Kolonia itä: Tukaanitrilogia 2

Omistuskirjoitus

V:lle, Megumille, J-girlille, Harrylle & Misty-Duckille

Paluu Castinen saarelle

Luku YKSI

Oltuaan hereillä kaksi päivää putkeen ja toivuttuaan epidemiasta, joka oli tappanut suurimman osan koko maailman aikuisista, Abby tunsi uppoavansa syvemmälle lattialle patjaksi kasaamiensa talvitakkien uumeniin.

Hän pelkäsi, että joku yrittäisi tulla taloon, ja nousi kierähtäen auringonpolttaman käsivartensa päälle. Jonkun pitäisi pitää vahtia. Vaikka hänen äitinsä talo oli yksi tuhansista purppurakuun yön jälkeen hylätyistä taloista, Abby tiesi, että mantereella oli vaarallista.

Hän kaipasi kipeästi saada taas hengittää Castinen saaren suolaista ilmaa. Hänen kotisaarensa sijaitsi kolmekymmentä kilometriä itään Portlandista, Mainesta, ja linnuntietä sadankuudenkymmenen kilometrin päässä Bostonista. Hän ikävöi siskoaan Tukaania, ja saarella olevat murrosikää lähestyvät odottivat hänen ja hänen veljensä Jordanin palaavan antibioottipillereiden kanssa. Lääkkeet olivat ainut parannuskeino tappavaa bakteeria vastaan.

Komeetta oli ohittanut maan vuosi sitten. Pölyä sen pitkästä hännästä oli päässyt ilmakehään muuttaen taivaan, auringon ja kuun violetiksi. Pölyn mukana oli tullut pöpöjä, jotka hyökkäsivät ihmisten hormoneja vastaan, joita kehittyi murrosiässä. Aikuiset ja vanhemmat teini-ikäiset olivat kuolleet tunneissa. Komeetta jätti jälkeensä planeetan, jolla oli vain lapsia, ja vanhimpia eloonjääneitä odotti lähestyvän murrosiän tikittävä aikapommi. Taudinhallintakeskuksessa karanteenissa olleet tiedemiehet olivat vihdoin kehittäneet antibiootin bakteeria vastaan, ja sitä oli juuri alettu jakaa ympäri maata.

Abby käänteli päätään nähdäkseen muut olohuoneessa. Kuunvalo kehysti Jordanin, kun tämä nukkui sohvalla, tyynynään vain sotkuisten ruskeiden kiharoiden pehko. Abbyn veli näytti aina mukavalta nukkuessaan. Abbya kylmäsi, kun hän muisti, miten lähellä kuolemaa Jordan oli käynyt. Hän ei enää koskaan valittaisi Jordanin itsepäisestä luonteesta.

Mandy ja Timmy, mantereelta kotoisin olevat lapset, jakoivat keskenään pehmeän tuolin. Yhdeksänvuotias Timmy oli selviytynyt vuoden aivan yksinään. Lehmännuoleman otsatukkansa ja leveän virnistyksensä kanssa hän näytti ponnahtavan tragediasta toiseen kuin vaihtaisi hurjasta vuoristoradasta yhä hurjempaan.

Mandy, neljätoista, näytti rauhalliselta käpertyneenä Timmyn viereen. Ei lainkaan siltä kovistytöltä, jolla oli useita lävistyksiä ja lyhyt vaalea tukka, ja jonka katse saattoi olla yhtä tappava kuin pitkä veitsi, jota hän piti mukanaan.

Ikkunan läpi Abby näki täysikuun korkealla taivaalla ja arvasi, että kello oli yksi tai kaksi. Ulkona oli hiljaista lukuunottamatta kaukaisuudesta kuuluvaa koirien haukuntaa ja ylikasvaneilla nurmikoilla soittavien sirkkojen siritystä.

Hänen nenänsä nyrpistyi pistävästä savun hajusta, joka leijaili sisään hajonneista ikkunaruuduista. Se tuoksui palavalta kumilta ja kemikaaleilta. Tulipalo riehui varmaankin Bostonissa tai ehkä jossain Cambridgessa. Taas yksi rakennus tai kortteli paloi tuhkaksi.

Hän raaputti rohtunutta kielenpäätään hampaitaan vasten ja yritti nielaista. Kauheasta janosta huolimatta oli liian suuri ponnistus ryömiä kolmen metrin päähän pöydällä olevan oluttölkin luo.

He kaikki tarvitsivat ruokaa ja vettä, ja Mel oli heidän paras mahdollisuutensa. Mel oli ollut Abbyn paras ystävä toiselta luokalta asti ja asui Pearl Streetillä kahden korttelin päässä – tai ainakin asui aiemmin. Abby ei ollut nähnyt häntä vuoteen. Ennen epidemiaa he olivat liittoutuneet yhteen ja kiusanneet Jordania aina kun tämä oli ärsyttänyt heitä, eli aina. Mel oli nopeampi ja vahvempi kuin yksikään poika, jonka Abby tunsi.

Eilen Abby oli pysähtynyt Melin talolla ja löytänyt pyykkiä kuivumassa pihalla, mutta ne saattoivat yhtä hyvin kuulua talonvaltaajille. Hän oli varmuuden vuoksi raaputtanut viestin etuoveen, jotta Mel tietäisi, että Abby ja Jordan olivat äitinsä talolla.

Jakaisiko Mel omastaan? Monet lapset hamstrasivat ruokaa ja vettä, koska uskoivat, että se oli ainut tapa selvitä. Abby toisaalta uskoi, että jokaisesta yksilöstä huolehtiminen vahvistaa ryhmää. Siten he yrittivät elää Castinen saarella. Hän ymmärsi, että epidemia muutti ihmisiä, mutta ajatteli, että hänen ystävänsä auttaisi heitä jos vain voisi.

Abby tuijotti ylöspäin. Syvä väsymys valtasi hänet ja hän alkoi nähdä kuvia katossa: hän purjehti takaisin kotiin ja saapui Castinen saaren sataman rauhallisiin vesiin. Hän tarkensi katseensa parin kilometrin pituisen aallonmurtajan kärkeen, joka ulottui keskelle sataman suuta. Se oli hänen mieluisin paikkansa olla yksin saarella. Hän kuvitteli, että kaukaisista tulipaloista kantautuva myrkyllinen savu oli merilevän läpitunkeva, mehevä tuoksu laskuveden aikaan. Abbyn silmäluomet alkoivat painua, kun rauhan tunne laskeutui hänen ylleen kuin sumu lammella.

~ ~ ~

Abby säpsähti hereille. Päällysteellä läpsyttävien askelten ääniä ulkona. Joku juoksi Pearl Streetiä pitkin. Abby räpytti unihiekan silmistään ja nousi istumaan, mutta heikotus kaatoi hänet takaisin alas. Hän kääntyi kohti ikkunaa. Savukiehkuroiden likaama kuu leijui juuri vastapäätä olevien talojen kattojen yllä. Aamu valkenisi pian.

Juoksija tuli lähemmäs. Adrenaliini virtasi Abbyn kehoon, kun hän lähestyi ja lähestyi, kunnes Abby ajatteli, että hän aikoi juosta portaat ylös ja tulla taloon. Pitäisikö herättää muut?

Yhtäkkiä oli hiljaista lukuunottamatta jyskytystä hänen ohimoillaan. Hän mietti, oliko juoksija pysähtynyt, vai liikkuiko hän hiljaa korkean ruohikon läpi. Hän pidätti hengitystään ja yritti kuunnella raksahduksia tai puun narinaa, mitä tahansa, mikä paljastaisi kulkijan nousevan rappusia.

Abby kuuli lisää lähestyvien juoksijoiden ääniä. Kuulosti kuin kokonaiselta laumalta lapsia. Ehkä he jahtasivat ensimmäistä juoksijaa, tai jokin suurempi ryhmä jahtasi heitä kaikkia. Vahvat ajamassa takaa heikompiaan oli aivan liian tavallista mantereella.

Hän harkitsi taas toisten herättämistä. Koska ei aistinut kuitenkaan mitään vaaraa, hän päätti antaa heidän nukkua. Olemme näkymättömiä, hän sanoi itselleen. Hänen äitinsä talo, joka oli ryöstetty kauan sitten, ei ollut sen kummempi kuin muutkaan talot kadulla. Vaikka heidät löydettäisiin, heillä ei ollut mitään arvokasta, paitsi puolikas tölkki olutta.

Abby nielaisi kuuluvasti muistaessaan Mandyn moottoripyörän. Hän ja Mandy olivat työntäneet sen pensaiden taakse talon sivulle. Moottoripyörä oli heille äärimmäisen arvokas, koska se tarjosi nopean tavan etsiä veneitä Bostonin satamasta ja hakea antibioottia lentokentältä. Hän saattoi vain toivoa, että he olivat piilottaneet sen hyvin.

Mihin suuntaan, poika huusi. Abby pisti merkille, että hänellä oli matala ääni. Hän oli varmaankin Abbyn ikäinen, ellei vanhempi.

Tuohon suuntaan, toinen poika sanoi.

Odota tässä, tyttö sanoi.

Hän pääsi karkuun, Matala Ääni sanoi, tällä kertaa vihaisesti. Kadotimme hänet.

Abby tajusi, että juoksija oli tyttö.

Lapset pysähtyivät vetämään henkeä. Kun he seisoivat läähättämässä ja puhumassa, heidän äänensä kantautui sisään rikkonaisesta ikkunasta. He varmaan seisoivat kadulla aivan talon edessä. Abby nousi ylös ja terästäytyi, kun seinät alkoivat pyöriä. Hän keskittyi ääniin.

Luota minuun, hän on jossain täällä, tyttö sanoi. Hän piileskelee. Tiedän sen.

Tai sitten... Abby ei kuullut lauseen loppua.

He kiroilivat toisilleen ja miettivät, miten löytäisivät juoksijan. Abby erotti neljä ääntä: kaksi tyttöä, kaksi poikaa. He kaikki kuulostivat kolmetoista- tai neljätoistavuotiailta. Matalaäänisen pojan oli pakko olla vähintään sen ikäinen.

Hän ei vieläkään nähnyt syytä herättää toiset. Mitä tahansa ulkona olikin meneillään, se ei ollut heidän asiansa. Hänen päätavoitteensa oli palata saarelle.

Jordan murahti äänekkäästi ja heilautti käsiään. Vilunväreet kulkivat pitkin Abbyn selkää. Se ei ollut Jordanin ensimmäinen painajainen tänä yönä, ja onneksi hän asettui nopeasti. Abby pidätti henkeään huolissaan, että jengi oli kuullut purkauksen.

Tarvitsen lääkkeen, Matala Ääni valitti.

Brad, älä valita, tyttö näpäytti. Me kaikki tarvitsemme sitä.

Yhä tärisevä Abby tajusi, että lapset olivat sairaita, ja kuka voisi syyttää heitä levottomuudesta. Sairaus oli hirveä: kuukausi korkeaa kuumetta, ruokahalun loppuminen, hallusinaatioita myöhemmässä vaiheessa, ja kivulias ihottuma, joka valtasi ihon viimeisinä päivinä ennen kuolemaa. Antibiootti oli ainut parannuskeino.

Mistä edes tiedämme, että hänellä on lääkettä? toinen poika kysyi.

Miksi hän muuten juoksisi? tyttö sanoi.

Abby halusi huutaa, että menkää lentokentälle kuten kaikki muutkin. Boston oli ensimmäisen vaiheen jakelukeskus, yksi kourallisesta kaupunkeja ympäri maata, joihin saapui ensimmäinen erä lääkettä. Tiedemiehet jakoivat antibioottia Loganin lentokentällä.

Brad, en tajua sinua, tyttö sanoi. Hän olisi ehkä jakanut ne meidän kanssamme.

Onko sinulla jotain minua vastaan? Brad laukoi takaisin.

Mitä teit oli tyhmää, tyttö syytti. He eivät olleet tehneet sinulle mitään.

Brad ärisi: Älä katso minua noin.

Mitä aiot tehdä? Murskata minunkin kalloni?

Minulla napsahti, okei? Brad sanoi.

Irvistäen Abby ryömi ikkunaan ja nojasi seinää vasten aivan ikkunalaudan alapuolella. Ulkoa tuleva viileä, savuinen ilma ryöppysi hänen ylleen kuin saastunut vesiputous. Hän ei uskaltanut nostaa päätään peläten, että he näkisivät liikkeen.

Hajaannutaan ja tavataan tässä kymmenen minuutin päästä, tyttö ehdotti.

Hän on luultavasti jo parin kilometrin päässä, Brad sanoi.

Abby toivoi, että se oli totta hänen itsensä ja tuntemattoman pakenijan vuoksi.

Hei, mikä tuo on?

Bradin ääni järkytti Abbya. Hän oli siirtynyt lähemmäs ikkunaa. Paljon lähemmäs.

Ajanhukkaa, toinen poika sanoi.

Brad pihisi. Täällä. Hän hengitti syvään suun kautta.

Brad oli nyt niin lähellä, että Abby olisi voinut kurkottaa ja koskettaa häntä. Hän kuuli heidän pulisevan edestakaisin.

En usko tätä. Moottoripyörä.

Luuletko, että siinä on bensaa?

Korkki on lukossa.

Oletko yllättynyt?

Osaatko ajaa tällaista?

Miten vaikeaa se voi olla?

Siinä on Mainen rekisterikilpi. Brad puhui hiljaisella äänellä. He tulivat Mainesta hakemaan lääkettä. He ovat sisällä. Heillä on lääkettä. Tiedän sen.

He vaikenivat ja sytyttivät taskulampun. Abbyn käsi lennähti suulle tukahduttamaan henkäisyn. Patterit olivat harvinaisia, ja vain väkivaltaisimmilla jengeillä oli niitä.

Valo vilkahti rikkoutuneen ikkunan lasinpaloissa. Valokeila tanssi katossa hänen yläpuolellaan lennähtäen edestakaisin kuin nälkäisen saalistajan silmät. Sitten valo napsahti sammuksiin.

Abby tiesi, että he tulisivat taloon millä hetkellä hyvänsä ja vaatisivat avaimia moottoripyörän ketjulukkoon. Jos se hänestä riippuisi, hän antaisi jengin saada sen. Moottoripyörä ei ollut välttämätön, sen takia ei kannattanut menettää henkeään. Mutta Mandy oli eri maata. Hän taistelisi siitä.

Jengi vaatisi myös lääkkeitä. Abby oli murskannut viimeisen tabletin, joka heillä oli, ja työntänyt jauheen Jordanin kurkusta alas. He eivät ikinä uskoisi mitään siitä, ja mitä sitten tapahtuisi? Epätoivoiset ihmiset ovat arvaamattomia, ja hänen kuulemansa perusteella kuulosti siltä, että Brad oli jo murtanut jonkun kallon.

Heistä ei ollut vastusta Bradin jengille. Vaikka heitä oli neljä neljä vastaan – jos hän oli laskenut äänet oikein – hän ja Jordan olivat toipilaita ja hyvällä tuurilla heidän voimansa vastaisivat yhtä henkilöä yhteensä, ja Timmy painoi vain parisenkymmentä kiloa läpimärkänä. Jäljelle jäi vain Mandy. Veistä heiluttaessaan Mandy hoitelisi kaksi kerralla, mutta jäljellä olisi vielä kaksi.

Abby mietti, voisiko hän mahdollisesti puhua järkeä heille. Hän selittäisi heille, että lentokentän jono lääkkeiden luo liikkui hitaasti, mutta liikkui kuitenkin.

Jos se epäonnistuisi, hän voisi aina yrittää huijata. Jengi, jolla oli moottoripyörä, oli varmasti erityisen häijy, eikö? Hän uskottelisi heille, että heitä oli enemmän, ja että metsästäjästä oli juuri tulossa saalis. Abby tiesi, että hän ei valitettavasti voinut pelastaa henkeään valehtelemalla.

Epäilykset painoivat häntä ja hän nojasi seinää vasten valmiina tekemään jotain, minkä toivoi pelottavan heitä, ostaakseen arvokkaita sekunteja toisten herättämiseen.

Hän ponkaisi jaloilleen, heilutti käsiään villisti ja huusi. Huudot tulivat ulos onnettomina raakkumisina, ja uusi heikotuksen aalto valtasi hänet. Hän tarttui ikkunalautaan päästäkseen tasapainoon.

Shokissa hän tuijotti ulos ikkunasta. Jengi oli jo vetäytynyt tien toiselle puolen. Kiitollisena käheästä kurkustaan Abby kumartui nopeasti pois näkyvistä.

Katsoessaan ulos ikkunasta varovasti, ettei satuttaisi nenäänsä muutaman sentin päässä oleviin teräviin lasinpalasiin, hän näki neljä hahmoa lähellä toisiaan. Yksi lapsi oli päätä pidempi muita. Hänen täytyi olla Brad.

Kun Abby siirtyi ikkunasta, jokin rapisi ulkona. Se on hän, Brad huusi.

Taskulamppu välähti ja valokeila lukittui tyttöön, joka tuli pensaiden välistä tielle. Hänellä oli vihreä takki ja pitkä tukka. Hän juoksi suoraan heitä kohti kuin härkä, joka hyökkäsi kohti härkätaistelijaa. Sitten hän kaarsi viime hetkellä sivuun ja kiisi Pearl Streetiä pitkin. Kuin leijonat gasellin jäljillä neljä lasta lähtivät hänen peräänsä.

Siinä ei ollut järkeä. Miksi tyttö oli juossut heitä kohden? Abby laittoi sen mantereen järjettömyyksien piikkiin.

Abby oletti Bradin jengin tulevan takaisin hakemaan moottoripyörää ja vaatimaan lääkkeitä, jos he eivät saisi tyttöä kiinni, ja töni Jordanin olkapäätä. Hei, herää.

Jordan murahti, risti käsivartensa ja käänsi kylkeä.

Tarinat siitä, millaisissa olosuhteissa Jordan pystyi nukkumaan, olivat legendaarisia. Paloautot. Sumutorvet. Kiljuvat taaperot. Jordie, yritä. Kun hän nyki Jordania uudelleen, Jordan läpsäisi hänen kätensä pois.

Hän hyväksyi häviönsä ja siirtyi herättämään muita. Hänen sydäntään kosketti nähdä Mandy imemässä peukaloaan, ja Timmy takertuneena hänen vapaaseen käteensä kaksin käsin. Abbya värisytti, kun hän muisti Mandyn kyyneleisen tunnustuksen, mutta se auttoi häntä ymmärtämään, miksi Mandy, joka oli tuntenut Timmyn vasta muutamia tunteja, käyttäytyi häntä kohtaan kuin leijonaemo. Vaikka he nukkuivat yhdessä tuolissa, heillä näytti olevan kylmä, joten hän peitteli heidät takilla.

Päätettyään antaa kaikkien nukkua Abby tarttui heidän ainoaan olueensa ja kallisti tölkin huulilleen. Se oli erityistä violettia laatua, tehty juhlistamaan komeettaa. Hän otti aivan pienen siemauksen, joka juuri ja juuri kostutti hänen turvonnutta kieltään. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli haalean juoman makua. Hän halusi taivuttaa päänsä taakse ja juoda ahneesti loputkin sammuttaakseen kovan janonsa, mutta säästi sen toisille.

Hän liu’utti pianotuolin ikkunan viereen pitääkseen vahtia. Itäisellä taivaalla näkyi hiukan valoa utuisen savupilven läpi. Hän silmäili etupihoja, joilla oli kerran leikkinyt, ja kuuli korvissaan purppurakuun yönä kuolleiden naapureiden ääniä. Hän oli turtunut ajatukseen siitä, miten järkyttävän suuri määrä hänen elämäänsä kerran kuuluneita ihmisiä oli poissa.

Narsissit kukkivat puutarhassa ikkunan alapuolella. Nyyhkytys tuli varoittamatta mukanaan kyyneleitä; Abby ei voinut uskoa, että niitä oli vielä jäljellä. Ne valuivat alas hänen poskillaan. Hän oli auttanut äitiään istuttamaan narsissin sipulit kolme vuotta sitten.

Abbyn tunteet äidistä olivat vielä pinnalla. Hän ja Jordan olivat haudanneet isän viime vuonna. He olivat Tukaanin kanssa surreet perheenä. Mutta äiti oli täällä talossa, yläkerran sängyssä, ja hän oli ollut siinä vuoden.

Jordan oli mennyt hänen huoneeseensa. Äiti näyttää niin rauhalliselta. Abby, käy katsomassa häntä.

Abby piti mielessään erityistä kuvaa: hänen äitinsä Castinen lautalla terveenä ja onnellisena punainen tukka liehuten tuulessa, heiluttamassa kannella. Abby tahtoi säilyttää tuon muiston äidistään.

Aamu alkoi valjeta ja pyyhki pois varjot ja hänen synkät ajatuksensa. Korkeat rikkaruohot kasvoivat jalkakäytävän raoista, ja tammien ja vaahteroiden lehdet peittivät tien. Luonto valtasi kaupunkia takaisin. Abby pohti, muistuttaisiko Cambridge joskus muinaista maya-kaupunkia, jonka viidakko oli nielaissut, vai saisivatko lapset muutamien selviytyneiden aikuisten avulla säilytettyä ja rakennettua sen uudelleen.

Taivas kirkastui hohtavan harmaaksi, kun mustat savupilvet tuprusivat kaukaisuudessa. Savu oli niin tiheää ja mustaa, että se peitti auringon näkyvistä. Muuttaisiko tuli heidän suunnitelmiaan? Voisivatko he mennä lentokentälle hänen tuntemaansa tietä, vai pitäisikö heidän etsiä jokin toinen reitti?

Se ja muut ongelmat painoivat raskaina hänen mielessään, ja pian Abby ei voinut olla enää yksin hereillä huolimatta siitä, kuinka paljon toiset tarvitsivat lepoa. Hän vilkaisi vielä kumpaankin suuntaan tietä ja kääntyi sitten nukkuvien lasten puoleen.

Hei, aika nousta ylös. Abby painoi kätensä Jordanin olkapäälle. Taas kerran hän huitaisi Abbyn käden pois. Hän oli maineensa veroinen ärtyisä, talvihorrosta viettävä karhu. Abby harkitsi hänen kiskomistaan pois sohvalta, se olisi hänelle oikein.

Etuoven kahva naksahti, ja Abby jähmettyi.

Kuinka tyhmä hän voisi olla? Bradin jengi oli tullut takaisin. He olivat tarkkailleet häntä ikkunassa koko tämän ajan ja lähteneet liikkeelle heti, kun hän siirtyi pois.

Hän sydämensä jyskytti. Hän ryntäsi Mandyn luo ja rutisti häntä käsivarresta. Mandyn silmät rävähtivät auki. Abby laittoi sormen hänen huulilleen ja osoitti kohti ovea.

Mandy ymmärsi heti. Hän veti Timmyn päätä lähemmäs ja laittoi käden hänen suulleen. Shhhh, hän kuiskasi Timmyn korvaan.

Ovi narahti.

Abby nosti ylös neljä sormea näyttäen Mandylle montako lasta vastaan heidän täytyisi taistella.

Sitten hän piti ylhäällä vain yhtä sormea ja nosti kättään näyttääkseen, että yksi lapsista oli hirviö. Mandy nyökkäsi ja irrotti veitsen tupestaan. Kun Abby näki pitkän terän, vilunväreet kulkivat hänen selkärankaansa pitkin.

Mandy laski veitsikotelon lattialle. Sitten hän taputti Timmyä ja osoitti huoneen nurkkaan, jotta poika siirtyisi turvallisen etäisyyden päähän. Timmy ei liikahtanutkaan valmiina kohtaamaan minkä tahansa uhan. Mandy siristi silmiään ja katsoi häntä tiukasti. Timmy hiipi murjottaen nurkkaan.

Kun ovi naksahti kiinni, Abby pelkäsi, että jengi oli sisällä.

Pitäisikö hänen yrittää herättää Jordan? Jos hän puhuisi nyt, hän vaarantaisi heidät kaikki. Hän veti syvään henkeä ja keskittyi käytävään. Sydämenlyöntien syke soi hänen korvissaan ja vaimensi kaikki äänet.

luku KAKSI

Jordan ponnahti pystyyn, kun moottoripyörän moottori käynnistyi. Hänen päässään pyöri, ja hän heilautti kätensä sohvan selkänojan yli saadakseen tukea. Hän oli yksin huoneessa, joka oli hänelle hyvin tuttu. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Talo Cambridgessa. Hän oli kasvanut täällä. Yhdeksänvuotiaana hän muutti Castinen saarelle Abbyn, Tukaanin ja isän kanssa, mutta äiti oli jäänyt kaupunkiin, koska hänellä oli työ Bostonissa. Nyt äiti oli valmis tulemaan heidän mukaansa saarelle.

Ei. Kaikki aikuiset, hänen äitinsä mukaan lukien, olivat kuolleet vuosi sitten. Kipu sykki syvällä hänen sydämessään. Viime yönä hän oli löytänyt äidin ruumiin yläkerrasta. Sanoakseen hyvästi hän oli kurkottanut ja koskettanut hänen peiton peittämää käsivarttaan. Jordan puristi kätensä nyrkkiin ja urahti yrittäen pakottaa surulliset muistot pois aivoistaan.

Hän muisti hämärästi tulleensa tänne. Abby oli auttanut häntä ylös askelmia ja sisälle taloon. Hän oli ohjannut hänet sohvalle. Hän alkoi vähitellen muistaa kaiken.

Abby oli jättänyt hänet yksin taloon ja mennyt lentokentälle hakemaan lääkettä.

Yksi asia vaikutti varmalta. Abbyn oli täytynyt onnistua – muuten Jordan ei miettisi mitään kysymyksiä.

Jordan päästi ulos helpotuksen huokaisun kun hän näki takeista kyhätyn pedin lattialla. Ehkä Abby oli ulkona sen henkilön kanssa, joka käynnisti moottoripyörän?

Sen tyhjäkäynnin ääni jostain syystä hermostutti häntä.

A-Aaa... Huutoyritys pihisi hänen kuivassa kurkussaan.

Hän halusi mennä ikkunaan, mutta koska huone pyöri tällä tavalla, hän kaatuisi naamalleen ennen kuin ehtisi ottaa askeltakaan.

Hän heilutti kättään silmiensä edessä miettien, näkikö hän näkyjä. Pöydällä oli oluttölkki. Hän kurotti kohti tölkkiä, mutta kaatoi sen kumoon. Violetti olut valui pöydän reunan yli. Jordan pyyhki kielellään pöydän pölyistä pintaa ja yritti latkia olutta, ja rojahti sitten takaisin sohvalle kiroten itseään.

Moottoripyörä nosti kierroksia. Jordan punastui raivosta muistaen yhtäkkiä jengin, joka oli hylännyt hänet ja Abbyn New Hampshiressa. Mandy, Jerry ja heidän johtajansa Kenny olivat kyydinneet heitä Portlandista Bostoniin hakemaan lääkettä. Jordan ei koskaan unohtaisi moottoripyörien ärjyntää, kun he kaasuttivat pois jättäen hänet ja Abbyn kuolemaan tien varteen.

Kova möykky muodostui hänen kurkkuunsa, kun hän huomasi veitsikotelon lattialla. Hän tunnisti sen heti. Hän ei ollut nähnyt Mandya ilman pitkää veistä roikkumassa hänen vyöllään.

Miten Mandy voi olla täällä? Ja miksi? Abbyn on täytynyt törmätä häneen jossain ja tarjota hänelle yöpaikkaa. Oli hänen siskonsa tapaista olla niin anteeksiantavainen. Oli myös hänen tapaistaan tehdä jotain niin tyhmää.

Kylmä pelon aalto kulki hänen lävitseen. Mandy oli ehkä puukottanut Abbya. Hän pystyi mihin tahansa. Jordan tutkaili huonetta ja onnekseen ei nähnyt verta, mutta se ei tarkoittanut, että Abby olisi turvassa.

Hän hyppäsi ylös ja menetti saman tien tasapainonsa, kompuroiden toisen polvensa varaan. Hän kohdisti katseensa pianon päällä olevaan maalaukseen. Se oli vesivärityö, joka esitti purjeveneitä Castinen satamassa. Käyttäen maalausta visuaalisena ankkurinaan hän nousi seisomaan ja huojui kuin olisi juonut koko tölkin olutta, mutta onnistui pysyttelemään jaloillaan.

Ikkunaan meno olisi ajanhukkaa. Hän ei voisi puolustaa Abbya silmillään. Hän tarvitsi aseen.

Hän suuntasi keittiöön varustautuakseen keittiöveitsellä. Hän kynti halki heikotuksen ja pahoinvoinnin aaltojen, kompuroi kolme askelta aulan ja olohuoneen väliselle seinälle. Sieltä, olka seinää vasten, hän laahusti eteiskäytävään, jossa hän pysähtyi ottamaan suunnan seuraavaan päämääräänsä keittiön tasoa kohti. Jos hän pääsisi tason luo, hänellä olisi tuki veitsilaatikolle asti. Laatikossa oli lihaveitsi, jota hänen äidillään oli aina ollut tapana käyttää kanan pilkkomiseen.

Hän nousi ylös ja tarttui tasoon. Käsi käden yli, askel askeleelta hän ahersi kulman ympäri, ohi hellan, maustekaapin, sipulilaatikon, leivänpaahtimen sen vieressä, tiskialtaan, hajonneen lasin, tyhjän muropaketin. Matka tuntui loputtomalta.

Hän kiskaisi veitsilaatikon auki ja nielaisi nyyhkäyksen. Lihaveitsi oli poissa. Samoin paistiveitset. Hän tajusi, että ryöstelijät olivat vieneet kaikki suuret veitset.

Hän otti pienen veitsen, jossa oli kapea, kahdeksansenttinen terä. Se oli laatikon terävin esine. Parempi kuin ei mitään, hän huokaisi.

Veistä puristaen hän astui eteenpäin kohti etuovea ja horjahti. Hän heilutti käsiään löytääkseen tasapainon ja kallistui vasemmalle. Hän siirsi painoaan, kallistui oikealle ja sukelsi eteenpäin. Hän rojahti lattialle ja löi kipeästi olkapäänsä.

Jordan nousi polvilleen ja konttasi siksakkia vältellen lattialla lojuvia lasinsirpaleita. Hän saapui ovelle, haki sokeasti kahvaa ja veti kätensä nopeasti takaisin, kun se osui terävään lasin reunaan oven hajotetussa lasiruudussa. Verinoro tiukkui hänen käsivarttaan pitkin.

Hän vaihtoi veitsen haavoittuneeseen käteen ja puristi kahvaa tyrehdyttääkseen verenvuodon. Yhdellä liikkeellä hän nousi seisomaan ja heilautti oven auki.

Jordie!

Hän hypähti taaksepäin. Abby seisoi hänen edessään. Hänen poskensa olivat kuopalla. Lika oli kerrostunut hänen auringonpolttamalle iholleen. Hänen punaiset kiharansa roikkuivat velttoina. Hän näytti puolikuolleelta. Nuori poika oli myös kuistilla hänen vieressään, samoin toinen tyttö, joka näytti Abbyn ikäiseltä. Tyttö tuijotti häntä silmissään tyhjä ilme, kuin olisi shokissa, ja suru heijastui hänen silmistään.

Juuri silloin Mandy ajoi Pearl Streetille moottoripyörällään.

Jordan möläytti: Satuttiko Mandy sinua?

Satutti? Abby ravisti päätään. Hän pelasti henkemme.

Häh? Veitsi tippui hänen kädestään, ja uusi poika loikki alas portaita kävelytielle. Mandyn jengi jätti meidät kuolemaan, Jordan sanoi.

Huolestunut ilme häivähti hänen siskonsa kasvoilla. Mandy antoi meille lääketabletteja.

Eniten Jordania hämmästytti Abbyn silmät. Ensimmäistä kertaa viikkoihin ne olivat kirkkaat ja täynnä optimismia. Mandyn oli täytynyt huijata häntä. En välitä, mitä hän antoi meille. Meidän ei pitäisi luottaa häneen.

Abby kurotti ja tutki haavaa hänen kädessään. Se oli noin viisi senttiä pitkä ja lähellä peukalon tyveä. Hän irvisti, kun Abby tunnusteli sormenpäällään oliko haavassa merkkejä roskista, kuten lasinsiruista. Meidän täytyy puhdistaa ja sitoa tuo.

Minne Mandy meni? hän kysyi.

Hän piilottaa moottoripyörän.

Abby, hän on vaarallinen.

Abby rypisti kulmiaan. On tapahtunut paljon, mistä sinun pitää kuulla.

Keitä he ovat? Jordan kysyi viitaten vieraisiin.

Abby nyökkäsi kohti jalkakäytävällä olevaa poikaa. Tapasin Timmyn matkalla lentokentälle, ja sinä varmaan muistat Melin.

Mel? Jordanin leuka loksahti. Oliko tämä se sama tyttö, joka oli kaapannut hänen niskalenkkiin, kunnes hän anoi armoa? Mel Ladwick, Abbyn paras ystävä, jota hän oli tykännyt härnätä nähdäkseen pääsisikö pakoon, vaikka Mel oli aina saanut hänet kiinni. Hän juoksi kuin leijona. Nyt Mel oli kuin haamu entisestä itsestään. Jotain oli vialla.

Abby tarttui hänen kyynärpäähänsä. Mennään keittiöön. Jordan vastusteli Abbyn yritystä kääntää hänet ja astui kuistille. Taivas oli tumma heidän yllään ja vielä tummempi etelässä. Naapurusto oli hiljainen ja autio. Jordanista tuntui aavemaiselta; oli kuin suuri pommi olisi räjähtänyt, ja kaikki olivat paenneet. Yskien savusta Jordan katsoi varovasti kadulle. Hän ei tiennyt, miksi Mandy piilotti moottoripyöräänsä, eikä hän välittänyt. Ennen kuin Mandy palaisi, Jordanin täytyisi kertoa siskolleen seikka tai kaksi vääriin ihmisiin luottamisesta.

luku KOLME

Abbylla oli kolme välitöntä ongelmaa.

Siitä asti, kun Mandy oli melkein puukottanut Meliä, Mel oli seurannut Abbya kuin varjo eikä ollut puhunut sanaakaan. Abby oli nähnyt shokkiin joutuneita lapsia aiemminkin. Jotkut lakkasivat syömästä, toiset itkivät lakkaamatta, ja jotkut, kuten Mel, vetäytyivät kuoreensa. Paras lähestymistapa, Abby mietti, oli perääntyä ja antaa Melille aikaa toipua.

Jordan oli ilmeisesti unohtanut kaiken, mitä Abby oli kertonut hänelle siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun hän, Timmy ja Mandy olivat palanneet lentokentältä viime yönä. Hän muisti Mandyn vain tyttönä, joka muun jengin kanssa oli yrittänyt varastaa heidän varusteensa Portlandissa ja sitten hylännyt heidät New Hampshiressa. Abby kertoisi hänelle uudestaan, mitä oli tapahtunut, mutta ensin oli tärkeämpää hoitaa hänen haavansa.

Kolmanneksi Bradin jengi oli tuolla jossain. Hän toivoi, että jengi oli unohtanut heidät, mutta heidän täytyisi varmuuden vuoksi varautua Bradin paluuseen.

Abby istui vastapäätä Meliä ja Jordania keittiön pöydän äärellä.

Mel ei voi hyvin. Abby kertoi Jordanille Bradin jengistä, ja mitä oli tapahtunut. "Jää tähän hänen kanssaan. Menen etsimään sidetarpeita ja