Papuri.papunet.

net

Lauran bileet

Johanna Kartio | Pekka Rahkonen



Mä olen Laura.
Mä olen 15-vuotias.
Mulla on paksut jalat ja ohuet hiukset.
Voi kun se ois toisinpäin.
No, mut mun päähuoli ei oo nyt se,
vaan se, että mulla on jäätävän tylsää.

Nyt on jo heinäkuu,
ja tänä kesänä ei oo tapahtunu MITÄÄN.
Mun paras kaveri Eve ja mä
kyllä ollaan koko ajan yhdessä.
Me makaillaan mun huoneessa,
kuunnellaan musaa, tehdään runoja
ja katsellaan koneelta leffoja.
Mut ei meille oikeesti tapahdu mitään.


Eilen me taas kerran oltiin meillä

ja puhuttiin pojista.

Mä puhuin Roopesta.
Sillä on maailman söpöin ujo hymy.
Se on paljon kiinnostavampi
ku muut pojat meidän luokassa.
Se onkin vuoden vanhempi kuin muut.
En tietenkään oo nähnyt sitä
koko kesänä.

Silloin mun pikkuveli Onni ryntäs

huoneeseen.
Se huusi:
"Mä kuulin, mä kuulin! ROOOPEEE!
Anna viis euroo,
nii en kerro kellekään!"

Joo, tosiaan,
kesän huippujuttu oli sit tämä.
Maksoin Onnille viis euroo,
että se ei julistais
tätä Roope-juttua kaikille.


Nyt on torstai,
ja torstaihan on toivoo täynnä!
Ehkä jotain oikeesti vois tapahtuu!
Sain Nannalta viestin.
Nanna on mun yks kaveri,
joka ei oo aina kovin reilu.
Se on vähän outo joskus.
Se lunttaa ja polttaa röökii ja valehtelee.
Luulen, että se on valehdellut mullekin
monta kertaa.

Nanna kirjoitti:
"Mooooi! Onko sun vanhemmat mökillä
ensi viikonloppuna?
Voitaisko pyytää teille yhdet tyypit?
Ne on mun serkun kavereita Turusta,
mä näin ne juhannuksena
mun sedän luona.
Pliis pliis pliis, onnistuuhan tää?
Niitä on just sopivasti kolme kundia,
mut Ralle on mulle varattu!"


Me pompattiin Even kanssa kattoon.

No kyllä sopii.
Mulla oli lupa jäädä kaupunkiin,
kun vanhemmat ja pikkuveli lähti mökille.
Mä olin luvannut, että olen aina fiksusti.
Hetken mietin tota "oon fiksusti" -juttuu,
mut en kauan.

Siis bileet!
Siis mun luona!
Kerranki ihmisiä, meillä!

Nanna on sellainen,
josta kaikki kundit on kiinnostuneita.
Se aina valikoi päältä parhaat.
Me ajateltiin Even kanssa,
että nämä on varmaan hyviä tyyppejä,
kun Nanna on ne valinnut.


Sit tuli viikonloppu.

Eve tuli meille perjantaina
jo iltapäivällä.
"Mitäs tytöt meinaa tehdä?"
iskä kysyi.
Eve punastui eikä osannut sanoa mitään.
Onneksi mun iskä ei juuri kuuntele.
Se kysyy, kun se haluu olla kohtelias,
mutta ei sitä oikeesti kiinnosta.
Se poistui pakkaamaan autoa,
eikä Even tarvinnu vastata mitään.


Kun mun vanhemmat oli ajaneet kulman taa,

Nanna ilmestyi saman tien näiden
kundien kanssa meidän talon eteen.
Vähänkö säikähdin.
Mä olin sanonut, että ne vois tulla
jotain tunnin päästä. Kaikki tuli sisään.

Eve ei tietenkään sanonut niille mitään.

Mäkin olin aika hiljainen.
Mutta Nanna puhui koko ajan.
Se nauroi ja kikatti.
Kaikki taatusti näki ja kuuli,
että Nanna oli paikalla.


Me mentiin pihalle istumaan.

Mä asun rivitalossa,
ja meillä on pieni takapiha.
Ralle, tää Nannan ihastus,
tuijotti vaan Nannaa
ja nauroi kuin hevonen.
En voinut ottaa sitä
vakavasti.

Sit mä tsekkasin ne kaksi muuta.

Toinen oli ihan ookoo, vähän tylsä,
mutta toinen oli
mun unelmien prinssi.
Sillä oli kauniit kasvot ja silmälasit.
Sen katse oli sellainen,
että se ymmärsi jotain
tästä elämästä.
Sen nimi oli Pete.

Yllättäen jätkillä oli olutta.

Ne kaivoi repuista tölkit
ja alkoi juoda.


Vähän aikaa meillä oli aika kivaa.

Mä pääsin Peten viereen
ja musta näytti, että se hymyili mulle
ainakin kerran.
Enimmäkseen kaikki kyllä katsoivat Nannaa,
kun se koko ajan puhui. Ja säteili.

Sitten, yhtäkkiä,
sisältä talosta kuului kolinaa.
Joku huusi: "Täällä on poliisi!"
Sit se huutaja ilmestyi pihaovelle.

Se oli mun äiti.

Ihan sairaan noloa.
Se huusi sen poliisijutun nauraen,
niin ku vitsin,
mutta sitten sen hymy hyytyi.
Niin munkin.
Eve hyppäsi ylös
ja kaappasi kaljatölkit syliinsä.
Mutsi sanoi:
"Hyvänen aika, onko täällä hipat?
Mä tulin hakemaan vaan sienikoria,
kun unohdin sen, ja tämmönen näky täällä!"


Jätkät istuivat ku halvaantuneet.

Nannakaan ei enää sanonut mitään.
Äiti pisti ne kättelemään
ja kertomaan nimensä.
Se sanoi, että kyllä kavereita saa tulla,
mutta ei tällä tavalla ilman lupaa.
Mua hävetti ja pelotti.
Vähän aikaa musta tuntui,
että en pysty hengittämään.
Mä ajattelin, että nyt mä sitten kuolen,
näin nuorena ja viattomana.

Äiti haki sienikorin kaapista

ja tuli takaisin ovelle.
Se toivotti meille hyvää viikonloppua.
Sitten se lähti.
Kaikki oli ihan ihmeissään.

Nanna katsoi mua ekan kerran

edes vähän kunnioittavasti.
"Mun mutsi ois saanu paskahalvauksen
ja ajanut kaikki ulos”,
se sanoi.


Se ilta sitten vähän lässähti.

Mä yritin unohtaa,
mikä puhuttelu mulla olisi edessä,
kunhan vanhemmat tulis takaisin.
Mutta en pystynyt.
Petekin alkoi näyttää tavalliselta.
Sen älykäs katse jotenkin katosi.
Jätkät joivat kaljansa ja häipyivät.
Nanna meni tietysti niiden
mukaan.

Me oltiin taas Even kanssa

kahden.
Istuttiin sohvalla
ja yritettiin löytää
asiasta hyviä puolia.
Ei me kyllä löydetty yhtään.


Kun mun vanhemmat palas,

ne piti mulle ikävän puhuttelun.
Just sillä lailla ikävän,
että ei ne olleet vihaisia.
Ne olivat vain tosi PETTYNEITÄ
ja SURULLISIA. Ne eivät voineet
enää LUOTTAA ainoaan tyttäreensä.

Mun oli pakko viettää

loppukesän viikonloput
niiden kanssa mökillä.
Ja osa mun kurjaa rangaistusta oli,
että edes Eve ei saanut tulla sinne.

Mutta arvatkaa mitä.

Pete lähetti mulle eilen viestin.
Se kysyi, voitaisko tavata.
Mä aloin uudelleen arvioida sitä.
Ehkä sillä sittenkin on älykäs katse.
On se ainakin sulosempi
kuin meidän luokan Roope.


LAURAN BILEET

Teksti: Johanna Kartio

Piirrokset: Pekka Rahkonen
Lukija: Eliisa Uotila
Papunet-verkkopalveluyksikkö,
Kehitysvammaliitto ry, 2017

ISBN 978-951-580-684-0

Verkkokirja on saanut valtion selkokirjatukea.