Jyväskylän avoin yliopisto

Psykologian perusopinnot
PSYP110 Kehityspsykologia
Opiskelutapa 5: Luento-opetus
13.1.2011

Armi Korhonen
141090-136P
Maaherrankatu 3 B 34
70100 Kuopio
armisoili@gmail.com
045 349 6232
Yksilön kehitys varhaisaikuisuudesta vanhuuteen
Psykologiatieteessä aikuisuuden tutkiminen osana elämäkaarta on suhteellisen uutta. Siinä missä
lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuvat psyykkiset muutokset ovat nopeasti silminnähtävissä,
aikuisuudessa psyykkisten muutoksien havainnointi on verrattaen hankalampaa. Aikuiset
kykenevät kontrolloimaan impulssejaan paremmin ja aikuisten odotetaankin ottavan itse vastuu
elämästään. Vastuun ottaminen itsestään onkin lainopillisesti katsoen tärkein osa aikuisuutta ja
näin aikuisiän alkaminen on määritelty 18 ikävuoteen. Voisikin siis sanoa että käytännössä kaikille
oikeustoimikelpoisille aikuisille yhteistä on sana vastuu. Varhaisaikuisuudessa odotukset vastuusta
kohdistuvat vastuuseen itsestään, myöhemmissä aikuisuuden vaiheissa korostetaan myös vastuun
ottamista muista.

Vastuun luonteen muuttuminen tulee psykologiatieteessä esille erityisesti Havighurstin

kehitystehtäväajattelussa (1953) , jossa normatiivisen kehityksen merkitys on voimakkaasti esillä.
Kehityksestä puhuttaessa kehitystehtävien käsite onkin hyvin keskeinen, sillä Havighurstin teoria
yhdistää yksilön elämänkulkuun niin biologisen kasvamisen kuin myös sosiaalisen paineen. Teorian
voidaan myös sanoa olevan lähellä käytäntöä, sillä se perustuu empiiriseen tutkimukseen. Lea
Pulkkisen (1995) mukaan Havighurstin teoria on nykymuodossaan saanut vaikutteita empiirisen
tutkimuksen lisäksi myös uudemmista elämänkulkua kuvaavista teorioista, kuten
elämänsykliteoriasta (Levinson ym. 1978). Arkielämässä puhutaan usein ”kolmen-, neljän-, tai
viidenkympin kriiseistä”, joilla tarkoitetaan elämässä tapahtuvaa murroskautta jolloin siihen asti
tehdyt päätökset punnitaan uudelleen. Levinsonin elämäsykliteoriassa elämä nähdään juuri
tällaisina vakaiden vaiheiden ja siirtymien vuorotteluna. Perho ja Korhonen (1995) kirjoittivat
Levinsonin teorian keskeisimmän käsitteen olevan elämänrakenne, jolla tarkoitetaan yksilön
tärkeiden asioiden verkostoa. Tämä verkosto sisältää yksilön merkittävät suhteet sekä yksilön
roolit. Suhteet antavat elämälle sisältöä ja roolit taas ovat yksilön minän erilaisia puolia, joita joko
toteutetaan tai ne estyvät. Asiaa voisi kuvata monille tutulla työ ja perhe-tasapainottelulla:
työssään yksilöllä on rooli osana työelämää, osana tuottavaa yhteiskunnallista yksikköä. Kotona
yksilön rooli on perheyksikössä, vanhempana ja puolisona, jolloin työroolissa korostuvat piirteet
saattavat jäädä taka-alalle ja taas perherooliin soveltuvat ominaisuudet tulevat voimakkaammin
esiin. Suhteet antavat näille yksilön eri rooleille mahdollisuuden tulla esiin ja toimia niin, että rooli
saa toiminnalleen merkityksen.

Levinsonin teoria on innoittanut myös uudempia tutkimuksia. Korhonen ja Perho (1995) tutkivat
Suomessa haastattelemalla 39:ää naista ja 41:tä miestä Levinsonin teorian pohjalta. He havaitsivat,
että siirtymävaiheessa on kahden sijasta kolme sisältöluokkaa: ulkoisten roolien ja toimintojen
muutokset, suhteiden arviointi sekä sisäiset muutokset. Sisäisiä muutoksia ovat esimerkiksi
elämänkatsomuksen pohdinta, oman tien hakeminen ja eletyn elämän arviointi. Siinä missä roolit
ja suhteet ovat yksilön ulkopuolisista henkilöistä kiinni, sisäiset muutokset ovat omien ajatusten
jäsentelyä ja vaativat omakohtaisia oivalluksia. Tutkimuksessa arvioitiin myös siirtymien laatua.
Niiden havaittiin kestävän emotionaalisesti voimakkaina vuodesta kahteen (vrt. Levinsonin
arvioima 4-5 vuotta), jolloin haastateltavat kokivat huolta ja voimakastakin ahdistumista. Suurin
osa kuitenkin siirtymän jälkeen koki siirtymän myönteiseksi. Tutkimuksensa pohjalta Korhonen ja
Perho toteavat, että elämänkulun kuvaaminen vakaina vaiheina ja siirtyminä näyttää sekä
mahdolliselta että järkevältä. Käytännössä tämän tyyppistä vaiheiden vuorotellua varmasti voikin
havaita niin itsestään kuin muista. Esimerkiksi avioero voi tuoda mukanaan muuton uudelle
paikkakunnalle, ja samalla väistämättä uusia suhteita ja uudenlaisia rooleja vanhojen siirtyessä
pois.

Molempia teorioita, Havighurstin kehitysvaiheteoriaa ja Levinsonin elämänsykliteoriaa, käsitellessä

on kuitenkin otettava huomioon elämänkulun tapahtumien yksilöllisyys. Kehitystehtävien
suorittaminen ja rooleihin sekä suhteisiin hakeutuminen on kiinni siitä, mikä on yksilölle tärkeää
tai millaiset ovat yksilön mahdollisuudet. Kaikille ei muodostu esimerkiksi roolia vanhempana
eivätkä he vastaavasti suorita vanhemmuuteen liittyviä kehitystehtäviä. Kehitystehtäväajattelun
mukaan tämä voi luoda sisäistä ristiriitaa, levinsolaisen ajatuksen mukaan lapsettomuutta, joko
tahallista tai tahatonta, arvioidaan uudelleen siirtymävaiheessa. Vaikka elämänkulku ja valinnat
ovatkin yksilöllisiä, molemmissa teorioissa siis tuodaan esiin ajatus siitä, että tahallisetkin valinnat
ovat yksilön pohdinnan kohteena. Molemmissa teorioissa tuodaan esiin sosiaalinen näkökulma,
mutta Havighurst painottaa biologista näkökulmaa ja fyysisen kasvamisen tuomia haasteita
Levinsonia enemmän. Levinsonin teoriassa kuitenkin henkilön biologisen iän aikajana on tärkeänä
osana. Levinsonin teoriaa käsitellessä on oleellista muistaa, että teoria on muodostettu pelkästään
miestutkimuksen pohjalta. Korhonen ja Perho (1995) kirjoittavat Levinsonin itse arvioineen
teoriansa pätevän sekä miehiin ja naisiin, mutta elämänvaiheiden sisällön vaihtelevan sukupuolen
mukaan. Korhosen ja Perhon (1994) tutkimuksen mukaan naisten ja miesten siirtymäsisällöissä ja
siirtymämäärissä on melko vähän eroja, mutta siirtymät jakautuivat hieman eri tavoin: lähes
kaikkien tutkittavien naisien elämänkulusta erottui siirtymävaiheita, miehissä taas oli enemmän
niitä joilla ei erottunut selviä siirtymävaiheita.

Muun muassa näitä malleja on käytetty kuvaamaan yksilön kehitystä aikuisuudessa. Aikuisuuden
tutkiminen ja kuvaaminen on haasteellista, sillä jokaisen aikuisen elämänkulku on hyvin
yksilöllinen. Tutkimusta varten joudutaan etsimään monille aikuisille yhteisiä elämäntapahtumia.
Näitä elämäntapahtumia ovat muun muassa varhaisaikuisuuden alussa kotoa muutto, koulutuksen
hankkiminen, parisuhde ja vanhemmuus. Elämäntapahtumien yhteyttä psykologiseen
toimintakykyyn on tutkittu (Räikkönen, E., Kokko, K. & Rantanen, J.) ja erityisesti
elämäntapahtumien ajoittuminen tai kokonaan pois jääminen ovat keskeisessä asemassa.
Havaittiin, että elämäntapahtumien kokeminen (normatiivisesti ajallaan) ennakoi korkeampaa
psykologista hyvinvointia, itsetuntoa ja tyytyväisyyttä elämään varhaiskeski-iässä.
Elämäntapahtumat kuitenkin kompensoivat toisiaan ja ei-koettu elämäntapahtumakin voi olla
harkittu valinta, joten identiteetin saavuttamisessa ei elämäntapahtumien ajoittumisella ole
merkitystä. Tutkimuksen tulokset viittaavat Havighurstin ajatukseen siitä, että suorittamatta
jääneet kehitystehtävät voivat luoda sisäisiä ristiriitoja. Erilaisten teorioiden ja tutkimustulosten
pohjalta voikin todeta, että kulttuurin asettamat odotukset vaikuttavat valintoihimme ja
psyykkiseen hyvinvointiimme. Esimerkiksi koulutuksen saavuttamatta jääminen ennakoi
työttömyyttä, johon taas liittyy yhteiskunnan toimijärjestelmien ulkopuolelle joutumista.
Syrjäytymiseen liittyy usein mielenterveyden häiriöitä ja elämänhallinnan horjumista.
Elämäntapahtumista puhuttaessa voikin siis puhua niin normatiivisen kehityksen tärkeydestä, kuin
myös yksilöllisyyden merkityksestä.

Vaikka aikuisuuden tutkiminen onkin ollut vähäistä, se on nykyään nousussa. Vaikka aikuisen
odotetaankin olevan jossain määrin pysyvä hahmo, jonka luonteenpiirteet ja näkemykset ovat jo
muotoutuneet, on aikuisuus silti jatkuvan muutoksen ja oppimisen aikaa.

Keskeiset kehitysteemat aikuisuuden eri vaiheissa

Kehitystehtäväajattelun isänä pidetään Robert J. Havighurstia (1953), joka kuvasi elämää erilaisina
kehitystehtävinä. Kehitystehtävä on tietynlainen haaste tai vaatimus, joka liitetään tiettyyn
ikävaiheeseen. Kehitystehtäviä voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: fyysinen muutos, psyykkinen
muutos ja sosiaalinen muutos. Fyysiset muutokset kumpuavat kehon ja aivojen kehityksestä.
Erityisesti lapsuudessa fyysiset muutokset ovat helposti havaittavissa: esimerkiksi vaikka kävelyn
opetteluun sisältyy niin psyykkisiä kuin sosiaalisiakin prosesseja, silti kävelyn opettelun
lähtökohtana toimii kehon ja aivojen kehittyminen pisteeseen jossa lapsi kokee tarvetta nousta
seisomaan. Psyykkisiä muutoksia ohjaa henkilön omat arvot ja niiden kautta muodostuvat
tavoitteet. Esimerkiksi erityisesti varhaisaikuisuutta leimaava yksilön ideologian rakentaminen on
vahvasti psyykkinen prosessi. Sosiaaliset muutokset ovat vahvasti sidottuja aikaan ja paikkaan.
Ympäristö luo kullekin ikävaiheelle suuriakin paineita suorittaa ikävaiheelle normatiivisia
kehitystehtäviä, kuten esimerkiksi aikuisuudessa parisuhteen solmiminen ja lasten kasvattaminen.

Kehitystehtävät eivät ole jokaisen elämänkulkuun lisättyjä pisteitä, jolloin jokainen suorittaa
saman kehitystehtävän. Vaikka kehitystehtävät heijastelevat tiettyihin ikävaiheisiin ja
yhteiskunnan normeihin, voi yksilön elämänkulku poiketa paljon ikätovereidensa elämänkulusta.
Havighurstin teorian mukaan yksilö kokee tuolloin huonommuuden tunteita. Kehitystehtävien
ajatellaan myös kasautuvan: jos jokin kehitystehtävä jää välistä, on seuraavan suorittaminen
hankalampaa. Esimerkiksi nuoruudessa löytämättä jäänyt seksuaalinen identiteetti voi haitata
jatkossa parisuhteen solmimista. Seksuaalinen identiteettikin on kuitenkin mahdollista muodostaa
myöhemmällä iällä. Hyvin nuoret äidit ovat myös hyvä esimerkki kehitystehtävien aikajärjestyksen
poikkeamista, sillä silloin äitiyden kehitystehtävä suoritetaan ennen varhaisaikuisuuden tuomia
paineita.

Kehitystehtävien kautta eri ikäkausien kuvaaminen on helppoa sekä myös käytäntöön

sovellettavaa. Kehitystehtävät ovat kaikkia kulttuurin yksilöitä koskevia teemoja, joista puhuessa
hyvin monet yksilöt kokevat teeman koskeneen myös häntä. Eri ikäkausiin liittyviä kehityshaasteita
voi kuitenkin kuvata myös muilla malleilla kuin havighurstilaisella kehitystehtäväajattelulla.
Esimerkiksi Erik H. Eriksonin psykososiaalinen vaiheteorian (1950) mukaan ihminen käy
elämässään läpi kahdeksan kehityskriisiä, joiden suorittaminen toivotulla tavalla tuottaa jonkin
positiivisen tuloksen. Yksi nykyaikaisista teorioista on 2000-luvulla muodostettu ”muotoutuva
aikuisuus” (Arnett, 2000)

Varhaisaikuisuus
Varhaisaikuisuudesta puhuttaessa käsitellään ikävuosia noin väliltä 20-40 vuotta.
Varhaisaikuisuudessa valmistaudutaan tulevaan keskiaikuisuuteen: rakennetaan elämän
peruspilarit tyydyttävälle elämälle. Varhaisaikuisuuden kehitystehtävät alkavat myöhäisnuoruuden
teemoista. Myöhäisnuoruudessa (noin 16-23 ikävuotta) haetaan emotionaalista irrottautumista
vanhemmista, kehitetään omaa yksilöllistä ideologiaa sekä valmistaudutaan ammattiin sekä
parisuhteeseen. Erikson piti varhaisaikuisuuden tärkeimpänä kehitystehtävänä läheisyyttä, jonka
vastakohtana on eristäytyminen. Positiivinen tulos läheisyyden kehitystehtävästä olisi parisuhde,
jossa yksilö kykenee sekä rakastamaan että vastaanottamaan rakkautta. Puolestaan uran valinta ja
ammattiin kouluttautuminen on tärkeä osa itsenäisen aikuisen elämän aloittamista, sillä työ ei tuo
pelkästään taloudellista riippumattomuutta vaan myös kokemuksen itsestään osana ammatillista
viiteryhmää. Valittu ammatti voi osaltaa myös vaikuttaa nuoren eettisen ja moraalisen
uskomusjärjestelmän kehittämiseen. Vanhemmista irrottautuminen ja oman, itsenäisemmän
elämän aloitus tuo mukanaan aiempien arvojen kyseenalaistamista. Uusi uskomusjärjestelmä
kehittyy erilaisten vaikutteiden pohjalta, mutta olennaisin muutos on se, ettei se enää ole suoraan
vanhemmilta tai esimerkiksi koulusta opittua.

Myöhäisnuoruutta eli varhaisaikuisuuden alkutaivalta kuvaamaan on 2000-luvulla noussut käsite

”emerging adulthood” (Arnett, 2000) eli muotoutuva aikuisuus. Muotoutuva aikuisuus on Jeffrey
Jensen Arnettin kehittämä teoria, joka koskee nykyajan 18-25 vuotiaita. Arnett kuvaa
muotoutuvan aikuisuuden aikaa etsivänä ja kokeilevana aikana, johon liittyy voimakkaasti
kulttuurisidonnainen valinnanvapaus. Muotoutuvaa aikuisuutta esiintyy vain länsimaissa, jossa
varhaisen aikuisuuden ja epätäydellisen vastuun ottamisen aika on verrattaen pitkä.
Länsimaissakaan muotoutuvan aikuisuuden ei ajatella olleen aina, vaan yhteiskunnallisen
kehityksen myötä opiskeluajat ovat pitkiä, syntyvyyttä säännöstellään ja naisen asema on
muuttunut. Avoliitot ovat hyväksyttäviä, ellei jopa suotavia, ennen avioliiton solmimista.
Varhaisaikuisuuden alkuun onkin ”jäänyt tilaa” olla vielä nuori mutta toisaalta olla jo aikuinen.
Muotoutuvaan aikuisuuteen liitetään kolme tunnusmerkkiä: identiteetin etsintä, muutokset ja
epävakaus sekä itsekeskeisyys. Identiteetin etsintään kuuluu samoja aiheita kuin Havighurstin
kehitystehtäväajattelussakin: rakkaus- ja työelämä ovat mietinnän alla. Muotoutuvan aikuisuuden
aikana yksilön tavat pohtia valintojaan ovat muuttuneet teini-iästä; siinä, missä teininä
avainkysymys oli ”mikä tuntuu hyvältä nyt”, muotoutuvan aikuisuuden aikana päätöksiä pyritään
tekemään pidempikantoisesti kysymällä ”sopiiko tämä minulle jatkossakin”. Tätä kautta yksilö
tekee suunnitelmia kuinka toimia, mutta ikävaiheen epävakauden takia suunnitelmia on myös
mahdollista muokata. Suunnitelmia tehdään oman hyvinvoinnin kannalta ja varhaisessa
aikuisuudessa onkin nykyaikana varaa olla hieman itsekeskeinen. Suunnitelmat koskevat tulevaa
aikuisuutta, kuten toivottua työpaikkaa, perhettä ja ystäviä. Lapsuuden kodin merkitys kuitenkin
on vielä nuoren aikuisen elämässä voimakkaasti läsnä. Muotoutuva aikuisuus onkin välivaihetta,
nuoruutta ja aikuisuutta, ja se näkyy Suomessakin. Yli 70% kehityspsykologian kurssilaisista (keski-
ikä 23.6) kokee olevansa ”in between” (Feldt, 2010), ei enää nuoria mutta ei vielä aikuisia.

Varhaisaikuisuuden myöhemmässä vaiheessa perheellä ja työelämällä on edelleen suuri osa. Ne

ovat jo mahdollisesti yksilön arkipäivää pohdintojen sijaan. Myös taloudellinen itsenäisyys työuran
kautta ja perheen sisäinen taloushallinta luovat oman paineensa, sillä vakituinen työ ja vakaa
talous ovat erityisesti 2000-luvulla vaikeita saavuttaa.

Keskiaikuisuudesta kohti vanhuutta

Keskiaikuisuudesta tai keski-iästä puhutaan noin 40-65 vuotiaiden kohdalla. Keski-ikää on

tieteellisesti tutkittu hyvin vähän, muun muassa tutkimuskysymysten puutteen vuoksi.
Psykologiatiede on myös nojannut aiemmin paljon biologisiin teorioihin sekä sitä on leimannut
ongelmakeskeisyys. Keski-ikää voisi kuvata elämän huippupisteenä, jolloin tuottavuus on
huipussaan ja kuten Feldtin luentodioista (2010) ilmenee (s. 6), oma terveys koetaan vähintään
melko hyväksi. Havighurstin kehitysvaiheteorian mukaan keski-iän keskeisimpiä kehitystehtäviä
ovat muun muassa tyydyttävän työuran ylläpito, lasten kasvattaminen aikuisiksi, keski-iän
fysiologisiin muutoksiin sopeutuminen sekä parisuhteen ja vapaa-ajan kehittäminen. Erikson piti
keskiaikuisuuden kehityskriisinä generatiivisuutta eli tuottavuutta jonka vastakohtana oli
lamaantuminen. Tuottavuus yhdistetään usein perinteiseen työelämään, mutta tuottava voi olla
muillakin tavoilla. Esimerkiksi vastentahtoisesti työtön voi toteuttaa generatiivisuutta
vapaaehtoistyössä tai järjestötoiminnassa. Robert Peck (1968) on tutkinut myöhemmän aikuisiän
kehitysteemoja (Uotinen, 2008), ja hänen mukaansa myöhäisaikuisuudessa on kolme eri
kehitysteemaa: minän eriytyminen, ruumiin toissijaisuus ja minän toissijaisuus. Eläkeikää
lähestyessä yksilön on tämän teorian mukaan eriteltävä minäkokemus työroolista ja saada tunne
tyydyttävästä sosiaalisesta asemasta ilman työympäristöä. Ruumiillisen suorituskyvyn laskiessa ja
ruumiin vanhetessa yksilön tulisi myös hyväksyä fyysinen heikkeneminen ja ajatus kuolemasta.
Erikson piti vanhuuden kehitystehtävänä minän eheytymistä, jonka vastakohtana oli epätoivo ja
kuoleman pelko. Vanhuudessa tulisi hyväksyä eletty elämä ja saavuttaa viisautta, jotta ymmärtää
elämän kiertokulun.

Nykyaikana yhtenä vanhuuden kehitysteemoista voisi pitää myös aktiivisuuden ylläpitoa.

Jatkuvasti kehittyvä tekniikka muuttaa odotuksia tavoista toimia arjessa, ja itsensä kehittäminen
vanhallakin iällä ylläpitää tunnetta kuuluvuudesta yhteiskuntaan. Mahdollisuudet harrastaa
liikuntaa ja opiskella ovat hyvät, ja koska yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kautta elinikäodotteet
vain kasvavat, on vanhuksillakin paineita pysyä ”mukana kelkassa”.

Vanhuuden tuomia rajoituksia?

Perinteisesti länsimaissa korostuu vanhuuden tuomat huonot puolet. Elämänkaarta kuvataan

mallilla, joka nuoruudessa nousee ja vanhuudessa laskee. Totta on, että vanhuus tuo mukanaan
uusia rajoitteita. Usein kuitenkin unohdetaan että jokaisessa elämänvaiheessa on omat
rajoitteensa. Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa yksilö vasta opettelee osaksi yhteiskuntaa ja
varhaisaikuisuudessa yleensä taloudellinen tilanne on heikko eikä elämän perusrakenteet kuten
perustettu perhe ja työ ole vielä selvillä. Kuitenkin vanhuuden tuomat rajoitukset voivat olla
yksilölle hankalia kohdattavia, sillä keskiaikuisuudessa alkavat rajoitukset ovat uusia eikä elämä ole
enää vain rajoituksista pois kasvamista, kuten nuoruudessa. Yksilö kohtaa usein vanhetessaan
kolmenlaisia uusia, toisiinsa vaikuttavia rajoituksia: psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia.
Vanheneminen on yksilöllinen prosessi. Siinä missä toiset sairastavat paljon, toiset taas pysyvät
lähes työkykyisinä elämän loppuun saakka. Lähes kaikki kuitenkin kokevat vanhetessaan fyysisen
”hidastumisen” ja se onkin arkielämässä yksi vanhuuden keskeisimmistä tunnusmerkeistä. Eino
Heikkinen (1995) on kirjoittanut fyysisestä vanhenemisesta. Hänen artikkelistaan ilmenee
Aromaan ym. (1989) tulos siitä, että 40 vuoden iästä lähtien toiminnanvajavuudet alkavat lisääntyä
niin, että 70-vuotiaista noin kahdella kolmasosalla ne haittaavat päivittäisiä toimintoja. Fyysinen
toimintakyky on kuitenkin olennainen osa niin psyykkistä kuin sosiaalistakin toimintakykyä
(Ruoppila, 1995). Psykofysiologisia toimintakyvyn rajoituksia ovat esimerkiksi aivojen
hermoverkkojen vähentyminen ja Alzheimerin taudin aiheuttama dementia. Päivittäisten fyysisten
toimintojen vaikeutuminen haittaa myös sosiaalista elämää. Kun liikkuminen vaikeutuu, on
sosiaalisen verkoston ylläpitäminen ja osallistuminen yhteisöihin hankalaa pieneltä elinalueelta
käsin.

Yksilön psyykkinen toimintakyky ja hyvinvoinnin edistäminen aikuisuuden edetessä

Psyykkisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan yksilön kykyä selviytyä elämän erilaisista vaatimuksista.

Sen kolme toisiinsa liittyvää perusaluetta ovat toiminnan, tunne-elämän ja ajattelun alueet.
Toiminnan alueella tarkastellaan sitä, kuinka tehokkaasti ja järkevästi yksilö toimii. Tunne-elämän
alueella psyykkistä toimintakykyä edistää kokemukset hyvästä olosta ja onnellisuudesta,
optimismin ja itsearvostuksen tunteet liittyvät ajattelun alueeseen. Hyvän psyykkisen
toimintakyvyn omaava henkilö kykeneekin suoriutumaan erilaisista älyllisistä ja muuta henkistä
ponnistelua vaativista tehtävistä (Ruoppila, 1995).

On selvää, että vanheneminen tuo omat haasteensa psyykkiselle toimintakyvylle ja yksilö voi
joutua tekemään tietoisiakin valintoja oman hyvinvointinsa edistämiseksi. Minän toimintaa on
korostettu muun muassa SOC-mallissa (Baltes, 1990). Sitä voidaan käyttää kuvaamaan myös
ikääntymistä koskevaa sopeutumista. Ajatuksena on, että yksilön sopeutumista edistää
keskittyminen tavoitteiden kannalta olennaiseen (valikointi), jäljellä olevien taitojen
hyödyntäminen (optimointi) ja uusien toimintatapojen kehittäminen (kompensointi). SOC-mallin
pohjalta voi pohtia monia erilaisia iän mukanaan tuomia muutoksia ja niihin sopeutumista:
silmälasien hankintaa, ajokortista luopumista, kävelykepin käyttöön siirtymistä, muistin
heikkenemistä... Minäjärjestelmän joustavuus ja kyky sopeutua kielteisiinkin elämänmuutoksiin
enteilevät parempaa psyykkistä hyvinvointia.

Länsimainen kulttuurimme korostaa nuoruuden ihannetta. Nuoruutta, erityisesti sen fyysisiä hyviä
puolia, ihannoidaan avoimesti: mainonnan yksi suuri kohderyhmä on vanhenevat henkilöt,
erityisesti naiset, jotka haluavat näyttää nuorekkaammilta ja elää aktiivisesti. Nuorekkuuden onkin
havaittu liittyvän positiiviseen minäkuvaan vanhuudessa (Uotinen, 2008) ja nuorekkaaksi itsensä
kokeva henkilö onkin todennäköisesti terveempi ja hänen mielialansa hyvä. Fyysistä ikää nuorempi
subjektiivinen ikäkokemus, eli yksilön oma näkemys ”henkisestä iästään”, enteileekin siis
parempaa vanhuuteen sopeutumista. Vanhuuteen usein liitetään sosiaalinen vetäytyminen,
huonokuntoisuus ja ”jämähtäminen”, joten nykyajan haasteita hyvinvoinnin edistämiseksi
vanhuudessa onkin aktiivisuuden säilyttäminen.
Lopuksi

Aikuisuus on elämistämme ajallisesti pisin vaihe, johon liittyy monien yksilölle merkittävien
asioiden läpikäymistä. Aikuinen ei missään nimessä ole valmis ihminen, ei edes vanhuudessa.
Tieteellinen tutkimus aikuisuudesta on melko uutta, mutta siitä on tehty useampi kivijalka-aseman
saavuttanut teoria; muun muassa Robert J. Havighurstin kehitystehtäväajattelu, Daniel J.
Levinsonin ajatus elämästä vakaiden vaiheiden ja siirtymien vuorotteluna sekä 2000-luvulla Jeffrey
Arnettin käsite muotoutuvasta aikuisuudesta. Esimerkiksi nämä teoriat ovat edesauttaneet
aikuisuuden eri vaiheiden tieteellistä tutkimusta, ja hyvä niin. Monet varmasti nimeävät elämän
tärkeimmiksi asioiksi perheen ja työn. Molemmat näistä elämän suurista teemoista kuuluvat
aikuisuuteen. Aikuiselta odotetaan vastuun ottamista yhteiskunnallisesti niin työssä kuin vapaa-
ajalla, mutta aikuisetkin voivat voida pahoin tai kokea oman elämänhallinnan olevan heikkoa.
Koska työikäiset pitävät taloudellista huoltosuhdetta tasapainossa ja ovat näin ollen yhteiskunnan
tärkeä tukipilari, on aikuisuuden ja aikuisuudessa olevien mahdollisten ongelmien tutkiminen
tärkeää.

Aikuiselle on yhteiskunnassamme tietyt odotukset, jotka hänen tulisi täyttää. Erityisesti nyky-
yhteiskunnassa on valinnanvaraa, mutta silti näyttäisi olevan, että näiden odotusten täyttäminen
luo positiivista kokemusta elämänlaadusta ja näyttäisikin, että optimistien toimintakyky näyttäisi
on parempi (Uotinen, 2008). Vanhuutta kohti ikääntyessä yksilö tulee kokemaan erilaisia
menetyksiä, oman kehon heikkenemisestä sosiaalisten verkostojen pienenemiseen, mutta omalla
toiminnalla näitä menetyksiä voi kompensoida erilaisin coping-keinoin. Aikuisuudessa tulisi kyetä
ottamaan vastuuta, ja samalla nauttimaan siitä.
Lähteet
 http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_J._Havighurst
10.1.2011
 https://www.avoin.jyu.fi/koppa/opintojaksot/psyp110/opiskelutapa-5-luento-
opetus-5-op/amett
13.1.2010
 Luento 13.11.2010. Taru Feldt/JY (2010).
 Lyytinen, P., Korkiakangas, M., & Lyytinen, H. (toim.) (1995). Näkökulmia
kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. Helsinki: WSOY.
 Videotallenne: Ikääntyminen, ikäkokemus ja hyvinvointi. Virpi Uotinen (2008).