Test Bank for World Politics: Interests, Interactions, Institutions 4th Edition by Jeffry A

Test Bank for World Politics: Interests,

Interactions, Institutions 4th Edition by
Jeffry A Frieden, David A Lake, Kenneth
A Schultz,
Visit to download the full and correct content document: https://testbankmall.com/dow
nload/test-bank-for-world-politics-interests-interactions-institutions-4th-edition-by-jeffry
-a-frieden-david-a-lake-kenneth-a-schultz/

Visit TestBankMall.com to get complete for all chapters

 a. contracts written up between importers and exporters to eliminate misunderstandings
between trading partners.
b. level of difficulty of transporting goods between different countries.
c. vocabulary used by importers and exporters.
d. prices paid by a country for imports and what it receives for exports.
ANS: D DIF: Moderate
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Remembering

6. Which of the following accurately describes the United Nations’ record on managing crises that
followed in the wake of the Cold War?
a. The United Nations has mainly been successful at suppressing violence in the post-Cold
War world.
b. The United Nations has been unable to accomplish anything because of major power
gridlock.
c. The United Nations has experienced both successes and failures.
d. The United Nations has largely avoided conflicts in the third world.
ANS: C DIF: Easy REF: 1. The Age of Globalization
MSC: Remembering

7. Which of the following is the best example of a hegemon?

a. Germany after World War I
b. The United States during the Cold War
c. France during the Thirty Years’ War
d. Great Britain in the 1800s
ANS: D DIF: Difficult
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Applying

8. The Peace of Westphalia in 1648:

a. established British hegemony.
b. marked the end of the Napoleonic Wars.
c. marked the beginning of the modern system of states.
d. promoted the Industrial Revolution.
ANS: C DIF: Easy
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Remembering

9. Why did the United States join World War II despite its turn toward isolationism following
World War I?
a. The United States stood to profit from joining the war.
b. The United States wanted to recoup the money lost in World War I.
c. The United States suffered a devastating attack on its soil.
d. Alliance commitments led the United States to join the war.
ANS: C DIF: Easy REF: 1. The Thirty Years' Crisis
MSC: Remembering

10. The sixteenth through eighteenth centuries were characterized by:

a. European states trying to overpower and outmaneuver each other.
b. the dominance of one major European power that kept the peace.
 c. economic decline as colonial empires slowly ended.
d. the rise of non-European powers through colonialism.
ANS: A DIF: Moderate
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Understanding

11. The great European powers cooperated more and fought less during the nineteenth century, in part
because of:
a. the invention of new weapons that made war more costly.
b. the decline of the Ottoman Empire.
c. the unification of Germany.
d. increasingly free trade between countries.
ANS: D DIF: Difficult REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Applying

12. Which of the following is an implication of sovereignty for modern states?

a. States have the ability to decide the policies to be implemented within their borders
without the expectation of interference from other states.
b. Smaller states will receive protection from stronger states.
c. States no longer expect to have border disputes.
d. International organizations, like the United Nations, have no authority to make
international laws.
ANS: A DIF: Moderate REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Understanding

13. When European colonialism began in the sixteenth century:

a. the largest cities in the world were mostly found in Europe.
b. political and religious interests pushed Europeans to colonize.
c. European technology was centuries ahead of anywhere else in the world.
d. economic activity in the rest of the world was stagnant.
ANS: B DIF: Difficult
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Understanding

14. Which of these countries had global hegemonic influence in the nineteenth century?
a. Japan
b. Great Britain
c. The United States
d. France
ANS: B DIF: Easy REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Remembering

15. A major change in the balance of power within nineteenth-century Europe was spurred by the:
a. unification and growth of Germany.
b. rise of the Ottoman Empire.
c. decline of the American empire.
d. withdrawal of England from active intervention in European politics.
ANS: A DIF: Moderate REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Understanding
16. In the nineteenth century, England promoted international economic stability by:
a. building up its army, rather than its navy.
b. withdrawing from active intervention in world politics.
c. going off the gold standard frequently.
d. leading the world in promoting free trade.
ANS: D DIF: Easy REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Remembering

17. Why did the adoption of the gold standard facilitate global trade?
a. The International Monetary Fund pushed for the adoption of the gold standard.
b. It suited the interests of Great Britain, as it controlled most of the gold mines.
c. It created a predictable way to exchange international currencies.
d. Few countries had existing trade barriers against gold.
ANS: C DIF: Difficult REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Understanding

18. What prompted European states to begin exploring the world?

a. A search for new allies
b. The search for new markets and resources
c. Continuous wars on the continent led to the pursuit of new lands to populate.
d. Population growth
ANS: B DIF: Moderate
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Understanding

19. A country “on” the gold standard:

a. could print as much paper money as it needed.
b. used only gold to make purchases.
c. promised to exchange its currency for gold at an established rate.
d. had its loans from other countries guaranteed by gold.
ANS: C DIF: Moderate REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Understanding

20. Which of the following events is considered the beginning of the modern state system?
a. Pax Britannica
b. League of Nations
c. Peace of Westphalia
d. Pax Romana
ANS: C DIF: Easy
REF: 1. The Emergence of International Relations: The Mercantilist Era
MSC: Remembering

21. The Cold War led to which of the following developments?

a. The relevance of the “third world” in world politics
b. The antiglobalization movement
c. The end of American dominance in world politics
d. Widespread economic growth and productivity
ANS: A DIF: Moderate REF: 1. The Cold War
MSC: Remembering
22. By the early twentieth century, the balance of power between major countries was most affected by
the:
a. rise of the Austro-Hungarian empire.
b. rise of the Ottoman Empire.
c. persistent isolation of the United States.
d. unification of Germany.
ANS: D DIF: Easy REF: 1. The Pax Britannica
MSC: Understanding

23. After World War I:

a. the German economy rebounded relatively quickly.
b. the League of Nations was created to avoid another war.
c. few new countries became independent.
d. the Austrian and Ottoman empires survived until the next war.
ANS: B DIF: Easy REF: 1. The Thirty Years' Crisis
MSC: Remembering

24. A consequence of World War I was:

a. the consolidation of European empires.
b. the rapid decolonization of areas of the British and French empires.
c. deflation in the largest European economies.
d. a successful communist revolution in Russia.
ANS: D DIF: Moderate REF: 1. The Thirty Years' Crisis
MSC: Remembering

25. With regard to the “war debts–reparations tangle”:

a. France and England stopped insisting that Germany repay its loans.
b. France and England insisted that the United States repay loans made before World War I.
c. the United States stopped insisting that France and England repay loans made during
World War I.
d. the United States insisted that the French and Germans repay loans made during World
War I.
ANS: D DIF: Moderate REF: 1. The Thirty Years' Crisis
MSC: Remembering

26. One feature of the Treaty of Versailles that directly led to the outbreak of World War II was:
a. guarantees of freedom of the seas.
b. the creation of the League of Nations.
c. limiting the German military.
d. war reparations.
ANS: D DIF: Moderate REF: 1. The Thirty Years' Crisis
MSC: Understanding

27. How did the Great Depression help lead to the outbreak of World War II?
a. It caused France to invade Germany after the Germans failed to pay back their war
reparations.
b. It led to the rise of extreme right-wing, nationalistic governments in several key European
nations.
c. It caused many countries to stop funding the League of Nations, crippling the organization
tasked with keeping the peace.
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Vastarannalla
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Vastarannalla

Author: Anni Kaste

Release date: August 31, 2023 [eBook #71534]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1908

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK

VASTARANNALLA ***
VASTARANNALLA

Kirj.

Anni Kaste [Anni Kastegren]

Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.

SISÄLLYS:

Niinkuin lapsi.
Mieroon.
Anna Martikainen.
Uusi oluttehdas.
Sysäys.
"Vellamonneidon paasi."
Sydänmaan rakkautta.
Miina.
Pettymyksiä.

Niinkuin lapsi.
I.

Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden

luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt
kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —

"Seis hiljaa Mansikki… maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"

Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta,

vierähti kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä
siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.

"Se se on mestari tuo Mansikki…"

Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan

päähän toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen,
jättämällä siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu
turvassa.

"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna

toisten lähellekään…"

"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on

siltä kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.

"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se

keiku!"

Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut

estivät vierimästä.

"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon
siilatuksi, menen kirkkoon."
 "Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikolla
ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.

"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."

Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle

peräikkunan alle, oli kirkko.

Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen

lehtiä etsien.

Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän

hyppäsi, mutta toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä
eteen ja alkoi laulaa:

Saan mä uuden koltin taas

Herran sanan jälkeen vaan — —

"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"

"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."

"Ole sitten osaamatta."

Tii tii tikan poika

Teki tielle nauriin —
Tuli tuhma talonpoika
Söi sen tikan nauriin —

"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä

kirkossakaan kukaan noin kovasti laula."

"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"

 "Ei, muttapa oikeassa kirkossa…"

"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin

kanssa siellä."

Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset

silmät tirkistivät lasista sisään.

"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua
kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle
lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.

"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.

"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."

"Voi, voi… eikös se nuku ilman?"

"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."

Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli

talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut
istua sisariaan tuudittamassa.

"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."

"Eihän se muuten pääsisi työhön."

"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi

Selma, aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.

"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin

toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.
 "Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan
piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."

"Voi voi… se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei

kuitenkaan sylistä lähtisi."

"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli

hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa
kohtaan ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin
kukaan muu kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman
"kiusankappaleen" kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä
parhain, sopusointuisin leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli
joskus riitakin, mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.

"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä
siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman
lehmätkin, unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki
tuhatkertaa hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä,
vaikkei aina yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut
sielläkään leikitellä. Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas…

Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella

ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia
lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko karttupiilosille.

"Lyödään arpaa!"

"No!" —

Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja

arvuutti:

"Tyhjä käsi on karttupiilo… kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —

 Aliina otti tyhjän käden.

"Kukas lukee?"

"Minä! Minä!"

"Ette, — annetaan Aliinan lukea."

Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä

seisojaa:

"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle

— roinen, — lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet —
kalli — olle, — siinä — poltti, — pois!" —

Viljamaan Hilma jäi "silmää pitämään."

Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse

piiloon.

"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."

"Sanon, sanon…"

Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.

"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"

"Ei tullut… Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon

taakse."

Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti

Aliina lyödä "nimensä kirjaan."
 "Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."

Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle

ikkunan takaa.

"Mitäs siinä nyt… en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."

"Elä —"

"Niin, niin."

Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko

kirkaisee: oma nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa
kartun vartta.

"Selma on vielä poissa."

Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin

hänen nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran
etsijänä. Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.

Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti

Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.

Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta

uunia ja pieniä ikkunoita.

Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja

tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin
aukkoon ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni,
maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö
ja nauhasta ripustettu vati.
 Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi,
jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen
yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli
ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.

Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi

paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan
ja Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla hyvin
tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.

Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut

kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut kylän
ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran
humalapäissään lausuneen:

"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."

Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä

pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin vaan
saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera
talollistenkin pöydillä poltettiin.

Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen

esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti
sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän
tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä
tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle
polvelle.

Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen

aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä
talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten
neniä — —

"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"

"Takkavalkeaa ja päreitä."

"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin… Eikös ne
silloin olleet?"

"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja

köyhät saivat puita hakemisen vaivalla."

"Miksei niillä ole itsellään?"

"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."

"Miksi sitten pitää olla köyhiä?"

"Elä kysele sellaisia… Jumala on niin asettanut."

"Jumalako —?"

Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin

käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen,
niin miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei
antanut heille puita, eikä ruokaa…

Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että

Jumala pitää yhtähyvän huolen kaikista luoduistaan!

"Äiti, minä en usko sitä."

"Mitä sitten?"
 "Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha
hän silloin olisi!"

"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen

katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun ukkosen-
aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan
avonaisessa akkunassa.

"Kuinka sinä saatat puhua sellaista… kun on aina opetettu

kunnioittamaan korkeinta —"

Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin

läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen
ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän
olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla ettei uskonut hänen luoneen
köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä
pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha…

Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri

siksi kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!

Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt…

Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.

Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen,

sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on
kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain
ajatus mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli
vahingosta viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain…

"Kuulkaahan isä —"

 "No?"

"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten,

kun isä ja äiti ovat kuolleet?"

"Saatpa tietenkin."

"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"

"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."

"Mitenkä ne…?"

"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen
jaksaisi suorittaa veropäiviä."

"Kelle suorittaa?"

"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki

ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun
työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —

"Hm… Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja
lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —

"Herra ties… Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka
voisivat joutua mieroonkin."

"Mieroonkin!"

Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä

keiskahtaa penkiltä permannolle.

"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi…"

 "Yhä. —"

"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise

sellaisesta?"

"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää…" arveli isä ja tähysteli
huvitetun näköisenä tyttöänsä.

"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."

"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan —

ja itse elättäisivät itsensä työllänsä."

"No olisihan tuo niinkin, — mutta…"

"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä

maakaistaletta jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä
itsellänsä maata kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi
pois!" —

"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea

ymmärrä", sanoi isä vakavasti.

Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä,

että ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle
enemmänkin.

Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös.
Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä, että
Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —

Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät…

Se oli varma se —
 Ja Aliina tunsi että jos hän ei olisi päässyt tästä asiasta selville, ei
hän olisi voinut hyvällä mielellä kuunnella äidin saarnan-lukua
sunnuntaina, kun siinä kuitenkin taas puhutaan Jumalan
hyvyydestä…

Häntä vaan ihmetytti kun ei aikaihmiset noin yksinkertaista asiata

käsittäneet. Ei äiti eikä isäkään.

*****

Muutamana pimeänä syysiltana istui Aliina Miljan vieressä Rajalan

tuvan penkillä ja kertoili hänelle kuinka hän suureksi tultuaan
rakentaa Rajalaisille kauniin asunnon oman talonsa maalle. Ja siellä
saavat he aina rauhassa asua, — saavat sen ihan omakseen.

"Herra siunaa tuota lasta, kuinka hyviä ajatuksia sillä on!" päivitteli
Eeva kuultuaan tyttösten tarinoita. Hän oli hetkiseksi seisattanut
rukkinsakin paremmin kuullakseen.

"Pyh — sitävartenhan ne ovat piru ja kapitalismi maailmassa, että

nyhtävät hyvät ajatukset ihmisten sydämistä."

Aliina katsahti pyörein, säikähtynein silmin Juhoa, joka veisteli

jotakin siinä lieden äärellä.

"Mikä kapi — kapi… mikä se semmoinen on?" kysyi hän.

"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho.

Hän viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla
hikeä otsaltaan.

"Mitäs puhut lapselle sellaisia…"

 "Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.

"Turhia se Juho vaan höpisee… kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan

mielessä säilyvät."

Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman
kauhun vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän
lyhyen tien, päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä.
Mutta nyt oli tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut
hänen mieleensä outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin
yölepakot pimeässä ja olivat erottuvinaan äärimmäisellä
mustuudellaan yönkin pimeydestä.

Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä
niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen
olla — tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista
nimitystä ei hän muistanut ennen kuulleensa.

Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa

niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua…

Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena,

armottomana möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — —
—

Aliina painautui tielle kyykkysilleen… nyt ei ollut enään mitään

pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen
—!—

Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen

rohkeus jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi.
Sehän se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina
niin kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen,
tosin hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon
ohitse ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.

Silloin ei hätää enään.

Aliina oli aivan varma siitä ettei tuo uusi hirviö uskaltanut isoisiin
paikkoihin tulla — — ei ainakaan heille, kunnallislautakunnan
esimiehen taloon…

Seuraavana yönä näki hän ihmeellisen unen:

Hän kulkee jälleen Rajalasta kotiinsa ja pelkää, pelkää niin että

vapisee. Hänelle on Rajalan Juho sanonut että kapitalismi nielee
hänet aivan varmaan, että hän on jo kätkyestä asti sille kuulunut. —
Silloin tulevat ne molemmat nielijät käsikädessä häntä vastaan tiellä.
Hän ei tosin näe heitä, mutta tietää, tietää varmasti että ne ovat
aivan lähellä. Silloin huutaa hän hyviä enkeleitä avuksensa, huutaa
niin että ilmojen ääret raikuvat, eikä hellitä ennenkuin ihana,
valkopukuinen enkeli suhahtaa kaukaisimman tähtiryhmän
niemekkeeltä hänen vierellensä.

"Mitä sinä, Oijalan pikku Aliina, niin kovasti huudat? Kuka uskaltaa
tehdä pahaa Jumalan pienelle metsätähdelle?" kysyy enkeli. Ja
Aliina painuu turvallisen lähelle loistavata valkoviittaa, kuiskaten
kauhuissaan:

"Nuo, — piru ja kapitalismi…"

"Eivät ne sinulle mitään voi, — elä pelkää."

"Voivat ne… ne ryöstävät hyvät ajatukset sydämestäni!" —

 "Lapseni, jos vaan itse et hylkää hyviä ajatuksia, eivät nuokaan voi
niitä viedä."

"Jos ne väkisin…"

"Juurruta hyvyys sydämeesi, niin ettei se millään irroitu sieltä."

"Mutta jos ne silloin vievät sydämenkin…"

Silloin hymähtää enkeli herttaisesti ja kirkkaus kasvoillaan

hulvahtaa kaksinkertaiseksi.

"Lapsi, lapsi, silloin ei hätää olisikaan", sanoo hän. "Sillä katsos,

jos nuo pimeät henget kulkisivat lapsen hyvä sydän matkassaan,
silloin muuttuisivat ne itsekin hyviksi — silloin ei niitä olisi
olemassakaan."

"Silloin lapsen mieli, sydän hallitseisi maailmaa", kuuluu enkelin

ääni vielä avaruudesta, kun hän jälleen liitää takaisin tähtiryhmien
kultaparvekkeille.

*****

Aliina ei kotonaan kertonut untansa kenellekään, mutta Rajalassa

hän sen kertoi, kertoi hohtavin katsein, varmasti hymyillen ja koko
ajan tarkasti Juhoa katsellen — että saitkos nyt! —

"Tohtii olla… tohtii olla Aliinan asiat sillä tavalla", naurahti

Juho. "Mutta monta on lasta, jos sydäntäkin sille tielle huvennut."

"Älkää siinä nyt taas narratko…"

"Enhän minä mitä narraa…"

II.

Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse

hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa —
melkein loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat
niitä olevan joukon toista sataa.

Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi

Oijalan isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä
matkallaan. —

Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että

kuolleita hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren
värsy, sitä varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi
laulutaitoista miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja
nykyisin kuului se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan
kansan" ihminen siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan
aiheuttamaa juhlallisuutta.

"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi

äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan
soitetaan —"

"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —

Olisi se ollut.

Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet

yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen,
rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.

Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti

eläytyvät kiinni uusiin oloihin…
 Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui
joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin, astuttiin
paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä alas ja
kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon ympärillä.

Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi

ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista.
— Ei hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme
kertoi syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun
syksyinen usva, verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi
tajuttomana kulkee hänen katseensa seppeleestä seppeleeseen,
kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun ajatukset kiertävät jonkun tärkeän,
ratkaisemattoman asian ympärillä…

Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle

peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman
häntä, jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan,
lähimmän ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?

Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!

Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki.

Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde,
ehkä lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona
lieventää se katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.

Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä,
koitui toisesta suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin
elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.

Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli

Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa
Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan
isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki
suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja
raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan
löytyvän oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan
tuulen huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista
kihlausaikana Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että
asia todellakin niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian
vähän Kalle Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä
hänen kanssansa oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku
puhuivat liiton oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, —
ei hänellä ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.

Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän
naurunhohotuksen vastaansa.

"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, rikasta ihmistä sovi yhteen…

Jo te tok' olette kuin luotu toisillenne!"

Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä

iltana vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella
siunauksella umpeen.

Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi

ensimäinen erimielisyyden humaus nuoren parin välille.

Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi

syödäksensä padassa höyryävää keittoa.

"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu

kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon
paraasta."
 Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat
peloissaan ankarata miestä.

Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen

poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen
miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta
kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan
ja sanoi:

"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen

eri astiaan mukavuuden vuoksi?"

"Mitenhän tuota nyt… kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa",

suhahti äiti hiljaa.

Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen

keitolla ja vei vieraalle.

"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen

tarpeessakin."

"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"

Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin

käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata,
ennenkuin pisti lusikan suuhunsa.

"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä.

Tulkaa tänne — noin… Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"

"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.

 "No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki
metsätkin täynnä."

Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta

emännän lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan
murjottavaa muotoa.

Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon

välähdyksen ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —

"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa

mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse
ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi
lusikka.

"Kalle, kuulehan… ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —

Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.

"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.

"Viikko sitten."

"Ja tuo oli sulhanen… ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset
sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden
sisällön. —

Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi

tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä
oli talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti
jaettiin, vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo
uuden tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava.
Repimättä juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta
oli, mikä koko elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän
voinut alistua tuohon "Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan
heillä oli köyhiä autettu, joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin
muut, eikä vielä kukaan koskaan ollut talon häviötä pelännyt.

"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se

häviää", ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi
kerralla pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.

Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.

Pilvi kasvoi ja musteni läheten.

Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä

paisuttaen isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin
välillisesti, milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin
horjuessa sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa
tarkoittanut, nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta
kuitenkin tuntui se vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista
kyyneltä hänelle.

Nyt oli isä poissa. —

Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen

käyttävä, se oli aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.

Hän oli nyt isäntä.

Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista,

suurten koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan
portille, soi Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen
äänellä sana:
 Isäntä — isäntä — isäntä!

"Merkillistä viipymistä… joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle Kustaan

ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen
kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.

"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani…"

virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se
katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:

"Sittenpähän nähdään."

Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi

ja suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan
isäänsä, he eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta,
tai ne jotka siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään
niin voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset
joutavat vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden
syville sävelille…

Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan

kantamansa huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-
tyttönsä oli kirkonkylän Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta
oli aina pahat huhut kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia
juoppoja ja heittiöitä Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti
mitäkin kertoi… Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen
ollut. —

"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se

meidän Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua
ja pyysi kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —
 "Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee… — Ja Selmahan on
ravakka tyttö."

"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella…

nuorempana se lähti kotoa kun Milja."

"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"

"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."

"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan

leikit —"

Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu

hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."

"Oltiin."

Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.

"Onko Hemmi kirjoittanut?"

Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.

"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa…

"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa
pysyä erillään kapakoista." —

"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."

"Niin, — herra varjelkoon."

 Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne
se oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.

"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi

sunnuntainakin että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."

"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."

"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita

ruustinnalle. Se kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."

Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.

"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen…"

"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä

talossa ratkaissut."

Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.

Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti
puolittaisen tenän.

"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin

Kumpulan
Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."

"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"

"Sitä."

"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee
aina naama noessa ei talo kaipaa!" —
 Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä
salaiset, tarpeettomat puuhat.

"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli
omistasi."

Kalle Kustaa nauraa holautti.

"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."

Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.

"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."

"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"

Selmaa nauratti.

"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai

jalat…"

"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."

Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt

miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja
poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —

Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä

markkaa "tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut
kuudellakymmenelläkin.

Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.