HOLISTINEN KIELEN JA KOGNITION TUTKIMUS

Kognitiotieteiden alalla tapahtuneen kehityksen viimeisimpiin oivalluksiin kuuluvat

Maturanan ja Varelan tutkimuksiin, joiden mukaan ei ole olemassa ennalta-annettua
maailmaa, vaan maailma edustaa ihmisen omaa maailmaa, viiden aistin hänelle
välittämää kuvaa todellisesta maailmasta. Toinen iso muutos liittyy itsen käsitteen
kyseenalaistamiseen, jossa ihmisen kokemus yhtenäisestä itsestä osoittautuu niinikään
illusoriseksi. Maturanan ja Varelan mukaan kognitio tulisikin tunnistaa koko elämän
prosessiin liittyväksi, havainnot, tunteet ja käyttäytyminen mukaan lukien. Tämä johtaa
radikaaliin väitteeseen, jonka mukaan ihmisen kognitio voidaan ymmärtää prosessiksi,
johon ei liity tiedon siirtämistä, eikä ulkoisen maailman mentaalisia representaatioita.
Tämä tulee kuitenkin edellyttämään tieteellisten ja filosofisten viitekehysten radikaalia
laajentamista. Tämä näkemys mielestä ja kognitiosta on kuitenkin vaikea suoralta kädeltä
hyväksyä, koska se edustaa jokapäiväisen kokemuksemme vastaista katsantotapaa.
Ihmisinä käytämme jatkuvasti informaation käsitettä ja mentaalisia representaatioita
ihmisistä ja objekteista ympäristössämme. (vrt. Capra)

Nämä voidaan nähdä kuitenkin erityisinä ihmisen kognition piirteinä, jotka ovat seurausta
kyvystämme abstrahoida, ja joka edustaa keskeistä piirrettä ihmisen tietoisuudelle. Siten
kognition yleisen prosessin syvälliseksi ymmärtämiseksi elävissä järjestelmissä on
tärkeää ymmärtää tapaa, jolla ihmisen tietoisuus, käsitteellinen ajattelu ja symboliset
konseptit saavat alkunsa kaikille eläville organismeille tyypillisestä kognitiivisista
prosesseista. (vrt. Capra)

Santiagon teorian mukaan itsetietoisuuden nähdään olevan läheisessä suhteessa kieleen ja

kielen ymmärtämistä lähestytään kommunikaation tarkan analyysin valossa.
Kommunikaatio, Maturanan mukaan, ei ole informaation välittymistä, vaan pikemminkin
käyttäytymisen koordinointia elävien järjestelmien välillä molemminpuolisen
strukturaalisen kytkeytymisen (couplingin) kautta. Tällainen molemminpuolinen
käyttäytymisen koordinointi edustaa ratkaisevaa piirrettä kaikille eläville organismeille,
riippumatta siitä, onko niillä hermojärjestelmä tai ei, ja se muodostuu yhä
hienovaraisemmaksi ja monimuotoisemmaksi monimutkaisemmissa hermojärjestelmissä.
(vrt. Capra)

Kehollistunut mieli

Roger Foutsin mukaan kieli alunperin oli kehollistunut eleisiin, ja kehittyi eleistä yhdessä
ihmistietoisuuden kanssa. Tämä teoria on yhteensopiva viimeaikaisten
kognitiotieteilijöiden tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan käsitteellinen ajattelu
kokonaisuudessaan on kehollistunut fyysisesti kehoon ja aivoihin. Kun kognitiotieteilijät
sanovat mielen olevan kehollistunut, he tarkoittavat paljon enemmän, kuin sitä ilmeistä
tosiseikkaa, että tarvitsemme aivot ajatellaksemme. Viimeaikaiset tutkimukset
kognitiivisen lingvistiikan alalla osoittavat vahvasti, ettei ihmisjärki kykene ylittämään
kehoa, tavalla, jolla länsimainen filosofia on tottunut asian ymmärtämään. Tämän sijaan
se on fyysisen luontomme ja kehonkokemuksemme muovaama. Juuri tässä merkityksessä
ihmisen mieli on pohjimmiltaan kehollistunut. Järjen rakenne itsessään saa alkunsa
kehoistamme ja aivoistamme. (Capra 2002: 52-53)

Todistusainesto sen puoleta, että mieli on kehollistunut ja tämän oivalluksen syvälliset

filosofiset implikaatiot on esitetty George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoksessa
Philosophy in the Flesh. Todistuaineisto perustuu ensinnäkin siihen löytöön, että suurin
osa ajattelustamme on alitajuista, joka toimii tasolla, joka ei ole tavallisen tietoisen
tajunnan ulottumattomissa. Tämä kognitiivinen tiedostamaton sisältää ei pelkästään
kaikki automaattiset kognitiiviset toiminnot, vaan myös kaikki sanattoman tiedon ja
uskomukset. Ilman tietoisuuttamme kognitiivinen alitajunta muovaa ja rakentaa kaikkea
tietoista ajattelua. Tästä on muodostunut tärkeä tutkimusalue kognitiivisten tieteiden
piirissä, joka on johtanut radikaalilla tavalla uusiin näkemysiin siitä, kuinka käsitteet ja
ajatteluprosessit muotoutuvat. (Capra 2002: 53)

Tässä vaiheessa abstraktien käsitteiden muodostumisen yksityiskohtainen neurofysiologia

on yhä epäselvä. Tästä huolimatta kognitiiviset tutkijat ovat alkaneet ymmärtää erästä
ratkaisevan tärkeää aspektia tästä prosessista. Lakoffin ja Johnsonin mukaan Samat
neuraaliset ja kognitiiviset mekanismit, jotka antavat meidän nähdä ja liikkua, luovat
samalla myös käsitteelliset rakenteemme ja ajatteluntavat. (Capra 2002: 53)

Tämä uusi ihmisajattelun ymmärrys alkoi 1980-luvulla useiden tutkimusten myötä

käsitteellisten kategorioiden luonteesta. Eri kokemusten kategorisointi on kognition
perusta kaikilla elämän tasoilla. Mikro-organismit kategorisoivat kemikaaleja ruokaan ja
ei-ruokaan, siihen, mitä kohti liikkua ja mistä siirtyä poispäin. Samalla tavalla eläimet
kategorisoivat ruokaa, äänet jotka tarkoittavat vaaraa, oman lajinsa jäsenet, seksuaaliset
signaalit jne.

Tapa, jolla elävät organismit kategorisoivat, riippuu niiden aistijärjestelmästä ja

motorisesta järjestelmästä. Toisin sanoen se riippuu siitä tavasta, jolla ne ovat
kehollistuneet. Tämä ei päde vain eläimiin, kasveihin ja mikro-organismeihin, vaan myös
ihmisiin, kuten kognitiotieteilijät ovat huomanneet viime aikoina. Huolimatta siitä, että
jotkin kategoriamme ovat seurausta tietoisesta järjestä, suuri osa niistä muodostuu
automaattisesti ja tiedostamattomasti seurauksena kehomme ja aivojemme erityisestä
luonteesta. (Capra 2002: 53)

Tätä voidaan havainnollistaa helposti värien avulla. Laajat värien havaitsemista koskevat
tutkimukset vuosikymmenten ajan ovat tehneet selväksi sen, ettei ulkoisessa maailmassa
ole olemassa värejä riippumatta havaitsemisen prosessista. Kokemuksemme väreistä
syntyy heijastuvan valon aallonpituuksista vuorovaikutuksessa omien silmiemme
verkkokalvojen värivastaanottimien ja niihin yhteydessä olevan hermojärjestelmän
kanssa. Yksityiskohtaiset tutkimukset ovat todellakin osoittaneet, että koko
värikategorioidemme rakenne (värien, värisävyjen jne. (lukumäärä) on seurausta
hermorakenteestamme. (Capra 2002: 54)

Siinä missä värikategoriat perustuvat neurofysiologiaamme, muut kategoriatyypit

muodostuvat kehollisen kokemuksemme perusteella. Tämä on erityisen tärkeää tila
suhteiden hahmottamisen kannalta, mikä edustaa erästä peruskategoriaamme. Kuten
Lakoff ja Johnson huomauttavat, kun me havaitsemme ”kissan puun edessä”, tämä tilaan
liittyvä suhde ei ole olemassa objektiivisesti maailmassa, vaan on oman
kehokokemuksemme heijaste. Meillä on kehot, joissa on selvä etu ja takapuoli, ja me
heijastamme tämän erottelun muihin objekteihin. Näin kehomme määrittävät perustavat
tilaan liittyvät suhteet, joita käytämme sekä paikan hahmottamiseen, että yhden objektin
hahmottamiseen suhteessa toiseen. (Capra 2002: 54)

Ihmisolentoina me emme ainoastaan kategorisoi kokemuksemme eri kategorioita, vaan

käytämme abstrakteja käsitteitä luonnehtimaan kategorioitamme ja niitä koskevaa
ajatteluamme. Ihmisen kognition tasolla kategoriat ovat aina käsitteellisiä, ja
erottamattomia niitä vastaavista abstrakteista käsitteistä. Ja koska kategoriamme
perustuvat hermorakenteeseemme ja kehollisuuden kokemukseemme, niin tekevät myös
abstraktit konseptimme. (Capra 2002: 54)

Jotkut kehollistuneista konsepteistamme toimivat samalla myös tiettyjen järkeilyn

muotojen perustana, mikä tarkoittaa sitä, että tapamme ajatella on myös kehollistunut.
Esimerkiksi, kun teemme eroa sisä- ja ulkopuolen suhteen, meillä on taipumus
visualisoida tämä suhde tilaan astian avulla, jolla on sisä- ja ulkopuoli. Tämä mentaalinen
kuva, joka perustuu kokemukseemme kehosta säiliönä tai astiana tulee samalla tietyn
ajattelutavan perustaksi. Olettakaamme, että asetamme kupin maljan sisään, ja kirsikan
kupin sisään. Tietäisimme heti, vain sitä katsomalla, että koska kirsikka on kupin sisällä
on samalla maljan sisällä. (Capra 2002: 54)

Tämä päätelmä vastaa hyvin tunnettua väitettä tai syllogismia, klassisessa

Aristoteelisessä logiikassa. Sen kaikkein tunnetuimmassa muodossa se kuuluu
seuraavasti. Kaikki miehet ovat kuolevaisia, Sokrates on mies. Siksi Sokrates on
kuolevainen. Argumentti näyttää tyhjentävältä, koska kirsikkamme tavoin Sokrates on
mies-kategorian ”astiassa”, kun taas miehet ovat kuolevaisten ”astiassa” tai kategoriassa.
Me heijastamme astioiden mentaalisen kuvan abstrakteihin kategorioihin, ja käytämme
sitten kehollista kokemustamme astiasta näistä kategorioista järkeilyyn. (Capra 2002: 54-
55)

Toisin sanoen klassinen Aristoteelinen syllogismi ei ole kehosta irti olevan järkeilyn
tulos, vaan kasvaa kehollisesta kokemuksestamme. Lakoff ja Johnson väittävät, että tämä
on totta myös monille muille järkeilyn muodoille. Kehojemme ja aivojemme rakenne
määrittelee ne käsitteet, jotka pystymme muodostamaan ja sen järkeilyn, johon me
voimme ottaa osaa. (Capra 2002: 54)

Kun heijastamme astian mentaalisen kuvan kategorian abstraktiin käsitteeseen me

käytämme sitä metaforana. Tämä metaforisen projektion prosessi on ratkaisevan tärkeä
elementti abstraktin ajattelun muodostumisessa ja se keksintö, jonka mukaan suuri osa
ihmisen ajattelusta on metaforista, on ollut eräs suurimmista kehityksistä kognitiivisten
tieteiden piirissä. Metaforat mahdollistavat laajentaa peruskehollisia käsitteitämme
abstrakteille teoreettisille alueille. Kun sanomme ”en näytä kykenevän käsittämään tätä
ideaa” tai ”tämä menee täysin yli hilseen” käytämme kehollista kokemustamme
vertailukohtana ajatuksen ymmärtämiselle. Samalla tavalla puhumme ”lämpimästä
tervetulosta” tai ”suuresta päivästä” , heijastamme kehollisen kokemuksemme
abstrakteille alueille. (Capra 2002: 55)

Nämä kaikki ovat esimerkkejä primaarisista metaforista, metaforisen ajattelun

peruselementeistä. Kognitiiviset lingvistit teoretisoivat, että me saamme suurimman osan
primaarisista metaforistamme automaattisesti ja alitajuisesti varhaislapsuudessamme.
Vauvoille kokemus läheisyydestä ja hellyydestä tapahtuu yleensä yhdessä lämmön ja
halaamisen tunteen kanssa. Siksi assosiaatiot näiden kahden kokemuksellisen alueen
välillä rakentuvat ja vastaavat väylät hermoverkoissa saavat alkunsa. Myöhemmin
elämässä nämä assosiaatiot jatkuvat metaforina, esim. puhuessamme lämpimästä hymystä
tai läheisestä ystävästä. (Capra 2002: 55)

Ajattelumme ja kielemme sisältävät satoja primaarisia metaforia, joista käytämme

suurinta osaa ilman että tiedostamme niitä. Ja koska ne saavat alkunsa perus kehollisista
kokemuksistamme, ne ovat yleensä samoja suurimmassa osassa kieliä ympäri maailman.
Käsitteellisissä ajatteluprosesseissamme me yhdistämme primaarisia metaforia
kompleksisemmiksi metaforiksi tavalla, joka mahdollistaa meille rikkaan mielikuvien ja
hienovaraisten käsitteellisten rakenteiden käytön tarkastellessamme kokemustamme. Se,
että ajattelemme elämää matkana, mahdollistaa runsaan tietomme käytön matkoista
kuvaamaan merkityksellisen elämän elämisen taitoa. (Capra 2002: 55)

Ihmisen luonto

1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana kognitiiviset tutkijat tekivät kolme

merkittävää löytöä. Kuten Lakoff ja Johnson yhteenvetona toteavat. Mieli on
synnynnäisesti kehollistunut, ajattelu on suurelta osin tiedostamatonta ja abstraktit
konseptit ovat suurelta osin metaforisia. Kun nämä oivallukset hyväksytään laajasti, ja
integroidaan koherentiksi teoriaksi ihmisen kognitiosta, ne tulevat pakottamaan meidät
uudelleenarvioimaan monia länsimaisen filosofian perusväittämiä. Teoksessa Philosophy
in the Flesh kirjoittajat ottavat ensimmäiset askeleet kohti tällaista länsimaisen filosofian
uudelleenarviointia kognitiivisen tieteen valossa. (Capra 2002: 56)

Heidän pääargumenttinsa on, että filosofian tulisi kyetä vastaamaan inhimilliseen perus
tarpeeseen tuntea itsemme. Tuntea, kuka olemme ja kuinka koemme maailman ja kuinka
meidän tulisi elää. Itsemme tunteminen sisältää sen ymmärtämisen, kuinka ajattelemme,
ja kuinka ilmaisemme ajatuksemme kielessä. Ja juuri tässä kognitiivisella tieteellä on
paljon annettavaa filosofialle. (Capra 2002: 56)

Koska kaikki, mitä ajattelemme, sanomme ja teemme riippuu kehollistuneen mielemme

toiminnasta, Lakoff ja Johnson väittävät, kognitiivinen tiede on eräs kaikkein
tärkeimmistä lähteistä itsetuntemukselle. (Capra 2002: 56)

Kirjoittavat kuvailevat dialogia filosofian ja kognitiotieteiden välillä, jossa nämä kaksi

tieteenaluetta tukevat ja rikastuttavat toinen toistaan. Tutkijat tarvitsevat filosofiaa
tullakseen tietoisiksi siitä, kuinka piilevät filosofiset oletukset vaikuttavat heidän
teorioihinsa, kuten John Searle muistuttaa, koska muuten sen hinta, että vieroksumme
filosofiaa on se, että teemme filosofisia virheitä. Filosofit toisaalta, eivät voi esittää
vakavasti otettavia teorioita kielen, mielen ja tietoisuuden luonteesta ilman sen
viimeaikaisten merkittävien edistysaskeleiden huomioonottamista kognitiivisten tieteiden
alueella. (Capra 2002: 56)

Capran mukaan näiden edistysaskeleiden suurin merkitys on ollut jo yli 300 vuoden ajan
länsimaista filosofiaa vaivanneen karteesiolaisen mielen ja materian välisen kahtiajaon
vähittäinen eheytyminen. Santiago teorian on osoittanut, että kaikilla elämän tasoilla
mieli ja materia, prosessi ja rakenne ovat erottamattomasti toisiinsa sidoksissa. (Capra
2002: 56)

Viimeaikainen tutkimus kognitiivisten tieteiden alalla on vahvistanut ja täsmentänyt tätä

näkemystä osoittamalla, kuinka kognitionprosessi kehittyi lisääntyvää kompleksisuutta
sisältäviin muotoihin yhdessä niitä vastaavien biologisten rakenteiden kanssa.
Täsmällisiin kielen ja käsien liikkeiden kehittymisen myötä, kieli, itsetarkkaileva
tietoisuus ja käsitteellinen ajattelu kehittyi varhaisilla ihmisillä osana yhä
monimutkaisemmiksi muodostuvia kommunikaatioprosesseja. (Capra 2002: 56-57)

Kaikki nämä ovat kognitioprosessin eri ilmentymiä ja jokaisella uudella tasolla ne

edellyttävät niitä vastaavia hermostollisia ja kehollisia rakenteita. Kuten kognitiivisen
lingvistiikan alalla tehdyt löydöt ovat osoittaneet, ihmisen mieli jopa kaikkein
abstrakteimmissa ilmenemismuodoissaan ei ole irrallinen kehosta, vaan siihen perustuva
ja sen muovaama. (Capra 2002: 57)

Postkarteesiolainen yhdentyvä mielen, materian ja elämän malli vaatii myös radikaalia

uudelleenarviointia ihmisen ja eläinten suhteessa. Suurin osa länsimaista filosofiaa näkee
järkevyyden kyvyn ainutlaatuisesti inhimillisenä ominaispiirteenä, mikä erotti meidät
kaikista muista eläimistä. Kommunikointitutkimukset simpansseilla ovat kuitenkin
paljastaneet tämän uskomuksen valheellisuuden dramaattisella tavalla. He tekevät
selväksi, että eläinten ja ihmisten kognitiivinen ja tunne-elämän laadussa on vain aste-
ero, ja että elämä on suuri jatkumo, jossa lajien väliset erot ovat vähittäisiä ja
evolutionaarisia. Kognitiiviset lingvistit ovat vahvistaneet tämän evolutionaarisen
käsityksen ihmisluonnosta. Lakoffin ja Johnsonin sanoin: Järki, jopa kaikkein
abstrakteimmassa muodossa, hyödyntää sen sijaan että se ylittäisi, eläinluontomme. Järki
ei täten ole sisin olemus, joka erottaa meidät muista eläimistä. Sen sijaan se asettaa
meidät samaan jatkumoon niiden kanssa. (Capra 2002: 57)

Henkinen ulottuvuus

Elämän evoluution skenaario, jota käsittelin alkaa soluseinämien ympäröimien kuplien

muotoutumisella muinaisissa merissä. Nämä pienet oliot muodostuivat spontaanisti
oikeanlaisessa saippuan ja veden ympäristössä, fysiikan ja kemian peruslakien mukaan.
Niiden muodostuttua, muodostui vähitellen monimutkainen kemiallinen verkosto tiloissa,
jotka ne sulkivat sisälleen, mikä tarjosi kuplille mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä
kompleksisiksi lisääntyviksi rakenteiksi. Kun katalysaattorit tulivat mukaan kuvaan,
molekyylikompleksisuus lisääntyi nopeasti, ja lopulta elämä sai alkunsa näistä
protosoluista yhdessä proteiinien, nukleohappojen, ja geneettisen koodin evoluution
kanssa. (Capra 2002: 57)

Tämä merkitsi universaalia edeltäjää, ensimmäistä bakteerisolua, josta kaikki muu sitä
seurannut elämä maapallolla sai alkunsa. Ensimmäisten elävien solujen jälkeläiset
valloittivat maailman luomalla koko planeetan laajuisen bakteeriverkoston, joka
vähitellen kansoitti kaikki ekologiset sopukat. Kaikissa elävissä järjestelmissä olevan
luovuuden ohjaamina planetaarinen elämän verkosto laajeni mutaatioiden, geeninvaihdon
ja symbioosi avulla tuottaen aina lisääntyvän kompleksisuutta ja vaihtelevuutta
heijastavia elämän muotoja (Capra 2002: 57-58)

Tässä majesteettisessa elämän syntymisessä kaikki elävät organismit jatkuvasti vastasivat

ympäristöllisiin vaikutuksiin rakenteellisilla muutoksilla, ja ne tekivät näin autonimisesti,
niiden oman luonteen mukaan. Aina elämän alkuajoista asti niiden vuorovaikutus
toistensa kanssa ja elottoman ympäristön kanssa oli kognitiivista vuorovaikutusta. Niiden
rakenteen kompleksisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös niiden kognitiiviset prosessit,
mikä lopulta johti tietoisuuden, kielen ja käsittellisen ajattelun syntyyn. (Capra 2002: 58)

Kun tarkastelemme tätä kuvaa öljyisten pisaroiden muodostumisesta tietoisuuden

syntymiseen, saattaa vaikuttaa siltä, että elämä on vain molekyylejä. Kysymys herää siis,
entä elämän henkinen ulottuvuus? Onko tässä uudessa näkemyksessä ihmisen hengelle?
(Capra 2002: 58)

Näkemys, jonka mukaan elämä on vain molekyylejä, on molekyylibiologien suosima

näkemys. On tärkeää oivaltaa, että tämä on vaarallisen reduktionistinen näkemys. Uusi
ymmärrys elämästä on järjestelmä-ymmärrys, mikä tarkoittaa sitä, että se perustuu ei
ainoastaan molekyylirakenteiden analyysiin, vaan myös näiden rakenteiden suhteiden ja
niiden muodostumisen taustalla olevien erityisten prosessien välisiin suhteisiin. Kuten
olemme nähneet, elävän järjestelmä luonteenomainen piirre ei ole tiettyjen
makromolekyylien läsnäolo, vaan aineenvaihdunnan prosessien itse-ohjautuva (self-
generating) verkosto. (Capra 2002: 58 )

Elämän prosessit sisältävät uuden järjestyksen spontaanin emergenssin, joka on elämän

sisäänrakennetun luovuuden tärkeä perusta. Sen lisäksi elämän prosessit liittyvät elämän
kognitiiviseen ulottuvuuteen ja uuden järjestyksen emergenssi sisältää kielen ja
tietoisuuden emergenssin. (Capra 2002: 58)

Miten ihmisen henki liittyy tähän kokonaisuuteen? Tähän kysymykseen vastaaminen

edellyttää sanan ”henki” alkuperäisen tarkoituksen tarkastelua. Kuten olemme nähneet,
latinan sana ”spiritus” tarkoittaa henkeä, mikä pätee myös siihen liittyvään latinan sanaan
”anima”, kreikan sanaaan ”psyche” ja sanskriitin sanaan ”atman”. Näiden avaintermien
yleinen merkitys viittaa siihen, että sanan ”henki” alkuperäinen merjkitys monessa
vanhassa filosofisessa ja uskonnollisessa perinteessä niin lännessä kuijn idässäkin liittyy
elämän henkeen. (Capra 2002: 58)

Hengityksen ollessa keskeinen aspekti lähes kaikkien elämänmuotojen joukossa elämän

henk,i näyttää olevan täydellinen metafora metabolisten prosessien verkostolle, joka on
samalla kaikkien elävien järjestelmien määrittävä ominaispiirre. Henki – elämän henki –
on se yhdistävä tekijä, joka on yhteistä kaikille eläville olennoille. Se ravitseee meitä ja
pitää meidät elossa. (Capra 2002: 58-59)

Henkisyys, tai henkinen elämä, on yleensä ymmärretty olemisen tapana, joka nousee
tietystä syvällisestä todellisuuden kokemuksesta, joka tunnetaan ”mystisenä”,
”uskonnollisena”, tai ”henkisenä” kokemuksena. Tälle kokemukselle on lukuisia
kuvauksia maailman uskontoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Uskonnot ovat yleensä
yhtä mieltä siitä, että se on suora, epä-älyllinen todellisuuden kokemus, johon liittyy
joitakin perusominaisuuksia, jotka ovat riippumattomia kulttuurisesta ja historiallisesta
kontekstista. Eräs kauneimmista nykykuvauksista voidaan löytää lyhyessä esseessä
”Spirituality as Common Sense”, jonka kirjoittaja on benediktiinimunkki, psykologi ja
kirjailija David Steindl-Rast (Capra 2002: 59)

Alkuperäisen sanan henki merkityksen mukaisesti hengestä elämän hengityksenä Steindl-

Rast luonnehtii henkistä kokemusta kohonneen elävyyden hetkinä. Henkiset hetkemme
ovat niitä hetkiä, jolloin tunnemme olevamme voimakkaasti elossa. Tämä elävyys, jonka
voimme kokea näiden huippukokemusten aikana, kuten psykologia Abraham Maslow
niitä nimitti, sisältää mentaalisen valppauden tai hereilläolon. Buddhalaiset viittaavat
tähän kohonneeseen mentaaliseen valppauteen hereilläolona ja painottavat sitä
hereilläolon pohjautumista syvällisesti kehoomme. Henkisyys on siten aina
kehollistunutta, Me koemme oman henkemme Ssteindl-Rastin sanoin ”mielen ja kehon
täyteytenä”. (Capra 2002: 59)

On selvää, että tämä ymmärrys henkisyydestä on yhtäpitävä kehollistuneen mielen

ymmärryksen kanssa, jota nyt kehitettään kognitiivisen tieteen piirissä. Henkinen
kokemus on melkein ja kehon elävyyden kokemus yhtenä kokonaisuutena. Lisäksi tämä
yhtenäisyyden kokemus ylittää mielen ja kehon eron sekä itsen ja maailman välisen eron.
Keskeinen tietoisuus näiden henkisten hetkien aikana liittyy syvään ykseyden
kokemukseen kaiken kanssa, tunteeseen siitä, että kuuluu maailmankaikkeuteen
kokonaisuudessaan. (Capra 2002: 59)

Ykseyden kokemus luonnollisen maailman kanssa on täysin sopusoinnussa uuden

tieteellisen käsityksen kanssa elämästä. Ymmärtäessämme tapaa jolla elämän juuret
ulottuvat syvälle fysiikan ja kemian perusteisiin, kuinka kompleksisuuden prosessi sai
alkunsa kauan ennen ensimmäisten elävien solujen muodostumista ja kuinka elämä on
kehittynyt miljardien vuosien ajan käyttäen yhä uudelleen samoja perusmalleja ja –
prosesseja, oivallamme kuinka läheisesti liitymme koko elämän kudelmaan. (Capra 2002:
59)

Katsoessamme maailmaa ympärillämme huomamme, ettei meitä ole heitetty kaaokseen

tai sattumanvaraisuuteen vaan että olemme osa suurta järjestystä,. Suurta elämän
sinfoniaa. Jokainen kehomme molekyyli on kerran ollut osa aikaisempia kehoja, eläviä
tai ei-elollisia ja tulee olemaan osa tulevaisuuden kehoja. Tässä mielessä kehomme ei tule
kuolemaan, vaan tulee elämään uudelleen ja uudelleen koska elämä tulee jatkamaan
elämää. Emme jaa ainoastaan elämän molekyylejä vaan myös sen perustavat
organisaatioperiaatteet muun elollisen maailman kanssa. Koska myös mielemme on
kehollistunut, käsitteemme ja metaforamme ovat kehollistuneet elämän verkostoon
yhdessä kehojemme ja aivojemme kanssa. Kuulumme maailmankaikkeuteen, olemme
kotonamme maailmankaikkeudessa ja tämä kokemus yhteenkuulumisesta voi tehdä
elämämme syvästi merkittäväksi. (Capra 2002: 59-60)

Kolme näkökulma elämään. Synteesi perustuu erottamiseen kahden näkökulman välillä

suhteessa eläviin järjestelmiin, joita Capra kutsuu mallinäkökulmaksi ja
rakennenäkökulmaksi, ja niiden sulauttamiseen kolmannen näkökulman,
prosessinäkökulman avulla. Tarkemmin ilmaistuna olen määritellyt elävän järjestelmän
organisaation mallin, suhteiden kaaviona eri järjestelmän komponenttien välillä, jotka
määrittelevät järjestelmän perusominaisuudet. Järjestelmän rakenne edustaa tässä
organisaatiomallin materiaalista ruumiillistumaa, ja elämän prosessi tämän
ruumiillistuman prosessia. (Capra 2002: 61)

Olen valinnut termit organisaatiomalli ja rakenne jatkamaan kieltä, jota käytetään

teorioissa, jotka muodostavat teoriani komponentit. Kuitenkin sen valossa, että rakenteen
määritelmä sosiaalisten tieteiden piirissä eroaa luonnontieteiden piirissä käytetystä
määritelmästä, aion nyt muuntaa terminologiaani ja käyttää yleisempiä käsitteitä muoto ja
materia korvaamaan ”rakenne” termin eri käyttömuotoja. Tässä laajemmassa
terminologiassa kolme näkökulmaa elävien järjestelmien luonteesta vastaavat muodon tai
organisaatiomallin, materian tai materiaalisen rakenteen ja prosessin tutkimusta. (Capra
2002: 61)

Tutkiessamme eläviä järjestelmiä muodon näkökulmasta, huomaamme, että niiden

organisaatiomalli on itseluovan verkoston rakenne. Materian näkökulmasta tarkasteltuna
elävän järjestelmän materiaalinen rakenne on hajoava rakenne, avoin järjestelmä, joka
toimii kaukana tasapainosta (equilibrium). Prosessinäkökulmasta tarkasteltuna, elävät
järjestelmät ovat kognitiivisia järjestelmiä, joissa kognition prosessi liittyy läheisesti
autopoieesin malliin. Lyhyesti sanottuna tämä on synteesini elämän uudesta tieteellisestä
ymmärryksestä. (Capra 2002: 62)

Kaaviossa ole kuvannut nämä kolme näkökulmaa kolmion kärkinä painottaakseni sitä,
että ne ovat olennaisesti yhteenkuuluvia. Organisaatio mallin muoto voidaan tunnistaa
ainoastaan silloin, jos se ruumiillistuu materiassa, ja elävissä järjestelmissä tämä
ruumiillistuma on jatkuva prosessi. Täysi ymmärrys mistä tahansa biologisesta ilmiöstä
täytyy sisältää kaikki nämä kolme näkökulmaa. (Capra 2002: 62)

Tarkastellaan esimerkiksi solun aineenvaihduntaa. Se koostuu kemiallisten reaktioiden

(prosessi) verkostosta (muoto), jotka sisältää solun komponenttien (materia) tuotannon, ja
joka vastaa kognitiivisesti itse-ohjattujen rakenteellisten muutosten kautta (prosessi),
ympäristön ärsykkeisiin. Samalla tavalla emergenssin ilmiö on prosessi, joka
luonteenomainen hajoaville rakenteille (materia), joka sisältää monitasoisia
palautejärjestelmiä (muoto). (Capra 2002: 62)
Suurelle osalle tutkijoista tuottaa vaikeuksia antaa näille kolmelle näkökulmalle
yhtäläistä huomiota, johtuen karteesiolaisen perinteemme voimakkaasta vaikutuksesta
ajatteluumme. Luonnontieteiden on tarkoitus tarkastella materiallisia ilmiöitä, mutta vain
yksi näistä näkökulmista liittyy materian tutkimukseen. Toiset kaksi liittyvät suhteisiin,
laatuihin, malleihin ja prosesseihin, jotka kaikki ovat ei-materiaalisia. On selvää, ettei
kukaan tutkija kiellä mallien ja prosessien olemassaoloa, mutta suuri osa heistä mieltää
mallin materian emergentiksi ominaisuudeksi, idea, joka on saatu materiasta synnyttävän
voiman sijaan. (Capra 2002: 62)’

Materiaalisiin rakenteisiin ja niiden välisiin voimiin keskittyminen ja organisaatiomallien

tarkastelu, joka syntyy näiden voimien vaikutuksesta toissijaisena emergenttinä
ominaisuutena on ollut tehokas fysiikassa ja kemiassa. Mutta tarkastellessamme eläviä
järjestelmiä, tämä tarkastelutapa ei ole enää riittävä. Olennainen piirre, joka erottaa
elottoman järjestelmän elävästä järjestelmästä, soluaineenvaihdunta, ei ole materian
ominaisuus, eikä erityinen elämänvoima”, vaan erityinen kemiallisten prosessien välisten
suhteiden malli. Vaikka se sisältää materiaalisia komponentteja tuottavien eri prosessien
suhteita, itse verkostomalli ei ole materiaalinen. (Capra 2002: 62-63)

Rakenteelliset muutokset tässä verkostomallissa on ymmärrettävissä kognitiivisina

prosesseina, jotka lopulta synnyttävät tietoisen kokemuksen ja käsitteellisen ajattelun.
Kaikki nämä kognitiiviset ilmiöt ovat ei-materiaalisia, mutta ne ovat kehollistuneet, ne
saavat alkunsa kehosta ja ovat sen muovaamia. Siten elämä ei koskaan voi olla erossa
materiasta, huolimatta siitä, että sen ominaispiirteet (järjestäytyneisyys, kompleksisuus,
prosessit jne.) ovat ei-materiaalisia. (Capra 2002: 63)

Merkitys

Kun yritämme soveltaa uutta ymmärrystä elämästä sosiaaliselle alueelle, törmäämme heti
valtavaan määrää eri ilmiöitä. (käyttäytymissäännöt, arvot, intentiot, päämäärät,
strategiat, suunnitelmat, voimasuhteet) joilla ei ole osaa suuressa osassa ei inhimillistä
maailmaa, mutta ovat olennaisia ihmisen sosiaalisen elämän kannalta. Kuitenkin, nämä
sosiaalisen todellisuuden eri ominaisuuksilla on kaikilla yhteinen piirre., joka tarjoaa
luontevan yhteyden elämän järjestelmänäkemykseen. (Capra 2002: 63)

Itse-tietoisuus sai alkunsa homini-esi-isissämme yhdessä kielen, käsitteellisen ajattelun

ja järjestäytyneiden suhteiden ja kulttuurin sosiaalisen maailman. Tämän seurauksena
reflektiivisyyteen kykenevän tietoisuuden ymmärrys liittyy läheisesti ymmärrykseen
kielestä ja sen sosiaaliseen kontekstiin. Tämä väite voidaan kääntää myös toisin päin:
Ymmärrys sosiaalisesta todellisuudesta on suoraan yhteidessä reflektiiviseen
tietoisuuteen. (Capra 2002: 63)

Erityisesti kykymme luoda mentaalisia kuvia materiaalisista kohteista ja tapahtumista

näyttää olevan tärkein edellytys sosiaalisen elämän ominaisuuksien syntymiselle, Kyky
luoda mentaalisia kuvia antaa meille mahdollisuuden valita useiden eri vaihtoehtojen
väliltä, mikä on välttämätöntä arvojen ja käyttäytymisen sosiaalisten sääntöjen
muotoilulle, Ristiriidat eduissa, jotka perustuvat eri arvoihin, ovat voimasuhteiden
alkuperä, kuten seuraavasta käy ilmi. Intentiomme, tietoisuus tarkoituksesta ja
suunnitelmasta sekä määriteltyjen tavoitteiden saavuttaminen edellyttävät ajatuskuvien
heijastamista tulevaisuuteen, (Capra 2002: 63-64)

Sisäinen käsitteiden ja ideoiden, kuvien ja symbolien sisäinen maailmamme on

sosiaalisen todellisuuden ratkaisevan tärkeä ulottuvuus, joka sisältää sosiaalisten
ilmiöiden mentaalisen luonteen. Sosiaalisten tieteiden tutkijat ovat usein viitanneet siihen
hermeneuttisena ulottuvuutena ilmaistakseen sen kannan, jonka mukaan ihmisen kieli
ollessaan symbolinen luonteeltaan, sisältää keskeisesti merkityksen, kommunikoinnin ja
että ihmisen toiminta saa alkunsa siitä merkityksestä, jonka me annamme
ympäristöllemme. (Capra 2002: 64)

Tämän mukaan esitän, että elämän järjestelmällinen ymmärrys voidaan ulottaa

sosiaaliselle alueelle lisäämällä merkityksen näkökulman em. kolmeen muuhun elämän
näkökulmaan. Näin tehdessäni käytän käsitettä ”merkitys” reflektiivisen tietoisuutemme
sisäisestä maailmasta, joka sisältää useita eri toisiinsa liittyviä ominaispiirteitä. Täysi
ymmärrys sosiaalisista ilmiöistä tulee täten sisältää neljän näkökulman
yhteensulautumisen: muodon, materian, prosessin ja tarkoituksen. Yllä olevassa
kaaviossa olen kuvannut näiden näkökulmien yhteenliittymistä kolmion muodossa kuten
aiemminkin, Merkityksen perspektiivi on kuvattu näiden kolmen muodostaman kolmion
ulkopuolella sen osoittamiseksi, että se avaa uuden ”sisäisen ulottuvuuden” niin, että
käsitteellinen rakenne kokonaisuudessaan muodostaa tetraedrin. (Capra 2002: 64)

Neljän näkökulman yhteensulauttaminen merkitsee sen myöntämistä, että jokainen näistä

antaa tärkeän osansa sosiaalisten ilmiöiden ymmärtämiselle. Esim. kulttuurimme ovat
luoneet ja sitä ylläpitävät kommunikaatiomuotojen (prosessi) verkostot (muoto), joissa
merkitys syntyy. Kulttuurien materiaaliset ruumiillistumat (materia) sisältävät
kulttuurituotteet ja kirjalliset tekstit, joiden kautta merkitys siirretään sukupolvelta
toiselle. On mielenkiintoista huomata, että tämä neljän toisistaan riippuvaisten
näkökulmien käsitteellinen, elämää kuvaava viitekehys sisältää joitain yhtymäkohtia
Aristoteleen esittämiin neljään periaatteeseen tai ”syyhyn”, jotka ovat kaikkien ilmiöiden
toisistaan riippuvaisina lähteinä. Aristoteles erotti sisäiset ja ulkoiset syyt toisistaan.
(Capra 2002: 64-65)