Alumiini

Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Magnesium ← Alumiini → Pii

Al

Ga

Al-TableImage.svg

Koko taulukko

Yleistä

Nimi Alumiini

Tunnus Al

Järjestysluku 13

Luokka metalli

Lohko p

Ryhmä 13, booriryhmä

Jakso 3

Tiheys 2,70 · 103 kg/m3

Kovuus 2,75 (Mohsin asteikko)

Väri hopeinen

Löytövuosi, löytäjä 1825, Hans Christian Ørsted

Atomiominaisuudet

Atomipaino (Ar) 26,9815384(3)[1]

Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 143 pm

Kovalenttisäde 124[2] pm

Van der Waalsin säde 184[2] pm

Orbitaalirakenne [Ne] 3s2 3p1

Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 3
Hapetusluvut +III

Kiderakenne pintakeskinen kuutiollinen (face centered cubic, FCC)

Fysikaaliset ominaisuudet

Olomuoto kiinteä

Sulamispiste 933,47[3] K (660,32 °C)

Kiehumispiste 2 740[4] K (2 467 °C)

Moolitilavuus 9,99[3] · 10−3 m3/mol

Höyrystymislämpö 293,0[3] kJ/mol

Sulamislämpö 10,7[3] kJ/mol

Höyrynpaine 2,42[4] Pa 557 K:ssa

Äänen nopeus 5 100[3] m/s 293,15 K:ssa

Muuta

Elektronegatiivisuus 1,61[3][4] (Paulingin asteikko)

Ominaislämpökapasiteetti 0,897 kJ/kg K

Sähkönjohtavuus 3,8×107 [3] S/m

Lämmönjohtavuus (300 K) 235[3] W/(m·K)

CAS-numero 7429-90-5

Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Alumiiniatomeita kuvattuna elektronimikroskoopilla.

Alumiini on alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kolmanteen jaksoon ja 13. ryhmään (eli

kolmanteen pääryhmään) kuuluva metalli. Sen kemiallinen merkki on Al (lat. aluminium) ja
järjestysluku 13. Sitä on 8,8 prosenttia maankuoresta, jossa se on kolmanneksi yleisin alkuaine
(hapen ja piin jälkeen) ja samalla yleisin metalli.[5]

Yleisyydestään huolimatta alumiini on tullut tunnetuksi vasta 1800-luvulla, sillä se esiintyy

luonnossa ainoastaan oksideina,[5] ja vasta elektrolyysin keksiminen teki mahdolliseksi eristää
sitä vapaana alkuaineena. Nykyisin se on hyvin yleisesti käytetty metalli, jonka keveys ja lujuus
tuovat merkittäviä säästöjä muun muassa kuljetusteollisuudessa.

Alumiini kestää melko hyvin ilman ja veden vaikutusta eikä siis ole altis korroosiolle, ja siksi sitä
käytetään usein teräksen sijasta. Alumiinin korroosiokestävyys perustuu pintaan
muodostuvaan suojaavaan oksidikerrokseen.[6] Alumiinin pinta siis hapettuu, mutta pintaan
muodostuva tiivis oksidikerros suojaa alempia kerroksia korroosiolta. Usein alumiinia
seostetaan muilla metalleilla, esimerkiksi magnesiumilla. Alumiinin hyvää lämmönjohtavuutta
hyödynnetään etenkin elektroniikkateollisuudessa. Myös alumiinin sähkönjohtokyky on erittäin
hyvä.

Alumiinin tuottamiseen bauksiitista tarvitaan paljon sähköenergiaa. Alumiinijätteestä palautuu

uusiokäyttöön kolme neljäsosaa. Alumiinin tuotannossa käytetään Hall–Héroult-menetelmää,
jossa alumiinia valmistetaan elektrolysoimalla bauksiitin ja kryoliitin (Na3AlF6) seosta.

Sisällysluettelo

1 Ominaisuudet

1.1 Fysikaaliset ominaisuudet

1.2 Kemialliset ominaisuudet

1.2.1 Alumiinin yhdisteet

1.3 Terveysriskit

2 Historia

3 Esiintyminen ja valmistus

3.1 Kierrätys

4 Käyttö

5 Isotoopit

6 Lähteet

6.1 Viitteet

7 Aiheesta muualla

Ominaisuudet

Fysikaaliset ominaisuudet

Alumiini on kevyt himmeän hopeinen metalli. Se on myös helposti taottavaa, taipuisaa ja

helposti valettavaa. Alumiinin hopeinen väri ei häviä, vaikka alumiinin jauhaisi pieneksi, joten
sitä voidaan käyttää hopeisissa maaleissa. Alumiini heijaistaa valoa erittäin hyvin. Se on myös
erittäin hyvä lämmön- ja sähkönjohdin. Alumiinia voidaan käyttää myös suprajohteena 1,2
Kelvinin lämpötilassa. Alumiini ei juurikaan reagoi magneetteihin.[4][7]

Kemialliset ominaisuudet

Alumiinin merkittävin hapetusluku on +III. Alumiini muodostaa hapen kanssa nopeasti

alumiinioksidia. Erityisesti tätä muodostuu alumiinin päälle ohut kerros. Ohut oksidikerros
suojaa alumiinia ja tekee siitä korroosion kestävää. Oksidikerrosta voi paksuntaa erillisellä
hapettimella tai elektrolyysin avulla. Jos oksidikerros on tarpeeksi paksu, alumiini ei liukene
heikkoihin happoihin tai emäksiin. Se kuitenkin liukenee huoneenlämmössä vahvaan
suolahappoon ja vahvoihin emäksiin. Alumiini on amfoteeri. Puhtaalla alumiinilla on
epämetallien ominaisuuksia: se muodostaa tetrahydroksidikompleksin emästen kanssa. Se
kuitenkin vapauttaa happoliuoksista vetyä, joten sillä on myös metallien ominaisuuksia.[4][7]
[8]

Alumiinin yhdisteet

Vesiliuoksissa alumiini muodostaa kompleksiyhdisteitä koordinaatioluvulla 6. Alumiini

muodostaa yhdisteitä monien epämetallien kanssa: se muodostaa nitridin, sulfidin ja halidin.
Aluminiihydroksidi on amfoteerista, joten se liukenee sekä happoihin että emäksiin.
Alumiinihydridi on voimakas hapetin, jolloin muodostuu vetykaasua. Alumiini muodostaa
useita erilaisia hydridikomplekseja eri alkali- ja maa-alkalimetallien kanssa. Tunnetuin tällainen
aine lienee litiumalumiinihydridi, jota käytetään orgaanisten aineiden syntetiikassa sekä
polymerointireaktioissa.[9]

Alumiini voi muodostaa halidien kanssa myös monohalideja ja dihalideja, mutta ne hajoavat
itsestään alumiiniksi ja trihalidiksi. Alumiinifluoridi AlF3 on tärkeä aine alumiinin
valmistamisessa. Alumiinikloridia käytetään Friedel–Crafts-alkyloinnin katalyyttinä.
Alumiinifluoridin sulamispiste on huomattavasti suurempi kuin muiden alumiinihalidien.
Samoin se käytännössä liukenematonta.[10] Alumiinioksidi on erittäin kovaa, sen sulamispiste
on korkea ja se toimii eristeenä, on sille paljon erilaisia käyttökohteita keramiikasta peileihin.
[11]

Terveysriskit

Alumiini on ympäristömyrkky[12], jota löytyy aina ympäristöstä saastumisen ja alumiinin

teollisen hyödyntämisen takia[12]. Alumiini on vaaratonta saostuneessa muodossa ja
kiviainekseen sitoutuneena, mutta muuttuu haitalliseksi jouduttuaan tekemisiin happaman
veden kanssa muuttuessaan liukoiseen muotoon[13].

Elimistöön päätynyt alumiini häiritsee muun muassa siittiöiden, sikiöiden ja keskushermoston

kehitystä.[14] Alumiini pystyy ylittämään veriaivoesteen ja kerääntyy siksi aivoihin[12] Alumiini
on haitallista aivojen toiminnalle, ja pitkäaikainen alumiinialtistus voi johtaa hermosolujen
tuhoutumiseen ja hermoston rappeutumissairauksiin. Alumiini pystyy ylittämään
veriaivoesteen ja kerääntyy siksi aivoihin.[12] Autismia[15], Parkinsonin tautia ja seniiliä
dementiaa sairastavien aivosoluista on löydetty korkeita alumiinipitoisuuksia.[16] Alumiinia
kertyy myös esimerkiksi luustoon, jolloin seurauksena voi olla osteomalasia eli
luunpehmennystauti, mikä johtuu luun mineralisoitumisen vähenemisestä.[17]. Vuonna 2015
julkaistussa tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että nanomuotoinen alumiini saattaa aiheuttaa
verisuonten kroonista inflammaatiota[18].
Ravinnosta saatavan alumiinin hyväksyttävän saannin ylärajana pidetään yhtä milligrammaa
kilolle viikossa kun otetaan huomioon alumiinin kertyminen elimistöön. Yksilölliset erot
altistuksessa ovat suuria ja Euroopan ruokaturvallisuusvirasto on arvioinut, että yläraja ylittyy
huomattavalla osalla Euroopan väestöä.[19]

Eurooppalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että aikuisväestö saa ravinnosta peräisin olevaa

alumiinia keskimäärin 0,2–1.5 milligrammaa viikossa painokiloa kohden. Lapsilla ja nuorilla
suurimmat havaitut altistukset olivat 0,7–2.3 milligrammaa/kilo viikossa. Eri ruoka-aineiden
alumiinipitoisuudessa on hyvin suuria eroja. Eniten alumiinialtistusta aiheutuu viljatuotteista,
eräistä vihanneksista kuten sienistä, pinaatista, retiiseistä ja lehtisalaatista, teestä ja kaakaosta
sekä eräistä vauvanruoista.[20] Esimerkiksi kahdensadan gramman suklaalevy voi sisältää jopa
30 milligrammaa alumiinia[21]. Muita ravinnossa olevan alumiinin lähteitä ovat ruoan
lisäaineet ja alumiinifoliot sekä alumiiniset ruoanvalmistus- ja säilytysastiat.[22]

Erään arvion mukaan keskimääräinen ruoasta, vedestä ja ilmasta saatu alumiiniannos olisi 25
mg vuorokaudessa, mikä tarkoittaa 60 kiloiselle aikuiselle tasoa 3 mg/kilo viikossa[21]. Vain
noin prosentti ravinnon alumiinista imeytyy suolistosta elimistöön, joten esimerkiksi
kymmenkiloiselle vauvalle suurimmasta sallitusta viikkoannoksesta imeytyisi viikon aikana
yhteensä 0,1 milligrammaa. Rokotteista verenkiertoon päätyvä kertaluontoinen alumiiniannos
taas vaihtelee välillä 0,2–1,25 milligrammaa[23], ja alle neljävuotiaille tarkoitetut rokotteet
sisältävät puoli milligrammaa alumiinia. Alumiiniyhdisteitä on käytetty rokotteiden
tehosteaineena jo vuodesta 1926 lähtien, koska alumiini kiihdyttää immuunijärjestelmän
vasta-ainetuotantoa,jolloin rokotussuojasta saadaan parempi ja pitkäaikaisempi.
Refluksitaudin hoitoon tarkoitetuista ja mahan happamuutta neutraloivien antasien
hoitoannokset sisältävät kokonaiset 1 000–2 000 milligrammaa alumiinihydroksidia.[24]