Shelly Cashman Series Microsoft Office

365 & Excel 2019 Comprehensive

(MindTap Course List) - eBook PDF
Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/shelly-cashman-series-microsoft-office-365-excel-
2019-comprehensive-mindtap-course-list-ebook-pdf/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Se taas ei kuulu teille, sanoi hän, samalla tavattomasti
punastuen.

Veri kuohahti päähäni. Mutta silloin tuli Kemppainen konttoriin.

— Agiteeraamassako Kemppainenkin on ollut? kysyin hetken

kuluttua.

— Jaoin maisteri Asplundin pyynnöstä vaalilippuja muutamiin

taloihin, kun hänellä ei itsellään ollut aikaa, oli vastaus.

— Mutta nythän on konttoriaika.

— Muissa puuhissa nyt kaikki muutkin näkyvät olevan.

— Te molemmat saatte kuitenkin olla työssänne. Niin kauvan kun

minä olen tässä talossa, lienee minulla myös jotain sanottavaakin
täällä.

— Kun tässä tietäisi ketä milloinkin on toteltava. Asplundiakin

olemme luulleet isännäksi.

Tehkää liikkeesen kuulumattomat työt vapaina aikoinanne, mutta

työaika pysykää paikoillanne. Ken ei siihen suostu, olkoon pois
kokonaan, sanoin ja poistuin konttorista.

Kuulin naurua jälkeeni, josta yhä enemmän harmistuin. Jonkun

aikaa puodissa oltuani palasin konttoriin, tarkoituksessa puhua heille
tyynemmin ja asiallisemmin. Muistui mieleeni miten paljon rouva
Nurhosen aikana itsekin käytin vapautta, ja halusin äskeisen
kiivauteni vaikutuksia lieventää. Mutta he olivat molemmat
poistuneet. Tästä minun suuttumukseni taas kohosi, sillä tiesin
seuraavana päivänä joutuvani asiasta selontekoihin.
 Kun sittemmin menin vaalipaikalle, oli kiihotus siellä täydessä
vauhdissaan. Ovilla ja käytävillä seisoi miehiä lippujaan tarjoillen,
eteisessä koetettiin vielä mieliä muuttaa ja tunnettuja vastapuoleen
miehiä tuskin tervehdittiin. Omain miesten kanssa supateltiin
kaikellaisia vaalijuttuja, missä vaarallinen korva vaan vältettiin.

Vaaliajan loppupuolella kerääntyivät suuret joukot uteliaita

tuloksesta tietoa odottamaan, joukossa myöskin Nurhonen ja
Kemppainen. En ollut heitä huomaavinani.

Kun toimitus oli loppunut, äänet laskettu ja yleisö tulosta

kuulemaan kutsuttu, kohosi jännitys korkeimmilleen. Oli kuin
jokainen odottaisi häntä koskevaa tärkeätä oikeuden päätöstä.
Vaalin toimittaja lukee tuloksen ja useat kirjoittavat äänimääriä
muistikirjoihinsa. Kauppaseuran lista on voittanut suurellaisella
enemmistöllä muuten, paitsi että postinhoitajan sijalle on valituksi
tullut lehtori Renfors. Eräät sekalistat ovat tämän muutoksen
aikaansaaneet.

Yleisö poistuu, toiset nauraen ja ilkkuen, toiset noloina ja ilkeitä

sanasutkauksia viskellen. Ulkona kadulla seisotaan vielä suurissa
ryhmissä, sitten hajotaan kukin omille teilleen kuin suuren tehtaan
työväki päivätyönsä päätyttyä.

Vaalin lopputulokseen on ratkaisevasti vaikuttanut niitten

käsityöläisten kateus, jotka eivät olleet yleisen kokouksen listalla. He
vaikuttivat kauppaseuran listan hyväksi estääksensä
ammattikilpailijainsa pääsemästä huomatumpaan asemaan kuin
missä itsekään olivat.

Muitten mukana menin sinäkin iltana Seurahuoneelle, jonne

joukolla saapui kaupungin herroja, etupäässä voittaneen listan
miehiä. Myöskin Kemppainen ja Nurhonen tulivat sinne. He liikkuivat
tottumattoman epävarmuudella ja näyttivät olevan erimielisiä
valittavasta istuinpaikasta. Kemppainen, jota tällaisissa
miesseuroissa ei vielä näihinkään aikoihin ollut näkynyt, halusi
piiloisaa paikkaa, jonkalaisen he sitten valitsivatkin.

Kumma kyllä, en ollenkaan jakanut seuralaisteni äänekästä iloa

vaalin tuloksesta. Niin suuresti kuin vastakkainen tulos minua olisi
harmittanutkin, tuntui sittenkin kun ei nytkään kaikki olisi käynyt
parhaalla tavalla. Lisäksi vaivasi minua tieto Kemppaisen ja
Nurhosen läsnäolosta, vaikkeivät he edes samassa huoneessakaan
istuneet. Kenellekään hyvästiä sanomatta läksin hetimiten pois,
ajatuksissani ihmetellen mitenkä ja mistä syystä niin suuresti
innostuin vaalissa työskentelemään. Eihän minulle tämän kaupungin
asiat mitään kuulu, päättelin. Järjestäkööt juomakauppansa ja muut
kysymyksensä miten parhaaksi näkevät ne, jotka itse saavat
vaikutuksiakin kokea.

Kävellessäni kulin Löfbergin matalalla olevan asunnon ohi ja näin

siellä väet istuvan hauskassa teenjuonnissa.

Vaikka oli jo myöhäinen iltahetki, en voinut olla sisään

poikkeamatta. Heidän seurastaan hengähti sellainen iloinen,
elinhaluinen tuulahdus, että tuntui kuin astuisi toiseen maailmaan. Ja
kuitenkin puhuivat hekin päivän vaalista, kertoellen kuulemiaan
naurettavia yksityistapauksia, jotka täti Löfbergiä suuresti huvittivat.

— Onnea nyt voittajille!

-— Jopa tekin joudatte meitä muistamaan!

— Ettekä ole edes voittokemuissa!

 Kysymyksiä ja huudahtuksia sateli sellaisella nopeudella, ettei
niihin ollut yrittämistäkään vastata. Enkä minä kiiruhtanut mitään
sanomaankaan.

— Kas kun on ylpeä, ettei enää mitään puhukkaan, jatkoi rouva

Löfberg.

Eikö ole syytäkin, sanoin viimein.

— Älkää kehuko, sanoi rouva, me ylenkatsotut ja halveksitut

naiset sittenkin ollaan vaalin tulos ratkaistu.

Hän ja vanhimmat tyttärensä olivat myöskin innostuneet vaalista ja

keränneet eräiltä kaupungin naisilta valtakirjojakin. Mutta he eivät
äänestäneet kummallakaan yleisellä listalla, vaan laittoivat oman
sellaisen, jonka vaikutuksesta Renfors tuli valituksi.

— Hänestäkö teidän ylpeytenne? kysyin.

— Ennen hän kun tuo postimestari rutale. Renfors ainakin estää

ihmisiä nukkumasta. Sitäpaitse olemme me naiset tottelevaisia
käskylle rakastaa vihamiehiäänkin. — Mutta tiedättekö ketä muita
me äänestimme?

— Kuinka sen tietäisin, sanoin, vaikka vaalin tuloksen julkaisun

kuulleena heti arvasin tarkoituksensa.

— Me äänestimme myöskin teitä ja Asplundia.

— Teidän puolueesenne sulkeutuu siis kaikellaiset eri ainekset.

— Me vastustamme kaikkea valtaa ja harrastamme eri

mielipiteitten edustusoikeutta.
 — No, kyllähän te Renforsissa saitte hyvän edustajan.

— Niin, nauroi hän, en minäkään usko että hän olisi meidän

tavalla menetellyt.

— Hän sai kyllä tulla valituksi, sanoin. Pääasia on ettei hän saanut
lisää miehiä riveihinsä.

— Mutta tiedättekö mitä tästä seuraa, jatkoi rouva teeskennellyllä

vakavuudella. Nyt perustetaan suuri yhtiökauppa, eikä kauppiailta
enää osteta minkäänlaista tavaraa.

— Lehtori Renfors tulee kai sen hoitajaksi.

— No, ei suinkaan. Mutta esimerkiksi Asplund ja Nurhoset.

— Silloin ei ole hätää.

— Niin te sanotte, mutta toista ajattelette.

Ja sitten he kaikki sanoivat minun kalpenevan tästä uutisesta,

saivat minun siten hämilleni ja väittämänsä kalpenemisen sijasta
punastumaan, josta yleinen iloisuus vaan lisääntyi.

Lopulta ruvettiin asioista vakavastikin puhumaan.

— Hauska tuoksahdus tuo oli, sanoi rouva, kun kerran osoitettiin

eloa täälläkin. Mutta niin tavattoman paljon halpamaisuutta ja
pikkumaisuutta oli taas suurten sanain takana. Kansalainen sai nyt
kerran suun täydeltä puhua uusista aatteista ja ajan vaatimuksista,
aivan kuin se niitäkin hyväksyisi. Kaikessa näkyi
pikkukaupunkimainen kunnian ja vallan himo. Kun uudet aatteet ja
oikea kansanvaltaisuus kerran täälläkin saavat jalan sijaa ja kansa ja
työväki heräävät itsetietoisuuteen, niin nämä johtajat tulevat olemaan
ensimäisiä vastustajain riveissä. He edustavat ylimyspuolueellista
harvain valtaa, vaikka taistelussa kilpailijaansa rahavaltaa vastaan
käyttävät kaikkia käytettävinä olevia apukeinoja. Minä en ollenkaan
jaksa käsittää siinä mitään aatteellista eroa, kenen puodista viinat
ostetaan. Ne ovat samoja ja päihdyttävät samalla tavalla, ostipa ne
mistä tahansa. Koko yhtiökauppakysymys on kunnallisen politiikan
saivartelumuotoja, joka oikeata raittiusaatetta johdattaa vaan
ahdasmieliseen lahkolaisuuteen ja siten helposti loihtii esiin
utukuvan, joka luullaan saavutetuksi päämaaliksi, vaikkei itse
asiassa olla työtä vielä kunnollisesti aloitettukaan.

— Teillähän on täysin hyväksyttävät mielipiteet, sanoin nauraen.

— Niin, kyllä kai ne teille nyt soveltuvat. Mutta siinä luulossa minä
olenkin että rammat ja raajarikot ovat pasuunatut sotaretkelle, jonka
hyöty on hyvin epäiltävää lajia. Innostettakoon ihmisiä suurempiin
vaatimuksiin, niin vaikutus on pysyväisempää. Mutta sitä nämä
herrat eivät tahdo, sillä he pelkäävät samalla omaa valtaansa. Olen
aivan varma etteivät nämä kansan kasvattajat suinkaan tahtoisi
väkijuomia kokonaan poistettaviksi, sillä he kaikkein vähimmän
haluavat rakkaista iltatoteistaan luopua.

Rouva Löfberg alkoi jo tapansa mukaan innostua. Mutta samassa

tuli palvelustyttö viinitarjottimineen huoneesen. Kaikki pyrskähdimme
nauramaan.

— Hyvälle se lasi viiniäkin joskus maistuu, jatkoi hän, ja yhtäläistä

se on, olipa se ostettu Nurholasta tahi Renforsin yhtiökaupasta.

Nauraen otimme lasimme ja jatkoimme keskustelua.

 Ette suinkaan noilla totia juovilla kansan kasvattajilla kuitenkaan
Renforsia tarkoita? kysyin.

— Häntä ja kaikkia muita. Renfors on suuri tekopyhä niinkuin

kaikki, joilla Jumala on joka sormen päässä. Minun mielestäni hän
hyvin saattaa raittiusluennolta palattuaan käskeä kotonaan
keittämään totivettä.

— Ja kuitenkin te äänestätte häntä valtuuskuntaan, sanoin

kaikkien ja varsinkin itse rouvan nauraessa omille liioitteluilleen.

— Minä ihailin sitä rohkeata ja voimakasta tapaa, jolla hän

asiaansa Kansalaisessa ajoi. Näki, että se oli nyt hän eikä papin
kisälli, joka lehteen kirjoitti. Se oli vallan toisenlaista kuin Asplundin
nuoralla tanssiminen. Uusi Aika oli nyt kerran Kansalaisen kanssa
samaa mieltä, sen se sanoikin, mutta siinä välissä souti ja huopasi.
Kuta enemmän Asplund näihin pikkuasioihin takertuu, sitä
heikommaksi muuttuu hänen kokonaisuutensa. Hänkään ei enää
uskalla vaatia koko askelta. Nyt hän nähtävästi mieltyi myöskin
lehtorien listan kansanvaltaisuuteen. Mokomaankin. Nämä
käsityöläismestarit eivät suinkaan kansanvaltaisuutta edusta. Mutta
Asplundikaan ei uskaltanut vaatia yhtään varsinaista työmiestä
valittavaksi, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Täällä puhutaan ja
pauhataan kauppiaspuolueesta ja lehtoripuolueesta, aivan kuin ne
mitään puolueita olisivat. Ne molemmat muodostuvat vielä yhteiseksi
ylimyspuolueeksi, silloin kun oikea vapaamielinen
kansanvaltaisuuskysymys saa täällä jalansijaa. Ei, Asplundikaan ei
ole se mies, joka Uudesta Ajasta tekisi puhtaasti aatteellisen,
olojamme puhdistavan ja aina korkealle tähtäävän lehden.

— Tehän olette Granbergin kanssa samaa mieltä Asplundin

sopivaisuudesta sanomalehtimieheksi, vaikka syyt vähän eroavat.
 Rouva Löfberg muuttui vakavaksi, kun hän jatkoi:

— Jaa, se Granbergin asia on hyvin ikävä. Hän tahtoisi lehden

ajamaan vaan yksinomaan hänen pikkuasioitaan, ja silloin se
muuttuisi vielä Kansalaistakin mitättömämmäksi. Hän on nyt saanut
Asplundista tässä asiassa vastustajan itselleen, mutta kuitenkin on
lehti hänen vaikutuksestaan viime aikoina takertunut kaikkiin
kunnallisiin pikkuasioihin ja syrjäyttänyt korkeamman ja
kohottavamman puolen. Ennen kirjoitti Asplund uusista henkisistä
virtauksista, nyt ovat punssikaupat, sataman korjaukset ja muut
sellaiset suurina kysymyksinä. Hän on laskeutunut.

— Hän tahtoo aatteita sovelluttaa käytäntöön.

— Ikävätä, jos ne käytännössä eivät jotain kadunkorjausasiata

suurempia, lehden pitää olla näitten olojen yläpuolella.

Tässä seurassa yleisen tavan mukaan tein vastaväitteitä.

— On paikkakunnan lehdellä myös paikallis-kunnallinenkin

tehtävänsä, sanoin.

— Se puoli pitäisi olla sivuasiana. Siksi, huokasi hän, onkin kovin

ikävää, jos Granberg nyt pääsee lehdestä määräämään. Asplundista
olisi sentään vielä toivoa, ja hän on vakuutukselleen rehellinen ja
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.

Rouva Löfbergillä oli tietoja Granbergin aikeista lehden suhteen.

Hän koettelee saada toisenmielisiä jäseniä johtokuntaan ja sitten
erottaa Asplundin, sanoi rouva.

— Ainakin minun paikkani jää täytettäväksi, vastasin.

 Tästä siirtyi keskustelu meidän Nurholan miesten seonneisiin
väleihin ja minun nykyiseen asemaani ympäristössäni. Kuten aina
ennenkin tässä seurassa, muutuin avomieliseksi, kerroin tapahtumat
välillämme ja sisäiset ristiriitaisuudet itsessäni sellaisella
luottamuksella kuin omalle äidilleni, omassa kodissani näitä
kertoilisin.

— Kun suoraan tunnustan, sanoin, niin en minä suinkaan kunnia-

asianani juomakaupan jatkamista pidä. Varsin kernaasti voisin siitä
luopuakin. Mutta kun Asplundin vaatimus on tullut näin äkkiä ja sen
käytännöllisiä tuloksia punnitsematta, niin häntä täytyy vastustaa
siinäkin pelossa, että hän mahdollisesti vaatii meidän liikkeemme
muittenkin periaatteittensa uhriksi. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän
eräänä päivänä huomaisi tuollaisen kertomanne yhtiökaupan
ainoaksi hyväksyttäväksi, ja silloin hänen omatuntonsa taas
pakottaisi hänet vaatimaan koko meidän liikkeemme lopettamista.

— Kylläpä tekin liiottelette, sanoi rouva. Kun tästä ennätetään

tasaantua, niin kaikki muuttuu hyväksi ja ennalleen. Älkää te ottako
asioita niin raskaasti ja antako alakuloisuudelle valtaa itsessänne.

Ennalleen muuttumista minä epäilin. Sanoin Asplundilla jo pitkät

ajat olleen vastenmielisyyttä kauppiasalaa kohtaan ja siitä sen
vähitellen kehittyneen minuakin vastaan.

— Lisäksi on hänessä toinenkin ihminen, joka katsoo

velvollisuudekseen auttaa Nurhosia ja liikkeen nykyisestä
omistuksesta huolimatta pitää hän heillä olevan etuoikeuden sen
asioihin. Ja Nurhosten mielestä olen minä nyt, kun pojat alkavat olla
miehiä, ehdottomasti liikaa talossa.
 — Osoittakaa te vaan hyvää tahtoa välien ennalleen
saattamisessa ja oikein selittäkää Asplundille asiat ja mielentilanne,
niin kyllä hän kaikki ymmärtää, sanoi rouva. Hän puhui tyynesti,
sydämellisellä osanotolla, vapaana siitä rohkeasta liioittelusta, joka
oli hänen luonteensa ominaisuus innostuessaan.

— Käsittäähän Asplund, jatkoi hän, ettei liike enää ole Nurhosten

enempää kun teidän muittenkaan. Tehän sen olette tehneet siksi
mikä se nyt on, ja teillä siinä siis täytyy olla enin sanomista. Nurhoset
ovat kokemattomia nuorukaisia, eivät he vielä kykenisikään sen
hoitoon. Mutta onhan heillä siltä tilaisuus olla liikkeen palveluksessa.

— Isännän asemassa ei voi olla useampia kuin yksi.

— Siinä pysytte te. Asplund on vaikutuksille herkkä ja hyvää

tarkoittava luonne. Hän saa nykyään tietonsa yksipuolisina.
Lähestykää häntä avomielisenä ja luottamuksella, ja kaikki käy
niinkuin sanoin.

— Heitä on toisella puolella monta vaikuttajaa, ja he ovat

alituisessa yhteydessä Asplundin kanssa.

— Kyllä järjellinen puhe häneen vaikuttaa paremmin kuin

ymmärtämättömien ihmisten lörpötykset.

— Periaatteet ja velvollisuudet ovat järkeä pyhemmät.

— Ne voi yhdistää.

— Niin voi helposti ajatella, mutta käytännössä on vaikea tätä

toteuttaa. Ja kiero väli lamauttaa työinnon ja tekee toiminnan
koneelliseksi. Kun kaikkialla näkee tyytymättömyyttä, muuttuu elämä
kiusallisen ikäväksi. Omat apulaisetkin, esim. Kemppainen —
 — Kemppainen! Mitä te hänestäkin välitätte. Ymmärtäähän hänet.

— Ei hän kuitenkaan Miiaa saa, sekaantui eräs talon neideistä

puheesen.

Naurahdimme.

— Mutta hän tekee parhaansa lopulta onnistuakseen, ja katsoo

sen menestymisen ehdoksi ynseän mielen pitämisen minua kohtaan.
Sillä tavoin luulee hän pysyvänsä hyvissä väleissä Nurhosten
kanssa, melkein urheana sankarina.

— Älkää te sellaisista välittäkö. Kaikkialla maailmassa on ihmisillä

vastoinkäymisensä, mutta ne pitää voittaa, hillitä itsensä ja säilyttää
tyytyväinen luonteensa. Sitäpaitse on teillä ymmärtäväinen Helander
puolellanne.

— Hän on kyllästynyt kaikkiin meidän asioihimme, ja haluaisi

päästä niistä erilleen.

Rouva Löfberg jatkoi lohdutustaan. Puheli kuin äiti pojalleen. Minä

lausuin epäilyksiä hänen hyväuskoisuutensa mahdollisuudesta,
mutta mielessäni myönsin hänen olevan paljon oikeassakin. Minussa
heräsi hiljainen toivo siitä, että asiat todellakin voisivat muodostua
niinkin kuin hän uskoi. Ja se toivo virkistytti mieltäni. Sillä tähän
kaupunkiin ja tähän ympäristöön tunsin itseni monesta syystä siksi
kiintyneeksi, siksi kotiutuneeksi, etten eroani surumielettä voinut
ajatella.

— Älkää oleksiko paljoa yksinänne, sanoi hän, siinä saa

raskasmielisyys vallan. Seurustelkaa te yhä vielä nuorten kanssa ja
antakaa kunta-hirviönkin vähemmän vaikuttaa itseenne. Alkakaa
muitten nuorten mukana taas hiihtää ja retkeillä, siinä raskas mieli
häviää.

Nuoret kertoivat heillä jo olevan suunniteltuna maallakäynti retken,

kun on tullut näin hyvät ajokelit. Oli päätetty tulla tähän samaan
taloon, jossa nyt vietän kesääni.

Osanottajatkin olivat he jo ajatelleet.

— Yksinänikö minun on ajettava? kysyin nauraen.

— Hilma Raivan retkelle pääsy riippuu teistä, vastattiin.

XIII.

Heinäkuun 15 p.

Tänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa

ruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja
lämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat
häntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja
pelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.

Minun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen

hauki piilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen.
Mutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää
puikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä
leikissä mukana ollen.

Itsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on.

Kun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat he
uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon
uivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin
varmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen
enempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa
uudestaan.
 Aivan kuin ihmiselämässä.

Leikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian

matalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te
olette silloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien
vatsoille, silloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku
jokaisessa makupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä.
Vaara joka puolella.

Mutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te

heikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi
kohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette
pienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa
olonne vaan väliaste toisten olemukselle.

Näin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon

istuessa vierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.

— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.

— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele.

Mene tuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia
mökin lapsia osoittaen.

— Tuleeko setäkin? kysyi hän.

— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.

— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?

— Leikki, leikki.

— Onko hyvä paljo leikkiä?

 — On, Ainoni. Nuorena pitää leikkiä ja olla iloinen. Kun kasvaa
isoksi ja tulee vanhaksi, niin leikit muuttuvat tosiksi.

— Miksei voi vanhanakin leikkiä?

— Silloin on niin paljon muita huolia. Silloin pitää tehdä työtä, että
te pikku Ainot saatte aikanne iloita.

— Ketä varten setä tekee työtä?

— Voi lapseni, kun minä sen tietäisinkin. Sedällä ei ole ketään,

jonka vuoksi hän elää, ja siksi setä näin syrjään vetäytynyt onkin.

— Miksi setä on yksinään?

— Ei ole toveria.

— Kun Aino tulee isoksi, niin Aino tulee sedän toveriksi.

— Rakas lapsi! Silloin sedällä on kyynärä hyveä maata, pari

pappien sanoa, kolme lukkarin lukua, kerta kellon helkähystä. Setä
on silloin jo kuollut.

— Kuka sedän hautaa?

— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.

Hän katsoi minua kummeksuen.

— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.

Otin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.

— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy

erota.
 Hän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan päästä
setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta
tervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä
soutuveneellä. Pikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.

Otin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli eväät

mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun
olimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme,
keitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa
siimeksessä, äskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan
häiritsemättä. Kesäinen luonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja
melkein leikimme kuin mökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko
Raivakin olisi parisen vuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi
kaikki raskasmieliset ajatukset, melkeinpä unohdin nykyisen
asemani ja olin kuin ennen aikaan Löfbergiläisten veneretkellä.

Kiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja

ihailimme sieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä
kasvullisuudessa olevia saaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja
selänteitä. Näkyi myös läheinen kaupunki.

Näköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan

kaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan!
kuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä
keskusteluani pikku Ainon kanssa. "Kuka sedän hautaa", toistin
ääneeni, aivan kuin ajatuksissani.

Hilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään

sen enempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme,
piirtelimme maata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin
luulen meidän toisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme.
Emmekä me paikoiltamme liikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni
alhaalta kutsui Hilmaa kahvin keittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.

— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme,

eihän kaikki tässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee.
Mutta elämän kohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi
vesikupla särkyy, pitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän
päämaali pirstautuu, on muodostettava itsellensä toinen ja
suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.

— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran

mahdollinen uraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta
sitten jätin tämän kaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa
voivani alottaa uuden, kokemuksiini perustuvan elämän. Mutta
mitään sellaista ei oloni sen jälkeen ole ollut.

— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain

yrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi
vielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.

— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua.

Meille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi
ja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu
keskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.

— Se riippuu hänestä itsestään.

— Kenties, vastasin verkalleen.

Olimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien

olimme lähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa
hämmästyttävän. Hän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.
 Illalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin
maantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales
laskeutuessani istuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin
muistelmiini. Kulin ajatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain,
jolloin olimme maalle ajaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun
kohtalooni.

Se oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin

Hilman kanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista
Hilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella
avomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen,
kuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä
kuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut.
Koko menomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat
samat asiat meillä keskustelun aiheena.

Granberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen,

joka oli tapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin
vuosikokouksen aika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden
menoarvio, samallainen kuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu
lehden menettelytavasta eikä muutenkaan viime aikain tapahtumista
puhuttu. Mutta selvään huomasi Granbergilla jotain olevan tekeillä.

Sen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä

tyynenä, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja
vakuutukset asiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet.
Olisin ollut sovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan
lakkautukseenkin, jos keskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan
olisi ollut pelastettavissa. Myöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin
vakava, melkein surumielinen. Rouva Nurhosta edusti
kokouksessamme John.
 Ensiksi ilmoitti Asplund että John ja Selim nyt olisivat tilaisuudessa
ottamaan yhtiössä vielä avonaisena olevan viidennen osan, kun
kippari Saira on suostunut heille lainaamaan tähän tarvittavat 10,000
markkaa. Helander selitti ettei mainittua osuutta enää voida tällä
summalla saada, vaan että se maksaisi viidennen osan liikkeen
nykyisestä arvosta.

Mutta emmehän mekään ole enempää maksaneet, sanoi Asplund,

ja
Nurhosille on tämä osuus alkujaan luvattu.

— Heille on luvattu oikeus päästä osakkaaksi, mutta hinnan tulee

olla liikkeen arvon mukainen. Silloin, monta vuotta sitten, kun yhtiö
perustettiin, olisi hinta ollut 10,000 markkaa. Suottako me siis tässä
oltaisiin vuosikausia rimpuiltu vekseleissä, kerjätty takausmiehiä,
kiinnitetty rahojamme ilman mitään hyötyä, itse vaan maksaen niistä
kalliita korkoja. Meidän voitto-osuutemme on jätetty liikkeesen ja
pitäisi siellä löytymän, sanoi Helander.

— Nyt on parempi ostaa minun osuuteni kuin uusia osia ajatella,

sanoin.

— Ja minun, yhtyi Helander.

— Teillä on omat selityksenne, vastasi Asplund miettivänä.

Nurhonen kysyi paljoko minun osuuteni maksaisi?

— Neljännen osan liikkeen nykyisestä kirjanpitoarvosta, vastasin.

— Kylläpä te tahtoisitte hyötyä.

— En enempää kuin minkä muutkin ovat hyötyneet, vastasin.

 Kun sitten ryhdyttiin kokouksen varsinaisesta asiasta puhumaan,
esitti Asplund vaatimuksensa täsmällisin sanoin. Hän tahtoi kaiken
juomatavarankaupan lakkautettavaksi, koska hänen vakuutuksensa
ei sallinut hänen olevan tämän tavaran kauppiaana, sitten tahtoi hän
Nurhosille oikeutta päästä viidenneksi yhtiömieheksi 10,000 markalla
ja viimeksi, koska hän oli yhtiöön ruvennut ja sen perustamisen
yleiseenkin ymmärtänyt Nurhosten vuoksi tapahtuneen, että Selim
otetaan liikkeen palvelukseen.

— Tämä olisi hyvä senkin vuoksi, sanoi hän, kun Saarela

nähtävästi hankkii eroaan, että olisi useampia asioihin perehtyneitä
miehiä talossa.

— Hankin eroani? toistin minä kysyvästi.

— Niin, me olemme kuulleet viimeisen matkasi tarkoittaneen

paikan hankintaa itsellesi.

— Te kuulette enemmän kuin itse tiedänkään, sanoin. Ennenkuin

voin hankkia itselleni uutta tointa, täytyy minun päästä tästä
vapaaksi.

— Minä toivoisin edelleen voitavan olla yhdessä, vastasi Asplund.

Sinun pitäisi vaan antaa enemmän valtaa sisälliselle ihmisellesi.

— Heitä nyt nuo moraalisaarnat toiseen kertaan, keskeytti

Helander.
Onko vielä muita vaatimuksia?

— Ei ole. Sen vaan voisin lisätä että juomakaupan

lakkauttamisesta luultavasti olisi taloudellistakin hyötyä, koska siten
saataisiin se suuri ostajakunta, joka nyt on kauppiaihin suuttunut, ja