Sinkki

Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo alkuaineesta. Soittimesta kerrotaan artikkelissa Sinkki (soitin).

Kupari ← Sinkki → Gallium

Zn

Cd

Zn-TableImage.svg

Koko taulukko

Yleistä

Nimi Sinkki

Tunnus Zn

Järjestysluku 30

Luokka siirtymämetalli

Lohko d-lohko

Ryhmä 12

Jakso 4

Tiheys 7,14[1] · 103 kg/m3

Kovuus 2,5[1] (Mohsin asteikko)

Väri sinertävä kalpeanharmaa

Löytövuosi, löytäjä 1746, Andreas Marggraf

Atomiominaisuudet

Atomipaino (Ar) 65,38[2]

Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 135[1] pm

Van der Waalsin säde 139[3] pm

Orbitaalirakenne [Ar] 3d10 4s2

Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 2

Hapetusluvut II

Kiderakenne heksagonaalinen

Fysikaaliset ominaisuudet

Olomuoto kiinteä

Sulamispiste 692,68[1] K (419,53 °C)

Kiehumispiste 1 183 K (910[1] °C)

Höyrystymislämpö 115,30[1] kJ/mol

Sulamislämpö 7,322[1] kJ/mol

Äänen nopeus 3 700[3] m/s K:ssa

Muuta

Elektronegatiivisuus 1,65[1] (Paulingin asteikko)

Ominaislämpökapasiteetti 0,388 kJ/kg K

Sähkönjohtavuus 0,169×106[1] S/m

Lämmönjohtavuus (300 K) 116[1] W/(m·K)

CAS-numero 7440-66-6

Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Sinkki on metalli ja alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Zn (lat. zincum) ja CAS-numero 7440-
66-6. Nimi on tullut saksan sanan Zink kautta mahdollisesti persian kiveä tarkoittavasta sanasta
sing.

Sinkin sulamispiste on noin 420 °C ja kiehumispiste 908 °C. Sinkki on huoneenlämmössä

haurasta ja kiteistä, mutta lämmitessään muuttuu taipuisaksi ja pulverimaiseksi. Sinkki esiintyy
hapetusluvulla +II. Puhdas sinkki on reaktiivista, mutta metallisen sinkin pinnalle muodostuva
sinkkioksidikerros ei reagoi ilman hapen tai halogeenien kanssa. Sinkillä on korkea
pelkistymispotentiaali, eli se hapettuu helposti.

Sinkki on tunnettu jo 3 000 vuoden takaa, jolloin sitä käytettiin messingin tekemiseen. Sinkki
kuitenkin identifioitiin vasta 1746, kun Andreas Marggraf erotti metallista sinkkiä hemimorfiitin
ja hiilen seoksesta.

Nykyään sinkki on kuparin, raudan ja alumiinin jälkeen maailman neljänneksi käytetyin metalli.
Sinkkiä käytetään esimerkiksi rakennusteollisuudessa, autoteollisuudessa, lääketeollisuudessa
ja kuluttajatuotteiden valmistuksessa. Yksi sinkin tärkeimmistä ominaisuuksista on sen kyky
suojata terästä korroosiolta.
Sisällysluettelo

1 Ominaisuudet

1.1 Fysikaaliset ominaisuudet

1.2 Kemialliset ominaisuudet

1.2.1 Sinkin yhdisteet

1.3 Haitallisuus

2 Historia

3 Esiintyminen ja erotus

3.1 Ongelmat ja ympäristövaikutukset

4 Käyttö

5 Isotoopit

6 Sinkki ravitsemuksessa

6.1 Sinkki sairauksien hoidossa

7 Lähteet

7.1 Viitteet

8 Aiheesta muualla

Ominaisuudet

Fysikaaliset ominaisuudet

Puhdasta sinkkiä.

Kiinteänä sinkki on kiiltävää ja sinertävän valkoista. Huoneenlämmössä sinkki on haurasta ja

kiteistä, mutta yli 100 °C:ssa se muuttuu taipuisaksi ja muotoiltavaksi. Yli 210 °C:ssa sinkki
muuttuu pulverimaiseksi ja heikoksi, mutta korkeammassa lämpötilassa siitä tulee jälleen
taipuisaa. Sinkin pinnalle muodostuu ohut karbonaattikerros, joka tekee sen melko
taipumattomaksi, kun se reagoi ilman hiilidioksidin ja veden kanssa. Sinkki on melko pehmeää,
ja sen kovuus Mohsin asteikolla on 2,5. Sen kiderakenne on heksagonaalinen. Sinkin
sulamispiste on noin 420 °C ja kiehumispiste 908 °C. Sinkki palaa sinivihreällä liekillä.[4][5][1]
[6][7]

Kemialliset ominaisuudet

Sinkki on metalli, jonka hapetusluku on yleensä +II. Sinkki on melko reaktiivista, mutta sen
pinnalle muodostuva oksidikerros kestää hyvin hapen tai halogeenien vaikutusta. Jauheena
sinkki reagoi kuumennettaessa hapen tai kloorin kanssa syttyen palamaan. Hapot, kuten
suolahappo, liuottavat sinkkiä helposti vapauttaen vetyä ja typpihapon tapauksessa typen
oksideja. Sinkin kemiallisista ominaisuuksista merkittävin on sen korkea pelkistyspotentiaali eli
se hapettuu helposti. Tähän perustuu sen käyttö suojaamaan rautaa korroosiolta ja jalompien
metallien kuten hopean pelkistämiseen.[8][9][4]

Metallinen sinkki liukenee sekä emäksiin että happoihin. Sinkin liukoisuuteen vaikuttaa pH.
Ionimuotoinen sinkki voidaan saostaa lievästi emäksisessä liuoksessa sinkkihydroksidiksi
(Zn(OH)2). Voimakkaasti emäksiseen liuokseen sinkki liukenee tetrahydroksosinkaattina
([Zn(OH)4]2−). Zn2+-ioni voidaan myös saostaa vesiliuoksissa sulfidi-, boraatti-, karbonaatti-,
fosfaatti- ja kromaatti-ioneilla. Nämä kuitenkin liukenevat happoihin. Analyysissa sinkki
voidaan saostaa ja tunnistaa heksasyanoferraatilla(III) ([Fe(CN)6]3−) ruskehtavana
sinkkiheksasyanoferraatti(III)na.[10][5]

3 Zn2+ + 2 [Fe(CN)6]3− → Zn3[Fe(CN)6]2 ↓

Sinkin yhdisteet

Pääartikkeli: Orgaaninen sinkkiyhdiste

Sinkin yhdisteet ovat tyypillisesti ioniyhdisteitä hapetusluvulla +II. Niille tyypillistä on

värittömyys, eräitä kompleksiyhdisteitä lukuun ottamatta. Yhdisteistä halogenidit ja sulfaatti
liukenevat hyvin veteen, mutta oksidi, fosfaatti, karbonaatti ja silikaatti ovat liukenemattomia.
Sinkin suolat ovat yleensä ei-magneettisia, eivät johda sähköä, valkoisia ja jauhemaisia.
Poikkeuksia ovat kromaattiyhdisteet.[8][9][10][7]

Tärkein sinkkiyhdiste on sinkkioksidi, jota valmistetaan hehkuttamalla metallista sinkkiä ilman

vaikutuksessa. Sinkkioksidia käytetään mm. kumiteollisuudessa. Muita tärkeitä ovat mm.
sinkkikloridi, jota käytetään metallisulatteissa.[11][12]

Sinkille on tyypillistä muodostaa myös kompleksiyhdisteitä muun muassa ammoniakin,

hydroksidi- ja syanidi-ionien sekä orgaanisten yhdisteiden kanssa. Sinkki kuitenkin muodostaa
lähinnä tetraedrisiä komplekseja, kuten tetra-ammiinisinkki(II)- ([Zn(NH3)4]2+),
tetrasyanosinkaatti(II)- ([Zn(CN)4]2+) ja tetraklorosinkaatti(II)-ioneja ([ZnCl4]2−). Poikkeuksena
on sinkin hydraatti, joka on oktaedrinen [Zn(H2O)6]2+.[13][10][5][8][9]

Sinkki muodostaa myös orgaanisia yhdisteitä. Asetaatti-ionien kanssa reagoidessa sinkistä

muodostuu [Zn4O(OCOMe)6], joka on kiteistä ja emäksistä. Sinkin ja asetyyliasetonin (acac)
reaktiossa syntyy [Zn(acac)2]3, jossa sinkkiatomit linkittyvät toisiinsa asetyyliasetonaatti-ionien
välityksellä. Sinkki muodostaa myös organometalliyhdisteitä, jotka ovat yleensä muotoa ZnR2
ja jotka ovat lineaarisia ja poolittomia. R on tyypillisesti metyyli, etyyli tai fenyyli. Ne reagoivat
helposti ilman kanssa muodostaen sinkkioksidia. Muita tyypillisiä orgaanisia sinkkiyhdisteitä
ovat aryylisinkkihalogeenit (RZnX, jossa X on jokin halogeeni ja R aryyli, fenyyliryhmä).[14]
Haitallisuus

Sinkkijauhe on helposti syttyvää, ja se reagoi kiivaasti veden, happojen sekä emästen kanssa,
jolloin syntyy syttyvää vetykaasua. Sinkkijauhe saattaa sisältää myös pieniä määriä arseenia,
joten myrkyllisten arseenikaasujen muodostuminen on mahdollista. Sinkistä syntyvät kaasut
saattavat aiheuttaa metallikuumeen. Sinkki itsessään ei ole myrkyllistä, pieninä määrinä se on
jopa välttämätön hivenaine, mutta yliannostus sinkkiä voi aiheuttaa pahoinvointia. Vapaana
ionina sinkki on erittäin myrkyllistä kasveille, selkärangattomille ja kaloille. Liiallinen sinkki
muuttaa kuparin ja raudan imeytymistä erityisesti lihassoluissa. Sinkki reagoi vatsahappojen
kanssa muodostaen sinkkikloridia, joka voi tuhota vatsaa. Krooninen altistuminen sinkille
aiheuttaa anemiaa, väsymystä sekä HDL:n laskua. Sinkin yliannostusta voi hoitaa veden ja
maidon avulla sekä vatsalääkkein.[15][1][16][17][18]

Historia

Alkemistien käyttämiä symboleja sinkistä.

Sinkin yhdisteitä ja metalliseoksia kuparin kanssa tunnetaan ainakin 3 000 vuoden takaa.
Erityisen käytettyjä olivat messinkiset astiat. 1200-luvulla Intiassa sinkki tunnistettiin omaksi
metalliksi, kun intialaiset kuumensivat sinkkimalmia suljetussa astiassa. Sinkki sublimoituu
helposti, mutta se härmistyy astian reunoille, josta se on helposti irrotettavissa. Tämä tapa
levisi ensin Kiinaan ja sieltä Eurooppaan. Kiinassa Ming-dynastian aikana (1368–1644) oli
käytössä sinkkisiä kolikoita. 1500-luvun alussa Paracelsus kirjoitti joistakin sinkin
ominaisuuksista kuitenkaan tietämättä, mitä hänen tutkimansa metalli oli. 1700-luvulla
Euroopassa aloitettiin Bristolin alueella sinkin valmistus, mistä se levisi Sisiliaan ja Belgiaan.
Sinkki tunnistettiin 1746, kun saksalainen kemisti Andreas Marggraf lämmitti hemimorfiitin
(sinkki- ja rautaoksidin seos) ja hiilen seosta ilman kuparia, jolloin hän sai metallista sinkkiä.
Sana sinkki tulee saksan kielen sanasta zinke, zin tai zink, joiden alkuperä on persian kielen
sanassa sing.[5][19][20][21]

Esiintyminen ja erotus

Sinkkivälke on yksi tärkeimpiä sinkin lähteitä.

Sinkkiä esiintyy muun muassa sulfidimineraaleissa, sinkkivälkkeessä, hemimorfiitissa,

willemiitissä ja sinkkisälvässä. Tärkein lähde on sinkkivälke. Sinkkiä esiintyy eri puolilla
maapalloa melko paljon, noin 0,02 % kaikista alkuaineista. Sinkkiä tuotetaan maailmassa noin
seitsemän miljoonaa tonnia vuosittain. Sinkki on suhteellisen halpaa: 100 grammaa puhdasta
sinkkiä maksaa noin 3,7 euroa. Suurin osa sinkistä tuotetaan Kanadassa, Australiassa ja
Kiinassa. Muita merkittäviä tuottajia ovat Venäjä, Yhdysvallat, Peru ja Meksiko. Suomessa
sinkkiä tuottaa Kokkolassa toimiva Boliden Kokkola Oy, joka on Euroopan toiseksi suurin
sinkkitehdas.[19][4][5][1][22][11][23]
Sulfidimineraaleista sinkki muutetaan ensin sinkkioksidiksi (ZnO). Tämän jälkeen se sekoitetaan
hiilen kanssa ja kuumennetaan 1 200 °C:seen. Sinkki sublimoituu kaasuksi, jolloin se kulkeutuu
pois reaktioastiasta, minkä jälkeen se kerätään. Tämä voidaan myös tehdä siten, että mineraali
kuumennetaan ilman kanssa, jolloin rikin oksidit saadaan poistettua seoksesta. Rikkidioksidi
voidaan myöhemmin muuttaa rikkihapoksi. Tällöin syntyy sinkkisulfaattia (ZnSO4), joka
erotetaan elektrolyyttisesti. Toisessa vaihtoehdossa mineraali ensin jauhetaan pieneksi, minkä
jälkeen hydrofobinen ja hydrofiilinen aines erotellaan toisistaan, minkä jälkeen sinkki
suodatetaan ja kuumennetaan. Tämän jälkeen se uutetaan ja jälleen suodatetaan. Saadusta
liuoksesta voidaan sinkki erottaa elektrolyyttisesti. Valmistamisen ongelma on, että
kaasumainen sinkki reagoi ilman hapen kanssa muodostaen sinkkioksidia. Ongelma on
ratkaistu lyijyllä, joka nopeuttaa sinkin kiinteytymistä huomattavasti, jolloin sinkin
hapettuminen jää minimaaliseksi. Puhtausprosentiksi voidaan saada jopa 99,99 %.[4][6][22]