HIDDEN CONNECTIONS

Capran teos Hidden connections edustaa uutta kehitysvaihetta Capran ajattelussa. Tässä
teoksessa Capra tiedostaa kvanttifysiikan rajoittuneisuuden kuvaamaan elämää
kokonaisuutena. Sen sijaan Capran mukaan orgaanisen elämän rakenteet kuvaavat
onnistuneemmin maailmaa ja ihmistä.

Capran omin sanoin: Uusi näkemys todellisuudesta, joka lopulta korvaisi karteesiolaisen
mekaanisen maailmankuvan eri tieteen alueilla oli kaukana selkeästi esitettävästä
mallista. Kutsun sen tieteellistä muotoilua elämän systeemiseksi näkemykseksi, viitaten
systeemiajattelun perinteeseen ja väitän myös, että syväekologian filosofinen koulukunta,
joka ei erota ihmistä luonnosta ja tunnistaa kaikkien elävien olentojen sisäänrakennetun
arvon, voisi tarjota ihanteellisen filosofisen ja jopa henkisen kontekstin uudelle
tieteelliselle paradigmalle. (Capra 2002: xiii)

Capran tavoitteena on kehittää käsitteellistä viitekehystä, joka integroi elämän

kognitiiviset, biologiset ja sosiaaliset aspektit. Tämä viitekehys mahdollistaa
järjestelmänäkökulman soveltamisen joihinkin aikamme ratkaisevan tärkeisiin asioihin.
Capra analysoi eläviä järjestelmiä neljän toisiinsa limittyvän näkökulman kautta, joita
ovat muoto, materia, prosessi ja merkitys. Tämä mahdollistaa Capran mukaan elämän
yhtenäisen ymmärtämisen suhteessa niin materian kuin merkityksenkin alueisiin.
Metaboliset verkostot biologisissa järjestelmissä vastaavat Capran mukaan
kommunikaatioverkostoja sosiaalisissa järjestelmissä. Kemialliset prosessit, jotka
tuottavat materiaalisia rakenteita vastaavat ajatusprosesseja, tuottavat semanttisia
rakenteita. Energian ja materian virrat vastaavat taas Capran mukaan informaation ja
ideoiden virtoja. (Capra 2002: 228)

VERKOSTO ELÄMÄN JÄRJESTELMIEN PERUSMALLINA

Keskeinen oivallus tässä yhtenäisessä järjestelmällisessä elämän ymmärryksessä on

Capran mukaan oivallus, jonka mukaan järjestäytymisen perusmalli on verkosto. Kaikilla
elämän tasoilla aina solujen sisäisistä aineenvaihdunnallisista verkostoista, ekosysteemien
ravintoketjuihin, sekä kommunikaatiomuotojen verkostoihin ihmisyhteiskunnassa, elävän
järjestelmien komponentit ovat toisiinsa liittyneitä verkostojen tavoin. Capra painottaa
myös sitä, että informaatioaikakauden sosiaaliset toiminnot ja prosessit ovat yhä
enenevässä määrin verkostojen ympärille rakentuneita. Tarkasteltaessa korporaatioita,
rahoitusmarkkinoita, mediaa tai uusia globaaleja kansalaisjärjestöjä, huomaamme, että
verkostoitumisesta on muodostunut tärkeä sosiaalinen ilmiö ja kriittinen vallan lähde.
(Capra 2002: 228)

Capran mukaan uuden vuosisadan alkaessa on olemassa kaksi kehityssuuntausta, joilla

tulee olemaan ihmiskunnan elämäntapojen ja hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeä
merkitys. Molemmat liittyvät verkostoihin ja molempiin liittyy radikaalilla tavalla uuttaa
teknologiaa. Ensimmäiseksi Capra mainitsee globaalin kapitalismi nousun ja toiseksi
kestävän kehityksen yhteisöjen luominen, jotka perustuvat ekologiseen ymmärrykseen ja
ekosuunnittelun soveltamiseen. Siinä missä globaali kapitalismi liittyy rahan ja
informaation virtojen elektronisiin verkostoihin, ekologinen suunnittelu liittyy energian ja
materian virtojen ekologisiin verkostoihin. Globaalin talousjärjestelmän tavoite on
maksimoida eliittiensä rikkautta ja valtaa, kun taas ekosuunnittelun tavoite on
maksimoida elämän verkostojen kestävä kehitys. (Capra 2002: 229)

Capran mukaan nämä kaksi suuntausta, jotka molemmat sisältävät kehittynyttä tekniikkaa
ja monimutkaisia verkostoja, ovat nykyisin törmäyskurssilla. Capran mukaan globaalin
kapitalismin nykyinen muoto on ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätön. Niin kutsuttu
globaali markkina onkin Capran mukaan eräässä mielessä koneiden verkosto, jotka on
ohjelmoitu sen periaatteen mukaan, että raha on tärkeämpää kuin ihmisoikeudet,
demokratia, ympäristönsuojelu tai mikä tahansa muu arvo. (Capra 2002: 229)

Capra muistuttaa kuitenkin, että ihmisten arvot voivat kuitenkin muuttua. Ne eivät ole
luonnonlakeja. Samat rahoituksen ja informaation virtojen elektroniset verkostot voisivat
sisältää muita sisäänrakennettuja arvoja. Ratkaiseva asia ei olekaan Capran mukaan
teknologia, vaan politiikka. 2000-luvun suuri haaste liittyy arvojärjestelmän
muuttamiseen, joka on globaalin talouden taustalla tavalla, joka tekee siitä
yhteensovitettavan ihmisen arvon ja ekologisen kestävän kehityksen kanssa. Capran
mukaan tämä globalisaation uudelleenarviointiprosessi onkin jo alkanut. (Capra 2002:
229)

ELÄMÄN SYSTEEMINEN NÄKÖKULMA

Capra soveltaa sosiaalista teoriaa ihmisorganisaatioiden johtamisessa elämän, mielen ja

tietoisuuden luonteen, sekä sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiseksi. Capra tarkastelee
erityisesti kysymystä siitä, missä määrin ihmisorganisaatiota voidaan pitää elävänä
järjestelmänä. Capra haluaa laajentaa näkökulmaansa maailmaan, kyetäkseen
tarkastelemaan taloudellisen globalisaation haasteita ja vaaroja WTO:n ja muiden
globaalin kapitalismin instituutioiden luomien lakien alaisena, jotka edustavat Capran
mukaan aikamme kaikkein akuuteimpia ja kiistanalaisimpia kysymyksiä.

Capra analysoi systeemiteorian valossa bioteknologian (geeniteknologia, kloonaus,

geneettisesti muunnellut ruoat jne.) tieteellisiä ja eettisiä ongelmia, tarkastellen sitä
geenitieteen nk. Human Genome projektin seurauksena tapahtuneen käsitteellisen
vallankumouksen valossa. (Capra 2002, xii)

Capra kuvaa maailman tilaa uuden vuosisadan alussa, maailmanlaajuista Seattle

koalitiota ja kansalaisjärjestöjen ja sen suunnitelmaa uudistaa globalisaatiota uusiin
arvoihin paremmin soveltuvalla tavalla. Capra käsittelee myös viimeaikaista dramaattista
kasvua ekologisen rakentamisen alalla ja tämän implikaatioita kestävän tulevaisuuden
kannalta.

Capra käsittelee myös perustavaa laatua olevaa maailmankuvan muutosta, joka on

tapahtumassa tieteen ja yhteiskunnan alueella, sekä uuden todellisuuskäsityksen
muotoutumista ja tämän kulttuurisen transformaation sosiaalisia implikaatioita.
Capran tavoite on kehittää käsitteellinen viitekehys, joka integroi elämän kognitiiviset,
biologiset ja sosiaaliset aspektit. Tämä viitekehys mahdollistaa järjestelmänäkökulman
soveltamisen joihinkin aikamme ratkaisevan tärkeisiin asioihin. Capra analysoi eläviä
järjestelmiä neljän toisiinsa limittyvän näkökulman kautta, joita ovat muoto, materia,
prosessi ja merkitys. Tämä mahdollistaa Capran mukaan elämän yhtenäisen
ymmärtämisen suhteessa niin materian kuin merkityksenkin alueisiin. Metaboliset
verkostot biologisissa järjestelmissä vastaavat Capran mukaan kommunikaatioverkostoja
sosiaalisissa järjestelmissä. Kemialliset prosessit, jotka tuottavat materiaalisia rakenteita
vastaavat ajatusprosesseja, tuottavat semanttisia rakenteita. Energian ja materian virrat
vastaavat taas Capran mukaan informaation ja ideoiden virtoja. (Capra 2002: 228)

KEHOLLISTUNUT MIELI

Capra kirjoittaa mielen yhteydestä kehollisuuteen. Hän viittaa Roger Foutsin

tutkimukseen, jonka mukaan kieli alunperin oli kehollistunut eleisiin, ja kehittyi eleistä
yhdessä ihmistietoisuuden kanssa. Tämä teoria on yhteensopiva viimeaikaisten
kognitiotieteilijöiden tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan käsitteellinen ajattelu
kokonaisuudessaan on kehollistunut fyysisesti kehoon ja aivoihin. Kun kognitiotieteilijät
sanovat mielen olevan kehollistunut, he tarkoittavat paljon enemmän, kuin sitä ilmeistä
tosiseikkaa, että tarvitsemme aivot ajatellaksemme. Viimeaikaiset tutkimukset
kognitiivisen lingvistiikan alalla osoittavat vahvasti, ettei ihmisjärki kykene ylittämään
kehoa, tavalla, jolla länsimainen filosofia on tottunut asian ymmärtämään. Tämän sijaan
se on fyysisen luontomme ja kehokokemuksemme muovaama. Juuri tässä merkityksessä
ihmisen mieli on pohjimmiltaan kehollistunut. Järjen rakenne itsessään saa alkunsa
kehoistamme ja aivoistamme. (Capra 2002: 52-53)

AJATTELUMME JUURET TIEDOSTAMATTOMIA

Capran mukaan kehollistuneella mielellä on syvääliset filosofiset merkitykset myös
tieteen kannalta. Todistusaineisto sen puolesta, että mieli on kehollistunut ja tämän
oivalluksen syvälliset filosofiset implikaatiot on esitetty George Lakoffin ja Mark
Johnsonin teoksessa Philosophy in the Flesh.

Todistusaineisto perustuu ensinnäkin siihen löytöön, että suurin osa ajattelustamme on

alitajuista, toimien tasolla, joka ei ole tavallisen tietoisen tajunnan ulottumattomissa.
Tämä kognitiivinen tiedostamaton sisältää ei pelkästään kaikki automaattiset kognitiiviset
toiminnot, vaan myös kaikki sanattoman tiedon ja uskomukset. Ilman tietoisuuttamme
kognitiivinen alitajunta muovaa ja rakentaa kaikkea tietoista ajattelua. Tästä on
muodostunut tärkeä tutkimusalue kognitiivisten tieteiden piirissä, joka on johtanut
radikaalilla tavalla uusiin näkemysiin siitä, kuinka käsitteet ja ajatteluprosessit
muotoutuvat. (Capra 2002: 53)

Tässä vaiheessa abstraktien käsitteiden muodostumisen yksityiskohtainen neurofysiologia

on yhä epäselvä. Tästä huolimatta kognitiiviset tutkijat ovat alkaneet ymmärtää erästä
ratkaisevan tärkeää aspektia tästä prosessista. Lakoffin ja Johnsonin mukaan samat
neuraaliset ja kognitiiviset mekanismit, jotka antavat meidän nähdä ja liikkua, luovat
samalla myös käsitteelliset rakenteemme ja ajatteluntavat. (Capra 2002: 53)

KÄSITTEELLISET KATEGORIAT AISTIJÄRJESTELMIEN PEILINÄ

Tämä uusi ymmärrys ihmisajattelusta alkoi Capran mukaan kehittyä 1980-luvulla useiden
tutkimusten myötä käsitteellisten kategorioiden luonteesta. Eri kokemusten
kategorisointi on kognition perusta kaikilla elämän tasoilla. Mikro-organismit
kategorisoivat kemikaaleja ruokaan ja ei-ruokaan, siihen, mitä kohti liikkua ja mistä
siirtyä poispäin. Samalla tavalla eläimet kategorisoivat ruokaa, äänet jotka tarkoittavat
vaaraa, oman lajinsa jäsenet, seksuaaliset signaalit jne.

Tapa, jolla elävät organismit kategorisoivat, riippuu niiden aisti- ja motorisesta

järjestelmästä. Toisin sanoen se riippuu siitä tavasta, jolla ne ovat kehollistuneet. Tämä ei
päde vain eläimiin, kasveihin ja mikro-organismeihin, vaan myös ihmisiin, kuten
kognitiotieteilijät ovat nyt tunnustaneet. Huolimatta siitä, että jotkin kategoriamme ovat
seurausta tietoisesta järjestä, suuri osa niistä muodostuu automaattisesti ja
tiedostamattomasti seurauksena kehomme ja aivojemme erityisestä luonteesta. (Capra
2002: 53)

Tätä voidaan havainnollistaa helposti värien avulla. Laajat värien havaitsemista koskevat
tutkimukset vuosikymmenten ajan ovat tehneet selväksi sen, ettei ulkoisessa maailmassa
ole olemassa värejä riippumatta havaitsemisen prosessista. Kokemuksemme väreistä
syntyy heijastuvan valon aallonpituuksista vuorovaikutuksessa omien silmiemme
verkkokalvojen värivastaanottimien ja niihin yhteydessä olevan hermojärjestelmän
kanssa. Yksityiskohtaiset tutkimukset ovat todellakin osoittaneet, että koko
värikategorioidemme rakenne (värien, värisävyjen jne. (lukumäärä) on seurausta
hermorakenteestamme. (Capra 2002: 54)

Siinä missä värikategoriat perustuvat neurofysiologiaamme, muut kategoriatyypit

muodostuvat kehollisen kokemuksemme perusteella. Tämä on erityisen tärkeää tila
suhteiden hahmottamisen kannalta, mikä edustaa erästä peruskategoriaamme. Kuten
Lakoff ja Johnson huomauttavat, kun me havaitsemme ”kissan puun edessä”, tämä tilaan
liittyvä suhde ei ole olemassa objektiivisesti maailmassa, vaan on oman
kehokokemuksemme heijaste. Meillä on kehot, joissa on selvä etu ja takapuoli, ja me
heijastamme tämän erottelun muihin objekteihin. Näin kehomme määrittävät perustavat
tilaan liittyvät suhteet, joita käytämme sekä paikan hahmottamiseen, että yhden objektin
hahmottamiseen suhteessa toiseen. (Capra 2002: 54)

KÄSITTEELLINEN AJATTELU SAMALLA TAVALLA KEHOLLISTUNUTTA

Ihmisolentoina me emme ainoastaan kategorisoi kokemuksemme eri kategorioita, vaan

käytämme abstraketeja käsitteitä luonnehtimaan kategorioitamme ja niitä koskevaa
ajatteluamme. Ihmisen kognition tasolla kategoriat ovat aina käsitteellisiä, ja
erottamattomia niitä vastaavista abstrakteista käsitteistä. Ja koska kategoriamme
perustuvat hermorakenteeseemme ja kehollisuuden kokemukseemme, niin tekevät myös
abstraktit konseptimme. (Capra 2002: 54)

Jotkut kehollistuneista konsepteistamme toimivat samalla myös tiettyjen järkeilyn

muotojen perustana, mikä tarkoittaa sitä, että tapamme ajatella on myös kehollistunut.
Esimerkiksi, kun teemme eroa sisä- ja ulkopuolen suhteen, meillä on taipumus
visualisoida tämä suhde tilaan astian avulla, jolla on sisä- ja ulkopuoli. Tämä mentaalinen
kuva, joka perustuu kokemukseemme kehosta säiliönä tai astiana tulee samalla tietyn
ajattelutavan perustaksi. Olettakaamme, että asetamme kupin maljan sisään, ja kirsikan
kupin sisään. Tietäisimme heti, vain sitä katsomalla, että koska kirsikka on kupin sisällä
on samalla maljan sisällä. (Capra 2002: 54)

Capran mukaan tämä päätelmä vastaa hyvin tunnettua väitettä tai syllogismia, klassisessa
Aristoteelisessä logiikassa. Sen kaikkein tunnetuimmassa muodossa se kuuluu
seuraavasti. ”Kaikki miehet ovat kuolevaisia, Sokrates on mies. Siksi Sokrates on
kuolevainen.” Argumentti näyttää tyhjentävältä, koska kirsikkamme tavoin Sokrates on
mies-kategorian ”astiassa”, kun taas miehet ovat kuolevaisten ”astiassa” tai kategoriassa.
Me heijastamme astioiden mentaalisen kuvan abstrakteihin kategorioihin, ja käytämme
sitten kehollista kokemustamme astiasta näistä kategorioista järkeilyyn. (Capra 2002: 54-
55)

Toisin sanoen klassinen Aristoteelinen syllogismi ei ole kehosta irti olevan järkeilyn
tulos, vaan pohjautuu keholliseen kokemukseemme. Lakoff ja Johnson väittävät, että
sama periaate pätee myös moniin muihin järkeilyn muotoihin. Kehojemme ja aivojemme
rakenne määrittelee ne käsitteet, jotka pystymme muodostamaan ja sen järkeilyn, johon
me voimme ottaa osaa. (Capra 2002: 54)
KEHON METAFORAT KÄSITTEELLISEN AJATTELUN PERUSTANA

Capran mukaan kun heijastamme astian mentaalisen kuvan kategorian abstraktiin

käsitteeseen me käytämme sitä metaforana. Tämä metaforisen projektion prosessi on
ratkaisevan tärkeä elementti abstraktin ajattelun muodostumisessa ja se keksintö, jonka
mukaan suuri osa ihmisen ajattelusta on metaforista, on ollut eräs suurimmista
kehityksistä kognitiivisten tieteiden piirissä. Metaforat mahdollistavat peruskehollisten
käsitteittemme laajentumisen abstrakteille teoreettisille alueille. Kun sanomme ”en näytä
kykenevän käsittämään tätä ideaa” tai ”tämä menee täysin yli hilseen” käytämme
kehollista kokemustamme vertailukohtana ajatuksen ymmärtämiselle. Samalla tavalla
puhumme ”lämpimästä tervetulosta” tai ”suuresta päivästä”, heijastamme kehollisen
kokemuksemme abstrakteille alueille. (Capra 2002: 55)

Nämä kaikki ovat esimerkkejä primaarisista metaforista, metaforisen ajattelun

peruselementeistä. Kognitiiviset lingvistit teoretisoivat, että me saamme suurimman osan
primaarisista metaforistamme automaattisesti ja alitajuisesti varhaislapsuudessamme.
Vauvoille kokemus läheisyydestä ja hellyydestä tapahtuu yleensä yhdessä lämmön ja
halaamisen tunteen kanssa. Siksi assosiaatiot näiden kahden kokemuksellisen alueen
välillä rakentuvat ja vastaavat väylät hermoverkoissa saavat alkunsa. Myöhemmin
elämässä nämä assosiaatiot jatkuvat metaforina, esim. puhuessamme lämpimästä hymystä
tai läheisestä ystävästä. (Capra 2002: 55)

Ajattelumme ja kielemme sisältävät satoja primaarisia metaforia, joista käytämme

suurinta osaa ilman että tiedostamme niitä. Ja koska ne saavat alkunsa perus kehollisista
kokemuksistamme, ne ovat yleensä samoja suurimmassa osassa kieliä ympäri maailman.
Käsitteellisissä ajatteluprosesseissamme me yhdistämme primaarisia metaforia
kompleksisemmiksi metaforiksi tavalla, joka mahdollistaa meille rikkaan mielikuvien ja
hienovaraisten käsitteellisten rakenteiden käytön tarkastellessamme kokemustamme. Se,
että ajattelemme elämää matkana, mahdollistaa runsaan tietomme käytön matkoista
kuvaamaan merkityksellisen elämän elämisen taitoa. (Capra 2002: 55)
IHMISEN LUONTO

1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana kognition tutkijat tekivät kolme

merkittävää löytöä. Kuten Lakoff ja Johnson toteavat yhteenvetona tutkimukselleen:
”Mieli on synnynnäisesti kehollistunut, ajattelu on suurelta osin tiedostamatonta ja
abstraktit konseptit ovat suurelta osin metaforisia. Kun nämä oivallukset hyväksytään
laajasti, ja integroidaan koherentiksi teoriaksi ihmisen kognitiosta, ne tulevat
pakottamaan meidät uudelleen arvioimaan monia länsimaisen filosofian perusväittämiä.”
(Capra 2002: 56)

FILOSOFIAN JA KOGNITIOTIETEEN VÄLINEN YHTEYS

Teoksessa Philosophy in the Flesh kirjoittajat ottavat ensimmäiset askeleet kohti tällaista
länsimaisen filosofian uudelleenarviointia kognitiivisen tieteen valossa. Heidän
pääargumenttinsa on, että filosofian tulisi kyetä vastaamaan inhimilliseen
perustarpeeseen tuntea itsemme. Tuntea, kuka olemme ja kuinka koemme maailman ja
kuinka meidän tulisi elää. Itsemme tunteminen sisältää sen ymmärtämisen, kuinka
ajattelemme, ja kuinka ilmaisemme ajatuksemme kielessä. Ja juuri tässä kognitiivisella
tieteellä on paljon annettavaa filosofialle. (Capra 2002: 56)

Koska kaikki, mitä ajattelemme, sanomme ja teemme riippuu kehollistuneen mielemme

toiminnasta, Lakoff ja Johnson väittävät, kognitiivinen tiede on eräs kaikkein
tärkeimmistä lähteistä itsetuntemukselle. (Capra 2002: 56)

Kirjoittavat kuvailevat dialogia filosofian ja kognitiotieteiden välillä, jossa nämä kaksi

tieteenaluetta tukevat ja rikastuttavat toinen toistaan. Tutkijat tarvitsevat filosofiaa
tullakseen tietoisiksi siitä, kuinka piilevät filosofiset oletukset vaikuttavat heidän
teorioihinsa, kuten John Searle muistuttaa, koska muuten sen hinta, että vieroksumme
filosofiaa on se, että teemme filosofisia virheitä. Filosofit toisaalta, eivät voi esittää
vakavasti otettavia teorioita kielen, mielen ja tietoisuuden luonteesta ilman sen
viimeaikaisten merkittävien edistysaskeleiden huomioonottamista kognitiivisten tieteiden
alueella. (Capra 2002: 56)

Capran mukaan näiden edistysaskeleiden suurin merkitys on ollut jo yli 300 vuoden ajan
länsimaista filosofiaa vaivanneen karteesiolaisen mielen ja materian välisen kahtiajaon
vähittäinen eheytyminen. Santiago teorian on osoittanut, että kaikilla elämän tasoilla
mieli ja materia, prosessi ja rakenne ovat erottamattomasti toisiinsa sidoksissa. (Capra
2002: 56)

Viimeaikainen tutkimus kognitiivisten tieteiden alalla on vahvistanut ja täsmentänyt tätä

näkemystä osoittamalla, kuinka kognitionprosessi kehittyi lisääntyvää kompleksisuutta
sisältäviin muotoihin yhdessä niitä vastaavien biologisten rakenteiden kanssa.
Täsmällisiin kielen ja käsien liikkeiden kehittymisen myötä, kieli, itsetarkkaileva
tietoisuus ja käsitteellinen ajattelu kehittyivät varhaisilla ihmisillä osana yhä
monimutkaisemmiksi muodostuvia kommunikaatioprosesseja. (Capra 2002: 56-57)

Kaikki nämä ovat kognitioprosessin eri ilmentymiä ja jokaisella uudella tasolla ne

edellyttävät niitä vastaavia hermostollisia ja kehollisia rakenteita. Kuten kognitiivisen
lingvistiikan alalla tehdyt löydöt ovat osoittaneet, ihmisen mieli jopa kaikkein
abstrakteimmissa ilmenemismuodoissaan ei ole irrallinen kehosta, vaan siihen perustuva
ja sen muovaama. (Capra 2002: 57)

ELÄIMEN JA IHMISEN VÄLINEN ERO VAIN ASTE-ERO

Post-karteesiolainen yhdentyvä mielen, materian ja elämän malli vaatii myös radikaalia

uudelleenarviointia ihmisen ja eläinten suhteessa. Suurin osa länsimaista filosofiaa näkee
järkevyyden kyvyn ainutlaatuisesti inhimillisenä ominaispiirteenä, mikä erotti meidät
kaikista muista eläimistä. Kommunikointitutkimukset simpansseilla ovat kuitenkin
paljastaneet tämän uskomuksen valheellisuuden dramaattisella tavalla. He tekevät
selväksi, että eläinten ja ihmisten kognitiivinen ja tunne-elämän laadussa on vain aste-
ero, ja että elämä on suuri jatkumo, jossa lajien väliset erot ovat vähittäisiä ja
evolutionaarisia. Kognitiiviset lingvistit ovat vahvistaneet tämän evolutionaarisen
käsityksen ihmisluonnosta. Lakoffin ja Johnsonin sanoin: Järki, jopa kaikkein
abstrakteimmassa muodossa, hyödyntää sen sijaan että se ylittäisi, eläinluontomme. Järki
ei täten ole sisin olemus, joka erottaa meidät muista eläimistä. Sen sijaan se asettaa
meidät samaan jatkumoon niiden kanssa. (Capra 2002: 57)

TIETOISUUDEN SYNTY ELÄMÄN VARHAISVAIHEISSA

Capran mukaan elämän evoluution skenaario, jota käsittelin alkaa soluseinämien

ympäröimien kuplien muotoutumisella muinaisissa merissä. Nämä pienet oliot
muodostuivat spontaanisti oikeanlaisessa saippuan ja veden ympäristössä, fysiikan ja
kemian peruslakien mukaan. Niiden muodostuttua, muodostui vähitellen monimutkainen
kemiallinen verkosto tiloissa, jotka ne sulkivat sisälleen, mikä tarjosi kuplille
mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä kompleksisiksi lisääntyviksi rakenteiksi. Kun
katalysaattorit tulivat mukaan kuvaan, molekyylikompleksisuus lisääntyi nopeasti, ja
lopulta elämä sai alkunsa näistä protosoluista yhdessä proteiinien, nukleohappojen, ja
geneettisen koodin evoluution kanssa. (Capra 2002: 57)

Capran mukaan tämä merkitsi universaalia edeltäjää, ensimmäistä bakteerisolua, josta

kaikki muu sitä seurannut elämä maapallolla sai alkunsa. Ensimmäisten elävien solujen
jälkeläiset valloittivat maailman luomalla koko planeetan laajuisen bakteeriverkoston,
joka vähitellen kansoitti kaikki ekologiset sopukat. Kaikissa elävissä järjestelmissä
olevan luovuuden ohjaamina planetaarinen elämän verkosto laajeni mutaatioiden,
geeninvaihdon ja symbioosi avulla tuottaen aina lisääntyvän kompleksisuutta ja
vaihtelevuutta heijastavia elämän muotoja (Capra 2002: 57-58)

Tässä majesteettisessa elämän syntymisessä kaikki elävät organismit jatkuvasti vastasivat

ympäristöllisiin vaikutuksiin rakenteellisilla muutoksilla, ja ne tekivät näin autonomisesti,
niiden oman luonteen mukaan. Aina elämän alkuajoista asti niiden vuorovaikutus
toistensa kanssa ja elottoman ympäristön kanssa oli kognitiivista vuorovaikutusta. Niiden
rakenteen kompleksisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös niiden kognitiiviset prosessit,
mikä lopulta johti tietoisuuden, kielen ja käsitteellisen ajattelun syntyyn. (Capra 2002:
58)

ONKO ELÄMÄ MOLEKYYLEJA?

Kun tarkastelemme tätä kuvaa öljyisten pisaroiden muodostumisesta tietoisuuden

syntymiseen, saattaa vaikuttaa siltä, että elämä on vain molekyylejä. Kysymys herää siis,
entä elämän henkinen ulottuvuus? Onko tässä uudessa näkemyksessä ihmisen hengelle?
(Capra 2002: 58)

Näkemys, jonka mukaan elämä on vain molekyylejä, on molekyylibiologien suosima

näkemys. On tärkeää oivaltaa, että tämä on vaarallisen reduktionistinen näkemys. Uusi
ymmärrys elämästä on järjestelmä-ymmärrys, mikä tarkoittaa sitä, että se perustuu ei
ainoastaan molekyylirakenteiden analyysiin, vaan myös näiden rakenteiden suhteiden ja
niiden muodostumisen taustalla olevien erityisten prosesessien välisiin suhteisiin. Kuten
olemme nähneet, elävän järjestelmä luonteenomainen piirre ei ole tiettyjen
makromolekyylien läsnäolo, vaan aineenvaihdunnan prosessien itse-ohjautuva (self-
generating) verkosto. (Capra 2002: 58)

Elämän prosessit sisältävät Capran mukaan uuden järjestyksen spontaanin emergenssin,

joka on elämän sisäänrakennetun luovuuden tärkeä perusta. Sen lisäksi elämän prosessit
liittyvät elämän kognitiiviseen ulottuvuuteen ja uuden järjestyksen emergenssi sisältää
kielen ja tietoisuuden emergenssin. (Capra 2002: 58)

HENKINEN ULOTTUVUUS – ELÄMÄN HENKI

Miten ihmisen henki liittyy tähän kokonaisuuteen? Tähän kysymykseen vastaaminen

edellyttää sanan ”henki” alkuperäisen tarkoituksen tarkastelua. Kuten olemme nähneet,
latinan sana ”spiritus” tarkoittaa henkeä, mikä pätee myös siihen liittyvään latinan sanaan
”anima”, kreikan sanaaan ”psyche” ja sanskriitin sanaan ”atman”. Näiden avaintermien
yleinen merkitys viittaa siihen, että sanan ”henki” alkuperäinen merkitys monessa
vanhassa filosofisessa ja uskonnollisessa perinteessä niin lännessä kuijn idässäkin liittyy
elämän henkeen. (Capra 2002: 58)

Hengityksen ollessa keskeinen aspekti lähes kaikkien elämänmuotojen joukossa elämän

henk,i näyttää olevan täydellinen metafora metabolisten prosessien verkostolle, joka on
samalla kaikkien elävien järjestelmien määrittävä ominaispiirre. Henki – elämän henki –
on se yhdistävä tekijä, joka on yhteistä kaikille eläville olennoille. Se ravitsee meitä ja
pitää meidät elossa. (Capra 2002: 58-59)

Henkisyys, tai henkinen elämä, on yleensä ymmärretty olemisen tapana, joka nousee
tietystä syvällisestä todellisuuden kokemuksesta, joka tunnetaan ”mystisenä”,
”uskonnollisena”, tai ”henkisenä” kokemuksena. Tälle kokemukselle on lukuisia
kuvauksia maailman uskontoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Uskonnot ovat yleensä
yhtä mieltä siitä, että se on suora, epä-älyllinen todellisuuden kokemus, johon liittyy
joitakin perusominaisuuksia, jotka ovat riippumattomia kulttuurisesta ja historiallisesta
kontekstista. Eräs kauneimmista nykykuvauksista voidaan löytää lyhyessä esseessä
”Spirituality as Common Sense”, jonka kirjoittaja on benediktiinimunkki, psykologi ja
kirjailija David Steindl-Rast (Capra 2002: 59)

Alkuperäisen ”henki”-sanan merkityksen mukaisesti hengestä elämän hengityksenä

Steindl-Rast luonnehtii henkistä kokemusta kohonneen elävyyden hetkinä. Henkiset
hetkemme ovat niitä hetkiä, jolloin tunnemme olevame voimakkaasti elossa. Tämä
elävyys, jonka voimme kokea näiden huippukokemusten aikana, kuten psykologia
Abraham Maslow niitä nimitti, sisältää mentaalisen valppauden tai hereilläolon.
Buddhalaiset viittaavat tähän kohonneeseen mentaaliseen valppauteen hereilläolona ja
painottavat sitä hereilläolon pohjautumista syvällisesti kehoomme. Henkisyys on siten
aina kehollistunutta, Me koemme oman henkemme Steindl-Rastin sanoin ”mielen ja
kehon täyteytenä”. (Capra 2002: 59)
MIELEN JA KEHON YKSEYS

Capran mukaan tämä ymmärrys henkisyydestä on yhtäpitävä kehollistuneen mielen

ymmärryksen kanssa, jota nyt kehitettään kognitiivisen tieteen piirissä. Henkinen
kokemus on mielen ja kehon elävyyden kokemus yhtenä kokonaisuutena. Lisäksi tämä
yhtenäisyyden kokemus ylittää mielen ja kehon eron sekä itsen ja maailman välisen eron.
Keskeinen tietoisuus näiden henkisten hetkien aikana liittyy syvään ykseyden
kokemukseen kaiken kanssa, tunteeseen siitä, että kuuluu maailmankaikkeuteen
kokonaisuudessaan. (Capra 2002: 59)

Ykseyden kokemus luonnollisen maailman kanssa on täysin sopusoinnussa uuden

tieteellisen käsityksen kanssa elämästä. Ymmärtäessämme tapaa jolla elämän juuret
ulottuvat syvälle perusfysiikkaan ja kemiaan, kuinka kompleksisuuden prosessi sai
alkunsa kauan ennen ensimmäisten elävien solujen muodostumista ja kuinka elämä on
kehittynyt miljardien vuosien ajan, käyttäen yhä uudelleen samoja perusmalleja ja –
prosesseja, oivallamme kuinka läheisesti liitymme koko elämän kudelmaan. (Capra 2002:
59)

Capran mukaan katsoessamme maailmaa ympärillämme, on selvää, ettei meitä ole

heitetty kaaokseen tai sattumanvaraisuuteen vaan että olemme osa suurta järjestystä,
suurta elämän sinfoniaa. Jokainen kehomme molekyyli on kerran ollut osa aikaisempia
kehoja, eläviä tai elottomia ja tulee olemaan osa tulevaisuuden kehoja. Tässä mielessä
kehomme ei tule kuolemaan, vaan tulee elämään uudelleen ja uudelleen koska elämä
tulee jatkamaan elämää. Emme jaa ainoastaan elämän molekyylejä vaan myös sen
perustavat organisaatioperiaatteet muun elollisen maailman kanssa. Koska myös
mielemme on kehollistunut, käsitteemme ja metaforamme ovat kehollistuneet elämän
verkostoon yhdessä kehojemme ja aivojemme kanssa. Kuulumme maailmankaikkeuteen,
olemme kotonamme maailmankaikkeudessa ja tämä kokemus yhteenkuulumisesta voi
tehdä elämämme syvästi merkittäväksi. (Capra 2002: 59-60)
KOLME NÄKÖKULMAA ELÄMÄÄN

Synteesi perustuu erottamiseen kahden näkökulman välillä suhteessa eläviin

järjestelmiin, joita Capra kutsuu mallinäkökulmaksi ja rakennenäkökulmaksi, ja niiden
yhdistämiseen toisiinsa kolmannen näkökulman, prosessinäkökulman avulla. Capra
määrittelee elävän järjestelmän organisaation mallin suhteiden kaaviona eri järjestelmän
komponenttien välillä, jotka määrittelevät järjestelmän perusominaisuudet. Järjestelmän
rakenne edustaa Capran mallissa organisaatiomallin materiaalista ruumiillistumaa, ja
elämän prosessi tämän ruumiillistuman prosessia. (Capra 2002: 61)

Capra on valinnut termit organisaatiomalli ja rakenne jatkamaan kieltä, jota käytetään

teorioissa, jotka muodostavat teoriani komponentit. Kuitenkin sen valossa, että rakenteen
määritelmä sosiaalisten tieteiden piirissä eroaa luonnontieteiden piirissä käytetystä
määritelmästä, Capra muuntaa terminologiaansa ja käyttää yleisempiä käsitteitä muoto ja
materia korvaamaan ”rakenne” termin eri käyttömuotoja. Tässä laajemmassa
terminologiassa kolme näkökulmaa elävien järjestelmien luonteesta vastaavat muodon tai
organisaatiomallin, materian tai materiaalisen rakenteen ja prosessin tutkimusta. (Capra
2002: 61)

Capran mukaan tutkittaessa eläviä järjestelmiä muodon näkökulmasta, käy ilmi, että
niiden organisaatiomalli on itseluovan verkoston rakenne. Materian näkökulmasta
tarkasteltuna elävän järjestelmän materiaalinen rakenne on hajoava rakenne, avoin
järjestelmä, joka toimii kaukana tasapainosta (equilibrium). Prosessinäkökulmasta
tarkasteltuna, elävät järjestelmät ovat kognitiivisia järjestelmiä, joissa kognition prosessi
liittyy läheisesti itseohjaavuuden, autopoieesin, malliin. Tämä edustaa Capran synteesiä
elämän uudesta tieteellisestä ymmärryksestä. (Capra 2002: 62)

Kaaviossa Capra kuvannut nämä kolme näkökulmaa kolmion kärkinä painottaakseni sitä,
että ne ovat olennaisesti yhteenkuuluvia. Organisaatio mallin muoto voidaan tunnistaa
ainoastaan silloin, jos se ruumiillistuu materiassa, ja elävissä järjestelmissä tämä
ruumiillistuma on jatkuva prosessi. Täysi ymmärrys mistä tahansa biologisesta ilmiöstä
täytyy sisältää kaikki nämä kolme näkökulmaa. (Capra 2002: 62)

Tarkastellaan esimerkiksi solun aineenvaihduntaa. Se koostuu kemiallisten reaktioiden

(prosessi) verkostosta (muoto), jotka sisältää solun komponenttien (materia) tuotannon, ja
joka vastaa kognitiivisesti itseohjattujen rakenteellisten muutosten kautta (prosessi),
ympäristön ärsykkeisiin. Samalla tavalla emergenssin ilmiö on prosessi, joka
luonteenomainen hajoaville rakenteille (materia), joka sisältää monitasoisia
palautejärjestelmiä (muoto). (Capra 2002: 62)

Suurelle osalle tutkijoista tuottaa vaikeuksia antaa näille kolmelle näkökulmalle

yhtäläistä huomiota, johtuen karteesiolaisen perinteemme voimakkaasta vaikutuksesta
ajatteluumme. Luonnontieteiden on tarkoitus tarkastella materiallisia ilmiöitä, mutta vain
yksi näistä näkökulmista liittyy Capran mukaan materian tutkimukseen. Toiset kaksi
liittyvät suhteisiin, laatuihin, malleihin ja prosesseihin, jotka kaikki ovat ei-materiaalisia.
On selvää, ettei kukaan tutkija kiellä mallien ja prosessien olemassaoloa, mutta suuri osa
heistä mieltää mallin materian emergentiksi ominaisuudeksi, idea, joka on saatu
materiasta synnyttävän voiman sijaan. (Capra 2002: 62)

Materiaalisiin rakenteisiin ja niiden välisiin voimiin keskittyminen ja organisaatiomallien

tarkastelu, joka syntyy näiden voimien vaikutuksesta toissijaisena emergenttinä
ominaisuutena on ollut tehokas fysiikassa ja kemiassa. Mutta tarkastellessamme eläviä
järjestelmiä, tämä tarkastelutapa ei ole enää riittävä. Olennainen piirre, joka erottaa
elottoman järjestelmän elävästä järjestlmästä, soluaineenvaihdunta, ei ole materian
ominaisuus, eikä erityinen elämänvoima”, vaan erityinen kemiallisten prosessien välisten
suhteiden malli. Vaikka se sisältää materiaalisia komponentteja tuottavien eri prosessien
suhteita, itse verkostomalli ei ole materiaalinen. (Capra 2002: 62-63)

Rakenteelliset muutokset tässä verkostomallissa ovat Capran mukaan ymmärrettävissä

kognitiivisina prosesseina, jotka lopulta synnyttävät tietoisen kokemuksen ja
käsitteellisen ajattelun. Kaikki nämä kognitiiviset ilmiöt ovat ei-materiaalisia, mutta ne
ovat kehollistuneet, ne saavat alkunsa kehosta ja ovat sen muovaamia. Siten elämä ei
koskaan voi olla erossa materiasta, huolimatta siitä, että sen ominaispiirteet
(järjestäytyneisyys, kompleksisuus, prosessit jne.) ovat ei-materiaalisia. (Capra 2002: 63)

MERKITYS

Kun yritämme soveltaa uutta ymmärrystä elämästä sosiaaliselle alueelle, törmäämme heti
valtavaan määrää eri ilmiöitä. (käyttäytymissäännöt, arvot, intentiot, päämäärät,
strategiat, suunnitelmat, voimasuhteet) joilla ei ole osaa suuressa osassa ei inhimillistä
maailmaa, mutta ovat olennaisia ihmisen sosiaalisen elämän kannalta. Kuitenkin, nämä
sosiaalisen todellisuuden eri ominaisuuksilla on kaikilla yhteinen piirre., joka tarjoaa
luontevan yhteyden elämän järjestelmänäkemykseen. (Capra 2002: 63)

Capran mukaan itse-tietoisuus sai alkunsa homini-esi-isissämme yhdessä kielen,

käsitteellisen ajattelun ja järjestäytyneiden suhteiden ja kulttuurin sosiaalisen maailman.
Tämän seurauksena reflektiivisyyteen kykenevän tietoisuuden ymmärrys liittyy läheisesti
ymmärrykseen kielestä ja sen sosiaaliseen kontekstiin. Tämä väite voidaan kääntää myös
toisin päin: Ymmärrys sosiaalisesta todellisuudesta on suoraan yhteidessä reflektiiviseen
tietoisuuteen. (Capra 2002: 63)

Erityisesti kykymme luoda mentaalisia kuvia materiaalisista kohteista ja tapahtumista

näyttää olevan tärkein edellytys sosiaalisen elämän ominaisuuksien syntymiselle, Kyky
luoda mentaalisia kuvia antaa meille mahdollisuuden valita useiden eri vaihtoehtojen
väliltä, mikä on välttämätöntä arvojen ja käyttäytymisen sosiaalisten sääntöjen
muotoilulle, Ristiriidat eduissa, jotka perustuvat eri arvoihin, ovat voimasuhteiden
alkuperä, kuten seuraavasta käy ilmi. Intentiomme, tietoisuus tarkoituksesta ja
suunnitelmasta sekä määriteltyjen tavoitteiden saavuttaminen edellyttävät ajatuskuvien
heijastamista tulevaisuuteen, (Capra 2002: 63-64)

Sisäinen käsitteiden ja ideoiden, kuvien ja symbolien sisäinen maailmamme on Capran

mukaan sosiaalisen todellisuuden ratkaisevan tärkeä ulottuvuus, joka sisältää sosiaalisten
ilmiöiden mentaalisen luonteen. Sosiaalisten tieteiden tutkijat ovat usein viitanneet siihen
hermeneuttisena ulottuvuutena ilmaistakseen sen kannan, jonka mukaan ihmisen kieli
ollessaan symbolinen luonteeltaan, sisältää keskeisesti merkityksen, kommunikoinnin ja
että ihmisen toiminta saa alkunsa siitä merkityksestä, jonka me annamme
ympäristöllemme. (Capra 2002: 64)

Capra esittääkin, että elämän järjestelmällinen ymmärrys voidaan ulottaa sosiaaliselle

alueelle lisäämällä merkityksen näkökulman em. kolmeen muuhun elämän näkökulmaan.
Capra käyttää käsitettä ”merkitys” reflektiivisen tietoisuutemme sisäisestä maailmasta,
joka sisältää useita eri toisiinsa liittyviä ominaispiirteitä. Täysi ymmärrys sosiaalisista
ilmiöistä tulee Capran mukaan sisältää neljän näkökulman yhteensulautumisen: muodon,
materian, prosessin ja tarkoituksen. (Capra 2002: 64)

Kaaviossa Capra on kuvannut näiden näkökulmien yhteenliittymistä kolmion muodossa

kuten aiemminkin. Merkityksen perspektiivi on kuvattu näiden kolmen muodostaman
kolmion ulkopuolella sen osoittamiseksi, että se avaa uuden ”sisäisen ulottuvuuden” niin,
että käsitteellinen rakenne kokonaisuudessaan muodostaa tetraedrin. (Capra 2002: 64)

Neljän näkökulman yhteen sulauttaminen merkitsee Capran mukaan sen myöntämistä,

että jokainen näistä antaa tärkeän osansa sosiaalisten ilmiöiden ymmärtämiselle. Esim.
kulttuurimme ovat luoneet ja sitä ylläpitävät kommunikaatiomuotojen (prosessi)
verkostot (muoto), joissa merkitys syntyy. Kulttuurien materiaaliset ruumiillistumat
(materia) sisältävät kulttuurituotteet ja kirjalliset tekstit, joiden kautta merkitys siirretään
sukupolvelta toiselle. Capran mukaan on mielenkiintoista huomata, että tämä neljän
toisistaan riippuvaisten näkökulmien käsitteellinen, elämää kuvaava viitekehys sisältää
joitain yhtymäkohtia Aristoteleen esittämiin neljään periaatteeseen tai ”syyhyn”, jotka
ovat kaikkien ilmiöiden toisistaan riippuvaisina lähteinä. Aristoteles erotti sisäiset ja
ulkoiset syyt toisistaan. (Capra 2002: 64-65)
HAASTE KESTÄVÄLLE KEHITYKSELLE

Capran mukaan eräs suurimmista esteistä kehitykselle kohti kestävää kehitystä on jatkuva
materiaalisen kulutuksen lisääntyminen. Huolimatta uuden talousjärjestelmämme
antamasta huomiosta informaation prosessoinnille, tiedon luomiselle ja muille ei-
aineellisille arvoille, näiden innovaatioiden tärkein tavoite on lisätä tuottavuutta, mikä
lopulta lisää materiaalisten tuotteiden virtaa. Silloinkin, kun CisCo järjestelmät ja muut
internet yhtiöt tuottavat ja ylläpitävät asiantuntija tietoa ilman materiaalisten tuotteiden
tuottamista, niiden hankkijat ja alihankkijat ja monet niistä, erityisesti etelässä toimivat
suurten ympäristöön kohdistuvien vaikutusten keskellä. Kuten Vandana Shiva ironisesti
totesi, ”Resurssit siirtyvät köyhiltä rikkaille, ja saasteet kulkevat rikkailta köyhille”.
(Capra 2002: 229)

Nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa rahallisen rikastumisen keskeinen arvo kulkee

Capran mukaan käsi kädessä materiaalisen kulutuksen kanssa. Capran sanoin mainosten
lakkaamaton virta tajunnassamme vahvistaa ihmisten harhaa siitä, että materiaalisten
tuotteiden kerääminen on suora tie onnellisuuteen, ja elämämme itse tarkoitus. Amerikka
heijastaa valtavan voimansa koko maailmaan, jonka tarkoitus on Capran mukaan
ennenkaikkea ylläpitää ihanteelliset olosuhteet tuotannon jatkumiselle ja laajenemiselle.
Sen valtavan imperiumin keskeinen tavoite ei ole laajentaa sen maantieteellistä aluetta,
eikä tukea vapautta tai demokratiaa, vaan varmistaa että sillä on maailmanlaajuiset
lonkerot luonnonvaroihin ja että maailmanlaajuiset markkinat pysyvät avoimina sen
tuotteille. Capran mukaan poliittinen retoriikka Amerikassa kulkeekin vaivatta
vapaudesta vapaaseen kauppaan ja vapaisiin markkinoihin. Pääoman ja hyödykkeiden
vapaa virta yhdistetään inhimillisen vapauden ylevään ihanteeseen, ja materian
kerääminen esitetään perusihmisoikeutena, ja yhä lisääntyvässä määrin jopa
velvollisuutena. (Capra 2002: 230)

MIESIHANNE AINEELLISEN KULUTUKSEN IHANTEEN TAUSTALLA

Tällä aineellisen kulutuksen ihannoinnilla on Capran mukaan kuitenkin syvät ideologiset
juuret, jotka ulottuvat kauas talouden ja politiikan alueiden tuolle puolen. Sen alkuperä
näyttää olevan universaalissa miehuuden yhdistämisessä aineelliseen omistukseen
patriarkaalisissa kulttuureissa. Capra viittaa antropologi David Gilmoren tutkimuksiin,
jotka käsittelevät miehuuskokeita ympäri maailmaa, toisin sanoen ” mies ideologioita”
joka löysi hätkähdyttäviä kulttuurista riippumattomia yhdistäviä tekijöitä. Tämä liittyi
ajatukseen siitä, että todellinen miehuus eroaa yksinkertaisesta biologisesta miehuudesta,
että se on jotakin, mikä tulee ansaita. Suurimmassa osassa kulttuureja poikien oli
ansaittava oikeus tulla kutsutuksi mieheksi. Huolimatta siitä, että myös naisia arvioidaan
seksuaalisten mittareiden perusteella, Gilmoren mukaan naisten asemaa naisena harvoin
kyseenalaistetaan. (Capra 2002: 230)

Miehuuden ilmeisten tuntomerkkien, kuten fyysisen voiman, kovuuden ja

agressiivisuuden lisäksi, Gilmore huomasi, että lähes jokaisessa tutkimassaan
kulttuurissa, ”todelliset miehet” ovat niitä, jota tuottavat enemmän, kuin kuluttavat.
Gilmore painottaa sitä, että vanhaa miehuuden yhdistämistä aineelliseen tuottavuuteen
merkitsi tuottavuutta yhteisön edun mukaisesti, jossa palvelu ja anteliaisuus painottuivat
arvoina. (Capra 2002: 230)

Ajan mittaan tämä kuva muuttui tuotteliaisuutta muiden eteen, aineelliseen omistukseen
omaa itseä varten. Miehuutta alettiin mitata arvokkaiden tuotteiden, kuten maan, karjan
tai rahan omistamisen kautta, tai sillä, oliko miehellä valtaa erityisesti suhteessa naisiin ja
lapsiin. Tämä kuva sai vahvistuksen siitä, että viriiliys alettiin yhdistää suureen kokoon,
kuten lihasvoimaan, saavutuksiin tai omaisuuden määrään. Nyky-yhteiskunnassa
Gilmoren mukaan miesten suuruutta mitataan yhä enemmän aineellisella varakkuudella:
” Suuri mies missä tahansa teollistuneessa yhteiskunnassa on aina kulmakunnan rikkain,
menestyksekkäin ja pätevin. Hänellä on eniten sitä, mitä yhteiskunta tarvitsee tai haluaa.
(Capra 2002: 231)

Miehuuden yhdistäminen omistukseen sopii Capran mukaan hyvin yhteen muiden

arvojen kanssa, joita partiarkaalinen kulttuuri suosii ja palkitsee, joita ovat mm.
laajentuminen, kilpailu ja objektikeskeinen tietoisuus. Nämä edustavat kiinalaiseen
ajattelun perinteessä tunnettuja miehuuteen liitettyjä jang arvoja. Niitä ei nähty itsessään
hyvinä tai pahoina, vaan kiinalaisten arvojen tuli olla tasapainossa yin arvojen kanssa,
joita olivat mm. laajentuminen suojelun kautta, kilpailu yhteistyön kautta ja
keskittyminen objekteihin keskittymällä suhteisiin. Capra painottaa tällaiseen tasapainoon
siirtymisen tärkeyttä. Tämä siirtymä liittyy Capran mukaan muutokseen, joka koskee
mekanistisesta ajattelusta ekologiseen ja järjestelmäajatteluun siirtymistä. (Capra 2002:
231)

FEMINISMI JA EKOLOGIA ARVOMUUTOKSEN AIRUEINA

Capran mukaan sosiaalisen muutoksen eteen toimivista ruohonjuuriliikkeistä

feministinen liike ja ekologinen liike kannustavat kaikkein perustavimpiin
arvomuutoksiin, toinen sukupuolten välisten suhteiden muutoksen kautta, toinen taas
ihmisen ja luonnon suhteen uudellenmäärittelyn kautta. Molemmat voivat Capran
mukaan antaa oman arvokkaan panoksensa päästä yli materiaalista kulutusta koskevasta
pakkomielteestämme. (Capra 2002:231)

Haastamalla patriarkaalisen valta- ja arvojärjestelmän, feminismin liike on Capran

mukaan tuonut uutta ymmärrystä miehuuden ja ihmisyyden ongelmiin, tavalla, jossa
miehuutta ei enää tarvitse liittää materiaaliseen omistukseen. Syvimmällä tasolla,
feministinen tietoisuus perustuu naisten kokemukselliseen tietoon, jonka mukaan kaikki
elämä on yhteenkuuluvaa, ja että olemassaolomme on aina perustuva luonnon syklisiin
prosesseihin. Feministinen tietoisuus keskittyy tyydytyksen löytämiseen hoitavien
ihmissuhteiden vaalimiseen aineellisten hyödykkeiden haalimisen sijasta. (Capra 2002:
231)

Capran mukaan ekologinen liike päätyy samaan lopputulokseen eri näkökulmasta.

Ekologinen ymmärrys edellyttää järjestelmäajattelua, ajattelua suhteiden, kontekstien,
mallien prosessien kautta, ja ekosuunnittelijat puolustavat siirtymistä tuotteiden
taloudesta palvelun ja virtauksen talouteen. Tällaisessa taloudessa aine kiertää jatkuvasti
tavalla, jossa raaka-aineiden yhteiskäyttö vähenee ratkaisevasti. Tämä uusi palvelu ja
virtaus-talousmalli, nk. 0-saasteiden talous, on samalla loistava lähtökohta
liiketoiminnalle. Jätteiden muuntuessa raaka-aineiksi syntyy uusia virtausväyliä,
tuotteiden ja tuottavuuden samalla lisääntyessä. Siinä, missä resurssien käyttö ja jätteiden
kasautuminen ovat tuomitut kohtaamaan ekologiset rajansa, elämän evoluutio on Capran
mukaan osoittanut yli 3 miljardin vuoden ajan, että kestävässä maan taloudessa ei ole
rajoja kehitykselle, eriytymiselle, innovaatiolle ja luovuudelle. (Capra 2002: 232)

Lisääntyneen resurssituotteliaisuuden lisäksi ja saastumisen vähentämisen lisäksi, 0

saaste talous lisää Capran mukaan samalla työllistämismahdollisuuksia ja elävöittää
paikallisia yhteisöjä. Siten feministisen tietoisuuden ja ekologisen kestävän kehityksen
liikkeet tulevat yhdistymään aikaansaaden perustavaa laatua olevan arvoihin ja ajatteluun
liittyvän muutoksen. Luopuminen resurssien käytön, tuotteiden ja jätteiden
kerääntymisen lineaarisista järjestelmistä mahdollistaa materian ja energian syklisiin
virtoihin siirtymisen. Objekteihin ja luonnonvaroihin keskittymisen sijaan, keskitytään
palveluihin ja inhimillisiin resursseihin, samalla, kun materiaalisesta omaisuudesta onnen
etsiminen korvautuu onnen löytämiseen hoivaavista ihmissuhteista. (Capra 2002: 232)

Capran mukaan herää kuitenkin kysymys, onko meillä aikaa tälle perustavaa laatua
olevalle arvomuutokselle pysäyttämään ja kääntämään kehityssuuntaa, joka nykyisin on
johtanut luonnonvarojen köyhtymiseen, lajien sukupuuttoihin, saastumiseen ja globaaliin
ilmastonmuutokseen. Edellä mainitut kehityssuuntaukset eivät anna Capran mukaan
selviä vastauksia. Jos sovellamme nykyisiä ekologisia trendejä tulevaisuuteen, näkymä
on Capran mukaan hälyttävä. Toisaalta on monia merkkejä siitä, että ratkaiseva määrä
ihmisiä, instituutioita ympäri maailman ovat aloittaneet siirtymän kohti ekologista
kestävää kehitystä. (Capra 2002: 232)