International Business 14th Edition Daniels Test Bank

International Business 14th Edition

Daniels Test Bank
Visit to get the accurate and complete content:

https://testbankfan.com/download/international-business-14th-edition-daniels-test-ban
k/

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

International Business 14th Edition Daniels Test Bank

International Business: Environments and Operations, 14e (Daniels et al.)

Chapter 2 The Cultural Environments Facing Business

1) ________ consists of specific learned norms based on attitudes, values, and beliefs of a group
of people.
A) Ethnology
B) Civilization
C) Culture
D) Doctrine
Answer: C
Diff: 1
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

2) Which of the following is NOT true about cultural diversity?

A) Companies may gain competitive advantages by bringing together people of diverse
backgrounds.
B) Cultural diversity is most successful when domestic and foreign firms establish joint ventures.
C) Cultural diversity may help a company gain deeper knowledge about products and services.
D) The process of bringing people of different national cultures together is often difficult.
Answer: B
Diff: 3
Learning Outcome: Explain how differences in culture affect the international business
environment
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

3) Because people can be grouped in many ways, such as on the basis of nationality, ethnicity,
religion, profession, and income level, ________.
A) people live in a state of cultural collision
B) cultural studies fail to understand behaviors
C) identity crises make individual's lives chaotic
D) people have more than one cultural group membership
Answer: D
Diff: 2
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

1
Copyright © 2013 Pearson Education, Inc. Publishing as Prentice Hall

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

4) When divergent cultures come in contact, ________ occurs.
A) power distance
B) culture shock
C) cultural collision
D) group membership
Answer: C
Diff: 1
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

5) Which of the following best describes a condition under which cultural collision would most
likely occur in international business?
A) A company implements practices that are less effective than intended.
B) Local employees are overlooked for promotions by home country managers.
C) Expatriate managers rely too heavily on local employees for negotiating business deals.
D) Foreign and domestic companies make adjustments for the local culture and legal
environment.
Answer: A
Diff: 3
Learning Outcome: Explain how differences in culture affect the international business
environment
Skill: Application
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

6) Which of the following is the most accurate statement about culture?

A) Cultural variables can easily be isolated from other factors such as economic and political
conditions.
B) Although most cultural variables are universal, the forms these variables take differ from
culture to culture.
C) Most cultural variables are superficial and can easily be influenced by environmental factors.
D) Within a culture, everyone responds to particular cultural variables the same way.
Answer: B
Diff: 3
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

2
Copyright © 2013 Pearson Education, Inc. Publishing as Prentice Hall
7) Businesspeople seeking to understand more about another culture in order to successfully
conduct business within that culture would be best advised to do which of the following?
A) observing the behavior of people who have gained respect within that cultural environment
B) relying on stereotypes, which are based on averages, to gain an understanding of the culture
C) avoiding cultural research studies because they perpetuate unjustified stereotypes and
behaviors
D) memorizing the cultural variations that are typically encountered in a specific cultural
environment
Answer: A
Diff: 2
Learning Outcome: Explain how differences in culture affect the international business
environment
Skill: Application
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

8) Which of the following is a common shortcoming of studies examining culture in different

countries and regions?
A) Cultures are static, which leads researchers to draw false conclusions from old data.
B) It is impossible to compare countries because of differences in the form of data collected.
C) Responses are reported in averages, which can lead to a belief in unrealistic stereotypes.
D) People are reluctant to complain about their own cultures, so they present only positive
opinions to researchers.
Answer: C
Diff: 3
Learning Outcome: Explain how differences in culture affect the international business
environment
Skill: Concept
Objective: 1
AACSB: Multicultural and diversity understanding

9) The nation offers a workable reference for studying cultural differences because ________.
A) a nation contains only one distinct culture
B) similarity among people is both a cause and effect of national boundaries
C) the commonality of language within a nation eases the process of conducting surveys
D) different groups within the same country always have more in common with each other than
with groups in other countries
Answer: B
Diff: 2
Skill: Concept
Objective: 2
AACSB: Multicultural and diversity understanding

3
Copyright © 2013 Pearson Education, Inc. Publishing as Prentice Hall
Another random document with
no related content on Scribd:
 Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman
muuttanut.

Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo

sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli
peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, —
tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet…

Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä

sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta,
milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon
levollisuutta mielessään.

Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan

rypistymästä! —

Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin,
valvoo
Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.

Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan —

lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —

Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa

Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —

Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi

heidän suhdettaan, on hävinnyt.

Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.

Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:

 "Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"

Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa

opettaja Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt,
voidakseen viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia
kihloissa ja olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi
saanut seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.

"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan…"

Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja

auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät —
elämän ajan paisteisin päivä! —

Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan

täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä…

Ja nyt! —

Nyt käypi onni avosylin häntä vastaan, lempi päivännousuna

punoittaa! —

Antti on raitis kotiturpeen puskija.

Ja Antin silmä loistaa Annalle niinkuin tähti! —

*****

Lokakuu on lopullaan.

Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se

kauttaaltaan saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty
navettaan, Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja
lampaan kellon keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa
alkaneet.

Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla,

silmissä kaikenaikaa tuskallinen ilme —

Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee

hän raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään…

Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä

pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne kumpikin
näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä
vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi
voimatonna aitaa vasten nyyhkyttämään…

"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt

vähemmälläkin…" toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee
mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee
tämän vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun
on ollut monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman
vihurina ohi kiitäessä.

Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä

kartanolle.

Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin

eteen, kun emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.

"Ka, eikös se vielä tullutkaan… eellehän tuo on aina ennen

ennättänyt…"

Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei

näy, menee hän navettapihaan katsomaan.
 Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä
ja itkee, itkee niin että sydän on pakahtua…

Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa,

ennenkuin tämä nostattaa häntä kainaloista.

"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"

Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin

tilallensa.

"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"

Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.

"Sano, sano!" —

Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan…

Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden

käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.

"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"

Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä

Annan jalkoihin ja hokee:

"Minä tahdon kuolla… minä tahdon kuolla…"

Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi

ilman hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —

"Emäntä, minä olen niin onneton…"

 Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee
estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta…

"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"

"… Antti…"

"Antti! Perttilänkö, — vai —?"

Lause katkeaa emännän suuhun —

"Ohrapään…" kuuluu hiljainen kuiskaus.

"Ohrapään!" — kirkaisee Anna, ilma pimenee uudelleen hänen

ympärillään, korvat alkavat suhista ja sydän jyskii vaikeroiden
käsittämättömän tuskan kourissa.

— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten

pilvien povesta ja iske kerralla — —

Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —

"Voi — voi, mikäs teillekin tuli!" —

Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.

Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa

hänet vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —

"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja

levollisuutta teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman
asiat, kun niin kauan navetan puolella viipyy." —

"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —
 "Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä
se menee ylitse." —

Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten

tihuessa vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä
laukiaa hiljalleen. —

Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen

otsalleen ja virkkaa:

"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet,

kun
Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —

VIII.

Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset

siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja hän
pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään…

… Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se

katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään.
Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan
pitkospuuta…

Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi

lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —

Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat

ne lakkaamatta, riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.
 Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi
sen läpi pilvisen yön taivaan.

Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan

pikkulapsen äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo
pimeän kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle
lapselle. —

Mutta kummalleko — —?

Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen,

niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille…

"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian

tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.

"Sanoin…"

"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi

laitumelle." —

Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät

lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin
odottamattomasta hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne
maltittomina Annan ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä
puita irroittaa, ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat
tumman vihreälle, mehevyyttään tihuvalle saralle. —

"Syökää nyt…" sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka

armahtavasti kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin…

Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän

rannassa.
Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.

"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä

talviaamuna liikkeellä!" —

"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"

Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.

"Anna!"

Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on

aina, vaikeimmissakin, toimia ripeästi.

"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja

mitenkä niin kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin…!" hänen
äänensä vapisee voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten
rajalle… Antin kirves putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —

"Sano!" —

"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"

"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin
valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.

Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.

"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi,

ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa
eikä päästä.

"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. —

"Mitä minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden
vallassa… kun luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut
viepi. —"

Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa

sellaista rakkautta —?"

Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä

vieläkin lujempaan. —

"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?"

—

"Täytä velvollisuutesi."

Antti katsoo kysyen. —

"Pikku-Hilmaa kohtaan."

Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä

lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.

"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.

"Et milloinkaan!"

"Anna, minä en voi —"

"Johan sinä olet voinut!"

"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja

nähdä sinua…"

Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.

 "Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta
muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.

"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä sen,

sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän
velvollisuutemme. —

"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen

emäntänä oloaan Ohrapäässä…"

Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.

Omantunnon terävät puukot. —

"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi…"

"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman

kunnian ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin
tiedä toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."

"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"

"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella
hyvin Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten
kääntyy hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli
autioitten peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen
pienimpäänkin soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän
onnistuneen piiloittamaan niihin muistojansa…

Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.

"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —

"Mikä sinun nyt on lapseni —?"

 "Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule
olemaan isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä…" —

"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"

Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin

isän polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen —
——

Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa…

*****

Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen

jokainen sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen
täydelleen vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä
liasta" joka hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —

"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän

voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.

"Ja hän tulee!

"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä

välttämättä tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.

Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan

polvelleen ja sanoo:

"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen

maahan, — tahdotko lähteä?"

"Lähteekös tätikin?" —
 "En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa."
—

"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.

Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno

laskea häntä sylistään pitkään aikaan — — Hänelläkin täytyy olla
joku, jota rakastaa! —

"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään,

luisu pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa
isännyyden täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.

"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla…" hymähtää ukko

hellivästi.

Uusi oluttehdas.

Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla

kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen
kaitaisen, rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen
ikäänkuin huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.

Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon

sylissä, piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä
vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei se
yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se
suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin sen
eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia, jotka
kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen metsän
siimekseen nautittavakseen.

Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä

sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien
vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa
mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin
tuhansien vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen
kynnyksen yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle
vaarallista ainetta… Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin
työmiesten vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä
juuri heidän kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —

Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä

alotettiin, lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja
se, mitä hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa
täydelleen.

Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan

emäntänä ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren
lapsijoukon keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli
ahkera, hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina
arvaamattomia etuja avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei
ollut täysin raitis — sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan
siitä huolimatta oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi
antaa anteeksi ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen
hankki vuoden vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan
penikulman päässä, joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain
aniharvoin, suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto
"yhtiössä", siihen ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja
rengitkin… Se oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä
muodossa, vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. —
Tapahtui tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa
"päivätyöstä" tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä
kesti kello neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta
lähetettävä ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten
tuli koko kylänkin tarve tuoduksi… Eikä nämä harvalukuiset kerrat
kyenneet järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä
aineellista pohjaa. —

Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —

Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin

että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat
huolehtia siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto
tiheni, sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä
katkerammaksi vaimojen valitus. — —

Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka

tämäkin yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin
ääressä. Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle
selväksi mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on
vienytkin.

"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä

ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin,
kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan
juopotteluhommissa."

"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin

pitänyt."
 "Niinkuin ne eivät tietäisi missä olet ja mitä teet… Vai luuletko että
minä jaksan koko ikäni pestä sinun isänkunniaasi lastemme
edessä?"

"Olenkos sitä vaatinut sitten…"

"Puuttuu vielä se, että sinä sitä vaatisit."

Tuomas suuttui tavallisesti tällaisista keskusteluista näennäisesti

— sentähden vaan, että hän katsoi miesarvonsa vaativan sitä —
mutta sisässään hän myönsi Marin moitteet täysin oikeutetuiksi. —
Hänen omatuntonsa oli aina ollut täydellisessä sopusoinnussa
vaimonsa mielipiteitten kanssa.

*****

Kun uusi oluttehdas oli kaksi vuotta "vaikuttanut" paikkakunnalla,

tunsi tehtailija itsensä ja kukkaronsa täysin tyytyväiseksi. Liike alkoi
luistaa paljoa paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan ja se sai
hänet sekä hänen perheensä, onnellisten unelmien valtaan…

Salli-neiti, joka jo useita vuosia sitten oli saanut isältänsä luvan

päästä Pariisiin, niinpian kuin varat vaan sen sallivat, näki nyt
ihanimman toiveensa olevan täyttymässä. — Hän siunasi
sydämessään isän viisasta ajatusta perustaa oluttehdas
Kuusimäelle, sillä tämä toimenpide oli kasannut nekin setelit isän
kassakaappiin, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden päästä
toivottuun, ihanaan maailmaan!

Hän oli vielä niin lapsellisen herttainen, tuo tehtailijan Salli-neiti,

että melkein ilosta hyppeli, mitään muuta tekemättä, kun lähtöpäivä
läheni.
 "Ja nyt minä lähden kävelylle, sanomaan jäähyväiseni ihanalle
kotiseudulle!" riemuitsi hän solmien hatun sinistä harsoa leukansa
alle. Ja meni.

"Pistäynpäs tuolla mökissäkin!" päätti hän tultuaan lähelle

Aholanrantaa.

Tuvan ovi oli auki ja ilta aurinko paistoi vienosti vasta pestylle
lattialle.

"Hyve päive!" tervehti tulija ovelta.

"Jumala antakoon!" vastasi Tuomas ovensuun penkiltä, ottaen

lakin päästänsä ja työntäen sen taakseen piiloon. —

"Aj, teelkö sine asukin, sine Eljas poika, joka toi meille se punase
mansika… niin söötti, niin make…" rätysti neiti iloisesti.

"Täällähän minun kotini on."

"Ryökkynä on hyvä ja istuu."

"Kiitosta paljo! No mine istu vehen… Ja tuo sine Eljas viel huomen
aamun mansikat minulle. Ilta junalla mine lähde Parisiin, Franskan
maalle. — Tietekö Eljas sen?"

"Tiedän."

"Vai niin kauvas ryökkinä matkustaa? Huvittelemaan kait?"

"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan… Te ei sen ymmärdä, mut

korkeampi sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine
lähe oppimaan sen."
 Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen
ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin,
mutta vaikeni kuitenkin edelleen.

"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin

joskus puhunut… Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia
suomenkieltä, kun kerran on suomalainen…"

Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä

ylpeyttä säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän
nytkään sanonut. —

Neiti punastui hieman ja sanoi:

"Mine osa ju suomea hyve paljo… at mine ei tarvitse teme

talonpoika kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja
hyvätuulisena kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva
Pariisin matka, joka oli jo niin lähellä, lähellä!

Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman

kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän hän
tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys
velvoitti, vaati osaamaan ranskaa…

Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin,

kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.

"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät

sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet
hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan
ne!"
 Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi
Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla
antamaan hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi
oikealla tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä…

"Eihän se poika mitään pahaa tarkoittanut…"

"Jaa mut mine sano, at sine anta nyt selkä sen! Ja teke sine töö ja
maka sine öö, — mut parempi ihmisi et sine saa söö…!"

"Itse sinä ihmisiä syöt…", ajatteli Tuomas mutta sanoa ei hän sitä
olisi voinut, siksi oli hän liian arka ja hyväluontoinen. Mutta kotiin
tultuansa oli hän niin kiihdyksissä, että tosiaankin vähällä oli panna
täytäntöön tehtailijan määräyksen selkäsaunasta…

"Sinun tähtesi, hiton poika, saapi tässä kaikenlaista mieliharmia",

murisi hän.

"Kun on niin typerä että ottaa sen harmiksi", vastasi Mari. "Anna
vaan pojan olla rauhassa, sillä siinä asiassa hän ei pienintäkään
pahaa tehnyt! Kun sanoo sen mikä on totta ja oikeata, niin ei ole
mitään syytä perästä päin pahoitella."

"Tarvitsiko sen nyt mennä sitä sille ryökkynälle sanomaan."

"Sillehän se juuri oli sanottava. Tee aina niin Eljas, jos tahdot
miehestä käydä — se on äitisi neuvo!"

"Yllytä tuota vielä…"

"En yllytä, — opetan! Sinäkin olet aina valmis takana päin

sättimään herroja ja kapitalisteja, vaan kun sitten joskus sattuu hetki,
jolloinka pitäisi ja olisi tilaisuus sanoa niille totuus vasten naamaa,
niin silloin pistät nyrkit housun taskuun ja pokkuroit vaan että
kyllähän minä… Sellainenko se miestä somistaa?"

*****

Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta

perinpohjin. Uusi tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle.
— Tilauksia etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä
enemmän — ja entistä enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja
metsään tehtaan läheisyyteen tai koteihinsa.

Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja

huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen
oudoksuen katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt
salavihkaa itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien
ja irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.

Olut oli tullut kaikille välttämättömäksi. —

Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti.

Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi,
vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista
perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille perheensä
toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen asia. Äidit
olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten hartioille oli sekä
töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän sydäntensä valtavin
ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja hänen tehdastansa
kohtaan…

Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään

tuon turmion pesänsä", sanoivat.
 "Jos ei olisi — ei kaivattaisi."

Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan

kellarista…

Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän

ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka
tehdas oli ympäristöönsä painanut.

Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja

kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä
kaikkivaltiaaksi.

Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli

kertynyt joukko lähiseudun miehiä.

Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet

säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat
luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.

Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä

pohatasta."

"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, —

köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa…"

"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin…"

"Eikö lie paikoin komeampikin."

"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"

Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia,

kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja"
ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se
asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin…

"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."

"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä
turmion lientä herroilla eikä talonpojilla… Mitähän ne sitten
kesteissään kulauttelisivat?"

"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina-

ja oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"

"Talonpoika! Työmies!"

Miehet katsoivat ihmeissään, suut auki Maria, joka odottamatta,

tyynellä, varmalla äänellä vastasi kysymykseen.

"Soo—o! Tulenko pistäisit jokaisen tehtaan nurkkaan lopettaaksesi

ne?
Uusia tilalle tehtäisiin."

"Niin, omin käsinne niitä rakentaisitte. Tuskin lie herrat koskaan

nurkkahirttä nostaneet… Ei, tulta en yhdenkään nurkan alle pistäisi,
mutta sen sanon, että jos talonpoika ei ikinä väkijuomakaupan ovea
avaisi, eikä pennilläkään herrain myrkkylientä ostaisi, niin ei
ainakaan tässä maassa sitä tavaraa löytyisi. Ei sitä soppaa
kannattaisi herroille yksistään keittää."

"Eipä taitaisi kannattaa…"

"Jaa, tuskinpa vaan."

 "No olisi se toki yhtä soma kun mahdoton temppu asian
auttamiseksi.
Saatappa nyt sadattuhannet ihmiset mielisuosiossa yksimielisiksi."

"Kun vaan jokainen mies, niihin satoihin tuhansiin kuuluvista,

saattaisi itsensä yksimieliseksi tämän ajatuksen kanssa, niin
silloinhan se olisi tehty."

"Kun olisi niin helppo tehdä, kun on sanoa."

"Hänen himonsa on sinun — mutta hallitse sinä häntä!" —

"Hallitseppa nyt, veikkonen, — onnistutko?"

"Minä vaan arvelin", sanoi Mari, "että kun Luoja kerran sanoi:
hallitse! niin voisi se silloin myöskin olla hallittavissa, — sekin."

Ulkoa alkoi kuulua raakoja kiroussanoja ja samassa hoiperteli

nuori juopunut mies ovesta sisään.

"Hei vaan! Täällä miehet istuu kädet ristissä, niinkuin akat

kirkossa… Mutta tällä pojalla on ainetta vaikka koko kylälle — hih!"

"Siltä se näyttää jo päältäpäinkin. Mutta vieras on hyvä ja menee

sitä samaa tietä pellolle kun on tullutkin", käski Mari vakavasti.
Humalainen katsoa tuijotti ensin äänetönnä emäntää, vaan hoippui
sitten lähemmäksi ja alkoi raivota:

"Vai akat täällä isäntinä… kyllä siitä lystistä pian loppu tulee…" ja
kohotti nyrkkinsä lyöntiin.

Lapset parahtivat hädissään piiloittuen äidin taakse, joka hiljaa ja

levollisena istui paikallaan.
 "Anna sen olla", sanoi Tuomas, tullen väliin. "Mitä sitä humalaisen
kanssa kiistelemään…"

"Ei sen kanssa ole tarvis kiistelläkään! Ottakaa miehet niskasta

kiinni ja viekää ulos, — tuollaista en viitsi nähdä huoneessani!"

Vanhemmat miehet istuivat, niinkuin eivät olisi kehoitusta

kuulleetkaan, mutta pari nuorempaa nousi viemään rimpuilevan
miehen pihalle.

"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle…" sanoivat.

"Mene tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita…"

"Kyllä minä… kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven

maasta ja paiskasi sen kohti ikkunaa.

Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja

pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä
päin penkiltä lattialle.

"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari
polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin
kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei
enemmän pahaa tapahdu… Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma
räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin…"

Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla, niin

tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet.
Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se,
varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.

Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin,

siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa
tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään
ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo
Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin
velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta
vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen
sydämensä ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin
arkaillen ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin…?

Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan
todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut ja
tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle
ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.

"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan

kodista haihduttaisi…" huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä
voimillaan koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä
häipyvää jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen
onnesta vielä jälellä oli.

Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo

tunnettu yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja
herra tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi
iloita vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli
neiti oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin
ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko
talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään… Heistä oli niin hauskaa
päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa,
juopottelevaa kansaa…
 Sysäys.

Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä

selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä
tyhjemmäksi tuntui se tulevan…

Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen,

leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan
silmistä sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa
pidentävät. Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut
ja toiveet, jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja
pirstoutuen niinkuin pilvenhattarat taivaan laella…

Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen

täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja
nauttiakseen kodin lämmintä suloa.

Ja sitten? — Sen perästä? —

Mihinkä ryhtyisi hän sitten, minkä elämänsä uraksi valitseisi? —

Monta kertaa oli hän jo ennättänyt sen kysymyksen itsellensä

tehdä — ja yhtä monta kertaa jäädä vastausta vaille. Eikä siihen
kysymykseen osanneet muutkaan tyydyttävää vastausta antaa, ei
vanhemmat, ystävät, eikä sukulaiset.

"Onhan sinulla elämänuraa rikkaan kodin onnellisena lapsena",

sanottiin.

"Ja tulevaisuus tuo kyllä sisällystä elämällesi, kunhan odotat."

Odotat! —
 Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä.
Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa,
korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden
entistäkin epämääräisemmäksi…

Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita

odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki
tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt, rengit,
torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut mitään
tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta siitä
työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi…

Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.

Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä
olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva
kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen
lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja
ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.

Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.

"Joutavaa, tarpeetonta työtä…", murahti Helvi haluttomasti. Hän

melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka
söi sielua ja kulutti hermostoa…

Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa,

itsenäisempää tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin
laho kaatunut puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä
sen ryntäileviä vaatimuksia suonissaan. — —

*****
 Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa,
puhalsi kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä
rajusti seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin
koetellakseen niiden niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan
tunkeutua kaksinkertaisten akkunaruutujen lävitse, malttoi sen
viimein hetkiseksi mielensä ja jättäytyi niiden taakse salaperäisenä
suhajamaan…

Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä,

pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli
hän siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka
kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja,
punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko
sitten antautuivat hallan hyytävälle vallalle.

Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä
kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot
sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa:

"Ole minun luonani."

Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.

Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein

kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin
kipeästi kaivattiin.

"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa…" soperteli hän

hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.

"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi

vähentää…"
 "Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin…"

"En jätä."

Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti

käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran
olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä
väsymättömästä "yhteistyöstä."

Kuinka iloinen olikaan Helvi sinä hetkenä! —

Tuntui aivan kuin raskas sulku sydämen suulta olisi avattu ja

riemun vuolas virta päästetty sen kammioihin vyörymään. Se
tympäisevä tyhjyys joka siellä vuosikausia oli asuntoa pitänyt, täyttyi
vähitellen varmalla lämmittävällä valolla, vallaten moneksi päiväksi
Helvin tunteet ja mielialan.

"Kuinka sanomattoman vaikeata on kuitenkin nähdä jonkun

kärsivän ja tuskissaan vaikeroivan!" sanoi hän eräänä päivänä
lääkärille.

"Ja kuitenkin kuinka lohdullista jos kärsivillä on hyvä hoito ja

rakkautta ympärillään", virkkoi lääkäri vakavasti. "Toista on — ja se
on toisinaan aivan voittamattoman lohdutonta — köyhien
puutteellisissa majoissa."

Helvi tunsi yhtäkkiä jähmettyvänsä.

Kirveltävä tunne kirposi sieluun ja elävästi näki hän edessänsä

kurjan, likaisen tuvan nurkan, jossa sairastava lapsi vaikeroi…

Minkähänlaista mahtoi elämä siellä olla? —

 "Onko teillä nyt yhtään sellaista köyhää hoidokasta?" kysyi hän
hätäisesti.

"On. Vajaan kilometrin matkan päässä, täältä, eräässä isänne

torpassa."

"Lapsiko?" —

"Lapsi, hänellä on hirveä palohaava kyljessä."

Helvi katsoi hetken nuoren lääkärin tuntehikkaita kasvoja.

"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti,

melkein säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.

"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."

Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo

onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen
vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, —
jätetään hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa
työmaalla. — Kiehuvan vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja
tuntikausia äärettömiä tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt
kotiin hovista, jossa oli ollut työssä.

"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä…"

Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään.

Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän
köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.

Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän

koskaan ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä
puutteistaan. Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman
asukkaita, joitten väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät
siteet katkaisi. — Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi
alustalaisistaan, koski se vaan heidän taloon suoritettavia
päivätöitänsä, muuten ei heitä ollut olemassakaan enemmän
hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja Helvistä oli se suhde
tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —

Mutta nyt se järkkyi.

Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi

lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään niin
täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua tuon vaivaisen
sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn päällisistä eikä
lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia laiminlyöntejään, ellei
ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä siitä.

"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi

syrjään otsalle valuvia hiuksia.

"Ei minuun nyt enään… kun olen hiljaa."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Viija."

"Tahdotko vähän makeisia?"

"Kiitoksia." —

Helvi jakoi loput, joista sairas ei huolinut, toisille lapsille, jotka

kaiken aikaa arkoina pysyttelivät nurkassa.