Kertomuksia Lapista osa 5.: Venäjän Lappi.

11

Kuvaelmia eräältä matkalta Venäjän Lapissa.

Kirjoittanut A. O. Kihlman.—

Jäämeren rannoille kulkee vuosittain tuhansia Pohjois-Suomen ja Suomen Lapin rivakkaimpia miehiä hankkiakseen varsin tervetullutta lisää oman kotiseudun niukkaan vuodentuloon. Sillä kapealla rantamaalla, jota nimitetään Ruijaksi ja joka on Suomen Lapin luonnollisena jatkona, asustelee lukuisa ja alituisesti kasvava suomalainen väestö, joka jo useammassa paikassa on enemmistönä, vieläpä siihen määrään, että esim. Varankivuonon rannikkoa ja Vesisaaren kaupunkia voi sanoa umpisuomalaisiksi paikkakunniksi.

Myöskin Venäjän puolella, esim. Karabellan niemellä ja Uurassa saakka, löytyy lukuisia suomalaisia uutisasukkaita, joiden lisäksi kevät- ja kesäkalastuksen aikana saapuu joukottain muita suomalaisia. Samasta merkityksestä kuin Ruija on suomalaisille jäämerenkalastajille, on Venäjän Jäämerenrannikko ja etenkin n.s. Murmanin rannikko Kuolan vuonosta itäänpäin Venäjän karjalaisille ja Vienan maan asukkaille ylimalkaan.

Venäjän Lapin porolaumat tuskin riittävät kuljettamaan niitä lukemattomia kalastajajoukkoja jotka Pääsiäisaikana pyrkivät Kuolan kaupunkiin, Gavriilovaan, Rindaan ja muihin hamina-paikkoihin alkuperäisiä pyydyksiään asettamaan Jäämeren lukuisalle vesikarjalle. Koko tämä rannikko onkin sen vuoksi jo kauan ollut verrattain hyvin tunnettu; siitä löytyy hyviä karttoja, joihin joka kari, joka lahdelma on täsmälleen merkitty.

Sitä vastoin on se äärettömän iso sisämaa, joka piilee jyrkkien, kolkon näköisten rantakallioiden takana, jäänyt melkein ihan tutkimatta. Niinpä vielä suuressa, vuonna 1871 —1874 julaistussa virallisessa kartassa on tämä takamaa aivan väärin esitetty; mahdottoman suuret järvet joista ei ole mitään laskujokea ja joita todellisuudessa ei ensinkään ole olemassa, täyttävät siinä suuret alat, eikä tästä kartasta ylipäänsä saa mitään käsitystä maan todellisesta luonnosta. Suomalaisia luonnontutkioita on viime vuosina käynyt neljä eri kertaa Kuolan niemimaan sisä-osia tutkimassa. Täällä he ovat keräilleet luonnon esineitä, tehneet mittauksia ja tähtitieteellisiä määräyksiä sekä sitäpaitsi muistiinpanoja maan luonnon tärkeimmistä seikoista ja maakunnan alkuperäisistä asujamista niin että tätä maata koskevat maantieteelliset seikatvoidaan pääpiirteissään pitää varmoina.

Mukavin tie kesäaikana Venäjän Lappiin— on se, joka kulkee Pietarin kaupungin Laatokan ja Äänisjärven kautta Suma-nimiseen kauppalaan Vienan meren etelärannalla. Täältä johtaa näet Äänisjärven rannalla olevaan Povenetsiin maantie, ainoa tähänastinen rajalta itäänpäin olevassa Karjalassa ja Äänisjärven pohjoispuolella.

Sumaa, voi pitää oikeana Pohjois-Venäjän kauppalan perikuvana. Somalta, puolittain pikkukaupungilta, puolittain vain pienoiselta kylältä näyttää se luostarikirkon korkealta mäeltä korkeine, kirjavine päätyseinineen varastohuoneineen ja joen rannalla olevine venheineen kuohuva koski ylempänä.

Vahinko vain, ettei tuo mainitsemani hyvä vaikutus voi, lähemmän tutustumisen jälkeen pysyä sinällään. Ahtailta, mutkaisilta kaduilta joilla loka ja siivottomuus on ylimmillään, — voi toki hätätilassa hypätä puoleksi mädänneistä laudoista tehdyille katuvieruksille; mutta asumuksissa ei siisteys ja järjestys ole meidän käsityskantamme mukaan laisinkaan tyydyttävä;lehmät ja hevoset oleilevat asuinhuoneiden pohjakerroksessa, samoin ovat kaikki ulkohuoneet asuinhuoneiden kanssa saman katon alla.

Myöskin leviää liasta, jota kerääntyy kartanon kaikista ja monenlaisista asujamista, usein kamala haju, sillä aniharvoin pidetään mitään lukua puhtaudesta; ja kun Venäjän maaseuduilla tavallisesti sama järjestys vallitsee — kummako että surmaavia ruttotauteja niin usein raivoaa ja helposti leviää. Venäläisten kylien kirouksesta, viinakapakoista, joita täällä sanotaan „traktiireiksi, ei tietysti ole Sumassakaan puutetta. Niiden turmelevainen vaikutus pistää erittäinkin silmään kevätkesällä, kun useimmat seudun kunnollisimmista työmiehistä ovat poissa kalamatkoillaan ja kotiinjääneet, jotka suurimmaksi osaksi ovat roistoväkeä, silloin voivat kenenkään estämättä meluta kaduilla ja raakamaisuuksillaan ja toimeenpanemilla kahakoillaan ja tappeluillaan saadaaikaan pahennusta.

Sumasta voi joka kymmenes päivä jatkaa matkaa höyrylaivalla ympäri Vienan meren rannikkoja. Kauppalasta on kumminkin matkaa 6–7km. laivan ankkuri-paikalle. Paitsi postilaivaa, jossa me matkustimme, oli kymmenkunta suurta venettä (n.s. karbassia odottamassa höyryalusta. Nämät veneet oliva täynnä pyhiinvaeltajajoukkoja, bohomoltseja, jotka rientävät tänne Pohjois-Venäjän kaikista osista aikeessa käydä Solovetskoin pyhässä luostarissa, joka on eräällä saarellaVienan meressä, siellä rukoillakseen syntejänsä anteeksi, saadakseen huojennusta kivuilleen ja parannusta taudeillensa ihmeitä tekeväin pyhäinjäännösten avulla.

Höyrylaiva tulee siten väkeä täpösen täyteen; me kuljemme Karjalaista rannikkoa, joka mäntymetsäisine, kallioisina saarine luotoinensa melkein on meistä kuin kappale omaa kotimaatamme. Vierasta on kumminkin tuo valtava meren lasku- ja nousuvesi, joka vuoroin paljastaa pitkät matkat mutaista, heinää kasvavaa merenpohjaa, vuoroin taasen peittää sen kohisevien laineiden alle.

Vaikea on sen, joka ei tunne meren luontoa, mielessään kuvitella, miten suuressa määrässä tämä luonnonilmiö vaikuttaa jokapäiväisen elämän kaikkiin toimintoihin. Muutamin paikoin alenee meren pinta laskuveden aikana sylimääriä, ja tästä syntyy kosken tapainen virtaus joka vie aluksia mukanaan huolimatta tuulesta, jollei tämä ole varsin kova. Kuusi tuntia nousee vesi ja kuusi tuntia laskee se; kuusi tuntia matkustetaan sentähden rannikkoa, kuusi tuntia majaillaan sitten rauhassa rannikon läheisyydessä, ellei tahdota matkasuunnasta takaisinpäin joutua.

Myöskin kalastus joka on rannikkokylien pääasiallisena ja melkein ainoana elinkeinona, riippuu suuressa määrin nousuvedestä, ja siitä seuraa, että monikin työ ja toimi on merennoususta ja laskusta enemmän riippuva kuin päivästä ja yöstä.

Ainoa tie, jota suuremmitta vaikeuksitta voidaan kulkea Venäjän Lapinmaan sisäosissa, on se, joka johtaa tuon 85km. Pitkän Imanterojärven poikki, jota lappalaiset nimittävät Avveriksi. Avarat ovatkin sen selät, joista jotkut harvat, havumetsän peittämät saaret kohoavat. Kuitenkin näyttää järvi, varsinkin leveyteensä nähden, pienemmältä kuin se todellisuudessa on, sillä sen molemmilla rannoilla nousee korkeita, alastomia tuntureita, länsipuolella Tschun, itäpuolella Umptek, 34,000 jalan korkeuteen.

Vanha kokemus osottaa, että tummat, korkeat vuoriseinämät näyttävät olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan ja että tottumattoman silmän sen vuoksi on vaikea vuoriseuduissaan lähipitäinkään määritellä etäisyyksiä. Kuvassa näkyy takalistossa Umptek — jota venäläiset nimittävät Hiibinäksi— otettuna järven läntiseltä rannalta Imanteron pohjoispään läheisyydestä. Jos tahtoo järveltä nousta vuorelle, niin täytyy ensinnä kulkea poikki laajan ja märän metsämaan, jossa kasvaa suokuusia, korkeimmilla harjanteilla myöskin mäntyjä.

Vesirikkaat purot sekä suuret nevat ja aapot tekevät myöskin matkustuksen varsin vaikeaksi. Useimmissa paikoin täytyy kulkea montakm. järven rannalta, ennenkuin tulee vuoren juurelle, joka siinä yht'äkkiä jyrkkänä kohoutuu ympärillä olevan alangon ylitse. Tunturin alimmalla rinteellä kasvaa kuusi- ja koivumetsää. Ihmiskäden koskemattomina ovat siinä puut ehtineet kehittyä mahdollisimpaan määräänsä, eikä ole ensinkään mitään harvinaista tavata kuusia, joiden runkojen läpimitta on pyssyn piipun pituinen. Niiden korkeus — 7–8 metriä.—Ei kuitenkaan ole missään suhteessa niiden paksuuteensa ja käy yhä matalammaksi, kuta ylemmäksi rinnettä noustaan. Kun täällä hakkuu ei tule kysymykseenkään ja rytöpuita tavataan aniharvassa, niin muistuttaa tämä tunturimetsä omituisella tavalla puistoa, jolle vertoja vetävää Suomessa ainoastaan mitä huolellisimmalla hoidolla ja puhtaanapitämisellä voidaan aikaansaada.

Maata verhoavat mustikan- ja variksenvarret sekä. Sammalet. Kun on kiivetty noin 2 —300 jalkaa vuorta ylös, alkaa metsä harveta harvenemistaan, kunnes lopulta ei näe ainoatakaan puuta. Nyt on siis jouduttu kaljulle, tuuliselle tunturille, josta selkeällä säällä on mitä laajin näköala. Tavallisesti ei vielä tähänkään tyydytä vaan kiivetään tunturin huipulle saakka, joka näyttää olevan aivan lähellä, hiukan ylempänä vain.

Tässä erehdytään kuitenkin suuresti, sillä kun vihdoin ollaan itse tunturilla, niin ei saa näkyviinsä muuta kuin jonkun pienen osan siitä. Mitä ensimältä luuli itse huipuksi, onkin ainoastaan sen ensimäinen penkere; tämän takana toinen, sitten vielä toinen j.n.e., jotenka tuo kiipeileminen paltaita paltalle saattaa kestää tuntikausia ja käydä hyvinkin rasittavaksi, varsinkin lämpöisellä ilmalla. Harvoin on ilma tuolla ylhäällä niin selkeä ja läpikuultava, että voisi esteettömästi nähdä kauas ympärilleen, mutta joskus se kumminkin tapahtuu, tavallisesti sateiden perästä, ja silloin tulevatkin täysin palkituiksi kalkki vaivat, joita on saanut kokea kiivetessä ylöspäin noita särmäisiä ja teräviä kivimöhkäleitä.

Toisella puolella näkee jalkojensa alla suuremmoisen tunturimaiseman korkeita, teräviä huippuja, välillään oururotkoja, joissa vielä loppukesälläkin lepää suuria loistavan valkoisia lumikinoksia. Toisella puolella on taas Imanteron hopeakirkas pinta ja vasta sen takana Tschun sekä siitä kauempana toisia, osaksi lumipeitteisiä tuntureita.

Syrjillä aukeaa laajoja metsämaisemia sinertävine vaaroineen ja niiden lomissa loistavia, kimaltelevia vesiä ja järviä, joita ei ole vielä merkitty millekään kartalle. Läheisimmässä ympäristössä on jylhä, kalju tunturitasanko, jolla ei enää kasva muuta kuin ainoastaan matalaa kutistunutta jäkälää ja sammalta sekä siellä täällä sormenpituisia ruohotöyhtöjä. Vuoren pinta on suurimmaksi osaksi peitetty terävillä, irtonaisilla kivillä tuota omituista, ikäänkuin maheentunutta kivilajia, josta koko Umptek on muodostunut ja joka alasvierivällä, rapakiven kaltaisella sorallaan tekee vuorelle nousun niin vaikeaksi

Se, joka tahtoo saada täydellisen käsityksen tunturien luonnosta, ottakoon tarkastuksensa alaiseksi jonkun niistä leveistä ja syvistälaaksoista, jotka tunturien reunamilta johtavat tunturiryhmän sisään, ja seuratkoon jääkylmää ja kristallikirkasta vettä kuohuilevaa jokea, joka luikerrellen virtaa ihanan kuusikon halki. Kuta edemmäksi hän pääsee, sitä harvemmaksi käy metsä, sitä lähemmäksi lähestyvät laakson korkeat mustat vuoriseinämät toisiansa; vihdoin liikkuu hän ahtaassa solassa, jonka pilviä tavoittelevat, jyrkät seinät estävät auringonvalonkin rotkoon pääsemästä ja jonka pohjukassa omituiset, pienet tunturikasvit levittelevät yksinkertaisia kukkiaan.

Usein tulee hän siten kapeaan kuruun, joka johtaa toisesta kaksosesta toiseen ja jonka pohja on useissa kohden ikuisella ja lujaan sullotulla lumella peitetty. Jos sää sattuu olemaan sateinen ja tuulinen, niin ei ole vaarattansa kulkea eteenpäin. Noilta äärettömän korkeilta vuoriseinämiltä syöksyy silloin ehtimiseen alas kivimöhkäleitä, joilta on mahdotonta suojella itseään.

Poutasäällä voi sitä vastoin jotensakin huoleti liikkua ja tarkastella niitä kiviä, joita sade on syössyt alas ja jotka makaavat siroitettuina yltä ympäri lumen päällä. Viisainta on kumminkin olla huutamatta ja antamatta aihetta jyskeeseen, sillä joka ainoalla kallion reunalla vaakailee kivimöhkäleitä, joita pieninkin värähdys ilmassa voi saada putoamaan. Harvoin tapaa kumminkin laaksokäytävän päässä avonaista solaa, vaan sen sijaan jyrkän vuoriseinän, jota joko ei ensinkään pääse kulkemaan tahi ainoastaan suurimmalla vaivalla. Usein leviää siinä laakso vuoriseinämän vieressä jättiläissuuruiseksi, kattilanmuotoiseksi syvennykseksi, jota rajoittavat sata jalkaa korkeat kallioseinät ja joka usein on puoleksi täynnä alas vierineitä kiviä. Geologit nimittävät tuollaista tunturilaaksoa lumi-kraatteriksi. Talvella raivoaa melkein lakkaamatta hirmuisia myrskyjä, jotka lakaisevat tunturien yläosat melkein kokonaan puhtaiksilumesta.

Tämä kokoontuu läheisiin laaksokäytäviin ja varsinkin noihin laajoihin patalaaksoihin joissa se kasaantuu niin äärettömän suuriksi joukkioiksi, ettei kesän koko lämpökään aina kykene sitä sulattamaan. Kun lunta ylempänä on niukemmasti, — katoaakin se sieltä nopeammin, ja laakso muistuttaa juuri sen kautta tuollaista silmää, jossa lumen paljous asemansa puolesta vastaa laavaa tulivuorten kraattereissa.

Ulkomaiden suuret vuorijonot, esim. Alpit, joiden lumimäärä voittaa Lapin tunturien, saavat kokonaisuudessaan vielä enemmän tulivuorten ympäristöllä olevien muodostuksien ulkonäön juuri sen kautta, että vuosittain kokoontuneet ja kerääntyneet lumiryhmät vähitellen muodostuvat ja muuttuvat jääksi, joka alkaa verkalleen, yläpuolella olevan jää- ja lumiryhmän painosta, valua alas pitkin laaksoa jää virran eli jäätikön muotoisena aivan kuin laavavirta valuu alas tulivuorelta, vaan luonnollisesti paljoa hitaammin kuin tämä.

Umptekin korkeimmilta huipuilta näkee idässä päin toisenkin järven, Umpjawri nimisen, jonka luonto muistuttaa paljon Imanterojärveä. Umpjawrin samoin kuin Imanterojärven rannoilla ei asu muita ihmisiä kuin muutamia varsin köyhiä lappalaisperheitä, jotka sitäpaitsi muuttavat talveksi pois ensiksimainitun järven seuduilta. Pienillä ja hyvin huonosti varustetuilla veneillä, joita käytetään Venäjän Lapissa, ei uskalla kulkea ankarassa tuulessa. Siksipä saakin usein odotella suotuisaa ilmaa samalla paikalla useampia vuorokausia. Ja silloin kysytään eväspussia. Tosin lauletaan vanhoissa runoissamme:

Lappalais-asunto Imantero-järven rannalla sekä Umptek-vuoristo.

"Mi on Pohjolan eleä,

Siell on Sampo jauhamassa,

Kirjokansi kallumassa;

Siin' on kyntö, siin' on kylvö,

Siinä kasvo kaikenlainen."

Mutta joka on itse Pohjolan polkuja kulkenut, hiekkarantoja ajanut, se on kylliksi tullut huomaamaan, että: jopa sai muruiksi Sampo, Kirjokansi kappaleiksi. Kellä ei ole keittoa kopassaan, eloa kyllin purjeen alla, se jääpi syömättä, purematta, sillä leipä ei lähe Lapista, jyvä ei joudu mättähällä. Se, jolla on aikaa metsästykseen ja kalastukseen, saa siitä täällä runsaan palkinnon vaivansa näöstä.

Kosteissa havumetsissä vilisee metsoja ja aukeilla aromailla taas peltokanoja; joet ja järvet antavat mitä maukkaimpia harrikaloja, siikoja ja tunturisärkiä. Mutta matkustajan aika on tavallisesti varsin niukka. Siksipä täytyykin hänen kuljettaa mukanaan leipää ryyniä, voita, sokuria ja kahvia ja luottaa, mitä liharuokiin tulee, lappalaisten apuun.

Jännittävässä odotuksessa katseleekin hän ympärilleen noilla pitkillä venematkoilla, nähdäkseen savun nousua, joka voisi häntä johtaa jollekin lappalaisasunnolle.Nähtyään vihdoin viheriöitsevän, kauniin nurmikon, kientesch'in (pikkukentän), joka ympäröitsee lappalaiskotaa, iloitsee hän suuresti, ja ystävällisesti ja mielihyvällä tervehtii hän noita omituisia takkuisia olennoita, jotka, epäilys ja kummastus kuvattuina laihoissa kasvoissaan, tulevat rannalle häntä vastaan.

Joskus sattuu niinkin, että hän talolle tultuaan huomaa sen aivan autioksi ja tyhjäksi, sillä laiha poika lappalainen kuuluu maan hiljaisiin ja urhoollisuus, rohkeus, ja itseensäluottaminen eivät ole hänen ominaisuuksiansa. Sentähden tapahtuukin, että hän tuota pikaa pakenee metsään kun hän loitommalla näkee oudon ja tuntemattoman veneen lähenevän rantaa, ja varsinkin on hän silloin peloissaan, kun hän otaksuu veneessä olevan joitakuita kammottuja ruotsalaisia, joiksi suomalaisia täällä nimitetään. Vähitellen haihtuu kumminkin pelko ja luottamus alkaa syntyä vieraiden ja rantaasujanten välillä. Matkustaja saa sitten astua tuohon rangoista laudankappaleista ja turpeista rakennettuun asuntoon, jossa lappalainen kesä-aikoina asustelee. Vieras saa kyyristyä savuavan valkean ääreen, joka hulmuaa keskellä kotaa, tahi loikoa porontaljoilla ja vaivaiskoivun risuilla jotka muodostavat kodanpermannon. Loitompaa kun näkee asunnon voi siihen lisäksi helposti erhettyä luullessaan, että tuo verrattain hyvästi ja hiirien tähden korkeille pylväille rakennettu ruoka-aitta, on varsinainen asuinhuone

Ei kauankaan viivy, jos näet ilma vain on hyvä ja sopiva, ennenkuin lappalaiset lähtevät kalaan. Kalanpyydyksenä käyttävät he yksinomaan nuottaa, isosilmukkaista, järkeää nuottaa jota on 2 henkeä maalle vetämässä. Kun kalastajat ovat palanneet kotiin, antavat he tavallisesti vieraille ystävyyden osotteeksi muutamia aimo siikoja, joita lappalaiset ymmärtävät varsin mestarillisesti ruuaksi valmistaa, paistamalla niitä parilalla valkean ääressä.

Jos matkustaja haluaa enemmän, niin ei ole hinta pilattu, tavallisesti vain neljä kopeekkaa naula. Vastalahjaksi hyvitellään lappalaisia teellä ja tuoreilla (?) rantamaan uutisilla; sitäpaitsi saavat he keräillä nauloja, tyhjiä maustelaatikoita, laudan pätkiä y. m. romuja matkustavaisten tavaroista.

Ystävyys lujenee täten yhä enemmän ja luottamus näyttää pian olevan täydellinen. Kuinka varovainen lappalainen perijuureltaan kumminkin on kaikkea vierasta kohtaan osottaa seuraava pieni juttu, jonka samalla saattaa pitää näytteenä siitä pintapuolisesta muodollisuudesta, joka on omituinen hänen uskonnollisille käsityksilleen.

Muuan lappalainen, jonka olimme usein kohdanneet, oli kerran ostanut meiltä säkillisen ruiskorppuja, joita emme itse tarvinneet. Seuraavana aamuna tuli hän kovasti soudettuaan lähes 2 penink. minun majapaikalleni ja valitti katkerasti, että hän aivan ajattelemattomuudessaan oli antautunut tuohon kauppaan. Korput olivat tosin hyvin hyviä, mutta hänen olisi toki pitänyt ajatella ja huomata, ettei hän voinut, suurta syntiä tekemättä, syödä leipää, jota ruotsalaisten pakanalliset kädet olivat vatvoneet ja leiponeet. Päästäkseen tästä ankarastaedesvastauksesta täytyi hänen nyt syöttää koko tuo kallisarvoinen ruokavarasto koirillaan.

Minun karjalaiset soutajani, jotka mielihyvällä laskivat leikkiä lappalaisista ja heidän pienistä heikkouksistaan, vahvistivat häntä hänen arveluissaan, ja suru kasvoi siten vieläkin suuremmaksi. Asia päättyi toki lappalaisenkin mielestä varsin hyvin, kun hän sai kuulla sen tosiseikan, ettei leipä ollutkaan käsin leivottu, vaan että taikina oli koneella valmistettu. Täten poistuivat kaikki vaikeudet ja epäluulot, ja sama mies hankki sitten itselleen vielä toisenkin säkillisen noita pakanallisia korppuja.

01.12.1910 Sanomia armosta no 23

Pummanki.

Missä tuon niminen paikka on? En tunne sen nimistä paikkaa, ei siitä kerro maantiede eikä historia, eikä sitä taida löytyä kartallakaan merkittynä. Näin kai tuumii lukija, joka ei ennen ole kuullut mainittavan Pummankia.

Pummanki on kylä pohjoisen Jäämeren rannikolla. Se saa nimensä Pummangin järvestä, joka laskee kylän läpi vetensä Jäämereen. Se on sillä osalla Jäämeren rantaa, jota sanotaan Muurmannin rannaksi ja on se Pummangin vuonon länsirannalla. Pummangin ensimäinen asukas oli norjalainen nimeltä Räve. Toinen oli suomalainen Jaakko Hiukka. Sitten v. 1860 Pärttylinä tuli sinne Juho Petter Riekki perheensä kanssa Suijan kylästä Venäjältä. Se oli Kuusamosta lähtenyt 12 vuotta aikaisemmin Venäjälle.

Jaakko Hiukka on vasta viime vuonna kuollut Norjan Vesisaaressa.Hänen elämänsä kuuluu olleen sangen kirjava. Jo aikoja on hänen täytynyt Muurmannin rannikolta paeta pahuutensa tähden. Riekin jälkeläisiä elää vielä Pummangissa. Myöhempinä vuosina on Suomesta siirtynyt useita Pummankiin. Ensin tultiin kalastelemaan kesiksi ja lopuksi jäätiin vakinaisiksi asukkaiksi. Useimmat nykyisistäkin asukkaista ovat Kuusamosta. Oulun läänin muistakin pitäjistä on jokunen.

Kolme vuosikymmenta sitten on Pummangin kylä ollut suurin suomalaisilla Muurmannin rannalla. Silloin on sen asukasluku ollut 200 hengen paikoilla, mutta, v. 1881 siirtyi sieltä 34 henkeä Amerikkaan. Nykyään on kylän väkiluku 147 henkeä. Kylä on kauniilla paikalla ja se onkin mukava asuinpaikaksi. Lakea, suuri ja alava paikka, jonka läpi luikertelee pieni joki. Molemmin puolin jokea on asuntoja; ne ovat rakennetut toiset puusta ja toiset turpeesta, useimmat ovat puisia, jotka nykyään useimmiten rakennetaan kolmituumaisista lankuista. Entiset turvekammit vanhenevat ja tulevat asumiseen kelpaamattomiksi, uusia tehdään enää vähän. V. 1904 on tehty yksi turvekammi rantaan, mutta siellä kuulutaan harjoitettavan salakapakoimista, kaksi entistä näkyy hajonneen.

Pummanki olisi sopiva paikka kaupungin rakentamista varten, sillä meri on aina avoinna, sataman paikka olisi mitä parhain, sillä siihen sopisi uimaan vaikka syvässä kulkevat sotalaivatkin. Pitkin jokivartta on kolmekymmentä vuotta takaperin kasvanut suuri koivumetsä ylös tunturille saakka, mutta se on hävitetty, kannot vaan ovat enää jälellä. Edempänä tunturilla ou vielä koivunvesoja, mutta haaskaus on sen hävittänyt. Jos sitä olisi järjellisesti ja säästavästi käytetty, niin kyläläisillä olisi vieläkin metsää ja polttopuita.

Nyt saavat kiskoa kannot ja koota koivunvesat polttopuikseen, kaivaa turvetta maasta ja sitä kuivailla, sillä polttopuu on kaukaa toisten vuonojen varsilta tuotava, sieltä missä vielä on koivunkänkkyröitä saatavana. Vääriä känkkyröitä ovat koivut lähellä meren rantaa, lumen ja myrskyn painamia. Syksyllä on polttopuut veneillä kotiin haettavat ja ostokset tehtävät, Purjeveneillä mennään Wardöseen, johon Pummangista on 8—9 penikulmaa matkaa.

Hyvälla tuulella sen voi purjehtia 5–6 tunnissa. Useimmat vievät mennessään heinäsarmin myytäväksi. Talveksi ostetaan mitä tarvitaan: sokerit, kahvit, ryynit, jauhot, paloöljyt, tupakat, tulitikut, perunat, suolat, margariinit, kivihiilet ja muut tarve-aineet ja talouskapineet. Vielä lisäksi monellaisia työvälineitä ja kalastusneuvoja y. m. Harva vene unohtaa rommin, konjakin ja pirtun.

Pääelinkeinona Pummangissa, niinkuin kaikilla Jäämeren rannikon asukkailla, on kalastus. Suurin osa vuodesta sitä harjoitetaan. Syyskuussa tulevat kalastajat kotiin, etempänäkin olleet. Marilta ovat nyky-vuosina ruvenneet viskaamaan, ennen alettiin vasta Marialta.

(Viskaamaan = kalastamaan, Matin päivästä Helmikuussa).

Kun puut ja ruoka sekä muut tarpeet on saatu hankituksi ennen talven tuloa, alkaa veneitten ylösottaminen eli maalle vetäminen miesvoimalla. Vene kerrallaan vedetään ylös, kunnes kaikki veneet on saatu kuivalle maalle. Ne pannaan sitten lujasti kiinni kettinkien ja tukipuiden avulla, ettei myrsky, joka toisinaan on erittäin ankara, saa veneitä särkeä.

Nyt tuntee kalastaja olevansa vapaa huolista, ei tarvitse myötään käydä katsomassa, kuinka vene träkipaikalla kestää myrskyn käsissä. Vene on kalastajalle sama kuin maamiehelle hevonen ja enemmänkin. Se on hänen kesäasuntonsa, Veneen kajutassa kalastajat unensa näkevät, kajutassa he syövät ja juomat. Jo pienestä pitäen saavat pojat olla mukana merellä, joten he jo aikaisin tottuvat kalastamaan ja purjehtimaan, kaikki muu oppiminen jääkin perin vähälle.

Toisinaan pitelee myrsky kalastajia miikon, pari satamassa ja aitaa ne sinne, ettei voi kertaakaan mennä merelle pyydyksiään veteen laskemaan. Silloin olisi aikaa muuhunkin oppimiseen, mutta mitä vielä, etenkin jos sattuu olemaan sellainen satama, jossa on väkijuomia saatavana, niin silloin sitä juodaan ja elämöidään, tuusan mukinaa.

Silloin menetetään rahat, turmellaan ruumista ja häiritään toisten rauhaa vieläpä tapellaan ja käydään siveettömyyden pesissäkin. Ryöttää on monenkin elämä, kuitenkin löytyy aina joku raitiskin mies joukossa ettei kaikki sentään ole juoppoja.

Mitä kalastajien itsekasvatukseen tulee täällä ja Ruijassa, niin se on sangen vähäpätöistä. Aikaa heillä siihen olisi yllinkyllin, kun vaan olisi halua. Nykyään on kirjojakin saatavana olisipa vaan halullisia lukijoita. Pumangin väki asuu 23 asunnossa, 8 niistä on turvekammia. Elämä syksyisin on rauhatonta, päihtyneet kulkevat paikasta paikkaan, juoda luritellaan niin kauvan kuin pirtua, rommia tai konjakkia riittää. Suuri onkin väkijuomien paljous, joka syksyisin viedään Wardöstä Muurmannin rannikolle. Väkijuomien vaikutuksesta tehdään mitä julmimpia tekoja. Esimerkiksi kerron tässä erään sellaisen. Antti Ritola, kotoisin Haapavedeltä oli niinkuin monet muutkin suomalaiset kulkenut Ruijaan. Asettui Wardöseen ja oli naimisissa. Monta vuotta sitten jätti vainionsa ja lapsensa sinne ja meni tielle tietymättömille, eikä kuulunut miehestä mitään.

Etsittiin, ei löydetty. Pari vuotta sitten kaivattu lammas ilmaantui Kuolajoen varsille. Sai luvan asettua asumaan ja rakentaa huoneen itselleen. Ritola alkoi kulkea Kuolassa asti, osti viinaa ja myi sitä. Näilläkin mailla on iloliemen tarvitsijoita kylliksi. Kuinka olikaan, ei Ritola osannut oikein menetellä Kuolan virkamiesten suhteen: hänet ajettiin pois hymältä liikepaikalta.

Hänen täytyi jättää asuntonsa ja lähteä muualle katselemaan ja onneaan koettelemaan. Hän tuli Uuraan. Pekka Kaikkonen otti huoneeseensa asumaan, mutta R. ei ollutkaan ihmisiksi, vaan varasti Kaikkoselta 89 ruplaa rahaa, sillaikaa kun K. toisten kalastajien kanssa oli merellä. R. tutkittiin mutta, kielsi ottaneensa rahoja. Miehet tuumivaan mitä tehdä. Silloin K- muutamien muiden miesten kanssa päätti: annetaan sille niin selkään että antaa rahat pois. Tuumasta toimeen, mutta kuka piiskuriksi? — Poutanen ja Petterson.

Heille antoi K. aikalailla rohkoryyppyjä. He veivätkin Ritolan metsään ja spriin huumaamana alkoivat lyödä. Varas tunnustikin. Antoi takaisin 75 ruplaa, 5 jätti antamatta. Illalla pimeässä veivät he R:n uudelleen metsään ja hakkasivat, niin että lopuksi Ritolalta oli selkäranka kolmesta kohden poikki, toinen jalka poikki, kädet poikki ja kupeet rikki potkittu. Ruumiinsa oli haavoja täysi. Viskelemällä olivat tuoneet metsästä pois. Laatikolla oli hänet sitten viety Aleksandrovskiin, jossa eli puolitoista tuntia. Kuolema seurasi sitten.

Kaikkonen kuuluu olleen jumalinen, mutta pieksijät juoppojätkiä. Kaikki saavat nyt ansaitun palkkansa. Ahneus ja viina tällaisiin kauhistuksiin saattaa. Pummangissa ei tosin ole näin julmia tekoja sattunut, mutta kyllä osataan sitä täälläkin verissä päin huhkia ja tapella. Vuoden 1904 jälestä on juoppous ja muut paheet lisääntyneet. Monet nuoret miehet, jotka silloin olivat raittiita, ovat nyt suuria juoppoja. Talvella on elämä rauhallisempaa, kun väkijuomat ovat loppuneet, sillä alkutalvesta ne pistetään suihin. Joulu ja muut juhlapäivät, jotka tavallisesti ovat syömärien ja juomarien juhlapäiviä, otetaan täällä kuivin suin vastaan, eikä muutenkaan mitään erityisempiä valmistuksia jouluksi tehdä.

Naiset siivoavat paikat ja leipovat vähän vehnästä sekä laittamat useampia ruokalajeja kuin tavallisesti on tapana. Ei ole joulukuusia kynttilöineen, jotka lapsia ilahuttaisivat, eikä aattoa lahjoineen. Joulu-aamuna kokoonnutaan seuroihin, joissa luetaan joulusaarnoja, veisataan virsiä ja luetaan virsikirjasta rukouksia. Siinä kaikki.

Uskonnollinen elämä on sangen heikkoa. Laestadiuksen postillan ovat sen opin tunnustajat seuroissaan lukeneet, mutta sitä mitä se tarjoo, eivät kaikki voi sulattaa. Monilla on vapaammat käsitykset ja ajatukset kristillisyydestä, eivätkä voi sujua sen vaikutuksen alle. Siksipä kukin suurimman osan talvea elää omassa pikkunurkassaan, mikä kammissaan, mikä puu-asunnossaan, itsekseen tuumien tämän ja tulevan elämän salaisuuksia.

Pummankilaiset ovat vieraalle ystävällisiä ja vieraanvaraisia, puhtaus on jotenkin hyvä ja siinä he ovat pitkälle kehittyneet. Se on naisten ansio. Miesten työt talvella ovat vähäisempiä: tuovat eläinten ruuat, veden ja polton kotiin hyvän sään aikana. Pahalla säällä korjaillaan veneitä ja kalastusneuvoja, vanhoja korjataan ja uusia valmistellaan. Moni mies ei tee juuri mitään koko pitkänä, vaikkakin pimeänä talvena. Käyvät vaan asunnosta toiseen, istuskelevat, jaarittelevat ja pureksivat tupakkimälliä.

Naisilla sitävastoin' on omat tehtävänsä kesät, talvet, Talvisin on heillä moninkertainen työ. Heillä on hoidettavinaan lehmät, lampaat, vieläpä toisin paikoin hevosetkin. Kaiken muun lisäksi vielä talous: ruoka miehille, jota ei kesällä tarvitse tehdä kuin joskus, kun miehet kotona käväsevät. Tietysti on myös lasten kasvatus ja hoito naisten hartioilla.

Miehet täällä talvisin ovat kuin vapaaherroja, joilla ei ole suuriakaan tehtäviä. Poikkeuksia sentään löytyy. On niitä, jotka auttavat naisia monissa töissä, niin kantaen yhteistä kuormaa.

Kunnallisen elämän perusteet ovat samat kuin muuallakin Venäjällä. Se hallitsee yhdellä tavalla suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia, norjalaisia ja venäläisiä Muurmannin rannalla. Venäläinen kansan kalenteri v. 1910 ilmoittaa suomalaisten luvun Muurmannin rannikolla 1400:ksi norjalaisten 250:ksi, lappalaisten 150:ksi. Joukossa lienee joku saksalainenkin. Kun v. 1902 oltiin luterilaisen kirkon perustamishommissa täällä, arveltiin väkiluvun olevan lähemmäs 3000………

Pummangissa on nyt venäläinen kansakoulu, joka on toiminut vuodesta 1907. Ummikko-venäläinen opettaja ummikkosuomalaisilla lapsilla! Kas siitä hyvää tulee! Vain neljä tuntia viikossa saa lapsille opettaa suomenkielellä uskontoa. Opettaja on sangen kehno päälliseksi. Saisipa hyvä opettaja opettaa nuo neljä tuntia, niin ei Suomen kieli lapsilta unohtuisi, eivätkä pyhäin kuvat sydämissä sijaa saisi.

Pummangissa on v. 1900, 01 ja 04 toiminut suomalainen kansakoulu. Sen opettajana oli rouva A.A. Lahtinen, minun vaimoni. Koulu oli kyläläisten avustama ja ylläpitämä. Kun opettaja siirtyi Suomeen, niin koulukin lakkasi olemasta. Ei ollut kyläläisillä sitä tarmoa, että olisivat jatkuvasti hommanneet lastensa hyväksi. Nyt tulisi kuitenkin jokaisen pudistaa velttous päältään ja pitää huolta siitä, että lapset oppisivat Suomen kieltä lukemaan ja kirjoittamaan, koulua käyneet voivat sen varsin hyvin tehdä. Lapsilla on oma lainakirjastonsa, jossa on noin 50 nidosta. Lahjoja tähän kirjastoon otetaan kiitollisuudella vastaan, osoitteella: Abram Regina, Kuola, Semljascaja.

Yllämainitun koulun loputtua, kolmen vuoden perästä siitä, paiskattiin Muurmannin rannalle kolme venäläistä koulua, Uuraan, Pumankiin ja Petsamoon. Uurassa on melkein kaikki asukkaat suomalaisia, joukossa on toki joku lappalainen. Petsamossa asuu venäläisiä, karjalaisia ja joitakuita suomalaisia ja lappalaisia.

Yhteishenkeä ja yhteistoimintaa puuttuu yleensä kaikilta Muurmannin rannikon suomalaisilta, eikä sitä paljon näy olevan ruijalaistenkaan keskuudessa.. Juoppous ja kateus on täällä pääsyntejä. Kateus vie viljan maasta ja kalat merestä, sanoo sananlasku……..

Lyhennelmä A.A. Laitisen kirjoituksesta.

y

Pohjois-Suomi 1881

Siirtoretki Kittilästä Jäämerelle Kilttinään.

P. Ketolan kertomuksen mukaan ylöspannut C. E. A.

Menneinä aikoina, jolloin täällä Lapinmaalla ei ollut paljon asukkaita, jotka maanviljelykseen panivat voimiansa, oli niille harvoille henkilöille jotka ottivat uudistaloa viljelykseen, monta etua, joitten avulla he voivat ilman suuritta huolitta itsensä ja perhekuntansa elättää, mutta koska vähitellen väki on luvultaan isonnut, ja varsinkin viime vuosikymmenellä kaikenlaisia uusia keinoja on keksitty.

Jotka, jos kuinka hyödylliset kruunulle ja muille, kumminkin ovat senkaltaiset, että tämän kaukaisen erämaan asukkaat eivät ymmärrä niistä saavansa muuta kuin haittaa ja vahinkoa: esimerkiksi laidunvero eli maksu, jos elukat, nuo Lapin asukkaan ainoat elinkeinon antajat, kulkevat kruunun metsässä, josta kumminkaan ei paljon hyötyä elukoille eikä mitään haittaa metsälle ole, kielto uudistalon ylösottamiseen ynnä monet muut,— on elanto täällä muuttunut kovin ankaraksi ja vaivaloiseksi.

Tästä syystä on jo monen täytynyt lähteä muille maille parempaa elinkeinoa etsimään. Kirjeissä, joita täältä ennen pois siirtyneiltä on monta tänne tullut Amerikasta, on hyvin kiitetty olentoa tuolla kaukaisessa maassa. Tämä tieto on herättänyt suuren innon siirtymään sinne ja monet kymmenet henkilöt ovat senkautta tulleet houkutetuksi jättämään isänmaansa, uutta ja parempaa etsiäksensä maiden ja merien takaa.

Minä, joka niinkuin moni muukin olen kaikin voimin työtä tehnyt elättääkseni joukkoani omassa maassa, mutta havainnut, että kaikki voimani eivät riitä auttamaan meitä köyhyyden kourista, olin jo pitkät ajat miettinyt lähteä uutta kotia hakemaan. Amerikaan en tohtinut lähteä, sillä reissu maksaa enemmän kuin minulla varoja löytyy ja pelkäsin, että jos sinne varoitta pääsisin, saisin ehkä siellä kärsiä suurempaa kurjuutta kuin nyt kotimaassa, enkä voisi meren takaa kotiin palata, jos halu takaisin vetäisi. Mutta löytyi toinenki paikka. Ruijanrannalla kalastuksessa olleilta ihmisiltä saapi usein kuulla että jäämeren rannikoilla ja saarilla olisi hyvä toimeentulo, vaikka ankaran työn kautta; ja koska en työtä ole peljännyt, jos vaan se vaivat maksaa, niin päätin vaimoni kanssa siirtyä tuonne Pohjois-Jäämeren rannalle. Meidän seuraan yhtyi kolme miestä, niin että olimme seitsemän henkeä yhteen: minä Petter Ketola, vaimoni Anna, poikani Juho Petter, 12 vuotias, Juho Karhula, Mikko Jeesiöjärvi, Erkki Toivola ja hänen poikansa Matti.

(Kari Autto: Pehr Petrus Kyrö 24.11.1821 Peltojärvi, Ketomellan- Pekka Ed. puoliso koutokeinolainen lappalainen Anna Erikintytär os. Eira (s.1813), asustivat joen länsirannan Lappalaiskentälä jonku aikaa. Pekanpoika, Juho Erkki Ketola s.1845, mainitaan asuneen Muonionniskassa, Kittilässä, Inarissa ja Rouravaarassa Kittilän Kiistalan lähellä )

Loukisen latvoilla. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK, Vanhatkuvat nro 192.

Sodankylän kirkko. Kuva: 01.09.1897 Kyläkirjaston Kuvalehti no 9

Kiistalan kylästä Kittilän pitäjästä aloimme matkamme viikkoa Juhannuksen edellä viime vuonna 1880. Kaikki kylän asukkaat saattoivat meitä rannalle, jossa istuimme kahteen venheesen, toinen kolmi-, toinen kaksilaitainen. Tuttavien onnen toivotukset ja jäähyväiset seurasit meitä matkallemme. Loukisen jokea alas menimme ensi Kuivasalmen eli niin kutsutun Trastin järveen. Tämän nimen on