Ethics and Context in Second

Language Testing: Rethinking Validity

in Theory and Practice 1st Edition M.
Rafael Salaberry
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/ethics-and-context-in-second-language-testing-rethin
king-validity-in-theory-and-practice-1st-edition-m-rafael-salaberry/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Rethinking Civic Participation in Democratic Theory and

Practice 1st Edition Rod Dacombe (Auth.)

https://textbookfull.com/product/rethinking-civic-participation-
in-democratic-theory-and-practice-1st-edition-rod-dacombe-auth/

Kingdom Ethics Following Jesus in Contemporary Context

Second Edition Gushee

https://textbookfull.com/product/kingdom-ethics-following-jesus-
in-contemporary-context-second-edition-gushee/

Practice and Automatization in Second Language Research

: Perspectives from Skill Acquisition Theory and
Cognitive Psychology 1st Edition Suzuki

https://textbookfull.com/product/practice-and-automatization-in-
second-language-research-perspectives-from-skill-acquisition-
theory-and-cognitive-psychology-1st-edition-suzuki/

Taboos and Controversial Issues in Foreign Language

Education : Critical Language Pedagogy in Theory,
Research and Practice. 1st Edition Christian Ludwig

https://textbookfull.com/product/taboos-and-controversial-issues-
in-foreign-language-education-critical-language-pedagogy-in-
theory-research-and-practice-1st-edition-christian-ludwig/
Electricity in fish research and management : theory
and practice Second Edition Beaumont

https://textbookfull.com/product/electricity-in-fish-research-
and-management-theory-and-practice-second-edition-beaumont/

Procurement and Transplantation of Abdominal Organs in

Clinical Practice Rafael Díaz-Nieto

https://textbookfull.com/product/procurement-and-transplantation-
of-abdominal-organs-in-clinical-practice-rafael-diaz-nieto/

Stimulating Student Interest in Language Learning:

Theory, Research and Practice 1st Edition Tan Bee Tin
(Auth.)

https://textbookfull.com/product/stimulating-student-interest-in-
language-learning-theory-research-and-practice-1st-edition-tan-
bee-tin-auth/

Rethinking metonymy. Literary theory and poetic

practice from Pindar to Jakobson 1st Edition Matzner

https://textbookfull.com/product/rethinking-metonymy-literary-
theory-and-poetic-practice-from-pindar-to-jakobson-1st-edition-
matzner/

Shadowing as a Practice in Second Language Acquisition

Connecting Inputs and Outputs 1st Edition Shuhei Kadota

https://textbookfull.com/product/shadowing-as-a-practice-in-
second-language-acquisition-connecting-inputs-and-outputs-1st-
edition-shuhei-kadota/
ETHICS AND CONTEXT IN
SECOND LANGUAGE TESTING

This innovative, timely text introduces the theory and research of critical
approaches to language assessment, foregrounding ethical and socially
contextualized concerns in language testing and language test validation in
today’s globalized world.
The editors bring together diverse perspectives, qualitative and quantitative
methodologies, and empirical work on this subject that speak to concerns
about social justice and equity in language education, from languages and
contexts around the world – offering an overview of key concepts and
theoretical issues and field-advancing suggestions for research projects.
This book offers a fresh perspective on language testing that will be
an invaluable resource for advanced students and researchers of applied
linguistics, sociolinguistics, language policy, education, and related fields – as
well as language program administrators.

M. Rafael Salaberry is Mary Gibbs Jones Professor of Humanities in the

Department of Modern and Classical Literatures and Cultures at Rice
University (USA).

Albert Weideman is Professor of Applied Language Studies and Research

Fellow at the University of the Free State (South Africa).

Wei-Li Hsu is Lecturer at the Center for Languages and Intercultural

Communication, at Rice University (USA).
ETHICS AND CONTEXT
IN SECOND LANGUAGE
TESTING
Rethinking Validity in Theory
and Practice

Edited by M. Rafael Salaberry,

Albert Weideman and Wei-Li Hsu
Designed cover image: © Getty Images | Qweek
First published 2024
by Routledge
605 Third Avenue, New York, NY 10158
and by Routledge
4 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon, OX14 4RN
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business
© 2024 selection and editorial matter, M. Rafael Salaberry, Albert Weideman,
and Wei-Li Hsu; individual chapters, the contributors
The right of M. Rafael Salaberry, Albert Weideman, and Wei-Li Hsu to be
identified as the authors of the editorial material, and of the authors for their
individual chapters, has been asserted in accordance with sections 77 and 78 of
the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or
utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now
known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any
information storage or retrieval system, without permission in writing from the
publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks or
registered trademarks, and are used only for identification and explanation
without intent to infringe.

ISBN: 978-1-032-47177-8 (hbk)

ISBN: 978-1-032-47175-4 (pbk)
ISBN: 978-1-003-38492-2 (ebk)
DOI: 10.4324/9781003384922
Typeset in Galliard
by Apex CoVantage, LLC
CONTENTS

List of contributors vii

PART I
The ethical contextualization of validity 1

1 Context, construct, and ethics 3

M. Rafael Salaberry and Albert Weideman

2 Validity and validation: an alternative perspective 28

Albert Weideman and Bart Deygers

PART II
Agency and empowerment prompted by test adequacy 51

3 The racializing power of language assessments 53

Casey Richardson

4 “It’s not their English”: narratives contesting the

validity of a high-stakes test 80
Gordon Blaine West and Bala Thiruchelvam

5 The ethical potential of L2 portfolio assessment: a

critical perspective review 106
Mitsuko Suzuki
vi Contents

PART III
Sociointeractional perspectives on assessment 133

6 Portfolio assessment: facilitating language learning

in the wild 135
Elisa Räsänen and Piibi-Kai Kivik

7 The role of an inscribed object in a German

classroom-based paired speaking assessment: does
the topic card help elicit the targeted speaking and
interactional competencies? 162
Katharina Kley

8 L1–L2 speaker interaction: affordances for assessing

repair practices 186
Katharina Kley, Silvia Kunitz, and Meng Yeh

9 Yardsticks for the future of language assessment:

disclosing the meaning of measurement 220
Albert Weideman

Index235
CONTRIBUTORS

Bart Deygers is Assistant Professor at Ghent University (Belgium). His

research focuses on fairness and justice in language testing, on the impact of
high-stakes language requirements, and on L2 gains in an instructed SLA
setting.

Piibi-Kai Kivik, Ph.D., is Senior Lecturer of Estonian language and culture

at the Department of Central Eurasian Studies at Hamilton Lugar School
of Global and International Studies at Indiana University Bloomington
(USA). She is an applied linguist who studies L2 interaction and learning in
a variety of instructional contexts.

Katharina Kley is Lecturer in German at Rice University’s Center for Lan-

guages and Intercultural Communication (USA). Her research focuses on
the teaching and testing of interactional competence, classroom-based as-
sessment, assessing speaking, and online learning.

Silvia Kunitz is Associate Professor at Linköping University (Sweden). In

her research, she adopts a conversation analytic approach to study language
learning environments and L2 interactions.

Elisa Räsänen, MA, is Senior Lecturer of Finnish language and culture at

the Department of Central Eurasian Studies at Hamilton Lugar School of
Global and International Studies at Indiana University Bloomington (USA).
She is also a doctoral researcher at the Centre for Applied Language Studies
at the University of Jyväskylä, Finland.
viii Contributors

Casey Richardson is Assistant Professor of Culturally and Linguistically

Diverse Education at Western Colorado University (USA). She earned her
Ph.D. from the University of Arizona in Tucson, where she taught edu-
cational leadership, ESL, and second language acquisition courses. Her
research interests include policy, bilingual education, and critical and assets-
based pedagogies.

M. Rafael Salaberry is Professor in the Department of Modern and Clas-

sical Literatures and Cultures at Rice University (USA). He carries out
research in several areas of second language acquisition: L2 instructional
and assessment practices, the development of L2/L3 syntactic-semantic
morphology, multilingualism, and bilingual education.

Mitsuko Suzuki is a Ph.D. candidate in the Second Language Studies pro-

gram at the University of Hawaiʻi at Mānoa (USA). Prior to arriving in
Honolulu as a Fulbright award recipient, she taught English at Japanese
high schools and universities. Her current research interests include critical
language pedagogy and classroom-based assessment.

Bala Thiruchelvam is currently undertaking a master of teaching (second-

ary) degree at the University of Newcastle (Australia). He specializes in
technology and English as an additional language or dialect. His research
interests are in pedagogical approaches to teaching with technology and in
personalized and adaptive learning.

Albert Weideman is Professor of Applied Language Studies and Research

Fellow at the University of the Free State (South Africa). He recently pub-
lished Assessing Academic Literacy in a Multilingual Context: Transition
and Transformation (2021, Multilingual Matters). He focuses on language
assessment design and developing a theory of applied linguistics.

Gordon Blaine West is a PhD candidate in Second Language Acquisition

at the University of Wisconsin-Madison (USA). His research interests are
in transmodalities, narrative analysis, and critical language pedagogy. His
work has been published in Applied Linguistics Review, Critical Inquiry in
Language Studies, and Linguistics and Education.

Meng Yeh is Teaching Professor at the Center for Languages and Intercul-
tural Communication at Rice University (USA). Her current studies focus
on using naturally occurring conversations in general language courses and
languages for specific purposes, as well as evaluating the effectiveness of its
pedagogy.
PART I

The ethical contextualization

of validity
1
CONTEXT, CONSTRUCT, AND ETHICS
M. Rafael Salaberry and Albert Weideman

Why this book? Redefinition, contested measures, ethicality

Why would one wish to examine afresh the way that language assessment
impacts on second language learning and second language teaching? Several
motivations underlie the production of this book, the first of which almost
certainly is the changes in the way that we define language both for assess-
ment and for individual development. That requires a re-examination of the
construct we assess when we test language ability, or design courses to foster
its development. Once we have reconsidered the definition of language abil-
ity, there is a second reason to be found in the continuing contestation in
validity theory, not only between the earlier undisclosed concept of validity
and its subsequent disclosure by notions of construct, appropriateness, and
social impact (Weideman, 2019a, 2019b), but in a broadening of our view of
both validity and validation. The third, and equally connected reason, is sug-
gested in the title of this book: we have developed greater sensitivity to ethical
considerations, not the least of which is that this has stimulated an enhanced
awareness of the institutional contexts in which the ability to handle an ad-
ditional language is tested. Since the institutional environments in which tests
are used are, more often than not, multilingual in nature, these contexts call
up a series of further questions that challenge us to design assessments respon-
sibly. Specifically, language testing has been challenged to expand the ideas
of justice and fairness beyond their initial interpretations and use in our field.
As will be noted in what follows, the three reasons are related, and the
problems they highlight are often similarly intertwined. This chapter will
examine these three interconnected motivations in turn, before setting out

DOI: 10.4324/9781003384922-2
4 M. Rafael Salaberry and Albert Weideman

how the various chapters give us a diversity of views on the ways that test de-
signers may meet the design challenges to assess the ability to use additional
languages in more responsible ways.

A re-conceptualization of (the construct of) language

How we define language and language ability is crucial for the theoretical
defensibility of the designs we create to develop language and to assess the
ability to use it. Over the last two decades, the field of second language
acquisition (SLA) has witnessed three major turning points that have in-
fluenced the way we define a second language: a social turn (e.g., Block,
2003; Huth, 2020), an embodied turn (e.g., Eskildsen & Wagner, 2015;
Mondada, 2011), and a multilingual turn (e.g., Conte & Meier, 2014; May,
2013; Ortega, 2013).

• A social/interactional turn within SLA has increased attention to lan-

guage as a social phenomenon and seeing language learning as a social
process, not just a cognitive one.
• An embodied turn in the development of an additional language has alerted
us to the fact that we employ multimodal means of communication.
• A multilingual turn has promoted, in its critique of the traditional view
of language as discrete national standard languages, a more fluid view
of language as languaging (and translanguaging) – to the fact, in other
words, that in using language repertoires in situ we both address local
needs and involve local interlocutors.

A common concern of these re-conceptualizations of the construct of

language has been its expansion to incorporate, for instance, the notions of
interactional competence and the concept of the multilingual learner and
speaker. This critical reconceptualization of language also influences the de-
sign of testing instruments to assess second language proficiency. Accord-
ingly, the fluid, semiotic, multimodal, and contextualized nature of (the
construct of) language should be reflected in language assessments. Not-
withstanding these new characterizations of language, many language tests
remain monolingual, static, formulaic, and closed. An illustration of this is
given later when we note some of the critiques that have been made of com-
mercially developed tests and, to address that problem, we provide examples
of potential alternatives.
Turning first to the conceptualization of language ability as a socially
grounded, interactional competence, we note that more than two decades
ago He and Young (1998, p. 7) stated that the interactional competence
(IC) to use language is “co-constructed by all participants in an interactive
 Context, construct, and ethics 5

practice and is specific to that practice.” The phrase “that practice” already
indicates the contextuality of such competence, a point that we shall return
to several times. Apart from the general language resources identified in
previous models of language competence – notably grammatical structure,
lexical resources, and expressive meaning – the construct of interactional
competence highlights the role played by contextually specific identity re-
sources (i.e., participation frameworks) and interactional resources (i.e., a
variety of modes of turn-taking, sequence and preference organization, and
repair, for different types of discourse). For the purpose of assessment, there-
fore, the definition of interactional competence brings up two problems: it
is determined by the local context (thus, not necessarily generalizable), and
it is based on the co-construction of meaning (thus, language ability can-
not be attributed to one individual alone). It follows that the earlier per-
spective on language, which focuses mainly on the general structural and
semantic means of expression, is much less concerned with context than an
interactional view that sees language as communication (Weideman, 2009),
and how lingual interaction is accomplished within a specific social relation-
ship. The earlier, less contextualized one focuses on skills-based assessment,
defining skills conventionally in essentially 19th-century terms: listening,
speaking, reading, and writing. The one centered on interaction turns its at-
tention to skills-neutral, functional language use (Weideman, 2021). A pre-
dominantly structural view of language will emphasize the command of
general means of expression, whereas a socially informed perspective will
promote the mastery of communication in various kinds of typically differ-
ent discourse. The restrictive perspective will attempt to isolate a ‘skill’ to be
tested, while the open, disclosed view of language will respond to the reality
that skills cannot be separated, and that lingual interaction is characteristi-
cally multimodal.
So, the challenge, given this change in perspective, is: Can we move be-
yond a decontextualized view of language knowledge and language profi-
ciency? Can it be replaced or augmented by a functional and interactional
perspective on language competence? When one considers the critique of,
for instance, international high-stakes English language proficiency tests, in-
cluding IELTS (e.g., Hamid et al., 2019; Hamid & Hoang, 2018; Noori &
Mirhosseini, 2021; Pearson, 2019), one begins to appreciate the size of the
challenge. Moreover, have large-scale institutional tests been able to uphold
traditional skills-based divisions in assessing language ability? Most appear
to favor some accommodation of both skills-based and functional perspec-
tives in how they define what they test.
To take a further example of the issues involved, consider the ACTFL
OPI (American Council on the Teaching of Foreign Languages Oral Profi-
ciency Interview), which has become an unavoidable point of reference for
6 M. Rafael Salaberry and Albert Weideman

the US context. Since the time of its publication (1982), it has become the
prevalent testing instrument to measure speaking interactional competence in
the US. Crucially, despite early calls for modifications (e.g., Bachman, 1990;
Chalhoub-Deville, 2003; Kramsch, 1986; Raffaldini, 1988; Salaberry, 2000;
Shohamy, 1990), the ACTFL proficiency model remains mostly unchanged
since the time of its original publication. The success of the ACTFL-OPI
test in the US, however, showcases the benefit of implementing some type
of institutionalized, systematic procedure to assess language competence.
Liskin-Gasparro (2003, p. 489) concludes in this respect that “the notion of
proficiency as construed by the ACTFL Guidelines . . . seems to have found
its legitimacy in the arenas of policy, program development, and classroom
instruction.” A similar institutionally sanctioned model is to be found in the
Common European Framework of Reference (CEFR) for languages (Coun-
cil of Europe, 2011). Though it is widely used as the theoretical basis for
language assessments, also outside of Europe, and though it has been aug-
mented and modified over time, it, too, has remained relatively untouched
by substantial criticism from language testers (e.g., Alderson, 2007; Byrnes,
2007; Figueras, 2012; Fulcher, 2004; Weir, 2005).
The success of these models, despite the obvious lacunae in our under-
standing of the process of language development or the nature of language
interaction, rests primarily on their pragmatic institutional nature. For in-
stance, van Lier (1989, p. 501) argues that it is “possible to sidestep the is-
sue of construct validity altogether and be satisfied with measuring whatever
oral language use happens to be elicited by the OPI, since it is in any case
the best instrument available.” A more philosophical perspective is offered
by Spolsky (1997, p. 246), who vindicates the effort launched by such insti-
tutionalized tests to move forward with a less than ideal assessment scheme
because “(m)any if not most of the important decisions we have to make
in life are made in a state of insufficient empirical evidence.” It should be
noted, however, that Spolsky added a qualification to his position: “(o)nce
we accept the need for a gatekeeping function, we are ethically bound to
seek the most complete information available.” We return to this point later.
Arguably, there have been some modifications of the ACTFL-OPI over
the last 30-plus years. It is clear, however, that these modifications have not
introduced the type of significant changes needed to address some of the
critiques advanced in the 1980s and 1990s, especially those related to the
three ‘turns’ mentioned earlier (i.e., interactional, embodied, multilingual).
Inadequate design responses to these critiques mean that challenges remain
(see Salaberry & Burch, 2021 for an overview of those challenges faced by
the testing of speaking in context). Perhaps the construct of interactional
competence may be difficult to operationalize in conventional assessment
tasks. Indeed, the assessment of a broader definition of proficiency, as an
 Context, construct, and ethics 7

interactional, communicative ability, represents a substantial test design

challenge (see Sandlund & Sundqvist, 2019 for an analysis of the difficul-
ties faced by raters, intent on assessing interactional competence, to identify
instances of IC-related behavior). The assessment of such a complex con-
struct, as implied by Spolsky, inevitably means that there are compromises to
be made on the path toward developing adequate testing instruments. And,
in fact, several ingenuous compromises have been described in detail for the
incorporation of IC-oriented testing practices as is the case of the integra-
tion of both emic (i.e., participant-based) and etic (i.e., observer-based) per-
spectives of assessment (Kley, 2019), or the testing of what can be described
as “generic practices” of IC (Huth & Betz, 2019). Given the sizable num-
ber of publications shedding light on the interactional nature of discourse
and the multilingual identity of test takers, the time appears to be right for
the expansion of successful institutionalized models of proficiency to make
them better assessment tools. Such large-scale alternatives are already being
proposed in discussions of dynamic assessment (Poehner & Lantolf, 2005)
and learning-oriented assessment (Turner & Purpura, 2016), and more,
and at the same time more imaginative designs, are possible.
As stated earlier, the concept of IC described by He and Young (1998),
as part of the dynamic co-construction of interactional events, prompted
the profession to face the theoretical difficulties for the assignment of in-
dividual grades to a co-constructed performance (i.e., language ability that
cannot be attributed to one individual alone) determined by the local con-
text (thus, not generalizable). These issues continue to represent a chal-
lenge for the adoption of an IC-oriented syllabus (e.g., Chalhoub-Deville,
2003; Roever & Ikeda, 2022; Salaberry & Kunitz, 2019; Waring, 2018).
Potential practical answers to the challenge of adopting a more IC-oriented
approach to assessment are offered by the authors of Chapters 7 and 8 of
this volume (on the multimodal and interactive nature of assessment respec-
tively). In these chapters we find highly detailed descriptions and analyses of
commonly used classroom assessment tools and practices along with their
(unforeseen) effects on learner participation and achievement. The authors
analyze their data and evaluate potential adaptations of their model from the
perspective of a conversation analytic framework.
It should be noted that a reconsideration of the construct to be measured
can indeed be shown to have an impact on test design. The skills-neutral
approach used in academic literacy tests in South Africa provides an exam-
ple of a productive operationalization of this complex construct (Weide-
man, 2021; see also NExLA, 2023 for analyses of the empirical qualities of
such undertakings). The redefinition that lies at the basis of this essentially
functional perspective on what should be assessed (Patterson & Weideman,
2013a, 2013b) needs a measure of technical imagination to be converted
 Context, construct, and ethics 19

achieve that goal, she analyzed the effects of two speaking test tasks on
topic initiations and their corresponding scores. One of the two tasks was an
open-topic task where the peers are supposed to chat for five to ten minutes
about several topics of their choice. The other task was a discussion task in
which participants were provided with several topics on a card, which was
drawn from a set of such cards. The two tasks were used in classroom-based
paired speaking tests designed for first-year learners of German. In the first-
year German classes selected for the study, students are explicitly taught
interactional competence (e.g., initiate topics, to expand on topics, initiate
repair in case of non-understanding, etc.). The data were evaluated follow-
ing a conversation analysis methodology. The analysis of the data revealed
that the initiation of topics between test takers who engaged in the open-
topic task was balanced. That is, both test takers initiated topics at about the
same rate. In comparison, the test taker pairs who engaged in the discussion
task, where the topics to be discussed were provided, initiated topics in a
rather unbalanced fashion, in that one of the participants took on a domi-
nant role and initiated all topics listed on the topic card. The findings sug-
gest that the discussion task may be misleading in terms of test takers’ ability
to initiate topics. Even though a test taker does not introduce any topics
for that task, it does not mean that s/he is unable to do so. The discussion
task may impact our understanding of what a student can do and test tak-
ers’ scores. In our classroom-based test setting, such a misconception would
also affect our overall classroom teaching and testing. Consequently, Kley
concludes that one option to make this type of assessment more reliable and
valid is to modify the rubric for the discussion task or the task design.
In Chapter 8, Kley, Kunitz, and Yeh specifically assess the role of the
interlocutor in two speaking tests of Chinese as a foreign language (CFL)
conducted at a US university. As is well known from previous research in
language testing (Bachman, 1990; Bachman & Palmer, 1996; McNamara,
1996), test discourse and assigned scores may be influenced by various con-
textual factors (e.g., test task, interlocutor, etc.). This study focused on the
effect of the interlocutor’s native/non-native-speakerness on the test taker’s
production of repair practices. Accordingly, 28 second semester CFL learn-
ers participated in two classroom-based speaking tests: one with a fellow
CFL student (“peer interaction”) and one with a native-speaking student at
the same university (“NS interaction”). For both tests, the test taker pairs
engaged in an open-topic task. Overall, the test takers’ lower engagement in
other-initiated repair and other-directed word searches during peer interac-
tion represented a safe strategy to avoid potentially face-threatening situa-
tions (such as displaying non-understanding or asking for help that the peer
might not be able to give). On the other hand, the increased number of
other-directed word searches in NS interaction was related to the linguistic
20 M. Rafael Salaberry and Albert Weideman

epistemic asymmetry between the two interlocutors, with the test taker ori-
enting to the NS as more knowledgeable. At the same time, the test taker
seemed to orient to the importance of establishing intersubjectivity with
the NS, which would explain the higher number of repair initiations. The
authors of the chapter conclude that the NS interaction appears to provide
more affordances for initiating repairs. In general, although not all test tak-
ers and NSs react in the same way, the findings of the study indicate that
a linguistically asymmetric test setting may be most fruitful if the testing
objective is to elicit repair practices.
In the final section, a concluding chapter by Weideman provides a reflec-
tion, from the point of view of a test designer, of what we have accomplished
in fronting juridical and ethical issues in language testing, asking whether
we have yardsticks to gauge both current trends and potential future ad-
vances. He starts by noting that we need a criterion, first, for knowing what
constitutes an advance in language test design, and what would signal re-
gression. Weideman’s argument implies that we should not succumb to the
cynical view that there can be no development, and that everything is but a
power play between less and more influential agents – the argument of shift-
ing of the deckchairs on the Titanic, only to find that nothing has changed
or will change. He argues that an evaluation of where we have progressed
or failed in the last two decades will show that, despite throwbacks and un-
met challenges, there have been substantial gains. One illustration of such
a gain is the rising level of language assessment literacy. But there are many
more. What we need in order to identify gains or losses he calls a “theory of
disclosure.” Such a theory asks: how is the meaning of language test design
opened up? With the tenets of a theory that articulates what makes designs
(more) meaningful, we are readying ourselves to generate yardsticks that we
can use to evaluate future developments. We need to articulate such princi-
ples, stipulating the requirements of how the many remaining challenges for
responsible test design can be met.
This book is an attempt to do just that.

References
Abedi, J. (2008). Classification system for English language learners: Issues and rec-
ommendations. Educational Measurement: Issues and Practice, 27(3), 17–31.
Alderson, J. C. (2007). The CEFR and the need for more research. The Modern
Language Journal, 91(4), 659–663. www.jstor.org/stable/4626093
Alderson, J. C., Haapakangas, E. L., Huhta, A., Nieminen, L., & Ullakonoja, R.
(2014). The diagnosis of reading in a second or foreign language. Routledge.
Arias, M. B., & Faltis, C. (Eds.) (2012). Implementing educational language policy
in Arizona: Legal, historical, and current practices in SEI (Vol. 86). Multilingual
Matters.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Näinä aikoina sai "Kullervo" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm
aina ylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin
eräänä kesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja
joutuikin parhaiksi häihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon
käytettäväksi. Tarjous otettiin riemulla vastaan, ja päivä oli
"Kullervon" ja sen päällikön kunniapäivä.

Mutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen

jälkeen sekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja
joka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja
kuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla.
Yhtiöiden kesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä
maksuista, vaan siitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa
suusta. "Kullervo" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä
alentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.

Laivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina levinä aikoina, aina oli
sitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan
jälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä
katsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin
laivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli
alati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt
muistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta
kuin voitosta, jako-osuuksista.

Kapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi

jokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta ja
pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan
kuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja
kylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he
tiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka
jokainen ottavat toistaan helpommalla.

Yhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat

kemut vuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan
sikareiksi ja pariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja
hyväntahtoisuudessaan tarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat
kynsivät päätään, noituivat ja melkein tarkoituksella sanoivat
Malmille:

— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä

saatat häviöön koko yhtiön!

Kapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan

korjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten
tehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen
numeroita ja tuskin kärsivät kuulla kaikkea.

— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni

Grönlund, joka oli kokoukseen saapunut "pienessä sievässä", niin
kuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla
kertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto-
ja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä
Malm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta,
heh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän
huonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä
vaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se
tulee.

— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta

vanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee
korjausta ja kustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan
kustannuksilla.

— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen

filosofian tiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan
kunniamerkin hankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle
kaupatuksi: yhtiön kunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva
vakuutettu täydestä arvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu,
häh, häh!

— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa

olleet katsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen
pohja oli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella
työntämällä. Tästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan
nyt en uskalla tietteni lähteä laivaa hukuttamaan.

Kun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten

maltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon
muita kalliita kustannuksia.

— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi

parhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat —
ensimäinen, toinen — —

Koko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen

tavalla tai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella
huutokaupalla.

Kapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi

varakkaampi, olisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä
onnistuisi yksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan
omistajana hän ei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin
kilpailla ja menetellä oman mielensä mukaan.

Vaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa,
vaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten
kasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli "liikkuvaa"
pääomaa, vaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä.
Eivät ainakaan laivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.

Sen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa

päältä, kun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan
tuottavaisuudesta, jos sen kannattaisi ostaa. Laivaa käytiin
katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin jos jonkin laisia suunnitelmia.

Huutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu

puolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen
edut ja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.

Lukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen

jää oli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka
ympärille oli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan
eräs Vaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei
uskaltanut tulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja
hänen toverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa
tarkastamaan.

Paikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään

koputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa
tutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat
kantta onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa
höyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa oli
hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja
pufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna ja
huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi tullut
mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte juossut
johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli ikkunan
saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle.
Kauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut
kesällä yön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa
pufettineitiä, pisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli
sitä. Vaan yrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.

Siinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman

näköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos
mitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä
historia laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla
purjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille, ja
se tuntui raskaalta.

Toimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten

määrää ja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten,
veteli syviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan,
joka jokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan
kauvemmaksi hänen luotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset,
joita laivasta tehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan
viidestä tuhannesta markasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150
tuhatta ja oli vielä kelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään
katsomatta hän heti tarjosi 15 tuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni
ja 25 tuhanteen huusivat aika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni
ostohalu, ja jokainen mainitsi tuota uudesta laitettavaa höyrypannua.

— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa

merilaivassa paljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti
kapteeni Malm kärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä
kulkevia laivoja, paljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän
kaikkeen nähden tämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.

Huutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan

suuremmissa summissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin
hinnan nostaa nuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.

Laiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin

seutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan
konepajalta tiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska
sikäläiset konepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva
keväällä heti jäiden lähdettyä kuletettava sinne.

Kevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malmi varusti erään toisen

yhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. "Kullervolle" tuli
kulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen
viedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu
oli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen
matkalleen.

Mutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon,

oikeinpa surun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle
melkoinen joukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa
palvellut laiva oli nyt tuossa vierasten omana. "Kullervo" oli nyt
sitäkin säälittävämpi, kun ympärillä kaikilla puolin oli vasta
maalattuja, uudestaan nuortuneita laivoja, joiden rinnalla "Kullervo"
viime kesäisessä vanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo
oli ijällinen ilmankin.

Kapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa

"Kullervoa". Hänen rouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja
pienet kapteenin alut vähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli
monet valokuvat ja sitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja
kaarnasta. Kaikkien heidän suurempien ja pienempien laivojensa
nimenä oli "Kullervo" ja sen malliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla
merimiesluonteilla, oli heillä isän kuljettama laiva esikuvana
kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin juostessaan sivuuttivat toiset,
huusivat he: "Näin se Kullervo ajaa edelle muista!" Kun he
katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten vihollisten
katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli sotahuutona:
"Kullervo laskee läpi venäläisen laivan!" "Kullervo" oli kerran
Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa, niin
että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni
Malmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää "Kullervon" kapteenin
viran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin
pysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin
Heikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa,
minkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät
itseään laivamiesten nimillä.

Näihin nuoriin urheihin merimiehiin teki "Kullervon" tila alakuloisen

vaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja
kulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita vaan
ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli
komentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun
taskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen
ajomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa
laivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan oli
nyt "Kullervo" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet eivät
puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen
"Kullervon" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä
tavalla he jokainen ajattelivat "Kullervon" miehistä.
 Kapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan,
katseli entisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle
kapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.

Kapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa

miehensä oli 15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli
asustanut, silloin kun kerran kävi Lyypekissä.

Kello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan

kuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut
kaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan
jäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille
olivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja
kulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen
talon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen
tekemään taivalta.

Kapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko

huiskutti nenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle,
vaan laivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt
ihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen
tähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen
olisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja
vihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan
myötätuntoisuutta, olivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti
huiskuttivat liinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt
ilkkuivat sydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.

Hiljaa kulkiessaan näytti "Kullervo" tunteelliselta olennolta, joka

lämpöisellä sydämellä otti vastaan, myötätuntoisuuden osoitukset.
Se oli liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä
näkyvissä. Vaan kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla
tupruava savupatsas, että "Kullervo" oli kuivannut silmänsä, ottanut
jälleen päälleen raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki
kulkuaan niin kuin aina ennenkin.

Kapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä

hervahtui. Herettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi,
niin että niitä piti kuivata.

Kotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän

itse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa "Kullervon"
viimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.

Ilta kului kertoessa "Kullervon" merimatkoista, vaaroista ja

vastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä.
Pienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen
törmäys venäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat "Kullervon"
ajaneen venäläisen poikki, lävitse kerrassaan.

Seurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin

"Kullervon" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen
likeisimpiä.

Raukka.

Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon

sadetta pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien
pilvien hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se
oli mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen
nähnyt. Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän
mykevä kansi.

Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä

sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia
paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan
hengen ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi
edessäni ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä
kasvanut ihminen. Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin
lähemmä tarkastamaan tuota peräpenkillä pöydän takana olijata.

Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen

ruumis, onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri
pahka; kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat
sisään päin tuskallisesti kääntyneet; vasen jalkaterä oli ulospäin
melkein taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset,
vaan ne oli venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää,
jonka tähden ne olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät
mulkoilivat minua kohden.

Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt

paita päällään.

Minun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden

kesken.

— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.

Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen

pehmeä lapsen äänensä rauhoitti.

— Vieras olen, vastasin.

 — Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa?
kysyi hän taas.

— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?

— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä

on yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — kuka se
olikaan sitte? Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä,
niin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään
enemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän.
Minä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa,
vaan toiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä
minä sain syödä paljo renikoita ja orehkia.

— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?

— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.

— Mitäs tohtori sanoi?

— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä

kalua tule.

En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan,

luullen saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta
itsestään kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin
kasvoin ja niin kuin asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.

— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen.

Se on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun
päähäni, niin eikö se ole kova!

— Kyllä minä uskon.

 — Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.

Ja hän koputti päätään seinään, että kolahteli.

Minä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.

Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte

hän taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:

— Ja minä olen myös sokea: en näe teitäkään yhtään. Ennen

minä näin, vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin
somaa, kun ei näe mitään!

Hän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.

— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.

— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän

orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja
hyvä juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se
vasta on menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on
ja se panee kilikili. Eikös se soi somasti?

— Soipihan se.

Joku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:

— Onko se Tiina?

— On.

— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä

soittelen vieraalle tiukua… kilikili… kilikili… On minulla ollut
kulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin
somasti kulajaa?

Minä selitin.

— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se

niin somasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa…

Hän soitteli tiukuaan, illisteli ja kasvot käyden nauruun sanoi:

— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree,

huiskauttaa se sillä hännällä!

— Vai niin!

Hän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin

häneltä ikää.

— Kolmannella kymmenellä.

— Ei se ole kuin kolmannellatoista, oikasi talon tytär.

— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti

poika vilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen
tiuvun, että näytän sitä vieraalle.

Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin

laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut
kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.

Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen;

kätensä koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja
pahkaselkää kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja
hän äänteli eläimen tavalla.
 Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon
vaivoissa kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.

— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi,

sanoi talon tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.

Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta

kamppauksesta lepäsi hän selällään hetken.

— Nostapas Tiina minut penkille istumaan, pyysi hän sitte heikosti.

— Minä nostan lapsen.

Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän

kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.

— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.

— Vielä minä olen.

— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata

vasten.

— Eikö se koske?

— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta

tulee aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista
mitään. Se on niin somaa, kun ei muista mitään!

Hänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.

En voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.

 Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin
alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti
ja puheli:

— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet

kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä
se Jumala siltä on: sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella
tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen,

kun kun minä kuolen.

— Kuolisitko sinä mielelläsi?

— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle

uuden
pienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha
pieksäisi.
Minulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan
Jumalalle.

Tuosta raukasta oli raha kallein lahja, minkä voi Jumalallekin

antaa.

Pois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja

ruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen
pitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili
suurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut
puhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan
oikeasta kädestä vasempaan.
 Menin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta
keppiäni ottamaan.

Poika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään

ja riemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:

— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan!

Tätä minä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja
pääsen taivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä
enää paha pieksä…

Syvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian

pääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja
osaisi kävellä eikä enää häntä "paha pieksäisi".

Pikku Aaro.

Pikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla

vetäsi syvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne
olivat kuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli
pientä kihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja
kipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen,
jos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai
kasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi
hänen päälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja
kaulassa, ja jaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista
lahkeista pääsivät ihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun
hän väännellen itseään ravisteli niitä pois.
 Tästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen
kepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä oikea
vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti suuremman
puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen
muurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli
pian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois
ja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne
taitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!

Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja.
Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo
pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat?
Hän kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan
pieniä munan muotoisia kappaleita: Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja
jäi uteliaana katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.

Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne

eivät enää olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät
munako'olle ja alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi
seuraamaan, mihin ne veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie
toiselle pesälle, ja sitä ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen
huomannut. Suurella hopulla kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle
pesälle, menivät käytävistä sisään ja jättivät sinne tavaransa,
koskapa jokainen tuli tyhjänä takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan
tielle, näki hän sen olevan aivan täynnä noita pieniä rahtimiehiä.

Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden
muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että
tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka,
kun naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille,
sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat
ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti
vielä sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä
nyt tuntua samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo
pienet raukat! Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin,
ei hän toki olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan
yhdessä pesässä entisten asukasten kanssa?

Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon,

peitteli munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee
parannetuksi ja entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui
katsomaan, mihin toimiin muurahaiset nyt ryhtyvät.

Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos

ja entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne
siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan
katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli yhä
naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset.
Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo ja
pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli niin
hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran hän oli
ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä kotiin. Sydämestään
säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten lakkaamatonta
kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan. Hänellä oli niin
kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.

Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli,

mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen
auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut,
muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään.
Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin Pilkka,
joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa
isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.

Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs

vikkelä muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää
kaikkia neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä
ylemmäksi ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety
peittämään. Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.

Aaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää

veteen.

— Oi, sinnekö sinä menit!

Hän otti sen kädellään kivelle.

Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa,

seisahtuu ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä
moneen kertaan ja hyvin rauhallisesti.

Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa
sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni
avutonna, pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki
karahkan, jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan
oksaan. Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että
tuon oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven
hän laski kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja
kädet rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut
suinkaan sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.

Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa

kohosi laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi
ylös ja laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä.
Nousi jälleen oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin
tähystellen, ja siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita
tuntosarviaan.

Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti.

Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka laineet
sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se veden
alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se sen
tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte
omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.

Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä.

Kun korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se
itsensä sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin
kokonaan veden sisään.

— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti

keppiä myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti
kuivalle.

Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi

kiertää; Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja
rupesi taas etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat
vedessä menneet kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.

Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi

viedä sitä nopeasti ulapalle.

— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä

karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas selälle
avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen