(eTextbook PDF) for Approaches to

Social Research 5th Edition by Royce

A. Singleton Jr
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/etextbook-pdf-for-approaches-to-social-research-5th-
edition-by-royce-a-singleton-jr/
Another random document with
no related content on Scribd:
Lisen, eikä se tee mitään, että hän kutsui teidät salassa äidiltään.
Mutta Ivan Fjodorovitšille, teidän veljellenne, minä en voi yhtä
helposti uskoa tytärtäni, suokaa se minulle anteeksi, vaikka minä
edelleenkin pidän häntä mitä ritarillisimpana nuorena miehenä. Ja
ajatelkaahan, hän oli Lisen luona enkä minä tietänyt siitä mitään.

— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei

enää istuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.

— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin

teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin:
Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta
palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja
toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš tuli
tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole vaatinut
häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt
muutenkin on puuhaa, vous comprenez, cette affaire et la mort
terrible de votre papa, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on
käynyt taas, ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo
kuudes päivä siitä, tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain
tästä tietää vasta kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli
minulle yllättävän hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta
tämä nauraa: hän, mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi
minun luokseni kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta
Lise, Lise, oi hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia!
Ajatelkaahan, eräänä yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti
sen jälkeen kuin te viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois —
äkkiä hän yöllä saa kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi
minulla ei koskaan ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas
kohtaus, ja samoin sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän
huutaa minulle yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä
vaadin, ettette ota häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä
meillä!» Minä tyrmistyin noin odottamattomasta puheesta ja vastaan
hänelle: »Mistä syystä minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä
tulemasta, lisäksi miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen
onnettomuus osanaan», sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut —
nehän ovat onnettomuus eikä onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä
nauraa sanoilleni ja, tiedättekö, niin loukkaavasti. No, minä olen
iloissani, ajattelen, että olen saanut hänet nauramaan ja että
kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin kun minä itsekin olin aikonut
kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä omituisia vieraskäyntejä ilman
minun suostumustani sekä vaatia häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä
aamuna Lise heräsi ja suuttui Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä
kädellään kasvoihin. Mutta tämähän on pöyristyttävää, minä
teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä tunnin kuluttua hän syleilee ja
suutelee Julian jalkoja. Minulle taas hän lähetti sanan, ettei tule
ollenkaan luokseni eikä tahdo käydä vastedeskään, ja kun minä itse
kompuroin hänen luokseen, niin hän alkoi minua kiireesti suudella ja
itki sekä työnsi suudellessaan minut pois huoneesta puhumatta
sanaakaan, niin että minä en saanut tietää mitään. Nyt, rakas
Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni teihin, ja tietysti teidän
käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä yksinkertaisesti pyydän
teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä selville kaikki, niinkuin
vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan sitten kertomaan minulle,
minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että minä kuolen, suorastaan
kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan kotoani. Minä en voi
enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä voin sen menettää
ja silloin… silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä Jumala, vihdoinkin,
Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen yhtäkkiä loistaa, kun
näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle. — Olette myöhästynyt! No,
mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa kohtaloni, no, mitäs tuo
asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei Fjodorovitš?
 — Menen Lisen luo.

— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä

pyysin?
Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!

— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä… mutta olen

kovin myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.

— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se

käy päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen
jälkeensä, mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.

3.

Reuhtova lapsi

Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain

loikomassa entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin,
kun hän ei vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa
vastaan, mutta hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui
tulijaan. Silmät olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset.
Aljoša hämmästyi, miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa
laihtunutkin. Hän ei ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti
hänen hienoja, pitkiä sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät
hänen hameellaan, sitten hän istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.

— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti,

— mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille
minusta ja Juliasta.

— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.

— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon

salaa kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä
anteeksi.

— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?

— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas,

kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin
teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa
aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä
teille kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne
rakastamaan, ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä
tuotte vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te
samalla tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.

Hän alkoi äkkiä nauraa.

— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili

hänelle Aljoša.

— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan

ole häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne,
juuri teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä
rakastan teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos
kunnioittaisin, niin en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?

— Niin.

— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?

 — En, en usko.

Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti,

kiireesti.

— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan

konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä tulen
teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti sallitte
minun olla teitä rakastamatta.

— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?

— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että

minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi,
pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!

— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?

— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää

talo tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen
pitää välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta
se palaa. Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja
miten ikävää!

Hän viittasi inhoten kädellään.

— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.

— Olisiko sitten parempi olla köyhä?

— Olisi.

— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta.

Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja
ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko,
älkää puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei
ollut avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle
jo aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta
tulee köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas,
niin kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä
tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne
naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on pieni
varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!

— Tunnen.

— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin

eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta
eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän
on minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän
pyörimään?

— Osaan.

— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää

kulkemaan ja lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan
naimisiin, pyöritän koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?

— Ei.

— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä

asioista. Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään
kaikkein suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan
tarkalleen.

— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.

 — Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut
tuomittaisiin, mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin
silmiä. Minun tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša,
meidän talomme, ettekö te vieläkään usko minua?

— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli

kovin tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on
tavallaan tautia.

— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä

en puhu siitä.

— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu

kenties entisestä taudistanne.

— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä

hyvää, minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.

— Miksi tehdä pahaa?

— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei jäisi
mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän paljon
pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä kaikki
saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua
sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi
se on niin miellyttävää, Aljoša?

— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te

sanoitte, sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.

— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös
teen sen.
 — Minä uskon.

— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä
uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta
kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani,
ärsyttääkseni teitä?

— En, en luule… vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.

— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin

tuli leimahti hänen silmissään.

Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa:

hänen kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan,
vaikka aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä
kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.

— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša

miettivästi.

— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki

rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä
ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he
valehtelevat, ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat
vihaavansa pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.

— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?

— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan

sieltä.

— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?

 — En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi
rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän!
Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut
isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.

— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?

— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta

sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.

— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui

Aljoša hiljaa.

— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan. —

Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä
kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah, vain
teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan unessa
piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on kynttilä,
ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän alla, ja ne
avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko, ja niiden mieli
tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo luokseni, tarttuvat jo
minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin ja ne peräytyvät
kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu kokonaan, seisovat
ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa hirveästi tehdä
mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä alankin
herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin luokseni,
tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen taas
ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan
on läkähtyä.

— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša

yhtäkkiä.
 — Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša,
älkää naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että
kaksi eri ihmistä näkee saman unen?

— Kaiketi se on.

— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi

Lise ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se,
että te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette
koskaan valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta?
Ettekö tee pilaa?

— Se on totta.

Lise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.

— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui

hän yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.

— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša

lujasti.

— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä

puhun vain itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja
mieluummin puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä.
Aljoša, miksi minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša,
onko totta, että juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä
lapsia?

— En tiedä.

— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin

langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut
nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten
ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja sanoi
sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin kuluttua.
Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta toinen
katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!

— Hyväkö?

— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja olenkin

minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun vastapäätä
häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon
ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?

Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot

vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.

— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten

koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii
(nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain
lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle
ihmiselle, että hän välttämättömästi tulisi luokseni. Hän tuli, ja minä
kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, kaiken kerroin, kaiken, ja
sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja sanoi, että
se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois. Istui kaikkiaan
vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko? Sanokaa,
sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja
oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.

— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet

kutsuitte, tuon miehen?

— Minä itse.
 — Lähetitte hänelle kirjeen?

— Kirjeen.

— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?

— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui

sisälle, niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja
lähti.

— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša

hiljaa.

— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?

— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on

nyt myös hyvin sairas, Lise.

— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.

— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko,

niin silloin tietysti halveksii.

— Siis minuakin? Minua?

— Teitäkin.

— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. —

Kun hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on
hyvä olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja
halveksittuna oleminen on hyvä…

Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle

vasten silmiä.
 — Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin… Aljoša,
pelastakaa minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta,
syöksyi hänen luokseen ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen
ympärilleen. — Pelastakaa minut, — hän melkein voihkaisi. —
Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä, minkä olen teille
puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta! Minä tapan itseni,
sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää, sillä kaikki on
minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa kaikki! Aljoša,
miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään! — lopetti hän
raivostuneena.

— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.

— Ja itkettekö minua, itkettekö?

— Itken.

— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan

itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?

— Itken.

— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki muut

rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki,
poikkeuksetta kaikki! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en
ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä
veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.

— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.

— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on

hattunne!
Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!
 Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli
murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa
kädessään kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja
hyvin suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen:
»Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen
Liseen. Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.

— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö

raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten
minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!

Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti

kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva
Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša
oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti
rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin
sormeaan. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä
ovesta, meni hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui
suoraksi ja alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen
alta pullistuvaa veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän
kuiskasi itsekseen hyvin nopeasti: — Minä olen katala, katala,
katala, katala!

4.

Hymni ja salaisuus

Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša

soitti vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša
tiesi, että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on
meillä, meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla
muuallakin. Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli
sukulaisten ja eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia
välttämättömiä muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta
myöhemmin muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä
joihinkuihin Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin
itsestään muodostui poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että
vankia toisinaan sai tavata sitä varten määrätyssä huoneessa
melkeinpä kahden kesken. Tämmöisessä asemassa olevia
henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia: ainoastaan Grušenjka, Aljoša
ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse poliisipäällikkö Mihail
Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän oli nuhdellut
Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean laidan,
hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja
omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä,
niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä
lempeämmin: »Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui
hunningolle juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen
kauhistus muuttui hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi.
Aljošasta poliisipäällikkö taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut
hänet, ja Rakitin, joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään
vangin luona, oli »poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti,
kaikkein lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan.
Vankilan päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies,
ja hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan
päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään
hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi
vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja,
vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä mukaisesti».
Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta
myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan
raamatun apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan
nuorelle ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona
luostarissakin ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa
tuntikausia. Sanalla sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt
vankilasta, niin hänen tarvitsi vain pistäytyä päällikön luo
saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi olivat kaikki vartijatkin
vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan. Vahti ei tietenkään tehnyt
esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä. Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän
aina tuli kopistaan siihen paikkaan, mikä oli määrätty tapaamista
varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša kohtasi Rakitinin, joka jo oli
lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat viimeksimainitut keskustelivat.
Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi kovin jollekin asialle, mutta
Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan viime aikoina Rakitin ei
mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa eikä juuri koskaan
puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin väkinäisesti.
Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti rypisti
kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen
huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin
napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.

— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän

ainoastaan sanoakseen jotakin.

— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi

heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui
silmänräpäyksessä.

— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella

elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen
vihasta.

— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi,

perhana! Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen
viitaten päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui
täällä, nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes
nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi sinä
tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen
himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme
vahingon korjatuksi.

— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä

tullut ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen
päännyökkäyksellä ovea, josta Rakitin oli mennyt.

— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä,

senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen… konna. Eivät edes
ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä
pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista
siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin
vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä
olen nyt mennyttä miestä!

Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.

— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan

ole mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.

— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen

epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me
olemme tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi
jonninjoutavista asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein
tärkeimmästä en ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna
lankeaa tuomio, mutta en minä tuomion johdosta sanonut olevani
mennyttä miestä. Ei ole minulta pää mennyt, vaan se, mikä oli
päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot minua niin arvostelevan
näköisenä?

— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?

— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?

— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.

— Niin, eikö se ole jokin tiede?

— On, sellainen tiede on olemassa… mutta… minä tunnustan,

että minä en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.

— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön!

Munkiksi hän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä
toimivansa arvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs,
hän voi olla hyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä
saavuttamaan ne ovat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen
mennyttä miestä, Aljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua
enemmän kuin ketään muuta. Sydämeni vapisee sinun tähtesi, niin
se on. Mikä olikaan Karl Bernard?

— Karl Bernard? — ihmetteli taas Aljoša.

— Ei, ei Karl, maltahan, minä sanoin väärin: Claude Bernard.

Mikä se on? Kemiaako, vai?

 — Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan
sinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että
sellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on
miehiään.

— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja

sadatella. — Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta
Rakitin pujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi,
hän on myös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aljoša lujasti.

— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja

aloittaa sillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti
itse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko
tappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin, selitti
hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No, piru
hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta
samantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole
suopea sinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä
pois, sillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken
juuri sanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja,
sillä kaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka
oletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän
nauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est
disputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden
makuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.

— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken

niin, — keskeytti Aljoša.