TAPAMME MIE T TIÄ LUONTOA ON MUUT TUT TAVA

Aurinkopaneelit ja sähköautot eivät riitä, vaan ihmisten on muutettava ajatteluaan,
korostaa filosofi Tere Vadén.
TEKSTI OSKAR LINDMAN

KUVA HILLA KURKI

tutkimuspolut jakautuvat karkeasti ottaen kahteen: hän on
tutkinut sekä taidetta että alkuperäiskansojen luontosuhdetta.
Hän on tarkastellut suomalaisia taiteilijoita ja kirjailijoita siitä näkökulmasta, miten
heidän tauluissaan, teksteissään tai muissa
teoksissaan näkyy heidän luontoajattelunsa:
”Olen miettinyt filosofian näkökulmasta,
miten kieli, kulttuuri, maisema ja paikallisuus vaikuttavat luontoajatteluun.”
Lisäksi hän on tutkinut, mitä antropologian ja muiden tieteenalojen pohjalta voidaan tietää ei-eurooppalaisten tai länsimaisten kulttuurien luontosuhteista. Varsinkin
luontosuhteeltaan ekologisesti kestävät elintavat kiinnostavat häntä.
”Nykyisessä maailmantilanteessa tarvitsisi tehdä jotain aika perustavanlaatuista,
jotta nimenomaan teollisen sivilisaation
luontosuhde muuttuisi kestäväksi. Minusta tuntuu, että se muutos on aika lailla paljon isompi ja perustavanlaatuisempi kuin
yleensä ajatellaan”, Vadén sanoo.
Tämä nähdään teknisenä kysymyksenä,
johon vastauksena olisi aurinkopaneeleja
ja sähköautoja, mutta ihmisten pitäisi Vadénin mukaan toden teolla muuttaa ajatteluaan: ”Se on kuin uskoontulon kokoinen
muutos, muututaan toisenlaisiksi ihmisiksi kokonaan.”
FILOSOFI TERE VADÉNIN

A. E. JÄRVINEN JA ERÄMAAT

Tere Vadénin keskeisimpiä tutkimuskohteita on eräkirjailija A. E. Järvinen. Hän kirjoittaa eräkirjallisuutta, joka jo genrenä on
monelle vieras. Tätä kirjallisuutta on pääasiassa vain suomenkielisellä alueella, tosin
vähän myös Ruotsissa ja Venäjällä, mutta ei
yhtä puhtaassa muodossa. Koko kirjallisuudenlaji on ikään kuin pimennossa.
”Sellaiset ihmiset kuin punaniskametsästäjät kirjoittavat ja lukevat tätä, se on nimenomaan aikuisten miesten kirjallisuutta ja hyvin suosittua kirjastossa. Sitä ei näy
eikä sitä edes mielletä kirjallisuudeksi.”
Järvinen syntyi Kokkolassa, kasvoi Helsingissä, opiskeli Ateneumissa ja tuli sittemmin
18

metsäinsinööriksi. Hän lähti 1920-luvulla Lappiin metsänhoitajaksi ja toimi vielä
1960-luvullakin ylimetsänhoitajana. ”Hän
näki koko kaaren”, sanoo Vadén.
Järvinen tapasi ammattinsa alussa metsämiehen, joka vielä metsästi keihäällä. Kun
hän 1960-luvulla kirjoittaa viimeiset novellinsa, hän huomaa, että enää ei ole sellaisia suuria erämaita tai metsiä, mistä hän
suurimman osan elämänkokemuksestaan
sai. Syntyy ristiriita, koska hän on toiminut ylimetsänhoitajana.
”Hän aiheuttaa sen, että metsät hakataan.
Hän tekee leimikot ja hakkuusuunnitelmat
ja niin edelleen. Tavallaan siinä yhden ihmiselämän aikana mennään hyvin erämaisesta luontaistaloudesta teollisen sivilisaation
kokonaan paljaaksi hakkaamaan tilanteeseen”, Vadén kertoo.
Järvisen kirjoittamisessa näkyy, että hän
riemuitsi erämaiden suuresta rauhasta ja
kuitenkin ymmärsi sen katoavuuden ja häviävyyden. Vadénia kiinnostaa, miten hän
estetisoi tai saa sen pois mielestään.
EKSENTRINEN PALSA, EUROOPPALAINEN KILPI

Taidemaalari Kalervo Palsasta Tere Vadén
on kirjoittanut kirjankin: ”Näkökulmasta, miten hän mieltää itsensä kittiläläisenä,
hyvin ainutlaatuisena, sekä sosiaalisen että
luonnon ympäristön kasvattina, ja toisaalta pyrkii toteuttamaan länsimaisen museotaiteen ihannetta.”
Tästä seuraa ristiriita paikallisen ymmärryksen ja kokemuksen ja muualta omaksuttujen mallien ja omaksuttujen esikuvien,
vaikkakin epärealististen, välillä.
Volter Kilpi on Vadénin mukaan 1800-luvun romanttinen taidefilosofi, jonka taustalla voi nähdä Nietzschen ja muita suuria
ajattelijoita. Hänen työnsä ovat runollisia
pastisseja, peräisin eurooppalaisesta kirjallisuudesta, joka ei välttämättä aukea nykylukijoille:
”Saaristosarjassa hän kommentoi itseään
edeltävän sukupolven elämänmuotoa Kustavissa, hän saa luotua siihen todella hienosti sen elämänkokonaisuuden ja tunnel-

man. Hän luo oman kielensä tätä varten.”
Kilven kieli on sellaista, että sitä pitäisi
lukea ääneen, se aaltoilee kuin meri. Vadén
löytää tästä umpikujan, sillä vaikka Kilpi
loi suurta eurooppalaista romaania, sitä ei
saanutkaan käännetyksi. Volter Kilpi aikanaan halusi maksaa ruotsinnoksen.
”Hän törmää tietämättään tähän illuusioon, että nämä kielet ja kokemukset olisivat käännettävissä toisikseen suoraan eurooppalaisille kielille. Siitä tulee paikallisen
kokemuksen ja kääntymättömyyden, paikallisen luontokokemuksen puoli ilmi.”
TIETO EI VAIKUTA

Empiirinen puoli Tere Vadénin tutkimussuuntauksessa tuo esiin, että millään ekologisesti kestävällä tavalla elävällä yhteisöllä
ei ole ollut ekologisesti kestävän käsitettä.
Kuitenkin niiden osaaminen kattaa sekä
elintavat, kulttuurit että elämänmuodot.
Nämä ovat alkuperäiskansoja teollisen sivilisaation näkökulmasta.
Tämä on sisältynyt uskonnollisiin tapoihin, tapakulttuuriin ja vastaaviin seikkoihin.
”Se, mitä me teknosivilisaatiossa yritämme luoda, on tieteellistä tietoa, tosin se on
laadultaan kehnompaa kuin kuvitellaan. Periaatteessa on tieteellistä tietoa ilmastonmuutoksesta ja maapallon kantokyvystä,
mutta me emme saa sitä tietoa niin vaikuttavaksi, että se ohjaisi ihmisten käytöstä”,
Vadén pohtii.
Tästä lähin ja paras esimerkki olisi saamelaiset. He ovat joskus eläneet, samaan aikaan kuin suomalaiset, metsästyksestä ja
kalastuksesta, kun etelästä ja idästä suomalaiset alkoivat tuoda kristillisyyttä ja maanviljelyskulttuuria. Heidän olosuhteensa eräkulttuurin harjoittamisessa kävivät yhä
hankalammiksi.
Niin kauan kuin saamelaisilla oli henkinen selkäranka olemassa, he voivat kehittää toisen ekologisesti kestävän elintavan eli paimentavan porohoidon. Tämä
alkaa muuttua taas ekologisesti kestämättömäksi, kun tilat ovat pienempiä ja olosuhteet huonoja.

”Tarvitaan uskoontulon
kokoinen muutos.”

”Jos on henkinen perintö ja asenne, niin voi
olla mahdollista löytää taas uusi aineellinen
ekologisesti kestävä elintapa”, Vadén uskoo.
”Luonnon tuhoamattomuudella on ikään
kuin kaksi jalkaa, henkinen ja aineellinen.
Aineellinen elintapa, joka ei tuhoa luontoa,
ja henkinen pohja, joka tekee tämän aineellisen elinkeinovalikoiman mahdolliseksi,
merkitykselliseksi elää.”
MAALTAPAKO JA KERROTUT TARINAT

Tere Vadénin mukaan henkinen on aina puoli askelta edellä aineellista. Toisaalta teknosivilisaatio romauttaa käytännössä ekologisesti kestävät elämänmuodot, vaikka niiden
aineelliset edellytykset säilyisivät:
”Suomen suuri maaltapako on esimerkki
henkisen kestävyyden ja itsenäisyyden katkeamisesta. 60- ja 70-luvun nuoret olisivat aineellisesti katsoen voineet asua maalla samalla elintasolla kuin vanhempansa tai
isovanhempansa, mutta se kävi henkisesti mahdottomaksi. Kulttuurin merkityksellisyyden siirto ylisukupolvisesti epäonnistui, romahti.”
Vadénin mukaan meiltä ei puutu määrällisesti tietoa tai informaatiota, eikä tieto sinällään ole väärää. Meiltä puuttuu tiedon
laji, jota hän nimittää syntytiedoksi: miten
elämän kokonaisuus muodostuu, mikä sitä
kantaa, mihin voi luottaa, mikä siitä tekee
merkityksellisen.
Tämä tieto näkyy toiminnassa tai toimintana, lauluina ja luotteina kuten kansanrunoudessa sanotaan, ei väitelauseina tai faktalistoina. Siksi luonnontieteellisen tiedon
lisääminen ei riitä.

”Nykyisessä maailmantilanteessa tarvitsisi
tehdä jotain aika perustavanlaatuista, jotta
teollisen sivilisaation luontosuhde muuttuisi
kestäväksi”, Tere Vadén pohtii.

19