Professional Documents
Culture Documents
Full Solutions Manual To Accompany Signals Systems and Transforms 3Rd Edition 9780130412072 PDF Docx Full Chapter Chapter
Full Solutions Manual To Accompany Signals Systems and Transforms 3Rd Edition 9780130412072 PDF Docx Full Chapter Chapter
Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin
kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.
III.
Juho hymähti.
Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä
vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä
oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri
hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa
siitä — —
Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon
vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli
itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.
Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! —
Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava
ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä voittoon oma asia:
palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.
*****
"Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…"
Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä
onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin
taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —
"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…"
"Ei suuret sanat suuta halkaise… mutta hävetä saisit! — Vai sinä
tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella
itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! —
Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista
huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka työ ei
kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!"
—
"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon,
— itsepä sanoit sen oikean sanan. Tästä päivästä lähtien otan minä
kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan.
Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi
tuhansinesi… Tallella ovat."
"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului
Aliinan käskevä ääni.
Ja nuotanvetoon ne menivät.
Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät
ainakaan menisi… Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi
miehiksi kumpikin.
*****
"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän
sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.
"Aivan varmaan."
"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin
kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani…
Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"
Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen
mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja
lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain
tuntein miehensäkin haudalla.
Mieroon.
Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta
mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään…
Äidin sydän. —
Oi Jumala! —
"Se tulee kai siitä, että kun toinen toivoo matkaavansa eteenpäin,
toinen tietää kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.
"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä,
vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti
poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…
Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä
neuvoen.
Anna Martikainen.
I.
Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi
uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen
elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja
talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti
poimia ravintonsa mieron pöydältä.
*****
"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti
isä.
"Minäpä uskon." —
*****
"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna
vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen
ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti
kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.
"Elä anna sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas
kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä
aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.
II.
Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna
hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan
Iso-Marttilan pihan reunaan asti.
"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä
enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." —