3.

Havainnoinnin lajit: osallistuva ja ei-osallistuva havainnointi

Havainnoinnin lajeja on neljää eri tyyppiä. Ne ovat osallistumaton,

osallistuva, osallistava ja passiivinen havainnointi. (Eskola & Suoranta
2000)

Osallistuvalla havainnoinnilla tarkoitetaan kenttätyötä, jossa tutkija itse

osallistuu tutkittavien elämään tavalla tai toisella, pyrkien havainnoimaan ja
vuorovaikutuksen kautta ymmärtämään tutkittavien tapaa ajatella, kulttuuria,
maailmankuvaa, arvoja, perinteitä jne. Osallistuvaa havainnointia omassa
diskoruumiillisuutta käsitelleessä tutkimuksessaan käyttänyt Tuija Virkki
toteaa puhtaan objektiivisen havainnoinnin vaikeudesta seuraavaa:

Mikään ei ole olemassa tarkkailijasta riippumattomana. Tätä on kuvattu

osallistuvan havainnoinnin perusteissa, jonka mukaan länsimaisessa
ajattelussa katselemista on totuttu pitämään neutraalin objektiivisena, sillä se
erottaa katsojan ja katsotun, subjektin ja objektin eikä katse kosketuksen
tavoin pakota havainnoijaa olemaan yhtä havainnoimansa maailman kanssa.
Puhdas katse on kuitenkin mahdottomuus. (Geerz 1973, 22-24)

Tuija kirjoitti prosessistaan näin: ”Tutkija havainnoi ja osallistui, hän liikkui

toisten joukossa, joskus yksin, joskus seurassa. Hän kosketteli ja tuli
kosketelluksi, katseli ja tuli katselluksi”. (Tuija Virkki (Nykeri 1995-1996)

Naistutkimuksen yksi suosikkikritiikin kohde on ollut käsitys niin sanotusta

karteesiolaisesta keskeissubjektista, joka on tietoisesti toimiva ja ruumiiton
järkisubjekti, kaikkivoipa, kaikkialle näkevä, universaali ja erehtymätön
tietämisen keskus. Karteesiolainen ajattelu on abstraktia sekä irrallaan
ajattelijan ympäristöstä, sosiaalisista suhteista ja ruumiillisista kokemuksista.
Tutkijan tietämisen oikeutus perustetaan tutkijan ja tutkimuskohteen
väliseen etäisyyteen ja tutkijan ylivertaisuuteen tutkimuskohteensa edessä;
tutkija ottaa etäisyyttä tutkimuskohteestaan ja tarpeeksi etäännyttyään näkee
tutkimuskohteensa kokonaan ja asettaa sen ”oikeisiin yhteyksiinsä”
(Koivunen & Liljeström 1996, 272)(Iso Gee 81-82)

Kaksoissubjektia kutsutaan myös kykloopiksi Donna Harawayn (1992)

mukaan ja häntä siteeraava Mikko Lehtosen (1994) tavoin. Perinteisessä
tiedekäsityksessä tutkija on kyklooppi, joka ei osallinen katse leikkaa
katsojan ja katsotun toisistaan irti ja kieltää sen mahdollisuuden että
katsotulla olisi mitään vaikutusta katsojaan. Kykloopin katse pyrkii
jähmettämään objektinsa prosessoimisen olemassaolon, muuntamaan ne
johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi ja irrottamaan ne maailmallisuudestaan.
Sen sijaan liikkuva, tutkimuskentällä sijaitseva nomadi-subjekti voi nähdä
paremmin oman sijoittuneisuutensa, vaikutuksen siihen, miten objekti hänen
silmissään näyttäytyy.

Nomadi subjekti ei kuvittele vangitsevansa kohdettaan pysäytyskuvin, vaan

näkee oman tutkijanpositionsa ja oman tietonsa historiallisen diskursiivisen
ja prosessuaalisen luonteen. Kyse ei ole yhdestä lukkoonlyödystä
tunnustelevasta ja koskettelevasta tutkijasta. (Lehtonen 1994, 128-131, 260)

Donna Harawayta (1991) toistaen voisi puhua sosiaalisesti sijoittuneesta

tiedosta ja liikkuvasta paikantamisesta. Paikantunut tietäjä-subjekti on
ruumiillinen sukupuolinen ja seksuaalinen eli tiettyyn puhuja ja
intressipositioon sijoittunut, ei universaali eikä neutraali, vaan oman
tutkijaposition ja omat rajalliset mahdollisuutensa esille tuova subjekti.
Paradoksaalista kyllä, ainoa tapa löytää laajempi visio on olla jossakin
erityisesti. (Matero 1996, 264) (182)