Design argumentti

William B. Dembski

Design argumentin ydin on ajatus, jonka mukaan maailmassa ilmenevä järjestys ja

kompleksisuus on tulosta älykkäästä syystä, eikä sokeasta, ohjaamattomasta prosessista..
Historialliselta kannalta, etsiessään todistusta suunnittelijasta, väite on keskittynyt
tarkastelemaan maailmaa kokonaisuutena, sen lakeja ja rakenteita maailmassa, toisin
sanoen elämää. Design argumentilla on kaksi viimeaikaista uutta muotoa. Yksi käyttää
antropista periaatetta, ja keskittyy fyysisen maailmankaikkeuden hienoviritteisyyteen, tai
nk. Niin se vain on-aspekteihin, joita ihmistarkkailijat edellyttävät. Toinen sisältää design
teorian uudelleenheräämisen biologian alalla, joka tunnetaan nimellä intelligent design.
(Dembski 2002: 335)

Historiallinen kehitys

Design argumentti perustuu väitteelle siitä, että on olemassa älykäs syy tai aikaansaaja
niille fyysisen maailman ominaispiirteille, joissa ilmenee järjestystä ja kompleksisuutta.
Se, mitkä ominaispiirteet ovat merkkinä älykkäästä syystä, mikä tuon älykkään syyn
luonne on, (persoonallinen toimija vai telic prosessi) ja kuinka vakuuttavasti nämä
ominasipiirteet edellyttävät älykästä aikaansaajaa, on yhä edelleen kiistanalainen
kysymys ja auttaa ymmärtämään design argumenttien suurta kirjoa kautta vuosisatojen.
Design argumenttia on kutsuttu myös nimellä teleologinen argumentti. (Dembski 2002:
335)

Design argumentti on erotettavat aikaisemmasta metafyysisestä sitoutumisesta

suunnittelijasta. Platonin Timaeus teoksessa hän esittäää Demiurgen olemassaoloon
perustuvan luomisen mallin. (Dembski 2002: 336)

Platon tunsi kreikkalaisten atomistien ajattelua, jotka eivät tarvinneet mitään tällaista
selittävää tekijää. Pikemminkin, Platonin filosofian mukaan älyllä ymmärrettävät muodot
muodostivat lopullisen todellisuuden, josta fyysinen maailma oli vain häilyvä kuvajainen.
Platon esitti siten Demiurgin olevan vastuussa muotojen maailmassa ilmenevästä
älykkäästä suunnittelusta. (Dembski 2002: 336)

Usein design argumentti ja metafyysinen sitoutuminen älykkääseen suunnitteluun ovat

toimineet yhdessä. Tämä on ollut erityisen totta kristillisessä traditiossa, jossa design
argumenttia on käytetty älykkään aikaansaajan perustelemiseksi, ja metafyysinen
sitoutuneisuus jumalaan sitten yhdistää tämän älykkään aikaansaajan jumalaan. Design
argumentti ja metafyysinen sitoutuneisuus designiin ovat myös kulkeneet käsi kädessä
kristillisessä traditiossa, tavalla jolla design argumentti usein näyttää kulkevan fyysisen
maailman piirteistä kolmiyhteiseen jumalaan. (Dembski 2002: 336)

Design argumentit ovat olleet suosittuja aina klassisista ajoista alkaen. Sekä Aristiteleen
final causes, sekä Stooalaisten seminal reason, olivat eri tyyppisiä älykkään kausaation
malleja, jotka oli ainakin osittain johdettu fyysisen maailman näennäisestä järjestyksestä
ja tarkoituksenmukaisuudesta. De Natura Deorum (On the nature of the Gods) Cicero
kirjoittaa ” Kun näemme jonkin liikkuvan koneiston voimasta kellon tavoin...me emme
epäile, että nämä laitteet ovat järjen työtä. Kun siksi me katsomme koko taivaankantta
sen liikkuessa suurilla nopeuksilla, ja osoittaen täydellistä säännönmukaisuutta
vuosittaiset vuodenaikojen vaihtumiset absoluuttisella turvallisuudella ja varmuudella,
kuinka voimme epäillä, että kaikkeen tähän vaikuttaa ei vain järki, vaan myös
transendentti ja jumalallinen järki. (Dembski 2002: 336)

Kautta koko kristillisen aikakauden, teologit ovat väittäneet, että luonnossa ilmenee
piirteitä, joita luonto itsessään ei kykene selittämään, vaan joka vaatii älykkyyttä luonnon
tuolla puolen. Kirkkoisät, kuten Minucius Felix ja Gregory of Nazianzzus, keskiaikaiset
oppineet, kuten Moses Maimonides ja Tuomas Akvinolainen ja Thomas Reidin ja
Charles Hodgen kaltaiset maalaisjärki-realistit, olivat kaikki teologeja, jotka tekivät
design argumentteja, väittäen luonnossa ilmenevästä tiedosta voitavan tehdä
johtopäätöksen, että siinä ilmeni luonnon ylittävä älykkyys. Tuomas Akvinolaisen viiden
todiste jumalan olemassaololle on ehkä kaikkein tunnetuin näistä. (Dembski 2002: 336)

Modernin tieteen nousun myötä 1600-luvulla, design argumentit saivat mekanistisen

suunnan. Mekanistinen filosofia, joka oli vallitseva näkemys modernin tieteen
syntymisen aikaan, näki maailman materiaalisten hiukkasten kokoelmana, jotka olivat
vuorovaikutuksessa mekaanisten voimien avulla. Tämän näkemyksen mukaan älykkään
suunnittelun nähtiin vaikuttavan vain ulkoisesti aiemmin olemassa olevaan
liikkumattomaan materiaan. On ristiriitaista kuitenkin, että tämä kellokoneiston tavoin
toimiva maailmankaikkeuden malli, johon Thomas Mooren kaltaiset tutkijat viittasivat
pönkittämään älykästä suunnittelijaa luonnossa, johti siihen, että älykkään suunnittelijan
teesistä luovuttiin lopulta kokonaan. Boyle puolusti mekanistista filosofiaa, koska hän
näki sen Aristoteleen ja Stooalaisten sisäänrakennetun teleologian vastakohtana, jotka
näkivät älykkään suunnittelun luonnollisena tuloksena luonnon prosesseista. Boyle
tulkitsi tämän jumalanpilkaksi, joka yhdisti luomisen alkuperän luontoon jumalan sijasta.
(Dembski 2002: 337)

Mekanistinen filosofia tarjosi maailman, joka toimi mekanististen periaatteiden ja

prosessien avulla, joita ei voitu sekoittaa jumalan luomistoimintaan, mutta joka
mahdollisti maailman rakentumisen tavoilla, jotka selkeästi kielivät jumalallisesta
kädenjäljestä ja siten älykkäästä suunnittelusta. Tämän lisäksi brittiläiset
luonnonteologit aina pitivät ihmeitä jumalallisen väliintulon merkkeinä, jotka kykenivät
ohittamaan mekaaniset prosessit. Seuraavien vuosisatojen saatossa mekanistinen
filosofia tuli pysyväksi, ja se, mikä jäi pois oli tarve edellyttää ihmeitä tai jumalan
olemassaoloa. Tämän takia puhtaan mekaaniset prosessit olivat kykeneviä suorittamaan
kaiken sen suunnittelutyön, jolle Aristotles ja Stoalaiset olivat edellyttäneet
sisäänrakennettua luonnollista teleologiaa, ja jolle Boyle ja brittiläiset
luonnonteologitedellyttivät jumalaa. (Dembski 2002: 337)

Brittiläiset luonnoteologit 1600-1800-lukujen aikana alkaen Robert Boylesta ja John

Raysta, löytäen kulminaationsa William Paleyn työssä, tarkasteli biologisia järjestelmiä
vakuuttavien todisteiden löytämiseksi siitä, että suunnittelija oli osallisena fyysiessä
maailmassa. Tämän mukaisesti, he pitivät uskomattomana sitä, että organismit, kaikessa
monimutkaisuudessaan ja uskomaatomalla kyvyllä varustettuina sopeutumaan mitä
erilaisimpiin tilanteisiin, olisivat voineet olla tulosta luonnon sokeista voimista. William
Paleyn Natural Theology teos on suurelta osin biologisten järjestelmien katalogi, joita
hän piti selittämättöminä ilman valvovaa ja ohjaavaa älyä. Kuka tämä suunnittelija oli,
jota brittilaäiset luonnonteologit olivat yrittäneet kuvailla? Monille se merkitsi perinteistä
kristillistä jumalaa, toisille kyse oli deistisestä jumalasta, joka oli luonut maailman, mutta
jolla ei ollut enää roolia sen hallitsijana. (Dembski 2002: 337-338)

Kritiikkiä

Älykkään suunnittelun argumentin vastaista kritiikkiä ei koskaan ole ollut vähän.

Klassiseen aikaan Demokritus ja Lucretius näkivät luonnollisen maailman hiukkasten
kihisevänä maailmana, jotka silloin tällöin sattuivat muodostamaan järjestystä ja
kompleksisuutta ilmentäviä stabiileja muodostelmia. David Hume viittasi tähän älykkään
suunnittelun kritiikkiin ”epikurelaisena hypoteesina”. ”Äärellinen määrä hiukkasia on
aina yhdistettävä äärelliseen määrään transpositioitta ja että ikuisen ajanjakson aikana
jokainen mahdollinen järjestys tai positio tulee kokeilluksi ääretön määrä kertoja. Tämä
maailma, siten kaikkien tapahtumiensa kanssa, jopa kaikkein pienimmät tapahtumat
mukaan lukien, on aikaisemmin luotu ja tuhottu ja tullaan yhä uudelleen luomaan ja
tuhoamaan. Kukaan, jolla on käsitys äärettömyyden voimasta verrattuna äärelliseen, ei
koskaan tule epäilemään tätä määrätietoisuutta.” Tämäntyyppisen kritiikin modernit
versiot ovat yhä keskuudessamme inflationaaristen kosmologioiden,
kvanttimekaniikan monitasoinen maailma tulkintojen ja tiettyjen antropisen periaatteen
tulkintojen muodossa. (Dembski 2002: 338)

Huolimatta siitä, että Hume viitasi Epikurolaiseen hypoteesiin, hän ei koskaan laskenut
paljoakaan sen varaan. Dialogs concerning natural religion – teoksessaan Hume esitti
väitteen, jonka mukaan älykkään suunnittelijan teesi ei toiminut analogiaan perustuvana
väitteenä, eikä myöskään induktioon perustuvana väitteenä. Hän painotti myös
epätäydellisen suunnittelun ongelmaa, dysteleologiaa. Huolimatta siitä, että se on laajasti
onnistunut kyseenalaistamaan älykkään suunnittelijan argumenttia, Humen kritiikki ei
enää ole niin vakuuttavaa, kuin miltä se joskus on vaikuttavat. Eliott Soberin sanoin,
Hume analysoi älykkään suunnittelun argumentin logiikkaa väärin perustein, sillä
älykkään suunnittelun argumentti ei kuitenkaan ole analoginen eikä myöskään induktion
perustuva, vaan viittaa pikemminkin toistaiseksi toimivimpaan tapaan selittää asia.
Viittaaminen tähän toimivimpaan selitykseen vahvistaa hypoteeseja sen mukaan, kuinka
hyvin ne onnistuvat selittämään tarkasteltavan tiedon. Niinkin kovaksi keitetty darwinisti,
kuin Richard Dawkinskin on samaa mieltä siitä, että Humen aikaan älykäs suunnittelu oli
paras mahdollinen selitys biologiselle kompleksisuudelle. (Dembski 2002: 338)

Siinä, missä Hume pyrki kaikenkattavaan älykkään suunnittelun hylkäämiseen, Immanuel

Kant rajoitti sen toimialaa. Kantin mukaan ”Älykkään suunnittelun argumentti kykenee
parhaimmillaan vain edustamaan maailman arkkitehtia, jota rajoittavat materiaalin
muuntumiskyky, jonka kanssa hän on tekemisissä, ei maailman luojan muodossa, jonka
ajatukselle kaikki on alisteista.” Kant ei halunnut hylätä kokonaan älykkään suunnittelun
argumenttia, vaan ainoastaan sen soveltamista liian laajassa mielessä. Kantille älykkään
suunnittelun argumentti oikeuttaa arkkitehdin olemassaolon, joka edustaa älykästä syytä,
jonka aikaansaannokset ovat maailman muodostavien materiaalien asettamien rajoitusten
alaisia. Mutta se ei koskaan voi oikeuttaa sellaisen luojan olemassaoloa, josta ovat
peräisin arkkitehdin myöhemmin muotoilemat materiaalit. Charles Darwin antoi
älykkään suunnittelun argumentille sen toistaiseksi vakavimman iskun. Darwinin elinaika
oli ihanteellinen ajankohta tämän tekemiseen. Hänen Lajien synty teoksensa sopi
täydellisesti nousevaan positivistiseen tiedekäsitykseen, joka hyljeksi ajatusta älykkäästä
alkuperästä ja pyrki mahdollisimman pitkälle soveltamaan tieteelliset selitysmalleja
luonnonlakien muodossa. Siten huolimatta siitä, että Darwinin valintamekanismi pysyi
kiisteltynä opinkappaleena kautta 1800-luvun loppupuolen ajan, jo pelkästään se, että
Darwin oli esittänyt toimivaa naturalistista mekanistisuutta selittämään biologisia
järjestelmiä, riitti vakuuttamaan Anglo-Amerikkalaisen maailman siitä että jokin
naturalistinen lähestymistapa oli varmasti oikeassa. (Dembski 2002: 339)

Jopa enemmän, kuin kosmologialla, biologialla oli brittiläisen luonnonteologian

vaikutuksen alaisena tullut älykkään suunnittelun argumentin kaikkein voimakkain tukija.
Täällä, enemmän kuin missään muualla, voitiin olla varmoja siitä, että älykkään
suunnittelun argumenttia puolustettiin voimakkaasti. Tämän asetelman
kyseenalaistaminen merkitsi samalla älykkään suunnittelijan argumentin
kyseenalaistamista vakavasti otettavana älyllisenä kantana. Richard Dawkins tekee
seuraavan yhteenvedon asiasta. ” Darwinin työn ansiosta tuli mahdolliseksi olla älykkö
samalla kun oli ateisti.” Jumala saattoi yhä olla olemassa, mutta fyysinen maailma ei enää
vaatinut hänen olemassaoloaan. (Dembski 2002: 339)

Tästä huolimatta design ei yksinkertaisesti kuihtunut ja kuollut Darwinismin nousun

myötä. Sen sijaan sen juuret menivät syvemmälle, ja saivat fysiikan luonnonlakien
muodon, joiden pohjalle maailmankaikkeus rakentui. Monien 1800- ja 1900-luvun lopun
tutkijalle älykkään suunnittelun ajattelu biologisten aikaansaannosten kautta, ei enää ollut
perusteltavissa saatikka sitten älyllisesti vakuuttavaa. Huomio siirtyi siten tiettyjen
suunnittelun merkkien etsimisestä maailmankaikkeudessa sen määrittelemiseen, oliko
maailmankaikkeus jollakin tapaa suunniteltu? (Dembski 2002: 339)

Antropinen periaate toimii lähtökohtana suurelle osalle nykyisin käytävää keskustelua

maailmankaikkeuden suunnittelusta. Astrofyysikko Brandon Carter kehitti termin 1970-
luvulla. Sen alkuperäisessä muotoilussa antropinen periaate toteaa, että
maailmankaikkeuden rakentumisen mahdollistavat fysiikan lait ja perusvakiot tulee olla
ihmishavaitsijoiden kanssa yhteensovitettavissa. Koska ihmishavaitsijat ovat olemassa,
tämä periaatteen on oltava paikkansapitävä. (Dembski 2002: 339)

Antropinen periaate on relevantti suhteessa älykkääseen suunnitteluun, koska ehdot, jotka

tulee täyttää sille, että ihmiset voivat olla olemassa tarkkailijoina maailmankaikkeudessa
ovat niin erityiset, että jo pienikin muutos näissä ehdoissa ei enää mahdollistaisi
ihmistarkkailijan olemassaoloa. Nämä ehdot määritellään yleensä fysiikan laeiksi ja
perusvakioiksi. Esimerkiksi jos gravitaatiovakio olisi hieman suurempi, tähdet olisivat
liian kuumia ja palaisivat liian nopeasti elämän kehittymisen kannalta. Toisaalta jos
gravitaatiovakio olisi vähän pienempi, tähdet olisivat niin kylmiä, ettei ydinfuusiota voisi
tapahtua, ja siten tietyt raskaammat alkuaineet, jotka ovat välttämättömiä elämän
kannalta, eivät voisi muodostua. Kummassakin tapauksessa ihmistarkkailijan
olemassaolo ja elämän kehitys olisivat olleet fyysisesti mahdottomia. Siksi asuttu
maailmankaikkeus on ihmiskeskeinen luonteeltaan. Se suunniteltiin ihmisiä varten,
joiden ilmestyminen maailmankaikkeuteen ei ollut sattumanvaraisen kosmisen
evoluution pelkkä sivutuote. (Dembski 2002: 339-340)

Vaatimus, jonka mukaan tällaiset täsmälliset ehdot inhimilliselle olemassaololle ovat

välttämättömiä, on jo itsessään väite, joka vaatii selitystä, ja on johtanut uusiin älykkään
suunnittelijan argumentteihin sekä teistien että jumalaan ei uskovien taholta. He väittävät,
että älykäs suunnittelu on paras selitysmalli fysiikan lakien ja vakioiden
hienosäåätöisyydelle. (Dembski 2002: 340)

Tästä huolimatta älykkään suunnittelijan käsitteen käyttö hienoviritteisyydelle tai

antropisille yhteensattumille, kuten niitä joskus nimitetään, on kiistanalainen. Tavallinen
tapa kumota tällaiset älykkään suunnittelun väitteet on vedota valikoitumisilmiöön.
Tämän mukaan kosmologinen hienosäätöisyys ei vaadi selitystä, koska ilman sitä,
ihmistarkastelijat eivät voisi olla olemassa miettimässä sen puuttumista. Kuin lottovoitto,
jossa voittaja on iloisesti yllättynyt olevansa voittaja, samalla tavalla ihmistarkkailija
yllättyy iloisesti löytäessään itsensä hienoviritteisestä maailmankaikkeudesta. Mitään
korkeampaa suunnittelijaa ei tarvita selittämään loton voittoa. Samalla tavalla ei tarvita
suunnittelijaa selittämään ihmistarkkailijaa hienoviritteisessä maailmankaikkeudessa.
(Dembski 2002: 340)

Näin ilmaistuna valintaan perustuva argumentti älykästä suunnittelua vastaan on helposti

kumottavissa. Se, mikä saa sattuman näyttämään varteenotettavalta vaihtoehdolta
älykkäälle suunnittelulle lottoanalogiassa, on muiden lotonpelaajien olemassaolo. Syy
sille, että lotonvoittajat ovat yllättyneitä hyvästä onnestaan johtuu siitä, että suurin osa
lotonpelaajista on häviäjiä. Mutta on olemassa vain yksi maailmankaikkeus, vai onko?
Jos halutaan kumota valintaefektiin vetoamalla kosmologiseen hienoviritykseen
perustuvan älykkään suunnittelun argumentti, niin tämä edellyttää maailmankaikkeuksien
sarjaa, jossa suuri osa maailmankaikkeuksista ei voita peliä ihmistarkkailijoiden
olemassaolon syntymisen kannalta. Mutta tämä ratkaisu edellyttää oman ontologian
laajentumista koskemaan samaan aikaan niin metafysiikkaa kuin fysiikkaakin tavalla,
mikä itsessään on ongelmallista. (Dembski 2002: 340)

Älykäs suunnittelu

Huolimatta siitä, että kosmologiset älykkään suunnittelun väittämät, jotka mieltävät

älykkään suunnittelun koskemaan koko maailmankaikkeutta, ovat yhä edelleen suosittuja,
1990-luvulta lähtien kiinnostus on myös siirtynyt koskemaan biologisia älykkään
suunnittelun argumentteja, jotka tarkastelevat älykästä suunnittelua todellisissa
biologisissa järjestelmissä. Muutos tässä tapahtuu maailmankaikkeuden tarkastelusta
kokonaisuutena siihen, että tarkastellaan tiettyjä älykkään suunnittelun tiettyjä taapuksia
maailmankaikkeudessa, ja erityisesti biologiassa. Tämä älykkään suunnittelun
lähestymistapa lukeutuu älykkään suunnittelun kategoriaan. (Dembski 2002: 341)
Älykkään suunnittelun puolestapuhujat pyrkivät kehittämään tieteellistä
tutkimusohjelmaa, positiivisena vaihtoehtona Darwinismille ja muille naturalistisille
lähestymistavoille elämän alkuperää ja historiaa selittämään. Se, mikä on pitänyt
älykkään suunnittelun tieteellisen valtavirtakeskustelun ulkopuolella 140 viime vuoden
ajan on ollut tarkkojen menetelmien puuttuminen älykkäästi aikaansaatujen objektien
erottamiselle ei-älykkäästi aikaansaaduista objekteista. Se, että älykäs suunnittelu voisi
tulla hedelmälliseksi tieteelliseksi konseptiksi edellyttää sitä, että tutkivat voivat olla
varmoja siitä, että he voivat luotettavasti määritellä sen, onko jokin älykkäästi suunniteltu
vai ei. Johannes Kepler ajatteli, että kuun kraaterit olivat älykkäästi suunniteltuja kuun
asukkaiden toimesta. Tiedämme nyt, että kraaterit syntyivät sokeiden luonnonprosessien
vaikutuksesta. Pelko siitä, että liitetään jotakin väärin perustein älykkääseen
suunnitteluun, ja joudutaan siihen tilanteeseen, että huomataan ettei näin ollutkaan
myöhemmin, on estänyt älykästä suunnittelua tulemasta mukaan ”todellisen tieteen”
piiriin. Tarkkojen menetelmien avulla älykkäästi aikaansaatujen objektien erottaminen ei-
älykkäästi aikaansaaduista objekteista, älykkään suunnittelun teoreetikot väittävät, että he
voivat välttää Keplerin virhettä ja paikallistaa luotettavasti älykäs suunnittelu biologisissa
järjestelmissä. (Dembski 2002: 341)

Biologian alkuperän ja kehityksen teoriana älykkään suunnittelun perusväittämä on, että

älykkäät syyt ovat välttämättömiä sen biologian kompleksisten informaatiorikkaiden
rakenteiden selittämiseksi, ja että nämä syyt ovat empiirisesti tunnistettavissa. Sen
toteaminen, että älykkään suunnittelun puolesta empiirisesti tunnistettavia, on sama, kuin
toteaisi että on olemassa hyvin määriteltyjä menetelmiä, jotka perustuen maailman
havaitsemiseen kykenevät luotettavasti erottamaan älykkäitä syitä suuntaamattomista
sattumanvaraisista syistä. Monet erityistieteet ovat jo kehittäneet tällaisia menetelmiä
tämän eron tekemiseksi. Forensic tieteet, kryptografian, arkeologian ja maanulkopuolisen
älykkyyden etsimisen alueet ovat erityisesti kyseessä. (Dembski 2002: 341)

Aina, kun nämä menetelmät löytävät älykästä kausaatiota, niiden palajstama entiteetti on
tietynlainen informaatio, joka tunnetaan myös nimellä specified kompleksisuus tai
complex specified information. Ajattele signaalia, joka vakuutti radio astronomit filmissä
Yhteys siitä, että he olivat löytäneet maan ulkopuolista älykkyyttä. Signaali on pitkä sarja
peruslukuja (prime) johtuen sen pituudesta, signaali oli kompleksinen, ja sitä ei voitu
assimiloida mihinkään luonnolliseen säännönmukaisuuteen. Ja kuitenkin johtuen sen
aritmeettisistä ominaisuuksista, se sopi objektiiviseen, itsenäisesti annettuun malliin.
Signaali oli siten sekä kompleksinen, että eriytynyt. Ja kompleksisuuden ja eriytymisen
yhdistelmä riitti vakuuttamaan astronomit maan ulkopuolisen älyn olemassaolosta.
Älykkään suunnittelun teoreetikkojen mukaan eriytynyt kompleksisuus on älykkään
suunnittelun luotettava tuntomerkki, joka ilmenee lähes kaikissa biologisissa rakenteissa,
ja on sokeiden luonnonsyiden aikaansaannosten ulkopuolelle alkuperältään. (Dembski
2002: 341-342)

Sen sanominen, että eriytynyt kompleksisuus on sokean luonnonvalikoitumisen prosessin

syntymisen tuolla puolen ei tarkoita sitä, ettei luonnollisesti olemassa olevat järjestelmät
voi ilmentää eriytynyttä kompleksisuutta, tai etteivät luonnonprosessit voi toimia
johtimina eriytyneelle kompleksisuudelle. Luonnollisesti ilmenevät järjestelmät voivat
ilmentää eriytynyttä komplektisuuta. Luonto, joka toimii ilman älykästä ohjausta voi
käyttää ennalta olemassa olevaa kompleksisuutta ja sekoittaa sen uuteen muotoon, mutta
tämä ei ole asian ydin. Ydin on se, kykeneekö luonto, joka nähdään sokeiden,
katkeamattomien luonnonsyiden ketjuna, voi synnyttää eriytynyttä’ kompleksisuutta,
siinä merkityksessä, että se toimisi sen alkuunpanijana, kun mitään sitä ennen ei ollut
olemassa. (Dembski 2002: 342)

Otetaan esimerkiksi dyrer woodcut. Se syntyi mekannisesti painamalla puupalikkaa

paperille. Tämä dyreer woiodcut ilmentää eriytynyttä kompleksisuutta, mutta musteen
mekaaninen käyttäminen paperille puupalan välityksellä ei selitä puukaiverruksen
eriytynyttä kompleksisuutta. Puulaikkauksen eriytynyt kompleksisuus täytyy johtaa
takaisin puupalan eriytyneeseen komoleksisuuteen, joka puolestaan täytyy johtaa takaisin
dryrerin puunleikkaukseen, joka tässä tapauksessa tahallaan veisti puupalasen. Eriytyneen
kompleksisuuden kausaaliset sarjat, eivät pääty luontoon, vaan älykkääseen
suunnitteluun. (Dembski 2002: 342)

Älykäs suunnittelu oikein muotoiltuna on teoria informaatiosta. Tällaisen teorian piirissä

kompleksinen eriytynyt informaatio tai eriytynyt kompleksisuus tulee älykkään
kausaation luotettavaksi indikaattoriksi, samoin kuin asianmukaiseksi kohteeksi
tieteelliselle tutkimukselle. Älykäs suunnittelu tulee siten teoriaksi, jonka avulla on
mahdollista tunnistaa ja mitata informaatiota, selittää sen alkuperää ja jäljittää sen
virtausta. Se ei siten ole älykkäiden syiden tutkimusta itseisarvona, vaan
informaatioväylien tutkimusta, jonka älykkäät syyt aikaansaavat. Tämän johdosta
älykkään suunnittelun teoria ei enää edellytä luojaa saatikka sitten ihmeitä. Se on
teologisesti minimalistinen kanta. Se tunnistaa älykkyyttä ilman sen spekuloimista, mikä
tuon älykkyyden luonne mahdollisesti on. (Dembski 2002: 342)

Biokemisti Michael Behe liittää eritytyneen kompleksisuuden biologiseen suunnitteluun.

Behe määrittelee järjestelmän redusoimattomaksi kompleksiseksi, jos se koostuu useista
toisiinsa liittyvistä osista tavalla, jossa yhdenkin osan poistaminen tuhoaa täysin
järjestelmän toiminnan. Behelle redusoimaton kompleksisuus merkitsee varmaa merkkiä
älykkäästä suunnittelusta. Yksi redusoimattoman kompleksinen biokemiallinen
järjestelmä, jota Behe tarkastelee on bateeri flagellum. Flagellum on happovoimallla
toimiva pyörivä moottori, jolla on piiskamainen häntä, joka pyörii 20 000 kierroksen
minuuttinopeudella, ja jonka pyörivä liike mahdollistaa bakteerin navigoida tiensä
vesiympäristössä. Behe osoittaa, että tämän molekylaarimoottorin sisäinen rakenne,
vaatii vähintään 30 monimutkaisen proteiinin koordinoitua vuorovaikutusta, ja että minkä
tahansa näiden proteiinien poisjääminen johtaisi moottoritoiminnan täydelliseen
menettämiseen. Behe väittää, että darwinilainen mekanistisuus ei periaatteessa kykene
aikaansaamaan tällaisia redusoimattomia kompleksisia järjestelmiä. Dembskin teos No
Free Lunch pyrkii osoittamaan, että Behen väite redusoimattomasta komopleksisuudesta
on erityistapaus eriytyneestä kompleksisuudesta. Erityisesti bakteeri flagellumin kaltaiset
järjestelmät osoittavat eriytynyttä kompleksisuutta, ja ovat siksi älyllisen suunnittelun
tulosta. (Dembski 2002: 342-343)
Älykkäällä suunnittelulla on ollut myrskyisä historia. Pääongelma design argumentilla
nykyisin on liittynyt sen käsitteellisesti voimakkaan muodon löytämiseen, joka edistäisi
tiedettä hedelmällisesti. Älyllisten syiden empiirinen tunnistaminen on alue, joka olisi
kaikkein lupaavin kehityssuunta sille, että älykäs suunnittelu muodostuisi täysin
varteenotettavaksi tieteelliseksi teoriaksi ja erottaisi sen filosofien ja teologien älykkään
suunnittelun perinteestä, tai sitä, mitä perinteisesti on kutsuttu luonnonteologiaksi.
Älykkään suunnittelun teesin mukaan maailma sisältää tapahtumia, kohteita ja rakenteita,
jotka eivät voi selittyä suuntaamattomien luonnonsyiden mallilla, ja jotka voidaan
tarkoituksenmukaisesti selittää vain älykkääseen syyhyn vetoamalla. Älykäs suunnittelu
pyrkii osoittamaan tämän tiukan tieteellisin menetelmin. Älykkään suunnittelun
koulukunta pyrkii soveltamaan perinteistä filosofista intuitiota sellaisen tieteellisen
tutkimusohjelman hahmottamiseksi, joka perustuu kehitykseen todennäköisyysteorian,
tietojenkäsittelyn, informaatiotieteen, molekyylibiologian ja tieteenfilosofian alueella,
vain muutamia mainitakseni. Jää nähtäväksi, voiko se muuttaa älykkään suunnittelun
tehokkaaksi käsitteelliseksi työkaluksi luonnon maailman tutkimiselle ja ymmärtämiselle.
(Dembski 2002: 343)

William A. Dembskilla on tohtorinarvo matematiikasta Chicagon yliopistossa, ja PhD

filosofiassa Illinoisin Yliopistosta Chicagossa. Hän on apulaistutkijaprofessori Baylorin
Yliopistossa ja kunniajäsen Seattlen Discovery Institutessa. Hänen tärkeimpiä teoksiaa
designin puolesta ovat The Design Inference, Cambridge University Press 1998, joka
asettaa Infreing design logiikan perusteet, ja no free lunch, Lanham, md. Rowman &
Littlefield 2001, joka osoittaa miten tämä logiikka soveltuu biologiaan.

Käännös Anu Kumpulainen

Lähde:
Gary B. Ferngren,
Science & Religion. John Hopkins University Press, Baltimore, Maryland 2002.