POSTMODERNISMI

Kirjoittaja Stephen P. Weldon

Postmodernismi käsitteenä on kameleonttimainen termi. Yleisesti postmodernit

ajattelijat ovat julistaneet sodan totalisoivia järjestelmiä tai näkökulmia vastaan,
reagoiden moderniteetin olosuhteita tai ehtoja vastaan, jotka he näkevät sotivan
vapauden ajatusta vastaan, nimittäin 1900-luvun kapitalististen yhteiskuntien
byrokratisoitumista, teknokratisoitumista ja rationalisoitumista vastaan.
Postmodernistit ovat kehittäneet analyysin ja diskurssin menetelmiä, joiden
tavoitteena on ollut näiden monoliittisten järjestelmien hajottaminen ja ovat tehneet
näin heterogeenisyyden ja pluralismin nimissä. (Weldon 2002:381)

POSTMODERNISMIN TEORIOITA

Ihmiset ovat joutuneet postmodernistien mukaan kielen, sosiaalisten rakenteiden,

kulttuurin konventioiden ja taloudellisten voimien luomaan ansaan, jossa aito vapaus
on ja autonomia ovat käytännössä muodostuneet mahdottomiksi. Kieli erityisesti on
kiinnittänyt postmodernistien huomion, johtuen heidän täydestä riippuvuudestaan
suhteessa kieleen. Kielen rajoitusten ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää sen
ymmärtämiselle, ihmisyyden itseisarvoisen säilyttämisen kannalta. (Weldon
2002:382)

Postmodernismin mukaan eettisille periaatteille tai tiedon väitteille ei ole pysyvää

perustaa, ja siten moraali ja tieto perustuvat ainoastaan tiettyihin historian ja
kulttuurin olosuhteisiin. Tämä johtaa siihen etteivät mitkään ihmisen luomat
rakennelmat, tiede ja uskonto mukaan lukien, voi perustua millekään transendenteille
tai transkulttuurisille totuuksille. Kieli ja kulttuuri ehdollistavat käyttäytymistä ja
ajattelua, mikä johtaa siihen, että maailma näyttäytyy eri tavalla eri ihmisille eri
aikoina ja eri paikoissa. Huolimatta niiden näennäisen yhdenmukaisesta
vaikutelmasta, niitä ei tule väärin mieltää universaaleiksi totuuksiksi, sillä tällaiset
universaalit eivät voi olla olemassa. (Weldon 2002:382-383)

Postmodernistit ovat yleisesti hylänneet kaikki representaatioteoriat kielestä, millä

tarkoitetaan sitä, että sanat eivät saa merkitystään viittaamalla maailmassa oleviin
objekteihin, vaan saavat merkityksensä tietyistä konteksteista, joissa ne ilmenevät.
Tekstien välisiin suhteisiin keskittymällä ja soveltamalla dekonstruktion menetelmää,
lingvistit ovat kääntäneet huomionsa tekstin lukemiseen, koska vain siinä
lukemisessa sanojen merkitys muotoutuu. (Weldon 2002:383)

Dekonstruktio mitätöi täysin ajatuksen siitä, että kieleen sisältyisi mitään

stabiliteettia. Ei ole olemassa mitään pysyviä rakenteita tai sääntöjä, jotka hallitsisivat
kielen käyttöä. Kaikki on jatkuvassa virran tilassa. Merkityksestä tulee niin lipevä,
ettei mitään tiettyä tekstiä voida enää pitää yhtä tiettyä ”oikeaa tulkintatapaa”
omaavana. Kaikilla teksteillä voidaan osoittaa olevan radikaaleja epäjatkuvuuksia
(discontinuities). Kaikki tekstit sisältävät elementtejä, jotka asettuvat vastaan sen
omia perusolettamuksia, mikä johtaa merkityksen täydelliseen fragmentoitumiseen ja
häilyvyyteen. (Weldon 2002:383)

Yksilöt ovat käyttämänsä kielen tuotteita, jopa ajatukset omasta itsestä ovat kielen
rajoittamia. Ihmisen käsitykset itsestään lakkaavat olemasta koherentteja tai
yhtenäisiä. Yksilö menettää keskuksensa. (Weldon 2002:383)

Kaikki tämä teoretisointi johtaa merkittäviin implikaatioihin, mitä postmodernistien

hyökkäysten kohteeksi joutuneeseen rationalismiin tulee. Postmodernistit kieltävät
sen autonomian ja siten sen oikeutuksen etuoikeutettuna tapana saada tietoa ja
ratkaista ongelmia. Michel Foucault (1926-1984) on väittänyt, että tieto ja valta ovat
erottamattomalla tavalla toisiinsa kytköksissä, jopa siinä määrin, että tieto tulee
mahdottomaksi ilman valtaa. Kuvaamalla tietoa tällä tavalla, Foucault radikaalilla
tavalla romutti väitteen, jonka mukaan rationaalinen ajattelu voi tuottaa minkäänlaista
etuoikeutettua näkökulmaa. Se, mitä kutsutaan rationaaliseksi, Foucaultin mukaan on
itse asiassa yhtä lailla sosiaalisesti välittynyt, kuin mikä tahansa muu tiedon väite.
(Weldon 2002:383)

TIEDE JA USKONTO POSTMODERNISMISSA

Uskonnon ja tieteen välisen suhteen ymmärtäminen on saanut suuressa määrin

vaikutteita postmodernistisesta teoriasta. Monet uskonnolliset apologit ovat ottaneet
ilolla vastaan akateemisen maailman hyökkäykset rationalismia ja humanismia
vastaan, löytäen monia yhtymäkohtia postmodernistien ajatteluun, taistellessaan
nykypäivän sekulaarisen kulttuurin hegemoniaa vastaan. Postmodernistit ovat
hylänneet humanismin johtuen sen vääristyneestä kuvasta ihmisestä ja sen naivin
optimististen ideoiden takia ihmisen kyvystä hallita luonnollista ja sosiaalista
maailmaansa. Humanismi ei ole immuuniksi julistettavissa, sillä postmodernistien
mukaan yhteiskunnan, kielen ja kulttuurin asettamat rajoitukset rajoittavat ihmisten
kykyä tosiasiallisesti tavoittaa minkäänlaista vapauden astetta. Uskontojen
puolestapuhujat ovat niinikään usein moittineet humanismia sen ylimielisestä
asenteesta, suhteessa ihmisen kyseenalaistamattomaan erikoisasemaan maailmassa.
(Weldon 2002:383-384)

Humanistit uskoessaan tieteen ja tieteellisten menetelmien voimaan, ovat kokeneet

postmodernismin vaaralliseksi, koska se tarjoaa oikeutuksen irrationaalisuudelle.
Huolimatta siitä, että jotkin humanistit ovat ottaneet avoimesti vastaan postmodernin
kritiikin, suurin osa humanisteista kokonaisuudessaan eivät luota siihen ja kavahtavat
sitä vakavana uhkana inhimilliselle kehitykselle. (Weldon 2002:384)
David Griffinin kaltaiset teologit, ovat väittäneet, että tieteen ja kulttuurin piirissä
tapahtuvat transformaatiot edellyttävät transformaatioita myös teologian alueella.
Erityisesti ympäristönsuojelun, kvanttimekaniikan ja psykologian alueella tapahtunut
kehitys on muuttanut länsimaisen tieteen luonnetta tavalla, jossa sitä ei enää voida
pitää sinä mekanistisena ja positivistisena tutkimusalana, joka se kerran oli. Griffin
itse asiassa ymmärtää tieteen pikemminkin siten, että se nyt tunnustaa tarpeen
henkisille arvoille. Postmoderni teologia perustuu nykyisin ei enää tieteellisen
maailmankuvan hylkäämiseen, vaan uuteen Renessanssiin, jossa tiede ja uskonto
voivat tulla uudelleen tasavertaisiksi kumppaneiksi. Tämä sovinto muistuttaa
edistysteologiaa, teologit käyttävät postmodernin käsitettä ensisijaisesti asettamaan
vastakkain oman teologiansa varhaisen 1900-luvun uskonnollista modernismia
vastaan. Heidän postmoderni teologiansa ei liity suoranaisesti postmodernismin
akateemiseen muotoon, jota edellä käsiteltiin. Se itse asiassa, joissakin suhteissa se ei
eroa paljokaan modernistisista edeltäjästään siinä perusnäkemyksessä, jonka mukaan
uskonnon on tultava yhteen sovitettavaksi maailman tieteellisen ymmärryksen
kanssa. Ero liittyykin pikemminkin siihen, mitä eri osapuolet pitävät tieteellisenä ja
tavalla, jolla tieteen ja uskonnon yhteensovittaminen käytännössä tapahtuu. (Weldon
2002:384-385)

Mark C. Taylor on kyseenalaistanut kaikki foundationalismin muodot, jonka mukaan

ihmisen tiedon on aina perustuttava aksiomaattisiin uskomuksiin. Taylor on pyrkinyt
lukemaan Raamattua dekonstruktiivisen linssin läpi, joka paljastaa yllättävällä tavalla
perustavaa laatua olevat moraaliset opit. Hänen dekonstruktiivinen työskentely-
menetelmänsä on johtanut uskonnollisen katsantokannan muotoilemiseen, joka
lähestyy mystisiä traditioita, jotka määrittelevät jumalan sen mukaan, mitä hän ei ole.
Itse asiassa tämä yhteys ilmenee myös Derridan, dekonstruktiivisen kritiikin
perustajan, kirjoituksissa. (Weldon 2002:385)
POSTMODERNISMIN KRITIIKKI

Positivistiset ja reduktionistiset postmodernismin käsitykset ovat lähinnä

karikatyyrejä 1700-luvun valistuksen näkemyksistä, eikä todellinen 1900-luvun
kriittinen näkökulma. Tämä kritiikki nostaa usein kysymyksen onko postmodernismi
todella radikaali ero modernistisesta ajattelusta, vai ainoastaan sen laajennus.
(Weldon 2002:385)

Postmodernilla teorialla on syvät juuret modernistisessa ajattelussa ja on saanut

voimakkaita vaikutteita mm. Karl Marxin, Friedrich Nietzschen ja Martin
Heideggerin ajattelusta. Poliittisella tasolla postmodernistit joidenkin mukaan ovat
tehneet perusteettomia väitteitä radikaalisuutensa kumouksellisuudesta, kun ne itse
asiassa pelaavat merkityksettömiä älyllisiä pelejä. (Weldon 2002:385)

Väite, jonka mukaan ei voi olla olemassa totuusväitteitä, on jo itsessään totuusväite.

Uskonnon ja tieteen välinen suhde 1900-luvun lopun ajattelussa ei voi tulla täysin
ymmärretyksi ilman postmodernistisen näkökulman huomioonottamista. (Weldon
2002:386)

Käännös Anu Kumpulainen

Lähde:
Gary B. Ferngren,
Science & Religion. John Hopkins University Press, Baltimore,
Maryland 2002.