Solutions Manual to accompany Passage to Abstract Mathematics 9780321738639

Passage to Abstract Mathematics

Full chapter download at: https://testbankbell.com/product/solutions-manual-to-accompany-

passage-to-abstract-mathematics-9780321738639/

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

 Another random document
un-related content on Scribd:
kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne
eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen
vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia
yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian
suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon
kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu
paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen
aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle
tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten
paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-
alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita
muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen
vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia.
Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä
parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä
austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet
yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien

pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne
ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin
jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä
saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla
runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita
paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet
ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.
 Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He
rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja
ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v.
1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata
sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden

Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi
Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka
se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama.
Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka
suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman
merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he
pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle.
Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia
kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia
liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio
millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa,
höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella
Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti

sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he
suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi
ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia
alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta
enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten
omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään.
He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti
kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi
tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa
samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi
siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari,

ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on
tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien
vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli
ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja
alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle
vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien
vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille.
Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava
tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian

mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista
vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian
kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat
tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen
tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea
jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon,
itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on
etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi
Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla
säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun
muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.
 Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka
lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan
voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja
kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen
puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin
äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat
sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä.
Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin
tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta.
Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi
Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin

saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset
jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä
sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen
vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista
Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-
saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut,
puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien
tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä
paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten
heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen
käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä.
Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän
luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä.
Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista
koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren
laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva
kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian,
Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin
malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen
ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet
tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset,
onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren
pohjalle.
ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.

Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta —

molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein
ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein
tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa ollut
montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja järvet ja
vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä maantuntemus oli
kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen unhotuksen omaksikin
joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan löydettävä ja kaikki kauttaaltaan
parsittava ja täydennettävä, ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea
karttakuva.

Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä

runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet
epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet ja
Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen etelä-
amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja se vapaus,
jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan, ja itsenäinen päätös-
ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa karkotettiin verissä päin — oli
niille niin mieluinen, etteivät ne enää voineet palata entiselle kannalle.
Emämaasta ne tuskin kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta
viisastumatta olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden
taistelu johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten
vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen. Brasilia
niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin monarkkisen
hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan. Kun olot olivat
tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi näihin luonnonrikkaihin
maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden tieteellinen tutkiminen
entistä nopeammin edistyä.

Guayana.

Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa yhä vielä

enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon etsijäin retkistä.
Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin uhkuviin aarniometsiin, niiden
jokiin, könkäihin ja vuoristoihin, oli saksalainen Robert Hermann
Schomburgk, joka matkusti Guayanassa kahdeksan vuotta (1835—44)
Englannin maantieteellisen seuran toimesta. Humboldt oli jo huomauttanut,
että Orinoco joen Esmeralda nimisen lähetysaseman takana, jota
edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme kertaa suurempi aivan
tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi työmaakseen.

Schomburgk.

Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin

kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen
lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille
koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän
vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat jokea
hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä katseli
retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene oli
kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet mätänevät
lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko maa teltan ympärillä
oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät leirien ympärillä konserttiaan,
jotkut ammuen kuin vasikat, toiset vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin
sorsat, jopa matkien miehenkin karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista
oli »meloja», jonka äänet muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.

Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille

saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla
tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja iguanaliskoja.
Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat joen poikki kaatuneet
puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta korkeammalle noustiin. Uudenvuoden
päivänä 1837 näytti siltä, kuin nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta
mainittuna päivänä Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä
tutkijaa odotti yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen
kasvitieteilijä on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti
huomiotani», hän kirjoittaa.

Victoria regia.

»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka

vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme
paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä olin
paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan. Veden päällä
kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä, tarjottimen kaltainen,
päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas veripunainen reunus. Ja
sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa oli uhkea kukka satoine
terälehtineen, jotka olivat vuorottain puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun
punaisia.» Tämä siihen saakka tuntematon kasvi oli kuulu Victoria regia,
Uuden maailman ehkä ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä
suurkaupunkien kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet
kävivät niin voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä
taivalta — ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille
saakka; hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla
oli vain 15 kilometrin päässä.

Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen

Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään
lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti
sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.

Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin

Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä on
intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden kallioseinämien
päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia säteili eri suunnille
viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä Orinocoon tai
Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti Esmeraldaan,
mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden vuoksi nousta
Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston, josta tämä joki saa
alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta Schomburgk sitten palasi
takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa oltuaan ja kuljettuaan 5000
kilometriä.

V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat

tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla ei
siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean rannikon
joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain kautta
keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli suunnattomat
laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja flamingoja. 1844
Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi sitten tätä jokea
rannikolle.

Amatsonit.

Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista

naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan muka
piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä milloinkaan ollut
käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin seikkaperäiset ja varmat, että
juttu alkoi tuntua uskottavalta. Woruisamokojen sanottiin taistelevan
jousella ja nuolilla ja käyttävän puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat
vainiot eivätkä he seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran
vuodessa, jolloin heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina
kerrallaan. Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli
kulkenut aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän
ei voinut siitä tavata jälkeäkään.

Kuvakirjoituksia.

Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten

seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on uusi
verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on usein
graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä. Schomburgk
löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia, joita ei enää
kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia hajallaan suunnattoman
laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä katselevan taikauskoisella pelolla,
voimatta kuitenkaan antaa niistä sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat
naisten ammoin tekemiä.

Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi

British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.

Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin.

Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki sitä
varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset syrjäjoet ovat
yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista kiinnitti 1880-
luvulla varsinkin Roraima huomiota.

Roraima.

Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi,

ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa
puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia
muodostuksia. Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä
hietakivimuurina. Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt
tuntemattomana ja salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin
mielikuvitukseen se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi
kallioksi, jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin
korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit että
tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät
mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän
suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon ylöspäin
kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi ylös. Seuraavin
sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän kaikista
kuolevaisista ensimmäisenä näki.

»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan

käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten
hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä
varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden
pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli
kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta,
niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat
päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman
sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain
pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät
kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen,
ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen,
tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten
pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja
puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita,
joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti
karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai
kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki
näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää
näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»

Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet

Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-
Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau
teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa
omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen
kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla
Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900
hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on
Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.

Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868

Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta
löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä.
Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki
Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.

Amazonia.

Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime

vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot
jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella
matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan,
Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen
laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti
Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.

Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka

myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846
Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea
Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti
patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan
koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn
kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän
vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot
menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on
parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten
edelleen Paraan.

Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle

Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.

V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja

tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates,
työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin
keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään
maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden
puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta
Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-
joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän
keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.

William Chandless.

V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin

tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen,
joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän
suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se
juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä
huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein
mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-
annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta
tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä
muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset
erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi
ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja
vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden
vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut
ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka
hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka
vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja
veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti
Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta,
vaan että sen lähteet ovat alamailla.

Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v.

1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800
kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi
kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta kädeltä
laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen, Paraná-
mirimiin.

Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin

Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen
Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin
lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli
kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien
vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado lähti
seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän laski
lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen hylkäämään,
taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden lautan. Joki laskikin
vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea vielä laskettu kymmenen
päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa ja Maldonado kolmen
miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat matkaa Madeiraan ja siitä
Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä palasivat takaisin Perun
ylämaihin.

V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin 1600

kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan palaamaan.
Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen latvavesillä ja
niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa turvassa vihamielisiltä
alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin Apurimacia ja Vileamayoa,
päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan aina Andien juurelle saakka
lähelle Cuzcoa.

1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme

luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.

Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen

vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja
palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni tutki
Rio Negron ja Rio Brancon.

Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia

meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia
ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m.
maantieteellisiä oloja.

Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien

Benin ja Madre de Diokscn tunteminen.

Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta, se

kun etsi vesiväylää mereen.

Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää,

ennenkuin sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti
kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa
tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.

Brasilia.

Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus houkutteli

jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa saattoi
matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt valtiolaitoksensa
melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista matkoista oli Baierin ja
Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin ja Ph. Martiuksen tekemä. He
kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla ja timanttikentillä, matkustellen
laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa, Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän
tutkimustensa kautta tulivat varsinkin sisämaan taloudelliset ehdot
tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet jatkoivat matkaa Amazoni-joen
vesistöön.

Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti Etelä-

Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio Janeirosta Limaan
ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta nousi rannikolta
Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin ylänkömaihin, laski melkein
tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi
Tocantins jokea takaisin ylämaihin. Siellä hän kulki suuren erämaan poikki,
jossa asui vain sotaisia ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain
jälkeen Cuyaba joelle, joka laskee Paraguayhin.

Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät

Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin vuosisadan
loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran lähdehaarain tutkimista,
seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen brasilialainen komissioni tutki
Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75 tutki São Francisco joen ja
Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884 laski Xingun lähteiltä aina
suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli ratkaistuksi suurin
maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa vielä oli selvittämättä,
ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu saatiin selville. Toiset tutkivat
Tapajósin lähteet ja jatkoivat von den Steinenin työtä Xingun lähteillä.
Brasilialaisetkin vuosisadan lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista,
kun v. 1892 sisämaahan lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle
pääkaupungille.

Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset,

joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja, jotka
ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon
ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo, joka
oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että heitä verrattiin
Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin tunkeutuivat heidän
luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä heimo nykyään on Brasilian
tunnetuimpia.

Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja

luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se
saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon
paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin
Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.

La Plata-maat.

Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen

tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines D'Orbigny
kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli Etelä-
Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä ajasta La
Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan Brasiliasta
tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de los Xarayes
nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan Chaco erämaata,
joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes ei oikeastaan ole suo,
kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava lakea tasanko, Pampaan vanhan
meren pohjaa. Sadeajalla vain sen poikki juoksevat joet paisuvat yli
äyräittensä ja koko tasanko on järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä
puuryhmiä. Semmoisena espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä
käydessään ja siitä luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn
lähteeksi. Senkin tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon
löytyvän.

Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn

syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin alapuolella.
Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit, sotaiset tobat, olivat
estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta. Crévaux koko retkikuntansa
keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm nousi jokea 500 kilom. varta
vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta sitten joki hävisi laajaan suohon.
Retkikunta oli näin osoittanut, ettei se kelvannut kauppatieksi.

Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki

eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan
kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin
harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen ja
Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä suorittivat,
enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman Burmeister johti
Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja rikastutti sitä uutteralla
toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot ovat myöskin työhön osaa
ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan käydyt sotaretketkin ovat osaltaan
kehittäneet Argentiinan sisäosien tuntemista, mutta yhä vielä on
semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on vielä ainoakaan valkoinen käynyt,
kuten Chacon pohjoisosat, joissa joku suomalainenkin tutkija on viime
aikoina työskennellyt. Myöhimmin tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on
myös Misiones, suomalaisen siirtokunta-yrityksen näyttämö.

Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti

hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva
1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen
alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin,
joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet.
Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin tutki
sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen semmoisena
aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla. Tulimaan luonto
äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta kehityskannastaan
huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä. Galapagos saaristokin
»Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin ja tutkittiin. —

Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen

muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine
tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut
oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.

Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit

alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago
Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen
munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla
chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien
poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä
järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja