SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI

Tämä artikkelin julkaisemisen jälkeen tieteen historian tieteenala on ollut useiden

laajaa julkisuutta saaneen kiistan aiheena, joita kutsutaan tiede-sodiksi. Sekä
postmodernismi ja sosiaalinen konstruktionismi näyttelevät keskeisiä rooleja näissä
kiistoissa. Vaikkakin termit usein yhdistetäänkin toisiinsa, tässä esseessä niitä
käsitellään selkeästi toisistaan erillään. Weldon käyttää sosiaalisen konstruktion
käsitettä historiallisena terminä, joka viittaa tiettyihin metodologisiin periaatteisiin,
joita uudemmat historian- ja tieteentutkijat ovat omaksuneet,

Postmodernismi sen sijaan, viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen Zeitgeistiin, joka

hylkää modernistisen, valistuksen leimaaman ajattelun, ja sitä käsittelevä essee
käsittelee tapaa, jolla postmodernit ideat ovat vaikuttaneet tieteen ja uskonnon
väliseen suhteeseen.

Tiede-sodat kiistat ovat askarruttaneet tieteentekijöitä ja muita, jotka ovat lähteneet

puolustamaan tiedettä sosiaalisten tieteiden ja humanististen aineiden tutkijoita
vastaan, jotka tutkivat tieteen harjoittamista käytännön tasolla. Nämä kaksi leiriä ovat
kiistelleet tavasta, jolla tiede toimii. Toisaalta, tieteen puolustajat ovat omaksuneet
positivistisen lähtökohdan, jossa tiede luo objektiivista, neutraalia tietoa. Tätä vastoin
tieteentutkimuksen tutkijat ovat väittäneet, että tieteen teko on syvästi juurtunut
yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tekijöihin, ja että tieteellinen tieto on kaukana siitä
objektiivisesta ja arvo-vapaasta luomuksesta, joksi sitä usein väitetään. Sosiaalinen
konstruktio on usein muodostunut sateenvarjotermiksi, jota käytetään kuvaamaan
tieteentutkimuksen koulukuntaa kokonaisuudessaan, ja sen käyttöä leimaamaan se
irrelevantiksi, harhaanjohtavaksi tai jopa vaaralliseksi, koska se näyttää uhkaavan
tarkoin vaalittuja uskomuksia tieteestä.
Sosiaalinen konstruktio edustaa tieteellistä menetelmää, jolla pyritään kuvaamaan
inhimillisen tieteenharjoittamisen monitasoista ilmiökokonaisuutta. Koska sosiaaliset
konstruktionistit väittävät kulttuuristen ja sosiaalisten voimien olevan
erottamattomalla tavalla sidottuja tieteen käytännön harjoittamiseen, ja tieteellisen
tiedon tuottamiseen, he eivät oleta rationaalisten argumenttien yksin – jotka ovat
toimivien tutkijoiden huomion keskipisteenä – voivan määrätä tieteellisen tiedon ja
ymmärryksen suuntaa ja tulosta. Samantyyppiset periaatteet ovat jo kauan olleet
uskonnontutkijoiden keskuudessa käytössä. Metodologinen ateismi, joka välttää
selityksiin, jotka perustuvat Jumalan toimintaan maailmassa, ja monet uskonnolliset
tutkijat käyttävät sitä yrittäessään ymmärtää uskonnon sosiaalisia aspekteja. Samalla
tavalla, sosiaalinen konstruktio asettaa sulkuihin tieteen suurena selittävänä
järjestelmänä, jotta voisi nähdä sen sosiaaliset, kulttuuriset ja psykologiset
taustatekijät.

SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI

Termi tieteen sosiaalinen konstruktio edustaa näkemystä, jonka mukaan tieteellinen

tieto ei ole itsenäinen tai perustu rationaalisuuden universaaleihin periaatteisiin, vaan
on sitä vastoin suoraan sidoksissa sosiaalisiin intresseihin, ehtoihin ja olosuhteisiin.
Tiede, tässä valossa nähdään yksinomaan inhimillinen tuote, eikä eroa pohjimmiltaan
muista inhimillisen elämän pyrkimyksistä. Suhteellistamalla tieteellisen tiedon tällä
tavalla, sosiaalinen konstruktionismi on vaikuttanut tapaan, jolla tieteen ja uskonnon
suhteen tieteellistä tutkimusta lähestytään. Se on pakottanut tutkijat lakkaamaan
asettamasta tieteellistä näkökulmaa uskonnollisen edelle. (Weldon 2002:375-376)

Sosiaalisen konstruktionismin metodologinen lähestymistapa sai alkunsa Thomas

Kuhnin teoksen The Structure of Scientifc Revolutions tieteen kehityksen klassisen
analyysin myötä, jonka mukaan perustavaa laatua olevat muutokset tieteellisissä
teorioissa ovat tapahtuneet gestalt shifts kautta tavalla, jossa tiedemiesten yhteisöt
ovat alkaneet tunnistaa keskeisiä ongelmia omalla alallaan. Selittämällä tiettyjä
perustavaa laatua olevia teoreettisia transformaatioita, sosiaalisten ja psykologisten
tekijöiden avulla, Kuhn osoitti rationaalisen ajattelun olevan oletettua vahemmässä
määrin keskeinen tekijä tieteellisen tiedon instituutiossa. Tämä tapa kuvata tiedettä
asettui vastakkain monien vallalla olevien tieteen käsitysten kanssa, jotka asettivat
suuren painoarvon tieteellisen menetelmän itsenäisyydelle. Kuhnin päätellessä, että
tieteelliset teoriat eivät voineet olla itsenäisiä sosiaalisesta maailmasta, hän aloitti
teoreettisen virtauksen, jonka myötä tutkimuksen huomio siirtyi tieteenhistorian
alueella uuteen suuntaan.

Tiedon sosiologiaa tavoitellessaan monet tutkijat, vakuututtuaan Kuhnin teoriasta,

ryhtyivät tutkimaan tieteellisen tiedon sosiaalisesti ehdollistunutta (contingent)
luonnetta. Asettuen vastakkain sosiologien perinteisen suuntauksen kanssa, he
väittivät, että sosiaalisten tekijöiden ja tieteellisten yhteisöjen institutionaalisten
rakenteiden transformaatioiden rinnastamisen sijaan, uusi sosiologia otti
tutkimuskohteekseen tavan, jolla sosiaaliset tekijät vaikuttivat tieteellisten
keksintöjen sisältöön. ”Voimakkaan ohjelman” nimellä tunnettu uusi
tutkimussuuntaus asetti useita tarkkoja kriteereitä tieteen tutkimukselle. David
Bloorsin tutkimus kanonisoi tämän koulukunnan ja ehdotti, että tieteen tutkimuksen
tulisi muodostua pitkälti empiiriseksi ja välttää kaikkia pyrkimyksiä siihen, mitä hän
itse kutsui tieteellisten kehityspiirteiden teleologisiksi näkemyksiksi. Yhteenvetona
Bloors peräänkuulutti tarvetta lähestyä tieteen tutkimusta ilman mitään
ennakkoasenteita koskien tiedon itsensä totuutta tai epätotuutta. Metodologinen
relativismi muodosti näin hänen tutkimustensa antamat ohjenuorat, mikä tarkoitti,
että tietoa tutkivat sosiologit lähestyisivät ”hyväksyttyä tietoa” ja ”hylättyä tietoa”
samanarvoisesti.

Bloor ja kollegat väittivät, että ennen tieteellisen tiedon opiskelijat olivat lähestyneet
eri tavalla oikeaksi tai vääräksi tietämäänsä tietoa. Väärät ideat selitettiin
sosiologisilla ja psykologisilla tekijöillä, kun taas todellinen tieto miellettiin
tieteellisen menetelmän ongelmattoman soveltamisen tulokseksi. Uusille tiedon
sosiologeille, jotka olivat saaneet vaikutteita Kuhnilta, tämän menetelmän ei enää
nähty olevan toimiva, johtuen siitä, että rationaalisuuden luonne oli itse otettu
tutkimuksen kohteeksi. Heidän keskeisenä projektinaan oli määritellä, mikä sai
ihmiset ajattelemaan, että tietty väite oli totta.

”Vahvan ohjelman” pääasiallinen lähtökohdat ovat tulleet muiden sosiaalisten

konstruktionsitien toimesta uudelleenmuotoilluiksi (reiterated), laajennetuiksi ja
muokatuiksi. Eräs vaihtoehtoinen näkökulma on tullut literaarisen kritiikin
tutkijoiden taholta, jotka ovat tutkineet tieteellisen tiedon tuottamista. Steven
Woolgar in Bruno Latour ym. uskovat, että paras tapa ymmärtää tapaa, jolla tieto saa
alkunsa, liittyy siihen, että kiinnitetään huomiota tieteentekijöiden käyttämään
retoriikkaan. Toinen tutkijoiden ryhmä, jotka kutsuvat itseään ethnometodologeiksi,
ovat välttäneet tällaisia puhtaasti tekstuaalisia tutkimuksia ja ovat sen sijaan pyrkineet
oppimaan tieteen sosiaalisista piirteistä havainnoivalla osallistumisella laboratorioissa
(participant observation in the laboratory). Feyerabend on verrannut tieteellistä
rationaalisuutta performanssiin ja väittää, että tieteellä ei ole mitään tiettyä
metodologiaa, somewhat facetiously hän on väittänyt, että tieteellinen menetelmä on
menetelmä, jossa mikä tahansa tulee mahdolliseksi” , (anything goes). Perustaltaan
tiedemiehet tekevät mitä tahansa vakuuttaakseen muut omista ideoistaan.

Tästä oppineisuuden runsaudesta on syntynyt olennaisesti erilainen kuva tieteellisen

käytännön luonteesta ja toiminnasta. Siinä missä tiede kerran edusti universaalista
maailmasta saadun tiedon lähdettä, sosiaaliset konstruktionistit näkevät tieteen
suuressa määrin kontekstuaalisena ja paikallisiin olosuhteisiin sidoksissa olevana.
Näiden tutkijoiden mukaan ei ole olemassa mitään yksittäistä entiteettiä, jota voidaan
kutsua tieteeksi. Tämän sijaan jokaisella tieteenalalla on omat metodologiansa,
sääntönsä ja menettelytapansa, jotka eroavat muista aloista. Tämän lisäksi tieteen ja
muiden inhimillisten pyrkimysten välinen ero uhkaa kadota.

Teoreettiset periaatteet, jotka selkeästi kyseenalaistavat tieteen autonomian ja

rationaalisuuden, on vaikuttanut huomattavasti tieteen ja uskonnon välisen
vuorovaikutuksen ymmärtämiseen. Suhde sosiaalisen konstruktionismin ja tieteen ja
uskonnon välisen vuorovaikutuksen tutkimuksen välillä vaihtelee kuitenkin
huomattavasti tapauskohtaisesti. Osasyy tähän on, että suurelta osin sosiaalisen
konstruktionismin pääkehityssuunnat ovat alistaneet tiede-uskonto suhteen
toissijaiseksi huolenaiheeksi. Asettamalla päähuomionsa tieteellisen tiedon
ymmärtämiselle, monet alan tutkijat ovat olleet taipuvaisia pitämään uskontoa vain
yhtenä sosiaalisen vaikutuksen piiriin kuuluvana alueena, joka on vaikuttanut
tieteellisen tiedon tuottamiseen. Tämän takia uskonto ja tiede eivät enää ole analyysin
keskiössä, vaan molempiin kategorioihin kuuluviksi katsotut elementit, kuten
lingvistiset tekijät, valtasuhteet ja sosiaaliset hierarkiat ovat asettuneet keskustelun
keskiöön.

Uudet sosiaalisten konstruktionistien tutkimukset ovat valottaneet uskonnon ja tieteen

välistä suhdetta tieteellisen vallankumouksen aikana. Tutkiessaan aiheita, kuten
mekanistisen filosofian alkuperää tai Robert Boilsin käsitystä tieteestä, tutkijat ovat
osoittaneet ettei enää ole selvää, missä uskonto tai irrationalismi loppuvat ja ”puhdas”
tiede alkaa. Tämä on selkeässä vasta-asetelmassa aikaisempiin tutkimuksiin nähden,
joiden tekijät, kuten Robert Merton olettivat selkeän eron näiden kahden alueen
välille ja pyrkivät osoittamaan toisen vaikutusta toiseen.?? Muissa revisionistisissa
historioissa, poliittiset ja kulttuuriset kysymykset ovat tunkeutuneet
standarditulkintaan (esimerkiksi keskusteluista Galileon ja kirkon välisestä
suhteesta), asettaen tieteen ja uskonnon välisen ristiriidan toisarvoiseksi
kysymykseksi.
Tärkeässä artikkelissa, joka julkaistiin 1981, historioitsija Martin Rudwick osoitti
tieteellisen ja uskonnollisen tiedon käsittelyssä havaittavan asymmetrian. Jopa
sosiaalisten konstruktionistien piirissä, Rudwick osoitti, että kun kysymys
kohdistetttiin moderneihin uskonnollisiin näkemyksiin, aivan liian monet tutkijat
tunsivat yhä tarvetta kuvata voittoisaa tiedettä ja nujerrettua uskontoa. Rudwick
ilmaisi ”vahvan ohjelman” periaatteiden tiukkaan pitäytymiseen liittyvät implikaatiot,
tieteen ja uskonnon suhdetta käsiteltäessä. Rudwickin mukaan näitä kahta
ajattelutapaa tulisi lähestyä symmetrisesti.

Kristillisen kreationismin tutkimus on asettanut ongelmia historiantutkijoille tästä

nimenomaisesta syystä. Kreationistit ovat esittäneet teoriaansa milloin tieteellisenä,
milloin uskonnollisena positiona. Koko ajan kuitenkin he ovat puolustaneet väitettään
sekä fyysisiä että raamatullisia todistusaineistoja hyväkseen käyttäen. Rudwickin
artikkeliin vedoten, historiantutkija Ronald Numbers on eksplisiittisesti käyttänyt
sosiaalista konstruktionismia oikeuttamaan kreationististen ajatusten puolueetonta ja
tasapuolista lähestymistapaa, ja peräänkuuluttaen tarvetta suhtautua niihin samalla
vakavuudella ja kurinalaisuudella, jolla muut tieteenhistorioitsijat ovat suhtautuneet
evolutionismiin.

Sosiaalinen konstruktionismi ei ole jäänyt vaille haasteita tieteentutkimuksen

tutkijoiden piirissä. Eräs kaikkein tyrmäävin kritiikki väittää, että sosiaalisen
konstruktionismin ideat eivät itse asiassa ole uusia. Näkemys, jonka mukaan tiede on
sosiaalinen rakennelma (enterprise) ja että sen tuottama tieto on samoille virheille ja
ongelmille altis, kuin mikä tahansa toinen inhimillinen toiminta, ei tulisi yllättää
tieteentekijöitä itseään. Tämän lisäksi sosiaalista konstruktionismia ei tulisi käyttää
oikeuttamaan yksipuolisen historiallista näkökulmaa, joka suhtautuu keksintöihin ja
epäonnistumisiin paikallisista ja historiallisista konteksteista riippuen. Tosiasia, että
monet historiantutkijat, jotka eivät ole kiinnostuneita rationaalisuuden luonteeseen
liittyviin kysymyksiin, ovat tuottaneet ajatuksia herättäviä ja puolueettomia
tutkimuksia tieteestä ja uskonnosta, viittaa siihen, että sosiaalinen konstruktionismi ei
ole yhtä vaikutusvaltainen tässä suhteessa, kuin jotkut tutkijat ovat olettaneet.

TIETEEN JA USKONNON SUHTEEN UUDELLEENARVIOINTIA

Aatehistoria on kauan sitten osoittanut sen virtaavuuden, jolla uskomukset siirtyvät

tieteellisten ja uskonnollisten kontekstien välillä. Science and Religion: Some
historical perspectives teos, John Brooken monumentaalinen synteesi edustaa
viimeaikaista tutkimusta, joka on ehkä tahattomasti koetellut sosiaalisen
kostruktionismin rajoja mitä tieteen ja uskonnon suhteeseen tulee. Brooke nostaa
esiin kompleksisuus teesin, aikaisemman konfliktin teesin sijalle aikaisemman
konflikti ja harmonia mallin. Tämä kompleksisuus teesi sai alkunsa osittain Brooken
näkemyksestä, jonka mukaan uskontoa ja tiedettä ei voida enää tarkastella laajan
universaalilla tavalla. (in broad universal terms). Suuri osa viimeaikaisesta
tieteenhistorian kirjallisuudesta, johon Brooken työ pohjautuu, on osoittanut tarvetta
ymmärtää sekä tiedettä että uskontoa paikallisesti määräytyvien tekijöiden pohjalta.
Tässä mielessä Brooken teorialla on paljon yhtymäpintaa sosiaalisen
konstruktionismin kanssa.

Tästä huolimatta eräs sosiaalinen konstruktionisti on haastanut Brooken siitä, ettei

hän ole vienyt tätä suuntaa ajattelussaan loppuun saakka, johtuen sekä tieteen että
uskonnon toiminnasta konstruktionistista hanketta vastaan. Kuka tahansa
historioitsija, joka käyttää näitä termejä, Brooken kriitikko väittää, tulisi olla tietoinen
siitä, että sanojen merkitykset ovat itse konstruoituja eivätkä siten aina voi palvella
tietyn tilanteen ymmärtämistä. Toisin sanoen, 1900-luvun lopun historioitsijoiden
kategoriat häiritsevät tutkimuksen kohteena olevan aikakauden sosiaalisten ja
älyllisten kategorioiden ymmärtämistä.
On mielenkiintoista, että David Bloor (1991- ) teoksensa Knowledge and social
Imagery jälkisanoissa mainitsee uskonnon historiallisen tutkimuksen kiinnittäen
huomiota samanlaisiin kiistoihin, joita nykyisin käydään tieteen sosiaalisen
konstruktion luonteesta, samat kiistat, jotka vuosisata sitten käytiin uskontojen
tutkimuksen piirissä, voitaisiinko uskonnollinen dogmi yhä säilyttää silloinkin, kun
uskomukset joutuivat syvälle porautuvat analyysin kohteiksi, jotka veivät niiltä
niiden etuoikeutetun aseman. Tämän paralleelin 1800-luvun uskontojen tutkimuksen
ja 1900-luvun tieteentutkimuksen välillä oli havaittavissa, kuvaa jotakin, joka ei liity
ainoastaan länsimaisen kulttuurin piirissä tapahtuneeseen muutokseen uskonnon ja
tieteen suhteessa, vaan kuvaa lisäksi tiedettä ja uskontoa tutkivan tutkijan omaa
roolia. Bloorin johtopäätös näyttääkin olevan että sosiaalisen konstruktionismin
radikaalimmat väitteet ja niistä käyty kiista ei tule lakkaamaan, vaan jatkumaan ja
siten valottamaan tieteentutkimuksen kaikkia alueita, tieteen ja uskonnon historia
mukaan lukien. (Weldon 2002:379)
Stephen P. Weldon sai tohtorinarvon Wisconsin Yliopistosta, Madisonissa. Hän
toimii nykyisin vierailevana professorina Cornellin Yliopistossa ja työskentelee
tieteenhistorian, skeptismin ja sekulaarin humanismin parissa Amerikassa.

Käännös Anu Kumpulainen

Lähde:
Gary B. Ferngren,
Science & Religion. John Hopkins University Press, Baltimore,
Maryland 2002.