukaan) ajasta sen jälkeen, kun haltijat ovat voittaneet sodan humanoideja vastaan ja tuhonneet koko maapallon ja ovat näin ainoa olemassa oleva laji maailmankaikkeudessa. Miksi näin?” “Lähinnä halusin ärsyttää. Luultavasti humanoidit haukkuvat kirjan ja haltijat ylistävät sitä ja se on tarkoituskin. Oikeastaanhan se on kaksi kirjaa yhdessä, toinen haltijoille ja toinen humanoideille. Kummallekin oma, niin ei tule tappelua.” “Ihmiskriitikot sanoivat, että kirjassa on... siteeraan arvostelua: 'todella huono ihmisten ja miljöön kuvaus ja kirja on muutenkin todella outo, koska siinä on pelkkiä sanoja, jotka eivät juuri missään yhdisty järkeviksi lauseiksi ja se on tehty jonkin sanakirjaohjelman satunnaisgeneraattorilla. Ainoa järkevä lause on kirjan takakannessa, jossa selitetään koko kirjan juoni ja kaiken lisäksi minulla oli huono päivä kun luin sen'. Mitä mieltä olet tästä?” “Niin, tämä kirjahan ei ole ihmisille, joten kriitikot ovat lukeneet sen aivan turhaan. Annan lukijan tässä tapauksessa haltijan tai humanoidin oman mielikuvituksen päättää, miltä henkilö, talo tai auto näyttää. Kukin heistä voi siten yhdistää nämä abstraktit asiat omaan kokemuspiiriinsä ja ymmärtää niitä näin myönteisesti tai kielteisesti. Outoudesta sanoisin vain, että sehän menee aina kaupaksi. Minusta Entertainment for Extraterrestials on erittäin viihdyttävä, hauska ja osuva opus näin 259

mainostaakseni. Täytyy vielä mainita, että kaikki kirjassa on tarkkaan laskettua. Tasan puolet sanajärjestyksistä ovat hyviä ja puolet huonoja, suhde on täsmälleen 50/50. Myös kirjainten paikat on laskettu tarkasti, sanat ovat tasan 1,6 sentin päässä sivujen reunoista, PAITSI ensimmäisen sivun viimeinen kirjain, joka on millin alempana muita ja toiseksi viimeisen sivun ensimmäinen R-kirjain, joka on väärinpäin tosiaan, sitten vielä puolivälissä oleva sivu, joka on ladottu hieman kaarevaksi, mutta niin vähän, ettei sitä huomaa. Se on käsitetaidetta. Sitä paitsi se on kirjoitettu sokerin vaikutuksen alaisena.” “Mutta eikö tämä hajotettu kerrontatyyli ole viety tässä jo liian pitkälle?” “Ei. Koskaan ei voi mennä tarpeeksi pitkälle.” “Selvä. Entä mitä aiotte tehdä lähitulevaisuudessa, eli ennen maailmanloppua?” “Ajattelin kirjoittaa nopeasti omaelämänkerran ja tietenkin itsestäni, koska olen niin kiinnostava aihe. En toki ole täydellinen, mutta täydellisempi kuin moni muu. Kirjan nimeksi tulee 'Jumala'. Se tulee olemaan eräänlainen lopunajan juonenkäänne tässä suuressa taideinstallaatioperformanssissani ja tyyliltään kunnianosoitus parodioille tai siis parodiathan ovat aina kunnianosoituksia, joten siitä tulee kunnianosoitus kunnianosoituksille, niin sanoakseni. Kuten aina sanon: Aidosti rehellisen ja taiteellisen taiteen tekeminen on mahdotonta, ellei ole minä. Muut vain pureskelevat sitkeäksi käyneitä lihanpaloja siitä, miksi pitäisi tehdä jotain, kun siitä ei pitkällä tähtäimellä ole minkäänlaista hyötyä... Minun määritelmäni taiteelle on tämä: Taide tekee elämän pienistä asioista hieman suurempia kuten meistä taiteilijoista. Toisin sanoen taide on yhtä kuin sense of wonder.” “Vai niin, vai niin... Entä musiikkipuolella?” “Olen nyt jonkin aikaa ehtinyt tutustua näiden avaruusrotujen tai lajien musiikkikulttuuriin ja tehnyt heidän suosituimmista soittimistaan ja musiikkitallenteistaan pitkän arvostelun huomiseen Media City Journaliin aika mairittelevan, mikäli haluaa katsoa sitä meidän lajimme näkökulmasta... Olen jo käynyt neuvotteluja haltijoiden musiikkibisneksen isojen pomojen kanssa ja luultavasti alamme tuoda heidän musiikkiaan maapallon markkinoille erittäin, erittäin pian ehkä puolen tunnin kuluttua. Olemme keskustelleet myös oikeuksista erääseen nerokkaseen laitteeseen, jonka he ovat keksineet. Laite tulee mullistamaan viihdeteollisuuden, sillä se 260

pystyy muuntamaan musiikin elokuvaksi tai animaation tietokonepeliksi melkein hetkessä eräänlainen multikonvertteriemulaattori siis. Täytyy vain ladata esimerkiksi sarjakuvalehti sisään ja laite analysoi nopeasti sarjakuvan tarinan, piirrostyylin, huippukohdat, koukut ja yleensäkin kaiken ja muuntaa sitten tämän analyysin lopputuloksen musiikilliseen muotoon. Annan esimerkin: Sarjakuvassa on rosoisesti piirretty kohtaus, jossa ihminen muuntautuu yhtäkkiä hirviöksi. Laite luultavasti muuntaa kohtauksen musiikilliseen muotoon siten, että musiikki on särövahvisteista ja siinä on ehkä jatkuva melodia, joka muuntautuu yhtäkkiä sekavaksi sooloiluksi. Eli toisin sanoen sillä voisi helposti tehdä esimerkiksi TV-sarjaohjelmakirjoja.” “Pahus, sellaiset voisivat tosiaan mennä kaupaksi.” “Totta. TV-ohjelmakirjallisuus on tulevaisuuden trendi, jos tulevaisuus on tullakseen. Saippuasarja kovakantisena kirjasarjana, se vasta olisi jotain.” “Kuulostaa hienolta. Sitten viimeinen kysymys, jonka arvoisa ohjaajamme on halunnut jo pitkään esittää sinulle: Kuka säkin luulet olevasi?” “Erittäin hyvä kysymys, joka jokaisen pitäisi esittää itselleen aika ajoin. Kaikkihan on katoavaista, loppujen lopun lopuksi. Minun kirjani ja biisini ja se laite häviävät ensi torstaina ja jotain muuta tulee tilalle. Kuten pitääkin ja kaikkea muuta sentimentaalista paskaa päälle.” “Öh, kiitos tästä valaisevasta vastauksesta, tunnen olevani todella nerokkaassa seurassa. Haluaisitko sanoa jotain tämän viimeisen haastattelusi loppuun ennen kuin siirrymme mainostauolle?” “Sitä vaan, että tällaisia vastauksia tänään, ja huomenna ehkä aivan erilaisia. Kaikista vapauksista hauskin on muutoksenvapaus... Ja niin, siitähän minä vielä kotona suunnittelin mainitsevani, että eräissä piireissä minua vihataan todella paljon. Minulla on ympäri maailmaa 17 vihailijakerhoa, useimmat ääriuskonlahkoissa omina jaoksinaan. Olen siis suuressa kulttiepäsuosiossa, mikä on eräällä tavalla palkitsevampaa kuin olla kulttisuosiossa Ja toinen asia vielä, josta muistutin itseäni aamulla, kun mietin, että pitäisi saada nyt kaikkia sanottua kerralla, kun on viimeinen haastattelu ja maailmanloppu... eli korttien sekoittaminen ilman pelitarkoituksia nähtynä modernina meditaationa ja sitten se juttu, että informaatio tulee aina samalla nopeudella, mutta aivojen vastaanottonopeus vaihtelee... Kehittelin näet silmälaseihin ja 261

piilolinsseihin asennettavaa laitetta, joka synkronoi tulevan informaation samalle nopeudelle aivojen vastaanottonopeuden kanssa, mutta kehittelyksi se taitaa jäädäkin...” “Kii-tos, Ronlan...?” Juontaja varmisteli varovasti. Vaikutti siltä, että Ronlan lopetti viimein, joten hän uskalsi jatkaa. “Kiitos... Näin siis tällä kertaa... Ja nyt kaikki pikkulapset television eteen, hyvät vanhemmat! Tulee värikkäitä ja iloisia mainoksia! Sen jälkeen esiintyy uusi puolalainen transvestiittitrio Swedish Blondes ja heidän eurodiscohittinsä Fire in The Hole!”

262

Kolmas päivä Viihteestä tarkoitus elämälle Moni Taivalkoski Cityn asukas hämmästyi siitä tiedosta, että maailman väestöliiton mukaan Kiinassa eli nykyään enemmän ihmisiä kuin koko maapallolla. Se oli kaikille tuttua, että maailmassa oli tasan miljardi ylipainoista ja vastapainoksi tasan miljardi aliravittua, mutta tämä uusi tieto tuntui jollakin tapaa kiihdyttävän tunteita puoleen jos toiseenkin. Lisää tunteita kuumentavia ja kylmentäviä uutisia saatiin. STT:stä kerrottiin, että urheilijoiden kaskimääräinen keski-ikä kohosi tasaisesti keskimääräisen eliniän keskikohdan yläpuolelle. Ei käynyt heti aivan selväksi, mitä tällä tarkoitettiin, joten uutista lyhennettiin. Uusi uutinen kuului: “Urheilijat ovat viisikymppisiä vasta päälle kuusikymppisinä.” Eivätkä mieltä kääntävät uutiset siihen loppuneet, niitä tuli jopa lisää. USA:n presidentti petti vaimoaan ja pyysi koko kansalta anteeksi naama punaisena. Kirja meni kuin kuumille kiville ja Hollywoodissa tehtiin tapauksesta elokuva, jossa presidentti nousi pienestä, köyhästä poikarukasta suuren maan presidentiksi ja oli vaimolleen uskollinen elämänsä loppuun asti. Venäjän sydänkohtauksen presidentti toisensa otti viinaa, luuli olevansa kuin kapellimestari kuumille ja sai ja jälkeen. Kirja meni kiville

elokuvakäsikirjoitusta pyöriteltiin Hollywoodissa kädestä käteen neljännesvuosisata, kunnes lopulta eräs hongkongilainen action-ohjaaja tarttui aiheeseen ja teki elokuvan Drunken Master IV: Mission in Russia. Presidenttiä esitti nuken näköinen nainen nimeltä Emilia Pong Wok ja tappoi lopussa ultimate-pääpahishirviön terveyssandaalilla. Taivalkoski Cityn vanhoillis-ihmiset ottivat nämä uutisotsikot henkilökohtaisina loukkauksina ja vaativat korvauksia henkisestä kivusta ja särystä, jota tunsivat lantionseudulla. Paha vain, että se taho jolta he sattuivat korvauksia vaatimaan, oli saamelaisten alkuperäiskansojen etuja ajava etujärjestö nimeltä Saamelaisten Alkuperäiskansojen Etuja Ajava Etujärjestö Ky - ja kommandiittiyhtiöiden yksi etuhan 263

on siinä, että ne voivat tehdä konkurssin toisensa perään, jättää kaikki laskut Jeesuksen maksettaviksi ja perustaa saman tien uuden yhtiön, jolla on vain yhden kirjaimen ero entiseen. Tässä tapauksessa uusi nimi oli Saamelaisten Alkuperäiskansojen Etuja Ajava Etäjärjestö Ky. Keskiviikko kello 5.40. Topin nimipäivä. Herätyskello pärähtää soimaan yöpöydällä. Jalka ilmestyy peiton alta ja potkaisee kellon lattialle. Topi nukkuu sängyssään väärinpäin. Ohjaaja seisoo jo näin aamutuimaan pääjohtajan edessä ja kertaa sormillaan (väärin) viisi uudistusta kanavasisältöön. “Eli siis erikoisefektejä, honkkongia, stuntteja, tietokonegrafiikkaa, pyrotekniikkaa, laatudokumentteja, aerobickia ja paremmat lottonumerot.” “Aivan.” Pääjohtaja sanoo ja tuprauttaa huuliensa välistä paksun sikaripilven. “Entä sandaaleja?” “Mitä ihmeen sandaaleja?” “Ei sandaaleja, selvä.” Ohjaaja katsoo sormiaan. “Näitä viittä vain?” Pääjohtaja nuolaisee sikariaan ennen vastausta. “Kyllä.” “Tarvittaisiin kyllä enemmän budjettia näihin erikoisefekteihin ja tällaisiin...” “Enempää ei tipu.” “Miten me sitten toteutetaan ne?” “Sinähän tässä ohjaaja olet, keksi jotain.” Pääjohtaja käskee, sammuttaa sikarin ja asettaa sen takaisin sikarilaatikkoon kuin aseen koteloon. “Selvä... kai mä jotain... keksin...” Ohjaaja häipyy pääjohtajan haukankatseen edestä ja kävelee takaisin studioon hokien itsekseen: “Aerobickia, stuntteja, itämaisia taistelulajeja ja sandaaleja. Aerobickia, stunt -” Yhtäkkiä hän huomaa meikkaajan auttavan takkia uutisankkurin päälle. “Taasko järjestelijä on myöhässä?!” Ohjaaja karjaisee. “Siltä vähän näyttää.” Meikkaaja ilmoittaa. “Alkaa tulla näköjään tavaksi.” Ohjaaja ottaa kännykän taskustaan ja painaa 264

pikavalintaa. Topin yöpöytäpuhelin soi. Hän yrittää potkaista sitä lattialle samalla tavoin kuin herätyskelloa, mutta osuukin yöpöydän lamppuun. Se räsähtää rikki lattialle. Topi ärähtää ja potkii koko pöydän kumoon. Puhelimen luuri heittäytyy pois paikoiltaan kuin erikoisjoukkojen sotilas ulos helikopterista. Ohjaajan vihainen ääni huutaa luurista: “Topi! Topi saatana! Herää!” Topi heittää toisen tyynyistään luurin päälle. Ohjaaja sammuttaa kännykän ja kiroaa itsekseen. Hän päättää tehdä asian kerralla selväksi Topille ja viittoilee yhden kameramiehistä luokseen. “Hei Timo, tiedätkö missä Topi asuu?” Hän kysyy kameramieheltä. “Tiedän mä.” Kameramies vastaa. “Lähde sitten opastamaan, käydään hakemassa se töihin.” “Mä tulen mukaan!” Huutaa uutisankkuri. “Mä tulen myös!” Meikkaajakin haluaa kyytiin. Pian he kaikki ahtautuvat ohjaajan volvon kyytiin. Ohjaaja käynnistää ja kaasuttaa porttia kohti, mutta jarruttaa Samin ja Mortin kohdalla, avaa ikkunan ja kysyy: “Tuletteko tekin?” “Mihin?” Sami kysyy. “Topia hakemaan.” Ohjaaja sanoo. “Mennäänkö?” Sami kysyy Mortilta. Mortti alkaa miettimään. “Hmm...” “Tullaan me!” Sami vetää Mortin perässään autoon. Lähettäjä istuu yksin ohjaamossa ja tuijottaa kelloa, joka on jo tasan kuusi, eikä ohjaajaa näy missään. Hän päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ottaa videohyllystä omatekemänsä lyhytelokuvan ja laittaa sen pyörimään. Ohjaaja, kameramies, meikkaaja, uutisankkuri ja Sami ja Mortti koputtavat yhtä aikaa 265

Topin kerrostaloasunnon oveen ja soittavat sitten ovikelloa. “Topi! Töihin nyt!” Ohjaaja huutaa ovelle. “Herää Topi, vähän actionia nyt!” “Ei tämä onnistu. Murretaan ovi.” Kameramies ehdottaa. “Tee se.” Ohjaaja sanoo meikkaajalle. Muut siirtyvät pois oven edestä, kun meikkaaja ottaa vauhtia käytävän perältä. Ohjaaja nyökkää lähtömerkiksi, meikkaaja nyökkää takaisin ja juoksee vauhdilla päin ovea. Ovi ei murru, mutta ohjaaja huomaa, ettei ovi olekaan lukossa. “Sait sen löystymään. Kolmosella mennään...” Ohjaaja valmistautuu ja laskee: “Yy, kaa, koo!” Kaikki tunkeutuvat sisään asuntoon. “Lauri, tarkista keittiö!” Ohjaaja käskee. “Muut makuuhuoneeseen!” Topia ei tarvitse etsiä pitkään. Hänet löydetään makuuhuoneesta nukkumasta. “Ahaa! Topi, ylös siitä!” Ohjaaja vetäisee peiton pois Topin päältä. “Mulla on paha olo...” Topi valittaa surkeasti. “Älä viitsi näytellä! Töihin nyt, sulla on paljon hommaa! Katso nyt, kun kaikki tulivat hakemaankin! Timo, ota jaloista kiinni, kannetaan se keittiöön.” Ohjaaja tarttuu Topia korvista kiinni ja huutaa keittiöön: “Lauri, keitä kahvia!” Vesi kiehuu kattilassa. Uutisankkuri Lauri kaataa veden isoon kahvikuppiin, lisää muutaman lusikallisen kahvinporoja sekaan ja koristelee drinkin teepussilla. Topi nuokkuu pöydässä ja ohjaaja pitää hänen päätään pystyssä pöydän toiselta puolelta. Muut tutkivat jääkaappia. Lauri ojentaa kahvin ohjaajalle, joka pakottaa Topin suun auki ja kaataa kahvin sisään. “Eiköhän se kohta vaikuta.” Ohjaaja sanoo. Topin silmät avautuvat, kun vastakeitetty kahvi polttaa hänen suutaan ja syöksyy juomaan vettä tiskialtaasta. Ohjaaja ja Lauri näyttävät toisilleen tyytyväisenä peukaloa. Kostin sohva on tyhjä. Ovikello soi, Kosti nousee lattialta sohvan vierestä ja juoksee puhelimeen. 266

Ovikello soi uudelleen. Kosti hakkaa puhelinta, sulkee sen ja kuuntelee sitten rannekelloaan. Vasta kolmannella soitolla hän tajuaa äänen olevan ovikello ja menee avaamaan oven. “Veijo! Mitä sä täällä?” Kosti hämmästyy. “Terve terve! Voitin kaksi kertaa lotossa peräkkäin ja ajattelin lähteä rahoilla etelänmatkalle!” Kosti tuijottaa Veijoa kysyvästi. “No mitä sitten?” “Ajattelin, että sinä voisit sillaikaa käydä kastelemassa mun kukat.” Veijo selittää. Kosti tuumii hetken. “Voin kai minä vissiin käydä...” “Tässä on avaimet.” Veijo ojentaa talonsa avaimet Kostille. “Okei.” Kosti ottaa avaimet ja tunkee ne housuntaskuun. “Että nähdään muutaman viikon päästä!” “Joo hei.” Kosti iskee oven kiinni Veijon naamaan. Ohjaaja ajaa takaisin kohti TV-asemaa täpötäydellä autollaan. Topi istuu takapenkilla naama kiinni sivulasissa ja seuraa katseellaan ohivilahtavia liikennemerkkejä. Veijo kävelee sisään matkatoimistoon ja alkaa tavata mainosjulisteita, joissa näkyy kullankeltaisia hiekkarantoja ja kirkkaansinisiä koralliriuttoja. Yhdessä julisteessa mainostetaan elämysmatkaa Andeille ja kuvassa on erilaisiin eläinpukuihin sonnustautuneita Perulaisia kaivostyöläisiä. “Etsittekö jotain erityistä?” Matkatoimistovirkailija kysyy Veijolta ystävällisesti. “Mä vaan katselen.” Veijo mumisee, mutta kääntyykin sitten virkailijan puoleen. “Tai kyllä mä jotain etelänmatkaa ajattelin, semmoista muutaman viikon pituista. Joku viiden tähden hotelli olisi kiva ja rannalla olisi kiva lekotella.” “No katsotaan löytyisikö mitään sopivaa.” Virkailija ottaa hinnaston esiin tietokoneeltaan. “Tässä olisi kymmenen hengen yhden viikon loma Italiassa, hinta vain yhdeksän tonnia.” “Se on kyllä vähän liian hintava... Enkä minä varmaan löydä mistään kymmentä henkeä mukaankaan.” 267

“No katsotaanpa jotain muuta... Tässä olisi sitten seitsemän hengen kahden viikon loma aurinkoisessa Espanjassa, hinta viisituhattaviisisataa.” “Ei, ei kyllä sekään oikein käy sekään...” “No entä Kreikka? Viisi henkeä, viisi viikkoa ja turistiajelu Ateenan ympäri, kolme tonnia.” “Ei, ei se oikein -” “Nyt tiedänkin! Tämä sopii teille kuin hattu päähän, odottakaas... Tässä! Yhden ja puolen hengen kolmen viikon reissu Toros Daglariin, Turkkiin! Vain tuhatkolmesataa! Majoitus paikallisen perheen aitoon ja autenttiseen paimentolaistelttaan! Vuohenjuustoaaminen sisältyy hintaan!” “Ei, kyllä se on vieläkin vähän liian hintava...” “Jaa... no sanokaapa, minkä verran te olette oikeastaan aikoneet tähän lomaan sijoittaa?” “No siis...” Veijo ottaa lompakkonsa esiin. “No kun tuota voitin lotossa kaksi kertaa peräkkäin... että kuinka pitkälle pääsee yhdeksälläkymmenelläseitsemällä lottorahalla?” Virkailija tuumii hetken. Pakettitaksi jättää Veijon metsänreunaan. Hänellä on pikkureppu selässä ja kartta kädessä. Metsään päin osoittaa kyltti, jossa lukee: Korpivaellus. Studio yksi. Topi istuu studion lavastetuolilla kuin transsissa. Uutisankkuri Lauri tulee hoputtamaan häntä töihin. “Topi! Nyt se wushu-aerobic alkaa! Joko laitoit musiikit valmiiksi?” “Joo, mä just olin menossa laittamaan...” Topi tuhisee käheästi, nousee tuolista ja hoippuu kasettisoittimen luo. Hän valitsee kasetin summamutikassa, laittaa sen paikoilleen ja jää soittimen viereen istumaan. Wushu-Aerobic alkaa. Kolme aerobic-ohjaajaa seisoo uudelleenlavastetussa studiossa yllään neonväriset karatepuvut ja sandaalit. “Tervetuloa hyvät katsojat! Tämä on Wushu-aerobic, minun nimeni on Jouko ja 268

tässä ovat Leo ja Frederik!” Yksi aerobic-ohjaajista esittelee. “Tässä viisituntisessa erikoisohjelmassamme liikunnallisuuden että yhdistämme yleishyödyllisellä jalon taidon! tavalla sekä aerobickin viihdytte itsepuolustuksen Toivottavasti

seurassamme! Aloitamme kevyesti helpoilla perusliikkeillä -” Ohjaaja huutaa mikkiin: “Topi, musiikkia!” Topi säpsähtää ja painaa Play-nappia. Aerobickaajat pysähtyvät ihmettelemään, miksi musiikiksi on valittu black metallia, mutta jatkavat sitten liikkeiden tekemistä kuin se kuuluisi ohjelmaan. Ohjaaja lysähtää masentuneena kasaan. “Antaa olla...” Topi kääntää volyymiä pienemmälle ja kävelee kädet korvillaan ulos studiosta. Samaan aikaan Kosti kävelee Veijon talolle avaimia etusormensa ympärillä pyöritellen. Hän avaa avaimilla talon etuoven, astuu sisään, sytyttää valot kaikkiin huoneisiin, menee keittiöön, valuttaa kastelukannun täyteen vettä ja lähtee saman tien kiertämään taloa. Hän vilkaisee jokaiseen kaappiin ja komeroon, tutkii kaikki laatikot ja hymähtelee arvioivasti. Sitten hän siirtyy tutkimaan kukkien tilaa ja päätyy siihen tulokseen, että ainoa kukka joka tarvitsee vettä on kaktus. Hän kaataa kaiken veden kaktukseen ja kauhistuu, kun muutamia vesipisaroita putoaa Veijon kaakelilattialle. Hän kumartuu pyyhkimään ne hihaansa, mutta huomaa sitten, että lattia on joka puolelta täynnä likaisia jälkiä. Hän kauhistuu toisen kerran huomatessaan, että likaiset kengänjäljet ovat hänen omiaan. Veijo samoaa pitkin metsää korpivaelluksellaan. Hän kapuaa ylös jyrkkää mäkeä, pyyhkii hikeä niskastaan, istahtaa kannonnokkaan ja laskee pikkurepun selästään. Hän avaa repun ja kaivaa esiin pienen pullon vettä ja vaniljakeksin. Hän syö keksin yhdellä haukkauksella, juo pullon tyhjäksi yhdellä kulauksella ja heittää repun selkäänsä jatkaakseen lomamatkaansa.

269

Kun musiikki on vaihdettu, Wushu-aerobic jatkaa. “Ja jotta vähemmistöjäkään ei unohdettaisi, näytämme nyt ohjelmamme toisella osiolla myös kuinka laiskat ja läskit voivat harjoittaa itsepuolustusta, eli seuraavaksi siis itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Heti katkon jälkeen!” Kamera kääntyy kuvaamaan ylipainoisia, jotka kävelevät sisään studioon. Kosti kiertää ympäri Veijon taloa availlen kaappeja ja laatikoita. Lopulta hän löytää etsimänsä: Siivouskaapin. Hän ottaa kaapista vesisangon ja kerää siihen muutamia pesuainepulloja. Pulloja järjestellessään hän huomaa yhtäkkiä pienen, erikoisen muotoisen pullon, jossa lukee: Supertehokas Antibakteeri Desinfiointiaine. Kosti innostuu helvettiin. Hän avaa korkin, haistelee korkkia, haistelee pulloa, ottaa ainetta pienen kulauksen, purskuttelee sitä suussaan kuin viininmaistaja, kurlaa ja sylkäisee sitten tiskialtaaseen. Sitten hän nuolee tiskialtaan. Hän nostelee muut pullot sangosta takaisin kaappiin, laittaa sankon täyteen vettä ja kaataa pikkupullon veden sekaan. Topi menee kahvihuoneeseen, ottaa pakastimesta jäitä, valuttaa hanasta vettä kannuun, laittaa jäät veden sekaan ja alkaa juomaan. Hänen kurkkunsa on palanut rakoille kuumasta kahvista. Wushu-aerobic jatkaa. Studioon on tuotu sänky, jolla opettaja Jouko makailee rennosti selällään. Muut katsovat häntä kauempaa. “Ja tervetuloa ohjelmamme toiselle osiolle!” Jouko aloittaa juontonsa sängystä. “Nyt siis vuorossa itsepuolustusta laiskoille ja läskeille! Minä ja Frederik näytämme nyt mitä voi tehdä, jos vihollinen hyökkää kimppuunne kun olette juuri ottaneet rentoutuneen asennon sängyssä.” “Aplodeja Frederikille!” Leo kehottaa katsojia taputtamaan. Frederik siirtyy muutaman metrin päähän sängystä ja keskittyy. Jouko makaa sängyllä nukkuvaa simuloiden. Frederik sylkäisee käsiinsä ja lähtee hitaasti kohti sänkyä valmiina lyömään 270

Joukoa. Yhtäkkiä, kun hän on aivan sängyn vierellä, Jouko kääntyy ja potkaisee häntä polveen. Hän kaatuu sängyn viereen, jolloin Jouko kohottaa molemmat kätensä ja iskee häntä niskaan. Sitten Frederik nousee ylös ja molemmat kumartavat kameralle. Leo ilmestyy kuvaan. “Tämä on kuitenkin vain yksi vaihtoehto. Seuraavaksi näemme Kurki-tyylin muunnelman samasta aiheesta.” Frederik ottaa jälleen vauhtia muutaman metrin päästä ja juoksee vauhdilla Joukoa kohti, jolloin Jouko ojentaa kätensä sivulle Frederikin eteen ja hän juoksee suoraan niihin. Jouko tarttuu oikealla kädellään kiinni Frederikin nenään ja heittää hänet vasemmalle vuoteen yli. Frederik nousee sängyn takaa ja molemmat kumartavat jälleen kameralle. Leo tulee taas kuvaan. “Seuraavaksi näemme harvinaisen Sumovalastyylin muunnelman samasta teemasta.” Frederik ottaa jälleen vauhtia ja Jouko laittaa tyynyn paitansa alle. Frederik nyökkää, juoksee vauhdilla sängyn viereen, pysähtyy, kohottaa nyrkkinsä ja alkaa lyömään, kun Joukko vetäisee yhtäkkiä patjan alta pippurisuihkeen, ampuu sitä Frederikin silmiin ja pyörähtää sitten Joukon päälle. Leo tulee kuvaan sanomaan: “Näin se pitää tehdä.” Veijo konttaa sateenmärässä metsässä paleltuneena ja nääntyneenä. Hän päättää pysähtyä ja tehdä nuotion, jolla voisi valmistaa ruokaa, jos sellaista löytyisi. Tai antaa savumerkkejä. Hän ottaa minitulitikut repusta ja raapii niitä, mutta puut ovat kastuneet niin, ettei niitä saa syttymään. Veijo murahtelee alkukantaisesti ja on jo aikeissa heittää reppunsa menemään, kun hän yhtäkkiä huomaa, että hieman kauempana metsäisen kukkulan juurella on suojaisa monttu, joka on peitetty pressulla. Kun Veijo juoksee lähemmäs, hänelle selviää, että montussa on arkeologinen kaivaus. Maa on jaettu neliöihin kepeillä ja langoilla. Veijo ei kuitenkaan välitä moisesta, vaan hyppää monttuun tekemään nuotiota, vaikka montun viereen pystytetyssä kyltissä lukee: Avotulen teko arkeologiselle kaivaukselle kielletty.

271

Sillaikaa Topi kaataa viimeistä lasillista jäävettä palaneeseen kurkkuunsa ja yskii sen juotuaan. “Ennen kaikki oli niin hyvin...” Hän kähisee itsekseen. Veijo lämmittelee tyytyväisenä käsiään tekemänsä pienen nuotion päällä, mutta kuulee yhtäkkiä auton ääntä kauempaa. Hän polkee pelästyneenä nuotionsa sammuksiin ja heittää suojapeitteen takaisin montun päälle. Sitten hän ryömii varovasti kukkulan laelle katsomaan. Metsätien reunaan pysähtyy harmaa maastoauto. Arkeologit ovat palaamassa kaivaukselleen, Veijo päättelee ja lähtee juoksemaan metsään karkuun. Arkeologit kävelevät kaivaukselleen dinosauruksista keskustellen, vetäisevät

suojapeitteen sivuun, ottavat miniharjat ja sudit esille ja alkavat puhdistamaan kiviä. Samaan aikaan Veijon talossa Kosti hankaa lattiaa kuivalla rätillä, ottaa välillä kulauksen pesuainetta sankosta ja jatkaa siivousta. Wushu-aerobic ei enää tarvitse sänkyä, joten Topi on kutsuttu raahaamaan se takaisin rekvisiittavarastoon. Vetäessään sitä takaperin käytävää pitkin sokea vanhus törmää häneen. “Katso vähän minne menet!” Topi kähisee, mutta huomaa sitten vanhuksen olevan sokea. “Jaa, ethän sä voikaan. Sori.” “Päivää.” Vanhus ojentaa sokeainkeppiään. “Olen Ville Lobos.” “Päivää. Topi, tuotantojärjestelijä.” Topi tarttuu keppiin ja laskee sen alas. “Tulin tänne työharjoitteluun.” Ville ojentaa suosituspapereitaan. “Työharjoitteluun?” Topi ihmettelee, mutta muistaa sitten ohjaajan sanoneen jotain sellaista. “Joo joo, niinhän se olikin...” Hän ottaa suosituspaperit ja tunkee ne housuntaskuunsa. “Seuraa minua, niin minä näytän mistä voit aloittaa hommat!” Topi lähtee kävelemään kohti ohjaamoa ja sokea yrittää seurata häntä. Veijo kiertää kaukaa metsän kautta arkeologien maasturille, avaa peräkontin ja piiloutuu 272

vararenkaan ja toisen suojapeitteen väliin. Televisiossa Wushu-aerobicin Itsepuolustusta laiskoille ja läskeille -osuus jatkuu. “Seuraavaksi opimme perusliikkeen näyttäviin hyppypotkuihin!” Leo selostaa. “Tällainen se on, katsokaa tarkasti, katsokaa tarkasti...” Leo, Jouko ja Frederik hyppäävät yhtä aikaa ilmaan. Laiskat ja läskit ovat haltioituneita esityksestä. “Miten te sen teitte?!” He kysyvät ihmeissään. “Täytyy vain osata niksit.” Leo selittää kameralle. “Äskeistä temppua kutsutaan ’hypyksi’. Siinä koko kehon paino saadaan jalkalihasten ponnistusvoimalla hetkeksi ikään kuin levitoivaan tilaan, irti maan vetovoimasta mutta vain hetkellisesti, muistakaa se. Nyt on teidän vuoronne, katsotaan miten se sujuu. Harjoitusta, harjoitusta!” Laiskat ja läskit yrittävät hypätä ilmaan siinä onnistumatta. Arkeologiprofessori löytää Veijon tekemän nuotion hiekan alta ja kutsuu innostuneena arkeologioppilaansa katsomaan. “Katso!” Professori osoittaa maata. “Mitä?” Oppilas kysyy. “Nuotio!” “Onko se...?” “On!” “Varmastiko...?” “Kyllä! Ystäväni, meistä tulee kuuluisia!” Professori heittää suojalasinsa ilmaan. Wushu-aerobic keskeytetään ylimääräisen uutislähetyksen ajaksi. “Ylimääräinen uutislähetys, hyvää päivää. Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen arkeologisen tiedekunnan professori Perttu Kangas ja arkeologiopiskelija Simo Sumu ovat tehneet merkittävän arkeologisen löydön Taivalkoski Cityn pohjoispuolelta. Paikan päältä meille raportoi Erkki.” Kuva siirtyy arkeologinen kaivaukselle, missä Erkki haastattelee professoria. “Professori Kangas, kertoisitteko lyhyesti mitä olette löytäneet ja mikä tekee 273

tästä löydöstä merkittävän?” “Teimme tosiaan erittäin, erittäin merkittävän löydöksen! Tämä kuoppa, minkä näette tässä, on itseasiassa maailman vanhin arkeologinen kaivaus. Löysimme viime viikolla tästä kuopasta kaksi cromagnonia, ja tarkempi tutkimus osoitti, että he olivat kivikauden arkeologeja; ehkä maailman ensimmäisiä jalon ammattimme harjoittajia! Heidän asennostaan ja työkaluista päättelimme, he olivat olleet kuollessaan juuri suorittamassa tällä paikalla arkeologista kaivausta, voitteko uskoa? Me tietysti jatkoimme mielenkiintoa puhkuen heidän työtään nähdäksemme, mitä ihmettä kivikauden arkeologit maasta oikein odottivat löytävänsä.” “Mitä sitten?” Professori tyrmistyy. “Mitä sitten?! Vai mitäkö sitten?! Tämä on merkittävin löytö sitten jääpyramidin!” “Tarkoitin että mitä sitten tapahtui?” “Ai, sori...” Professori pyytää anteeksi erehdystään ja selittelee: “Me arkeologit olemme hieman hermoheikkoja... Mutta niin! Ilmeisesti jääkausi pääsi yllättämään, eivätkä he koskaan saaneet nähdä arkeologista löytöään. Me jatkoimme heidän kesken jäänyttä työtään ja kaivoimme esiin sen mitä he etsivät. Paljastui että kyseessä oli ikivanha nuotiopaikka. Tämä on todella merkittävä löytö!” “Mitä aiotte seuraavaksi tehdä?” “Suunnitelmissa meillä on muuttaa koko pohjoinen Taivalkoski City arkeologiseksi kaivaukseksi, ottaa siitä kipsivalos ja kuljettaa se museoon. Tämä saattaa hyvinkin jäädä pelkäksi suunnitelmaksi, sillä kaupungin johto ei ole myöntänyt museolle varoja tarpeeksi suuren lisäsiiven rakentamista varten, jotta tämä kipsivalos sopisi sisään. Arvelen asian näin ollessa, että joudumme tyytymään kipsivalokseen tästä kuopasta. Aivan lähitulevaisuuden tutkimuksista jos puhutaan, niin vaikka puiden asettelu osoittaa selvästi, että nuotion tekijä on luolamiehen tasolla, aiomme tehdä (ihan vain asian varmistamiseksi) radiohiiliajoituksen.” Professori näyttää nuotiosta otettua risua kameralle. “Taivalkoski Cityn tutkimuslaitoksen metsäntutkimusjaoksen erikoistutkija, joka on erikoistunut risujen tutkimiseen, on lupautunut auttamaan meitä tässä ajallisessa ajoituksessa.” “Kiitos, professori Kangas, palaamme asiaan kun lisätutkimukset on tehty. Nyt 274

takaisin Wushu-aerobickin pariin.” Wushu-aerobic jatkuu televisiossa, jota Kosti juuri pyyhkii. Hän lopettaa pyyhkimisen hetkeksi ja kokeilee itsekin hypätä pari kertaa Leon, Joukon ja Frederikin tahdissa. Topi seisoo ohjaamon ovella ja huutaa käytävällä öljytankkerin tavoin harhailevalle sokealle: “Tännepäin, tännepäin! Tänne tänne, seuraa vain ääntäni!” “Kuka tuo on?” Ohjaaja tulee ovelle katsomaan, kenelle Topi huutaa. “Se on Ville Lobos. Se työharjoittelija.” “Ai niin, joo... Mene sä jatkamaan hommia, mä hoidan tämän.” “Selvä.” Topi lähtee jatkamaan sängyn siirtämistä. Ohjaaja tönäisee sokean lähettäjän viereen istumaan. “Okei, näytä Villelle miten homma toimii, että hän pääsee heti hyvään alkuun. Mä lähden kahville.” Ohjaaja käskee ja lähtee. “Selvä.” Lähettäjä sanoo ja alkaa opettamaan: “Katsopas, Ville, tässä on häivytysnappi... näääin se kuva häipyy. Ja tästä voi vaikka pistää vähän strobeefektejä...” Ville istuu vieressä mitään ymmärtämättä. Kosti on siirtynyt siivoamaan Veijon keittiötä ja tulee vahingossa pyyhkineeksi kaikki lasit, kahvikupit ja kukkaruukun ruokapöydältä lattialle. Tästä tippaakaan välittämättä Kosti ottaa omenan pöydällä olevasta kupista, pyyhkii sitä rätillään, puraisee sitä pari kertaa ja laittaa takaisin kuppiin. Wushu-aerobic keskeytetään toisen kerran, kun metsäntutkimuslaitos on suorittanut radiohiiliajoituksen professori Kankaan toimittamasta risusta. “Täällä Erkki, Taivalkoski Cityn tutkimuslaitos. Seurassamme on nyt arkeologian professori Perttu Kangas ja metsäntutkimuslaitoksen risututkija Risto Männikkö.” “Nimi on enne.” Risto huomauttaa. “Valitsin ammattini sen mukaan. Jos nimeni 275

olisi Risto Tulipalo, alkaisin tuhopolttajaksi tai palomieheksi.” “Aivan... Olette nyt tehneet radiohiiliajoituksen tälle nuotiopuulle. Mitä siinä selvisi?” “Teimme täsmällisen radiohiiliajoituksen ja tämänhetkisten tietojen pohjalta vaikuttaa siltä, että nuotio on tehty viime tiistaina kello kuuden ja seitsemän välillä.” “Hetkinen... eli toisin sanoen eilen?” “Juuri näin. Mielestämme tämä on suuri tieteellinen läpimurto, sillä nykytietämyksemme historiankäsityksen valossa luolamiehiä ei pitänyt olla enää olemassa viime tiistaina. Tämä on todella mullistavaa uutta tietoa viikkomme alkupuolelta.” Risto selittää. “Miten tämä tarkalleen ottaen tulee muuttamaan historiaa?” “Sitä on vaikea arvioida, mutta olen jo saanut muutamia herjaavia kommentteja kollegoiltani, jotka epäilevät pätevyyttäni arkeologina. Mutta niinhän epäiltiin jo muinaista kreikkalaista Galileo Gallen-Kallelaa, kun hän todisti ympyrän pyöreäksi.” “Kiitos, herrat tutkijat. Siirrän takaisin studioon.” Samoihin aikoihin Veijo avaa tutkimuslaitoksen pihalle pysäköidyn argeologien maastoauton peräkontin, suoristaa sifonkisolmionsa ja lähtee kävelemään kohti kotiaan. Lottovoiton tuoma lomamatka on hänen osaltaan ohi. Kosti pyyhkii Veijon talon ulko-ovelle johtavia portaita suunnitellen seuraavan perjantai-illan tapahtumia. Perinteisesti hän viettää perjantai-illat pää selvänä, koska lauantai-aamuisin tulee paljon lastenohjelmia, mutta näin työttömänä ollessa voisi tietysti vetää pään täyteen ja vierailla hautausmaalla etsimässä omaa paikkaansa maailmassa. Topi yrittää sovittaa sänkyä sisään rekvisiittavaraston ovesta eikä pysty käsittämään, miten se on saatu sieltä ulos. Se ei sovi pystyeikä vaakasuunnassa eikä jalkojen ruuvaaminen irti auta sekään. Hän istahtaa sängylle lepäämään, päättää luovuttaa, kaatuu kyljelleen ja on kohta unessa. 276

Wushu-aerobic jatkuu. Kaikki laiskat ja läskit yrittävät edelleen hypätä, mutta kukaan ei ole vielä onnistunut, vaikka Frederik on näyttänyt tempun jo toistakymmentä kertaa. Leo ja Jouko istuvat kulisseissa tahdissa tupakoiden ja katsovat Frederikin epätoivoisia yrityksiä saada laiskat ja läskit tajuamaan, mistä hyppäämisessä on kyse. “Kuule Leo.” Jouko kuiskaa tumpaten tupakkansa seinälavasteeseen. “Mitä?” Leo kysyy. “Minäpä luulen, että he tarvitsevat hieman enemmän motivaatiota.” “Niinkö arvelet?” “Jep. Minulla on idea.” Ohjaamossa lähettäjä on ylpeä, sillä hän on mielestään opettanut Villelle kaiken lähettäjän alasta. “Olet nyt täysoppinut, joten hoida sinä homma vähän aikaa, niin mä käväisen kahvilla. Kyllä se sulta jo luonnistuu!” Lähettäjä sanoo ja lähtee ohjaamosta. “Joo... Kyllä varmaan.” Ville sanoo, eikä hänellä ole aavistustakaan mitä pitäisi tehdä. Kosti pyyhkii Veijon postilaatikkoa tuumien siirtyvänsä seuraavaksi pyyhkimään Veijon nurmikkoa ja ajotietä. Sitä hän ei kuitenkaan ehdi toteuttaa käytännössä, sillä Veijo palaa lomamatkaltaan kävellen. “Kosti, terve!” Veijo huikkaa ja Kosti säikähtää hieman. “Veijo, terve! Sinähän äkkiä tulit takaisin! Millaista siellä etelänmailla oli?” “Aika kuuma siellä oli.” Veijo valehtelee. “En minä siellä oikein viihtynytkään sitten... Tulin niinku takaisin jo nyt.” “Jaa niinku.” Kostia ei kiinnosta. “No mutta kuule, mä olen kastellut sun kukat ja tässä samantien siivoillutkin vähän, kun ei ollut muutakaan tekemistä.” “Kiitti vaan!” Veijo veisaa. “Hei, kuule! Siellähän TV-asemalla oli siivoojan paikka vapaana nyt! Sehän voisi sopia sulle!” “Niin!” Kosti ottaa ehdotuksen välittömästi omakseen.

277

Frederik ja Leo seuraavat sivusta, kun Jouko toteuttaa motivaatioideansa. Hän käyttää portaita, narua ja kaksi pussillista donitseja. “No niin, eiköhän tuo innosta niitä!” Jouko palaa Leon ja Frederikin seuraan ja he ihailevat yhdessä donitseja, jotka Jouko sitoi narulla studion kattopalkkeihin. Reaktio nähdään välittömästi. Laiskat ja läskit vilkaisevat ylöspäin ja huomaavat donitsit. Kaikkien jalat irtoavat lattiasta yhtä aikaa. Leo, Jouko ja Frederik kauhistuvat tajutessaan, mitä ovat menneet tekemään ja tekevät tiikerisyöksyn suojaan lavasteseinän taakse... Tömähdykset kuullaan kilometrien päässä. TV-asema heilahtelee perustuksissaan. Topi herää sängyn tärinään. Ohjaajan ja lähettäjän kahvikupit räsähtävät rikki juuri kun he ovat nostamassa niitä huulilleen. Ville Lobos pitelee kiinni lähetyspöydästä, ettei se lentäisi nurin. Seismografien neulat tutkimuslaitoksissa ympäri maailman sotkevat paperia kuin mielisairaat taideterapialuokan seiniä. Ikkunalasit hajoavat Japanissa, maa järisee Manhattanilla ja Australian aavikolle ilmestyy outoja maakumpuja. Veijo ja Kosti ovat siirtymässä sisään Veijon taloon kahville, kun maanjäristysaalto tulee. He tarttuvat hädissään kiinni kaiteisiin. “Mikä ihme se oli?” Kosti kysyy. “Taisi olla maanjäristys.” Veijo vastaa. “No, sitä sattuu.” Kosti kohauttaa harteitaan ja avaa ulko-oven. Veijo katsoo järkyttyneenä, kuinka kaikki tavarat, joita hänellä on tapana pitää hyllyissä ja laatikoissa ehjinä, ovat nyt lattialle pirstaleina. “Ei täällä kovin siistiltä kyllä näytä, saatana!” Veijo katsoo vihaisena Kostia. “Eipä kyllä tosiaan näytä.” Kosti myöntää. “Se taitaa johtua siitä maanjäristyksestä äsken.” “Ai, niinpä tietenkin...” Veijo rauhoittuu. Ohjaaja ja lähettäjä juoksevat pää kolmantena jalkana ohjaamoon ja ottavat Villen 278

ristikuulusteluun. “Mitä tapahtui?” Ohjaaja kysyy. “En tiedä.” Ville vastaa. “Koko studio on ihan paskana!” Lähettäjä arvioi nopeasti tuhot. “Onko?” Ville kysyy. “Vitun sokea, etkö sä näe?!” Ohjaaja vetäisee Villen mustat lasit pois ja kääntää hänen päätään kaatuneiden betakasettihyllyjen suuntaan. “Kun nyt asia tuli puheeksi... meillä sokeilla ei tuo näkökyky ole ehkä niin eksakti kuin muut aistit.” Ville sanoo. “Painu vittuun siitä!” Lähettäjä heittää Villen pois tuoliltaan. Topi kävelee sisään ja kysyy: “Mitä tapahtui?” “Ylimääräinen uutislähetys ja heti!” Ohjaaja karjaisee käskyn. Ylimääräinen uutislähetys: noin “Iltaa, hyvät katsojat. asteikolla Mystinen on maanjäristysaalto pohjoista

voimakkuudeltaan

11,8

Richterin

ravisuttanut

pallonpuoliskoa. Tutkijat eivät ole vielä päässeet yksimielisyyteen järistyksen syystä -” Yhtäkkiä pöydälle lentää paperi. “Hetkinen, juuri saamamme sähkeen mukaan maanjäristys on aiheuttanut lukuisia ja voimakkaita jälkijäristyksiä ympäri maailmaa ja viimeisimmän arvion mukaan koko maapallo on suistunut radaltaan!” Kosti ja Veijo istuvat Veijon sohvalla ja alkavat kiljua yhteen ääneen, kun kuulevat tämän kammottavan uutisen. Vanhainkodissa Hilda-mummo hurraa. “Loistavaa! Parasta sitten Maailmojen Sodan! Nyt on oikea meininki televisiossakin!” Ylimääräinen uutisankkuri saa toisen lentopostin. “Hetkinen... Toimittajamme Erkki raportoi nyt paikan päältä.”

279

Taivalkoski

Cityn

Tutkimuslaitoksen

seisminen

osasto.

Kuvaruudussa

johtajaprofessorin takana häärii muita tutkijoita pitkien paperiliuskojen kanssa kiistellen kiivaasti (haastattelun loppupuolella he jo hakkaavat toisiaan) siitä, mikä oli mahdollinen syy tähän hirvittävään luonnonkatastrofiin. “Herra professori, miksi maailma suistui radaltaan?” Erkki kysyy johtajaprofessorilta. “Ehkä se johtui liiasta vauhdista, maapallo kiihdytti liikaa ja meni ovaalin ratansa nadiirissa liian kallelleen... Mutta se on vaan noiden toisten ukkeleiden juttuja. Itse uskon, että kaikki kiinalaiset hyppäsivät yhtä aikaa ilmaan ja tämä katastrofi johtuu heistä.” “Miksi kiinalaiset? Mikseivät amerikkalaiset?” “Kiinalaisia on enemmän.” “Mutta amerikkalaiset painavat enemmän.” “Damn, totta! Miksen sitä aikaisemmin keksinyt? Olette tehneet suuren teon tieteen hyväksi, arvoisa toimittaja!” Johtajaprofessori tarttuu Erkin käteen ja puristaa sitä. “Kiitos kiitos, herra tutkijaprofessori.” Erkki kiittelee hämillään. “Mutta haluaisin kysyä vielä, että kun maapallo on nyt suistunut radaltaan, niin mihin maailma on itseasiassa menossa?” “Sanoisin, että tuosta Jupiterin ohi ja Pluton läheltä tuonne Joutsenen tähdistöä kohti.” Johtajaprofessori demonstroi kulkureittiä käsillään. “Mutta oikeasti minulla ei ole aavistustakaan.” “Kysyn sitten joltakin toiselta tutkijalta.” Erkki tönäisee johtajaprofessorin pois kuvasta, mulkaisee tappelevia tutkijoita ja arvelee ettei heiltä saada kommenttia. Sitten kameramies huomaa tutkijan, joka juuri kävelee kiireisesti seismisen laboratorion ohi. He kiiruhtavat kiireisen tutkijan perään. “Anteeksi, tehän olette... tutkija?” Erkki pakottaa tutkijan kameran eteen. “Joo, olen minä...” Tutkija ihmettelee, mistä on missäkin kysymys. “Minne maailma on menossa?” Erkki kysyy suoraan. “Kiintoisa kysymys. Sanoisin, että kohti Betelgeusea. Linnunratammehan liikkuu joka vuosi noin kolmesataatuhatta kilometriä lähemmäs sitä -” 280

“Niin, se oli ennen, mutta entä nyt? Maailmahan on suistunut radaltaan.” “Onko?” Tutkija havahtuu ja hivuttautuu kauemmas kamerasta. “Täytyypä sitten mennä tuota... pullat jäi uuniin... “ Tutkija pistää juoksuksi ja Erkki jää ilman haastateltavaa. Harmissaan hän selittää katsojille: “Perhana. Löytyisipä nyt jostakin kolmas tutkija, hyvät katsojat. Voi vain toivoa, että jostain löytyisi -” Yhtäkkiä kolmas tutkija (kaiken varalta paikalle varattu näyttelijä) astuu kameran eteen taskulaskukoneen kanssa. “Iltaa. Olen kuuluisa tutkija.” “Hei!” Erkki huudahtaa. “Minulle ei huudella hei, olen kuuluisa tutkija!” Näyttelijä sanoo. “Ai, anteeksi. Sopiiko että kysyn, minne maailma on menossa?” “Laskelmani osoittavat, että syöksymme suoraan kohti aurinkoa.” Näyttelijä paljastaa. Kosti ja Veijo kehittävät tämän tyrmistyttävän tiedon johdosta kiljumisen aivan uudelle tasolle. Erkki pyyhkii otsaansa ja kameramies kameransa linssiä. “Aurinkoa?!” Erkki liioittelee järkytystään. “Sehän kuulostaa aivan kauhealta!” “Ei se niin kauheaa ole, täytyy vain ajatella asian valoisaa puolta.” Näyttelijä hymyilee ja iskee silmää. “Valoisaa puolta vielä, voi vittu! Me syöksytään aurinkoon ja jätkä käskee -” “Tarkoitin, että onhan meillä vielä aikaa. Laskelmieni mukaan maapallo syöksyy aurinkoon vasta neljäntoista ja puolen vuoden kuluttua.” Erkki tarraa näyttelijän olkapäähän ja liioittelee helpotustaan. “Miten loistava uutinen! Siirrytään takaisin studioon!” Uutisankkuri pinoaa paperinsa ja ilmoittaa: “Seuraavaksi viikon sää.” Sääkartta ja säämies ilmestyvät kuvaan. “Viiden seuraavan vuorokauden sää osoittaa matalapaineen rintaman lähestyvän, ja kuten äsken kuulimme, on odotettavissa lievää lämpötilan nousua...”

281

Kosti ja Veijo parkuvat kuin heidän aivojaan leikattaisiin lyijykynillä ja hakkaavat toisiaan sohvatyynyillä järkensä menettäneinä. Ohjaaja nyökyttelee tyytyväisenä. “No tämän jo luulisi kiinnostavan katsojia!” Hän läimäisee kätensä yhteen. “Pistetään jatkuva seuranta päälle, haluan tunnin välein raportin maapallon sijainnista!” “Selvä.” Topi lähtee järjestämään raportteja innottomasti. Sitten ohjaajan kännykkä soi. “Jamppe? Hyvää iltaa, herra pääjohtaja! Aivan! Ai, te piditte tästä maapallojutusta? ...Niin, itsehän minä sen keksin, että Aivan, minun oma ideani... Kiitos kiitos! Ai niinkö? Johtokuntaan? Se olisi suuri kunnia, suuri kunnia! Kiitos paljon, herra pääjohtaja!” Ohjaaja sulkee kännykkänsä, hyppii hetken paikallaan ja alkaa kehumaan ylennystään lähettäjälle. “Aah, meikäläinen pääsee johtokuntaan!” “Onneksi olkoon.” Lähettäjä sanoo flegmaattisesti. “Että sillai!” Ohjaaja hieroo hetken käsiään ja kävelee edestakaisin. “Hep! Käväisenpä kertomassa uutiset muillekin!” Hän sanoo ja lähtee levittämään ilosanomaa. Ilta saapuu hiljakseen, sillä loppupäivä menee erilaisten aurinkoonsyöksymisskenaarioiden läpikäymiseen Iltaporu-talkshowssa asiantuntijajulkkisten ja asiaa tuntemattomien julkkisten kanssa. Topi ja Ville istuvat TV-aseman portailla liikennettä seuraten ja jäävettä siemaillen. “Sopisko mulle piilolinssit?” Ville kysyy yhtäkkiä. “Ei.” Topi vastaa. Sokea nyökkää. Ohjaaja tulee ulos ja alkaa kertomaan ilouutistaan Topille, kun hän huomaa Villen. “Vitun sokea, mee pois täältä!” Hän potkaisee Villen pois ja istuu hänen paikalleen Topin viereen. “Topi, terve! Kuulitko, että meikäläinen pääsee johtokuntaan?” “Joo, onneksi olkoon.” “Sitä vähän juhlitaan pian!” Ohjaaja naureskelee. “Mitä sä muuten täällä istut?” Topi viivyttelee vastauksensa kanssa. “...kun minä olen ajatellut viime aikoina.” 282

“No, se pitää aivot työteliäinä.” Ohjaaja toteaa. “Mitä olet ajatellut?” “Minusta on alkanut tuntumaan, että tämä työ on... tylsää.” “Tylsää? Miten niin?” “Joka päivä tuntuu olevan sitä yhtä ja samaa... ei tapahdu koskaan mitään...” Ohjaaja ei oikein ymmärrä mitä Topi yrittää sanoa. “Miten niin ei tapahdu mitään? Koko ajanhan täällä tapahtuu, porukkaa tulee ja menee ja maapallokin menee minne sattuu ja -” “Niin, mutta mulle se on aina sitä samaa järjestelyä ja taas järjestelyä, ei mitään muuta... Mä kaipaisin vähän vaihtelua.” “Hmm. No mitä asialle vois tehdä?” “Voisin tietysti vaihtaa eri työhön.” “Niin, se voisi tosiaan piristää! Saisit taas työintosi takaisin!” Ohjaaja läimäyttää Topia toverillisesti selkään. “Olenkin huomannut, ettei työsi ole oikein tullut esiin viime aikoina, ja vähän on vaikuttanut siltä, ettet viihdy täällä meillä... No, mitä sinä olet ajatellut tehdä? Kävisikö vaikka kuvaajan homma?” “Minä... minä... Minä haluaisin lentää!” Topi saa vihdoin sanottua sen, mitä todella haluaa. “Voi kuule Topi, eivät ihmiset osaa lentää!” “Ei! Minä tahdon lentää kuumailmapalloon kiinnitetyllä kaktustarhalla!” Topi selittää. “Ja vilkutella ihmisille!” “No, se olisi ainakin erilaista se...” Ohjaaja tuumaa. “Voisihan sitä tietysti aina kokeilla... sellaistakin. Kuule, tehdäänkö niin että hankit sen kaktustarhan ja kuumailmapallon ja testaat sitä juttua. Jos ei homma luonnistu, niin tulet sitten takaisin tänne töihin! Hyviä järjestelijöitä on vaikea löytää nykyään! Sovittu?” “Sovittu.” Topi tarttuu ohjaajan käteen ja he halaavat hyvästiksi. Aurinko laskee. TV-aseman ylimmän kerroksen pisimmän käytävän perällä olevassa ovessa on kyltti, jossa lukee Johtokunnan Kokoushuone, mutta se on vain hämäystä. Oikeasti kokoushuone on kerrosta alempana. Siellä TV-yhtiön suuri johtokunta kokoontuu tänään kuulemaan, kun ohjaaja 283

esittelee uusia kehitysideoitaan. Osa johtokunnasta nuokkuu ja osa nojaa tylsistyneenä nyrkkiinsä, kun ohjaaja näyttää diakuvakaavion toisensa perään. “Kuten huomaatte, katsojaluvut ovat nousseet huomattavasti sen jälkeen, kun minä tulin taloon ja aloin esittää sellaisia kotimaisia laatusarjoja kuten Taivalkoski City Blues, Taivalkoski Vice, Snowatch Nights ja Taivalvaara Peaks. Katsojien ikäjakauma näkyy selvästi tästä seuraavasta diasta... Huomatkaa 70-75-vuotiaiden osuus, he ovat tällä hetkellä suurin katsojakuntamme. Seuraava kaavio taasen kuvaa ennakkomainonnan vaikutusta -” Yhtäkkiä kesken kaavioiden diaprojektori näyttää kuvan kahdesta pellolla seisovasta haalariasuisesta juntista, jotka nojaavat ylpeänä lapioihinsa. Toinen junteista kaivaa nenäänsä typerän näköisesti irvistäen. “Heh... mistähän tuo tuohon putkahti?” Ohjaaja hätääntyy, laittaa äkkiä vapisevan kätensä valon eteen ja vaihtaa kuvan. Mutta toinenkin kuva on junttikuva. Ja niin on kolmas ja neljäskin. Johtokunta herää apatiastaan ja katsoo ohjaajaa vakavana. “Ei, ei... Eivät ne ole minun! En ole koskaan nähnytkään niitä! Älkää, en minä tiedä noista mitään...!” “Olet sairas mies.” Pääjohtaja lausuu vakavana, nousee tuoliltaan, ottaa ysimillisen käsilaukustaan ja osoittaa sillä ohjaajaa. Tässä vaiheessa lienee jo myöhäistä muistuttaa, ettei tämä ole soveliasta katsottavaa alle kouluikäisille. Vanhainkodissa Hilda-mummo katsoo televisiosta lumisadetta ja soittaa jälleen TVaseman pääjohtajalle. “Haloo! Joo, Hilda-mummo tässä vanhainkodista! Katsoin tässä taas teidän kanavaa ja saatana, pistäkää vittuun se Jehis! Ja uutiset! Mutta sitä minä oikeastaan soittelin, että tuli sieltä nyt sentään yksi hyväkin ohjelma, se maapallojuttu! Se oli loistava! Mutta muu oli taas samaa paskaa! Ei sitä yhden ohjelman varassa voi kanavaa pyörittää, saatana! Siirtyisitte edes internettitelevisioksi, että olisi jotain vaihtelua! Niin, vittu! Lopettakaa saman tien koko kanava saatana! Okei, ei mulla sitte muuta. Joo, heissulivei.” 284

4. Intiaanit! Ottakaa nämä rahat! On tullut aika paljastaa Suuri Syy siihen, miksei Media kadonnut muun maailmankaikkeuden mukana olemattomuuteen. ...mutta kiinnittäkäämme sitä ennen huomiota “Isoveli vahtii verkkoa” -syndroomaan. Se on hyvin yleinen harhaluulosyndrooma ja vieläpä väärä harhaluulosyndrooma, mikä on kliinisten testien mukaan tuplasti niin ikävää kuin oikea tauti. Totuus on toisaalla, sillä oikeasti verkkoa vahtii tosissaan vain yksi taho: Joulupukki ja hänen tonttunsa. Nämä ahkerat Grönlannin jäätiköiden alla majailevat punapipot seuraavat jokaista uutisja keskusteluryhmää, tarkkailevat jokaista päivitystä, jäljittävät anonyymipalvelimien läpi kulkevia anonyymiseikkailijoita serveriltä toiselle ja lukevat jokaisen maailman ihmisen sähköpostia ilman että kukaan huomaa mitään. Kaikki pistetään tarkasti muistiin pieniin, mustakantisiin elektronisiin muistivihkoihin, eivätkä ne tuhmat tytöt ja pojat, jotka selailevat terroristijärjestöjen webringejä tai XXX-sivuja, saa ainuttakaan joululahjaa. Kukaan ei ole saanut joulupukilta lahjoja sitten vuoden 1999. Lapset lähettelevät hänelle toivomuslistojaan aivan turhaan. Vanhemmat yrittävät palkata lahjapuotien tekopartasuita hoitamaan joululahjojen oston ja jaon pitääkseen yllä imagoaan, mutta huijaus paljastuu yleensä hyvin nopeasti (viimeistään siinä vaiheessa, kun pukki ei tulekaan sisään tekotakasta) ja niinpä usko aitoon joulupukkiin on menetetty suuressa osassa maailmaa lopullisesti. Viimeisen aidon joululahjan (rottinkituolin, jos se on tärkeää tietää) ansaitsi eräs nuori Verenpunaisen Ristin työntekijä, mutta hän siirtyi valitettavasti politiikkaan ennen seuraava joulua, joten peukalot alas. Tontut pysyvät silti ahkerina (biokyberneettisiä androideja kun ovat) ja jatkavat työtään siinä toivossa, että joku vielä joskus ansaitsisi aidon joululahjan.

285

Mutta nyt takaisin Suureen Syyhyn: Se alkoi pienestä ideasta noin vuonna 2007 [kyseessähän oli Epämääräinen Lähimenneisyys (kts. Epämääräinen Lähitulevaisuus)]. Idean sai eräs mies, joka työskenteli isossa audiomuotoista tietoa välittävässä tiedonsiirtofirmassa. Firma siirsi äänimuodossa olevaa tietoa asiakkailleen, jotka eivät pitäneet visuaalisessa muodossa olevasta tiedosta. Heidän suurin myyntiartikkelinsa oli CD-levylle hitaasti puhuttu raamattu. Hitaasti puhutut tietosanakirjat menestyivät myös hyvin. Ehkä heidän suurin ostajaryhmänsä olivat vammaiset, ehkä siitä täytyi tehdä markkinatutkimus, firman mies tuumiskeli kahvitaukonsa aikana. Hän tuumiskeli myös, että täytyisi olla jokin keino nopeuttaa tiedonkulkua. Hän ei kuitenkaan ajatellut laitteiden parannusta, vaan ihmisiä. Ihmiset puhuivat liian hitaasti ja kuuntelivat liian hitaasti. Yhdelle tunnin mittaiselle levylle puhuttiin hitaasti ehkä yksi ohut runokirja. Tilaa kului aivan liikaa. Tässä tuli mukaan idea: Nauhoitetaan hitaasti puhutut puheet levylle hitaasti, jolloin tilaa säästyy. Mutta hetkinen tavallisella nopeudella pyöritetyt levyt kuulostavat silloin nopeilta, mikä ei sovi, koska niiden tulee kuulua hitaasti, joten ostajille täytyy tarjota erityinen kuulolaite, joka korvaan asennettuna hidastaa kuultuja ääniä. Oli selvää, että firma teki ideasta totta; paitsi että se säästi levytilassa, se myös nosti tuloja, koska kukin ostaja joutui ostamaan kuulolaitteen levyjä hitaasti ymmärtääkseen. Sitten eräs toinen mies sai idean: Jos ihmisille laitettaisiin päähän laite, joka muuttaa ajatukset suoraan puheeksi ja välittää ne saman tien toisen ihmisen päässä olevaan laitteeseen, joka muuttaa puheen suoraan ajatuksiksi, säästettäisiin aika napakasti aikaa. Sitten eräs nainen sai jatkoidean. Hän tuumi, että lisätään puhujan päähän vielä ajatuksennopeutin ja kuuntelijan päähän ymmärryksennopeutin, niin ihmiset voisivat puhua enemmän toisilleen. Paljon, paljon enemmän. Todellakin Enemmän kuin telepatiaa. Sitten eräs toinen mies sai idean. Hän ehdotti, että laitettaisiin kaikille päähän laite, joka nopeuttaa kaiken havaitsemisen melkein valonnopeudelle. Elämä ei näin 286

pitenisi, mutta se geeniteknologiasta tutuksi tullut 500 vuoden maaginen ikäraja ainakin tuntuisi sadaltatuhannelta vuodelta. Häntä ei kuitenkaan kuunneltu, sillä eräs toinen mies keksi paremman idean: Pistetään koko maailma kulkemaan tosi hitaasti, ja laitetaan vasta sitten päähän laite, joka nopeuttaa aisteja! Kun maailma kulkee hitaasti kuin etana liisterissä, mutta aistit kuin yliviritetyt salamat, niin elämä tuntuisi loputtoman pitkältä! Ensimmäinen mies sanoi siihen, että sitähän minäkin olisin sanonut, jos olisin ajatellut hieman pidemmälle, mutta onhan se sentään puolet maineesta, että parempi sekin kuin ei mitään... Lopputulos oli kuitenkin se, että noin vuonna 2014 maapallon kiertoradalla laukaistiin hyperkvanttijatkumoaikalataukset, jotka yhtä aikaa aliavaruuteen kadotessaan saivat aikaan sen, että maapallon aika hidastui; yksi tunti vastasi nyt entisen ajan mukaan noin tuhatta vuotta. Valonnopeus maapallolla ja sen lähellä laski muutamiin sadasosamillimetreihin tunnissa. Sen jälkeen ihmisille asennettiin päähän laite, joka sai tuhannen vuoden pituisen tunnin tuntumaan miljoonan vuoden pituiselta. Tätä eivät nykyihmiset enää muistaneet, koska siitä oli aikaa jo muutamia kuukausia tai vuosia. Ei tiedetty, että Media oli tuhoutumassa jo aivan itsekseenkin, eikä tuhoutumattomuuden syy ollut 'mediatodellisuuden todellisuushäiriössä'. Syy oli yksinkertaisesti se, että tuhoutumisen tajuamiseen kului jonkin verran aikaa tarkemmin sanoen juuri ensi torstaihin. Oleellista oli myös se, että mitä suuremmaksi aineen massa kasvoi, eli mitä hajanaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi se kävi (koska mitä kehittyneempää, sen hajanaisempaa ja monimutkaisempaa) sitä hitaammaksi sen aika muuttui muuhun aineeseen nähden, ja tämä taas liittyi oleellisesti humanoidien modernille ihmismielelle käsittämättömiin motiiveihin pyyhkiä maailmankaikkeus pois todellisuudesta. Eräiden vanhoja tallenteita tutkineiden opiskelijoiden mukaan hallitus oli tahallaan salannut Suuren Syyn siihen, miksi kello oli jatkuvasti yhdeksän ja miksi oli niin ahdistavan kuuma sää, mutta hallitus kielsi kaiken. Tai ainakin heidän mielestään. Todellisuudessa hallitus ei kieltänyt mitään. Se ei myöskään myöntänyt mitään, koska järkyttävä totuus oli, että hallitus oli yhtä pihalla asioista kuin tavallinen kansakin, mutta koska se pysyi hiljaa ja tarjosi epäilyttäviä 287

lausuntoja, niin ajateltiin, että se tiesi jotain mitä tavallinen kansa ei tiennyt. Tämä puolestaan sai ihmiset pitämään hallitusta paljon heitä viisaampana, koska toi turvallisuutta epäillä, ettei heille kerrottu kaikkea; että heidän johtajillaan oli homma hallussa paremmin kuin heillä itsellään. Ei olisi ollut miellyttävää kuulla totuutta, joka oli tämä: Presidentti, hallitus ja sotilasjohtajat olivat yhtä idiootteja, epätietoisia ja epävarmoja kuin kaikki muutkin. Sitkeästi kiertävä huhu, jonka mukaan muinaisen Suuren Sähkökatkon (tuon antikristusmaisen tuomiopäivän, jona koko Media City jäi ilman päivittäistä tietoannostaan ja insinöörit rukoilivat epätoivoisina: “Anna meille meidän jokapäiväinen älyllinen virikkeemme...”) olisi aiheuttanut amatöörihakkeri, jonka eräs keskikokoinen öljy-yhtiö oli vahingossa (2000-luvun paniikissaan) palkannut pitämään huolta tietokonejärjestelmiensä siirtämisestä kyseisen hirveän vuosiluvun ohi, ei mitenkään liittynyt tähän. :) On ohjelmia, joita ei katso kukaan, mutta jotka näkyvät silti joka päivä. Aivopesuniminen saippuasarja oli sellainen ohjelma. Sen katsojaluku oli pyöreä nolla, ja se johtui siitä, että kyseinen sarja oli varta vasten tehty niin huonoksi, ettei sitä katsonut kukaan. Miksi sarja oli tehty niin huonoksi, johtui siitä, että sarjaa teki eräs taiteilija, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen tehdä niin surkean ja niin tylsän sarjan, ettei sitä katsonut kukaan. Paska homma, mutta jonkun se oli tehtävä, koska se oli Taiteellinen Projekti (taidehan on vain tekosyy tehdä kaikkea typerää, kuten eräät tahot jaksavat aina muistuttaa). Hänen itsensä (eli käsikirjoittajan), ohjaajan, lavastajan, sihteerin sekä jokaisen sarjan näyttelijän täytyi ottaa psyykelääkkeiden yliannostus ennen kuvauksia, etteivät he olisi vajonneet katatoniseen tilaan sarjan surkeuden takia. Se kuitenkin helpotti, että sarjassa oli ainoastaan kaksi osaa, ja niistäkin toinen oli ensimmäisen uusinta. Sarja pyöri televisiossa yli kymmenen vuotta ja valittiin joka vuosi parhaaksi TV-ohjelmaksi suorassa gaalaillassa, jossa TV-tähdet esittelivät TV-tähtiä, jotka tulivat 288

jakamaan palkintoja TV-tähdille ja laulamaan TV-sarjojen tunnareita karaokena. :) “- ja kello 9 näemme Vincent Kolondin hautajaiset toivottuna uusintana. Nyt pääuutiseemme: Maailmankuulu rock-tähti Michael Peace teki tänään historiaa kävelemällä kokonaisen korttelin matkan ilman henkivartijoita ja aurinkolaseja! Tämä historiallinen kävely tapahtui Median keskustassa tänä aamuna ja näemme tapahtumasta tehdyn pikadokumentin huomenna kello 9. Ja sitten muihin uutisiin -” :) Päivä ennen maailmanloppua Jeesus-man -piirrossarjan tilalle alkoi uusi sarja. Sen nimi oli Sensuroija ja se kertoi 1900-luvulla elävästä, supervoimat omaavasta mummosta, joka taisteli pahuutta, säädyttömyyttä, skeptisyyttä, ateismia, hindulaisuutta, tegnologista vallankumousta, rokkimusiikkia, poikien pitkiä ja tyttöjen lyhyitä hiuksia ja tatuointeja vastaan. Sarjan osat olivat identtisiä Jeesus-manin kanssa, päähenkilö vain oli erinäköinen, mutta ei kukaan huomannut, tai jos joku huomasikin, niin piti sitä silkkana sattumana. Katsojien pyynnöstä sarjaa esitettiin sitä mukaa kuin sitä valmistui, jotta sitä ehdittäisiin näyttää mahdollisimman paljon ennen maailmanloppua. :) “Hei, oletko kuullut sitä juttua, kun mies menee bensa-asemalle keskellä autiomaata ja “ :) Thedan Niers, Median keskussairaalan entinen sairaalaetsivä, pysähtyi bensa-asemalle keskellä autiomaata. 289

Hän nousi autosta, verrytteli yläruumistaan ja katseli yötaivaan yksinäisiä tähtiä niskaansa hieroen. Hän oli ajanut kohti auringonlaskua eilisestä päivästä lähtien, joten pieni jaloittelu oli jo paikallaan. Hän jätti autonsa tankattavaksi automaatille ja asteli väsyneenä aseman ovista sisään, kun ne aukenivat hänen edessään. Paikka oli autio, vaikka autiossa paikassa oli kolme ihmistä: Pitkäpartainen vanha mies, jonka edessä pöydällä oli tyhjä lautanen; tarjoilija, joka pyyhki puhtaita pöytiä tekemisen puutteessa, katossa valtavat tuulettimet, jotka pyörivät tähän aikaan illasta vain puoliteholla ja kassaneiti. Tuulettimia ei laskettu. “Hei, sehän olet sinä!” Kassaneiti kiljahti tuijottaen suoraan Thedanin vasempaan silmään. “Näin viime yönä unta, että tulit tänne ostelemaan!” Thedan yritti tunnistaa kassaneitiä, mutta kasvot eivät muistuneet mieleen. “Ai, no, tuota... mitä minä ostin?” Hän sai kysytyksi. “Siinä unessa?” Kassaneiti luetteli samantien: “Akkuporakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen.” “Vai niin. Ja minä kun ajattelin vain... tulin vain maksamaan bensasta... “ Thedan hämääntyi asiasta täysin. “Tuota, no... jos tehdään tämä sitten niinkuin siinä unessa. Ehkä sillä on jotakin kosmista merkitystä.” Niinpä Thedan osti porakoneen, teippiä, deodoranttia ja laserosoittimen. “Hei! Sinä, nuorimies siinä!” Asiakasvanhus osoitti luottokorttinsa tarkistusta odottelevaa Thedania reumaattisella sormellaan. “Minäkin näin unta viime yönä sinusta! Sinä annoit minulle kyydin seuraavalle asemalle! Niin sinä teit, nuorimies!” Vanhus nousi sanojensa antamalla adrenaliinilla ylös tuoliltaan ja seisoi hetken paikoillaan kuin hakien tukea kävelykepistä, jollaista hänellä ei ollut. Sitten hän ikäänkuin päässen kävelykepin ideasta irti otti setin hitaita askelia pöytien välissä kiertävällä matolla, jonka oli tarkoitus estää asiakkaita liukastelemasta. “Kyllä se sinä olet!” Vanhus sanoi päästyään niin lähelle Thedania, että pystyi erottamaan nenäkarvat viiksistä. “Älä tuosta välitä, ei se mitään unta ole nähnyt.” Kassaneiti sanoi ojentaen koneen lämmittämän luottokortin takaisin. “Se vaan yrittää ottaa jokaisen mahdollisuuden, minkä saa. Vasta viime viikolla se väitti jollekin, että sen pitää -” “Hiljaa, nainen! Itse tyrkytät myymättä jäänyttä roinaa oman unijuttusi varjolla! 290

Joka kuukausi joku menee tuohon lankaan!” Vanhus sähähti tekohampaidensa välistä. “Se kuules oli ihan totta, että mun unessa kävi niin! Minähän näen näitä enneunia harva se päivä! Etkö muka muista sen yhden stereotyypin kanssa, joka maleksi tuossa toissa päivänä -” “Päivän uutisissa sanottiin, että tänä iltana huuhaa-kassaneidit pitäköön päänsä kiinni!” Vanhus julisti ja hakkasi myyntitiskiä sormellaan kuin siinä olisi ollut nappi, joka ei suostu pysymään alhaalla. “Lähdetään, nuorimies! Jos tässä paikassa joku puhuu totta, se olen minä!” Vanhus horjui määrätietoisesti ulos Thedanin hämmästynyt katse perässään. Ovien auetessa Thedan käänsi katseensa takaisin kassaneitiin. Kassaneiti nojautui kyynärpäänsä varaan mitään sanomatta, mutta ilmehti ystävällisesti kestomeikatuilla kasvoillaan. Thedan kohautti olkapäitään hyvästiksi ja päätti antaa miehelle kyydin sinne minne hän halusi. Tarjoilija, joka oli ohut persoona, jatkoi puhtaiden pöytien pyyhkimistä. “Oletko koskaan ajatellut, ketkä hullut näitä bensa-asemia oikein hoitaa täällä keskellä ei-mitään?” Vanhus aloitti keskustelun, kun Thedanin auto ajoi pois aseman pihasta. “Enpä ole tullut miettineeksi... “ “Tiedätkö...” Vanhus käänsi istuimen melkein vaaka-asentoon ja jatkoi lepoasennosta. “Jokainen bensa-asemanomistaja keskellä autiomaata on todistajainsuojelussa oleva mafiatodistaja.” “Ihan tosi?” Thedan kysyi miettimättä väitteen totuusarvoa. “Jep. Täällä ne ovat kaikki. Nuokin naiset tuolla asemalla ovat istuneet joskus oikeudessa todistamassa jotakuta vastaan ja sitten niille on annettu uusi henkilöllisyys koston pelossa ja tuotu tänne. Tiedätkö, monta tuollaista asemaa on tämän tien varrella Cityn ja Ocsenin välillä? Kolmesataa. Tasan.” “Ja?” “Olen käynyt niissä kaikissa. Tiedätkö miksi? Siksi, että olen heidän vartijansa. Heidän suojelusenkelinsä! Hän olen ma, milord: Suojelija. Heti jos näkyy epäilyttäviä kasvoja epäilyttävien kampausten alla, niin minä otan niskaotteen.” 291

“Ja?” “Mitä 'ja'? No, puristan epäillyistä totuuden esiin ja jos niskaote on osunut kohdalleen, niin miehet mustissa tulee hakemaan parempaan talteen. Niin siinä käy, jos niin sattuu.” Vanhus otti jotain pitkän takkinsa taskusta ja joko söi tai joi sitä (mitä ihmettä se sitten olikin). Sitten vanhus laittoi sen takaisin taskuunsa. “Mutta -” Vanhus sanoi mietiskelevään sävyyn ja yritti siristellä silmiään auton takalasista näkyville tähdille. “Mutta...?” Thedan kehotti vanhusta jatkamaan puhumista. Jutustelun kuuntelu piti sopivasti hereillä. Autiomaan suora ja yksitoikkoinen maantie saattoi vaivuttaa hypnoosiin, jos sitä tuijotti liian pitkään, ja hypnoosi johti hyvin äkkiä uneen ja nukkuminen johti kolariin jonkun robottirekan kanssa, joita vilahti pari kaistaa vasemmalla ohi silloin tällöin. Keltaisella neonvärillä maalattu tien keskiviiva oli ainoa, joka voisi estää sen. “Mutta sellaista ei tapahdu koskaan.” Vanhus jatkoi. “Olen tehnyt tätä suojeluhommaa pian kahdeksankymmentä vuotta. Siirryin tänne vuosi sen jälkeen, kun todistajainsuojelu keskitettiin autiomaan bensa-asemille. Ajattelin, että siinä on sopiva työ meikäläiselle! Ne olivat hyviä aikoja... Määrärahat olivat suuria ja työ helppoa. Kuljeskelin vain asemalta toiselle kuin tavallinen matkailija ja tarkkailin ihmisiä salaa valmisaterioita syödessäni - minä ja kymmenet muut minunlaiseni. Todistajatkaan eivät tienneet, ketkä olivat Suojelijoita ja ketkä tavallisia asiakkaita. Heille riitti tieto siitä, että meitä oli.” Vanhus nosti penkin takaisin ylös ja yritti yskiä, mutta ei saanut mitään aikaan. “Se siinä sitten klikkasikin: Sehän toimi liian hyvin. Ainuttakaan tappajaa ei tullut. Autiomaa-asemat ovat turvallisimpia paikkoja koko maailmassa, se on tieteellisesti todistamaton fakta, ajattele vaikka postapokalyptisia scifielokuvia! Autiomaassa niissä ajetaan! Nelisenkymmentä vuotta se kesti, ennen kuin ne alkoivat supistamaan määrärahoja ja henkilökuntaa. Edustusautojen vuosimallit vanhenivat, ruoka-rahat pienenivät, kollegat kaikkosivat. Sitten sitä eräänä päivänä huomasi, että uutta matkailuautoa ei tullut; ne olivat keksineet, että mehän voidaan saman tien liftata asemalta toiselle! Tutustutaan asemien asiakkaisiin hieman tarkemmin, tarkkaillaan niitä 292

niiden omista autoista! Sitten mentiin vielä pidemmälle, kun miehistönkään vähennys ei saanut tappajia liikkeelle. Todistajathan eivät tiedä, ketkä ovat Suojelijoita, joten hajoitettiin melkein koko osasto! Minut ja parini vain jätettiin! Määrärahamme riittivät tuskin aterioihin. Parini kuoli muutama vuosi sitten ja tilalle piti lähettää uusi, mutta ei ole kyllä näkynyt.” Vanhus hieroi kasvojaan, ehkä niiden verenkiertoa parantaakseen. “Joten tässä sitä ollaan.” “Niin ollaan.” Thedan sanoi ja laittoi musiikkia soimaan. Hän oli ladannut itselleen verkosta suurehkon joukon vanhoja rockklassikoita ilman korkeita kitarasooloja hän ei pitänyt korkeista kitarasooloista eikä kiljuvista äänistä yleensäkään. Hän ei myöskään pitänyt noiden rockklassikoiden videoista, suurin osa niistä sisälsi pelkkää soittosimulaatiota studiolavasteissa nopeilla leikkauksilla. Niiden tilalla oli valikoima korkealaatuisten taide-elokuvien loppukohtauksia muutamilla ylimääräisillä räjähdyksillä ja yllätyksillä kuorrutettuna; ne hän oli ladannut itselleen eräältä yksityisyrittäjältä Chilestä. Vaikka hän ei pitänytkään korkeista äänistä eikä nopeista leikkauksista, niitä oli aina muutamia mukana, ettei taustamultimediaelämys jäänyt laimeaksi. Täytyi aina sallia sen verran persoonallisuutta. “Miksi sinä muuten täällä autiomaassa ajelet?” Suojelija kysyi Thedanilta (viimein). “Ei minulla ole mitään erityistä syytä.” “Tie vain oli siinä, niinkö? Ajattelit kokeilla, vai?” “Kokeilla mitä?” “Että jos ajaa tarpeeksi pitkälle, niin raja tulee lopulta vastaan.” Thedan tuumi asiaa. “Niin... niinhän minä tein, kun näin jälkikäteen asiaa analysoi.” “Sillälailla! Kaikelle löytyy selitys, kun vähän miettii!” :) “Täällä Afou Djajenc, Uusi Venetsia. Päivää ennen maailmanloppua paikallinen 293

nuoriso on keksinyt uuden merkityksen tutulle termille 'kanavasurffaus'. Selittäisittekö hieman, herra Dusnaw.” “No, me pistetään poikien kanssa surffilaudat jalkaan, kiinnitetään ne moottorigondolin perään ja revitellään ympäriinsä.” “Tällaista on siis kanavasurffaus Uudessa Venetsiassa. Täällä Afou Djajenc, siirrän takaisin studioon.” “Täällä studiossa meillä on mediatutkija Joni Dfas, iltaa.” “Iltaa, ja voin näin saman tien sanoa, että olen täällä siksi, että minua ärsyttää tämä Päivä-Ennen-Maailmanloppua -villitys. Jokainen toimittaja aloittaa juttunsa sanomalla niin! Ei sitä tarvitse toistaa koko ajan, sehän on itsestään selvää! Silkkaa sensaatiohakuisuutta!” “Kiitos, Joni Dfas, mutta näin päivä ennen maailmanloppua ei ole aikaa turhaan jaaritteluun, joten seuraavaksi mainoksia!” Joku oli jo alkanut valmistamaan T-paitoja, joissa luki: NÄIN PÄIVÄN ENNEN MAAILMANLOPPUA :) Media Cityn Jemit menivät odottamaan Superpallon finaaliottelun alkua

pukuhuoneisiinsa Media Cityn suurimman ostoskeskuksen alakerrokseen (paitsi että ostoskeskus täytyi tietysti tyhjentää sitä ennen kaksi kertaa peräkkäin perättäisten perättömien pommiuhkausten takia). “Oletteko nyt varmoja tästä?” Vammoistaan selvinnyt valmentaja kysyi vielä kerran. Pelaajat vastasivat yhteen ääneen olevansa täysin varmoja asiasta. “Selvä. Kysyn, mitä mieltä FC Gadser on asiasta.” Valmentaja sanoi ja linkkasi niin nopeasti kuin pystyi toiseen päähän kerrosta, jossa FC Gadserin pukuhuone oli. Hänellä oli upouusi jalka; puoliksi lihaa ja puoliksi konetta. Hän ei ollut vielä kovin tottunut siihen ja käytti vielä toista kainalosauvaa apuna. Muut mainoskikkavammat eivät olleet olleet kovin vakavia. 294

Juuri pukuhuoneen ovelle ehtiessään tuli myös FC Gadserin valmentaja toisesta pukuhuoneesta ulos. “Ai, sinä.” FC Gadserin valmentaja tervehti. “Olinkin juuri tulossa tapaamaan sinua.” “No, ehdin ensin.” Jemien valmentaja sanoi istuutuen käytävälle jätetylle selkänojasta rikkinäiselle tuolille. “Haluavatko he pelata?” FC Gadserin valmentaja kysyi. “Jep.” “Vaikka tietävät, että eivät ehkä ehdi pelata peliä edes loppuun asti, kun ne humanoidit... hoitavat hommansa.” “Jep.” FC Gadserin valmentaja huokaisi. “Niin haluavat hekin.” Hän heilautti peukaloaan pukuhuonetta kohti. Jemien valmentaja hymyili ylpeänä. “On meillä kyllä motivoituneet pelaajat!” “Niin on. Hienot joukkueet.” “No, eivät kai he täällä finaalissa olisikaan, jos eivät olisi hienoja.” “Eivät niin.” FC Gadserin valmentaja sanoi ja istui kovalle lattialle tuolin viereen. “Kun vetoa lyödään, niin silloin myös pelataan.” “Kuinka pitkään niiden mainosten loppuun vielä on...?” Jemien valmentaja kysyi itseltään ääneen ja katsoi kelloaan. “Puolisen tuntia. Luulenpa, että tästä tulee historian paras superpallopeli.” Lopulta ottelu ehdittiin kuin ehdittiinkin pelata loppuun, koska FC Gadser oli kouluttanut salaa superpallokoiran joukkueensa maskotiksi ja sen tuoma taktinen etu aiheutti Jemeille superpallon historian pahimman murskatappion. :) Mainosmestari ja Tuottaja istuivat limusiinissaan keskellä vilkasta siltatietä. Heidän kuskinsa, Erg, oli pysäyttänyt auton, haukkunut heidät, potkinut limusiinin ovet lommoille ja häipynyt. Jättänyt Median Mahtavimmat Miehet oman onnensa nojaan. Muun liikenteen esteiksi. 295

Välillä joku tuli valittamaan siitä, että heidän valtava limusiininsa oli muiden autoilijoiden tiellä, mutta kun valittajat näkivät, ketkä istuivat kyydissä, he häipyivät vähin äänin etsimään toista ajoreittiä. “Maailmanloppu sitten tulee.” Tuottaja totesi nakattuaan suuhunsa toisen annoksen rauhoittavia. “Niin... “ Mainosmestari huokaisi raukeasti. Hän oli aloittanut jatkuvan huumeiden sekakäytön. “Mihin me muuten Michael Peace jätettiin sen kävelyn jälkeen?” “Mitä vitun väliä. Taidan tilata huoran.” Tuottaja sanoi, nousi pukemaan datapuvun ylleen ja valitsi sitten pikanäppäimestä huoralinjan numeron. “Huoralinja, hyvää iltaa. Seuratkaa minua, suorittakaa haluamanne valinnat. Valinta 1: Aito vai virtuaalinen?” “Virtuaali.” Tuottaja sanoi. Aitojen kanssa yhteyksiin tuli aina outoa pätkimistä. Yhtäkkiä ajatus iski Mainosmestariin. Hän tarttui Tuottajan datalaseihin ja repäisi ne pois hänen päästään. “Mitä ?” Tuottaja räpytteli silmiään. “Luitko sen kiintoisan artikkelin uudesta Kyllästyjien vastakulttuurista? Nuorista, joilla näkyy miljoona kanavaa, mutta niitä ei kiinnosta katsoa mitään, koska kaikki on niistä tylsää? Kaikki minkä he näkevät, he tuntevat nähneensä joskus ennenkin. TV:n katsominen on heille jatkuvaa déjà-vu'ta. Luitko sen?” “En.” “Ne aikovat hylätä median! Ne alkavat taas asumaan puumajoissa ja tekemään itse ruokansa ja pelaamaan korttia ihan oikeilla korteilla!” Tuottaja sulki huoralinjan ja istuutui alas. “Tulee mieleen se Ronlan Lashlein artikkeli solumuistista.” Hän sanoi. “Sekö, jossa hän selitti ensimmäisten televisio-ohjelmien siirtyneen jo nykynuorten solumuistiin? Sekö, jossa hän kirjoitti: ’Tämä on viimeinen sukupolvi, sanon sanoneeni, että sanokaa minun sanoneen! Nuorilla on turha etsiä mitään uutta ja omaa, koska kaikki omalaatuinen on jo tehty! Kaikkea vastaan on jo kapinoitu! Kaikki on jo tullut muotiin kymmeniä kertoja!’” 296

“Se juuri! Sinä taidat muistaa sen paremmin kuin minä.” “Tallensin sen muistiini.” “No, siitä tuli mieleeni, että alkaakohan solumuisti taantumaan, kun nykynuorten lapset eivät näekään televisiota enää siellä puumajoissa?” “Ei...ei luultavasti, solumuisti kehittyy vain eteenpäin.” “Mutta mihin asti?” “Kiintoisa kysymys... meidän pitää keskustella tästä joskus. Jos solumuisti ei taannu, niin ehkä me voisimme pakottaa sen taantumaan, ettei tarvitse aloittaa koko markkinointihommaa alusta seuraavien sukupolvien kanssa!” “Niin! Hehhehhee...!” Tuottaja nauroi, mutta muisti sitten yhtäkkiä, mikä aika oli ja lopetti nauramisen. “Mutta maailmanloppu tulee.” Hän sanoi vakavana. “Vielä tänä iltana.” Mainosmestari masentui. “Älä muistuta minua.” Tuottaja nojautui taaksepäin ja valui hitaasti asentoon, joka tuntui ensin mukavalta, mutta hetken päästä epämukavalta. “Pelkäätkö koskaan, että kaikki tulee muotiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... ja kun kaikki on tapahtunut uudestaan miljardi kertaa... se kaikki tapahtuu uudestaan?” Tuottaja kysyi. “En...” Mainosmestari huokaisi. “Moista en ole koskaan pelännyt. Mutta sitä olen pelännyt, että muistaisin jokaisen uusinnan.” Tuottaja naurahti. “Totta. Siinä on asia, jota sietää pelätä.” :) Michael Peacen (ent. Senag Poltasin) vaimo otti avioeron silkasta häpeästä nähtyään miehensä (jonka oli jo kahden päivän ajan turhaan odottanut palaavan kotiin työmatkalta) tanssimassa typerässä musiikkivideossa mutta toki hän muisti ensin palkata asianajajan lohkomaan paloja ex-miehensä tulevasta miljoonaomaisuudesta. Michael itse makasi tästä tyystin tietämättömänä ja tyytyväisenä erään levymogulin pilvenpiirtäjän makuuhuoneen riippukeinussa ja söi suklaanappipuristeita 297

pippurisinapilla. Hän ei ehkä olisi ollut niin tyytyväinen, jos olisi tiennyt, että samana iltana hänen edeltäjänsä Mike Roadin ruumis nousi pintaan Media Cityn lahdenpohjasta, koska betonisarkofagi hänen ympäriltään oli sulanut pois ja pian ruumiskin haihtui tuossa happoisessa nesteessä, jota joskus kauan sitten oli kutsuttu merivedeksi. :) Ronlan Lashlei istui eräässä Median tuhansista hämäristä yöklubeista bändikaveriensa radiotoimittaja D-Heyn, elokuvakäsikirjoittaja Giuseppen ja peliohjelmoija Bradleyn (joka oli paikalla kuitenkin vain hologrammina) kanssa ja keskusteli henkeviä. He soittivat Ronlan Lashlein bändissä vain muiden töidensä lomassa. “Parhaat mun ideoista -” Ronlan sanoi hihittäen itselleen. Hän ei ollut vielä juonut mitään, kuten muut pöydässä, koska hän oli (omien sanojensa mukaan) muutenkin koko ajan niin sekaisin, ettei voinut ottaa riskiä seota vielä entisestään. Hän oli vain väsynyt, todella väsynyt. Eräs muinainen kreikkalainen huumekauppias nimeltä Arkhimedes keksi eräänä yönä pillerin, joka oli tiivistettyä väsymystä, mutta nukahti ennenkuin ehti kirjoittaa pillerin kaavan muistiin. Maailma menetti siinä paljon. “- parhaat mun ideoista... Sanoinko mä sen jo? Parhaat mun ideoista, toistan, olen keksinyt suihkussa.” “Suihkussa?” Kysyi D-Hey naputellen tyhjää lasiaan. “Suihkussa. Siinä systeemissä, josta lentää vettä sellaisista pienistä aukoista, että kastelu leviää laajemmalle alueelle. Siellä mä olen keksinyt paljon hyviä juttuja. Niin kuin se heurekaheppu, joka keksi painovoiman mikä sen nimi oli?” “Ei se mitään painovoimaa keksinyt.” Bradley sanoi. “Se keksi keksimisen. Ja heurekan. Siinä kylvyssä. Kova mies.” “Se heurekaheppu -” Ronlan jatkoi välittämättä oikaisusta. “Sekin keksi juttuja vedessä. Ei suihkussa, mutta vedessä. Sitten mä luin jostain, että katsohan, ihmisestä on 80 prosenttia pelkkää vettä ja -” 298

“Pelkkää vettä?” Giuseppe ihmetteli. “Mihin se kaikki vesi muka sopii?” “Mä luin, että se on vain 70 prosenttia.” D-Hey totesi. “Vain 70 prosenttia? Me ollaan siltikin jotain käveleviä vesipatjoja!” “Ja silloinhan aivoistakin täytyy olla se 70-80 prosenttia pelkkää vettä.” Ronlan jatkoi. “Kehitin sellaisen teorian, että kun on suihkussa, tai vedessä yleensä, niin sitä ikään kuin tulee yhdeksi sen veden kanssa ja aivot soljuu esteettömämmästi eteenpäin.” “Ja mitä sitten? Pitääkö meidän mennä uima-altaan pohjaan joogaamaan? Kantaa kirjoituskone kylpyyn?” “Hei, Ronlan! Mitä meidän pitäisi tehdä, että mekin saisimme tuollaisia ideoita?” “Seisoa päällään kerran päivässä.” “Tiedättekös, Ocsenissa asuu yksi mies, joka ei katso koskaan televisiota kymmentä metriä lähempää.” D-Hey vaihtoi taas aihetta. “Se katsoo sitä kiikareilla toisesta huoneesta käytävän päästä. Se luulee, että telkkari imee sen sisäänsä ja warppaa kaapeleita pitkin jonnekin toiseen paikkaan.” “Hullumies.” Giuseppe sanoi. “Vaikka toisaalta, mistä sen tietää? Onko teistä kukaan katsonut telkkaria silmä ruudussa kiinni?” “Joskus pienenä.” Bradley muisteli. “Jos telkkari ei ota pieniä?” D-Hey tarkkasi. “Kuriositeetti.” Ronlan sanoi väsyneen rauhallisesti. Muut tilasivat lisää juotavaa. “Tänä iltanako aika loppuu?” D-Hey kysyi Bradleyltä. “Niin kai se oli.” Bradley muisteli. “Sen jälkeen ei ole enää maailmaa, ihmisiä tai elokuvia. Eikä yhtään tietovisaa televisiossa.” “Onhan siinä sitten hyväkin puolensa.” D-Hey mainitsi. “Minusta tuntuu siltä, että ne tuhoavat maailmankaikkeuden ja rakentavat tilalle kokonaan uuden omilla ehdoillaan.” Ronlan sanoi. “Niin ainakin minä tekisin heidän sijassaan.” Muut nyökkäilivät. “Ehkä vuosituhansien kuluttua syntyy maailmankaikkeuden alkulimasta uusi laji, joka kuluttaa kaiken olemassaoloaikansa maan tuottamien miljardien filmien 299

tutkimiseen ja analysoimiseen.” Ronlan mumisi. “Ehkä ei.” Hän mumisi vielä lisäksi. Yöklubin lavalle kapusi tuntematon industrialjazzbändi ja he alkoivat saman tien jammailemaan taustamusiikkia. “Käväistäänkö heittämässä yks biisi ennen maailmanloppua?” “Mikä?” “Dodon Arrakis. Se tuntuu jotenkin sopivalta tässä mielentilassa.” “Tehdään niin... Vaikka en loppujen lopuksi usko, että mitään maailmanloppua tuleekaan. Se on vaan mainoskikka, jolla ihmiset saadaan kuluttamaan enemmän. Mainoskikka, ei mitään muuta.” Ronlan sanoi, nousi tuoliltaan ja käveli lavalle. Industrialjazzbändin vokalisti innostui hänet nähdessään ja lopetti jammauksen. “Meillä onkin täällä nyt yllätysvieras: Ronlan Lashlein bändi!” Hän sanoi mikkiin ja ojensi sen sitten Ronlanille. “Kiitos. Seuraava biisi on Dodon klassikko nimeltään Arrakis.” Ronlan sanoi ja kun muut hänen bändinsä jäsenet tulivat lavalle, hän sanoi vielä omistavansa biisin hidastetuille katastrofielokuville. Siellä hämyisessä baarissa, värivalojen ja savukoneiden keskellä, soitettiin maailman viimeistä kappaletta, kun maailma oli törmäämässä omaan jäävuoreensa: Humanoidien alukseen. Yleisö yhtyi tutun scifilaulun (joka jossain toisessa, ikävämmässä maailmassa olisi ollut paljon, paljon typerämpi) kertosäkeeseen: “I was erased down in Arrakis...” :) Thedan ei ollut asettanut minkäänlaista päämäärää matkalleen. Hän ei ollut edes avannut tietokonekarttaansa, vaan ajanut täysin vaistonvaraisesti sinne minne tie vie. Niinpä, kohtalonomaisesti, he saapuivat tyhjyyden rajalle, missä heitä oltiin jo odotettukin. Tyhjänä ammottavan olemattomuuden (tuon maailman lopun, äären ja reunan edessä) seisoi kaksi ylvästä hahmoa. Toinen oli ihminen, toinen ei. He tulivat auton luokse. “Viimeinkin!” Sanoi pitkäpartainen, valkoiseen takkiin pukeutunut mies 300

helpottuneena. Hän näytti hullulta professorilta. Helpottuneelta hullulta professorilta. “Päivää. Mikähän tuo tuossa edessä on -?” “Tyhjyyt! Tyhjyyt on teidän edettänne!” Sanoi puhevikainen ei-ihminen, joka oli haltija. Suippokorvat paljastivat hänet heti. Puhevikainen haltija. Hahhah. Hassua. Taisi olla vielä ylipainoinenkin. “Teidän tulonne on ennustettu!” Hullu professori otti muovipussistaan esiin muovisuojuksiin säilötyn vanhan kirjan, jonka kannet olivat pelkkää pölyä. “Te tulette auttamaan meitä humanoidien pytäyttämitettä ja maailman pelattamitetta!” Haltija sössötti. “Te olette valittuja!” Hullu professori jatkoi hurjana. “Himalajan Maya-Hindut tiesivät sen jo viisituhatta vuotta sitten! Kaikki on täällä, sielujen jälleensyntymä! Siinä ei ole kyse uskonnosta, vaan tegnologiasta! Nirvana on tila, joka syntyy, kun persoonallisuus ladataan tietoverkkoon!” “Kiitos, mutta -” Yritti Thedan aloittaa, mutta hänet keskeytettiin heti. “Katsokaa! Tämä on tärkeätä! Tämä on niin tärkeätä, että pitää ihan näyttää!” Hullu professori laittoi kirjan takaisin muovipussiin ja otti esiin kannettavan tietokoneen, johon oli yhdistetty jokin toinen laite. Sitten hän kumartui nostamaan tieltä hiekkaa. “Katsokaa tämän koneen mittaria! Laitan tähän hiekanjyvän... Katsokaa! Mitä mittari sanoo?” Suojelija ojentautui lähemmäs Thedanin puolta nähdäkseen. Thedan katsoi mittaria. Digitaalinäytössä vilkkui luku: 74. “74.” “Aivan, seitsemänkymmentäneljä prosenttia!” “Mitä se tarkoittaa?” Suojelija kysyi. “Tämä kehittämäni laite laskee olemassaoloprosentteja! Tämän hiekanjyvän olemassaoloprosentti on tällä hetkellä seitsemänkymmentäneljä! Eilen se oli vain neljäkymmentäyhdeksän, nyt se on olemassa huomattavasti enemmän! Se johtuu teidän tulostanne, teidän maailmankuvanne nostaa maailman olemassaoloprosenttia! Te autatte meitä pelastamaan maailman!” Professori iloitsi ja vaihtoi pussista käteensä taas kirjan. “Katsokaa! Tämä on Maya-Hinduintiaanien ennustuskirja!” Hän selitti uudelleen. “Ainoita kirjoja, joita kristityt papit eivät polttaneet! Heidänkin tulonsa ennustetaan 301

tässä!” Professori osoitti ensin mukanaan olevaa haltijaa ja sitten kuun vieressä näkyvää avaruusalusta. “Kuten myös teidän tulonne! Tuossa me kaikki olemme, katsokaa!” Professori näytti. Repaleisessa paperissa oli neljä tahraa. “No ihan selvästi me.” Suojelija sanoi. “Yhdennäköisyys on huomattava.” Thedan totesi. “Ne ovat kyllä hieman kärsineet aikojen saatossa, totta -” Professori laittoi kirjan takaisin pussiin. “Mutta siirrytään nyt puheesta toimintaan! Ystäväni alus on ollut lähtövalmiina jo kaksi päivää, olemme vain Waesbikin odottaneet teitä!” “Waesbikin?” “Hän!” Professori osoitti haltijaa. “Kumma kun ei Yusharisp.” “Se neljäs tahra siinä paperissa! Hän on haltijoiden tiedemies. Kovasti minua muistuttava, muuten! Hän syöksyi luolalaboratorioni takapihalle tänä aamuna! Saimme hänen aluksensa kuntoon, joten voimme hyökätä sillä humanoidien alukseen ja pelastaa maailman! Haltijat ja ihmiset yhdessä! Yhteistyö on voimaa!” Thedan kohautti harteitaan. “Entä tuo? Tyhjyys?” Suojelija kysyi viitaten siihen, mitä heidän edessään ei ollut. “Siltä meidän täytyy pelastaa maailma!” Professori saarnasi. “Tämä tuli kyllä aika nopeasti, ehkä pitäisi miettiä hieman. Parin jakson verran tai jotain sellaista, kun vaimon itsemurhakin painaa ja kokemuspisteitä puuttuu... Tutustua teihin ja sellaista, vähän klassisen draaman kaarta... Eihän tällaista pysty uskomaan, jos se tapahtuu kaikki kerralla...” Thedan selitteli. “Ei nyt ole enää aikaa miettiä toistamiseen! Tämä täytyy saada loppumaan ja nopeasti!” “Nopeat elävät.” Suojelija huomautti. “Tehdään se! Hypätkää kyytiin, niin mennään sille alukselle ja pelastetaan maailma!” Ja niin he lähtivät nopeasti kohti luolalaboratoriota, mistä he lähtivät nopeasti haltija Waesbikin aluksella kohti humanoidien alusta, missä heidän oli määrä pelastaa nopeasti maailma. 302

5. Nopeat elävät huomenna “Suora lähetys maailmanlopusta valitettavasti viivästyi Slovakia-Tansania jääkiekko-ottelun rangaistuslaukauskisan takia. Pahoittelemme viivästystä. Ottelu päättyi 0-0.” Maailman sekavin selostaja, Harros Jeep, oli ainoana paikalla selostamassa seuraavia tapahtumia, koska hän oli ainoa selostaja, joka ei ollut seonnut yli-informaatiotulvan tullessa. “Täällä suorassa lähetyxessä Harros Jeep, Media! Humanoidien alus on edelleen paixallaan xuun vieressä ja aurinxo paistaa vasemmalta silmiini! Juuri tulleen tiedon muxaan Boris Diamond on xesxeyttänyt uuden menestysfilminsä xuvauxset xuolemantapauxensa johdosta, mutta tarxempiin tietoihin ei ole aixaa. Niille, jotxa vasta xäänsivät xanavalle annan ylen lyhyen selonteon siitä, mitä on tähän mennessä tapahtunut: Humanoidien alus tuli ja humanoidit xertoivat tuhoavansa maailman. Ihmiset liittoutuivat haltijoiden xanssa, jotxa tulivat myös ja yhdessä he alxoivat ampua humanoidien alusta. Jeesus EI tullut missään vaiheessa, toistan: EI Jeesuxen toista tulemista. No, humanoidit haltijoista ja ihmisistä vähät välittivät, xosxa olivat olevinaan niin ovelia, että heillä oli suojaxenttä, josta ei mennyt ainutxaan ammus läpi! Mutta 'perhana', ajattelimme me ihmiset, 'ammutaan silti! Ammutaan niin pitxään, että panoxet loppuu' ja se on oixein, se on! Mutta hee-etxinen! Nyt se tapahtuu, nyt tapahtuu jotain! Lännestä lähestyy sixarinmuotoinen haltijoiden alus ja se on törmäysxurssilla humanoidien aluxeen... Niin on, saimme juuri vahvistuxen tietotoimistosta! Se törmää humanoidien aluxeen! Maaahtava räjähdys! Siinä taisi tulla lusixallinen jos toinenxin housuun itse presidentilläxin! EI! Mitä nyt tapahtuu?! Xyllä! Se meni läpi! Se meni LÄPI! Haltija-alus on päässyt suojaxentän tuolle puolen ja mitä se texee? Se menee sisään humanoidien aluxeen! Se menee sisään, voi hurjanxamalaa, tämä on elämieni tähtihetxien nadiiri! Meillä on vielä 303

mahdollisuus selvitä, ihmiset, meillä on vielä sittenxin toivoa paremmasta huomisesta! Tämä on niin xaunista, että minun täytyy nyt nousta ja tanssia iloisesti ympäri selostusxoppiani viimeiseen, lopulliseen spoileriin asti! Xuuleexo studio, pistäxää Star Warez-tunnari soimaan hemmetti, nyt pu-putosi rintaliivitxin...” :) Thedan, Suojelija, hullu professori ja haltija Waesbik nuo Kohtalon valitsemat uljaat ritarit, jotka marssivat urheasti pimeyden voimia vastaan hyvyyden, yhteisymmärryksen, demokratian ja hygienian puolesta, laskeutuivat sikarin muotoisella haltija-aluksellaan humanoidialuksen sisälle siihen paikkaan, joka näytti eniten laskeutumisalustalta. He tulivat ulos aluksesta aseet valmiina, mutta eivät nähneet ketään. Yksikään humanoidi ei tullut estämään heidän aikeitaan. He olivat siitä helpottuneita, mutta liikkuivat kaiken varalta varpaisillaan. “Onneksi he eivät huomanneet meitä.” Professori sanoi. “Ehkä. Minne nyt?” Kysyi Thedan. “Tuonne. Tieltä tuhon energia tulee.” Waesbik ohjasi heidän kulkuaan. He astelivat läpi tyhjien, valkoisten käytävien ja huoneiden. He kävelivät kiiltävillä, vapaasti leijuvilla laatoilla ja tasapainoilivat ohuilla korokkeilla, lasersädeverkkoja ja ansoja väistellen; piiloutuen nurkkiin ja ovisyvennyksiin aina humanoidin nähdessään. He löysivät myös salahuoneen, jossa oli ensiapupaketti ja panoksia aseeseen, jollaista he eivät kuitenkaan olleet vielä löytäneet. “Oletteko pistäneet merkille, ettei missään lue mitään?” Professori kysyi, kun he harhailivat ympäriinsä miehistötilojen monikerroksisessa labyrintissa. “Kyllä, humanoidit näyttävät olevan täytin agraafinen laji.” Waesbik esitti oman näkemyksensä. “He eivät kykene kirjoittamaan tai piirtämään mitään, vaan kaikki on mielen varassa. Heillähän ei ollut ollenkaan nimiä, muistat kai?” “Voi toisaalta olla niinkin, että he ovat kehittyneet niin pitkälle, etteivät he enää tarvitse kirjoituksia tai piirroksia.” “Te oliti ollut minunkin toinen teoriani.” Waesbik sanoi. 304

Kaikista ilmeisin teoria jäi kaikilta huomaamatta, mutta lopulta he olivat kenenkään huomaamatta perillä. Heidän edessään oli kone, joka sai aikaan maailmanlopun. Se oli vaikuttavan näköinen vihreänpunaisessa tunnelmavalaistuksessaan tai ainakin se oli heistä vaikuttavan näköinen (kysehän oli siitä, minkä kukin vaikuttavan näköiseksi mielsi, joten yksityiskohtien tarkastelu olisi pilannut sen vaikuttavuuden). “Thedan.” Waesbik ojensi kätensä. “Anna Pyhät Tavarat minulle.” “Mitä?” “Akkuporakone, teippi, deodorantti ja laterotoitin.” “Ai, ne. Ne ovat autossani.” Thedan kohautti harteitaan. “Mitä?!” Huudahti Waesbik. “Mitäh?! Unohdit ne?!” Raivostui professori. “Mitä nyt teemme?” Suojelija kysyi rauhallisesti. “Me...me... Kysytään virtuaaligurulta.” Thedan ehdotti, otti sen taskustaan (hänen virtuaaligurunsa oli nännin muotoinen) ja antoi sille ruokaa, minkä jälkeen se oli valmis puhumaan. “Oi guru! Kerro, mitä teemme tässä tilanteessa, johon olemme itsemme pakottaneet?” “Mitään teidän ei enää tule tekemän, lemmikkini! Unohtamalla Pyhät Tavarat olette tuhonneet Kohtalon ja luoneet viiden päivän aikasyklin, joka kiertää itseään loputtomiin, koskaan loppuun pääsemättä. Elämä tulee olemaan tästä lähtien päättymätön saippuasarjan uusinta, iloiset nassukkani!” Waesbik järkyttyi. “Tarkoitatko, että... Nämä viiti päivää toittavat itteään loputtomiin uutintana, niin kuin juuttunut levytoitin? Tamalla tavalla kuin tiinä yhdettä tcifi-leffatta, joka on tattumalta ainoa leffa, jonka olen ikinä nähnyt?” “Kyllä, mussukka, aika on nyt juuttunut pyörittämään tätä samaa viikkoa.” “Voi helvetti!” “Yes!” Suojelija sanoi. “Miten niin yet? Tajuatko, että me joudumme käymään kaikki näiden viime päivien tapahtumat läpi loputtoman monta kertaa uudelleen?! Me käymme tämänkin 305

ketkuttelun loputtoman monta kertaa!” “No, tulee ainakin tapahtumarikas ikuisuus.” “Ajattelepa hieman pidemmälle. Entä jos me olemme aina olleet tässä silmukassa? Entä jos tämä ei olekaan se viikko, jona silmukka alkoi?” Professori teorisoi. “Tosiaan... Tämähän sama on saattanut tapahtua jo loputtoman monta kertaa aikaisemmin! Me olemme saattaneet olla tässä silmukassa koko ajan! Olemme silmukassa koko ajan ja se on NOPEUTUU koko ajan! Lopulta vauhti tulee käymään niin kovaksi, että elämät ovat pelkkiä lyhyitä hulluuden välähdyksiä toisensa jälkeen!” “Aika-kätitteen paradoktaalituuden vuokti te on hyvinkin mahdollitta. Olemme tulleet maailmaanne tällä viikolla jo ikuituuden ajan ja...” Waesbikin silmissä näkyi kyyneleitä. “Olen rakattunut tiihen töpöön juontajaan, joka juonti ten entimmäiten näkemäni tcifi-leffan alkuun, enkä kotkaan tule tapaamaan häntä...” “Ja me! Me keksimme aina loppuviikosta, että olemme tässä silmukassa, mutta se tapahtuu aina liian myöhään, että voisimme estää silmukan toistumisen. Voi hel-vetin helvet-ti!” Professori kirosi. “Mistä tuleekin mieleeni, että ajatelkaapa Vincent Kolondia.” “Sitä kuollutta saarnaajaa?” “Niin. Sen elämä tässä silmukassa kestää joka kerta vain muutaman tunnin, ja sitten se on kuollut loput neljä päivää.” “Traagista.” “Ei, vaan humoristista. Sehän aina selitti kuolemanjälkeisestä elämästä. No, sillä on kuolemanjälkeista elämää, mutta valitettavasti se kestää vain muutaman tunnin, ja on aina samanlaista. Hehheh. Hehehe... “ Yhtäkkiä Suojelijan itselleen hymyilevä tekonauru räjähti aidon hysteeriseksi naurukohtaukseksi. Hän pudottautui polvilleen ja piteli vatsaansa henkeään haukkoen. “Nytkö siis toistamme näitä neljää päivää loputtomiin?” “Jep. Tästä lähtien elämämme on yhtä uusintaa.” “Karmea ajatus. Mutta kai sen kestää, kun sitä ei huomaa uusinnaksi kuin vasta lopussa.” 306

“Niinpä.” “No, jotain jää kuitenkin aina tanomatta.” “Kello on tasan 9 aamulla ja aurinko nousee! On aika nousta ylös jumppaamaan Cindyrobon kanssa! Niin juuri, kaikki mukaan, nouskaa tuoleistanne ja sohvistanne ja sängyistänne ja karistelkaa yöllä silmiinne kertynyt pölylaskeuma huiskis pois! Cindyrobo, ole hyvä! Näytä meille mallia!”

307

Liite 1: Suuri Suuri Sähkökatko Päivämäärä 1.1.2000 ja kellonaika 00.00 oli varattu vuosituhannen vaihtumiselle. Mainosmestarit olivat ostaneet sen Länsi-Samoalaisilta, patentoineet sen ja sopineet keskenään, että ensimmäisenä maailmassa uusi vuosituhat kilahtaisi mittariin Media Cityssä. Aikavyöhykkeet oli jaettu uudelleen ja mainoskampanja käynnistetty hyvissä ajoin ennen 1900-luvun puoliväliä. Millennium-sana liitettiin kaikkeen mihin pystyttiin: sairaaloissa odotettiin Millennium-lapsen syntymää ja saattokodeissa Millenniumvanhuksen kuolemaa. Vastalöydetylle uudelle ulkoplaneetalle annettiin nimeksi Millennium ja sen vastalöydetylle kuulle nimi N230489-23B löytäjänsä sosiaaliturvatunnuksen mukaan, mutta sehän ei ketään kiinnostanut. Perustettiin poikabändi, joka soitti Beatles-covereita ja bändin nimi oli Billennium. Kappaleiden nimet olivat All you need is Millennium, Millenniumfields forever ja Millennium in the sky with Millennium. Ne esitettiin playbackinä englannin kuningattarelle, joka löi poikabändin ritariksi. Sir Billennium-bändi hajosi ennen vuosituhannen ensimmäistä kesää ja niinpä soolokeikkailevat viidesosaritarit solmivat comeback-keikkasopimuksen vuodelle 3000. Länsimaat käynnistivät talouspakoteohjelman niitä itämaita vastaan, jotka eivät suostuneet juhlimaan tätä merkittävää tapahtumaa vaan väittivät, että heidän kalenteriensa mukaan oli jokin ihmeen vuosi 4600 ja risat ja höpötettiin vielä lisäksi jostakin lohikäärmeestä. Kummaa porukkaa. Talouspakotteet toimivat ja juhlat pääsivät alkamaan, mutta eräästä alkeellisesta aikavirheestä johtuen (he laskivatkin aikaa metreissä eivätkä maileissa) kiinalaiset ampuivat ilotulitusraketit ja popsauttivat shampanjapullon korkit puoli tuntia ennen varsinaista H-hetkeä, mikä oli aivan käsittämättömän typerä munaus. Noloina he keräsivät korkit maasta ja kaatoivat kuohuviinit takaisin pulloihin. Raketteja ei voinut enää peruuttaa, mutta YK asetti nopeasti hätäkomitean lähettämään heille avustuspaketeissa lisää ilotulitusraketteja. Rakettiapupaketit ehtivät perille vuonna 308

2004. Mutta maailma oli yhtä juhlaa, sanoivat mainokset. Ihmiset katselivat hämmentyneinä ympärilleen mainoskylttien edessä ja ihmettelivät miksi ne sanoivat niin. Millennium-tapahtumat mainostivat tuhansia esiintyjiä ja yleisöä oli kymmeniä. Hotellit mainostivat, että heillä on täyttä eikä kukaan tullut paikalle. Ravintolat mainostivat, että heillä oli korkein sisäänpääsymaksu. Paikalle tuli yksi äkkirikastunut valkovenäläinen pariskunta ja tilasi Pekingin ankkaa tryffeleillä ja kaviaarilla. Heillä oli annoksista alennuskuponkeja. Kaikki nimittäin istuivat kotona ja katsoivat televisiosta maailmanlaajuista suoraa Millennium-lähetystä, jossa maailman maat saivat mainostaa lomakohteitaan ja nähtävyyksiään oikein olan takaa. Pieni kylä ties missä keskellä ties mitä viidakkoa mainosti itseään maailman viimeisenä kylänä, jossa vuosi vaihtui. Pari vuotta myöhemmin kaksi tutkimusmatkailijaa löysi sen ja osti pois kirkkailla muovikuulilla. Joku sanoi: ”Ei noita välivuosia niin kannata juhlia. Mutta annas kun vuosi 10000 kilahtaa mittariin! Sitten vois jo vähän ottaakin!” Toimittajat istuivat futuristisissa studiolavasteissa ja ruudun alareunassa näkyi toisen vuosituhannen vähenevä aika, joka pian muuttuisi kolmannen vuosituhannen lisääntyväksi ajaksi. Aikaa oli vielä jäljellä, joten ehdittiin katsoa lyhyt suomalainen lyhytdokumentti, joka kertoi vuodesta 2000. Dokumentin nimi oli Inhimillinen Vuosi 2000-ongelma ja se tuli suorana lähetyksenä Suomesta - tuosta skandinavian Madagaskarista. Ruutuun ilmestyi toppatakkiin ja pipoon sonnustautunut suomalainen toimittaja, joka vilkaisi kelloaan ja sitten lämpömittaria punaisen omakotitalon nurkassa. “Arvoisaa iltaa, hyvät katsojat!” Suomalainen toimittaja aloitti dokumentin ja jatkoi samaa rataa. “Nyt on 31.12. vuonna 1999, kello on 23.46 ja lämpötila on miinus 14 celsiusastetta. On siis tasan... hetkinen... 14 minuuttia uuden vuosituhannen alkuun! Se onkin erittäin merkityksellinen päivä, sillä kaikkihan tietävät, että vuosi 2000 sotkee tietokoneet ym. laitteet perusteellisesti!” 309

Toimittaja vakavoitui yhtäkkisesti. “Harva kuitenkin tietää, miten vuosi 2000 vaikuttaa ihmisaivoihin, nimittäin 1.1.2000 kello 00.00 tiettyjen vanhentunutta mallia olevien ihmisten pää sekoaa aivan tietokoneiden tapaan. Jos siis huomaatte itsenne tai kanssaihmistenne olevan uutenavuotena sekavassa kunnossa, hoipertelevan ja oksentelevan, tiedätte mistä on kyse.” Toimittaja heristi katsojille sormeaan. “Ja vaikka tämä sekavuustila on oletettavasti ohimenevä, on suotavaa varautua siihen ennalta varsinkin jos aikoo viettää uudenvuodenyönsä esim. lentokoneessa, sairaalan teho-osastolla tai avaruusasemalla. Paras ennaltaehkäisykeino tähän 'inhimilliseen vuosi 2000-ongelmaan' on pukea heti paikalla ylleen valkoinen kaapu, ajaa päänsä kaljuksi ja mennä metsään odottamaan maailmanloppua. Sen minä, elikkä me kuvaajan kanssa, aiomme nyt tehdä. Uusi vuosituhat on aivan nurkan takana ja me menemme metsään ikuistamaan tämän hetken uudella digitaalitekniikalla tuleville sukupolville.” “Tietysti tarvitaan myös kättä pitempää mukaan.” Kuvaaja sanoi ja näytti pesäpallomailaa. “Niin, karhuja ja poroja varten.” Toimittaja sanoi ja lähetys katkaistiin. Media Cityn Millennium-studio palasi kuvaruutuun. Aika oli kulumassa umpeen. Toimittajat ottivat asennon ja alkoivat laskea sekunteja. “Viisi(5), neljä(4), kolme(3), kaksi(2), yksi(1) -” Silloin kaikki pimeni. Juuri kun kohokohta oli käsillä, juuri kun oli hurraa-huudon aika, juuri kun olisi pitänyt halata vierustoveriaan, kuva hävisi ruudusta ja valot sammuivat. Oho. “Meillä on nyt pieniä lähetysteknisiä ongelmia -” Aloittivat eri aikavyöhykkeellä olevan Ocsen Cityn toimittajat selittämään yhteen ääneen ja teknistä vikaa yritettiin korjata sillaikaa, kun ruudussa näytettiin vuoden 1999 uudenvuodenjuhlia. 310

Mutta yhteyttä Media Cityyn ei saatu. Koko aikavyöhyke oli mykkä, aivan kuin siltä olisi imetty kaikki energia pois. Kuva oli poissa, ääni olivat poissa. Pian selvisi, ettei minnekään ei saatu yhteyttä. Mistään ei saatu yhteyttä. Kukaan ei tiennyt, mitä siellä oli tapahtunut. Syntyi paniikki. Sitä mukaa kuin maapallo kääntyi akselinsa ympäri ja uusi vuosituhat eteni saavuttaen seuraavat aikavyöhykkeet, tapahtui aina sama. Vyöhyke kerrallaan maailma pimeni täysin. Toimittajat laskivat karhunilme kasvoillaan kuinka kalliit sekunnit kuluivat viidestä yhteen ja katosivat eetteristä ennen kuin he ehtivät sanoa: “Nolla (0)”. Maailmanloppu näytti tulevan pala kerrallaan, aikavyöhyke aikavyöhykkeeltä. Vasta 2.1.2000 kello 12.00 sähköt palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat kadonneetkin. Se tapahtui samalla tavalla, vyöhyke kerrallaan Media Citystä alkaen. Tietokoneet ja televisiot reboottasivat ja toimittajat palasivat ruutuihin pahoittelemaan teknisiä ongelmia. Uusi vuosituhat oli sittenkin päässyt alkamaan. Metsään maailmanloppua odottamaan menneet uskovaiset siirtyivät Bsuunnitelmaan ja nielaisivat syanidikapselit. Tapahtui myöhemmin vuonna 2000 myös Talvipäivänseisauksen Sähkökatko, eräänlainen jälkijäristys, mutta se onkin jo toinen tarina...

- Loppu -

...palasivat yhtä selittämättömästi kuin olivat kadonneetkin.

311

Sign up to vote on this title
UsefulNot useful