Understanding Motor Controls 3rd

Edition Herman Test Bank

Visit to download the full and correct content document: https://testbankdeal.com/dow
nload/understanding-motor-controls-3rd-edition-herman-test-bank/
Name: Class: Date:

Chapter 6: The Control Transformer

1. Magnetic control systems generally operate on 240 volts.
a. True
b. False
ANSWER: False
POINTS: 1
REFERENCES: Introduction

2. Most control transformers are made with one primary winding and two secondary windings.
a. True
b. False
ANSWER: False
POINTS: 1
REFERENCES: Introduction

3. Control transformers generally have screw terminals connected to the primary and secondary leads.
a. True
b. False
ANSWER: True
POINTS: 1
REFERENCES: Introduction

4. Many industries prefer to ground the control system and it is a very common practice.
a. True
b. False
ANSWER: True
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

5. Protection can be placed on the primary or secondary side of the control transformer.
a. True
b. False
ANSWER: True
POINTS: 1
REFERENCES: Transformer Fusing

6. There is a turns ratio of ____________________ between each primary winding and the secondary winding.
ANSWER: 2:1
2 to 1
two to one
POINTS: 1
REFERENCES: Introduction

7. When one side of the secondary winding of a control transformer is grounded, the control system is referred to as a(n)
____________________ system.

Cengage Learning Testing, Powered by Cognero Page 1

Name: Class: Date:

Chapter 6: The Control Transformer

ANSWER: grounded
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

8. When one side of the control transformer is not grounded, it is generally referred to as a(n) ____________________
system.
ANSWER: floating
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

9. High impedance voltmeters can indicate some amount of voltage caused by the capacitance of the ground and induced
voltage produced by surrounding magnetic fields. These are generally referred to as ____________________ voltages.
ANSWER: ghost
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

10. Control transformers are generally protected by fuses or ____________________.

ANSWER: circuit breakers
POINTS: 1
REFERENCES: Transformer Fusing

11. What is the voltage on which most magnetic control systems operate?
ANSWER: Magnetic control systems generally operate on 120 volts.
POINTS: 1
REFERENCES: Introduction

12. How is voltage tested if one side of the control transformer is grounded?
ANSWER: Grounding one side of the control transformer permits one lead of a voltmeter to be connected to any
grounded point and the other voltmeter lead is used to test voltage at various locations throughout the
circuit.
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

13. How is accurate voltage measurement made in a float control system?

ANSWER: Accurate voltage measurement can be made in a float control system by connecting one voltmeter probe
directly to one side of the control transformer.
POINTS: 1
REFERENCES: Grounded and Floating Control Systems

14. How do you determine the rated current of a transformer?

ANSWER: To determine the rated current of the transformer, divide the volt-ampere rating of the transformer by the
primary voltage.
POINTS: 1
REFERENCES: Transformer Fusing

Cengage Learning Testing, Powered by Cognero Page 2

Name: Class: Date:

Chapter 6: The Control Transformer

15. Why is it that the secondary fuse size can be set at a lower percentage of the rated current?
ANSWER: The secondary fuse size can be set at a lower percentage of the rated current because the secondary does
not experience the high in-rush current of the primary.
POINTS: 1
REFERENCES: Transformer Fusing

Cengage Learning Testing, Powered by Cognero Page 3

Another random document with
no related content on Scribd:
tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä
ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä

ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa
kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Ei, ei ollut iso.

— Minkä kokoinen osapuilleen?

— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin

teidän saatavissanne.

— Äh, perhana… mitä typeryyksiä… en minä tiedä, missä ne ovat.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?

Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo,

niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Pimeässäkö?

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani

silmänräpäyksessä.

— Ilman saksia, kadulla?

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu

repesi heti.
 — Mihin te sen sitten panitte?

— Viskasin sinne.

— Mihin nimenomaan?

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.

Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä

todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä
ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi
sitten?

— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.

— Osaatteko te ommella?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään

taitoakaan.

— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään

ompelitte?

— Ettehän vain tee pilaa?

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri

Fjodorovitš.

— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.

— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?

 — En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin
alusvaatteistani.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin

löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen.
Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan… Luullakseni en repäissyt

sitä mistään. Se oli sertinkiä… Minä ompelin rahat luullakseni
emännän myssyyn.

— Emännän myssyyn?

— Niin, minä pimitin sen häneltä.

— Kuinka pimititte?

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten

vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää.
Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut
kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta,
niin otin tilkun ja ompelin siihen… Juuri noihin riepuihin luullakseni
ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Muistatteko tuon nyt varmasti?

— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä

siitä!

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että

häneltä oli kadonnut tuo kapine?
 — Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti,
sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?

— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin

paikkaan torille te viskasitte tuon… pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti

Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä.
— Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti,
ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt
tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla
salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette
johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos
voitte… Olkaa kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori

ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja
katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa
ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli
omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia
oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei
voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo
kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko
kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet
siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja
tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu
oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista
kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.
 — Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.

— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä

ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja
edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä,
jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja
köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli
aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä.
»Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja
kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien»
puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa.

Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin
tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen
poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän
ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön
istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä
te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš,

— vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei
toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes
pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te
tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on
asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä
suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme.
Olkaa täysin levollinen.
 — Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette
rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte
pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen
valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan

todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän
läsnäollessanne, ja siksi…

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš.

—
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail

Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan
lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen
teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan.
Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja
aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle
ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä
halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei
hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen
ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin
tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä
hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla»,
ajatteli hän itsekseen.

8.

Todistajain kertomus. Lapsukainen.

 Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää
kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti
esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš
teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli
puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen
myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti.
Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan
pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m.
Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon
kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen
tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai
puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten
juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko
rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin
toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat
Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät
todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja,
jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin
Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään
pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja
vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet
epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan
näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi
täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että
kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta
pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa
kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon
rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille
yksistään meni ehkä tuhannen verran.»
 — En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi
Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko
kyllä…

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen
ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh,
todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon

Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti
menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja,
hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne
kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän
käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut
sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli
paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta… Kaikkea muuta kuin
puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella…

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti

suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan
ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän

minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on

täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa
hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte
jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa,
sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr
Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin
muistavat…
 Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman
vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme,
siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli
kuusi, lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia,

Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia.
Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon
Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin
Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa
matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko
vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai
enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno
hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös
tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä,

oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa
sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään,
vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi
sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää».
Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta
tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä.
Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä
verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet
korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että
sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena
Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena
Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena
Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan
niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö,
eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä.
Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä
esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai
vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin
sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan
keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin
menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan

käyneet makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja
viranomaisten tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet
kuntoon ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan
kuultaviksi. He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran
pelkäsivätkin. Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli
virkaeron saanut kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut
Siperiassa eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš.
Herra Vrublevski taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava
hammaslääkäri. He molemmat alkoivat heti huoneeseen tultuaan,
Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä huolimatta, vastailla sivulla
seisovalle Mihail Makarovitšille pitäen tietämättömyydessään häntä
korkeimpana viranomaisena täällä ja nimittäen häntä joka sanan
jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta useamman kerran jälkeen ja
Mihail Makarovitšin itsensä siitä huomautettua he hoksasivat, että oli
vastauksineen käännyttävä ainoastaan Nikolai Parfenovitšin
puoleen. Huomattiin, että he osasivat puhua venäjää aivan
virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä lukuunottamatta.
Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä, alkoi herra
Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin että Mitja heti
menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli »lurjuksen» puhua
hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš kiinnitti heti huomiota
sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen pöytäkirjaan. Mitja alkoi
kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen

myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän
on lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän

osoitti tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää
asiallisuutta ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen
Mitjalle hän itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta
puolesta ja siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti
tutkijoissa tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se
nimittäin, miten Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra
Mussjalovitšin ja tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja,
siten että hän saisi seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput
kaksituhatta kolmesataa »jo huomisaamuna kaupungissa», jolloin
Mitja oli antanut kunniasanansa ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa,
hänellä ei ole mukanaan niin paljon rahaa ja että rahat ovat
kaupungissa. Mitja huomautti kiivaasti, että hän ei ollut sanonut
antavansa varmasti huomenna kaupungissa, mutta herra Vrublevski
vahvisti todistuksen oikeaksi ja Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan
myönsi nyrpeästi, että kenties oli niin tapahtunut kuin herrat sanovat,
hän oli silloin ollut kiihdyksissä ja saattanut tosiaankin niin sanoa.
Prokuraattori takertui kovin todistukseen: tutkimusta varten oli
osoittautunut selväksi (kuten myöhemmin suorastaan pääteltiinkin),
että puolet tai osa Mitjan käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli
saattanut jäädä piiloon kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli
saatettu piilottaa jonnekin täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi
sekin tutkimuksen kannalta pulmallinen asianhaara, että Mitjan
hallusta oli löydetty ainoastaan kahdeksansataa ruplaa —
asianhaara, joka tähän saakka oli ollut tosin ainoa ja verraten
vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen todistuskappale Mitjan
hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään tukeva todistus
kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi ottanut
jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna
herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan
ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut herralle
vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen
aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna
rahoja, vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan
kohdistuvien oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien,
joita hän oli tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville.
Prokuraattori suorastaan naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä

»oikeudet» käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan
asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. —

Hyväinen aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan
neljä, jopa kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat
advokaattinsa, puolalaiset ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta
pois ei vain kolmea tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti

pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä
nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai Parfenovitš
oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata heitä
tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain jonninjoutavaa
riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta. Vähänkö oli
juotu ja remuttu sinä yönä… Niin että rahat, kaksisataa ruplaa, jäivät
kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli

lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen
näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan
läheisyydestä, istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut
nyyhkyttää ja pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten
myöhemmin kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli
häntä rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti
kyynelsilmin, että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri
Fjodorovitšilta lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että
oli valmis maksamaan sen takaisin… Nikolai Parfenovitšin suoraan
kysymykseen: eikö hän ollut huomannut, miten paljon nimenomaan
Dmitri Fjodorovitšilla oli rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin
kukaan muu nähnyt rahat tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, —
vastasi Maksimov hyvin varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä
tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta?

— kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun

minun vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella
niitä, kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan
seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään
sataruplasia…

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan

vuoro. Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo
voisi tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle
muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja
painoi ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei
synny». Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli
ankaran ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui
hiljaa hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia.
Hän oli hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi
tarkoin kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin
alkoi tuntea lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen
sairauteen, jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan.
Hänen ankara näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen
esiintymistapansa tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen.
Nikolai Parfenovitš suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän
tunnusti itse, kertoessaan myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä
kertaa hänelle valkeni, miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli,
jonka hän kyllä ennenkin oli nähnyt mutta pitänyt aina vain
jonkinmoisena »maalais-hetairana». »Hänen käytöstapansa on
aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän kerran innostuneena
jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti suurta
paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi», mihin
hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka
katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä
levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa
rauhoittui. Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten
jälkeen Nikolai Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin
pysyen hyvin kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa
olette ollut entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?»
Tähän vastasi Grušenjka hiljaa ja varmasti:

— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden

aikana.
 Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin
avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin,
niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä pyörälle
»inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon
»ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin
mustasukkainen hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta
se oli vain tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei
ollenkaan ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä
pilkkanaan. — Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa
välittää heistä kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli
syyllinen minun edessäni… Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä
ole mitään syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille
mitään vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin

hän ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian
vakavaan puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen
kolmesta tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa
kuukausi takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja
vaikka hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri
Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun

läsnäollessa, vai kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän
läsnäollessanne? — tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa,

kuulleensa hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden
kesken häneltä itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran

vaiko useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi,
että Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.

Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei

kuukausi takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan
vähemmän, ja että Dmitri Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen
itseään varten?

— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle
tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa
kopeekkaakaan. — Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti
Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne… tai jotenkin

sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai
Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä
vastaan?
 — Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin

hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa

teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan,

— usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi

ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla

äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai
Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi,
uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin
vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin
hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! —

lausui
Mitja värisevällä äänellä.
 Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä,
paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen
ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee
siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan
hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli
vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna
annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä
rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina
Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli
tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli
puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli
niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai

Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti
palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi
olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi
Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle,

— minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet
kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä
te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen

näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen
heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä
sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein.
Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja
siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle
arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen.
Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän
paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä
palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa
parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on
marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka
maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää
kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä
parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä
onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on
palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat
eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi,
kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin
ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva,
isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on
kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat,
hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti
kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee
itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet
nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän

ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee».

Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen
murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa
miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei

pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen
ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät

lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti

yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon

johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi

seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi
on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele
toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin
mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja

järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri
niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen
sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään
tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo
tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei
myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan
kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen
heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään,
koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan
kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat,
tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui