Saviruukku tulvii

KURRIA

PÄIKKÄRIKESÄ

1. KOTONA TAAS

Puut narahtelevat tuulen huuhtoessa niitä lempein puhalluksin, aurinko leiskuu taivaan sinessä ja luonto kylpee sen kirkkaudessa ja lämmössä. Pihlan on suljettava silmänsä välillä, niin huikaisevalta valo tuntuu.

Vaunuissa tuhisee keväällä syntynyt Pilvi-vauva, punaisessa verkkokassissa keikkuvat vintin pahvilaatikossa vuosikausia uinailleet päiväkirjat, joita mieli halaa lukemaan; palauttaisivathan ne mieleen kaikenmaailman kiireeseen ja hälyyn hukkuneet lapsuus- ja nuoruusvuosien menneet hetket.

Rannalla kalskaa kirves moottorisahan säestämänä. Apen synnyinkodin entinen sauna, sittemmin autotalli siellä on muuntautumassa pikkuruiseksi kesämökiksi. Hän sitä on omasta aloitteestaan ruvennut väsäämään, eihän heillä itsellään siihen varaa, ja tokkopa taitoakaan olisi ollut.

Kävellessään Pihla kelaa ohikiitäneitä vuosia, keskikoulua, lukiota, yliopistoa. Mies oli löytynyt lukiosta, Pihlan taakse sijoitetun pulpetin äärestä. Nyt hän on jo työelämässä ja Pihlankin opiskelu päättyisi tulevana lukuvuonna.

Sitäkin hän miettii, kuinka heidän yhteytensä syntymäkotikuntaankin on nyt vahvistunut. Paikkaan, josta maailmalle oli lennetty. Paikkaan, jota rakastettiin. Paikkaan, jonne aina oli ikävöity. Hänen on vaikea käsittää, miksi joku häpeilee tätä aikoinaan Ryysyrannan nimen ristikseen saanutta maankolkkaa niin, ettei kehtaa edes paljastaa olevansa sieltä kotoisin… Mitä hävettävää omassa synnyinseudussa voisi olla, sillä siltähän ne elämiseen tarvittavat alkueväät kuitenkin on saatu? Ja jos kerran rakastaa vanhempiaan ja isovanhempiaan, niin miten on mahdollista hävetä juuriaan, sillä samallahan halveksunta kai kohdistuu automaattisesti heihinkin? Nämähän sinne maankolkkaan olivat hakeutuneet ja sieltä perheelleen elinsijan etsineet. Sitä paitsi jos, Pihlan käsityksen mukaan, jokainen osallistuu aina tulevan elinkaarensa tienhaarojen suunnitteluun ja etsii ennen syntymistään senkertaisen elämänsä opetusaiheisiin tarvitsemansa perheet ja ympäristöt, niin eikö ylenkatsoja polje siinä ohessa vahingossa itseäänkin?

Mutta voiko sellainen ihminen olla ihan oikeasti elävästä elämästä tietoinen? Pohtiiko hän elämän tarkoitusta? Osaako hän antaa jälkipolvelleen oikeaa tietoa vai kasvaako ymmärrys ja suvaitsevaisuus vasta sielun kehityksen myötä? Toivottavasti.

Äkkiä korvat tavoittavat etäisen kaiun. Selenaa… helisee kallioilla. Hän hätkähtää, rypistää otsaansa ja pysähtyy. Jokin sitkeä muisto pyrkii tietoisuuteen. Läheltä kuuluva iloinen naurahdus avaa viimein muistojen lukon.

Selena ja Helena! Heidät oli maailman kiire ja touhu karkottanut kokonaan!

Pilvi inahtaa. Hellästi Pihla silittää lapsen poskea, tämä kääntää hiukan päätään ja jatkaa uniaan äidin kämmeneen nojaten.

Miten kallis aarre meille onkaan suotu sen ensimmäisen menetyksen jälkeen!

Sydän tulvehtii kiitoksista.

Nuku pieni kulta, nuku aarteeni. Äiti on tässä…

Hän suukottaa pientä kaljuhaituvaista päälakea ja tähyilee ympärilleen, näkyisikö lapsuuden leikkitovereita missään, ja hetken hän kuvitteleekin erottavansa jonkin vilahduksen kauempana. Palaisivatkohan hekin mökin myötä?

Pilvi liikahtelee, kipristää jalkojaan, purskahtaa itkuun, ja Pihla istahtaa kannolle, nostaa lapsen syliinsä. Silmissä hämärtää omituisen tutunoloisesti. Hämmennyksissään hän ravistaa päätään ja ryhtyy availemaan lapsen pukua. Kiristääköhän jostakin? Työ keskeytyy, kun eteen ilmestynyt harsomainen olento virnistää veitikkamaisesti.

Oi, Selenahan siinä! oivallus lävistää kehon. Haltioituneena hän pomppaa pystyyn. Missä olet ollut? mieleen häivähtää kysymys, mutta samassa Pilvi purskauttaa happamantuoksuisen pulauksen puserolle ja Selena katoaa.

Illemmalla Pihla vetäytyy rannalle. Pilvi nukkuu vaunuissaan rantakuusen varjoissa. Miehet jatkavat kalskettaan. Aurinko helmeilee järven sinisillä laineilla, jotka hiljaa liplatellen pussailevat rantahietikkoa. Hän lojahtaa pitkäkseen ja nostaa käsivartensa päänaluseksi.

Voiko tämän ihanampaa paikkaa olla päällä maan? Voi kiitos… Kiitos!

Että hän saikin tämän kaiken kokea, oman mökin ja erityisesti lapsen syntymän, sittenkin! Tuoreena kulkevat vuoden takaiset muistikuvat ensimmäisestä odotuksesta. Miten hän oli ylioppilastalon yksinäisessä huoneessaan vaipunut mahtavan tunneryöpyn vallassa polvilleen ja kiittänyt, kiittänyt… Suitsuttanut sydämestään kultaisia säderyöppyjä korkeuksiin… ja nyyhkyttänyt muutaman kuukauden päästä iltayöllä katkerasti Kuusamon sairaalassa ihanan, ikävöidyn lapsensa kaarimaljassa verisenä möykkynä, tulonsa peruneena juuri nähneenä, kysymykset mielessä risteillen.

Mitä tein, ettet halunnut syntyä syliini? Tulla hellittäväkseni? Niin riemuiten sinua odotin…

Hänen ei olisi pitänyt nähdä sitä möykkyä, oli vain vahingossa osunut kansliaan ja yllättänyt hoitajan sitä tutkimasta. Eihän hän keskenmenon jälkeen mitenkään ollut osannut maata paikoillaan, oli vaan lähtenyt levottomaan harhailuun – ja paennut sitten näkyä takaisin vuoteelleen, antanut vallan epätoivolleen.

Viereisessä vuoteessa oli nukkunut nuori tyttö, jolle samana päivänä oli tehty abortti. Pihla oli kuullut hänen vannovan, ettei ikinä tekisi lapsia…

Yökkö oli seurannut häntä huoneeseen, silitellyt hiuksia ja puhellut lempeällä äänellä, koettanut lohduttaa. Se ei kuitenkaan ollut voinut tyrehdyttää lohdutonta kyyneltulvaa.

Herra, miten näin voi käydä? Miten annoit näin tapahtua? Kuinka sinä saatoit?

Poutapilvet kiemuroivat taivaan sinessä. Pihlan sielu sukeltaa valkoisen pumpulipilven sisään ja levähtää suloisen pehmoisessa hattaravuoteessa.

Viereltä kuuluva kahahdus räväyttää hänet unelmistaan. Eihän täällä käärmeitä pitänyt olla, ei ainakaan ennen ole ollut? Vieraat nähtyään hän ponkaisee riemastuneena pystyyn. Selena ja Helenahan siinä! Helena kannattelee sylissään somaa tonttupoikaa. Pihla halaa heitä autuaana. Hartaasti. Pikkuruinen poika tarkastelee häntä silmät pyöreinä.

Hei! Pihla siirtää sormestaan kutituksen lapsen leuan alle. Kuka se siinä?

Teemuhan se tässä. Helena kohottaa lastaan ylpeänä ja luovuttaa hänet ystävänsä syliin. Tämä vie pojan kurkistamaan Pilvin vaunuihin, raottaa hyttyssuojaa.

Tässäpä sulle leikkikaveri, jahka kasvatte, hän hymyää. Tonttupoika nauraa hersyvästi ja kurottaa kättään, tavoittelee vauvan jalkaa, joka lepää rentona lakanan päällä.

Annetaan Pilvin vielä nukkua, että on sitten herättyään paremmalla tuulella, Pihla kuiskaa ja luovuttaa lapsen Helenalle takaisin sekä piilottaa tyttönsä pyöreänä rusottavan jalan lakanan alle.

Ystävykset istahtavat rantapenkereelle.

Ja nyt kyllä kerrotte kaiken! Mitä tänne kuuluu? Pihla kääntyy ystäviensä puoleen.

Nämä katsahtavat toisiinsa.

Eipä kummosia. Kaikki on ihan entiseen malliin, luultavasti… No, tietysti tuo Teemu nyt on uusinta uutta, kaksoset selittävät yhtä aikaa, sanat lomittuen.

Pihla kysyy varovasti, sydän pomppien, ovatko Anna ja Kaapo vielä kotiseudulla.

Totta kai, minnepä ne muualle? Kaapo tekee nykyään saunatontun töitä, haaveilee kylläkin nykyisin rantasaunasta. Anna auttelee kaikessa parhaansa mukaan, mitä nyt kotitöiltään joutaa.

Entä Renne? Ja muut? Pikku Justiina? Pihla pidättelee hengitystään.

Ne muuttivat jonnekin pohjoiseen, kun Reija löysi sen sielunkumppaninsa.

Voi… No kuka siellä Mäkiharjulla nyt asuu? Pihla nieleskelee pettymystään.

Ei kukaan vakituisesti, vain vaeltelevat tontut ja peikot yöpyvät siellä väliin, Selena selittää

Pihla henkäisee. "Jospa minä ne kaikki kuitenkin joskus näen, vilahdukselta edes! Mutta ihanaa, että pystyn sentään teidät näkemään taas!"

He heittäytyvät pitkäkseen, lojuvat penkereellä vierekkäin ja kilpailevat, kuka hassuimman pilven löytää. Teemukin nukahtaa, sammalpatja varpuineen on pehmeä ja tuoksuva.

Vaunuissa kirahtaa, hennosti, ja Pihla kampeutuu ylös. Hämmästyen hän huomaa olevansa kaksin lapsineen, vaikka… Eikö hän muka juuri keskustellutkin tonttuystäviensä kanssa? Pidellyt sylissään Helenan poikaa, joka oli jokellellut ja pyrkinyt koskettamaan Pilviä? Pojan nimi pyörii kielellä… jokin teellä alkava se oli… Taavi? Ei… Teemu? Niin, Teemuhan se oli! Ja Kaapo työskentelee saunatonttuna, Rennen perhe oli muuttanut pois ja… Huh. Oliko kaikki sittenkin pelkkää unta?

Jälleen kerran?

2. KANGASPÄÄLLYSTEINEN HARMAA PÄIVÄKIRJA

Ilta on ollut pitkä. Savusaunan tuoksuva lämpö väreilee vielä löylyhöyryjen punertamalla iholla Pihlan istahtaessa päiväkirjoineen vinttihuoneen lattialle. Eihän niitä rannalla vielä voi säilyttää, keskeneräisessä mökissä, jossa lentelee jos minkämoista lastua ja pärtöä ynnä muuta rakennusjätettä, takaisin ne on pitänyt kuskata, piilottaa vinttihuoneen tiiliskivistä kasatun heilakan ja heppoisen kirjahyllyn taakse.

Toisesta hetekanpuoliskosta kantautuu jo miehen keveä kuorsaus. Toisessa, alaslasketussa puoliskossa uinailee Pilvi, ja Pihlan patja odottaa lattialla, Pilvin sängyn vieressä.

Jännittää, vatsasta kouristaa, odottavathan lapsuuden ja nuoruuden nopeasti vilahtaneet vuodet siinä sylissä uudelleenlöytämistään.

Kangaspäällysteinen harmaa päiväkirja on varhaisin ja sen kansi hulvauttaa esiin pitkät asuntolaviikot, katkeran koti-ikävän, lohduttoman yksinäisyyden ja viiltävän köyhyyden. Kädet täristen hän avaa sen ensimmäisenä.

Kansakouluaikaiset merkinnät lipuvat nopeasti silmissä, sillä ne tuntuvat olevan paremmin muistissa kuin keskikoulu ja sen jälkeiset tapahtumat, joten silmien juoksu pysähtyy vasta ensimmäiseen keskikoulusta kertovaan muistiinpanoon.

IHANUUKSIEN IHMEMAA

Täällästä nyt ollaan – kirkolla ja keskikoulussa, ihanuuksien ihmemaassa! Ja samalla tietenkin koulun päätyyn sijoitetussa asuntolassa, kuinkas muuten. Eihän meillä pitkämatkalaisilla muuten mitään asiaa tänne olisi ollutkaan. Päästiin heti toiselle luokalle, ensimmäistähän täällä ei ole vieläkään. Anja aloitti aikoinaan suoraan kolmannelta, kun se oli silloin ainoa alkava luokka.

Ja kuulehan, Päikkäri, minulla on ihan hullu tunne – ikään kuin tässä huoneessa ja koko koulussakin olisi jotain kumman tuttua – kuin olisin muka ennenkin ollut täällä…

Niin, se Tyhjän Kirjan näyttämä näky sen tunteen oli varmaankin aiheuttanut. Se oli ollut jokin outo kurkistus tulevaisuuteen silloin keskikoulua edeltävänä kesänä. Siinä hän oli kiivennyt asuntolan portaita ja kurkistanut tulevaan huoneeseensa, koulun ovet sen sijaan olivat häipyneet näkyvistä ennen kuin hän oli ennättänyt avata niitä. Mieleen hulahtaa lämmin muisto – Pentti ja kääpiö! Heitä hän ei näkisi koskaan enää, se oli tullut selväksi silloin.

Tuon ensimmäisen koulupäivän hän muistaa kirkkaasti. Silloin aamulla, kun hän oli koettanut vilkuilla luokassa ympärilleen, ihan niin kuin kaikki muutkin, hän oli ollut kuulevinaan, miten maalikyläläisten hepenet ja hänen omat tamineensa lähes kirkuivat toisilleen, vaikka olihan hänellekin hankittu koulua varten uusia vaatteita, tietysti. Mutta… Eräänkin Inkerin noustua näppärästi vastaamaan nimenhuutoon, silmät olivat ahmineet haikeina tämän farkkuhametta, joka oli kiinnitetty muodikkailla punaisilla twist-henkseleillä. Ja muutenkin tyttö oli ollut niin tällätty, huulipunaakin… ja lyhyet hiukset olivat olleet taatusti kampaajan jäljiltä. No, olihan Pihlallakin ollut lyhyt tukka, Hilma-serkun leikkaama, mutta että jollakin samanikäisellä oli huulipunaa, se oli ollut vallan ihmeellistä, ja jollain tavalla kyllä naurettavaakin, sillä pentujahan he vielä olivat!

Ruokavälitunnilla sattui sitten jännä juttu! Arvaapa, kenet näin! No, koulun portista asteli kaks opettajaa ja minä hoksasin heti, että toinen niistä oli Martti, sen viimevuotisen rajaseudun lasten Helsinki-retken johtaja!!! Kun niiasin sille, niin se kailotti isolla äänellä sille toiselle, että tuolla tytöllä on sitten mahottoman hyvä lauluääni. Lensin tietysti ihan punaiseksi kun jouduin koko koulunpihan huomion kohteeksi, vaikka älysinkin, että opettaja sotki minut taas siihen reissulla mukana olleeseen toiseen tyttöön, joka oli IHAN kuin minä, ylähuulen syntymämerkkiä myöten, parempi laulamaan vain. Onneksi välitunti loppui ja pääsin karkuun uteliailta töllöttäjiltä. Vaikka kyllä minä salaa tunsin itseni aika tärkeäksi, kun se opettajakin vielä muisti!

Tarva, Kylli-täti ja Markus-setä… Heitä ei kirkonkylän koulun oppilaista monikaan ollut varmaan koskaan tavannutkaan, joten aika erityisasemassa hän itse on sitten ollutkin, ei vain ollut osannut aikoinaan sitäkään sen kummemmin ihmetellä, oli vain ottanut kaiken eteen tulevan sellaisena kuin se tuli, ikään kuin luontevana elämän jatkumona.

Asuntolaelämästä sinällään hänellä ei, kummallista kyllä, ole paljonkaan muistikuvia, joitakin hataria häivähdyksiä vain. Kaipa ne kaikki ovat hukkuneet kaiken ikävöinnin ja olemassaolon oikeutuksesta kamppailemisen virtaan.

Hän palaa päiväkirjan sivuille. No niin, tässähän siitä kerrotaankin!

Meidät on sullottu tänne melkoseen sumppuun, sillä tässä meidänkin huoneessa asuu kuusi tyttöä. Aina kaks kerrallaan ollaan järjestäjinä, joiden tehtävänä on luututa lattia aamuisin ja huolehtia, että huone jää kouluun lähtiessä siistiksi. Käytävät nuohotaan vuoroviikoin viereisten huoneiden asukkien kanssa. En kyllä millään älyä, miksi jok’ikinen aamu pitää luututa, koska sukkasillaanhan me huijjellaan. Mutta sitä samaahan taisin ihmetellä jo kansakoulussakin… Siellähän me rimpuiltiin kerrossänkyjä pitkin, jos huoneeseen tuli vielä luutuamisen jälkeenkin asiaa, sillä lattiaan