Test Bank for Simply C#: An Application-Driven Tutorial Approach : 0131426419

Test Bank for Simply C#: An

Application-Driven Tutorial Approach :
0131426419
Visit to download the full and correct content document: https://testbankmall.com/dow
nload/test-bank-for-simply-c-an-application-driven-tutorial-approach-0131426419/

Visit TestBankMall.com to get complete for all chapters

Combining the Deitel™ signature Live-Code™ Approach with a new
Application-Driven™ methodology, this book uses a step-by-step
tutorial approach to begin teaching the basics of programming, builds
upon previously learned concepts, and introduces new programming
features in each successive tutorial. KEY TOPICS This comprehensive
introduction to C# covers GUI design, controls, methods, functions, data
types, control structures, procedures, arrays, object-oriented
programming, strings and characters, sequential files, and more. It also
includes higher-end topics such as database programming, multimedia
and graphics, and Web applications development. For individuals
beginning their mastery of C# Programming.
"I've already decided to adopt! Showing the student what an application
will do, then building it, engages the student and provides superior
motivation. A great teaching vehicle!" — Peter van de Goes, Rose State
College Business and IT Division

"This text is thorough without being overwhelming. It includes GUIs

and OOP concepts from the very beginning. Simply C# shows complete
application code, not just bits and pieces. And the abundance of
applications inspire students to use critical thinking skills." — Catherine
Wyman, Devry University

"This book is ideal for self-learning. It not only teaches al) the important
fundamentals of C# but also demonstrates right from the first tutorial
how easy it is to rapidly build all kinds of useful applications, especially
GUI and Web-based ones, with the most important language in .NET.
Anyone can become an effective C# programmer simply by working
through this text." — Jim Huddleston, Independent Consultant
"To get the moss of any programming language, one should understand
the language deeply. Simply C# makes this learning process simpler and
easier by taking an application development approach to explain the
basics of the C# language." — Dharmesh Chauhan, Microsoft

"Simply C# is like a printed mentor." — Jay Cook, Independent

Consultant
Another random document with
no related content on Scribd:
 "Eikö äiti nytkään ole kotona?"

"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan

lainaleipiä pois."

Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille

hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.

"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"

Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita

vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä
lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan
hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.

"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin
vielä toissapäivänä, eilen…"

"Näen sen."

"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"

Helvin uusi mieliala huokui rohkeutta, vilpitöntä avomielisyyttä. —

—

"Jos ette pahastu, niin sanon…"

"Voi sanokaa!"

"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu

kaikki, eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen
kauneimmat äänet — niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin
suotuisammalle paikalle ja jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan,
mutta jonka —"
 "Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole
kostuneet luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan,
koskaan ole tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi
hyvä Jumala, kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään…"

"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."

"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita

lakanoita ja ravitsevaa ruokaa." —

"Kiitän teitä!"

"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi

kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen:
"Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko
nytkin niin?"

"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan
päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun…
sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"

"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan

milloinka se tehtävä tulee… istutaan kädet ristissä eikä tunneta,
tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa
odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen
kätkettynä… Niinkuin teillekin."

Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.

"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut…"

"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun

sarastuksen tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa
tyytymättömyydessä. — Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi,
jos henkenne niistä olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta
kaivannut, — mutta tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen
siemenen olemassa olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi
elämä… Tänään ovat sen sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette
saaneet sen sysäyksen, joka oli välttämätön ja siis kerran tuleva."

"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on

välttämättömän tarpeellinen?" —

"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön

itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai
ollut liian heikko seurataksensa viittausta."

"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän

uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen…"

"Ehkäpä se teillä jo onkin!"

"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!"
virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi
hän nopeasti taloon vievälle puistotielle.

Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi

menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen
taakse.

Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.

Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän,

väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa
ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään
reunalla…

Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli

väistynyt sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut
hangenalaisen haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen
avartuneet aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen
uhmailevaa lämpöä!

Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä

joutavaa mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää…

Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä
puinut, näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että
sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen,
innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen,
pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja
ijänikuisten tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki
ei kohonnut, eikä järki avartunut.

Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin

tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä
asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta joka
useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen
luonnollisen, terveen kulun.

Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi

sellaisessa opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin
uupui kuin elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista
vastaantulevaa epäkelpoa ravinnoksensa…
 Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin
kohtaan.

Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli
tietämättään janonnut?

Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin

lyhytnäköinen —? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos
ei, — tahtoi Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla
joka soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, —
juurruttaa, kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että
jälkeentulevaiset, sivukulkevaisetkin löytäisivät ne sieltä etsimättä,
hapuilematta, tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —

Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia

kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi, siellä
heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus,
uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja
päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain
luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä
pitämään ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja
luottamusta. Se ei kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu,
— sen Helvi kyllä oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen
kehräämiseen ja yhdistämiseen kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä,
enemmänkin, tahtoi hän uupumatta sen asian eteen työskennellä,
asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä viittovaksi päämääräksi. Ja
hänen jälkeensä täydentäisivät sitä työtä uudet ihmiset, joidenka
sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin elämänymmärtämyksen pyhä
siemen.
 "Vellamonneidon paasi."

Ja päätti Vellamon neitonen

Nyt toivonsa turhan kostaa
Ja veden pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa
————————————

(Koskenlaskijan morsiamet).

Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti

riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se erosi
kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi
kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista
sydänmaata.

Suurta, salaperäistä sydänmaata.

Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin

uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän
todellisuuskin niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää
unelmaa ja kuitenkin yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin
konsanaan tyly jokapäiväisyys harmaataloisten kylien tanhuvilla.

Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa

kulki karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin
laulellen lyhyitä kansanlaulun pätkiä.

Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin:

ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon… Tai oikeastaan se
elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa,
muulloinkuin iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua —
niinkuin nytkin — sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet,
joka aina niin ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden
seasta, säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti
taaksepäin työnnettynä.

Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän

lemmensuhdettansa — eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei
aavistaakaan sen olemassaoloa — sillä se oli pieni, etäisen
karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen, suurten
sammalpartaisten honkien suojatti…

Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä —

kukaties oli se siellä kuolevakin…

Kaksi niin kaunista koivua kasvoi

Vihreän kummun päällä,
Niitä mä silloin katselen
Kun kultani ei ole täällä…

— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa

vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen rajusti
sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä heidän
tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä salon
sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla,
tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren,
ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, —
mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä…

Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman

iskemänä, valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen
Nyyrikkinsä, mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän
tytön seurassa, joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia.
———

Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova,

tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin
sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän
itse oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja
hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä,
kaatui siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.

Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys…

Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —

Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea

vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski
maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi…

"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä

rauhallisesti, viattomasti.

Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn

kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä,
maatamyöten matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa
kiven koloon…

Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—

Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti,

avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen
— ja veti hänet mukanaan eteenpäin.
 Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti tarttui
hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti,
tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:

"Petturi!"

Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa

Maijusta Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä
muotonsa synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.

"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen,

vaikka näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.

"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."

"Mutta mitä tarkoitat sillä?"

"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän

rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt
teidätkin."

Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä

syyttäjänä, pidellen vielä puun oksasta kiinni.

"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt

minutkin…"

Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista,

lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä, tahtoi
tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään, kysyen:

"Kuinka selität tämän?"

Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:

 "Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä
minähän olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette
kumpaisetkin 'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta
nauttia onnestanne…"

Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän

sydämeensä ja nauroi tylysti, katkerasti. —

"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee

yksinomaan vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä…" sanoi
hän.

"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen,

Maiju…" sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —

"Josko en tietäisi… Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden

ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta
sinä — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu!
Minulle elä mitään enään sano!"

Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan

kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten
pian puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän
uudelleen surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen
kuusen juurelle istumaan…

Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä,

murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja
vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä
rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän.
— Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli
niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi,
onnelliseksi…!

Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä

lähempää ja lähempää.

En minä muille ilmoittele sydän surujani —

Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani…

Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat

kyyneleet helpoittivat polttavan poven pakotusta.

"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat,

kehen vetoat…"

"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua
on tehnyt niin…"

Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka

kolkolta, tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana,
avara temppeli. Sen pyhyys oli häväisty…

Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa

kotiinpäin ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa
onttous äsken paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin
istuvan vieläkin siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan
maakiven päällä. Mutta petturia ei enää näkynyt. —

Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen,

nousi hän verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä
tulevaa Maijua oudosti silmillään.
 Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi
tultuaan näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.

Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.

"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti.

"Tein äärettömän väärin suuttuessani sinuun."

Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli

nopeasti pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä
oli tuntenut tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli
vihata häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa
onnettomuuteen.

"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju

kyynelsilmin.

"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan

äsken ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit
mielestäni julma, sydämetön, ilkeä… Mutta kun jäin yksin, koetin
asettua sijallesi — ja silloin ymmärsin sieluni tuskan —"

Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden,

pitkin kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten
honkien lomitse. — —

Sydänmaan rakkautta.

Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla

väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen
mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen,
Amerikkaan menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä,
muutaman viikon vanhaa lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty
ovensuun nurkkaan ja kehto vedetty keskelle lattiata — kuin
kunniapaikalle — upeillakseen siinä punakukkaisella karttuunitäkillä
peitettynä. — Hiljaa hyräillen, surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla
kiikutteli nuori äiti poikaa polvillansa.

Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!

Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se

kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa… ja työssä
kovettuneilla käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella
lasta, kun olisi tahtonut!

Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin

hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä
kauvemmaksi haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä
hyljätty yksinäisyys oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää
niitä kiusallisia aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen
kasvattivat. — Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan
läksi, ei ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän
kyllä vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat
lähettää, vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut
sanallakaan itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän
kokonaan kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut
maailman suureen, pohjattomaan nieluun… Ja vaikka Hilja kuinka
tyynesti koetti odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla
mieltään virkistää, nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja
vaikenematon ääni sielussa sanoi, että asiat eivät olleet oikealla
tolalla, vaan jotakin kamalaa oli tapahtunut… Eikä todellisuudessa
mikään kyennyt tuota ääntä kumoamaan…

Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten

meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi,
— menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja
taskussa ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. —
Tiesivät ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se
talonpoika piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin
uhitellen renki Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli
Hiljaa kosiskellut…

Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän

kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle
itselleen kertomatta…

Ja hän odotti… odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta

Kaaproltansa, — ja hän uskoi… uskoi miehensä rakkauteen, sen
kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—

Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie

ollutkaan mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati
levottomaan elämään se vaan vaati… Ja niin se sitten läksi
Amerikkaankin, yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan
rukoukset eikä kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta
keinoa, kuin alistua välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti
odottamaan sen lupauksen toteutumista, joka siitä päivin oli hänen
elämänsä ainoana ilona.

Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se

ukkosi sinut jätti… mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien
kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja
ajatuksia lähimmäisistänsä… Hänen Kaapronsa ei nyt vaan
sellainen heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään
ladella, kun mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin —
mutta sehän se juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!

Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se

entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa… Voi, voi se
poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään
muuta mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse,
millä hän iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut.
Vakavasti oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä
aamunakin, arvellen ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa
vaalijaksi ollut… mutta ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut
mustasukkaisuuden syytteen varoittajan silmille — — —

Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku,

ennätti kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle
kauniita asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä
herättää ja ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja
milläpä muilla välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä
uhkuvilla, kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika
polvellaan, kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla
maalla tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja,
joilla voi kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen
ihmeelliseen maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut
kuvitellakaan… Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron
aikaisimmat lapsuusajat.
 *****

Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin

surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse
lähettänyt… Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan
kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan
kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa
täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut
itselleen uuden eukonkin…

Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen

katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä
aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi
hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi
sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi
olemattomiin upoten!

"Mitä tuosta nyt noin suret… vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi

elättänyt… Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat
kyläläiset.

Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin,

tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä
elättämistä — ei ainakaan nyt…

Sellaiset huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean

iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko
ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta
jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä
kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille
ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä
enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen
huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —

Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt

katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja
näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja
synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat
uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen
sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä
iskulla katketakseen…

Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi

hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin
tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin
kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni… pieni, pieni poikaraukkani…"
Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan
lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta
pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine
salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin
leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he
yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan
isän luokse… Isän luokse! —

Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin,

sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni
jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja
koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan
painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää…

Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa

hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan
juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet
otukset pensaikossa. —

Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi

hänessä halu tavata Hiljaa.

Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt…

Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa,

rohkaista… sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti
kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut
sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta
katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja
kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan
syvimpiin sokkeloihinkin… Jos Hilja hänelle nytkin nauraisi, tunsi hän
voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli:
Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.

Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko

epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. —
Kohdatessaan Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä
kuin pahanteossa, ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä,
jos olisi ilennyt. — Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui
uunin viereen pienelle penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli
lelujansa ladellut ja selitti pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä
ulkona oli niin julman kylmä tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin
lämpimästi…

"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin…" sanoi Hilja.

"Pitkähän sinne… vaikka onhan tässä iltaa vielä…"

 "No ei kait sinne niin pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa
tokasi pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. —
Jaakko hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti
niin avuttoman levottomalta. —

"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle,
yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.

"Kuinka pitkä sitten?"

"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."

"Mutta nythän on jo pimeä… etkö sinä pelkää?"

"Mitäs minä… eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja

nehän ovat vanhoja tuttavia."

"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"

"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia

puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä
paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin
myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.

"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset… Tule jo pois vieraan

sylistä, ettet väsytä."

"Anna toki pojan istua… Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku
Kaapro."

Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon

pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta,
arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan
paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon
kanssa siitä… Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema,
ruvennut ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma
puna ja hänen oli vaikea hengittää. —

"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi…"

"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä

kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja
lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.

"Enhän minä… Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja

sitten olivat he kaikki vaiti.

Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja

rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata
tukkaa silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja
silloin tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa
kun pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta
riihen lattiata.

Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä…

Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja

hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään
yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.

"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.

Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"

"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."

"Kyllä minä tuon!"

 Hän ojensi kätensä Hiljalle:

"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —

"Eihän siitä kannata kiittää."

Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti
hänen rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen
tupaan katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa…

Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä

metsäpolkua, suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa.
Kaukainen kotinsa ei ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja
yksinäiseltä kuin tänä iltana. — — —

*****

Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria

hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli
ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä
päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia
hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä,
tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla onnelliseen
uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia eikä
loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty pohjia
myöten…

Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo
ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle
paremmilla ehdoilla.

Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin

kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä
mahdolliseksi uneksiakaan… Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä
pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat. Pitikö
hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä kuulunut
häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne olivatkin
taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä
hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee, tekee
kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. —
Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot
rantakiviä huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:

"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun

järvessä ei ole jäätäkään enää!" —

"Voi sinua, pieni raukka… eihän meillä enää isää olekkaan…"

"Mutta — olihan meillä ennen… Oikein hyvä, oma isä?"

Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.

"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." —

Hänen sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne
sanat.

"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen
silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.

"Kyllä sitä näkyy voivan…"

Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien

mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä
rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen
ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi
Hiljan. Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei
mitään asiata ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä…

Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut,

muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne
korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat
latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta
valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —

Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa
oli Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta
levotonta iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain
aniharvoin ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana,
rinnanääriä repien, — niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja
matala riemun suurelle majesteetille…!

"Ehkä se voipi… ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua…" jupisi hän

itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä
kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan
ovelta pihan ylitse kaivolle. —

*****

Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan

seisomassa pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään
hänen vointiaan, sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman
uhkauksensa ja häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.

Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla

veropäiväluvulla ja sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista
tarpeenvaatiessa saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä
auttoi… eihän hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie
alunpitäin ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten
niille sortuneitten matkassa. —

"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään,

että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla
esiintunkevan kyyneleen.

Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan

oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten
nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille, niin
äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä
sydänmaalla.

Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin

poskin, yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.

"Tulisit katsomaan edes…" pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin

taistelevan kotkan siipi.

"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi,

niin…" Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa
väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.

Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko

vasta peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa
rappusilla päivää paistattamassa.

Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. —

Sen hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, —
sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja
ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
 "Tulithan sinä kuitenkin…" sanoi Jaakko vapisevin äänin,
viedessään vierastaan tupaan.

"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten

kämmenellään honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää
ovensuusta peränurkkaan asti.

"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet…"

"Hyvähän täällä on olla… mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On

mulla leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa
leikkiäksensä…"

Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan —

aivankuin entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun
yhdessä samaa isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.

"Voi minkätähden sinä et tule!"

"Jospa minä tulisin…" virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua

sekä kyyneltä katseissansa. —

"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen

miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei
ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi
nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle
pitää nauraa, kenelle ei… Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt
sovittaa kaiken…"

Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan

balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet,
kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää,
lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
 Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro
sylissänsä, kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään
oli heidän hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt
vain — mutta kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman
melskeiltä, oman tyynen onnensa sopukkaan…

"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"

"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"

"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."

"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa

sydänmaan rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —

Miina.

Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan

vieressä, suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.

Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja

saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.

Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan

liettä, uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, —
sanomalehdillä vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä,
kuullessamme että hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä
aivankuin satua, sillä todellisuudessa olimme nähneet vain miesten
rakennus- ja muuraustöitä tekevän.
 Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden
liikkeitä tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —

Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli

jotakin se!

Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja

"mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos
hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —

Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme —

äkäisyys.

Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta

tuittupäisyydestään…

Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn

alla, — joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja
jonka päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli
kanojen asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi
silputtua paperia — sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä
alakerran kovalla lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne
vuorotellen sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan…

Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan

kangaspuut helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi
juonimaan, eikä tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat
kankaanloimet "suotta aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta
sellainen meteli, että ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen
ihmisen riitelevän. —
 Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut,
kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin
nurkkaan häpeämään. —

Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen…

Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman

kerran oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät
katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.

"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.

"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä

tulet kysymäänkään… Koeta!" —

Mutta kukaan ei arvannut koettaa.

Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu
kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."

Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella

olevaa vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun
puut sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei
pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän
ankarasti.

"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä…"

intosi hän.

"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —

Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin

heti kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
 Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.

Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin kyläläiset

toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja hänen
tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla ei ollut
hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen
talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja
pilkkoivat puut.

Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin

"lehtikäiset" ja "mustikkapöppörö."

Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin
— ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla
ryypytkin.

Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.

Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät

peloittaneet häntä?

Mutta eihän ne peloittaneet.

Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset

lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, —
eikä vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt
hänen rauhaansa.

Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä

iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa
syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan.
Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
 Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti
tunsi ihmisääneksi.

Ja silloin Miina suuttui.

Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka

hän pimeässä ilkkujille antoi…

"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen
niistän…" huusi hän niin että musta yö raikui.

Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu,

että kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.

Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan

luokse, — joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan
pyssyineen illaksi kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät
palaisivat.

"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua…" esteli sisaren poika.

Eikä Miina sitä vaatinutkaan.

"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen

"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —

"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua

sellaisella painolla kuin hän.

Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen

sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään
kyennyt eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.