Teos: Jeffrey Kaplan, Beyond the Mainstream

Tässä esseessä käsittelen Buddhalaisuuden yhtymäkohtia kognitiontieteisiin,

psykologiaan, lääketieteeseen ja vankilakulttuuriin. Franca Bellarsin mukaan huolimatta
buddhalaisuuden välittämästä rauhaa-rakastavasta ja seesteisestä vaikutelmasta, se on
käytännössä kaikkea muuta, kuin eksoottinen ja erikoisuudentavoittelijan uskonto.
Buddhalaisuus ymmärretään väärin perustein ei-konfrontaationaaliseksi uskonnoksi, joka
ei pyri muuttamaan ulkoisia asioita tai yhteiskuntaa. Franca Bellarsi on osoittanut, ettei
näin ole, vaan että buddhalaisuudella on syvällinen vaikutus moderniin yhteiskuntaan,
joskin pehmeällä ja myötätuntoisella tavalla.

Bellarsin essee New thought, New Action: Unsuspected facets of the Westward
Expansion of Buddhism kyseenalaistaa yleisen väärinkäsityksen, jonka mukaan
buddhalaisuus ei ole oppositionaalinen uskonto, sillä se ei ota huomioon sen 2500 vuotta
sitten haastetta Intialaiselle kastijärjestelmälle, sekä Brahmiinien auktoriteetille. Toisen
maailmansodan jälkeen buddhalaisuus on alkanutkin kilpailla monien valtavirta-
uskontojen kanssa. (Kaplan 2001: 67)

Tämän lisäksi stereotyyppinen käsitys, jonka mukaan henkisyyden oppositionaaliset

voimat voivat vaikuttaa ainoastaan ”pyhän” alueella, on myös osoittautunut vääräksi,
sillä samoin kuin kristinusko aikoinaan, sen vaikutus on alkanut näkyä myös muilla
elämän alueilla, kuten kognitiotieteissä, fysiikassa, psykoterapiassa, lääketieteessä,
filosofiassa ja politiikassa niin käytännöllisellä kuin teoreettisellakin tasolla. (Kaplan
2001: 68)

Kokijan itsenäisyys ja muuttumattomuus

Buddhalaisen ajattelun suurin ero länsimaisen perinteen kanssa liittyy sen käsitykseen
Itsen olemuksesta. Länsimaisessa ajattelussa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta,
(esim. Hume), itsenäinen kokija on aina stabiili, joka on varustettu pysyvillä
ominaisuuksilla ja kykenee samaistumaan täysin ajatustensa virran kanssa. Tämän
ajatuksen mukaan on olemassa pysyvä Itse, meidän kallossamme, joka prosessoi
tapahtumia tuolla jossakin ulkopuolella, itsenäisenä ja riippumatta Itsen suorittamasta
havaitsemisen teosta, josta se on selkeästi erillinen. Tämä Itse on yhdistetty egoon
muuttumattomassa tietoisuuden tilassa, ego, jonka tehtäväksi on annettu appropriate
kokemus. Länsimaisen ajattelun mukaan täten, havaitsemisen prosessi tapahtuu ennalta-
annetun (pre-given) mielen toimesta, joka ottaa vastaan tietoa (pre-given) maailmasta. ja
tuottaen siitä peilikuvan kaltaisen representaation, joka edustaa selkeää subjekti-objekti
erottelua. Tämänkaltaisen mallin mukaan, havaitsija ja havaitsemisen kohde, sekä niitä
yhdistävä suhde näyttäytyvät jatkuvien rakenteiden valossa, jotka voidaa erottaa
toisistaan, samalla, kun jätetään huomiotta mielen prosessi, joka tämän havaitsemisen
teon suorittaa suhteessa todellisuuteen tietyllä hetkellä. (Kaplan 2001: 69-70)

Ennalta-annetun mielen ja maailman hypoteesit

Ennealta-annetun mielen hypoteesin mukaan, tietoisuus nähdään eräänlaisena "säiliönä",

jossa on ennalta- olemassaolevat lokerot jokaiselle kokemukselliselle aistidatalle, jota se
vastaanottaa ulkopuolella olevasta maailmasta. Tämä "säiliö" toimii omien
lainalaisuuksiensa mukaisesti, jonka perusteella se kykenee luomaan mentaalisen kuvan ,
joka on todellisuuden uskollinen kopio. Toisin sanoen, mieli täyttyy uusilla tosiasioilla,
aistimuksilla ja tunteilla, jotka se jäljittää ulkoisesta maailmasta, jota se tulkitsee, mutta
jonka muokkaavalle vaikutukselle se ei ole itse altis.

Ennalta-annetun maailman hypoteesin mukaan, jota sekä lingvistit että antropologit ovat
arvostelleet, todellisuus nähdään tiettyjen, objektiivisesti todettavien lainalaisuuksien
alaisina toimivien objektien ja tapahtumien täyttämänä. Omat havaintomme ovat valideja,
kun voimme järjestellä ja tulkita niitä näiden lainalaisuuksien mukaisesti. Todellisuuden
komponentit voidaan objektifioida lingvististen käsitteiden avulla. Lyhyesti sanottuna,
oletetaan, että mentaaliset representaatiomme voivat kartoittaa aluetta, joka pysy samana
riippumatta kielestä ja kulttuurista. Näin ollen on täysin hyväksyttävää puhua kartasta,
joka kuvaa tiettyä maaperää ilman, että tarvitsee huolehtia liian paljon sellaisesta, kuin
että mistä nämä kartat saavat merkityksensä alunperin. On myös täysin hyväksyttävää
ajatella todistuslauseen edustavan jotakin tiettyä ehtojen sarjaa, ilman, että tehdään siitä
seuraavia johtopäätöksiä ja oletuksia siitä, toimiiko kieli kokonaisuudessaan samalla
tavalla, vai onko todella olemassa tosiasioita maailmassa, jotka ovat erillisiä kielestä, jota
kielen lause voivat representoida. (Kaplan 2001: 69)

Buddhalainen psykologia ja epistemologia puolestaan painottaa ”Itsen tyhjyyttä” tai

”egottomuutta”. Itse, joka nähdään stabiilina entiteettinä, jolla on pysyvä ydinolemus, ja
joka ymmärretään ulkoisen maailman ilmiöiden, jotka se kykenee havaitsemaan,
duaalisena vastakohtana, on itse asiassa ainoastaan havaitsemisen jatkumon tuottama
rakennelma. Se muuttumaton ja (immutable) kiinteä laatu, joka väärin perustein yleisesti
yhdistetään havaitsevaan ”mieleen”, on seurausta ainoastaan kognitiosarjan vaiheiden
nopeasta etenemisestä toinen toisensa jälkeen: tavallisessa, jokapäiväisessä, ei
reflektiivisessä tilassa...me impute yhdistämme tietoisuuden jatkuvuuden kaikkeen
kokemukseemme....Mutta tämä tietoisuuden näennäinen totaliteetti ja jatkuvuus piilottaa
alleen hetkellisten tietoisuuksien ei-jatkuvuuden, jotka liittyvät toisiinsa syyn ja
seurauksen kautta. (Kaplan 2001: 70)

Itsen illusorinen luonne buddhalaisessa ajattelussa

Buddhalainen kirjallisuus käsittelee yhtenäistä ja sisälläolevan (unified and abiding self)

illusorista luonnetta laajasti mm. Abidharma teoksessa. Dualistisen mielen analyysin
sijasta subjekti-objekti kahtiajakoineen, jotka ovat olemassa toisistaan riippumatta,
buddhalaisen psykologian kognition tulkinnan mukaan havaitsija ja havaitsemisen kohde,
sekä niiden välinen suhde ovat sekä jatkuvassa vuorovikutuksessa toisiinsa, että
ehdollistavat toinen toistaan kehämäisellä tavalla. Jokaisella havaitsemisen hetkellä
voidaan sanoa olevan olemassa eri havaitsija, samoin kuin eri havaitsemisen kohde. Tästä
seuraa, ettei havaitsija voi olla olemassa ilman sen heijasteita, toisin sanoen, Itseä, joka
syvimmältä olemukseltaan on vailla todellisuutta; sama substanssin olemattomuus koskee
samalla tavalla myös ulkoista maailmaa, joka ei myöskään voi olla olemassa ilman
havaitsevan Itsen projektioita.

Lännessä on aina painotettu samaistumista omiin mentaalisiin rakennelmiin, kun taas

buddhalaisuudessa pyritään näkemään niiden lävitse siirtämällä huomio pois egosta.
Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan meditaation avulla, jossa havaitsija vähitellen alkaa
suoraan tulla tietoiseksi omista havaitsemismekanismeistaan ja siten vähitellen alkaa
saavuttaa oivallusta ”Itsen tyhjyydestä” (Kaplan 2001: 72)

Buddhalainen ajattelu on alkanut vaikuttaa kognitiotieteisissä, joissa hallitsevia malleja

on alettu uudelleenarvioida. Nämä ovat seurausta Itse menettämisen käsitteen
mukanaantuomista seurauksista, ja siitä ilmeisestä ristiriidasta, joka vallitsee yksilön
koetun kokemuksen ja niiden teoreettisten mallien välillä, jotka eliminoivat itse-
tarkkailuun kykenevän tietoisuuden ja ”vapaan tahdon”. täysin. Toisaalta neurobiologiset
oppisuunnan komponentit ovat yhdistävät mielen toiminnan aivoihin ja sen toimintaan.
Tästä seuraa, että Itse, introspektio, ja tietoisuus redusoidaan fysiologian, anatomian ja
biologian ongelmiksi. Toisaalta on esitetty malleja, jotka näkevät mentaaliset prosessit
ilmiöiksi, joista me emme ole tietoisia, emmekä edes voi olla, josta seuraa, ettei Itseä
edes tarvita kognitiossa. Näissä malleissa tietoisuuden ilmiö jää kuitenkin yhtä
selittämättömäksi kuin ennenkin. Nämä järjestelmät selittävät mentaalisia
representaatioita, mutta kokevat vaikeammaksi selittää laadullisia tiloja, jotka niistä
seuraavat, kuten tunteet ja subjektiiviset uskomukset. (Kaplan 2001: 74-75)

Se, mitä ne eivät kykene selittämään ovat hetkessä tapahtuva tietoisuuden

kokemuksellinen todellisuus ja yhtenäinen (unified) havaitsija, sillä nämä kognitiiviset
mallit lepäävät yhä edelleen oletuksen varassa, jonka mukaan ”ulkopuolella” on olemassa
stabiili maailma, jota havaitsemisprosessi voi tunnollisesti peilata. Se tapa, jolla
kognitivismi ja konnektionismi ovat aidossa mielessä vallankumouksellisia, on siinä, että
ne vievät Itseltä sen substanssin, mutta pysyvät konventionaalisina niiden suhteessa
ulkoiseen maailmaan, jonka kanssa kognitiiviset prosessit ovat vuorovaikutuksessa.
Toisaalta kognitiontieteet yhtyvät buddhalaiseen näkemykseen Itsen illusorisesta
luonteesta, joka kätkeyty jatkuvan ja dynaamisen havaitsemisprosessin taakse, josta
puolestaan seuraa nk. ”vapaan tahdon” kyseenalaistuminen. (Kaplan 2001: 75-76)

Kognitiiviset tieteet dialogissa Buddhalaisuuden kanssa

Francisco Varela kehitti kognitiivisen mallin, jossa ”elävän järjestelmän vuorovaikutus

määräytyy ulkoisen maailman sijasta elävän järjestelmän itsensä organisaatioista ja
historiasta. Varelan mallin vie näin molemmilta subjektilta ja objektilta essenssin pois,
mukaille buddhalaista ajattelua, ja mahdollistaa viimeinkin ihmisen kokemuksen
teoreettisen selitysmallin. Tämä edesauttaa myös perustavaa laatua olevan ykseyden
oivaltamista elämässä. (Kaplan 2001: 77-78)

Jos sitä edes otetaan ollenkaan huomioon, sisäinen vapautuminen ei yleensä ole
länsimaisen psykologian ensiarvoinen tavoite tai kkinnostuksen kohde, verrattuna
sisäiseen hyvinvointiin ja/tai parempaa sosioaaliseen sopeutumiseen. Tämä on suorassa
ristiriidassa buddhalaisen psykologian kanssa, joka on kautta aikojen kieltänyt Itseksi
nimitetyn erillisen entiteetin objektiivisen olemassaolon. Buddhalaiset käsitykset
mentaalisesta terveydestä arvostavat sen sijaan sisäistä vapautumista "egosta", mielen
luomasta rakennelmasta. Buddhalainen mentaalisen parantamisen perinne , asettaa
suuremman painoarvon "olemiselle", jonakin olemisen sijaan, ja rohkaisee subjektia
kokemaan oman ajatusprosessinsa tietoisesti, ajattelun täydellisen lakkaamisen sijasta
suhteessa kokemukseen. Lyhyesti sanottuna, buddhalaisuudessa tunnistetaan ero
suhteeellisen ja absoluuttisen terveyden välille, joka on luonteeltaan egon ylittävää. (ego-
trancending). (Kaplan 2001: 80)
Transpersoonallinen psykologia

Egon transendenssi terveyden buddhlaisena kriteerinä johti ”transpersonallisen

psykologian koulukunnan kehitykseen, jonka pioneereinä tunnetaan Anthony Sutich,
Abraham Maslow, Viktor Frankl, Stanislav Grof ja James Fadiman 1960-luvun lopulla.
Buddhalaisen ajattelun mukaan ja vastoin perinteistä psykoanalyyttistä teoriaa,
transpersonallinen psykologia ei usko että psyyken integraatio johtaa siihen oletukseen,
jonka mukaan "egon" tulisi reapprioida "id", vaan näkee psykoterapian lopullisena
tehtävänä auttaa yksilöä sulauttamaan "ego" "Siihen" (it), toisin sanoen ykseyden
(unitive) tietoisuuteen, johon kaikki olennot osallistuvat. (Kaplan 2001: 80)

Tämä johtaa kolmeen johtopäätökseen. Ensimmäinen niistä on se, että transendentti

transkonseptuaalinen todellisuus tai ykseys sitoo toisiinsa (kaikessa oleva immanentti)
kaikki näennäisen erilliset ilmiöt. Toiseksi ego- tai yksilöllistynyt "Itse" ei ole ihmisen
tietoisuuden perusta, vaan pikemminkin vain yksi suhteellinen suuremman
transpersoonallisen Itsen tai Ykseyden reflektio-manifestaatio. (ie. puhdas tietoisuus
ilman subjektia tai objektia) Kolamnneksi, se tosiasia, että jokainen yksilö voi suoraan
kokea tämän transendentaalisen todellisuuden, joka liittyy ihmiselämän henkisiin
ulottuvuuksiin. Nejäs johtopäätös on, että tämä kokemus edustaa laadullista siirtymää
omassa kokemuksen tavassa, mikä edellyttää oman itse-identiteetin laajentamisen
tavanomaisen käsitteellisen ajattelun ja ego-tietoisuuden tuolle puolen (ie. mieli ei ole
sama kuin tietoisuus). Ja viidenneksi, Tämä kokemus on itse itsensä validoiva. (Kaplan
2001: 81)

Buddhalaisuuden tavoin, tämä lisäksi, transpersoonallisen psykologian mukaan jos

ihminen haluaa tulla kaikeksi, miksi hänen on mahdollista tulla, hänen on myös
transendoitava "ego" ja muunnettava se "siksi" (It), koskien niin terapeuttia kuin
potilastakin yhtä lailla. Eräs ajatuksista, joka on yhteistä sekä buddhalaiselle ajattelulle,
että transpersoonalliselle psykologialle, on se share, on löydettävissä tarve modifioida
kognitioprosessia siirtymällä "alemmalta" tietoisuuden tasolta "korkeammalle"
tietoisuuden tasolle, tarpeen kääntyä pois intentionaalisesta tietoisuudesta, jossa huomio
kiinnittyy kohti tiettyä objektia, kohti puhdasta tietoisuutta tai Mieltä. Edesauttamalla tätä
perustavaa laatua olevaa tilaa, josta tietoisuus saa alkunsa ennen minkäänlaista pre-
reflektiivistä kokemusta itsestä, valppauden/hereillä olemisen meditaation buddhalainen
traditio toimii välittävänä linkkinä, joka mahdollistaa sen, että transpersoonallinen
psykologia voi turvallisesti ylittää tavanomaisten ego-keskeisten psykoterapioiden rajat ja
kykenee näin yhdistämään toisiinsa Länsimaisen psykologian ja Perenniaalisen
filosofian. (Kaplan 2001: 81)