Ervasti Eppu

Kivelä Anniina
Pekkala Arttu
Perälä Katja

Kibbutsikasvatus

Kibbutsit saivat alkunsa 1900-luvun alussa Palestiinassa (myöhemmin Israelissa), kun juutalaiset
siirtolaiset muodostivat yhteisiä maanviljelyn ympärillä toimivia pienen kylän kokoisia kommuuneja.
Näiden kollektiivitilojen tarkoitus oli turvata maan haltuunotto, sadon saaminen ja uuden elämäntavan
luominen keskellä vihamielistä maata. Kibbutseilla oli roolinsa myös maanturvaamisessa ja
sotatoimissa. Kibbuts tarkoittaa hebreaksi ryhmää ja elämä kibbutseissa oli hyvin yhteisökeskeistä. Sen
ideologian taustalla vaikuttivat sionismi ja sosialismi. Kibbutsin jäsenet työskentelivät yhteisen edun
vuoksi, eivätkä saaneet työstään palkkaa, pelkästään majoituksen, vaatteet ja ruuan. Yhteinen
ruokasali oli yhteisön elämän keskipiste.

Kibbutsilaisuus syntyi osittain myös vastaliikkeenä siirtolaisten kokemalle getto-elämälle ja juutalaisille

perinteille. Ryhmän tavoitteena oli luoda “uusi juutalainen” sukupolvi, joka olisi suuntautunut kohti
tulevaa, ja olisi vapaa maanpakolaisuuden aiheuttamista vaikeuksista. Kibbutsilaisuus oli myös kapinaa
perinteistä juutalaista perhemallia ja naisen asemaa vastaan. Gettoissa kasvanut sukupolvi näki
äitiyden rajoittavan naisen mahdollisuutta todelliseen tasa-arvoon miesten kanssa, ja kutsui naisen
osaa “biologiseksi murhenäytelmäksi”. Naisen asema juutalaisessa uskonnossa ja kulttuurissa nähtiin
halventavana ja rajoittavana. Aluksi lapsille ei nähty olevan sijaa kibbutseilla laisinkaan, koska näiden
ajateltiin rajoittavan aikuisten vapautta, sekä toisaalta yhteisen edun eteen työskentelyä. Kun lapsia
kuitenkin alkoi syntyä, alettiin hätäisesti ja pala palalta järjestellä näiden kasvatusta. Hiljalleen tämä
pragmaattinen järjestely muuttui oppisuunnaksi, joka sisälsi kuitenkin ristiriitaisuuksia.

Kibbutsilaisuus pyrki hajottamaan perinteisen perhemallin ja kasvatti lapset kollektiivisesti. Lapset

erotettiin vanhemmistaan jopa neljän päivän ikäisinä ja siirrettiin asumaan lastentaloihin, missä heistä
huolehtivat metapelet eli lastenhoitajat. Vanhemmat vierailivat lastensa luona ja äidit imettivät lapsiaan
noin puolivuotiaaksi saakka, mutta lapset ja aikuiset asuivat erossa toisistaan ja elivät omissa
yhteisöissään.

Lapset siirtyivät eri ikäkausina lastentalosta toiseen, jolloin ainoat pysyvät ja läsnäolevat ihmiset heidän
elämässään olivat ikätoverit. Tällä järjestelyllä haluttiin taata, etteivät lapset riistä vanhempiensa
vapautta, ja toisaalta suojella lasta vanhempien siteiltä. Pelättiin, että huono vanhemmuus voisi
vahingoittaa lasta, ja etenkin alussa uskottiin, että asiantuntijat kuten lääkärit ja lastenhoitajat ovat
parempia päättämään lasten asioista, kuin näiden vanhemmat. Haluttiin myös, että äidit löytäisivät
elämäänsä tyydytystä aikuisten yhteisöstä, eivätkä lastensa kautta. Perinteinen juutalainen äiti koettiin
liian omistautuneeksi lapselleen ja yhtä aikaa vaativaksi lastaan kohtaan. Lastenhoitaja sen sijaan antoi
lapselle vähemmän ja myös vaati lapselta vähemmän, eikä “ahmaissut” lasta kuten äiti perinteisesti.
Kasvatus ja huolenpito jätettiin siis kokonaan lastenhoitajalle ja lapsen ravinnon, suojan sekä
turvallisuuden tarjosi vanhempien sijasta yhteisö. Lastenhoitajat tarjosivat lapsille virikkeitä ja heillä oli
ainakin jonkinlainen koulutus tehtävään. Öisin lapsia vahtivat yövahdit.

Lapsen vanhemmat vierailivat lastensa luona päivittäin lasten tunneilla. Tämän yhdessäoloajan
tavoitteena oli viettää “onnistunutta yhdessäoloa” lapsen kanssa. Koska painostus oli positiivisten
tunteiden ilmaisussa ja miellyttävässä yhdessäolossa ilman arjen toimia ja huolenpitoa, jäivät
vanhempien ja lasten väliset suhteet helposti merkitykseltään vähäisiksi ja emotionaalisesti etäisiksi.
Läheisyyttä rajoittamalla yritettiin suunnata jäsenten energia yhteisöä ja sen projekteja kohti.

Lapset kasvatettiin suljettua yhteiskuntaa varten, eli kibbutsin toimintaa jatkamaan. Lasten oma yhteisö
oli kuin kibbutsin pienoismalli, ja lapset työskentelivät lastentalon yhteydessä esimerkiksi eläimiä
kasvattaen ja maata viljellen. Lapsilla oli kuitenkin myös itsenäistä vapaa-aikaa. Oma vertaisryhmä
tarjosi lapsille turvallisuuden tunteen. Lohdun ja tyydytyksen sekä opetti pitämään puoliaan ja tulemaan
toimeen ryhmässä. Yhteisön nuoret saivat korkeatasoista koulutusta ja työskentelivät yhteisössä.
Toisaalta opinnoille ei välttämättä ollut erityistä motivaatiota, koska yhteisö takasi kaikille työn ja
asuinpaikan.

Kibbutsilla syntyneeseen koulutusideologiaan kuuluu ajatus, että lapset oppivat parhaiten omalta
yhteisöltään ja ympäristöltään ja kaikki ympärillä oleva on oppimisen lähde.

Kibbutsilla syntyi myös yhä tänä päivänä Israelissa käytössä oleva idea junkyard eli romupiha, joka
toimii lasten leikkipaikkana ja jatkumona koulun luokkahuoneelle. Lelujen sijasta pihalla on kaikenlaista
aikuisten maailmasta peräisin olevaa, useimmiten rikkinäistä tai hylättyä, tavaraa. Näiden tavaroiden on
tarkoitus tuoda oikea aikuisten ympäristö lähelle lapsia ja tukea luovuuden, itsenäisyyden ja
ryhmätyötaitojen kehittymistä. Romupihan tavoitteena on tarjota lapsille mahdollisuus
ongelmanratkaisuun aidonkaltaisessa ja vapaassa ympäristössä, joka ei ole liian turvallinen tai valmiiksi
suunniteltu. Kibbutseilla ei välttämättä ollut aluksi varsinaisia romupihoja, vaan lapset löysivät
leikkipaikkansa itse muun muassa romuttamoista tai rakentelivat puumajoja vaeltaessaan vapaasti
yhteisön alueella.

Ajan kanssa useimmissa kibbutseissa on luovuttu ajatuksesta kollektiiviseen kasvatukseen, koska eron
vanhemmista on todettu aiheuttavan lapsille psykiatrisia ongelmia.

Kibbutsissa lapsuutensa viettäneen Noam Shpancerin kokemuksia

Noam Shpancer on psykologian professori Otterbein yliopistossa Ohiossa

Yhdysvalloissa.
Vietimme suurimman osan lapsuudestamme ikätovereidemme kanssa lastenkodissa. Leikimme,
söimme, opiskelimme ja nukuimme siellä. Äitimme eivät kokanneet meille, eivät pesseet vaatteitamme
tai laulaneet meitä uneen.
Viihdykkeet me löysimme itse. Kuljimme pääosin paljasjaloin romuttamolla, leikimme rikkinäisessä
traktorissa, leluina hylättyjä työkaluja ja vaatteita. Otimme myös vuoroja yhteisön ainoalla polkupyörällä.
Olimme köyhiä, mutta olimme myös ylpeitä siitä. Materialististen tavaroiden opetettiin olevan pahasta,
joten pidimme kaupungin lapsia pilalle hemmoteltuina ja harhaanjohdettuina.
Yhteisöllä ei ollut erityistä motivaatiota laittaa meitä kouluun, koska yhteisö takasi jokaiselle sen
jäsenelle työn, asuinpaikan ja ruokaa. Kun nuorena päätin jättää yläasteen kesken, vanhempani hädin
tuskin huomasivat.
Minulla on monia lämpimiä muistoja yhteisöstä, mutta kibbutsilapsuudella on toinenkin puoli. Paine
mukautua yhteisön normeihin oli jatkuva. Lapsia, jotka olivat eksentrisiä tai erottuivat muuten massasta,
välteltiin. Yksilöllisyyttä ja kilpailuhenkisyyttä väheksyttiin.
Vuosia myöhemmin sain selville, että ystäväni karkasi lastenkodin ikkunasta joka yö ja karkasi
vanhempiensa huoneeseen. Hän aneli joka yö päästä vanhempiensa luo, ja joka yö hänen
vanhempansa veivät hänet takaisin lastenkotiin. Jatkuvien toistojen jälkeen yhteisön ratkaisu oli siirtää
hänen vanhempiensa huone kauemmas.
Kuulin myös jälkikäteen hyväksikäyttötapauksesta. Pari vuotta minua vanhempaa tyttöä
hyväksikäytettiin lukuisia kertoja erään yhteisön jäsenen, toisen tytön isän, toimesta. Yhteisöllä ei ollut
mitään tietoisuutta sen sisäisestä pahuudesta. Kapitalismia ja korruptoitunutta ulkomaailmaa pidettiin
pahoina, sisäistä uhkaa ei voitu edes ajatella. Luottamus oli systeemin valuutta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kibbutsi
https://en.wikipedia.org/wiki/Kibbutz

https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/00094056.1996.10521885?src=recsys

Learning from the Kibbutz by SHIRA ACKERMAN SIMCHOVITCH

Bruno Bettelheim: Kibbutsien lapset , 1969

(Noam Shpancer, 19.2.2011, Child of the collective, The Guardian)

(https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2011/feb/19/kibbutz-child-noam-shpancer)