Lohjalla 27.1.

2009
Arvoisa Markku Pääskynen

Luin romaanisi Vihan päivä tässä äskettäin. Kiinnostuin teoksesta, koska tiesin, että se
on kirjoitettu muutamia vuosia sitten Porvoossa tapahtuneen murhatapauksen
pohjalta. Loitte mielestäni uskottavat raamit tälle karmealle tositapahtumalle, jossa
perheen mielisairas äiti tappoi miehensä ja kaksi lastaan. Ja vaikka varmasti miehenä
teillä on omat vaikeutenne kirjoittaa tarinaa naisen näkökulmasta, kokonaisuus oli
vakuuttava.
Paikoin lukiessa minua ärsyttivät tyylikeinona käytetyt lyhyet, kuvailevat,
yksinkertaiset lauseet, mutta ne toisaalta auttoivat hahmottamaan, millaisena Eliisa
näki maailman. Pahasti masentuneen äidin ja vaimon ajatukset kuulostavat turhalta
vakuuttelulta, toivottomalta yritykseltä pitää murheet pinnan alla. Vaikka masennus
onkin jo paljastunut perheelle, ei Eliisa sitä tiedostanut. “Hän ei inhoa minua. Hän ei
tahdo jättää minua. Hän rakastaa minua. Hän rakastaa minua, koska ei ymmärrä
minua.”
Koko romaani oli niin ahdistusta ja surullisuutta täynnä, että itseänikin alkoi välillä
ahdistaa lukiessa. Olin varmasti haasteellista kirjoittaa näinkin raskasta tarinaa ja
muokata sitä ymmärrettävään muotoon. Romaanista paljastuu myös, kuinka helppoa,
näinkin pienessä maassa kuin Suomi, on syrjäytyä ja jäädä avun ulkopuolelle. Se, ettei
Eliisan tilaa huomattu, eikä hän päässyt ajoissa hoitoon, suututtikin osittain. Tällöin
asiaa ajatellessani tajusin, että maailma on täynnä niitä ihmisiä, varsinkin nuoria,
joilla ei ole ketään ja joiden masentuneisuutta ei huomata, eikä hoideta ajoissa.
Vaikka Eliisan ankea lapsuus ja tarina onkin kaikin puolin fiktiota, loppua lukuun
ottamatta, olette auttanut minua ja varmasti muitakin lukijoita ymmärtämään tuon
karmivan teon motiiveja. Perheen äiti ei halunnut lapsilleen pahaa, vaan hän vakaasti
uskoi, että kuoleman jälkeen koko perheelle seuraa parempi tulevaisuus. Koska
nykyhetki ja maailma tuntuivat niin toivottomalta, ei voinut odottaa kuin jotain
parempaa.
En toki pidä itsemurhaa minään vaihtoehtona, mutta Eliisan tarinan avulla olen
voinut ymmärtää kyseistä tapahtumaa ja masentuneisuutta paremmin. Minusta
kirjanne on luonut uskottavan esimerkin siitä, mihin masentuneisuus ja
syrjäytyneisyys nuoruudessa voi johtaa. Lisäksi lapsen ja nuoren tuentarve ystäviltä ja
perheeltä näyttäytyy minulle nyt ihan uudessa valossa. Eliisankin ahdistus kumpuaa
juuri onnettomasta lapsuudesta ja epäonnisista nuoruusvuosista, jotka hän elää ilman
tukea ystäviltä tai perheeltä. Tarina on antanut ainakin minulle ajattelemisen aihetta,
vielä pitkäksi aikaa.

Ystävällisin terveisin

Vilma Pasanen