KOGNITIOTIETEIDEN TODELLISUUSKÄSITYS

Länsimaisen ajattelun mukaan havaitsemisen prosessi tapahtuu ennalta-annetun mielen toimesta,

joka ottaa vastaan tietoa ennalta-annetusta maailmasta, tuottaen siitä peilikuvan kaltaisen
representaation, joka edustaa selkeää subjekti-objekti erottelua. Tämänkaltaisen mallin mukaan,
havaitsija ja havaitsemisen kohde, sekä niitä yhdistävä suhde näyttäytyvät jatkuvien rakenteiden
valossa, jotka voidaan erottaa toisistaan, samalla, kun jätetään huomiotta mielen prosessi, joka
tämän havaitsemisen teon suorittaa suhteessa todellisuuteen tietyllä hetkellä. (Kaplan 2001: 69-70)

Buddhalaisen psykologian kognition tulkinnan mukaan havaitsija ja havaitsemisen kohde, sekä

niiden välinen suhde ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, ehdollistaen toinen
toistaan kehämäisellä tavalla. Jokaisella havaitsemisen hetkellä voidaan sanoa olevan olemassa eri
havaitsija, samoin kuin eri havaitsemisen kohde.

Neurobiologia yhdistää mielen toiminnan aivoihin ja sen toimintaan. Tästä seuraa, että introspektio,
ja tietoisuus redusoidaan fysiologian, anatomian ja biologian ongelmiksi. Toisaalta on esitetty
malleja, jotka näkevät mentaaliset prosessit ilmiöiksi, joista me emme ole tietoisia, emmekä edes
voi olla, josta seuraa, ettei Itseä edes tarvita kognitiossa. Näissä malleissa tietoisuuden ilmiö jää
kuitenkin yhtä selittämättömäksi kuin ennenkin. Nämä järjestelmät selittävät mentaalisia
representaatioita, mutta kokevat vaikeammaksi selittää laadullisia tiloja, jotka niistä seuraavat,
kuten tunteet ja subjektiiviset uskomukset. Nämä lähestymistavat eivät kuitenkaan kykene
selittämään tietoisuuden kokemuksellista todellisuutta ja yhtenäistä havaitsijaa, sillä nämä
kognitiiviset mallit lepäävät yhä edelleen oletuksen varassa, jonka mukaan ”ulkopuolella” on
olemassa stabiili maailma, jota havaitsemisprosessi voi tunnollisesti peilata. Se tapa, jolla
kognitivismi ja konnektionismi ovat aidossa mielessä vallankumouksellisia, on siinä, että ne vievät
Itseltä sen substanssin, mutta pysyvät konventionaalisina niiden suhteessa ulkoiseen maailmaan,
jonka kanssa kognitiiviset prosessit ovat vuorovaikutuksessa. Toisaalta kognitiontieteet yhtyvät
buddhalaiseen näkemykseen Itsen illusorisesta luonteesta, joka kätkeytyy jatkuvan ja dynaamisen
havaitsemisprosessin taakse, josta puolestaan seuraa nk. ”vapaan tahdon” kyseenalaistuminen.
(Kaplan 2001: 74-76)

Kognitiotieteen uusin tutkimusta edustaa chileläinen tutkija Francisco Varela, joka on kehittänyt
kognitiivisen mallin, jossa elävän järjestelmän vuorovaikutus määräytyy ulkoisen maailman sijasta
elävän järjestelmän itsensä organisaatioista ja historiasta. Varelan malli vie näin molemmilta
subjektilta ja objektilta essenssin pois, edustaen ihmisen kokemuksen teoreettista selitysmallia.
(Kaplan 2001: 77-78)

TIETOISUUDEN LÄHTEILLÄ

Francisco Varelan perushypoteesin mukaan korkeammilla selkärankaisilla on primaarisen

tietoisuuden muoto, joka ei vielä itse ole reflektiivinen, mutta sisältää kuitenkin kokemuksen
”unitaarisesta mentaalisesta tilasta”(unitary mental space) tai mentaalisesta tilasta (mental state).
(Capra 1996: 284)

Useat viimeaikaiset eläimillä ja ihmisillä on osoittanut että tämä mentaalinen tila koostuu monista
ulottuvuuksista – toisin sanoen se on useiden eri aivotoimintojen luoma – ja silti se on yksi
koherentti kokemus. Toinen tärkeä havainto on että kokemuksellinen tila on ”kehollistunut” toisin
sanoen tiettyyn aistikenttään pohjautuva. Tosiasiassa suuriosa mentaalitiloista näyttää sisältävän
hallitsevan aistimuksen, joka värittää koko kokemuksen. Varelan mukaan primaarinen tietoinen
kokemus joka on yhteistä kaikille korkeammille selkärankaisille ei sijoitu tiettyyn aivojen osaan
eikä sitä voida identifioida erityisten neuraalisten rakenteiden kautta. Se edustaa pikemminkin tietyn
kognitiivisen prosessin ilmentymää – monimutkaista rytmisesti oskilloivien neuraalipiirien
muodostamaa väliaikaista synkronisaatiota. (Capra 1996: 284)