Introduction to

Managerial Accounting
7th Edition Brewer

Full download at link:

Test Bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-
introduction-to-managerial-accounting-7th-edition-
brewer-garrison-and-noreen-0078025796-
9780078025792/

Solution Manual:
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-
introduction-to-managerial-accounting-7th-edition-
brewer-garrison-and-noreen-0078025796-
9780078025792/

Chapter 04

4-1
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
 Process Costing

True / False Questions

1. When materials are purchased in a process costing system, a materials account is debited
with the cost of the materials.

True False

2. Costs are accumulated by department in a process costing system.

True False

3. The following journal entry would be made in a processing costing system when units that
have been completed with respect to the work done in Processing Department Z are
transferred from Processing Department Z to Processing Department Y:

Work in Process, Department Z XXX

Work in Process, Department Y XXX

True False

4. The units in beginning work in process inventory plus the units in ending work in process
inventory must equal the units transferred out of the department plus the units started into
production.

True False

5. In order to equitably allocate costs in a process costing system, dissimilar products are
restated in terms of equivalent units by weighting the number of units produced by their
market values.

True False

4-2
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
6. Under the weighted-average method, the equivalent units used to compute the unit costs of
ending inventories relate only to work done during the current period.

True False

7. In calculating cost per equivalent unit under the weighted-average method, prior period costs
are not combined with current period costs.

True False

8. Under the weighted-average method of process costing, costs from the prior period are
averaged with those of the current period in computing unit costs.

True False

9. Using process costing, it is necessary to consider the stage of completion of the units when
assigning conversion cost to partially completed units in the ending work in process
inventory.

True False

10. The "costs accounted for" portion of the cost reconciliation report includes the cost of
beginning work in process inventory and the cost of units transferred out.

True False

11. The "costs to be accounted for" portion of the cost reconciliation report includes the cost of
ending work in process inventory and the costs added during the period.

True False

12. The "costs accounted for" portion of the cost reconciliation report includes the cost of
beginning work in process inventory and the costs added to production during the period.

True False

4-3
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
13. The "costs to be accounted for" portion of the cost reconciliation report includes the cost of
beginning work in process inventory and the costs added during the period.

True False

14. Process costing is used in those situations where many different products or services are
produced each period to customer specifications.

True False

15. A job-order cost system would be used to account for the cost of building an oil tanker.

True False

16. Both job-order and process costing systems use averaging to compute unit product costs.

True False

Multiple Choice Questions

17. Pulo Corporation uses a weighted-average process costing system. The company has two
processing departments. Production starts in the Assembly Department and is completed in
the Finishing Department. The units completed and transferred out of the Assembly
department during April will become the:

A. units in April's ending work in process in Finishing.

B. units in May's beginning work in process in Finishing.
C. units started in production in Finishing for April.
D. units started in production in Finishing for May.

4-4
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
18.
Which of the following journal entries would be used to record application of manufacturing
overhead to work in process in a process costing system with two processing departments,
Department A and Department B?

A) Manufacturing Overhead XXX

Work in Process- XXX
Department A
Work in Process- XXX
Department B
B) Work in Process- XXX
Department A
Work in Process- XXX
Department B
Manufacturing XXX
Overhead
C) Work in Process- XXX
Department B
Work in Process- XXX
Department A
Manufacturing XXX
Overhead
D) Work in Process- XXX
Department A
Work in Process- XXX
Department B
Manufacturing XXX
Overhead

A.
Option A

4-5
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.

Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt

venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää

näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien
lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut
ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti

ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi

Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa
— kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin

tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi

minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän
tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys?

kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin

kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne

herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse

asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki —

luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette

elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti

myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja,

joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.
 Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin
ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä

tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän
liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin

koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne

saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle

joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista

vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter

Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy
vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän

oli sulkenut Dragan vankeuteen.
 - Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä
hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian
kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on

teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa

vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha,

ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä

nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi
maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi
Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä
saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa

päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten
syöksette itsenne perikatoon!
 Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee
vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille,
vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun

käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä

hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän

kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli
täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi

tyytymättömällä äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua

ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo
käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani

rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran
ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän
sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.
 - Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta
lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias

Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko

miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten
takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma;
ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi

Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea

rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, —
minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla
yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan

Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta

Belgradiin.
 Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan
siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä,
että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut

kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja
mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan!

Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää
koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen
kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman
käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia

myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut

hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten

ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja
jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär
nukkui viattomuuden levollista unta.
NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.

Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä,

rauhallista taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä
elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla

olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle, vai

oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan
askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan
läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta

sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen
leppien alla.
 Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut
pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän
kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää

itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin
hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun
hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa
sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle kaarnan
palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi häntä
vartioida.
 Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä

vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen

huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista
enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva

uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut,

olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen,

sama kuu, joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka
muutoin eivät voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty

vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli

toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla

ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli

järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä kauneudessaan,
peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen tummat kiharansa
jyrkästi erosivat.
 Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi,
kuin olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä
ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla

äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen
ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa

huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen

metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni

tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

 Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä

sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka löytää
tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden

rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte hetkeksi
ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen

yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat ja
kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä
hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä
viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja
tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla

hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan

miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän
näköinen!
 - Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet,
vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen

suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen
lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt
siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne
tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina
asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja

loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle,
rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin

panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta

ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn

epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa
olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa sinun
silmiisi.
 Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —

Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea,

turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden
takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen.

Mutta mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka katsot
välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen

ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä

oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen

omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä
kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!
 Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui
seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi

hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus
olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi

vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä,

mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät

ole penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata
sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut
torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna

jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. —

En, en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

 Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku
muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös

tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla oli
linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja ivallisesti
häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias

Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli
juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja
hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä

mies hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen

valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

 Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen
vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?

Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen

pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi

hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän,
että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle

erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin

olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä
hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan

sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.
 Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber
ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi auki

huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet tallessa,
tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana
hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet

istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla

oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty ja
mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella

kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin
nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun jättää
Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta saisit

asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää —

sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä
tytär.
 Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista
koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä

itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos
et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja

tuskan vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin,
alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes
vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät,
että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen
kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien
mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät

omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi

täällä kajuutassa!
 Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa
itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle

kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä

ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla
äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet
ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä
heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen

ainoa lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi

taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi
ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki

katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha

mies, jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla
puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen

sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt
vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin
hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti pelätä
isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber ivallisesti

nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa

enemmän pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt,
mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa

tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä
johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa
vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä
sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja jaloin
mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani,

etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu
mitään, joka loukkaisi häntä!
 Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä se
oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä
yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.
YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.

Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki

pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella
voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli
kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja
käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta
varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme

kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin
laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea
hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella

edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa
ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota

Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa

silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut
niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin

hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin

saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului

hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen,
sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti
ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka
puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu
milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi
olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin
hitaasti.
 Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin
teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt

sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte

olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte

heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä,
kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. —

Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot
saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa
teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!
 - Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä
toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki
pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä

olevasta piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti

nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa

ja katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian

onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä

kuningat…

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä

virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä

Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta
kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja
mielenmalttinsa.
 Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi
pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa

ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei
ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi
yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja

jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat

kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea
verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin
voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot
—

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto

hänen huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan
hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu
nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja
nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

 Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi

minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse

Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä
ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli

näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian

onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa
pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli
irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä
niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut

pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut
nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen
sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.
 Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei
olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut
raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä,

nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat
ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte
oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä

oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli
matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen

sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka

hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä
tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös

sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.
 Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen

molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen
ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön
näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta

maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen
epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt
peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt
hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen
veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi
häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla
joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan

saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja

soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt
Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut
kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt
Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä