Tieteellinen naturalismi Edward B.

Davis ja Robin Collins

Viime aikoina on herännyt uusia haasteita naturalismille, erityisesti metodologiselle

naturalismille, näkyvimmin erään tiedemiesten ryhmän puolesta, jotka nimittävät itseään
”intelligent design” – idean kannattajiksi. Vastaaminen tähän haasteeseen edellyttää
naturalismin ymmärtämistä sen eri muodoissaan. Historiallisesti, on ollut mahdollista
tulkita luonnon lainalaisuuksia joko teistisin tai non-teistisin perustein. Siitä, huolimatta,
että naturalismi yhä edelleen on modernin tieteellisen ajattelun vallalla oleva paradigma,
suuria vastuksia on esitetty monelta taholta ja eri vaihtoehtoja on ehdotettu
naturalistiselle paradigmalle. (Davis&Collins 2002: 322)

Tieteellinen naturalismi on yhdistelmä naturalismia, jonka mukaan luonto on kaikki, mitä

on olemassa ja siten mitään yliluonnollista järjestystä luonnon yli ei voi olla, yhdessä
väitteen kanssa, jonka mukaan kaikki objektit, prosessit, totuudet ja tosiasiat luonnosta
kuuluvat tieteellisen menetelmän piiriin. Tämä heikompi naturalismin muoto edellyttää,
uskomusta, jonka mukaan ihminen on täysin osa luontoa. Epistemologinen naturalismi on
usko siihen, että mitään ei voida tietää muista entiteeteistä, kuin luonnosta.
(Davis&Collins 2002: 322)

Teknisesti tieteellinen materialismi ei ole sama asia, kuin filosofinen materialismi, usko
siihen, että kaikki on lopulta materiaa, mutta se liittyy siihen läheisesti, ja tänä päivänä
usein sekoittuvat toisiinsa. Perinteiset teistit eivät allekirjoita tieteellistä naturalismia,
vaikka saattavat olla samaa mieltä antropologisesta naturalismista ja tai metodologisesta
naturalismista. Ennen 1800-luvun loppua tieteellinen naturalismi oli vain yksi tapa
muiden joukossa ymmärtää maailmaa, ja vielä 2000-luvun alussakaan se ei ole ainoa
metafyysinen positio, joka on yhdenmukainen modernin tieteen kanssa. (Davis&Collins
2002: 322-323)

Naturalismi ennen 1900-lukua

Ensimmäiset naturalistit länsimaisessa traditiossa olivat ennen Sokrateeen aikaa

vaikuttaneita filosofeja, jotka pyrkivät selittämään kaikki asiat ja ilmiöt luonnollisina
tapahtumina jumalallisen toiminnan sijasta. Miletian Thales (Thales of Miletus) (585
eKr) selitti maanjäristykset veden ravisteluina jolla maan lautanen kellui, perinteisen
selitysmallin sijaan, jonka mukaan Poseidon aikaansai ne. Epilepsiaa käsittelevän On the
Sacred Disease teoksen kirjoittaja on sitä mieltä, että usko siihen, että jumalat aiheuttivat
sairaudet oli pötypuhetta, ja piilottelivat omaa tietämättömyyttään todellisista syistä
”puoskareiden ja charlataanien tapaan”. Atomisti Empedocles (492-432 eKr) selitti
kaikkien elävien olentojen alkuperän evoluutioajatuksen vahvin voittaa – periaatteen
crude edeltäjälle, jota ajatusta myöhemmin kehitti edelleen roomalainen runoilija
Lucretius (99-55 eKr). Eläinten osat muotouituivat sattumalta ja sitten tulivat yhteen,
vain ne osien yhdistelmät, jotka sopivat oikeaan malliin, olivat sopivia. Kaksi muuta
atomistia 400-luvulla eKr olivat Leukippus ja Demokritus, jotka näkivät maailman
äärettömänä luomattomien atomien maailmana, jotka liikkuivat ikuisesti luomattomassa
tyhjiössä, törmäten sattumanvaraisesti toisiinsa, luoden näin suuria objekteja. Epicurus
(341-270 eKr) laajensi tämän mallin koskemaan myös jumalia, jotka hekin olisivat
koostuneet atomeista, ja sijaitsivat äärettömän määrän universumeita välitilassa, jotka
olivat olemassa tiettynä aikana. Tällä tavoin atomistit pyrkivät taistelemaan taikauskoa ja
siteitä juonittelevia jumalia vastaan, jotka vaativat sovittelua. (Davis&Collins 2002: 323)

Vaikka Platon vastusti atomistien rinnalla kreikkalaista polyteismiä, hän sanoutui irti
heidän puhtaan naturalistisesta ja epäteologisesta selitysmallista. Timaeus dialogissaan
Platon selitti järjestyksen alkuperän maailmassa johtuvan jumalankaltaisen olennon,
Demiurgen toiminnasta, joka saattoi muodon alkutilassa olevaan materiaan. Platon piti
mahdottomana tiedon saamista materiaalisesta maailmasta, josta oli mahdollista saada
vain ”mielipiteitä”. Todellinen tiede oli mahdollinen vain siinä määrin, kuin ihmismieli
kykeni saamaan väläyksiä ikuisista muodoista tai ideoista tai asioista, erityisesti logiikan
ja matematiikan aksioomista. Tämä ajattelu oli merkittävän idealismin taustalla, jonka
mukaan rationaalinen sielu oli vangittuna fyysiseen ruumiiseen ja todellinen vapaus oli
löydettävissä muotojen kontemplaatiosta. (Davis&Collins 2002: 323-324)

Aristoteles, opettajansa Platonin tavoin torjui ajatuksen maailman mielettömästä ja

kaoottisesta luonteesta, ja kannatti sen sijaan ajatusta intelligentisti ohjatusta
kosmoksesta. Toisin kuin Platon, hän näki muotojen ja teleologian nousevan luonnossa
sisäsyntyisesti olevasta älystä, pikemminkin kuin ulkoisesta ohjaavasta älystä. Näin
Aristoteles naturalisoi Platonin käsityksen tiedosta, painottaen, että tieto on
saavutettavissa materiaa itseään tutkimalla. Aristoteleen mukaan tieteelliset selitysmallit
vaativat neljäntyyppisiä syitä ollakseen täydellisiä. Nämä ehdot pitivät sisällään
sekundaaristen, aineellisten syiden lisäksi (jotka vastasivat atomistien mekanistista
selitysmalleja) myös formaaleja ja lopullisia syitä, jotka sisälsivät asian tai tapahtuman
välittömän suunnitelman ja lopullisen tarkoituksen. Aristoteleen mukaan kaikki neljä syyt
olivat täysin luonnollisia, mutta lopulliset ja formaaliset syyt yhdistettiin myöhemmin
jumalalliseen suunnitteluun (design) luodulle , erityisesti suhteessa orgaaniseen
luomakuntaan. Aristoteles erotti toisistaan kolme erilaista sielun tasoa: vegetatiivisen,
animaalisen ja rationaalisen, selittäen myös ne naturalistisin termein vitaliteetin ja
järjestäytyneisyyden periaatteiksi. (Davis&Collins 2002: 324)

Kristinuskon ensimmäisen vuosituhannen aikaan Eurooppalaiset ajattelijat eivät yleensä

saaneet mahdollisuutta tutustua Aristoteleen hienostuneeseen naturalismiin, mikä johti
Platonin idealismin valta-asemaan suuressa osassa kristillistä ajattelua. Augustinus
tunnetaan ehkä kaikkein vaikutusvaltaisimpana kristillisenä ajattelijana, joka seurasi
Platonin ajattelun linjoja siinä, että piti materiaalisen maailman tutkimusta toisarvoisena
asiana. Tämän aikakauden aikana kristityt teologit pitivät tiedettä yleisesti teologian,
tieteiden kuningattaren, palvelijana. Tiede saattoi edesauttaa Raamatun ymmärtämistä,
mitä kommentteihin luonnosta tuli, muttei saanut koskaan kyseenalaistaa teologian
yksinoikeutta määritellä todellisuutta. (Davis&Collins 2002: 324)

Tämä tilanne sai käänteen kun uusi tiedonkeräämisen prosessi, joka sai alkunsa 1000-
luvulla ja kulminoitui yliopistojen perustamiseen 1100 ja 1200-lukujen aikana, joissa
hallitsevana oppina oli Aristoteleen luonnonfilosofia. Tuomas Akvinolainen ryhtyi
kunnianhimoiseen projektiin, jonka tarkoituksena oli luoda synteesi Aristoteleen
ajattelusta ja kristillisestä teologiasta. Tuomas Akvinolainen säilytti teologian
olennaisimmat opit. Evoluutionteoria mullisti tieteellisen ajattelun ja tuli hallitsevaksi.
(Davis&Collins 2002: 325-327)