Korkeakirkollinen uudistus kirkossamme

TK Juha Leinonen
juha.leinonen@helsinki.fi
26. helmikuuta 2009

Uudistuksen vaatimus
Korkeakirkollisen liikkeen päämäärä ja tavoite on yksinkertainen: yhä useampien tulem-
inen pelastuksen yhteyteen. Vakaumuksemme on, että Jumala toimii sanansa ja sakra-
menttiensa välityksellä välittäen armoaan ja tuoden yhä uusia ihmisiä uskon kautta
Kristuksen ruumiin yhteyteen. Toisaalta, vakaumuksemme on myös, että kukaan ei
pelastu yksin; pelastumme vain Kirkon kautta, Kirkossa ja Kirkkona, nimenomaises-
ti Kristuksen Kirkkona, jossa sana ja sakramentit ovat läsnä kääntymykseen ja uuteen
elämään kutsuvina todellisuuksina.
Tavoitteenamme ei ole pelkästään yhä uusien tuominen pelastuksen yhteyteen, vaan
kaikkien Kirkon jäsenten uskontajun syventäminen ja myöskin uskonkokemuksen vahvis-
taminen. Uskollisena Kirkon sakramentaaliselle traditiolle uskomme, että juuri kristit-
tyjen kokoontuminen yhteen lukemaan Jumalan sanaa ja viettämään kaikkein pyhintä
eukaristian sakramenttia on se keskus ja sydän, josta kaikki kristillinen usko kumpuaa.
Tähän kristittyjen kokoontumisen yhteyteen tullaan kasteen kautta ja se on itsessään
päämäärä, olla osa pelastettujen yhteisöä, joka on Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis.
Korkeakirkollinen uudistusliike onkin jossain määrin herätysliike. Se ei kuiten-
kaan nouse pietistisestä herätysperinteestä, vaan Kirkon sakramentaalisesta traditios-
ta. Korkeakirkollinen liike on jossain määrin samankaltainen kuin karismaattinen liike;
kummassakin on palavaa intoa toimia, mutta siinä missä karismaatikot keksivät uu-
sia muotoja ja ajautuvat opillisesti heikoille jäille, korkeakirkollinen liike antaa uskon
voimalle perinteisen muodon ja ilmaisun. Kaava ja perinteinen järjestys ei tarkoita
hengettömyyttä, vaan ennen kaikkea se on sitä, että kukin omalla uskollaan ja toimin-
nallaan osallistuu Kirkon katoliseen, ikiaikaiseen uskoon. Ihminen ei korosta enää it-
seään, vaan Jumalan työtä.
Vaikka eukaristinen yhteenkokoontuminen katsookin eteenpäin odottaen Jumalan
lasten ilmestymistä eli tuomiopäivää, se jo itsessään on Jumalan lasten kokoontumi-
nen luomisen viimeisenä, kahdeksantena päivänä. Odotamme tulevaa pelastusta, mutta
elämme sen todeksi jo nyt Kristuksen ruumiin vietossa – Kristuksen ruumiina otamme
vastaan Kristuksen ruumiin pelastukseksemme ja autuudeksemme.
Korkeakirkollinen liike on ennen kaikkea liturginen liike juuri sen vuoksi, että
kansan työ, liturgia, on palvoa Jumalaa, eikä tämä työ tule koskaan muuttumaan tai
lakkaamaan. Liturgiassa ei ole kyse yksilöiden yksinäisestä palvonnasta, vaan Kirkkoon

1
liitettyjen persoonien yhteisestä jumalanpalveluksesta. Individualistinen pelastus ei ole
kristillistä pelastusta, eikä myöskään individualistinen palvonta ole kristillistä palvon-
taa. Me palvomme Jumalaa aina yhdessä, Kirkkona. Kokoontunut kastettujen joukko,
eukaristinen synaxis, ei ole yksin, vaan on yhteydessä kaikkiin maan päällä oleviin
kristityihin yhteisen uskon ja sakramentin kautta, kuin myös taivaassa oleviin pyhiin
ja enkeleihin, joiden kanssa se ylistää Jumalaa hänen lahjoistaan laulaen: Pyhä, pyhä,
pyhä Herra Sebaot!

Liturgisen uudistuksen keino

Vaikka Kirkko on Kristuksen ruumiina yksi ja katolinen, on jokainen osallinen siitä
persoonana. Tämän vuoksi korkeakirkollisen uudistuksen lähtökohta on se, että litur-
gia, joka jo nyt sisältää suuria uskon salaisuuksia hautautuneena ymmärtämättömyyden
alle, aletaan viettää tietoisesti. Tarkoitan tällä sitä, että liturgiaan osallistutaan paitsi läs-
näololla, myös mielellä, ruumiilla ja koko sydämellä. Yritän seuraavassa hieman avata
sitä, mitä tarkoitan.
Ei ole huono tapa käydä kirkossa. Kirkkoon tuleminen ja messussa ruumiillisesti
läsnä oleminen on ensimmäinen askel uskossa kasvamisessa. Messussa käymisen tapa
kasvattaa meitä kärsivällisyydessä ja kestävyydessä ja altistaa meidät yhä enemmän
Jumalan vaikuttavalle sanalle ja pyhälle sakramentille. Niin me täydellistymme yhä
enemmän Kristuksen kuvan kaltaisuuteen.
Askel eteenpäin on se, että aletaan ymmärtää, mitä tapa, mikä on tavan merkitys:
mitä kirkossa oikeasti tehdään? Tämä vaatii tietoa ja opetusta. Itse kunkin on opitta-
va siitä, mitä messussa tehdään ja miksi tehdään, niin kuin tehdään. Tämä on pitkälti
tiedollinen kysymys, mutta ihminen on myös tietoinen olento ja tarvitsee tietoa; eikä
Jumala ole jättänyt ihmistä tietoa vaille, vaan on jopa lähettänyt meille pelastavan
tiedon, hyvän sanoman Kristuksesta.
Messuun osallistumisessa tärkeällä osalla on kyky käyttää ääntä. Pappi ei ole ainut,
joka puhuu, vaan seurakunta puhuu ja ilmaisee uskon syvyyttä lauseilla, jotka nouse-
vat Kirkon tradition ja ihmisten uskonelämän syvyyksistä. Se, että lause on tuhansia
vuosia vanha, ei tee siitä pätemätöntä tai jotenkin irrelevanttia uskonelämän suhteen.
Meidän tulee ymmärtää, että eukaristinen kokoontuminen on puhetta kahdella tapaa.
Ensinnä, se on puhetta seurakunnan ja Jumalan välillä. Tätä ilmaisee muun muassa
se, että kaikki rukoilevat kohti itää. Toiseksi, kokoontumisessa on myös ruumiin pään
ja muun ruumiin vuoropuhelu. Tässä tulee sekä papin että seurakunnan osata käyttää
kieltä jumalallisella tavalla. Kyse ei ole mistä tahansa kokoontumisesta, vaan Kristuk-
sen ruumiin yhteentulemisesta. Tämä koskee myös pappia. Hänenkään ei tule käyttää
sekulaaria kieltä, vaan tulee puhua jumalallisista asioista soveliaasti ja niitä pilkkaamat-
ta. Se ei tarkoita, että hänen pitäisi olla epäymmärrettävä – päinvastoin, papin saarnojen
tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä, ei kuitenkaan teologisia esitelmiä vaan uskoa rak-
entavia. Emme voi tietenkään unohtaa seurakunnan laulun merkitystä. Seurakunnasta
voidaan erottaa kuoro laulamaan joitain osia, mutta yhteislaulu on säilytettävä siinä
määrin kuin mahdollista.
Suomen kirkossa usein kuulee valitusta sävelmäsarjoista. Joku seurakunta käyttää
toista sävelmäsarjaa ja toinen toista, ja jos käy jossain seurakunnassa, ei pystykään

2
osallistumaan jumalanpalvelukseen, kun ei osaa sävelmiä. Tässä näkisin hyvänä, että
kaikki opettelisivat tai kävisivät läpi kaikki sävelmäsarjat. Yksi seurakunta ei myöskään
saa jämähtää tiettyyn sävelmään, vaan on käytettävä laajasti muita, jotta myös sävelmä
ylistää Jumalaa ja opettaa kirkkovuotta. Seuraavaksi, on myös huomioitava se, että
laulun puhtaus ei ole itsetarkoitus. Kukin laulakoon sillä äänellä, mikä hänellä on,
ja ylistäköön Jumalaa hänelle annetulla äänellä. Sävelmän tarkkuuteen ei tule pyrk-
iä, vaan siihen, että kaikki voivat osallistua niissä osissa, jotka on tarkoitettu kaikille.
Myös musiikin pitää olla kuitenkin korkeatasoista, sanoisinko esteettistä, minkä vuok-
si onkin hyvä, että seurakunnan lauluissa on sekä yhteislauluja että kuorosovituksia.
Oma ihanteeni on, että koko messu voisi olla laulettu, ainoastaan saarna poislukien,
mutta en usko, että tähän kovin helposti päästään. Pappien tulee harjoitella ja laulaa
liturgiset osat, ainakin vuorolaulut. Kuten olen jo todennut, sävelmän puhtaus ei ole
pääasia – mutta siihen on syytä pyrkiä. Musiikin rikkaus on tuotava esiin erityisesti
suurina juhlina.
Ihminen on ruumiillinen olento, eikä mitään kristillistä jumalanpalveluksen muo-
toa tule erottaa ruumiista vain hengelliseksi. Rukous on aina sekä ruumiillista ja hen-
gellistä, jossa ihminen kokonaisena persoonana rukoilee, kiittää, ylistää ja palvoo –
tosin ruumiillisesti palvotaan vain ruumiillisesti sakramentissa läsnäolevaa Kristusta.
Seurakunnalle on syytä opettaa, missä kohden on soveliasta kumartaa – nimittäin kun
mainitaan Jumalamme nimi niin toisen persoonan kuin pyhän Kolminaisuuden osalta
– ja milloin osoitetaan syvempää kunnioitusta. Seurakunnissa on syytä erottaa toisis-
taan kumarruksen eri asteet pään nyökkäämisestä polvistumiseen ja jopa proskyneesiin
asti. Myös ristinmerkin tekeminen on syytä opettaa ja kertoa, missä kohden messua se
tehdään ja miten.
Monet kritisoivat ruumiillisuutta tyhminä muotomenoina. Pidän muotomenojen hylkäämistä
vakavana harhana ja äärimmäisenä typeryytenä, sehän väittää, että Jumalan luoma ru-
umiillisuus ei ole missään asemassa uskossa. Poistaessaan muotomenot tämä typeryys
vaihtaa yhden muodon toiseen ja erottautuu Kirkon vuosisataisista traditioista. Ennem-
min on pysyttävä siinä traditiossa, joka on meillekin kuljettanut uskon pyhän talletuk-
sen, kuin hylättävä se ja alkaa etsiä uutta ja parempaa. Tämä ei sulje pois muotomeno-
jenkaan kehitystä. Sen on kuitenkin oltava orgaanista eikä sellaista, joka hyppää uskolle
ominaisesta muodosta täysin vieraaseen.
On opetettava uskosta ja täydestä antautumisesta koko sydämellään – se tarkoit-
taa koko olemusta – jumalanpalvelukseen. Messuun ei tulla rukoilemaan, vaan messu
on Kristuksen ruumiin tärkein rukous, sillä siinä Kirkko Kristuksen ruumiin vastaan-
ottajana erityisellä tavalla manifestoituu Kristuksen ruumiina. Emme voi jättää uskon
merkitystä elämässä pelkästään lohdutuksen asteelle tai tunteiden aiheuttajaksi, vaan
sen uskon, joka rukoilee ja viettää messua, on tultava meidän elämäksemme, niin et-
tä liturgia jatkuu rukouksen hengessä diakoniana arjessa. Kaikkia, mutta erityisesti
pappeja, on muistutettava jatkuvasta rukouselämästä. Kuinka pappi voi opettaa pyhiä
salaisuuksia, jos ei itse niitä tunne?
Paitsi että liturginen uudistus alkaa siitä, että liturgiaan aletaan osallistua ruumiil-
la, äänellä, mielellä ja sydämellä, on muistettava ettei seurakuntaa saa jättää tietämät-
tömäksi teologiasta. Sunnuntain saarnan ensimmäinen tehtävä ei ole kuitenkaan teol-
ogisen tiedon levittäminen vaan evankeliumin julistaminen. Jotta uskonelämä voisi
syventyä, on kuitenkin seurakunnissa jatkuvasti opetettava teologista sisältöä. Tämän

3
paikka ei varsinaisesti ole kuitenkaan seurakunnan päämessu, joskin sitä voidaan jos-
sain määrin toteuttaa sielläkin. Saarnat eivät saa kuitenkaan muuttua teologisiksi es-
itelmiksi. Saarnat eivät kuitenkaan saa olla pelkkää retoriikkaakaan! Erityisesti on
varottava sitä, ettei saarna ole tieteellistä teologiaa, joka kertoo metodeista, sanojen
merkityksistä, tutkimusten tuloksista. Saarnaaja ei voi olla tiedemies saarnatessaan,
eikä pitää tieteellistä esitelmää.
Seurakunta tulee ottaa mukaan messun toteutukseen. Hyvä alku tälle on se, et-
tä seurakunnan paimen tietää, mitä hän on tekemässä ja osaa oikein toimittaa. Papin
tulee olla tietoinen liturgiasta, siinä piilevistä syvistä merkityksistä, mutta aivan erityis-
esti eukaristian oikeasta toimittamisesta. Liian pitkään on eukaristia ollut kirkkomme
joidenkin pappien mielestä vain riitti tai seremonia, jolla ei ole ollut merkitystä. Tämän
tulee muuttua. Eukaristia on Kristuksen Kirkon elämän keskus! Vain eukaristian voimas-
ta, Jumalan lihaksitulleesta Sanasta kumpuava armo voi muuttaa meidät sisältäpäin.
Seurakunnan ottaminen messun toteutukseen alkaa siitä, että messussa ja kirkossa käyt-
täytymisestä opetetaan vakavasti. Seurakuntiin voidaan perustaa alttarikiltoja, joissa
nuoret miehet ja naiset kasvatetaan todelliseen Jumalan tuntemiseen. Seurakunnan maal-
likkovanhimmille ei saa olla jumalanpalvelus outoutta, vaan heidän tulee osallistua.
Esirukoukset tulee tehdä niiden avuntarpeiden mukaan, jotka kulloinkin ovat päällim-
mäisinä. On muistettava, että eukaristia on myös koko Kirkon uhri, ei vain Kristuksen
uhri. Me tuomme Jumalalle kaiken, mitä meillä on, jotta Hän antaisi meille kaiken,
mitä hänellä on ja näin parantaisi meidät.
On muistettava, että Kirkon liturgia ei rajoitu eukaristiaan. Hetkipalvelukset ovat
olennainen osa papin työtä, sillä hänen on rukoiltava niiden puolesta, joilla ei ole
esirukoilijaa. Hetkipalvelukset tulee nähdä Kirkon rukouksen autenttisina osina, jot-
ka nivovat uskon osaksi jokapäiväistä elämää pyhittäessään jokaisen tunnin ja koko
elämämme. Psalmit ovat kristillisen spiritualiteetin sydänääniä, joiden tulee kaikua
kaikissa seurakunnissa. Toimitukset ovat myös liturgisia, koko kansan työtä, eikä ni-
itäkään voida unohtaa, vaan ne tulee nähdä tärkeinä kristikansan kohtaamisen paikkoina.

Uudistuksen dogmaattinen puoli

Korkeakirkollinen uudistus ei ole vailla dogmaattista ohjelmaa. Dogmaattisessa pe-
rusasenteessa korkeakirkollinen uudistusliike on ennen kaikkea uskollinen Raamat-
ulle ja Kirkon traditiolle, joka on Raamatun uskollinen ja oikeaoppinen tulkitsija. Ko-
rkeakirkollinen uudistus on tunnustuksellinen siinä, että se pitää erityisesti Nikean
uskontunnustusta Kirkon varsinaisena uskontunnustuksena. Luterilaisena liikkeenä se
on myös uskollinen Augsburgin tunnustuksen hengelle.
Nähdessään juuri liturgian olevan se paikka, jossa eletään uskonelämää, on ko-
rkeakirkollinen uudistus ottanut johtavaksi lauseekseen tämän: lex credendi, lex oran-
di, lex vivendi. Niin kuin uskomme, niin myös rukoilemme ja niin myös elämme. Ni-
inpä Kirkon ikiaikainen rukouksen muoto on varsinainen ympäristö, jossa oppi elää
ja hengittää. Se ei elä teologien kammioissa tai munkkien keljoissa, vaan siellä, mis-
sä Kristuksen ruumis kokoontuu, jossa se asetetaan koetukselle ja jossa sen todetaan
kestävän kaikki ahdingot.
Korkeakirkollinen uudistus ei ole ensi sijassa dogmaattinen uudistusliike, mutta

4
sillä on myös ulottuvuuksia opin alueella. Näistä tärkeimmät ovat ne, jotka vaikuttavat
liturgiaan. Päällimmäinen on ilman muuta pyhän pappisviran merkitys. Pappisvirkaa
pidetään Jumalan Kristuksen asettamana ja se saa voimansa häneltä, ei kansalta. Kansa
antaa yhden, jolle Jumala piispan kautta vuodattaa pyhän viran lähtemättömällä taval-
la. Tämän jälkeen pappi on aina pyhän viran kantaja ja Kristuksen edustaja laumansa
keskellä, joskin erityisesti liturgiassa. Korkeakirkollinen uudistus, vaikka korostaakin
piispanvirkaa ja pappisvirkaa, ei kuitenkaan unohda diakonaattia eikä maallikoita. Se
pitää kaikkia virkoja ensi sijassa palveluvirkoina. Pappeuden tehtävä ei ole herrana
hallita kansaa, vaan palveleva johtajuus. Vain osoittaen Kristukseen, tuoden Kristuk-
sen ilosanomaa ja Kristuksen itsensä seurakunnan keskelle pyhissä sakramenteissa –
erityisesti eukaristiassa – voi pappi palvella Kirkkoa, joka on Kristuksen ruumis.
Eukaristiaan kuuluu ilman muuta myös rippi. Pitäytyen Kirkon ikiaikaiseen tra-
ditioon ja Augsburgin tunnustukseen korkeakirkollinen liike tahtoo uudelleen nostaa
sakramentaalisen yksityisripin käyttöön seurakunnissamme. On painotettava papeille
rippisalaisuuden loukkaamattomuutta ja maallikoille puolestaan ripin merkitystä. On
jopa vaadittava heitä käymään ripillä, sillä on selvää, ettei kukaan tule ripille, ellei
henkilökohtaisesti tunne sen suurta salaisuutta. Tässä suhteessa on kirkoissamme opetet-
tava myös selkeästi synnistä, kuolemansynnistä ja Jumalan asettamista käskyistä, jotta
ihmiset voisivat oikein tutkistella itseään, eivätkä jäisi tietämättömiksi sairauksistaan.
Tämän vuoksi pappien tulee tietää, mikä on syntiä ja mikä ei ja opettaa, toisin sanoen
opettaa moraalia, sitä mikä on Jumalan tahto.
Samoin on opetettava oikein kasteesta, joka on välttämätön Kirkon jäsenyyteen ja
pelastukseen. Se on portti eukaristiseen yhteyteen, eikä sitä voida jättää huomiotta.
Samoin on painotettava konfirmaation merkitystä. Korkeakirkollinen uudistusliike ei
hylkää myöskään rippikoulun opetusta. Ennemmin siihen on panostettava ja nuoria on
opetettava oikeanlaiseen uskonelämään. Rippikoulussa on opetettava selkeitä sisältöjä,
eikä sen ainut sisältö saa olla yhteisöllisyys. Usko ilman teologista sisältöä kuihtuu;
mutta niin myös usko ilman yhteisöä, Kristuksen ruumista, rapistuu.
Emme voi myöskään unohtaa niitä seitsemää toimitusta, joita on nimitetty sakra-
menteiksi. Eukaristia, kaste, rippi ja pappeus ovat tärkeimmät, mutta ei voida uno-
htaa myöskään avioliittoa, sairaan voitelua tai konfirmaatiota. Kaikkiin näihin liittyvät
opinkohdat nousevat tärkeiksi juuri siksi, että perimmältään ne kaikki ovat yhteisöl-
lisiä toimituksia – ainoa poikkeus on rippi, jonka tarkoitus on juurikin integroiminen
takaisin yhteisön täyteen toimitukseen. Yhteisöllisyytensä vuoksi ne kaikki ovat myös
liturgisia toimituksia, ja näin ollen korkeakirkollisen uudistuksen keskiössä.
Pyhimykset ja enkelit eivät jää vaille huomiota, sillä he kuuluvat liturgiaan erot-
tamattomasti, vietetäänhän eukaristiaa aina yhteydessä enkeleihin ja kaikkiin pyhiin.
Mikään kirkko ei ole koskaan sallinut pyhimysten palvontaa, mutta jokainen kirkko
on pitänyt tärkeänä heidän muistamistaan. Samoin korkeakirkollinen liike muistuttaa
siitä, että emme voi erottaa itseämme edeltäjistämme, traditiosta. Meidän on päinvas-
toin muistettava näitä ylistettäviä Kristuksen ystäviä. Liturgista merkitystä tällä on er-
ityisesti pyhimysten muistopäivien suhteen. Suomessa tärkein on ilman muuta p. Hen-
rikin muistopäivä, lukuunottamatta p. Neitsyt Marian muistopäiviä, jotka tulee edelleen
pitää voimassa ja häntä muistaa Jumalan erityisenä työkaluna tahtonsa toteutumisessa.
Autuas Neitsyt on ylistettävin kaikista pyhistä, minkä vuoksi hänelle kuuluu erityinen
kunnia pyhien joukossa. Tämä kunnia, jonka Kirkko osoittaa pyhimyksille, ei vähennä

5
Kristuksen kunniaa vaan lisää sitä, kunnioitetaanhan pyhiä juurikin Kristuksen ystäv-
inä ja hänen pyhinään. He eivät ole nousseet ylistettävyyteen omassa voimassaan, vaan
Hengen nostamina. Voimme ottaa pyhimykset esikuviksemme uskontaistelussa.

Mistä uudistus lähtee liikkeelle?

Tämä uudistus on jumalallinen, eikä sen liikkeellepanevana voimana ole ihmisvoima,
vaan Pyhän Hengen voima. Uudistuksen aikaansaaja onkin itse Jumala, joka Henkensä
voimalla uudistaa meidät. Meidät tehtävämme on kuitenkin toimia, niin kuin on oikein,
eikä jättäytyä harhojemme ja huonojen tottumusten valtaan.
Ensisijaisesti on pappien ymmärrettävä eukaristian järisyttävyys, mitä siinä tapah-
tuu, miksi ja mitä se vaikuttaa. Seuraavaksi heidän on ymmärrettävä Jumalan kansan
kokoontumisen merkitys ja messun eri osissa esiintulevan Jumalan voiman vavisut-
tavuus. Tämän jälkeen kun papit ovat ymmärtäneet, kuinka suuri ja sanomaton on
se salaisuus, joka on messussa läsnä, heidän on kutsuttava ihmisiä yhä uudelleen ja
uudelleen messuun ja yritettävä tehdä näkyväksi se, mikä on näkymätöntä. Käytök-
sellään, sanoillaan heidän on ilmaista se, mikä on ilmaisun tuolla puolen ja todellinen
mysterium, Kristus itse.
Vasta kun maallikot näkevät pappien ottavan uskonsa ja messun todesta, voivat
he itse alkaa kasvaa Jumalan todelliseen näkemiseen. Niiden, jotka tuntevat pyhiä
salaisuuksia, ei tule taipua. Emme voi luopua ruumiillisesta olemisen tavasta vain sik-
si, että meitä syytetään muotomenoista tai uskon muuttamisesta kaavoiksi. Ei, meidän
on päinvastoin yhä tiukemmin polvistuttava pyhän sakramentin edessä, siunausta vas-
taanotettaessa tehtävä ristinmerkki ja äänekkäästi huudettava Jumalalle kiitos, vaikka
meitä yritettäisiin vaientaa. Meidän on oltava esikuvia, meidän maallikoiden ja myös
pappien.
Pappien tulee ymmärtää heidän oman virkansa suuri vastuu – mutta myöskin valta.
He eivät voi pelätä vaatimuksia, vaan päinvastoin heidän on vaadittava oikeaa elämää ja
oikeaa oppia. Pappien ei tule vetäytyä kuoreensa ja kieltäytyä palvelemasta, sillä juuri
heidän palvelevan johtajuutensa kautta kirkossa on johtajuus. Piispat Jumalan asettam-
ina palvelijoina johtavat kukin omaa laumaansa ja papit avustavat heitä tässä. Niinpä
niin piispoilla kuin papeilla on jopa velvollisuus esittää vaatimuksia kansalle. Heidän
tulee myös itse alistua samoihin vaatimuksiin; täysin epäuskottava on sellainen pappi,
joka saarnaa ripin vaatimusta, mutta ei itse ripittäydy, tai sellainen pappi, joka vaatii
käymään sunnuntaisin kirkossa, mutta ei itse käy.
Meidän on ennen kaikkea kuitenkin elettävä Pyhän Hengen voimassa niin, että se
näkyy: messussa todellisena rukouksena, kiitoksena, ylistyksenä, palvontana ja elämässämme
todellisena Jumalan ja lähimmäisen rakastamisena. Vain Jumalan voiman avulla voi
pyhä ilosanoma valloittaa puolelleen yhä uusia ihmisiä ja tuoda heidät pelastuksen ke-
htoon, odottamaan meidän toivomme ilmestymistä.

6
Siunatuksi lopuksi
Olen pyrkinyt esittämään joitain korkeakirkollisen uudistusliikkeen periaatteita. Tun-
nen, että en ole onnistunut kovinkaan hyvin, mutta toivon, että tämä lyhyt teksti voisi
olla avaamassa silmiä ja korvia kuulemaan ja näkemään ennen kaikkea Kristuksen,
meidän Jumalamme, joka laskeutuu leipään ja viiniin meidän keskellemme, tosi Ju-
mala, meidän toivomme.
Eukaristia totisesti on Kirkon todellisuuden keskus! Vain siitä kumpuavat elävän
veden lähteet, Hänen kyljestään. Eukaristian todellisuus muuttaa meidän elämämme ja
se jatkuvasti täydellistää myös meitä, jotka olemme omaksuneet nimen ’korkeakirkolli-
nen’. Jos matalakirkollisuus on ihmistä lähellä, niin korkeakirkollisuus pyrkii olemaan
Jumalaa lähellä, sillä Hän on itse meitä siihen käskenyt: Tulkaa minun tyköni, kaikki
työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Tulkaa, kaikki on valmista.
AMEN.