Professional Documents
Culture Documents
*****
Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän
nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut
ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen
sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin
levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki
varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.
Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon
kaiken… unohti kuluneen ajan… kaiken, mitä välillä oli ehtinyt
tapahtua…
Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he
kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi
hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —
Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja
hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen
hehkullansa…
Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran
ennen oli kokenut unessa.
Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin
kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa.
Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi
— pianhan kaikki olisi lopussa!
Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa
siitä, että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.
Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut?
Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli sitten
elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän
koskaan järkeväksi!
Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi
halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän pitkän
tarinan…
Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun
ne sentään olivat olemassa?
Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.
*****
Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen.
Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän
saanut nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää
kukat peittivät korkealti… ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja
Dordia, mielitiettyänsä.
Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut
entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden
ympärillä kukkia.
Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut
takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!
— Entä Dordi?
Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.
Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä
kaiketi vielä tunnet minut?
Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän
siinä yhä edelleen.
— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja
hän näki auringon laskevan.
*****
*****
*****
*****
— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu
elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi
häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne
muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli
iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän
käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten
huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen
matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä
palannut enää koskaan.
— Ei, elämänkokemus.
— Tietysti.
— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi
kaikki etäisyydestä vain.
— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.
*****
— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki
hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi
halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.
— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet
muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel
kääntyi hänestä pois.
*****
Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!
Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti
saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.
— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!… Sinun
syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, —
että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — —
—