Kuolemattomuuden toivo

Kantaatti
Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki
Yn net hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
Kuu kumma valvoo,
leimuavat thtien tulikirjat yss.
Thti palvoo
mies yksininen, mi istuvi tyss.
Kuuhut katsoo akkunasta:
Tuollapa on kiire vasta!
Ehdit hautaan helpommalla,
nukkumahan nurmen alla.
Ijisyys on kylm ksi,
taittaa tarmos, elmsi,
menet niinkuin meren laine,
katoat kuin kaikki aine,
kuihtuvat sun henkes heelmt,
haihtuvat sun taitos teelmt,
turha tll on ty ja taisto,
varma yksin elon vaisto,
varma maailmoiden rata.
Valaisetko maailmata?
l luule, ylpe ylamppu taivaan,
yksin ett loistat sa maan valjun vaivaan,
l luule, thti, mi tuikat talvi-yss,
olevasi ainoo, mi tll on valon tyss:
tylamppu palaa,
ihmishenki ikvi,
shkn valta skeni,
tunne suuri suitsuaa ja haave helj halaa.

Ilkkuu jkukka ikkunalta:

Etsij, etk huomaa,
ett aivosi kehrvt jo
hulluutta tuulen tuomaa?
Elon riemu on ensimminen,
toinen kuoleman pelko,
turha muuta on tutkistella,
sulla jos niist ei selko.
Katso, maailma kaikki nukkuu,
paina itse psi,
her huomenna, nauti, naura,
tartu elmsi!
Kerran vain ne viittovat sulle
toiveet ynn muistot,
kerran vain ne kukkivat sulle
hekkuman heelmpuistot,
kerran oot oman onnes loihtu,
kerran vain sytyt, sammut, soihtu,
kudo vaivasi kukkasiin,
vaivu untesi unelmiin!
Kas, kuin nousee miehen rinta:
Enk elis elmt,
koska tunnen tulisinta
tahdon jnnityst tt?
Elon vaisto juuri ajaa
aatteen mailla matkustajaa,
ett jatkuis hengen hetki,
vaikka pttyy pivretki.
Tarttuu tyhns mietteen mies,
pyhn tahdon lies
leimuaa, kukat jiset sulaa.
Seint siirtyy,
pitkt piirtyy
alat aatteen lentimille.

Tuonne taakse thtisarjain

laumat orhein liekkiharjain
hnt kilvan kiidttvt,
otavaisen olkapitse,
krjitse Kalevan miekan;
kuulee hn kummat laulut soivan,
luulee hn henkens kaikki voivan.
Nkee hn allaan
maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
hautoja tallaa
mies ikitoivon ja aattehen armaan.
Henkens helme
etsiv ei tunne elon talvisit.
Kuutamo kelme
hlle on korkean auringon hit.
Kes kukkii kaunehinna,
luonnon lapset karkeloi,
juhlii metsn laaja linna,
meren kaunis kannel soi.
Kera ky hn naisen nuoren
lehtotiet lempe,
hehkuu huiput onnen vuoren,
karkaa haave hourup.
Huojuvi hein,
kuiskivi kukka,
virkkavi viita:
Saapuvi syys,
heilimme jlleen,
heili ei koskaan
henkesi nuori,
halla min hyys.

Laulavat liedot
ilmojen aallot,
armahat niinkuin
nouseva koi:
On elo kaunis,
kauniimpi sentn
sille, ken kuoleman
voittaa voi.
Haastavi tumman
Tuonelan herra,
turpehen alta
ankara mies,
sikkyvt aallot,
tummuvat metst,
sammuvi pivn
lempe lies:
Voita ei kenkn
valtoja kuolon,
nuoret ja vanhat
viikate ly,
kaikki ma voitan,
kaikki ma korjaan,
kaikki ma peitn
kuin pyh y.
Katso, niinkuin pilvi kaartaa
taivaan kannen kirkkahan,
hlt murhe mielen saartaa,
tuntee kaipuun katkeran,
vaipuu aatos, sken lieto,
silm sumuun kyyneltyy,
tuima pyrkii ilmi tieto,
syv niinkuin rinnan syy:

Kest kulkee, talvet vaihtuu,

syksyt seuraa toisiaan,
kerran viime hanget haihtuu,
astut itse alle maan.
Kukkii psi pll kunnas,
kulkee ihmisheimo uus.
Mik on miehen menneen lunnas,
kuolleen kuolemattomuus?
Yh nousevi hn, ikimiettehen mies,
ei lannista hnt elon ankaran ies,
ei hlyt hnt se kuoleman kuoro,
hn tuntee, on hll nyt voittajan vuoro, halu hll on hehkuva, sammumaton,
hn pyrkivi aatteensa aurinkohon,
hn murtavi allensa maalliset lait,
hn tuntonsa tuskille huutavi: vait!
hn ky yli hellimmn, armaimpansa,
jo loitolle ji koti, ystvt, kansa,
nyt lempens ruusut hn murskaksi astuu,
nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu,
hnet tyhjyys jo ympri vyttvi, raastaa,
ei kauhua kammo, ei siky hn saastaa,
hn polvia myten jo polkevi lokaa,
kuin kukkia orjantappura-okaa,
pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha,
ovat outoja rakkaus, onni ja rauha,
ei tunne hn autuutta tuokion hempen,
ksi kosketa hnt ei lapsosen lempen,
on kielletty hlt ilo kiitvn hetken,
lepo hll on pss vain ptetyn retken,
hn riemunsa raiskaa, hn haaveensa hautaa,
hnen tahtonsa on vain tulta ja rautaa,
kuin kuolo hn ky, kuin miekka hn murhaa,
tiell aatteensa tuon hlle kaikki on turhaa,
jo allansa rauniot sortuvat rysk,

hn ky, miss pilvet ja ukkonen jysk,

hnen mielens on kuni autio y,
min halki vain kaikkeus-aattehet ly,
sydnhaavoista itse hn vuotaa jo verta,
hn tahtovi korkeimman kohdata kerta,
hnen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo,
hn teljet ne seitsemnkertaiset katkoo,
hn askelin mittaa jo mrttmyytt,
ksin koskee hn kohta jo rettmyytt,
on hll jo kourassa kuolottomuus,
sen ees yh ilkkuva uudin on uus,
hn syksyy, hn rynt, hn kaatuu, hn voittaa,
hnen yllns korkea aurinko koittaa.
*
Helkkyvt hopeiset kielet
yll, alla, ymprill:
Katso, mik ihana ihme!
Kaikki, mink polki miesi
taivas-tiet kydessns,
nyt miehen keralla kypi.
Mink luonnon-vastaiseksi
luuli mies valon-vkev,
luonnon-mytist olikin.
Mink uhmaksi jumalten
uskoi mies tulen-tukeva,
olikin jumalten juhla.
Mink tahdoksi omaksi,
oli tahto taivahisten,
itse aurinko elmn.

Kaikessa sama on tahto,

vaisto valtava, ijinen:
toivo kuolemattomuuden.
Suurimmassa, pienimmss:
el itsens ylitse,
suojata oman-sukuista.
Tuo on luonut luomakunnan,
linnut puihin laulamahan,
maat, ilmat iloitsemahan.
Tehnyt valtiaat vkevt,
templit, linnat, taidetarhat,
askaret aren ja pyhn.
Soinut kansan kanteleissa,
tyss, toimessa inehmon,
leikiss suvisen luonnon.
Lasten laulut, naisten naurut,
kevtvirtojen vilint,
tuota kaikki kuuluttavat.
Sama kuoro kaikkialta
yhtyy nehen inehmon,
vyryy, paisuu pauanteena.
Kuolon kanssa kamppaella,
tuo on aateluus elmn,
ritar-lynti luomakunnan.
Helkkyvt hopeiset kielet,
ylt, alta, kaikkialta,
toiset raikuu kultakielet,
laulaa luonnon kaikkivalta:

Ei ole eloa eik

kuolemata ehdotonta.
Kunkin on kuolema sikli,
mikli hnell mieli,
kullakin on kuolottuutta,
min verran vaatia osasi.
Tehnet suuria tekoja,
elt s tekosi verran,
nhnet kauniita unia,
elt s unesi verran,
luonet laulun lentmhn,
elt laulun lentimill,
vkipyrn vntmhn,
sen kera pyrit ja pyshdyt.
Siittnet pojan ptisen,
elt kanssa heimon helmen,
puun pyhisen istuttanet,
itse kaadut puusi kanssa,
koonnet maata, mammonata,
elt maassa, mammonassa,
jttnet jlelle muiston,
kera muistosi murenet.
Eino Leino