Fysiikan ja uskonnon suhde

Richard Olson

Tämä essee tarjoaa laajan yleiskatsauksen fysiikan ja (jota ennen kutsuttiin

luonnonfilosofiaksi) ja 1700-luvun alusta aina 1900-luvun loppuun. 1700-luvulla
Newtonin luonnonteologia (natural theology) etsi todisteita jumalan olemassaolosta ja
pyrki antamaan attribuutteja fyysisen maailmankaikkeuden toiminnalle ja rakenteelle.
1800-luvun aikana, vastauksena Kantilaisille väitteille, joiden mukaan uskonnollisia
väittämiä ei ole mahdollista päätellä luonnon kautta saadusta tiedosta, aiempaa
rajoitetumpi luonnonteologia pyrki vain luomaan mahdollisuuden yhteen sovittaa yhteen
perinteiset kristilliset opit ja fyysisen maailmankaikkeuden toiminnan. Samaan aikaan
eräät luonnonfilosofit pyrkivät kehittämään heterodoksisia tieteellisisiä uskontoja. 1900-
luvun aikana tiedemiehet, kuten Albert Einstein, David Bohm, ja Freeman Dyson sekä
teologit kuten Wolfgand Pennenberg pyrkivät tutkimaan suhteellisuusteorian ja
kvanttimekaniikan uskonnollisia implikaatioita. (Olson 2002: 301)

Richard Olson sai tohtorinarvon tieteenhistoriasta Harvardin Yliopistosta 1967. Hän on

nykyisin historian professorina ja William W. Keith Fellow humanistisissa tieteissä
Harvey Mudd Collegessa ja historian apulaisprofessorina Claremont Graduate
Universityssä. Hän on kirjoittanut Teoksen Science Deified ja Science Defied (Berkeley;
Uniersity of California Press, 1982 ja 1990. (Davis&Collins 2002: 301)

Fysiikka tuli laajasti käyttöön sanan modernissa merkityksessä 1700-luvun puolivälin

jälkeen. Kuitenkin vielä vuonna 1879, suurin englanninkielinen fysiikan oppikirja oli
nimeltään Treatise on Natural Philosophy, ja yliopistokurssit Britanniassa ja Amerikassa
olivat yhä nimeeltään kursseja luonnonfilosofiassa. Tästä johtuen keskustelu
uskonnollisista elementeistä fysiikassa ja sen uskonnollisista implikaatioista, sai alkunsa
vasta 1850-luvun jälkeen ja lukee fyysikoiksi monia hahmoja, jotka itse pitivät itseään
luonnonfilosofeina. (Davis&Collins 2002: 301)

Mekaniikka, optiikka, lämpö, sähkö ja magnetismi, hydrostatiikka ja hydrodynamiikka

yhdessä niiden tutkimiseen sovellettujen teorioiden kanssa ennen vuotta 1897, kutsutaan
yleisesti klassiseksi fysiikaksi. Moderni fysiikka puolestaan kattaa teemat vuoden 1895
jälkeen, kuten radioaktiviteetti, kvanttifysiikka (subatomiset, atomiset, molekulaariset ja
plasma- ja solid state) yhdessä yleisen suhteellisuusteorian kanssa. Sen lisäksi, että
moderni fysiikka haastoi fyysiset intuitiot jotka liitettiin klassiseen fysiikkaan, se kantoi
monien mielestä myös hyvin erilaisia uskonnollisia implikaatioita. Tämän takia
tarkastelemme uskonnon ja fysiikan suhdetta erikseen klassisen fysiikan ja modernin
fysiikan aikakausina. (Davis&Collins 2002: 302)

Klassinen fysiikka ja uskonto

Newtonilainen luonnonteologia painotti tarvetta jonkinlaiselle aktiiviselle, ei-aineelliselle

agentille, joko Jumalalle tai jumalan aineeseen lisäämälle ”jollekin”, selittämään
gravitaation. Kumpi tahansa painotus jatkoi asiaa, henkeä, dualismia, jotka olivat
nousseet keskeisinä teemoina karteesiolaiselle ja korpuskeologiselle filosofialle 1600
luvun aikana. Aiemmalla oli erityinen vetovoima niille, jotka pyrkivät löytämään
tieteellistä tukea uskolle jumalaan, joka pysyi jatkuvasti aktiivisena luonnollisessa
maailmankaikkeudessa. Toiseksi, Isaac Newton (1642-1727) väitti, että äärimmäisen
epätodennäköinen aurinkokunnan rakenne tuki väitettä, jonka mukaan sen täytyi olla
suunnittelija-jumalan tuote, pikemminkin kuin sattuman tuotetta. Lopulta, Newtonilainen
luonnonteologia tunnusti tarpeen Jumalan ihmeenkaltaiselle puuttumiselle asioiden
luonnolliseen kulkuubn aika ajoin. (Davis&Collins 2002: 302)

Laplacen (1749-1827) ajattelun myötä Jumala jäi kuitenkin pois fysiikan piiristä, tukien
näin ajatusta, jonka mukaan perinteinen Jumala-käsitys jäi vähemmälle huomiolle ja tuki
puhdasta materialismia. (Davis&Collins 2002: 303)

1700-luvun lopulla tapahtunut kehitys klassisen fysiikan tutkimuksessa johti siihen, että
uskonnon ja fysiikan suhteen painopiste muuttui kuitenkin huomattavasti. Louis larangen
(1736-1813) ja Pierre Simon Laplace (1747-1827) kehittämän taivaallisen mekaniikan
myötä. Tämä uusi teoria selitti aurinkokunnan ilmiöitä tavalla, johon ei enää Jumalan
väliintuloa tarvittu. 303. Laplacen fysiikka tuli valtaosan fyysikkoja symboliksi väitteelle,
jonka mukaan fysiikka ei enää tarjonnut minkäänlaista tukea perinteiselle jumalalle ja
että sen implikaatiot puolsivat puhdasta materialismia. (Davis&Collins 2002: 303)

Serbialainen jesuiittamunkki Rodger Joseph Boscovich (1711-1787) kehitti mallin, joka

myös suuntautui materialismiin, mutta eri tavalla, kuin Laplace. Boscovich osoitti, että
kaikki mekaanisen filosofian versiot, jotka perustuivat liikeen siirtoon täysin kiinteiden
kappaleiden vaikutuksen kautta, edellyttivät tiettyjä perusolettamuksia, jotka eivät
voineet olla keskenään loogisia. Mekanistisen hypoteesin ongelmat voitiin välttää, jos
myönnettäisiin, että meidän ymmärryksemme materiasta perustui kokemuksiin veto- ja
vastavoiman vaikutuksesta. Boscovich väitti myös, että materian hiukkaset voidaan
parhaiten ymmärtää as kekittyneinä mallintuneiden (patterned) voimien keskuksina, jotka
vaikuttivat tilassa. Lähellä tätä keskusta nämä voimat lähestyvät ääretöntä vastavoimaa,
kun taas pidemmän matkan päässä ne lähestyvät gravitaation vetovoimaa. Näiden väillä
ollessaan, ne oskilloivat veto- ja vastavoiman vaikutusalueiden välillä, selittäen
kemialliset affinities, materian eri olomuodot, sähköiset ja magneettiset ominaisuudet,
kuten veto- ja vastavoiman. (Davis&Collins 2002: 303)

Irrottamalla materian määritelmän sen perinteisestä perustasta ja keskittymällä

materiahiukkasten aktiivisiin veto- ja vastavoimiin, Boschovich kyseenalaisti sekä
perinteiset perustelut dualistisille ontologioille, sekä Jumalan tarpeelle
maailmakaikkeudessa tavalla, jolla teistit olivat olettaneet sen tapahtuvaksi aikaisemmin.

Moderni fysiikka

Luonnontieteen ammattimaistumisen jälkeen 1800-luvun aikana, vaikka fyysikot usein

etsivät tukea tieteestä heidän joko uskolleen tai epäuskolleen, transendenttia jumalaa
kohtaan, vain muutamat ilmoittivat ryhtyneensä tieteelliseen tutkimukseen ensisijaisesti
uskonnollisista motiiveista, joka oli ollut tavallista 1700 ja 1800 - luvuilla. Eräs erityinen
poikkeus oli Albert Einstein, jolle itse ilmoitetut uskonnolliset motiivit näyttelivät
keskeistä osaa sekä hänen omalle tieteelliselle työlle, sekä hänen tulkinnoilleen muiden
tieteellisestä työstä. Sen jälkeen, kun hän esitti näitä näkemyksiä, samankaltaiset
tulkinnat saivat suuren vaikutusvallan myöhemmissä teoreettisten fyysikoiden ja
kosmologien keskuudessa aina 1900-luvun loppupuolelle asti. (Davis&Collins 2002:
306)

Einsteinin uskonto ei missään tapauksessa perustunut ajatukselle persoonallisesta

jumalasta kuten ortodoksijuutalaisuuteen, joka vaati kuuliaisuutta ja rankaisua jos sitä
rikottiin. ”En voi kuvitella sellaista jumalaa, joka palkitsee ja rankaisee luomiaan
olentoja” Hän kirjoitti ”En voi enkä halua kuvitella yksilöä, joka selviytyy fyysisestä
kuolemasta, jossa heikot sielut pelosta tai nousevasta egoismin motivoimana ruokkivat
tälläisia ajatuksia. Lyhyen juutalaisortodoksisen vaiheen jälkeen ennen 12 ikävuottaan,
Einstein omaksui sitoutui ajatukselle, jonka hän myöhemmin tunnisti Spinozan täysin
persoonattomalle sekä rationaaliselle jumalalle. ” Vakaa usko, usko johon kiteytyi syviä
tunteita, usko ylivertaiseen mieleen, joka edustaa omaa käsitystäni jumalasta. Einsteinin
vakaa usko persoonattomaan, objektiiviseen jumalan aspektiin johti horjumattomaan
uskoon siitä, että maailmankaikkeudella oli todellinen eksistenssi, itsenäisesti kaikista
tarkkailijoista ja että sen tuli olla kausaalinen ja deterministinen. Semminkin, kun jumala
oli täysin rationaalinen, Einstein oli vakuuttunut koko elämänsä ajan että luonnollisen
maailman täydellinen ymmärrys luonnosta tuli olla ihmisälyn ulottuvissa. Nämä ajatukset
johtivat Einsteinin vastustamaan sekä positivististeja, joiden mukaan tiede pystyi olemaan
vain systemaattinen kuvaus aisteistamme ja kaikista kvanttimekaniikan kausaalisista ja
tilastollisista tulkinnoista. Todellakin, kvanttimekaniikan epäonnistuttua stipuloida
fyysisten järjestelmien tilaa tarkkailujen välillä, Einstein uskoi koko elämänsä ajan, että
sen täytyi olla perustavaa laatua olevasti olla epätäydellinen, ja että sen tulisi
tulevaisuudessa korvatuksi kattavammalla teorialla, joka tulisi yhdentämään hänen työnsä
ja yleisen suhteellisuusteorian ja kaikki aiheet, joihin se kvanttimekaniikan taholta.
(Davis&Collins 2002: 307)

Suuren, yhtenäisteorian, tai kaiken teorian etsintä, joka perustui ajatukselle, jonka
mukaan fysiikan tuli lopulta olla paitsi yhtenevä aistihavaintojemme kanssa, mutta myös
loogisesti kykenevä selittämään kaiken, mukaanlukien syyn maailmankaikkeuden
alkuperään, jatkuu yhä fyysikoiden keskuudessa 2000-luvun alussa. Kolme tutkijaa,
Stephen Hawking, Stephen Weinberg viittasivat suoraan Einsteiniin inspiraation
lähteenään, ja väittävät heidän työnsä mahdollistavan nähdä suoraan jumalan mieleen.
Eksperientalistit ovat vähän aikaa sitten alkaneet omaksua tätä kantaa, kuten Leon
Lederman teoksessaan The God Particle (1993) kysyy: Jos universumi on vastaus, mikä
on kysymys? (Davis&Collins 2002: 307)

1900-luvun alun aikana pyrkimykset selittää fyysisiä ilmiöitä astronomisella tasolla

nojautuivat voimakkaasti Einsteinin suhteellisuusteoriaan, jossa tila vinoutui gravitaation
vaikutuksesta. Tämä teoria, joka vahvistettiin 1919 valon havaitusta taittumisesta, tarjosi
kaksi mahdollista implikaatiota universuminen mahdollisesta implikaatioista, suhteessa
maailmankaikkeuden historiaan. Yksi mahdollisuus oli, että maailmankaikkeus oli
olemassa staattisessa tilassa, niin että vaikka se vaikutti laajenevan, sen tila pysyi vakiona
materian jatkuvan muodostumisen avulla. Toinen vaihtoehto oli, että
maailmankaikkeuden alkuperä oli Big Bang jossakin menneisyyden vaiheessa.
Ensimmäinen näistä kahdesta ratkaisusta näytti selkeästi syrjäyttäneen perinteiset
teologiset argumentit maailmankaikkeuden luomisesta. (Davis&Collins 2002: 307)

1960-luvun alussa empiirinen todistusaineista jäännöslämpösäteilystä osoitti, että Big

Bang teoria oli oikeassa. Tuki sitä, mikä johti aikaan, jossa muutamat astrofyysikot ja
teologit, mukaan lukien Robert Gastrow optimistisesti ehdottivat, että Big bang teoria
tarjosi uutta todistusaineistoa maailmankaikkeuden luomiselle sinä hetkenä transendentin
jumalan toimesta. Vuonna 1988, tämä optimismi sai haasteekseen Stephen Hawkingin,
joka kykeni osoittamaan mahdollisuuden kosmologialle, joka perustui yleisen
suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan fuusioon, jossa kaikki siihen asti tehdyt
havainnot voitiin selittää äärellisellä universumilla, jolla ei ole niin tilallisia kuin ajallisia
rajoituksia. Kuten Hawking yksityiskohtaisesti selitti, sellaisessa maailmankaikkeudessa
ei olisi sellaisia singulariteetteja, jossa tieteen lainalaisuudet murtuisivat, eikä tila-ajan
seinämää, johon tarvittaisiin jumala tai jokin uusi lainalaisuus asettamaan rajat ajalle ja
tilalle. Universumi olisi itse-itsensäsisältävä, eikä siihen voisi vaikuttaa mikään ulkoinen
tekijä. Tämä argumentti ei osoita mitään luomiskertomusta, eikä sillä myöskään ole
mitään vaikutusta väitteisiin jumalasta, jotka eivät ole transendentteja, kuten ne, jotka
liitetään joihinkin prosessiteologioiden muotoihin. Mutta se erotti toisistaan suuren
mittakaavan fyysiset ilmiöt, jotka aiemmin olivat tukeneet transendentin jumalan
olemassaolon ajatusta. (Davis&Collins 2002: 308)

Eräässä kiinnostavimmista ironioista liittyy teologien viimeaikaisiin teologien esittämiin

argumentteihin ja analogioihin liittyy Wolfhart Pennenbergin väitteisiin, joiden mukaan
modernin fysiikan kenttäteoriat tarjoavat todisteen jumalan jatkuvasta aktiivisuudesta, tai
”tehokkaasta läsnäolosta” maailmassa, samoin kuin kokonaisuuden ensisijaisuuden
suhteessa sen osiin, joka näyttelee osaa kaikissa ilmeistä pahaa kuvaavissa keskusteluissa.
Ironia tässä liittyy siihen, että modernit kenttäteoriat sitten Michael Faradayn päivien,
(1791-1867) ovat kehitystä Boscovichin 1700-luvulla esittämistä väitteistä, jotka
tulkittiin jumalan jatkuvan osallistumisen maailmankaikkeuden ylläpitämiseen tarpeen
kieltämiseksi. Pannenbergin mukaan, kenttäteorioiden taipumus kieltää perinteiset
väitteet materiasta ja korvata ne avaruuden täyttävillä ei-aineellisilla voimilla viittaa
analogiseen huomioon, jonka mukaan Jumalallisen Hengen kosminen toiminta muistuttaa
kenttää tai voimaa. (Davis&Collins 2002:308)

On yleisesti hyväksyttyä, että Werner Heisenbergin kvanttimekaniikan perusperiaatteet,

jotka esitettiin enimmäisen kerran 1926 ja Ervin Shrödinger (1887-1961) eri muodoissa,
mutta loogisesti samassa muodossa, ovat osoittautuneet kantavan paljon voimakkaampia
filosofisia, teologisia implikaatioita, kuin suhteellisuusteoria. Niinkin aikaisin, kuin 1900
vuonna Max Plankc, oli osoittanut, että oikea formula energian jakautumiseen spektrin
säteilyssä, jonka kuuma musta esine säteili, voidaan johtaa termodynamiikan toisesta
laista. Jos energia säteilee oskilloivasta varautuneesta hiukkasesta. Einstein osoitti, että
niin kutsuttu photoelektrinen vaikutus voitiin selittää, jos valofotonin kantama
energiamäärä. Niels Bohr kykeni selittämään vedyn säteilemän valon spektrin
oletttamalla, että elektronit pyörivät positiivisesti varautunutta ydintä ilman jatkuvaa
säteilyä. Kun ne säteilivät, tämä tapahtui pikemminkin hetkellisen purkauksen, joka oli
seurausta elektronin putoamisesta yhdeltä tasolta toiselle, joita energiatasoja Planckin
vakio sääteli. Nämä ja monet muut ilmiöt, joita ei voitu klassisen fysiikan kautta
ymmärtää, kaikki selittyivät kvanttimekaniikan teorioissa. Heisenberg oli ensimmäisiä,
jotka tutkivat joitakin maalaisjärkeä vastaan sotivia ominaisuuksia, Tässä tutkielmassa
hän keskittyi tutkimaan nk. epävarmuusperiaatetta, jonka mukaan hiukkasen position ja
momentumin mittaaminen samanaikaisesti ei ollut mahdollista. (Davis&Collins 2002:
309)

Heisenberg osoitti, että tälle suhteelle voitiin antaa fyysinen selitys, jos otettiin
huomioon tutkimukseen liittyvät epävarmuustekijät näiden muuttujien mittaamisessa.
Tänä suhde merkitsi käytännössä että jopa teoreettisesti täydellisillä laitteilla ei ollut
mahdollista mitata muuttujien arvoja tyydyttävällä tarkkuudella. Koska positio ja
momentti ovat muuttujia, siitä seuraa, ettei edes yhden partikkelin ei ollut mahdollista
täydellisesti tietää positiota ja momenttia, puhumattakaan kaikkien maailmankaikkeuden
hiukkasten vastaavista arvoista. Se, mitä Laplace oli ilmaissut ehtona, joka oli täytettävä
ennustettavalle deterministiselle maailmankaikkeudelle. Todella, jos Heisenberg oli
oikeassa, ja jos jumala todella loi maailmankaikkeuden, silloin sen on toimittava tavalla,
jolla edes jumala ei voi ennustaa asioiden tarkkaa etenemistä ennalta, mikä herättää
teologisia kysymyksiä sekä jumalan kaikkitietävyydestä että kaikkivoipaisuudesta.
(Davis&Collins 2002: 309)

Jos otetaan huomioon Schrödingerin kvanttimekaniikan muotoilu, Schrodingerin

epävarmuudet ovat kykeneviä laajempaan ja äärimmäisen kiinnostavaan tulkintaan.
Schrödingerin järjestelmässä, ratkaisut tiettyihin lausekkeisiin syntyvät tuloksena, joilla
on klassisten aaltomallien mukaiset muodot. Kahden tällaisen toiminnon tulos antaa
todennäköisyyden, jonka mukaan jos jonkin muuttujan mittaus tehdään, muuttujalla tulee
olemaan tämä arvo. Heisenberg-Bohr-Schrödingerin mukaan Schrödingerin aaltofunktiot
edustavat kvanttijärjestelmän tilaa. Jos otamme huomioon ratkaisut suhteessa positioon,
hiukkanen” jonka positiota ollaan mittamassa on kirjaimellisesti kaikkialla samaan
aikaan, että aaltofunktiolla on tietty tila, kunnes mittaus lopulta suoritetaan. Sillä hetkellä
aaltofunktio romahtaa ja hiukkanen löydetään tietyssä paikassa. (Davis&Collins 2002:
310)

Kvanttimekaniikan tukinta nostaa esille useita häkellyttäviä implikaatioita.

Ensimmäiseksi se painottaa, Heisenbergin epävarmuus suhteiden heijastumista
indeterminismiin tai kausaalisuuteen, joka on enemmän, kuin inhimillisen
tietämättömyyden heijastuma. Tämä on totta, koska kaksi koetta identtisistä järjestelmistä
ovat lähes varmoja antamaan eri tuloksia. Tosiasia, että samoista lainalaisuuksista ja
lähtöolosuhteista seuraa kaksi eri seurausta, sotii perinteisen determinismin tulkintaa
vastaan. Jos maailmankaikkeus ei ole deterministinen, silloin muutamia mahdollisuuksia
on olemassa, mukaan lukien vapaus ja vastuu. (Davis&Collins 2002: 310)

Toiseksi Schrödingerin tulkinta haastaa, kuten Einstein aina toivoi, fyysisen

maailmankaikkeuden objektiivisuus. Bohr väittää, että fyysinen maailma ei
kirjaimellisesti voida sanoa olevan olemassa, lukuun ottamatta hetkeä, jolloin se
mitataan. Johtuen siitä, että tarkkailun olosuhteet ovat osa Scrödingerin yhtälön
muodollisia ehtoja, minkä tahansa mittauksen tulokset riippuvat ei pelkästään siitä, mitä
mitataan, vaan myös tavasta, jolla tarkkailija on vuorovaikutuksessa sen kanssa.
(Davis&Collins 2002: 310)

Ja lopuksi Einstein-Podolski-Rosen julkaisi artikkelin, joka haastoi väitteeten, jonka

mukaan kvanttimekaniikka voisi edes olla fyysisen todellisuuden lopullinen täydellinen
kuvaus. He olettivat, että tietty hiukkanen, joka koostui kahdesta protonista ja nolla spin,
jakautuu kahdeksi vastakkaisuuntaiseksi spineiksi, näiden kahden spinin tulee olla
vastakkaisiin suuntiin pyöriviä. Olettakaamme, että yhden spin mitataan olevan
vasemmalle. Samalla hetkellä toisen hiukkasen spin muuttuu oikeansuuntaiseksi, mistä
seuraa oletus, jonka mukaan informaatio siirtyy kahden hiukkasen välillä valoa
nopeammin, minkä oletetaan olevan mahdotonta. Jotakin sellaista tapahtuu, mitä edes
kvanttimekaniikka ei selitä. (Davis&Collins 2002: 310-311)

1950-luvulla David Bohm ehdotti kausaalista, nonlokaalista, tulkintaa

kvanttimekaniikasta, joka sisälsi piilotettuja muuttujia, jotka olivat konsistentteja
Einstein-Podolski- Rosen teorian kanssa mutta se ei saanut paljonkaan huomiota
osakseen. Kvanttimekaniikka on täydellinen, mutta se viittaa todellisuuden on non-
lokaaliseen, niin että tapa, jolla yksi instrumentti toimii voi itse asiassa vaikuttaa kaukana
oleviin tapahtumiin. Nämä tulokset ovat johtaneet uuteen kiinnostukseen Bohmin työtä
kohtaan sekä teologien että fyysikoiden parissa. (Davis&Collins 2002: 311)

Kvanttimekaniikan tulkinnan ovat avanneet monia kysymyksiä, jotka ovat vaikuttaneet

olevan loppuunkäsiteltyjä, mukaan lukien uusi mahdollisuus jumalan samanaikaiseen,
hetkessä tapahtuvaan tietoon ja toimintaan kaikkialla maailmankaikkeudessa. Eräs
kaikkein kiinnostavimmista kvanttimekaniikan tulkinnoista implikaatioista, sisältää
uudistetun version vanhasta Design intelligentin agentin, yhdessä vapaan tahdon kanssa
ihmisillä. 1987 brittiläis-amerikkalainen fyysikko Freeman Dyson väitti, että
kvanttientiteetit, kuten elektronit, ovat aktiivisia, ratkaisujatekeviä agentteja, ja että
kokeet pakottavat ne tekemään tiettyjä valintoja niille avointen monien mahdollisuuksien
joukosta. Toisella tasolla eläinten aivot näyttävät käyttäytyvän laitteiden tavoin, joiden
tarkoitus amplifioida muuntaa päämme sisällä olevien molekyylien kvanttiratkaisuja.
(Davis&Collins 2002: 311)

Tässä tulee design-perinteen argumentti, jonka mukaan on olemassa todisteita

luonnonlakien tietyistä piirteistä, että maailmankaikkeus kokonaisuutena on suotuisa
mielen kehittymiselle. (mikä määritellään kyvyksi tehdä valintoja). Tämän takia on
järkeenkäypää uskoa kolmannen mielen tason olemassaoloon, maailmankaikkeuden
mentaaliseen komponenttiin. Jos uskomme tähän mentaaliseen komponenttiin, jota
kutsumme jumalaksi, silloin voimme sanoa olevamme pieniä osia jumalan mentaalisesta
mekanismista, koneistosta. (apparatus) (Davis&Collins 2002: 311)

Käännös Anu Kumpulainen

Lähde:
Gary B. Ferngren,
Science & Religion. John Hopkins University Press, Baltimore, Maryland 2002.