Chapter 05 - Health Care: Patients, Staff, and Institutions

Test Bank for Last Dance Encountering Death and Dying

10th Edition DeSpelder Strickland 0078035465
9780078035463
Full download link at:
Test bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-last-dance-
encountering-death-and-dying-10th-edition-despelder-strickland-
0078035465-9780078035463/
Chapter 05
Health Care: Patients, Staff, and Institutions

Multiple Choice Questions

1. (p. 175) According to Ira Byock, just over __________ of Americans are at home when they
die.
A. one-half
B. one-third
C. one-quarter
D. one-fifth

2. (p. 176) All of the following are associated with the mission of modern hospitals EXCEPT
A. aggressive techniques.
B. diagnosis of symptoms.
C. care of patients with long term residential needs.
D. care of patients with acute illnesses.

3. (p. 176) What is a holistic program of care for the dying?

A. Hospice
B. Nursing home
C. Hospital intensive care unit
D. Social service intervention

5-1
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Chapter 05 - Health Care: Patients, Staff, and Institutions

4. (p. 176) The elements of the health care system are patient, institution, and
A. culture.
B. government.
C. staff.
D. spirits.

5-2
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Chapter 05 - Health Care: Patients, Staff, and Institutions

5. (p. 177) Who is at the center of the "ideal caring situation"?

A. Patient
B. Physician
C. Spouse or mate
D. Medical ethicist

6. (p. 178) Depersonalization of the dying patient can occur when

1. an illness is not well understood or rare.

2. physicians and nurses believe "nothing more can be done."
3. physicians and nurses avoid contact due to their own death anxiety.
4. hospital staff shifts change frequently.
A. 1 and 2
B. 1 and 4
C. 3 and 4
D. 2 and 3

7. (p. 178) Which country spends more on health than any other industrialized country?
A. United States
B. Sweden
C. Belgium
D. Japan

8. (p. 179) According to Daniel Callahan, what percentage of Americans believe that medical
technology can always save their lives?
A. 76%
B. 40%
C. 92%
D. 65%

5-3
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Chapter 05 - Health Care: Patients, Staff, and Institutions

9. (p. 180) The "principle of symmetry" advocated by Daniel Callahan states that a technology
should be judged by a balance between the
A. cost and the seriousness of the illness.
B. extension and saving of life and the quality of life.
C. cost and the extension of life.
D. desire to live and the ability to pay for medical care.

10. (p. 181) According to Greek legend, the first physician was
A. Aesculapius.
B. Hospicious.
C. Kairos.
D. Zeus.

11. (p. 181) Due to the impact of managed care and greater emphasis on patients' rights, which
of the following is true?
A. The "Aesculapian authority" of physicians is being challenged.
B. The "Aesculapian authority" of physicians is increasing.
C. Physicians must practice excessive paternalism in making decisions for patients.
D. Shared decision making is no longer feasible.

12. (p. 182) Surveys indicate that most people diagnosed with a life-threatening illness
A. would rather suspect it without being told directly.
B. would rather not know.
C. want to be told.
D. do not want their families to be told.

5-4
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Chapter 05 - Health Care: Patients, Staff, and Institutions

13. (p. 182) When communicating a life-threatening diagnosis to a patient, a physician must
consider the patient's

1. personality.
2. emotional constitution.
3. capacity for continued function under stress.
4. long-term health care insurance.
A. 1, 2, and 3
B. 1, 2, and 4
C. 1, 3, and 4
D. 2, 3, and 4

14. (p. 183) In Candace West's study of how doctors and patients relate to each other, all of the
following were true EXCEPT
A. There is a "communications chasm" that hinders the healing process.
B. Patients want to talk about "the cure."
C. There is a lack of introductions, greetings, laughter, and the use of the patient's name.
D. Physicians tend to advance questions that restrict patients' options for answers.

15. (p. 183) According to Richard Sandor, what is the "single most valuable asset of the skilled
doctor"?
A. Accurate communication
B. Friendly staff
C. Being on time for appointments
D. Knowledge of end of life issues

16. (p. 184) In achieving clear communication, what is referred to as proxemics?

A. Open discussions
B. Jewelry and linking objects
C. Space and time
D. Addressing the patient as Mr. or Mrs.

5-5
Copyright © 2015 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of
McGraw-Hill Education.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
 — Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, —
kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?

Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette

ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.

Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne,

katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran
suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.

— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen

pidättää kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä
kuolla.

Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä

talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä tänne
tuotu, että olen mielivallan uhri.

Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on
kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli,
en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.

Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun
ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on oikeus,
jota ette saa minulta kieltää.

Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni

kirjoittaa!

— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä.

Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole saanut
tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.

Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa

ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.
 Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten
ovea kohti.

Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen

mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.

— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi

huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän
häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on
kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä
olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin
rahaa ansaita.

Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia

olkikenkiä.

Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina
käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.

Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille

ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.

— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka

tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole
edeltäpäin ilmoittautunut?

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita

ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän
liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko
pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat
kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä
maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis
hän on — tosiaankin sangen kaunis.
 — Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia
muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään
kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen.

— Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti
tähystelette?

Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut

kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei
Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle
tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä

kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä
tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen,
ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi
johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi,

ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti

vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin
pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa
minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini.
Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —
 Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja
viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin

työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa
hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää
vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas

miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka
kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski

kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä
koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä

samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen
rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin
uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä

raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet
lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan
ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun

raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä

kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten
ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.
 Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska
väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä,

paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun
toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän
toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko

sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö
kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä

elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte
vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.

Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä,

joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava
tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on

tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui
viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen
joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille,
ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten

jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille

lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka
keveästi huoaten otti sen vastaan.
 — Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin
sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta
mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät

valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä
tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä
tuottamaan.

Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja

seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä

tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan

vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat

ympäri koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä,
ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet
naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä
kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa

suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla
valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan
teloittaisivat.
 Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä
pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on

seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on

vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä
valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi

vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka
ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi
tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän
niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen

piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen
levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi

kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin

erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti

päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha,
me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen,

istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.
 - Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä
tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki

vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon
kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat

koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi
seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri

jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan
jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa

kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että
kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.

Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan

mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja
syvällä kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli

kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta
huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle,

odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje,
jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?
 — Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. —
Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin

vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana
itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta

todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus
näytti täyttävän hänen mielensä.

Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle
kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan
mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter

Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean

aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo
kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua
kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen,
joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin,

joka riippui kenraalskan takana.

Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin

käsialan.
 Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon
miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea
ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä.
Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja
siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen
vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä

olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut
päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin
toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään
tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi

remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje
kuului nimittäin seuraavasti:

"Rouva kenraalska.

Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne.

Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä
ankarampaan säilytyspaikkaan.

Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von

Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei

kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos

tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta
ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella
hartaudella.
 - Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä
iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta
kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet,

sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin
kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, —

että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska
näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen

hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme,
ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä

hieroen käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer

lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri

kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu

minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.
KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.

Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut

Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan
yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa
löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja

julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta
naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli
solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär

von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut
näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut
maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen

ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan
nurkkaan.
 Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän
itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen,
että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui

ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on

eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,
päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku

onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se

on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola
Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —

Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän
tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi

kovin, että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta

lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä
tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

 Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei
suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni

hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti

juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa
sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään

lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen
patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa
kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei
minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli

myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja
minulla on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.

— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö

liikettä harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren"

ravintola tulolähteenäni.
 — "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella
äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,
eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin
vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von
Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan

asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut
mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja

vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin

ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta

hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären

hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän
olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen

teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku
toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla

voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,

kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi,

niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.
 — Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen
palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi
hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä

sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te

vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi

Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen
summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä
olen rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan

sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki
puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin.
Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne

heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan
tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin

kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille
mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee
nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian
vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti

kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä

tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,
joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana

saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin
kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän
kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea

tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että
kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun
samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti

juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan
myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja
langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui

tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —

minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä
muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö
ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää

löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa,
ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on

asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt
puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte

niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —

Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän
ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on
todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti
Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä
ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat

kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te

sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään

ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies

on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan
ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui

Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse
Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa

toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on
sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,
mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.
 — Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen
henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut

telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla
mainita, oli poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.

Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi
poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä
hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin
sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö

Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,

kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään hakijalle.

Tunnussana on: "Päätön mies."

Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä

hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat
pöydällä.

Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä ja

ojensi ne Mandelblütille sanoen:

— Tästä saatte ilmoituksestanne.

Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen

johtajattarelle tunnussanan?
 — Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että
te rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön
äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti: Päätön
mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä tahdon itse olla
päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä tavalla. Tänä iltana
on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen kanssansa Wieniin ja koko
juttu on unhotettu.

Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla

- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf,

mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle
kaikki muu tehtävä.

Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun

luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi luotatte
minuun?

— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo

kolmetuhatta frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun
luonani.

Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille

rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin
muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!

Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja

Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.

Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä
kerran huudettavan.

— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä

olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en
uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?
 — Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on
nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä
on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.

— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.

Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt

ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.

Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt

hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan.
Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.

Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch

pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman
tytön pään panna pyörälle.

Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut
hänelle ovensa.

— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti

koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin —
tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma
asiastansa. —

Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:

— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä

talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.

Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet

onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on
vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava,
minun kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet
vaimoksensa.
 Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy
tuossa hirveässä talossa.

Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas,

tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon
nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.

Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär

kirjoituspöytänsä ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua
paperilla. Hän kirjoitti Stefan Naumovitschille.

"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä

tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen. Tuo
tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety
kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä
herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin
kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden tehdä
kaikki taas hyväksi.

"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet

laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille henkilölle,
joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'

"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään

ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty. Epäilemättä te
tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla vapautatte tyttö
kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette vapauttaneet Genian,
voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön, että hylkäätte uhrinne ja
jätätte hänet avuttomana kadulle?

"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen

tuomari teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää,
onnellista elämää. —
 "Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän
ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia von
Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin kuin teidän
laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää äidinsydän
arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."

Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin,

samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon
tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von
Sandorf.

Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja

varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan
ajutantti.

— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje

saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.

Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan

Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto,
missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet
salaisuudessa avataan ja luetaan.

Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä

enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on
tyttäreni hukassa.

No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun,

haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.

Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli

mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan
tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa,
leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja
kurjalta kuin mahdollista.

Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen
ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja
lähti konaakiin päin.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kerjäläisnainen.

Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia

käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut
korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli
tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata
väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet
niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.

Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut
paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.

Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä

mielenliikutuksella.

Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle
määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua
kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki
kuolemaa odottanut.

Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja

tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!

Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että

kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut
kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä
kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin

ojennettuun käteen.

Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä
ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.

Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa,
jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän
salaisuudessa muuttanut hyväksi.

Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän
kuunteli.

Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle

antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin
näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän
katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka
vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi
valmistustoimia, astui nyt mies.

Tämä oli puettu käsityöläiseksi.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.

Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään

vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja

tulin täsmälleen.

- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.

 - Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin
sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä
maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa
luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen
maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla

näyttäytyä kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä

ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes
minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä
tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.

Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan
kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan
kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?

- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin

aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.

Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita

asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön
hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.

- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin

— se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.

Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen

tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!

Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo

on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin
kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja
hienotunteisinta vierasvaraisuutta.

- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt

tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.

Mutta menkäämme asiaan.

Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se,

että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on
hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.

- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi
ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.

Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun
aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy
hänen pian langeta.

- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion
kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.

- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti

Maschin, rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten
tulee sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta
kokemuksestani sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.

Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.

- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin

häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli
äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn,
sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.

Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota —

Lunjevica seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti
olin kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen
hänen tyhjään kalloonsa.

- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä

tarpeettomasti vuodata verta!

Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan

kysymykseen.

- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn

suuresti, jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.

Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään,

jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.

- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään,

vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava. Jos
kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin
ymmärrämme toimia.

— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi

Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on aivan
erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle
välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko
maalle?

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä,

ystäväni.

Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen

kotonansa ratkaisevaa tapausta?

Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö

silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin ei
kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä erota.
 Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.

— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa,

puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä
toden teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi
tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä ja
jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?

Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa

Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää pitkin,
— samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin jos se on
poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi silloin sinua,
Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!

Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.

Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin

Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle
perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima
maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin
kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.

— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen

synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.

Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän
jonakin päivänä tulisi äidiksi.

— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti

esiin pensaikosta?

— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch,

kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja
ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.