NYKYAJAN TAIKAUSKON ERI MUODOT

Taikausko on ilmiö, joka on kaikkea muuta kuin hävinnyt nykyajan kulttuurista.

Taikauskon määritelmä Leo Väyrysen mukaan on omaan oikeaan maailmankuvaan ja
elämäntapaan kuulumaton ja siitä poikkeava ajattelu ja toiminta. Esimerkiksi kaukaisten
kansojen uskomusjärjestelmät ja erityistaidot on nähty taikauskoksi. Omassa kulttuurissa
sen piiriin on luettu kuuluviksi vanha kansanusko sekä uudet, kollektiiviperinteestä
poikkeavat katsomusjärjestelmät. (Väyrynen: 1997, 203) Taikauskon leima on saatettu
antaa myös väistyvälle vanhalle uskomusjärjestelmälle tai uudelle, vähän tunnetulle
vähemmistöryhmän perinteelle. (Väyrynen: 1997, 217)

Taikauskoa on nähty toisessa kansassa tai kansanosassa mutta ei omassa elämässä.

Toisaalta taikauskoisina eivät ole itseään pitäneet ihmiset, jotka sen edustajiksi on
leimattu. Taikuus ja magia ovat vain termejä, joilla on todellisuusvastine meidän
ajattelussamme, mutta ei siinä ajattelussa, mutta ei siinä ajattelussa, jota tutkimme.
(Väyrynen: 1997, 203-204)

Suhtautuminen taikauskon totuusarvoon on Väyrysen mukaan vaihdellut arvioijasta

riippuen. Länsimailla luonnontieteellisestä traditiosta ponnistavat ovat pitäneet
taikauskon aluetta kuvitelmana, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Kristillisestä perinteestä
puolestaan ohjautuvat puolestaan ovat nähneet taikauskon vaarallisten voimien
vaikutuskentäksi, jota tulee karttaa ja kavahtaa. Taikausko onkin Väyrysen mukaan
heijastanut määrittelijöidensä ylemmyydentuntoa. (Väyrynen: 1997, 204)

Kulttuuritieteiden piirissä on kuitenkin haluttu luopua arvottavasta asenteesta ja lähestyä

kaikkea taikauskona pidettyä ennakkoluulottomasti niiden ihmisten elämäntilanteesta
käsin, jotka taikauskosta puhuvat ja jotka kyseisten ilmiöiden kannattajiksi on leimattu.
(Väyrynen: 1997, 204)

TAIKAUSKO VALISTUSFILOSOFIAN VALOSSA

Väyrysen mukaan valistusajattelu ja sen pohjalta kehittyneet luonnontieteet kiistivät
dogmisidonnaisen uskon merkityksen ja korostivat järjen, sekä tarkkoihin havaintoihin,
mittauksiin ja kokeisiin perustuvan tiedon arvoa. Yliluonnollisiksi mielletyille ilmiöille
pyrittiin löytämään luonnollinen selitys. Kaikki yliluonnolliseen uskominen, joka ei ollut
tieteellisesti todennettavissa, oli perätöntä taikauskoa. (Väyrynen: 1997, 208)

Väyrynen huomauttaa, että kulttuuritieteiden piirissä ja suomalaisten keskuudessa

laajemminkin on vakiintunut käsitys, jonka mukaan virallisesta kristinuskosta ja
luonnontieteellisestä maailmankuvasta poikkeavat virtaukset ovat magiaa ja taikauskoa.
(Väyrynen: 1997, 209)

Länsimaisen normaalitieteen kannalta maaginen ajattelu ja toiminta perustuvat

virheellisille oletuksille yliluonnollisten olioiden ja voimien sekä niitä koskevien lakien
olemassaolosta. Magia on Väyrysen mukaan siten halveksittavaa pseudotiedettä ja
taikausko henkisen pimeyden osoitin. (Väyrynen: 1997, 209)

Valistunutta ihmistä on hallinnut näkemys, jonka mukaan taikausko, maaginen ajattelu ja

koko uskonalue väistyvät tieteen kehityksen, koulutuksen lisääntymisen ja
massaviestinnän myötä. Tietäjien ja kansanparantajien tilalle ovat tulleet moderni
lääketiede ja lääkintähenkilökunta, parannusloitsujen tilalle tabletit, sääennustajien tilalle
Ilmatieteen laitos, sadeloitsujen tilalle sadettajat jne. Tapahtuneesta kehityksestä
huolimatta uskonto on pitänyt hyvin pintansa, eikä edes vanha kansanusko ole kuollut
kokonaan. Moderni kaupunkikulttuuri sisältääkin Väyrysen mukaan aineksia, jotka
voidaan tulkita joko vanhan taikauskon jäänteiksi, tai sen aivan uusiksi versoiksi.
(Väyrynen: 1997, 210)

UUDET KATSOMUSJARJESTELMAT HAASTEENA NORMAALITIETEELLE

Viime vuosina on herännyt uusi kiinnostus viitejärjestelmiin, jotka sijoittuvat virallisen

uskonharjoituksen ja perinteisen tieteennäkemyksen rajamaille tai ulkopuolelle.
Ongelmaksi on noussut, mitä ajatella näistä katsomusjärjestelmistä, jotka esiintyvät
totuuden vaatimuksin. Rajatiedon, parapsykologian, idän uskontojen ja vanhan salatieto
kuuluvat näihin. (Väyrynen: 1997, 211

Näihin ilmiöihin on suhtauduttu torjuvasti, niissä on nähty joko valheellista tai

kavahdettavaa uustaikauskoa. (Väyrynen: 1997, 213

Moderni lääketiede on tunnetusti pitänyt tehottomana tai vaikutuksiltaan usein

vaarallisena puoskarointina sellaisia fyysisen ja henkisen kunnon kohennusmenetelmiä,
jotka ammentavat oppinsa koetellun tieteenkäsityksen ulkopuolelta, vanhasta
kansanpraktiikasta tai idän uskontojen opeista. Normaalitieteen piirissä ei ole myönnetty
salonkikelpoisuutta sen paremmin parapsykologialle kuin ihmisen tajunnantiloista
kiinnostuneelle transpersoonalliselle psykologiallekaan, jonka katsotaan saaneen
vaikutteita itämaisten uskontojen ihmiskuvasta ja edustavan jonkinlaista uskonnon
korviketta. Arvostelua on saanut osakseen myös mainonta keinoista, joilla se pyrkii
vetoamaan ihmisten herkkäuskoisuuteen. (Väyrynen: 1997, 213)

Väyrysen mukaan on kuitenkin myös niitä, jotka pyrkivät asennoitumaan kaikkeen

taikauskona pidettyyn ennakkoluulottomasti, mutta samalla kriittisesti. He eivät puhu
uskonnosta eivätkä taikauskosta, vaan rajatiedosta, salaperäisen tiedon ja voiman piiristä
ja vaikutussuhteista, joiden todenperäisyyttä länsimainen normaalitiede ja arkitajunta
eivät ole pystyneet rekisteröimään, mutta jotka olisi mahdollista selvittää nykyistä
herkempien mittauslaitteiden tai laajentuneen tietoisuuden avulla. Kyseisen suuntauksen
edustajat aavistelevat tietämyksen ja taitamisen alueen tuntuvaa avartumista, jopa
maailmankuvan mullistusta, mikä edellyttäisi asenteiden tarkistusta suhteessa siihen, mitä
on totuttu pitämään taikauskona. (Väyrynen: 1997, 214)

Luottamausta salatietoon sekä ihmisessä ja luonnossa vaikuttavien energiavarojen

olemassaoloon ja vaikutukseen ovat Väyrysen mukaan edustaneet vanhastaan idän
uskonnot. On myös huomionarvoista, että idän uskontoja ei esitellä länsimailla
ensisijaisesti kristinuskoon verrattavina uskontoina, vaan usein filosofioina ja
elämäntapoina, joiden ikivanhat viisaudet vastaavat länsimaisen tieteen uusimpia
tutkimustuloksia. (Väyrynen: 1997, 215)
PARAPSYKOLOGIA

Parapsykologia tutkii Väyrysen mukaan paranormaaleja eli luonnontieteellisesti

selittämättömiä ja normaalina pidetyn havainto- ja aistimiskyvyn ylittäviä psyykkisiä ja
psykofyysisiä ilmiöitä. Tällaisia ovat selvänäköisyys ja –kuuloisuus (kyky nähdä ja
kuulla muualla sattuneita tai tulevaisuuden tapahtumia), telepatia (kyky havaita toisen
ihmísen ajatuksia ja tunteita) sekä parakinesia (kyky ajattelemalla vaikuttaa fyysiseen
ympäristöön esimerkiksi esineitä siirtelemällä). Näitä ESP havaintoja on pyritty
tutkimaan myös kokeellisesti (kortti- ja noppatestit, heikkojen ärsykkeiden mittaus).
(Väyrynen: 1997, 215)

Huomiota parapsykologian ilmiöihin ovat osoittaneet myös reduktionistista

luonnontieteellistä tutkimustraditiota edustavat tutkijat. Tällöin todellisuuden kriteerinä
on vallitseva normaalitieteen käsitys. Helsingin Yliopiston tutkijat ovatkin perustaneet
yhdistyksen sen selvittämiskesi, mikä yliluonnollisina pidetyissä ilmiöissä oli totta.
Selvityksen kohteina olivat mm. astrologia, ufot, ennustaminen, luontaislääketiede,
maasäteily, biodynaaminen viljely ja parapsykologia. (Väyrynen: 1997, 216)

LÄNSIMAISEN TIETEENTRADITION KRITIIKKI

Antiikin filosofiasta ponnistavaa länsimaista tieteentraditiota on syytetty liiallisesta

kognitiivisuudesta, sekä kyvyttömyydestä tutkia elämyksiä ja havaita ihmisluonnon
monet ulottuvuudet ja psyyken kerrokset. Uudentyyppinen, paljolti idän uskontojen
filosofioista mieltynyt psykologia on pyrkinyt irtaantumaan behaviorismista ja
keskittymään tajuntapsykologiaan eksistentaalisen fenomenologian pohjalta. Suomessa
mm. Lauri Rauhala on edustanut tätä suuntausta, jonka mukaan ”ylitietoisuuden”
ilmiöistä on mahdollista keskustella tieteellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Myös
kvantitatiivisissa ja kausaalissuhteita korostavassa sosiologiassa on virinnyt keskustelu
tieteen perusteista. (Väyrynen: 1997, 216)

USEITA LÄHESTYMISTAPOJA SAMAAN TODELLISUUTEEN

Väyrysen mukaan kun olevaisuuden maagista mieltämistä on verrattu länsimaiseen

kausaalisuhteita korostavaan todellisuuskäsitykseen, on todettu, että edellinen on
esiintymisympäristössään varsin tarkoituksenmukaista ”toisenlaista ymmärtämistä”, eikä
sinällään arvioitavissa jotenkin huonommaksi jälkimmäisestä käsin. Todellisuus olisi
siten Väyrysen mukaan mahdollista hahmottaa ja kokea monella eri tavalla.
Katsomusjärjestelmien luokittelu käytännössä joko tieteelliseen tai esim. maagiseen
kategoriaan on vähintäänkin ongelmallista ja joka tapauksessa puolueellista. (Väyrynen:
1997, 217)

Useat objektiiviseen ja ymmärtävään tutkimusotteeseen pyrkivät uskontotieteilijät ja

kulttuuriantropologit ovat olleet Väyrysen mukaan valmiita poistamaan tieteellisestä
käsitteistöstä arvovarauksen ja monimerkityksisen magian ja puhumaan sen sijaan
erilaisista riiteistä, joiden avulla ihminen pyrkii vaikuttamaan yliluonnolliseen. Tässä
valossa sen pohtiminen, mitä on ”taikauskon” totuus länsimaisen maailmankuvan
kannalta, ovatko sen perusolettamukset ja vaikutukset tosia vai eivät, on toisarvoinen
kysymys. Sen sijaan tarkastelun kohteiksi voisi ottaa ne henkilöt, jotka taikauskosta
puhuvat, ja toiseksi ne, jotka taikauskon piiriin miellettyjä asioita harrastavat, ja kysyä,
mikä on ”taikauskon” merkitys ja tehtävä kyseisten ihmisten elämässä. 217

Taikausko, magia ja noituus eivät ole sellaisia objektiivisesti olemassa olevia suureita,
joiden indikaattoreista vallitsisi yleinen yksimielisyys, vaan subjektiivisia,
määrittelijöidensä antamia nimilappuja torjuttaville asioille. Käsitteistä on Väyrysen
mukaan apua omaan identiteetin eli erityislaadun osoittamisessa, koska niiden piiriin on
voitu sysätä omaan, oikeana pidettyyn maailmankuvaan ja elämäntapaan kuulumaton,
vaarallisena tai perättömänä pidetty aines. (Väyrynen: 1997, 217)
USEITA KATSOMUJÄRJESTELMIÄ VOIMASSA SAMANAIKAISESTI

Tieteelliseen maailmankuvaan on kuulunut käsitys objektiivisesta ja järkevästä

ajattelusta, johon uskomukset, tunteet tai muut epärationaaliset asiat eivät kuulu.
Käytännössä tilanne on kuiténkin toinen. Väyrysen mukaan esim. magia on ollut
luonnollinen alue jokaisen järkevän ihmisen toimintaa esim. 1600-luvulla, jonka
kansanihminen ei välttämättä huomannut mitään kielteistä tai erikoista turvautumisessa
kahteen eri katsomusjärjestelmään, etnisperäiseen ja kristilliseen, jos se niitä
käsitteellisesti edes täysin erotti toisistaan. (Väyrynen: 1997, 218)

Täten myös se, mitä yliluonnollisen piiriin kuuluu, vaihtelee ajan ja kulttuurikontekstin
mukaan. Samalla tavoin keskuudessamme elävät, kansanuskon enteitä tarkkailevat ja sen
riitteihin turvautuvat vanhuksetkaan eivät koe ristiriitaa siinä, että he liittyvät kolmeen
katsomusjärjestelmään, etnisperäiseen, kristilliseen ja tieteelliseen. 218

On kyselty, onko myös itseään järkevänä pitävällä ihmisellä tarve uskoa johonkin. Eli jos
vieraannutaan kansanuskosta ja petytty tieteen tuloksiin, tarraudutaan johonkin muuhun
katsomusjärjestelmään. (Väyrynen: 1997, 219)

PIRSTOITUMINEN TIETEELLISEN MAAILMANKUVAN ONGELMANA

Viime aikoina on kirjoitettu ja keskusteltu siitä, onko luonnontieteille perustuva

positivistinen kehitysusko- ja optimismi kuluttanut itsensä loppuun. Jos halutaan, uutta
kiinnostusta ”henkimaailmaan” ja ”mystiikkaan” voitaisiin näin pitää vastalauseena sitä
luonnontieteellistä rationalismia ja tekniikkaa kohtaan, joka lupasi ratkaista kaikki
ongelmat, muuta toi tilalle uusia ja entistä pahempia: saastumisen, ydinsodan uhan,
uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymisen, eettisesti arveluttavat lääketieteen
ratkaisut, ihmisen psykosomaattisen kokonaisuuden huomiotta jättämisen sosiaalisessa
kanssakäymisessä, erikoistuneessa sairaanhoidossa ja muussa huoltotyössä. Ylhäältä päin
syötetyn, tieteellisen ja pirstoutuneen maailmankuvan tilalle etsitään vaihtoehtoista,
kokonaisvaltaista maailmanselitystä, joka tarjoaisi ratkaisun yhtä hyvin ihmisen
lähimpien ongelmien, kuin globaalisten, maailmaa uhkaavien tekijöiden hallintaan.
(Väyrynen: 1997, 219-220)

Elämäntavan yksilöllistymisen voisi olettaa suosivan hindulaisperäisiä ja Kauko-Idän

uskontoja ja filosofioita, joiden harjoitus on vanhastaan perustunut yksilöllisille
valinnoille. Epäilemättä myös edellisten monismissa ilmenevä näkemys kaikkeudesta
jakamattomana ykseytenä vetoaa niihin, jotka etsivät pirstoutuneen länsimaisen
maailmankuvan tilalle kokonaisvaltaista viitejärjestelmää. (Väyrynen: 1997, 220

TILANNEKOHTAISESTI AKTUAALISTUVAT VIITEJÄRJESTELMÄT

Toisaalta sisäistetty uusi virtaus saattaa täyttää suomalaisessa mielessä ja elämässä tietyn
lokeron, kuten vanha kansanusko täytti aikanaan, ja kerrostua yhdeksi funktionaaliseksi
osaksi maailmankatsomuksen kokonaisuudessa. Liittyminen useampaan
viitejärjestelmään ei siten ole ominaista vain kiinalaisille ja japanilaisille, kuten on
ajateltu. Kaikki sisäistetyt järjestelmät eivät ole toiminnassa samanaikaisesti, vaan ne
aktuaalistuvat tilannekohtaisesti. Kaupunkilainen saattaa jossakin tilanteessa olla
rationalisti, ja toisella hetkellä tietyssä seurassa ja tunnevireessä jonkin
uskomusjärjestelmän valtaama, tuntematta tässä vuorottelussa mitään ristiriitaa.
(Väyrynen 1997, 220

Edelleen on ilmeistä, että funktioissa ja sisäistämisasteessa on eroja. Jokin itämainen

järjestelmä on yhdelle fyysisen kunnon kohennusmenetelmä, toiselle taas mieleen ja
maailmankatsomukseen syvällisesti vaikuttava tekijä. (Väyrynen: 1997, 220)

Positivistisen tieteentradition mukaan taikauskon alue olisi kaventumassa empiirisesti

todennetun tiedonalueen lavetessa. Toisaalta on olemassa viitteitä siitä, että taikauskoa
käsitteen tarvitaan sellaisten katsomus- ja toimintajärjestelmien etikettinä, jotka
mielletään joko paikkansapitämättömiksi tai salaperäisiksi ja pelottaviksi, vallitsevaa
järjestystä uhkaaviksi. Mitä tulevaisuudessa mielletään taikauskon piiriin kuuluvaksi, jää
nähtäväksi. Kuvaava on uuden tietoisuuden edustajan lausunto, jossa taikauskon leima
sinkoaa bumerangina takaisin: Mitä on taikausko? Jokaisella ajalla on oma taikauskonsa.
Tekniikan kaikkivoipaisuuteen uskominen on nykyajan taikauskoa. (Väyrynen: 1997,
221)
Helve, Helena toim. Arvot, maailmankuvat, sukupuoli Helsingin Yliopistopaino 1997 .