LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KÄÄNNEKOHTA

Capran teos Turning Point: Science, Society and the Rising Culture on pyrkimys
kartoittaa länsimaista kulttuuria koskevaa muutosprosessia, joka on ollut seurausta
muutoksista 1900-luvulla fysiikan käsitteissä ja ideoissa. Nämä ovat johtaneet syvälliseen
muutokseen maailmankuvassamme, jota voidaan kuvata Descartesin ja Newtonin
mekanistisesta maailmankuvasta holistiseen ja ekologiseen maailmankuvaan, joka
muistuttaa kaikkien aikojen ja traditioiden mystikkojen näkemyksiä.

Tämä muutos on ollut kaikkea muuta kuin helppo asia hyväksyä monille
tieteenharjoittajille. Atomisen ja hiukkastason maailman tutkiminen toi heidät yhteyteen
oudon ja odottamattoman todellisuuden eteen, joka näytti olevan nykyisten
kuvaustapojen tuolla puolen. Pyrkiessään ymmärtämään tämän uuden todellisuuden
luonnetta, tutkijat joutuivat toteamaan käsitteiden, kielen ja ajattelutapansa rajoitukset
atomitason ilmiöiden kuvaamisessa. Nämä haasteet eivät olleet pelkästään tunnetasoa
koskevia, vaan johtivat syvään eksistentiaaliseen kriisiin. Tämän tuskallisen prosessin
seurauksena he kuitenkin saivat lopulta uutta syvällistä ymmärrystä aineen luonteesta ja
sen suhteesta ihmisen mieleen. (Capra 1982: XVII)

Kulttuurimme on ajautunut kriisiin, jonka pohjalla on vanhentunut malli, käsitys

todellisuudesta. Mekanistinen malli on korvautumassa globaalisti verkostoituneella,
maailmalla, jossa biologiset, psykologiset, sosiaaliset ja ekologiset ilmiöt ovat kaikki
vuorovaikutuksessa ja riippuvaisia toisistaan. Tämän maailman kuvaamiseen tarvitsemme
uusia malleja, joita karteesiolainen lähestymistapa ei pysty tarjoamaan. (Capra 1982:
XVIII)

TURNING POINT

Capra kuvaa ajattelunsa kehitystä tässä vaiheessa seuraavasti. ”Toinen kirjani The
Turning Point vuodelta 1982 osoitti, kuinka vallankumous modernin fysiikan alalla edelsi
vastaavaa vallankumousta monien muiden tieteenalojen sisällä, ja sitä vastaavaa muutosta
yhteiskunnan arvoissa ja maailmankuvassa. Tarkastelin erityisesti paradigmanmuutosta
biologian, lääketieteen, psykologian ja talouden alueilla. Näin tehdessäni aloin ymmärtää,
että nämä kaikki tieteenalat ovat tavalla tai toisella tekemisissä elämän kanssa, elävien
biologisten ja sosiaalisten järjestelmien kanssa ja että uusi fysiikka oli siten epäsopiva
paradigmana ja metaforien lähteenä näillä aluilla. Fysiikan paradigma tuli korvata
laajemmalla käsitteellisellä viitekehyksellä, todellisuuden viso, jossa elämällä oli
keskeinen osa. Tämä oli perustavaa laatua oleva näkökulman muutos itselleni, mikä
tapahtui vähitellen ja seurauksena monista vaikutteista. 1988 julkaisin henkilökohtaisen
kuvauksen tästä älyllisestä matkasta, Uncommon Wisdom: Conversations with
remarkable people.”

LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KRIISI

Capran mukaan kulttuurimme kriisin tunnusmerkit välittyvät päivittäin meille median

kautta. Tunnusmerkkeihin kuuluvat mm. korkea inflaatio ja työttömyys, energiakriisi,
terveyskriisi, saastuminen ja muut ympäristökatastrofit, väkivallan ja rikollisuuden
jatkuva lisääntyminen. Teoksen perusteemana onkin, että nämä kaikki ovat yhden ja
saman kriisin eri ilmenemismuotoja, ja tämä kriisi on ennen kaikkea
havaitsemistapaamme koskeva kriisi. Samalla tavalla, kuin kriisi 1920-luvulla fysiikan
piirissä, se saa alkunsa lähtökohdasta, jossa yritämme soveltaa vanhentuneen
maailmankuvan, ts. karteesiolais-newtonilaisen tieteen käsitteitä todellisuuteen.
Todellisuuteen, jota ei enää voida ymmärtää näiden käsitteiden kautta. Elämme tänä
päivänä maailmanlaajuisen verkostojen ja riippuvuussuhteiden maailmassa, jossa
biologiset, psykologiset, sosiaaliset ja ympäristöilmiöt ovat kaikki toisistaan riippuvaisia.
Capran mukaan tarvitsemmekin ekologista näkökulmaa kuvaamaan tämän päivän
maailmaa asianmukaisesti, jota karteesiolainen maailmankuvamme ei meille pysty
tarjoamaan. (Capra 1982, XVIII)

Capran mukaan tarvitsemmekin uuden paradigman, uuden tavan ymmärtää maailmaa,

sekä perustavaa laatua olevan muutoksen ajattelussamme, arvoissamme ja tavassamme
nähdä maailma. Tämän muutoksen alku, muutos mekanistisesta tavasta ymmärtää
todellisuutta kohti holistista katsantotapaa, näkyy jo monilla tieteenaloilla; fysiikassa.
kemiassa, lääketieteessä, biologiassa, psykologiassa ja taloustieteessä. (Capra 1982,
XVIII)

Capran mukaan useita uusia sosiaalisia liikkeitä syntyi 1960- ja 1970-luvuilla, joilla
kaikilla näytti olevan yhteinen suunta, ne painottivat kaikki jotain tiettyä aspektia tästä
uudesta tavasta nähdä maailmaa. Toistaiseksi nämä liikkeet ovat toimineet toisistaan
erillään, eivätkä ole täysin tiedostaneet tavoitteidensa yhteenkuuluvuutta. Kirjan
tarkoituksena onkin osoittaa yhteinen kasvualusta, josta nämä kaikki liikkeet ovat saaneet
alkunsa, jotta ne voisivat yhdistää voimavaransa uudeksi yhtenäiseksi sosiaalisen
muutoksen voimaksi. Capra uskookin tämän kehityksen johtavan ennennäkemättömään
muutokseen, joka tulee koskemaan koko planeettaamme. (Capra 1982, XVIII)

Capra käsittelee kirjassaan karteesiolaisen maailmankuvan historiallista kehitystä ja

modernin fysiikan peruskäsitteissä tapahtunutta dramaattista muutosta. Hän kuvaa
karteesiolais-newtonilaisen ajattelun vaikutuksia biologiaan, lääketieteeseen,
psykologiaan ja taloustieteeseen. Kirjan loppuosa käsittelee uutta tapaa ymmärtää
todellisuutta, joka sisältää systeemi-ajattelun, mielen, tietoisuuden ja evoluution
näkökulmat, sekä näitä vastaavan holistisen lähestymistavan parantamiseen; länsimaisen
ja itämaisen kulttuurien lähestymistapojen synteesin suhteessa psykologiaan ja
psykoterapiaan; uuden käsitteistön taloudelle ja teknologialle; sekä ekologisen ja
feministisen näkökulman, mitkä ovat henkisiä syvimmältä olemukseltaan ja tulevat
johtamaan perustavaa laatua oleviin muutoksiin sosiaalisissa ja poliittisissa
yhteiskunnallisissa rakenteissa. (Capra 1982, XIX)

MONITASOINEN KRIISI
Tämä kriisi koskee samanaikaisesti useita eri länsimaisen kulttuurin aspekteja. Teos
käsittelee patriarkaalisen kauden loppua, fossiilisten polttoaineiden kauden loppua ja
tieteellisen maailmankuvan eli paradigman muutosta, jotka kaikki ovat Capran mukaan
tapahtumassa samanaikaisesti aikaansaaden mullistavia muutoksia koko länsimaisessa
kulttuurissa. (Capra 1982: 10-11)

Capra aloittaa teoksen tarkastelemalla tieteellisen maailmankuvan rakentumisprosessia

historiallisessa valossa, joka valotta länsimaisen tieteen perustaa yhtenä maailmankuvana
muiden joukossa, joka itsekin on altis muutoksille. (Capra 1982)

KESKIAJAN EUROOPAN ORGAANINEN KULTTUURI JA KESKIAIKAISEN

TIETEEN TAVOITTEET

Capran mukaan Euroopassa ennen 1500-lukua, oli orgaaninen kulttuuri hallitseva.

Orgaanisen kulttuurin ominaispiirteisiin kuuluivat pienet kyläyhteisöt, joiden toiminta
perustui henkisten ja materiaalisten ilmiöiden vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteille.
Keskiaikainen tiede perustui Aristoteleen ja kirkon opetuksiin
1200-luvulla Tuomas Akvinolainen kuitenkin yhdisti kristillisen teologian ja etiikan ja
Aristoteleen opetukset luoden perustan keskiajan tieteelle, joka perustui yhtä aikaa sekä
järkeen että uskoon. (Capra 1982:37-38)

Capran mukaan keskiaikaisen tieteen tavoitteet olivat pohjimmiltaan ekologisia. Se

perustui viisauteen, luonnonjärjestyksen ymmärtämiseen ja sen kanssa harmoniassa
elämiseen. Keskiaikainen tiede pyrki ymmärtämään asioiden tarkoituksen ja merkityksen
ymmärtämiseen, ja asetti jumalaan, sieluun ja etiikkaan liittyvät kysymykset etusijalle.
Keskiaikainen tiede oli myös kiinnostunut luonnonilmiöiden taustalla olevasta
tarkoituksesta. Jumala oli keskiaikaisen maailmankuvan keskiössä, ja Capran mukaan
keskiajan tiedettä tehtiin jumalan ylistykseksi ja kunniaksi.
Orgaanisen kulttuurin luontosuhde oli läheinen, ja luontoa kunnioitettiin luonto-äitinä.
(Capra 1982:37-38)
TIETEELLINEN VALLANKUMOUS JA TIETEEN UUDET TAVOITTEET

Capran mukaan 1400-1600-lukujen aikana tapahtunut tieteellinen vallankumous johti

orgaanisen maailmankuvan korvautumiseen tieteellisellä maailmankuvalla. Uusi
tieteellinen maailmankuva sai alkunsa uusista tieteellisistä keksinnöistä. (Capra 1982: 38)

Capra mainitsee Kopernikuksen, joka kumosi maakeskeisen ajattelun ja totesi maan

pyörivän auringon ympäri. Toinen tieteellisen maailmankuvan taustalla vaikuttava tutkija
oli Kepler, tiedemies ja mystikko, joka loi planetaarisen liikkeiden ja tähtitieteen kaaviot,
pyrkiessään ymmärtämään kehien harmoniaa. Astronomiaa ja esineiden putoamisliikkeitä
tutkinut Galilei vahvisti teleskoopillaan Kopernikuksen havainnot oikeiksi. (Capra 1982:
38-39)

Galilei kehitti empirismin, mestarillisen matemaattisen mallin luonnon tutkimiseksi.

Galilei korosti tutkimustavassaan muotoja, numeroita ja liikettä, kun taas väri, ääni,
maku, haju eivät enää kuuluneet tieteen tutkimuksen piiriin, ja nähtiin subjektiivisina.
Capran mukaan tämä oli alku mittaamisen ja luokittelun pakkomielteelle etiikan, arvojen
ja laadun kustannuksella, mikä johti tunteiden, motiivien, aikomusten ja sielun,
tietoisuuden ja hengen unohtamiseen. Kokemus itsessään päätyi tämän seurauksena
tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. (Capra 1982: 39)

Francis Bacon vahvisti Galilein uudet opit ja perusti Englannissa empiirisen tieteen
menetelmän. Bacon tunnetaankin induktiivisen menetelmän teorian kehittäjänä.
Induktiivinen menetelmä perustui kokeiden tekemiseen ja niistä tehtävien johtopäätösten
vetämiseen, jotka pyrittiin vahvistamaan myöhempien kokeiden avulla. Baconin
innokkaasti kannattama ja levittämä empiristisen tieteen menetelmä saavutti suuren
suosion, ja senaikainen vanha tiede sai Baconin taholta kovaa arvostelua osakseen.
(Capra 1982: 40)
Capran mukaan Baconin ajattelu muutti tieteellisen tutkimuksen luonteen ja tarkoituksen.
Siinä missä luonto aikaisemmin yhdistettiin naiseen ja hoivaavaan äitiin orgaanisessa
kulttuurissa, tieteellisen vallankumouksen myötä tämä ajattelu lopulta joutui väistymään.
Tieteellinen vallankumous muutti tieteen tavoitteet keskiaikaisen tieteen tavoitteiden
vastakohdaksi. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisen tieteen tavoitteet Capran mukaan
olivat pohjimmiltaan antiekologisia. Uusi tiede pyrki hallitsemaan ja kontrolloimaan
luontoa. Tämä johti siihen, että tiede ja teknologia alkoivat vähitellen palvella
epäekologisia päämääriä. Äiti-maa ajattelu korvautui luonnon kesyttämisellä ja
alistamisella, joissa käytettiin jopa noitavainojen termejä. Tämä johti matemaattiseen
lähestymistapaan todellisuuteen, joka painotti analyyttisyyttä ja reduktionismia. (Capra
1982: 40)

DESCARTES – ANALYYTTISEN TIETEEN ISÄ

Descartes tunnetaan modernin filosofian isänä ja taitavana matemaatikkona.

Uusi fysiikka ja tähtitiede olivat Descartesin ajattelun lähtökohdat, ja hän suhtautui
erittäin kriittisesti perinteiseen tieteeseen. Tämä johti uuden tieteen syntymiseen.
Descartesin ihanne oli tieteellisen tiedon varmuus ja sen erottaminen väärästä tiedosta.
Tieteellisen tiedon tuli olla varmaa ja selkeää tietoa, jonka perusta oli matematiikassa.
Tähän kuului toisaalta kaiken muun tiedon radikaali epäily. (Capra 1982: 43-44)

Descartes näki matematiikan fysiikan perustana, ja loi analyyttisen geometrian, jossa

algebra ja geometria yhdistyivät. Tämä johti siihen, että kaikki luonnonilmiöt redusoitiin
matemaattisiin suhteisiin. Descartesin teos Discourse on Method tarkoituksena oli
filosofian kautta johtaa ihminen tieteellisen totuuden löytämiseen. Capran mukaan
Descartes totesi, että kykeni epäilemään kaikkea, paitsi sitä, että ajatteli; Cogito ergo
sum, ajattelen, siis olen. Descartes teki selkeän eron mielen ja aineen välille, mikä
vaikutti voimakkaasti länsimaiseen kulttuuriin. (Capra 1982: 44-45)

Descartesin mukaan maailmankaikkeus oli koneisto, mikä johti tarkoituksen, elämän ja

henkisyyden erottamiseen materiasta. Mekaaniset lainalaisuudet hallitsivat osien liikettä
ja järjestystä. Tämä tieteen mekanisoitumiseen johtanut ajattelutapa muodostui
hallitsevaksi paradigmaksi tieteessä aina 1900-luvulle asti. (Capra 1982: 45)

Capran mukaan tämä johti siihen, että henkistä työtä alettiin arvostaa ruumiillista työtä
enemmän. Descartesin kehittämä analyyttinen menetelmä johti tieteen reduktionismiin,
jossa asiat pyrittiin jaottelemaan loogisesti. Analyyttinen menetelmä oli
tarkoituksenmukainen tieteellisten teorioiden kehittämisessä ja teknisten projektien
toteutuksessa, mutta johti toisaalta luonnon hyväksikäytön oikeuttamiseen, koska luontoa
ei enää nähty elävänä ja pyhänä, maa-äitinä. Myös elävät organismit alettiin nähdä
koneina. Ihmiskehoa verrattiin kellokoneistoon ja automaattiin. Lopulta alettiin ajatelle,
ettei ihminen ollut muuta, kuin tämä mekaaninen koneisto. (Capra 1982: 46-47)

Descartesin pyrkimyksen keskiössä ollut tieteellisen tiedon varmuus osoittautui

myöhemmin kuitenkin puutteelliseksi, sillä absoluuttiseen tietoon pyrkimisestä
huolimatta, ovat kaikki käsitteet ja teoriat kuitenkin aina rajoittuneita ja suhteellisia.
Capran mukaan menetelmänsä suuresta menestyksestä huolimatta, Descartes tunnisti
itsekin sen sisältämät puutteet. (Capra 1982: 48)

Descartesin ajatukset perustuivat alunperin kuitenkin ehkä yllättävään syntytapaan.

Descartes kertoo itse saaneensa 23 vuoden iässä näyn tämän kaiken tiedon yhdistävän,
uuden tieteen perusteista, jota seurasi unessa annettu vahvistus symbolein. (Capra 1982:
41)

NEWTON – MEKANISTISEN LUONNONTIETEEN ISÄ

Isaac Newton, joka syntyi 1642, Descartesin kuolinvuonna, toteutti Descartesin unelman,
ja vei sen loppuun. Newtonin ansioksi luetaan se, että hän loi matemaattisen
mallinnoksen mekanistisesta luonnontieteestä, joka oli eräänlainen yhteenveto
aikaisempien ajattelijoiden työstä. Newton tunnetaan myös differentiaalilaskennan isänä
ja ylivertaisena matemaatikkona. Newton yhdisti Keplerin ja Galilein työn ja kehitti
kaikenkattavan liikkeen teorian. Newtonin sanotaan saaneen oivalluksensa omenan
pudotessa maahan painovoiman vaikutuksesta. (Capra 1982: 48)

Newtonin teos Mathematical Principles of Natural Philosophy eli Principia on ollut yli
200 vuotta tieteen perustana. Newton yhdisti Baconin empiirisen eli kokeellisen ja
Descartesin rationaalisen, eli loogisen ajattelun menetelmän.
Capran kertoo Newtonin olleen sekä tiedemies, matemaatikko, lakimies, historioitsija
kuin teologikin. Capran mukaan tieteellisen maailmankuvan isä tutki kuitenkin myös
salatieteitä ja okkultismia, ja kirjoitti alkemiasta, apokalyptisia tekstejä, epätavanomaisia
teologisia teorioita ja erilaisia okkultismiin liittyviä kirjoituksia. (Capra 1982:49)

Newtonin fysiikka perustui Eukliadeen kolmiulotteiseen geometriaan ja absoluuttiseen

käsitykseen tilasta ja ajasta. Newton keskittyi tutkimaan kiinteiden kappaleiden liikettä.
Newtonin näkemyksen mukaan kaikki atomit koostuivat samasta aineesta, mutta niiden
koko, tiiviys ja massa vaihtelivat. (Capra 1982: 51)

NEWTONIN MAAILMANKAIKKEUDEN ABSOLUUTTINEN AIKA JA TILA

Newtonin ajattelu vahvisti Euklidealaista maailmankuvaa, jossa aika ja tila nähtiin

absoluuttisina. Tila oli olemassa itsenäisesti, siinä tapahtuvista asioista riippumatta.
Nykyiseen tieteelliseen maailmankuvaamme kuuluva käsitys maailman mekanistisesta
perusluonteesta olettaa, että maailmankaikkeus toimii ennalta määrättyjen fysiikan lakien
mukaan absoluuttisessa ajassa ja paikassa. Tässä mallissa aineen ajateltiin koostuvan
kiinteistä pienistä ja tuhoutumattomista hiukkasista. Newtonin muuttumaton
maailmankaikkeuden malli, jota hallitsivat muuttumattomat lait, oli kuitenkin yhä
jumalan pyhien lakien ohjaama ja hallitsema. (Capra 1982: 51)

Koska fyysisten ilmiöiden ei itsessään kuitenkaan nähty olevan pyhiä, syrjäytyi jumala
lopulta kokonaan tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle. Tämä johti Capran mukaan
länsimaiselle kulttuurille leimaa antavan henkisen tyhjiön muodostumiseen. (Capra 1982:
52).

Tieteellinen maailmankuva johti tieteen valtavaan kehitykseen, jonka tulokset näkyvät

kaikkialla ympärillämme. Nykyinen kovan tieteen käsite oli Capran mukaan suora
seuraus siitä, että ainetta pidettiin kiinteistä rakenneosasista koostuvana. Tämä käsitys
pitikin pintansa aina 1950-luvulle asti. Atomistinen malli tuli hyvin suosituksi, ja sitä
alettiin soveltaa moniin eri tieteen alueisiin. Yksi näistä oli Locke, joka sovelsi
atomistista mallia sosiologiaan, ja näki yhteiskunnan muodostuvan yksilöistä sen
rakenneosana. Charles Darwinin evoluutioteoria lopulta kuitenkin syrjäytti mekanistisen
ajattelutavan biologiassa, joka osoitti, ettei elävä organismi toiminut koneen tavoin.
(Capra 1982: 59)

JÄRJESTELMÄAJATTELU – AVAIN KOKONAISUUKSIEN YMMÄRTÄMISEEN

Capran mukaan uusi todellisuuskäsitys perustuu periaatteeseen, jonka mukaan kaikki

ilmiöt ovat olemassa suhteessa ja riippuvaisina toisistaan, niin fyysisessä, biologisessa,
psykologisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa mielessä. Se ylittää nykyiset käsiterajat ja
edellyttää ajan mittaan uusien, monitieteisten mallien ja käsitteiden ja vastaavien uusien
sosiaalisten organisaatioiden kehittämistä. Nämä tulevat ylittämään perinteisen tieteen eri
koulukuntien ja tieteenalojen raja-aitoja, käyttäen mitä tahansa tarkoituksenmukaista
kieltä kuvaamaan todellisuuden monitasoista ja keskenään riippuvaista kudelmaa. Niistä
jokaisen on oltava toisistaan tietoinen ja tehtävä toistensa kanssa yhteistyötä. Terveyden
käsite on läheisesti sidottu elävän organismin luonteeseen ja sen suhteeseen
ympäristöönsä. Tämä uusi paradigma liittyy elävän organismin luonteeseen olennaisesti.
(Capra 1982: 285)

Capran mukaan suuri osa nykyisestä biologiasta ja lääketieteestä soveltaa yhä edelleen
mekanistista maailmankuvaa, pyrkien palauttamaan elävän organismin tarkkaan
määriteltyihin solu- ja molekyylitason ilmiöihin. Capra muistuttaakin, että vaikka elävät
organismit käyttäytyvät osittain koneen tavoin, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne
olisivat koneita. Biologiset mekanismit ovat vain paljon monimutkaisempia
järjestäytyneisyyden ilmentymiä. (Capra 1982: 286)

Minkään organismin toiminta ei voi perustua pelkästään näihin mekanismeihin.

Biolääketieteen tiede Descartesin jälkeen onkin Capran mukaan liikaa keskittynyt
tarkastelemaan elävän materian koneenomaisia toimintoja, ja on jättänyt vaille huomiota
sen organismi- ja järjestelmäluonteen. (Capra 1982: 286)

Capra kirjoittaa, että elämän laajempi ymmärrys voidaan saavuttaa ainoastaan

järjestelmäbiologian näkökulmasta käsin, järjestelmänä, joka näkee organismin elävänä
järjestelmänä koneen sijasta. Järjestelmäajattelu tarkastelee maailmaa suhteiden ja
integraation näkökulmasta. Järjestelmät ovat eheitä kokonaisuuksia, joiden ominaisuuksia
ei voida palauttaa pienempien yksiköiden ominaisuuksiin. Sen sijaan, että keskityttäisiin
tarkastelemaan perusrakenteita tai ainesosia, joista ne muodostuvat, järjestelmäajattelu
painottaa järjestäytymisen perusperiaatteita. Jokainen organismi on eheä kokonaisuutensa
ja siten elävä järjestelmä. Solut ovat eläviä järjestelmiä. Samoin ovat kehon erilaiset
elimet ja kudokset, joista kaikkein monimutkaisin esimerkki ovat aivot. (Capra 1982:286-
287)

Capran mukaan järjestelmät eivät kuitenkaan rajoitu yksittäisiin organismeihin ja niiden

osiin. Samat eheyden periaatteet pätevät myös sosiaalisiin järjestelmiin, kuten
muurahaiskekoon, ampiaispesään, ihmisperheeseen, sekä kokonaisiin ekosysteemeihin,
jotka koostuvat useista erilaisista organismeista ja elottomasta materiasta keskinäisessä
vuorovaikutussuhteessa. Luonnontilainen ekosysteemi ei koostu yksittäisistä puista tai
organismeista, vaan niiden muodostamasta moninaisten riippuvuus- ja
vuorovaikutussuhteiden verkostosta. (Capra 1982: 287)

Kaikki nämä luonnolliset ekosysteemit ovat kokonaisuuksia, joiden erityinen rakenne

syntyy niiden osien vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. Järjestelmien
toimintaa kuvataan prosesseina, transaktioina – erilaisten komponenttien samanaikaisina
ja toisistaan riippuvaisina vuorovaikutussuhteina.
Järjestelmäominaisuuden tuhoutuvat, kun elävä organismi paloitellaan erillisiin osasiin,
niin kirjaimellisesti kuin teoreettisestikin. Vaikka kykenisimme tunnistamaan erityiset
osat tietyssä järjestelmässä, kokonaisuuden luonne on aina enemmän kuin osiensa
summa. (Capra 1982: 287)

Toinen järjestelmien tärkeä ominaisuus on niiden dynaaminen luonne. Niiden muoto ei

koskaan ole jäykkä rakenne, vaan niissä tapahtuvien prosessien joustava, mutta siitä
huolimatta stabiili ilmentymä. Elävä muoto tuleekin Capran mukaan ymmärtää siinä
tapahtuvien prosessien ilmentymäksi, eräänlaiseksi symboliksi. (Capra 1982: 287)

Uusi fysiikka on hyvin lähellä systeemiteoriaa. Se painottaa suhteita erillisten olioiden

sijaan. Systeemiajattelun mukaisesti systeemiteoria näkee nämä suhteet luonteeltaan
dynaamisina. Systeemiajattelu on prosessiajattelua. Muoto liitetään prosessiin,
keskinäinen riippuvuus keskinäiseen vuorovaikutukseen ja vastakohdat yhdistyvät
oskillaation kautta. (Capra 1982: 288)

Capran mukaan orgaanisten mallien syntymämekanismi eroaa olennaisesti

rakennusosasten järjestelmällisestä latomisesta tai koneen tuotteen valmistaminen ennalta
ohjelmoitujen vaiheiden kautta. Tästä huolimatta on tärkeää oivaltaa, että myös näillä
toiminnoilla on sijansa elävissä järjestelmissä. Koneenomaisia toimintoja esiintyy kautta
elävän luomakunnan. Reduktionismin tapa määritellä elävä organismi, voi täten joskus
olla käyttökelpoinen, ja jopa välttämätönkin. Capran mukaan se muuttuu vaaralliseksi
vasta sitten, kun oletetaan sen riittävän selittämään kaikki elävän organismin toiminnot.
Capran johtopäätös onkin, että reduktionismi ja holismi, analyysi ja synteesi ovat toisiaan
täydentäviä lähestymistapoja, jotka tasapuolisesti käytettynä auttavat saamaan syvempää
ymmärrystä elämästä. (Capra 1982: 288)

KONEEN JA ELÄVÄN ORGANISMIN EROT

Capran mukaan Newtonin ja Descartesin näkemys maailmasta 1700-luvulla muistutti
lähinnä mekaanista kellokoneistoa. Elävät olennot eroavat kuitenkin olennaisesti
koneista. Capra mainitsee seuraavat erottavat tekijät koneen ja elävän olennon välillä.

Hän aloittaa mainitsemalla, että koneet rakennetaan, kun taas organismit kasvavat. Tämä
tarkoittaa, että organismeja voidaan ymmärtää parhaiten tarkastelemalla prosesseja. Näin
ollen on mahdotonta saada tarkkaa kuvaa solusta kiinteiden piirrosten avulla tai kuvata
solua staattisen muodon kautta. Solut, kuten kaikki elävät järjestelmät, ovat parhaiten
ymmärrettävissä prosessien kautta, jotka heijastavat järjestelmän dynaamista
järjestäytyneisyyttä. (Capra 1982:288-289)

Toiseksi koneen toiminnot ovat sen rakenteen määrittelemät, kun taas organismien
orgaaniset rakenteet määräytyvät prosessien kautta. Koneet rakennetaan osista, ennalta
määrätyllä tavalla, kun taas elävät organismit ovat joustavia ja muotoutuvia luonteeltaan.
Niiden osien muoto saattaa myös vaihdella tiettyjen rajojen puitteissa, eikä kahdella
organismilla koskaan voi olla identtisiä osia. (Capra 1982: 289)

Tämän lisäksi Capra toteaa, että vaikka organismi kokonaisuudessaan osoittaa

säännönmukaisuuksia ja käyttäytymismalleja, sen osien keskinäiset suhteet eivät ole
jäykkiä ja joustamattomia. Yksittäisten osien toiminta voikin Capran mukaan itse asiassa
olla siinä määrin yksilöllistä ja epäsäännöllistä, että se ei aina suoraan edes näytä olevan
suhteessa koko organismin järjestykseen. Tämä järjestys saavutetaan koordinoimalla
toimintoja, jotka eivät rajoita jäykällä tavalla osien toimintaa, vaan jättävät
mahdollisuuden monimuotoisuudelle ja joustavuudelle. Tämä joustavuus on ilmiö, joka
mahdollistaa elävien organismien sopeutumisen uusiin olosuhteisiin. (Capra 1982: 289)

Capran mukaan koneet toimivat lineaaristen syyn ja seurauksen lakien mukaan. Kun kone
menee epäkuntoon, on tavallista, että yksi tietty vika on ongelmana. Elävän organismin
laita on kuitenkin toisin. Elävän organismin toiminta perustuu informaatiovirran syklisiin
malleihin, palautejärjestelmiin. Kun tällainen järjestelmä romahtaa, sen aiheuttaa
useimmiten useampi tekijä, jotka saattavat voimistaa toisiaan keskinäisten
palautejärjestelmien kautta. On usein epäolennaista, mikä yksittäinen tekijä sai aikaan
viimeisen romahduksen. (Capra 1982: 289)

Elävät järjestelmät ovat Capran mukaan luonteeltaan joustavia, ja niiden toimintaa

ohjaavat jäykkien mekaanisten rakenteiden sijaan dynaamiset suhteet. Nämä suhteet
tuovat ominaisuuksia, jotka yhdistetään dynaamisuuden perusperiaatteeseen,
itseohjautuvuuteen. (Capra 1982:290)

Elävä organismi on itseohjautuva järjestelmä, mikä tarkoittaa, että sen rakenteellinen ja

toiminnallinen järjestyneisyys ei määräydy ympäristön mukaan, vaan on järjestelmän
itsensä määrittelemä. Itseohjautuvat järjestelmät ovat luonteeltaan tiettyyn pisteeseen
saakka itsenäisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elävät organismit ovat eristyksissä
ympäristöstään, vaan ovat sen kanssa jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa. Tämä
vuorovaikutus ei kuitenkaan määrittele niiden järjestäytyneisyyttä. (Capra 1982: 290)

Capran mukaan itseohjautuvuuden kaksi dynaamista perusilmiötä ovat itseuusiutuminen

– elävien järjestelmien kyky jatkuvasti uudistaa ja kierrättää rakenneosiaan, samalla
säilyttäen kokonaisrakenteensa. Toinen perusilmiöistä on itsetransendenssi – luova
pyrkimys fyysisten ja mentaalisten rajojen puitteissa oppia, kehittyä ja seurata
lajityypillistä evoluutiota. Organismien suhteellinen autonomia, itsenäisyys, kasvaa usein
suhteessa niiden monimutkaisuuteen, ja saavuttaa huippunsa ihmisessä. (Capra 1982:
290-291)

4. KULTTUURIEVOLUUTION DYNAMIIKKA

Capra kuvaa kulttuurievoluutioprosessia syklisenä tapahtumana.

Kulttuuritransformaatioiden tutkimukset eri yhteiskunnissa ovat osoittaneet, että
kulttuurievoluution transformaatioita edeltävät tietyt sosiaaliset tunnusmerkit. Näitä ovat
syrjäytyminen, mielenterveyden häiriöiden lisääntyminen, väkivaltarikosten
lisääntyminen ja sosiaalinen levottomuus, samoin kuin lisääntynyt kiinnostus
uskonnollisiin kultteihin. Historiallisten kulttuuristen muutosten aikana nämä
tunnusmerkit ovat ilmenneet yleensä 10-30 vuotta ennen suurinta taitekohtaa, kasvaen
kohti käännekohtaa ja väheten sen jälkeen. (Capra 1982, 7)

Kulttuuritransformaatiot ovat keskeinen tekijä sivilisaatioiden kehityksessä. Näyttääkin

siltä, että kaikki sivilisaatiot läpikäyvät samantyyppisiä syklisiä syntymän, kasvun,
romahduksen ja hajoamisen prosesseja. (Capra 1982, 7)

Capran mukaan siinä vaiheessa, kun vanhan kulttuurin sosiaaliset rakenteet ja

käyttäytymismallit ovat muuttuneet niin joustamattomiksi, etteivät ne enää kykene
toteuttamaan kulttuurievoluution luomisprosessia, se tulee romahtamaan ja lopulta
hajoamaan. Siinä missä kasvaville kulttuureille on tunnusomaista ilmentää loputonta
variaatioita ja muunteluiden rikkautta, hajoavat kulttuurit ovat luonteeltaan
yhdenmukaisia ja kyvyttömiä osoittamaan luovuutta ja kekseliäisyyttä. Joustavuuden
vähenemisen lisäksi hajoavassa yhteiskunnassa ilmenee osiensa välisen tasapainon
menetystä, mikä väistämättä johtaa sosiaaliseen eripuraisuuteen ja levottomuuteen.
(Capra 1982, 9)

Hajoavan kulttuurin raunioista saa alkunsa uusi kehityssuunta luovien vähemmistöjen

muodossa, jotka ottavat kuvainnollisesti kehityksen haasteen vastaan. Näitä luovia
vähemmistöt sivuutetaan, eikä niitä oteta mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
Tästä huolimatta vanhat instituutiot väistämättä lopulta hajoavat. Nämä luovat
vähemmistöt saattavat kyetä muuntamaan jotkut vanhoista elementeistä uudeksi
järjestelmäksi, jatkaen näin kulttuurievoluution prosessia uusissa olosuhteissa. Näin
tapahtui mm. tieteellisen vallankumouksen kohdalla. (Capra 1982, 10)

Oman kulttuurievoluutiomme tunnuspiirteinä voidaan Capran mukaan pitää

patriarkaalisen kauden päättymistä, fossiilisten energiamuotojen kauden loppumista ja
paradigmanmuutosta. (Capra 1982, 10-11)
Patriarkaalisen kauden päättyminen on valtava ja monitasoinen prosessi. Capran mukaan
feministinen liike on ollut yksi voimakkaimmista liikkeistä 1900-luvulla. Jo 3000 vuoden
ajan ovat länsimäiset sivilisaatiot ja sen edeltäjät, mukaan lukien suuri joukko muita
kulttuureja, rakentuneet filosofisille, sosiaalisille ja poliittisille järjestelmille, joissa
miehet – ovat voimankäytöllä, suoralla painostuksella tai rituaalien ja perinteiden, lakien
ja kielen, tapojen, etiketin, koulutuksen ja työnjaon kautta määritelleet, mitä osaa naiset
voivat ja eivät voi näytellä, ja jossa nainen on aina miehen alamainen.

Toinen kulttuurievoluutiomme käännekohta koskee fossiilisten polttoaineiden

loppumista. Fossiiliset polttoaineet ovat olleet modernin teollistuneen yhteiskuntamme
pääasiallinen energianlähde, joiden loppumine merkitsee samalla tämän kehityskauden
päättymistä. Fossiilisista energianlähteistä muihin energiamuotoihin siirtyminen tulee
merkitsemään radikaaleja muutoksia taloudellisille ja poliittisille järjestelmillemme.

Kolmas muutos liittyy paradigmanmuutokseen – syvälliseen muutokseen ajattelussamme,

tavassamme nähdä maailmaa ja arvoissamme. Nyt syrjäytymässä oleva paradigma on
ollut vallitsevana useiden vuosisatojen ajan. (Capra 1982, 10-11)

4.1 KULTTUURIEVOLUUTION KOLME KEHITYSVAIHETTA

Fritjof Capra esittelee kirjassaan venäläisen sosiologin Sorokinin teoriaa

kulttuurievoluution eri vaiheista. Sorokin näkee kulttuurin vaihtelevan aistillisen
(sensational), ihanteellisen (ideational) ja idealistinen (idealistic)
kulttuurievoluutiovaiheen välillä. (Capra 1982, 13)

Näistä ensimmäinen vaihe, aisti-orientoitunut kulttuuri ei tunnista muita olemassaolon

tasoja, kuin pelkän aineellisen ja aistein käsitettävän maailman. Sille henkiset ilmiöt ovat
redusoitavissa materian ilmenemismuodoiksi. Aistillisen kulttuurivaiheen ajattelun
mukaan eettiset arvot ovat ainoastaan suhteellisia, ja ainoa todellinen tiedon lähde ovat
aistihavainnot. (Capra 1982, 13)

Ihanteellisen kulttuurikauden aikana kulttuuria hallitsevat puolestaan ei-fyysiset, henkiset

totuudet ja arvot. Sen mukaan todellisuus on ei materiaalinen luonteeltaan, ja on
löydettävissä ainoastaan henkisen ymmärryksen kautta. Todellista tietoa on mahdollista
tämän ymmärryksen mukaan saada ainoastaan sisäisen kokemuksen kautta. Ihanteellinen
kulttuuri pohjautuu absoluuttisiin eettisiin arvoihin ja yli-inhimillisiin oikeuden, totuuden
ja kauneuden määreisiin. Tästä esimerkkinä voidaan pitää länsimaisen kulttuurin piirissä
Platonin ajattelua, sielua sekä juutalais-kristillistä jumalakäsitystä. Sorokin tuo kuitenkin
ilmi myös sen, että sama suuntaus ilmenee voimakkaasti myös idän kulttuureissa;
hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja taolaisuuden piirissä. (Capra 1982, 13)

Sorokinin mukaan kulttuurievoluutio etenee syklisesti vuorotellen näiden kahden

ääripään välillä. Näiden kahden äärimuodon välille sijoittuu idealistinen kulttuurikausi,
joka on kahden ääripään harmoninen yhteen sulautuma, jolloin kulttuuri yleensä
kukoistaa. Idealistisen ymmärryksen mukaan todellisuudella on niin henkinen kuin
materiaalinenkin aspektinsa, jotka ovat olemassa samanaikaisesti kaikenkattavassa
ykseydessä. Idealistisen kulttuurikauden aikana sekä aistillisen että ihanteellisen
kulttuurin parhaat puolet pääsevät esille, luoden harmoniaa, eheyttä ja esteettistä
täyttymystä niin taiteen, filosofian, tieteen kuin teknologiankin saralla. Tälläisiä kausia
ovat olleet mm. Antiikin Kreikan kulttuuri 400-500eKr ja Euroopan renesanssi. (Capra
1982, 14)

Nämä kaudet ovat Sorokinin mukaan vaihdelleet tunnistettavasti länsimaisen kulttuurin

piirissä. Sorokin on tutkinut kausien vaihteluita mm. arkkitehtuurin, taiteen, kuvanveiston
ja kirjallisuuden virtausten perusteella. Hän on niin ikään tutkinut ajattelun
yhteiskunnallisia ilmenemismuotoja; uskomusjärjestelmiä, sotia ja konflikteja, tieteellistä
ja teknologista kehitystä, sekä lain ja muiden sosiaalisten instituutioiden kehitystä. (Capra
1982, 14)
Meidän oma länsimainen kulttuurimme on saanut keskiajalla alkunsa kristinuskon
saapumisen aloittamasta ihanteellisesta kaudesta, jota seurasi idealistista kautta edustava
renesanssi. Renesanssia seurasivat tieteellinen ja teollinen vallankumous, jotka
puolestaan edustavat aistillista kulttuurikautta. (Capra 1982, 14)

Lewis Mumfordin mukaan vastaava kulttuurinen käännekohta on koko länsimaisen

sivilisaation historiassa varsin harvinainen tapahtuma. Nykyisen sivilisaatiomme aikana
näitä suuria mullistuksia on ollut vain kuusi. Näistä huomattavimmat ovat olleet
sivilisaation nousu maanviljelystaidon keksimisen myötä neoliittisen kauden alussa,
kristinuskon nousu Rooman imperiumin tuhoutumisen myötä sekä keskiajan päättyminen
tieteellisen aikakauden alkaessa. Muita suuria käännekohtia historiassamme ovat olleet
mm. Amerikan löytyminen ja Kopernikaanisen maailmankuvan läpimurto. (Capra 1982,
14)

Meidän aikamme käännekohta saattaa kuitenkin Capran mukaan muodostua aikaisempia

käännekohtia mullistavammaksi, sillä muutos on globaali ja koskee samanaikaisesti
useita eri kulttuurin alueita. Patriarkaalisen kauden loppu, fossiilisten polttoaineiden
aikakauden loppu ja maailmankuvan muutos ovat tapahtumassa kaikki samanaikaisesti
oman aistillisen kulttuurikautemme iltahämärissä. Kyse ei toisin sanoen ole ainoastaan
yksilötason, yhteiskunnallisen tason tai sosiaalisten instituutioiden muutoksesta, vaan
koko ihmiskuntaa koskevasta planetaarisesta muutoksesta. Capran mukaan olemme
saapuneet kulttuurievoluution käännekohtaan samanaikaisesti niin yksilöinä,
yhteiskuntana, sivilisaationa ja planetaarisena ekosysteeminä. (Capra 1982, 15)

5. LÄNSIMAISEN MAAILMANKUVAN TAUSTAA

Capra analysoi Turning Point teoksessa tieteellisen maailmankuvan rakentumisprosessia

historiallisessa valossa, joka valotta länsimaisen tieteen perustaa yhtenä maailmankuvana
muiden joukossa, joka itsekin on altis muutoksille.

Capran mukaan nykyisen tieteellisen maailmankuvamme käsitys maailman

mekanistisesta perusluonteesta olettaa, että maailmankaikkeus toimii aina ennalta
määrättyjen fysiikan lakien mukaisesti. Tieteellinen, myös scientismiksi kutsuttu
maailmankuvamme perustuu lähinnä Descartesin ja Newtonin ajatteluun.

DUALISMI LÄNSIMAISEN AJATTELUN KESKIÖSSÄ

Descartesin rationaalisen ajattelun mukaan mieli ja materia ovat kaksi eri asiaa, mikä
johti maailmankuvaan, jossa asiat ovat olemassa toisistaan riippumatta, erillisinä, ja niitä
pyrittiin ymmärtämään jakamalla ne aina pienempiin ja pienempiin osasiin. Asioiden
luonteen ymmärtämistä mahdollisimman pieniin osasiin jakamalla kutsutaan
reduktionismiksi. Näiden osasten ominaisuudet ja vuorovaikutuksen ajateltiin täysin
määräävän kaikkia luonnonilmiöitä. Tätä karteesiolaista ajattelutapaa luonnosta alettiin
soveltaa myös elollisiin organismeihin, joiden ajateltiin olevan erillisistä osasista
koostuvia koneita. Sama ajattelutapa johti myös hengen ja aineen erottamiseen toisistaan.
(Capra 1982, 37-55)

MEKANISTISUUS

Toinen nykyisen maailmankuvamme taustahahmoista on Newton. Newtonilainen ajattelu

perustuu näkemykseen maailmankaikkeudesta järjestäytyneenä, ennustettavissa olevana,
mutta samalla jumalallisena mekanismina. Tästä seurasi päätelmä, jonka mukaan myös
ihminen, luojan lailla, olisi rakentunut samalla tavoin. Newtonin ajattelun mukaan
ihmiskeho nähtiin biologisena koneistona. Samaa mallia sovellettiin koko
maailmankaikkeuteen, joka nähtiin kuin suurena koneistona. Nykyajan lääkärit näkevät
kehon yhä monimutkaisena koneistona. (Capra 1982, 37-55)

Tämä maailmankuva on edelleen tieteemme ja elämäntapamme pohjalla. Se on johtanut

tiedemaailmassa tapahtuneeseen pirstaloitumiseen näennäisesti toisistaan
riippumattomiin tieteen osa-alueisiin, joiden edustajat tuskin ovat tekemisissä toistensa
kanssa saatikka sitten seuraisivat eri aloilla tapahtuvaa kehitystä. Näin newtonilais-
karteesiolainen mekanistinen ajattelutapa on heijastunut voimakkaasti fysiikkaan,
kemiaan, lääketieteeseen, psykologiaan, biologiaan sekä taloustieteeseen. (Capra 1982,
XIX)

KESKIAJAN LUONNONLÄHEINEN MAAILMANKUVA

Orgaaninen maailmankuva ja elämäntapa olivat yleisiä ennen 1500-lukua useimmissa

sivilisaatioissa, joille tunnusomaista olivat yhteisöjen pieni koko ja yhtenäisyys.
Luontosuhde oli vuorovaikutteinen, toisistaan riippuvainen ja läheinen, luontoa
kunnioitettiin luonto-äitinä. Orgaaninen maailmankuva oli luonteeltaan henkinen ja elävä.

Capran mukaan myös Euroopassa ennen 1500-lukua orgaaninen kulttuuri oli hallitseva.
Orgaanisen kulttuurin ominaispiirteisiin kuuluivat pienet kyläyhteisöt, joiden toiminta
perustui henkisten ja materiaalisten ilmiöiden vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteille.

KESKIAIKAINEN TIEDE

Keskiajan tiede perustui pitkälti Tuomas Akvinolaisen ajatteluun, jossa yhdistyivät ajan
teologia ja Aristoteleen luontojärjestykseen. Tämä loi 1200-luvulla perustan keskiajan
tieteelle, joka perustui yhtä aikaa sekä järkeen että uskoon.

Capran mukaan keskiaikaisen tieteen tavoitteet olivat pohjimmiltaan ekologisia. Se

perustui viisauteen, luonnonjärjestyksen ymmärtämiseen ja sen kanssa harmoniassa
elämiseen. Keskiaikainen tiede pyrki ymmärtämään asioiden tarkoituksen ja merkityksen
ymmärtämiseen, ja asetti jumalaan, sieluun ja etiikkaan liittyvät kysymykset etusijalle.
Keskiaikainen tiede oli myös kiinnostunut luonnonilmiöiden taustalla olevasta
tarkoituksesta. Jumala oli keskiaikaisen maailmankuvan keskiössä, ja Capran mukaan
keskiajan tiedettä tehtiin jumalan ylistykseksi ja kunniaksi. Orgaanisen kulttuurin
luontosuhde oli myös läheinen, ja luontoa kunnioitettiin luonto-äitinä. (Capra 37-38)
TIETEELLINEN VALLANKUMOUS JA TIETEEN UUDET TAVOITTEET

Kahden vuosisadan aikana 1500-1700 luvuilla, kirkon ja Aristoteleen ajattelun hallitsema

maailmankuva kuitenkin muuttui ratkaisevasti tieteen uuden kehityksen myötä.
Kosmologia muuttui Kopernikuksen myötä aurinkokeskeiseksi, Kepler totesi planeettojen
pyörimisliikkeen, kun taas matemaattisia malleja kokeidensa tueksi laatinut Galilei osoitti
maan olevan pyöreä ja pyörivän auringon ympäri. Newton puolestaan loi uuden
mekaniikan. Tätä aikaa alettiinkin kutsua tieteelliseksi vallankumoukseksi.

Capran mukaan 1400-1600-lukujen aikana tapahtunut tieteellinen vallankumous johti

orgaanisen maailmankuvan korvautumiseen tieteellisellä maailmankuvalla. Uusi
tieteellinen maailmankuva sai alkunsa uusista tieteellisistä keksinnöistä.

TIETEELLISEN VALLANKUMOUKSEN VAIHEITA

Kopernikus kumosi maakeskeisen ajattelun ja totesi maan pyörivän auringon ympäri.

Toinen tieteellisen maailmankuvan taustalla vaikuttava tutkija oli Kepler, tiedemies ja
mystikko, joka loi planetaarisen liikkeiden ja tähtitieteen kaaviot, pyrkiessään
ymmärtämään kehien harmoniaa. Astronomiaa ja esineiden putoamisliikkeitä tutkinut
Galilei vahvisti teleskoopillaan Kopernikuksen havainnot oikeiksi.

Galilei kehitti empirismin, mestarillisen matemaattisen mallin luonnon tutkimiseksi.

Galilei korosti tutkimustavassaan muotoja, numeroita ja liikettä, kun taas väri, ääni,
maku, haju eivät enää kuuluneet tieteen tutkimuksen piiriin, jotka alettiin nähdä
subjektiivisina. Capran mukaan tämä oli alku mittaamisen ja luokittelun pakkomielteelle
etiikan, arvojen ja laadun kustannuksella, mikä johti tunteiden, motiivien, aikomusten ja
sielun, tietoisuuden ja hengen unohtamiseen. Kokemus itsessään päätyi tämän
seurauksena tieteellisen keskustelun ulkopuolelle.

Descartes tunnetaan modernin filosofian isänä ja taitavana matemaatikkona.

Uusi fysiikka ja tähtitiede olivat Descartesin ajattelun lähtökohdat, ja hän suhtautui
erittäin kriittisesti perinteiseen tieteeseen. Tämä johti uuden tieteen syntymiseen.
Capran mukaan Descartes sai 23 vuoden iässä näyn kaiken tiedon yhdistävän, uuden
tieteen perusteista, jota seurasi unessa annettu vahvistus symbolein.

Descartes näki matematiikan fysiikan perustana, ja loi analyyttisen geometrian, jossa

algebra ja geometria yhdistyivät. Tämä johti siihen, että kaikki luonnonilmiöt redusoitiin
matemaattisiin suhteisiin. Descartesin teos Discourse on Method tarkoituksena oli
filosofian kautta johtaa ihminen tieteellisen totuuden löytämiseen. Descartes totesi, että
kykeni epäilemään kaikkea, paitsi sitä, että ajatteli; Cogito ergo sum, ajattelen, siis olen.
Descartes teki selkeän eron mielen ja aineen välille, mikä vaikutti voimakkaasti
länsimaiseen kulttuuriin.

Descartesin mukaan maailmankaikkeus oli koneisto, mikä johti tarkoituksen, elämän ja

henkisyyden erottamiseen materiasta. Mekaaniset lainalaisuudet hallitsivat osien liikettä
ja järjestystä. Capran mukaan tämä johti siihen, että henkistä työtä alettiin arvostaa
ruumiillista työtä enemmän. Descartesin kehittämä analyyttinen menetelmä johti tieteen
reduktionismiin, jossa asiat pyrittiin jaottelemaan loogisesti. Analyyttinen menetelmä oli
tarkoituksenmukainen tieteellisten teorioiden kehittämisessä ja teknisten projektien
toteutuksessa, mutta johti toisaalta luonnon hyväksikäytön oikeuttamiseen, koska luontoa
ei enää nähty elävänä ja pyhänä. Myös elävät organismit alettiin nähdä koneina, mikä
johti ongelmiin ymmärtää asioita mm. lääketieteessä.

Descartesin pyrkimyksen keskiössä ollut tieteellisen tiedon varmuus osoittautui

myöhemmin kuitenkin puutteelliseksi, sillä absoluuttiseen tietoon pyrkimisestä
huolimatta, ovat kaikki käsitteet ja teoriat kuitenkin aina rajoittuneita ja suhteellisia.
Capran mukaan menetelmänsä suuresta menestyksestä huolimatta, Descartes tunnisti
itsekin sen sisältämät puutteet. (Capra 41-48)

EMPIRISMI MUUTTAA TIETEELLISEN TIEDON LUONNETTA

Empiristinen tiede sai alkunsa Descartesin analyyttisestä päättelystä vaikutteita saaneen
englantilaisen Francis Baconin ajattelusta. Bacon vahvisti Galilein uudet opit ja perusti
Englannissa empiirisen tieteen menetelmän. Bacon tunnetaankin induktiivisen
menetelmän teorian kehittäjänä. Induktiivinen menetelmä perustui kokeiden tekemiseen
ja niistä tehtävien johtopäätösten vetämiseen, jotka pyrittiin vahvistamaan myöhempien
kokeiden avulla. Baconin innokkaasti kannattama ja levittämä empiristisen tieteen
menetelmä saavutti suuren suosion, ja senaikainen vanha tiede sai Baconin taholta kovaa
arvostelua osakseen.

Baconin ajattelua leimasi halu hallita ja kesyttää luonto ihmistä palvelemaan. Myös itse
noitavainoihin osallistuneen ja patriarkaalista mentaliteettia kannattavan Baconin
kielenkayttö oli kuitenkin avoimen vihamielistä naiseutta ja luontoa kohtaan (luonto tuli
kesyttää, tehdä orjaksi, kiduttaa salaisuudet ulos hänestä jne.)

Baconin tieteellinen empirismi tarkoitti kokeiden toistettavuuteen perustuvaa

todentamismenetelmää. Tämä ajattelutapa levisi pian koko Eurooppaan, mullistaen
tieteellisen ajattelun. Kun tieteen painopiste oli aikaisemmin ollut viisauden, luonnollisen
järjestyksen ja sen kanssa harmoniassa eläminen, muodostuivat uuden tieteen tavoitteet
lähestulkoon vastakkaisiksi. Tiedon tarkoituksena oli kontrolloida ja valjastaa luonto,
mikä johti antiekologisuuteen niin tieteen kuin tekniikankin käytännön sovellutuksissa.

Capran mukaan Baconin ajattelu muutti tieteellisen tutkimuksen luonteen ja tarkoituksen.

Siinä missä luonto aikaisemmin yhdistettiin naiseen ja hoivaavaan äitiin orgaanisessa
kulttuurissa, tieteellisen vallankumouksen myötä tämä ajattelu lopulta joutui väistymään.
Tieteellinen vallankumous muutti tieteen tavoitteet keskiaikaisen tieteen tavoitteiden
vastakohdaksi. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisen tieteen tavoitteet Capran mukaan
olivat pohjimmiltaan antiekologisia. Uusi tiede pyrki hallitsemaan ja kontrolloimaan
luontoa. Tämä johti siihen, että tiede ja teknologia alkoivat vähitellen palvella
epäekologisia päämääriä. Äiti-maa ajattelu korvautui luonnon kesyttämisellä ja
alistamisella, joissa käytettiin jopa noitavainojen termejä. Tämä johti matemaattiseen
lähestymistapaan todellisuuteen, joka painotti analyyttisyyttä ja reduktionismia. (Capra
40)

TIETEEN UUSI RAJAUS

Aikamme filosofin ja psykiatrin, R. D Laingin mukaan tieteellinen ajattelu muodostui

kuitenkin hyvin yksipuoliseksi, sillä ainoa, millä oli merkitystä, oli muoto, määrä ja liike,
kun taas väri, ääni, maku ja haju jäivät huomiotta. Laingin mukaan tämä johti siihen, että
estetiikka ja etiikka kärsivät. Arvot, laatu, motiivit, muoto, tunteet, motiivit ja intentiot,
samoin kuin sielu, tietoisuus ja henki eivät enää kuuluneet tieteen piiriin, ja mittaaminen
ja määritteleminen muodostuivat tieteen päätarkoituksiksi.