Psykoterapia (2004), 23(2), 128—156

Kari Kurkela

Winnicott, raja, luova asenne

Johdanto

Donald Woods Winnicottia (1896–1971) on psykoanalyysin kehittajana usein luonnehdittu ympariston merkityksen korostajaksi. Tietyt Winnicottiin
lahtemattomasti liittyvat termit, kuten facilitating environment, primary maternal preoccupation ja holding, ovatkin saaneet meidat ajattelemaan Winnicottia
nimenomaan ulkoiseen todellisuuteen keskittyvana ajattelijana 1 (ks. Green 1977; myos esim. Moore & Fine 1990). Winnicott palaa kirjoituksissaan
jatkuvasti pienen vauvan ja aidin valiseen suhteeseen; siinahan aiti edustaa tarkealla tavalla juuri ulkoista. Mutta suhde muodostuu "valiin". Ja nimenomaan
tuon aina väliin ja van tilan analyysi tekee Winnicottista erityisen mielenkiintoisen kirjoittajan.

Rajan kasite on alati hiljaisesti lasna Winnicottin ajattelussa – nimenomaan silta osin kuin se ilmenee (tai on ilmenematta) sisaisen ja ulkoisen
kokemusmaailman valissa. Ongelmat tassa suhteessa liittyvat mielen ilmiohin, joihin Winnicott viittaa usein termilla "skitsoidinen" (ks. esim. Winnicott
1971, 65–67); han kaytta myos termia "borderline" (rajatila). Rajan kasite on keskeinen myos Andre Greenin ajattelussa, erityisesti silloin kun han
tarkastelee rajatilaongelmia (esim. Green 1977). Green ymmarta rajatilapersoonallisuuteen liittyvat vaikeudet kirjaimellisesti rajoihin liittyvina ongelmina.
Greenin velka Winnicottille ei ja arvailujen varaan (ks. esim. Kohon 1999, Torsti 2001). Green (1986, 68) toteaa, etta Winnicott on "the analyst of the
borderline". Winnicottin ajattelun fokus on sisäisen ja ulkoisen todellisuuden vuorovaikutuksessa. Han kehittelee sisäisen ja ulkoisen väliin jäävää aluetta. Han
analysoi raja-aluetta. Tama raja-alue on keskeinen luovan asenteen kehittymisen ja ymmartamisen kannalta.

Toiseksi Winnicottin pa teemaksi, joka ei mitenka n ole erillinen edella luonnehditusta, muodostuu riittavan hyvasta varhaisesta vuorovaikutuksesta
juontuva olemisen jatkuvuuden kokemus. Sen ka ntopuolena ilmenee reaktiivinen, mukautuva minuus, joka kehittyy vastustamaan olemisen jatkuvuuden
tunteen katkeamisen herattama sietamattomyytta ja ilmenta itsea n olemisen tunteen puuttumisena, epatodellisuuden kokemuksena, toivottomuutena ja
merkityksettomyytena. Myos tata puolta – joka osoittautuu vaihtoehdoksi luovalle asenteelle – on tarkoitukseni hieman tarkastella.

Green varoittaa Winnicottin tekstin naennaisesta selkeydesta, joka voi johdattaa lukijan ohittamaan Winnicottin ajatusten hienovireisen ja rikkaan
moniulotteisuuden. Olisikin hatikoitya pyrkia ilmaisemaan se, mita "Winnicott todella sanoi". Tietoisena tasta ja iloisena siita, etta Winnicottin tekstit voivat
toimia viela pitka n monenlaisten oivallusten kohteena, pyrin esittama n muutamia alustavia tulkintoja. Ehka ne voivat toimia lukijalle matkaeva na hanen
kehittaessa n omaa Winnicott-kasitysta n.

Tarkasteluni perustan muodostaa Winnicottin artikkelikokelma Playing and Reality (Winnicott 1971; osa kokoelman kirjoituksista on julkaistu myos
toisaalla vuosina 1953 – 1969). Taydennan tarkastelua nakokulmilla, joita Winnicott on tehnyt kasiteltavista teemoista artikkelikokoelmassaan The
Maturational Processes and The Facilitating Environment (Winnicott 1965). Paikoin luonnostelen Winnicottin yhteyksia eraisiin Melanie Kleinin
nakemyksiin. 2

Sisäisen ja ulkoisen välissä

Raja

Winnicottin kasityksen mukaan vauvalla ei aluksi ole juurikaan kasitysta erillisena koetusta ulkomaailmasta – toisin sanoen todellisuudesta, joka olisi hanen
maagisen sa telykykynsa ulottumattomissa. Objektimaailma, joka ja lapsen kaikkivoipaisen kontrollin ulkopuolelle, samoin kiitollisuuden tunteet
hoivaavaa henkilo kohtaan, ovat mahdollisia vasta kun raja itsen ja ulkomaailman valiin on muodostunut. Varhainen psyykkinen kehittyminen on pitkalle
rajoihin liittyvien oivallusten ja kriisien selvittelya. Se, kuinka tassa onnistutaan, vaikuttaa ratkaisevasti myohemman elaman muotoutumiseen.

Primaari luova aktiivisuus ja illuusio

Primaari luova aktiivisuus ilmenta varhaista maagista sa telya, omnipotenssia; vauvan nakokulmasta han itse luo aina uudelleen aidin rinnan. 3 Tama on
mahdollista, kun aiti kykenee oikea-aikaisesti mukautumaan lapsen kokemusmaailmaan (primary maternal preoccupation 4). Vauva tarvitsee nain
rakentuvan illuusion. Kun aiti yllapita ja vaalii tata illuusiota, syntyy aidin ja lapsen valinen jaettu illuusio. Se on aivan keskeinen vauvan olemisen
jatkuvuuden tunteen sailymiselle (going on being, ks. esim. Winnicott 1965, 86 ja 1971, 79–85). Se myos mahdollista lapsen sisäisen todellisuuden vahittaisen
vahvistumisen ja monipuolistumisen: lapsi voi kohdata tarpeensa, hanessa syntyy usko ja luottamus itseensa ja tulevaisuuteensa. Myohemminkin
tietynlaisten jaettujen illusoristen kokemusten samanlaisuus luo pohjaa erilaisten ryhmien muodostukselle. (Winnicott 1971, 3.)

Aidin tehtava on siis ensin yllapita illuusiota mutta sitten myos oikea-aikaisesti tukea sen vahittaista heikkenemista (disillusionment). Asteittainen illuusion
tyostaminen johtaa Kleinin kuvaamaan depressiiviseen positioon. 5 Yhta lta riittava kokemus illuusiosta seka sitten riittava illuusiosta luopumiseen liittyva
esityo ovat valttamattomia, jotta lapsi olisi valmis vieroitukseen ja sen yhteydessa koettaviin frustraatioihin – rajan kohtaamisiin. Muuten, toteaa Winnicott,
kyse ei ole vieroituksesta (weaning) vaan vain imetyksen lopettamisesta (termination of breast-feeding). (Winnicott 1971, 13.)

Toisaalta winnicottilaisen kasityksen mukaan illuusio kuuluu yleisemminkin ihmisluontoon. Niinpa kukaan ei lopulta voi itse taysin irroittautua
illuusiostaan muuten kuin teoreettisen ymmarryksen osalta – jolloin siis luopuminenkin on teoreettista. (Mts. 13.)

Sisäinen ja ulkoinen todellisuus

Sisainen ja ulkoinen todellisuus liittyvat lahtemattomasti Winnicottin tapaan ymmarta raja ja illuusio. Toisaalta subjektiivisuus ja objektiivisuus kasitteina
kuuluvat sisaisen ja ulkoisen todellisuuden valiseen rajankayntiin. Filoso isesti kyse on sangen haastavasta ongelma-alueesta, eika sita tassa ole mahdollista
varsinaisesti problematisoida; luonnehdin aihetta vain muutamalla sanalla. 6 Primaari luovuus ja maaginen kontrolli ovat lahtokohtia sisäisen todellisuuden
kehittymiselle. Sisaisen todellisuuden kasitetta lahelle tulee myos tuonnempana lahemmin tarkasteltava true self. Tietyssa kehitysvaiheessa myos tarpeet
(needs) ja vietit (instincts) voidaan ajatella sisaiseen todellisuuteen kuuluviksi.

Subjektiivisuus nayttaisi liittyvan tahan seuraavasti. Kun kun vauva kiintymyksesta n tai tarpeestaan "luo aidin rinnan" – eli saa tarvitsemansa aidillisen
hoivan – syntyy winnicottilaisittain ilmaisten subjektiivinenobjekti (kaytannossa taman siis tekee mahdolliseksi aidin oikea-aikainen toiminta; ks. Winnicott
1971, 11). Tallaisiin objekteihin Winnicott viittaa myos termilla me-extensions. Nain winnicottilaisesti ymmarretty subjektiivisuus nayttaisi liittyvan omaa
omnipotenttia luovuutta koskevaan kasitykseen.

Winnicott pohtii subjektiivisen objektin kasitteen laheista suhdetta kleinilaisesti ajateltuun sisaiseen kokemiseen (inner experience) ja sisaisen (internal)
projektioihin. Winnicott ajattelee, etta lapsianalyysissa lelut ovat subjektiivisia objekteja. Vastaavan ilmion han nakee toistuvan muunlaisissa analyyseissa ja
myos Winnicottin soveltamissa lyhyemmissa lasten hoitosuhteissa. Toisaalta Winnicott katsoo, etta sellaiset kasitteet kuin 'sisainen' ja 'ulkoinen' ovat
kayttokelpoisia vasta, kun puhumme egosta, joka kykenee projektioiden ja introjektioiden suorittamiseen. Aivan aluksi tama ei Winnicottin mukaan ole
mahdollista egon riittamattoman kehitysasteen vuoksi. (Winnicott 1965, 185.)

Ulkoisessa todellisuudessa ilmenevat objektit ja ilmiot ovat omnipotentin kontrollin ulkopuolella (not-me). (Winnicott 1971, 100.) Eli ulkoisen kasite
edellytta winnicottilaisittain ajatellen riittavasti tyostettya primaarin luovuuden illuusiota (ks. myos alaviitteen 5 loppu). Winnicottin mukaan ulkoista
todellisuutta voidaan tutkia objektiivisesti. Vaikka ulkoinen todellisuus naytta kin muuttuvan sen mukaan, mika sattuu olemaan tarkkailijan tila, se
todellisuudessa ja muuttumattomaksi (constant) (mts. 41). Realiteetin testaukselle perustuva objektiivisuus ja kokemus siita, etta objektilla voi olla oma,
tarkkailijasta riippumaton olemassaolonsa ja usein myos tahtonsa, ovat suuntautumista ulkoiseen todellisuuteen. Subjektiivisen objektin parina Winnicott
puhuukin objektiivisesti havaitusta objektista. Toisaalta Winnicott toteaa, etta objektiivisuus on suhteellinen termi: objektiivisesti havaittu on osin
subjektiivisesti ymmarretty (mts. 66). Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden valinen rajankaynti nayttaisi siis winnicottilaisittain liittyvan ennen kaikkea
siihen, värittyykö suhde objektiin sisäisen maagisen kontrollin näkökulmasta vai ehkä kipeästäkin tietoisuudesta, että objektia voidaan kyllä pyrkiä
manipuloimaan mutta se kuitenkin jää yksilön omnipotentin säätelykyvyn ulottumattomiin.

On muistettava, etta Winnicottin lahestymistapa ei ole iloso inen vaan kokemuksia luotavaa psykologiaa. Niinpa ihon rajaluonteen vuoksi sen sisapuolelle
ja va voidaan kokea sisaisena todellisuutena (ks. esim. Winnicott 1971, 130–131); nain vaikka esimerkiksi sisaelimemme tiedonmuodostuksen kohteina
olisivatkin ulkoista todellisuutta. "Jaettu todellisuus" ei riita nimeama n ulkoista todellisuutta, koska voimme jakaa myos illuusiomme; eli jaetut illuusiot
voivat olla osa jaettua todellisuuttamme olematta varsinaisesti ulkoista todellisuutta.

Jaetut illuusiot kohdataan tilassa, joka jää sisäisen ja ulkoisen todellisuuden väliin. Siella subjektiivinen objekti ja objektiivisesti havaittu objekti loytavat
toisensa. Tama on Winnicottin erityisaluetta. Aloitan nyt sen tarkemman kasittelyn.

Välitila, potentiaalinen tila (intermediate area, potential space)

Ihminen ei voi koskaan hyvaksya ulkoista todellisuutta sellaisenaan, uskoo Winnicott. Niinpa han joutuu elama n sisaisen ja ulkoisen todellisuuden valisessa
jannitteessa. Helpotusta tuohon jannitteeseen tuo välitila (tai välittävä tila; intermediate area). Valitila kuvitteellisena vyöhykkeenä ja primaarin luovuuden
ja realiteetin testaukselle perustuvan objektiivisen havaitsemisen valiin. Tai se on valittava kokemus, joka ja sisaisen todellisuuden ja ulkoisten realiteettien
kohtaamisen valiin. 7 Se on lepopaikka ihmiselle, jonka taytyy pita sisainen ja ulkoinen todellisuus yhta aikaa toisistaan erossa mutta myos
vuorovaikutuksessa. (Winnicott 1971, 2, 11 ja 14.) Keskeista tassa nayttaisi myos olevan kriisi, joka liittyy osittaiseen luopumiseen maagisesta luovuudesta
ja samalla pyrkimyksiin rakentaa vuorovaikutusta itsesta erillisen ulkoisen todellisuuden kanssa. Nain valitila liittyy paitsi depressiivisen position
kestamiseen, myos sen lapityoskentelyyn ja kehittymiseen.

Valttamaton ennakkoedellytys valitilan kehittymiselle on aidin (tai vastaavan hoitavan henkilon) tukema illuusio. Tilanteessa, jossa valitila ilmenee, ei esiteta
kysymysta, onko se sisaista vai ulkoista todellisuutta. Winnicott tahdenta , etta koko kysymysta ei tunneta tassa yhteydessa. Erityisesti tama patee lapsen
vanhempiin: he sallivat valitilan luonnostaan lapselleen. Mutta myos muissa yhteyksissa tunnistamme valitilan asenteestamme. Kunnioitamme sen
erityisluonnetta. Tama ilmenee esimerkiksi siten, etta emme kysy teatterissa, onko esitys totta vai ei. Tietyssa mielessa se on totta, tietyssa mielessa ei. 8
Winnicott toteaa, etta samaisessa valitilassa ilmenevat mm. leikki, taide, iloso ia, luova tiede ja uskonto. Mutta siina ilmenee myos hulluus, jos aikuinen
pakottaa toisia omaksumaan oman subjektiivisuutensa objektiivisuutena. Jos kykenemme iloitsemaan valitilastamme tekematta mainitunkaltaista
vaatimusta, voimme nauttia valitilojen osittaisesta pa llekkaisyydesta, kuten taiteeseen, uskontoon tai iloso iaan liittyvien kokemusten
samankaltaisuudesta. (Winnicott 1971, 14.)

Ehka kuuluisimmassa artikkelissaan Transitional Objects and Transtional Phenomena vuodelta 1953 Winnicott kaytta nimenomaan termia intermediate
area. Toisaalla (esimerkiksi artikkelissaan Playing Theoretical Statement) han viittaa ymmarta kseni samaan ilmio n termilla potential space –
potentiaalinen tila (ks. Winnicott 1971). Niinpa potentiaalisen tilan kuvaus noudattelee valitilan kuvausta. Potentiaalinen tila on lapsen ja aidin valissa,
luonnehtii Winnicott. Han kontrastoi sen yhta lta sisaisen maailman ja toisaalta aktuaalisen tai ulkoisen todellisuuden kanssa (mts. 41). Winnicott toteaa,
etta lapsella on "alusta alkaen" 9 intensiivisia kokemuksia potentiaalisesta tilasta, joka sijaitsee subjektiivisen objektin (me-extension) ja objektiivisesti
havaitun, omnipotentin kontrollin ulkopuolisen objektin (not-me) valissa. Potentiaalinen tila perustuu ymparisto koskevalle luottamuksen kokemukselle.
Kukaan toinen ei saa taytta sita; toisen potentiaaliseen tilaan tunkema materiaali koettaisiin vainoavana. (Mts. 51, 100–102.)

Potentiaalinen tila (tai valitila) on alue, jossa ero (separation) aidista ei ole ero vaan eras yhteydessaolon muoto ( form of union). Tassa tulee ilmi paradoksi,
josta Winnicott toteaa, etta se tulee hyvaksya sellaisenaan. Eika siina kyse ole vain psykoanalyyttiseen teoriaan liittyvasta hyvaksymisesta vaan elama n
oleellisesti liittyvasta ehdosta, silla tuon paradoksin purkaminen johtaa defensiiviseen organisoitumiseen ja voi tuottaa false self -rakenteen (mts. 14;
tarkennan aihetta tuonnempana).

Olemme hahmotelleet tilaa, joka (niin kuvitteellisena ulottuvuutena, asiaintilana kuin kokemistapanakin) ja sisaisen ja ulkoisen todellisuuden (kokemisen)
valiin ja toisaalta (ajassa kehityksellisesti) era nlaisena siltana johtaa ulkomaailman objektiivisempaan kokemiseen; Greenille (1997) potentiaalinen tila
onkin "a space, where the future subject is in transit". Tassa tilassa ilmenee se, mista Winnicott tunnetaan parhaiten – eli transitionaaliobjekti.

Transitionaaliobjekti

Transitionaaliobjektin synty ja luonne

Winnicott kuvailee, kuinka vauva peukalon imemisen lisaksi tai asemasta voi keksia muutakin touhua. Han saatta hyvailla sormillaan huuliaan tai kasvojaan.
Tai han ehka sormen imemisen mukana vie myos vaatekappaleen nurkan suuhunsa. Ehka han nyhta villasta noyhta (ja mahdollisesti nielaisee sen).
Suuhun panemiseen voi liittya a ntelya (mum-mum…., jokeltelua, anaalisia a nia, ensimmaiset savelet tms.). Vaatekappaleen nurkan nyplays, a ni, maneeri
tms. rauhoittaa ja suojaa erityisesti nukkumaan mentaessa etenkin depressiivistyyppiselta ahdistukselta, kertoo Winnicott. Nain kehittyy sellainen erityinen
kohde, jota Winnicott tunnetusti kutsuu transitionaaliobjektiksi.

Ehka tunnetuin transitionaaliobjekti on ratti, josta Tenavat-sarjakuvan Eppu ei kertakaikkiaan voi luopua. Se voi olla myos nalle tai vastaava lelu, mutta myos
siis jokin a ni tai ehka verhon takaa kajastava katuvalo tai jotain vastaavaa, jolloin sita voidaan kutsua myos transitionaali-ilmiöksi. Tuollaisen kohteen
erityisluonne on helposti havaittavissa. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa oraalaista tai vastaavaa tyydytysta (viettityydytyksen osuuteen palaan
tuonnempana). Huomionarvoista on, miten lapsi ymmarta tallaisen kohteen muuna kuin osana itsena; tai kuinka se sijoittuu sisaiseen tai ulkoiseen
todellisuuteen ja niiden valiin; tai se kuinka lapsi itse luo itselleen tallaisen erityisen objektin; tai se kuinka han luo siihen intensiivisen tunnesiteen.
(Winnicott 1971, 2.)

Transitionaaliobjekti liittyy aidin kykyyn lahenta lastaan ulkoiseen maailmaan (disillusionment) tarjoamalla hanelle ensin mahdollisuuden olla
ymmartamatta sita, ettei han luo itse objektejaan (illuusio primaarista luovuudesta). Myos transitionaaliobjektin lapsi luo itse; se ei voi tulla lapsen
maailmaan muulla tavalla. Se, mika todettiin jo edella, koskee myos transitionaaliobjektia: emme kysy lapselta, loitko sen vai loysitko sen vain sopivasti
lojumasta jostain laheltasi (Winnicott 1971, 81, 96). Huomaamme siihen liittyvan erityisen merkityssisällön ja kunnioitamme sita.

Transitionaaliobjekti ilmaantuu lapsen elama n yleensa hanen ollessa suunnilleen 4–6 kuukauden ikainen, kertoo Winnicott. Nain se ajoittuu suunnilleen
ajankohtaan, jolloin kleinilaisesti ma ritelty depressiivinen positio yleensa ilmaantuu. 10 Transitionaaliobjekti menetta vahitellen merkitysta n muiden
mielenkiinnon kohteiden kasvaessa, ja usein se katoaa noin 8–12 kuukauden iassa. Toisaalta se voi sailytta merkityksensa pitka nkin, erityisesti
nukkumaan mentaessa seka masennus- ja erokokemusten yhteydessa. Eli voisimme olettaa, etta transitionaali-ilmioilla saattaa olla erityista merkitysta
silloin, kun varhaistyyppinen depressivinen positio vahvistuu syysta tai toisesta. Kun transitionaaliobjektista vahitellen luovutaan, sita ei kuitenkaan
unohdeta, luonnehtii Winnicott. Sita ei myoska n surra. Se vain menettää merkityksensä ja haalistuu, kun siihen sisaltynyt merkitys levittaytyy sisaisen
maailman ja jaetun ulkoisen todellisuuden valiin ja valle alueelle: jaettuun kulttuurisen todellisuuteen. (mts. 4–5.) Nain vaikuttaisi silta, etta kulttuurinen
todellisuus on depressivisen position hedelma, jolla varhaisempia ja myohempiakin ideaalin rinnan illuusioon kohdistuvia kolauksia osin ratkaistaan tai jolla
niita ainakin pyrita n hallitsemaan.

Kaikilla vauvoilla transitionaaliobjektia ei voida ainakaan nakyvasti todeta. Winnicottin mukaan myos aiti voi toimia transitionaaliobjektina. Tai
transitionaali-ilmio voi muuten olla senlaatuinen, etta sita vain ei ulkopuolinen helposti havaitse. On myos mahdollista, etta lapsen kehitys ei ole kulkenut
kyllin suotuisasti, jotta hanella olisi kyky tai mahdollisuus luoda itselleen transitionaali-ilmio.

Transitionaali-ilmiön ominaisuuksia

Varsinaisen symbolisen ajattelukyvyn olemassaolo edellytta kykya erottaa fantasia ja tosiasia, kun taas transitionaaliobjekti voi esiintya jo aiemmin, jolloin
vasta ollaan matkalla samuuden ja erillisyyden hyvaksymiseen (Winnicott 1971, 6). Ehka juuri tasta juontuu transitionaali-ilmiota koskeva paradoksi:
funktionaalisesti se on aiti ja yhta aikaa se ei ole aiti. Tassa on kyse aivan omasta logiikasta, joka suurenmoisessa yksinkertaisuudessaan ei ole aivan selva
nojautuessamme arkilogiikkaamme. Vasta myohemmin riepu voi edustaa symbolina aidin ja lapsen valista laheisyytta ja nain edustaa aidin rintaa tai muuta
ensimmaista hoivasuhdetta (siihen liittyva hoitoa, lampo yms.) tai aidin ja lapsen yhteytta (union). Tassa mielessa transitionaaliobjekti liittyy
symbolifunktion muodostumiseen vaiheessa, jossa vauva alkaa ymmarta aidin enenevassa ma rin ulkoiseen todellisuuteen kuuluvana. (Mts. 96.) On siis
selva , etta lapsen kehityksen nakokulmasta transitionaaliobjektin oleminen muuta kuin äiti (aidin rinta) on yhtalailla tarkea kuin se, etta se "on aiti".

Sivustakatsojan nakokulmasta transitionaaliobjekti annetaan lapselle ulkoa kasin, mutta lapsi ei siis Winnicottin mukaan koe asiaa nain. Toisaalta
transitionaaliobjekti ei ole myoska n hallusinaatio; eli se ei tule tyystin sisaltapain. Siihen nayttaisi liittyvan kasitys tai aluksi ehka aavistus objektin
toiseudesta, mutta se rakentuu vauvan sisäisen maailman ehdoilla. Nain se alkaa eksistoida erityisena ilmiona, jonka olemassaolo perustuu sille, etta vauva
luo sen itselleen omista kokemisen aineksistaan. Lapselle muodostuu omistussuhde transitionaaliobjektiinsa, se on hanen " irst not-me posession"
(Winnicott 1971, 96). Kun jokin on omaksuttu transitionaaliobjektina, sita ei ulkopuolinen voi korvata jollain toisella objektilla. Siihen kohdistuu
voimakkaita rakastavia tunteita, mutta tarpeen tullen myos vihaa ja ankaraa kovakouraisuutta. (Mts. 5.)

Transitionaali-ilmion tukemana lapsi siirtyy maagisesta omnipotenssista manipuloimalla kontrolloimiseen; tama johtaa realiteetintestauksen kehittymiseen
(Winnicott 1971, 9). Transitionaali-ilmion varhainen ilmeneminen liittyy vaiheeseen, jossa klassisen psykoanalyyttisen tarkastelunkannalta keskeiset
mekanismit eivat Winnicottin kasityksen mukaan viela ole kehittyneet 11 – eli mielen toimintaan persoonallisuuden kehittymisen alkuvaiheessa. Samasta
syysta transitionaalivaiheen ongelmat liittyvat myos skitsoidisen tilan kuvaukseen. (Mts. 120.) Siksi myos vaikuttaa silta, etta transitionaalimaailmalla on
tavalla tai toisella yhteyksia riippuvuuksien muodostumiseen.

Vaikka transitionaali-ilmiot eivat ole ensisijaisesti viettien temmellyskentta , niilla on kuitenkin suhde seksuaalisuuteen (tahan palaan tuonnempana).
Niinpa transitionaaliobjekti voi johtaa fetissin syntyyn ja nain ja da elama n aikuisessa seksuaalisuudessa; sita, missa vaiheessa tai milloin
transitionaaliobjekti muuttuu fetissiksi, voi Winnicottin mukaan olla vaikea ma ritella tarkasti. Anaaliseroottisen luonteensa vuoksi transitionaaliobjekti voi
myos edustaa ulosteita. Pakkoneuroottisiin rituaaleihin liittyvat taikakalut (talismaanit) ovat nekin transitionaalimaailman ilmenemisaluetta, samoin mm.
valehtelu ja varastaminen. (Mts. 5.)

Toisaalta transtionaalivaiheesta voidaan siis havaita kehityskaari arvostetuimpiin kulttuurisiin ilmioihin. Niinpa sen myohempia kohtaloita voi seurata
esimerkiksi kuvittelussa, leikissa, taiteellisessa ja tieteellisessa luovuudessa, taiteen vastaanotossa ja uskonnollisissa tunteissa (ks. esim. mts. 120). Palaan
tahan teeman, mutta ensin tarkastelen lyhyesti transitionaaliobjektin ja kleinilaisen sisaisen objektin suhdetta.

Transitionaaliobjekti ja Kleinin sisäinen objekti

Transitionaaliobjekti ei ole kleinilainen sisainen objekti, toteaa Winnicott (Winnicott 1971, 9–10). Kuitenkin transitionaali-ilmio on lapselle mahdollinen
vain jos hanella on riittavan hyva, reaalinen ja elävä sisäinen objekti. Aina (ulkoinen) aiti ei kuitenkaan onnistu olemaan kyllin elava. Silloin sisainen objekti
(sisainen aiti, sisaistetty hoiva) muuttuu vainoavaksi tai kuolleeksi. Ulkoisen objektin jatkuva epatyydyttavyys johtaa siihen, etta myos transitionaali-ilmio
menetta merkityksensa.

Nain transitionaaliobjekti edustaa ulkoista aitia (rintaa) epasuorasti: sisainen objekti rakentuu ulkoisen varaan ja vastaavasti transitionaaliobjekti sisaisen
objektin varaan.

Kuva 1.

Edella mainitusta seuraa, etta transitionaaliobjekti ei ole tyystin maagisen kontrollin alainen niin kuin sisainen objekti, mutta se ei myoska n ole kontrollin
ulkopuolella siten kuin todellinen aiti.

Nain ajatellen ei vain transitionaaliobjekti ole "transitional", vaan myos kyseessa oleva vaihe tai tila on sita: lapsi siirtyy vaiheeseen tai tilaan, jossa han on
valmis vahitellen kohtaamaan aidin erillisyyden. Aidin erillisyyden kokemisen mahdollisuus on keskeinen ihmisen kyvylle kyetä olemaan yksin. 12
Kleinilaisittain ajatellen kyse on siis siita, etta lapsi on riittavan vahvasti sisaistanyt hyvan objektin tai objektisuhteen. Ja tassa sisaistyksessa
transitionaaliobjekti voi toimia apuna.

Kuten todettu, toiseuden kohtaamisen haaste ei katoa. Nain voisimme hahmottaa siirtymäilmiön laajassa mielessä: siirtymailmio ei ole vain objekti tai
vastaava kohde vaan myos kehitysvaihe seka luova mielentila tai valmius. Siirtymailmio sa telee sisaisen ja ulkoisen kohtaamista elavana ja muuntuvana
potentiaalisena tilana seka siella esiintyvina ilmioina. 13 Siirtymailmio liittyy persoonallisuuden kehittymisen alkuvaiheiden, leikin, luovuuden ja
kulttuuristen ilmioiden mutta myos myohemman skitsoidisen tilan kuvaukseen. Yleiseen kielenkaytto n on juurtunut termi "transitionaalitila" (tai
siirtymatila, transitional space, esim. Green 1986); usein sen voi ymmarta edella ma rittelemani siirtymailmion tavoin.

Kohti leikkiä

Potentiaalisen tilan ja transitionaaliobjektin synty mahdollistaa kehityksen kohti leikin maailmaa. Winnicott on kirjannut seuraavan sakeen artikkelinsa The
Location of Cultural Experience (Winnicott 1971) alkuun: "'On the seeshore of endless worlds, children play' (Tagore)". Tama ajatus kuvaa hyvin Winnicottin
tapaa sijoittaa potentiaalinen tila ja leikin maailma sisaisen todellisuuden ja arkitodellisuuden (meren ja maan) valiin. Lapsethan leikkivat mielella n juuri
raja-alueella, jossa aallot ajoittain huuhtovat hiekkaa ja tekevat siita sopivan hiekkakakkujen ja -linnojen tekemiseen. Epavarmuus siita, ollaanko maalla vai
vedessa ja kuinka pitkalle seuraava aalto mahtaa ylta , luo oman, joskus huikaisevan jannityksen. Vastaava tunne voidaan kohdata sisaisen ja ulkoisen
todellisuuden valisella raja-alueella, leikin maailmassa (vrt. Winnicott 1971, 47, 50, 52).

Leikki siis rakentuu potentiaalisen tilan varaan ja merkitsee varhaisen siirtymailmion jatkumista uusissa kuoseissa. Winnicottin leikkia koskevat
luonnehdinnat eivat pohjimmiltaan juurikaan poikkea valitilaa tai transitionaaliobjektia koskevista. Niinpa han toteaa, etta leikki perustuu omnipotenttiin,
maagiseen sa telyyn, jonka aiti mahdollistaa. Maaginen sa tely kasvaa kohti valitilaa, jolloin omnipotenssi koetaan yhdessa ulkoiseen kohdistuvan
manipulaation (kontrollin) kanssa; tamakin tapahtuu aidin tuella. Nain luodaan perusta leikin maailmalle – playground, kuten Winnicott asian nyt nimea .
Playground on potentiaalinen tila lapsen ja aidin valissa ja se yhdista lapsen aitiinsa. Seuraava vaihe on leikkiminen yksin yhdessä: lapsi leikkii luottaen
siihen, etta rakastettu henkilo on paikalla, kun hanta taas kaivataan – kun hanet on ensin unohdettu ja sitten taas muistetaan. Syntyva leikkialue (play area)
ei ole sisaista todellisuutta. Mutta vaikka se on itsen ulkopuolella, se ei myoska n ole ulkoista todellisuutta. Leikissa lapsi kerää materiaalia ulkomaailmasta
ja asettaa sen sisaisen todellisuuden palvelukseen, ts. soveltaa siihen kuvittelupotentiaaliaan (dream potential). Yksin yhdessa leikkimista seuraa vahittainen
kahden leikkialueen yhteensovittaminen: lapsi hyvaksyy vaihtelevasti uudet elementit, joita toinen leikkialue (yleensa aluksi aidin tarjoama) tuo tullessaan.
Nain leikki myos johtaa ryhmasuhteisiin. Aikanaan pa sta n nauttimaan valitilojen osittaisesta pa llekkaisyydesta, kuten taiteeseen, uskontoon tai
iloso iaan liittyvien kokemusten samankaltaisuudesta. (Winnicott 1971, 47–51.)

Leikkiin liittyy syva uppoutuminen, keskittyminen. Winnicottin mukaan leikki on luonnollista, universaalia, luova kokemus, eras elaman perusmuodoista.
Leikki kuuluu henkiseen terveyteen, se tukee kasvua ja silloin myos terveytta. (Mts. 50, 53–54.) Tasta seuraaviin psykoterapeuttisiin implikaatioihin palaan
tuonnempana.

Vieteistä

Leikki ja vietit

Leikkiin kuuluu objektien manipulointi; niinpa ruumiillisuus on osa leikkia. Winnicott toteaa myos, etta tietyt leikissa intensiivisen mielenkiinnon kohteena
olevat aspektit liittyvat ruumiilliseen kiihoitukseen. Hanen tarkoittamansa leikin a rimmainen jannittavyys tai kiihoittavuus ei kuitenkaan ole pa asiassa
seurausta vieteista. Jannitys tulee siita epavarmuudesta, horjuvuudesta (precariousness), joka on ominaista sisäisen ja ulkoisen väliselle vuorovaikutukselle –
eli kokemuksille, jotka sijoittuvat sisaisen todellisuuden ja aktuaalisten, ulkoisten kohteiden kontrollointikokemusten valiiin. (Winnicott 1971, 47, 50, 52.)
Eli potentiaalinen tila voi olla kiihoittava ja jannittava.

Vaikka leikissa kyse on intensiivisesta kokemuksesta, Winnicott siis korostaa (erityisesti Playing and Reality -kirjan loppupuolen kirjoituksissa, ks. esim. s.
98) leikin ei-kliimaksista luonnetta – siihen oleellisesti kuuluvaa ei-viettilahtoista, lukemattomia muotoja ja vivahteita sisaltava "sahkoista"
vuorovaikutuksen kokemista. Kuitenkin leikkia uhkaa aina kiihottuminen, jopa liiallinen viettien hyokyaalto. Winnicott on huomannut, kuinka liiallinen
viettikiihoitus johtaa joko kliimaksiin, va ra n kliimaksiin (sekavuuteen) tai siirrettyyn kliimaksiin (esim. provokaatioon, joka johtaa vanhemman tai
sosiaalisen ympariston suuttumiseen). Leikki voi olla tyydytysta tuottavaa (satisfying) silloinkin, kun se tuottaa merkittava ahdistusta. Kuitenkin tietyn
rajan ylittava ahdistus tuhoaa leikin, toteaa Winnicott. (Mts. 52.)

Ajatus, etta vietit eivat nayttele keskeista roolia aidossa leikissa (joskin ne saavat siina symbolisia ilmauksia), perustunee winnicottilaisessa ajattelussa aivan
erityiselle varhaisen vuorovaikutuksen ominaisluonteen ymmartamiselle. Tama vuorovaikutus on ominaista vastasyntyneen, olemisen jatkuvuuden juuri ja
juuri tuntemaan kykenevan vauvan ja aidin valisessa suhteessa. Winnicottilaisen nakemyksen mukaan keskeista talloin ei ole viettityydytys ja frustraatio
vaan juuri olemisen jatkumisen tunne ja siten annihilaatiokauhun valttaminen. Aidin holding-asenne mahdollistaa vauvan illuusion, omnipotenssi-
kokemukset, potentiaalisen tilan, transitionaali-objektin ja sitten leikin. Ne synnytta nimenomaan mahdollisuus kokea luottamukselle rakentuvaa, riittävän
häiriötöntä olemisen jatkuvuuden tunnetta, jonka vastakohta on (patologisen false self -rakenteen syntyyn johtava) reaktiivinen levottomuus.

Aggressio

Winnicottilla liikkuminen ja aggressio liittyvat toisiinsa; han kaytta kin tassa yhteydessa ilmaisua mobility impulse. Lahtokohtaisesti aggressio ilmenta
hanelle elama . Aggressiivinen vietti (aggressive drive) esiintyy yleensa eroottisen vietin (erotic drive) yhteydessa; ne ovat vietti-impulssien (instinctual
impulses) kaksi juurta, kuten Winnicott (1965, 74, 127) asian muotoilee. Ajatus ilmenee Winnicottin teksteissa eri tavoin. Aggressiiviseen viettiin liittyvä
viha kaytta hyvakseen "lihaseroottisuutta" ("– – a complex of anger emploing muscle erotism"; mts. 74). Eroottisen impulssin ja "mobiili-impulssin"
fuusioitumisen seurauksena voi ilmeta oraalinen sadismi varhaisena imemista kannattelevana ilmiona; tata vastaa Winnicottin mukaan aidin halu tulla
kuvitteellisesti syodyksi. Toisaalta vauvan on (frustroiduttuaan) mahdollista vihata itia n, jos tama on potentiaalisesti tyydytysta tuottava (satisfying)
vaikkakaan ei juuri nyt. Winnicott kiteytta , etta aggressiivis-destruktiiviseen impulssiin liittyy primitiivinen objektisuhde, jossa rakkaus (love) pita
sisalla n tuhon. Tama kaikki tuo ambivalenssin lapsen elama n. (Mts. +74–75, 127, 181.) (Kleinin teoriassa ambivalsenssin sietaminen on keskeinen
depressiiviseen positioon kuuluva haaste.)

Objektiin liittyva viha edellytta jossain ma rin eriytynytta mina-kokemusta, ja se tukee sellaisen syntymista. Aggressiivisuudella onkin merkitysta itsen ja
objektin erillisyyden hahmottamisessa seka objektin todellisena kokemisessa. Ympariston epaonnistumisien tuottamilla frustraatiokokemuksilla on
myonteista merkitysta, jos lapsi voi kokea vihaa, koska nain hanessa vahvistuu ymmarys objektin erillisyydesta. Kehityksellisesti tata edelta Winnicottin
mukaan pari muuta aiheeseen liittyva ilmiota. Ensinnakin Winnicott toteaa, etta vauva voi kayttaytya reaktiivisesti suhteessa "ymparisto idin"
(environment-mother) epaonnistumisiin ja etta tama voi vaikuttaa aggressiolta; Winnicottin mukaan kyse kuitenkin on "tuskasta", "karsimyksesta" tai
"ahdingosta" (distress; Winnicott 1965, 181). Toisaalta annihilaatio kasitteena liittyy varhaisimpaan olemisen jatkuvuuden katkeamisen tunteeseen tai tata
koskevaan uhkaan.

Voitaisiin ehka kiteytta , etta winnicottilaisen kasityksen mukaan eroottisuus viettina liittyy orgastiseen, kliimaksiseen tyydytykseen, kun taas aggressio on
lahtokohdiltaan liikkumiseenliittyvää ja vahvistaa kasitysta objektista erillisenä ja reaalisena.

Aggression ja eroottisuuden ilmeneminen yhdessa tarkoittaa siis viettien fuusioitumista, mika on mahdollista, jos kehitys etenee suotuisasti. Winnicott
viittaa myos "puhtaan destruktiivisuuden" mahdollisuuteen. Talloin riittava fuusiota eroottisten yllykkeiden ja "mobiili-impulssien" kesken ei ole
tapahtunut tai se meneteta n. Tilalle on ominaista syyllisyydentunteen puuttuminen. Kuitenkin Winnicott pita myos tata pohjimmiltaan elama n liittyvana,
koska sekin luo perustan suhteessaoloon itsen ulkopuoliseen, reaaliseen objektiin. (Mts. 127.)

Winnicottin asenne kuolemanvietti-termiin on lahinna torjuva; toisinaan se ei vauvan kehitysasteen vuoksi ole "viela" termina mahdollinen (koska vauva ei
viela ymmarra kuolemaa eika kuolema-termilla siksi ole viela sisalto ), toisinaan se kay muuten tarpeettomaksi, koska aggressiivisuus viettina palvelee
elama . 14 Siina missa Klein tai Freud nojautuu Winnicottin mielesta perinnolliseen kuolemanviettiin era nlaisena perisyntina, Winnicott katsoo hakevansa
selitysta aggressiolle hoidosta taysin riippuvaisen vauvan ymparistosuhteesta ja siina koetuista ongelmista. (Ks. Winnicott 1971, 70–71, myos esim.
Winnicott 1965, 127, 177, 191.) Winnicottin lukija (niin kuin ehka Winnicottkin) voi kuitenkin ja da miettima n, mista aggressio pohjimmiltaan sitten
syntyy. Mihin perustuu "mobiili-impulssin" destruktiivisuus? Voitaisiin myos keskustella, mika pohjimmiltaan synnytta vastasyntyneessa epatoivon
(distress) tai annihilaatiokokemuksen. Voitaisiinko niiden takaa loyta jotain? Ehka niiden alkupera ja voimaa voitaisiin selitta juuri sellaisen kasitteen
avulla, johon joskus viitataan kuolemanvietti-sanalla (tai johon voitaisiin ehka viitata jollain toisella termilla)? 15

Artikkelissaan The Use of an Object and Relating through Identi ication Winnicott (1971) puhuu myos kasvamisesta mahdollisuuteen "kaytta objektia" ja
taman edellytyksena olevasta objektin tuhoamisesta. Tuhoaminen tapahtuu mielikuvissa (in fantasy) luovuttaessa objektin omnipotentin kontrolloimisen
illuusiosta (subjektiivisesta objektista) ja ponnisteltaessa vaiheeseen, jossa objekti ymmarreta n reaalisena, erillisena ja ulkoisena (objektiivisesti
havaittuna objektina). Tahan tuhoamiseen ei Winnicottin mukaan liity vihaa, mutta kyllakin iloa objektin eloonjäämisestä fantisoidun tuhoamisen jäljiltä. 16
Juuri tama objektin eloonja minen tuhoamisfantasian jaljilta mahdollistaa "normaalin" objektisuhteen (johon Winnicott siis nayttaisi viittavan ehka hieman
erikoisesti valitulla termilla n the use of an object 17). (Winnicott 1971, 86–94.)

Vietit ja äiti-kuvat; ambivalenssi, syyllisyys ja huoli

Winnicott erottaa artikkelissa The Capacity for Concern (Winnicot 1965, 73–82) kaksi aiti-kuvaa kehittyvan lapsen maailmassa. Toista han kutsuu termilla
ympäristöäiti (environment-mother), toinen on objektiäiti (object-mother). Ymparisto iti kohdataan vauvan ja aidin varhaisessa suhteessa, jolle on ominaista
luottamus, ennakoitavuus ja lapselle kehittyva tunne oman olemisensa jatkumisesta. Aiti on silloin yhta kuin turvallinen ymparisto, jota han lapselleen
yleensa tosiasiallisesti luokin. Tahan aitiaspektiin vauva kohdistaa kiintymyksensa ja hiljaisen yhdessaelamisen tunteensa. Kun ymparisto iti toimii
luotettavasti, lapsi suhtautuu tilanteeseen jatkamalla olemistaan (by going on being) ja kypsymista n ihmisena. Jos ymparisto iti epaonnistuu, lapsi
jarkyttyy tai menee sirpaleiksi (is shattered); Winnicott spekuloi, etta ehka tata voisi pita jo jonkinlaisena kommunikointina, mikali aiti kykenee
vastaanottamaan tuon lapsen jarkyttymista koskevan viestin. (Winnicott 1965, 183.)

Winnicottin objektiaitia koskeva kuvaus tuo mieleen kleinilaisesti hahmotetun varhaisen aidin. Tama aiti on yhta kuin kadehdittavat, tyydytysta lupaavat
osaobjektit, ja niihin vauva kohdistaa sa limattoman ahneutensa. Winnicott (1965, 182–183) toteaa, etta ymparisto iti on inhimillinen (human), objektiaiti
puolestaan esine ( thing), vaikka se toisaalta on aiti tai osa hanta. Objektiaitiin kohdistuvat vauvan vastaheranneet vietti-impulssit, jotka voivat (kuten
Kleinin myos Winnicottin kasityksen mukaan) olla sangen raakoja. Jos objektiaiti sailyy lapsen mielikuvissa elossa vakivaltaisten fantasioiden jaljilta, se
perustuu (lapsen nakokulmasta) pelkasta n objektin kestokykyyn, ei lapsen osoittamaan varovaisuuteen tai suojeluhaluun. Toisaalta lapsella on Winnicottin
mukaan suuri tarve olla hyva ymparisto idilleen – siina ma rin, etta han saattaa ehka omasta aloitteestaan luopua rintaruokinnasta suojellakseen tata
ahmimisen kohteeksi joutumiselta. Vauva tuntee yhta lta ahdistusta ja syyllisyytta mutta toisaalta han kykenee lieventama n pahaa oloaan ymparisto itiin
kohdistuvilla suojelevilla tunnoillaan. Vahitellen, kun ymparisto iti tarjoaa mahdollisuuden hyvittaviin kokemuksiin, lapsi kykenee kohtaamaan paremmin
vietti-impulssinsa, mika vahenta syyllisyyden tuntoja. 18 Mutta, toteaa Winnicott, syyllisyys kuitenkin uinuu mielen syvyyksissa ja sielta se voi herata surun
tai depressiivisen mielialan muodossa, jos mahdollisuus korjaavaan toimintaan myohemmin estyy. (Winnicott 1965, 76–77.)

Kuten eroottinen ja aggressiivinen vietti, myos ymparisto iti ja objektiaiti voivat fuusioitua suotuisan kehityksen myota. Kun tama tapahtuu riittavan hyvin –
jolloin lapsi kykenee entista paremmin hallitsemaan vietti-impulssejaan, ja niiden syyllistava voima toisaalta heikkenee – dominoiva syyllisyys korvautuu
tunnolla, josta Winnicott Kleinia seuraten kaytta termia huoli, huolenpito (concern). Lapsen kykya huolenpitoon Winnicott pita perustavaa laatua olevana,
konstruktiivisena tekijana leikkimiseen ja tyontekoon liittyvien kykyjen kehittymisen kannalta. Objektiaitiin kohdistuvaa destruktiivisuutta ei voi kohdata
ilman luottamusta siihen konstruktiivisuuteen, joka kohdistuu ymparisto itiin. Eika ymparisto itiin kohdistuvan korjaavan ja hyvittavan
konstruktiivisuuden luonne ja merkitys avaudu ilman kykya tuntea objektiaitiin kohdistuva destruktiivisuus. (Winnicott 1965, 77–80.)

Kehityksellisesti syyllisyyden ja huolen hera misen vaihe ajoittuu Winnicottin mukaan suunnilleen 6–24 ikakuukauden valiin. On helppo havaita, etta
kyseinen vaihe vastaa Kleinin kuvaamaa depressiivista positiota (vrt. Winnicott 1965, 102-103). Vaikka depressiivisen position ajatuksella on nain
keskeinen rooli Winnicottin ajattelussa (han piti sita yhta arvokkaana loytona kuin Freudin hahmottamaa Oidipus-kompleksia), han ei pitanyt termia
"depressiivinen positio" erityisen kuvaavana (eika sen puoleen myoska n termia "skitsoparanoidinen" 19 ks. Winnicott 1965, 176–177). Kuten han toteaa,
puheena olevalle vaiheelle on tyypillisempa syyllisyys ja huoli kuin depressiivisyys.

Leikin luovuus

Leikin terapeuttisuudesta ja terapian leikillisyydestä

Ainoastaan leikkiessa n luova ihminen voi kaytta kokonaispersoonallisuuttaan, toteaa Winnicott. Luovana kokemuksena leikki on sinansa terapeuttista, se
kuuluu henkiseen terveyteen ja myos tukee henkista kasvua. (Winnicott 1971, 50, 53–54.)

Winnicott tahdenta kin, etta analyytikon on syyta muistaa, mika merkitys leikilla (Freudin ohella) on psykoanalyyttisessa tyossa. Leikkia voidaan kaytta
terapiamuotona myos ilman tulkitsevaa osaa; oleellinen on hetki, jolloin leikkija yllatta itse itsensa. (Mts. 41, 51.) Psykoterapia tapahtuu asiakkaan ja
terapeutin leikkialueiden pa llekkaisessa osassa. Niinpa, jos ei osaa leikkia, ei voi toimia psykoterapeuttina, toteaa Winnicott. Mutta myos terapia-asiakkaan
on osattava leikkia; tarvittaessa hanet on ensin opettava siihen. Tulkinta, ollakseen terapeuttinen, nousee asiakkaan ja terapeutin jaetusta leikista. Tuon
leikin tulee olla spontaania, se ei voi perustua alistuvuuteen tai mukautumiseen. Leikkissa n terapia-asiakas on luova. Eli terapia on luovaa toimintaa.

Voitaisiin ajatella, etta leikissa jatkuu se valitilan muokkaus, joka alkoi vahittaisessa lahentymisessa ulkomaailman suuntaan. Valitila (transitionaaliobjekti)
tarjoaa pehmentavan puskurin, jonka avulla vauva voi sieta itsen ja hoitavan henkilon valista eroa. Tahan urotyohon tarvitaan pienen lapsen merkittava
luovaa potentiaalia ja mielikuvitusta. Sama aktiivisuus jatkuu leikkina ja kykyna kasitella leikissa rajan ja erillisyyden haasteita. Kuten edella on todettu,
depressiivinen positio – toiseuden kohtaamisen vaatima tyo – jatkuu aikuisenakin (ks. Kurkela 2003). Siksi aikuisetkin tarvitsevat leikkia. Myos leikkiva
terapia mahdollistaa uusien kosketuskohtien luomisen todellisuuteen. Sen sallimassa tilassa voidaan toisen tukemana ehka ela sellaisiakin siirtymatiloja,
jotka lapsuudessa jaivat vahemmalle lapityostamiselle. Luovassa, leikkivassa terapeuttisessa prosessissa voi syntya minakokemus, kertoo Winnicott.
Artikkelin lopussa kuvaan Winnicottin tarjoamien esimerkkien avulla hanen tapaansa tukea luovan terapeuttisen tilan syntya.

Winnicott toteaa, etta leikkiessa n ihminen on luova ja vain ollessaan luova han voi loyta itsensa (the self). Ymmarta kseni itsen loytaminen edellytta myos
toiseuden loytamista ja silloin rajan kohtaamista. Leikki onkin liikkumista raja-alueella, itseyden ja toiseuden kohtaamisaluella. Tekeminen tai tuottaminen
sinansa – vaikka se ulkoisesti vaikuttaisikin tapahtuvan esimerkiksi kulttuurin jaetulla alueella – ei kuitenkaan valttamatta ilmenna tai tuo esiin tata rajaa ja
itseytta. Niinpa Winnicott tahdenta , etta mikali taustalla on selva itsekokemuksen puute, esimerkiksi mika n taiteellinen tuote ei korjaa tai korvaa tuota
puutetta. Olivatpa taiteelliset tuotokset kuinka vaikuttavia, kauniita tai taitavasti tuotettuja tahansa, todellinen itseys silloin ei loydy niista. (Winnicott 1971,
38, 51, 54–55; palaan false ja true sel iä koskevassa osiossa tahan aiheeseen.)

Aihetta sivuaa myos Green artikkelissaan The Borderline Concept (1977). Hanen kasityksensa mukaan rajatilapotilaat eivat kykene tuottamaan
"potentiaalisen tilan funktionaalisia oheistuotteita". Green tahdenta , etta rajatilapotilaat kylla kykenevat tuottamaan transitionaaliobjekteja tai -ilmioita;
tasta hanen mukaansa kertoo jo se, etta monet taiteilijat ovat rajatilapersoonallisuuksia. Mutta taiteellisilla tai muilla tuotoksilla ei silloin ole sellaista
psyyken rakenteeseen liittyva funktionaalista arvoa kuin on "oikeilla" siirtymailmioilla. 20 Siksi on tuotettava myos erilaisia oireita, jotka korvaavat
siirtymailmioille kuuluvan funktion. Eli vaikka teoksia syntyy, oireita tarvitaan, koska potentiaalisen tilan funktionaaliset oheistuotteet ja vat saavuttamatta.
(Ks. Green 1986, 80.) Vastaasti voitaisiin ajatella, etta liian ohjattu leikki, jossa lapsen oma fantasia ja kuvittelupotentiaali ei voi vapaan keskittyneisyyden
tilassa puhjeta kukkaan, ei ehka tayta edella luonnehdittua leikin funktionaalista luonnetta. Lapsen ika n kuin edellyteta n silloin toimivan "rajatilaisesti"
silta osin kuin tassa puhutaan leikin spotaanisuudesta ja siihen liittyvasta potentiaalista loyta omaa itseytta. Sama vaara sisaltynee taidekasvatukseen ja
muihin sellaisiin elamanalueisiin, kuten urheiluun, joilla lapselta ja hanen ohjaajilta saatetaan odottaa kovaa tulosta. (Ks. myos Kurkela 1993; aiheeseen
palaan viela false self - kasitteen yhteydessa.)
Luova asenne: elämän mielekkyys

Luova etsiminen voi tapahtua vain suunnittelemattomasta, muodottomasta toiminnasta kasin, toiminnasta era nlaisella neutraalilla alueella, kuten
Winnicott asiaa luonnehtii. Kyse on elaman kokemisesta siirtymailmioiden alueella, jossa subjektiivisuus ja sisainen elama ja toisaalta objektiivinen
havainnointi ja yksilon ulkopuolinen, jaettu todellisuus kutoutuvat yhteen. (Winnicott 1971, 64.)

Winnicott toteaa, etta luovuus on koko elama varittava asenne. Luovuus voi olla mukana taiteellisessa tyossa, mutta myos silloin kun vammainen nauttii
kyvysta n hengitta tai lapsi on innostunut ulosteillaan sotkemisesta tai kirkumisesta. Luova asenne antaa elamalle mielekkyyden tunteen, se tekee elamasta
elamisen arvoisen. Nain luovuus liittyy siihen, miten yksilo on suhteessa ulkoiseen todellisuuteen. Aluksi tama ilmenee siina, kuinka vauvalle annetaan
mahdollisuus luovuuteen tarjoamalla hanelle se, minka han sitten illusorisesti "itse itselleen luo". Mutta sama patee Winnicottin mukaan myos myohemmin.
Hanen kantansa on, etta alyllisesti ja sosiaalisesti normaalin ihmisen suhde todellisuuteen on aina luova, paitsi jos han sattuu olemaan sairas tai jos luova
asenne on jonkin erityisen ulkoisen syyn vuoksi tukahdutettu. Silti vaikeissakin oloissa (kuten ankarat perheolot, keskitysleirit tai poliittinen vaino) jotkut
sailyttavat luovan suhteen todellisuuteen. He ovat karsivia ihmisia, toteaa Winnicott. Loput ovat luopuneet toivostaan luovaan elamanasenteeseen. He ovat
mukautuneet, he eivat ena nae elama luovasti. Mukautuminen (compliance) on luovan asenteen vastakohta; se on kokemus siita, etta taytyy alistua
ulkoisiin vaatimuksiin. (Winnicott 1971, 65–67.)

Mukautuminen tuo turhuuden tunteen – ajatuksen, etta milla n ei ole mita n merkitysta. Niinpa, pa ttelee Winnicott (mts. 66–67), osa ihmisista on sairaita
heikon todellisuudentaju vuoksi (skitsoidi persoonallisuus, skitsofrenia). Osa sen sijaan on sairaita olemalla yksipuolisesti kiinni ulkoisessa todellisuudessa.
Nain sairailla ei ole kosketusta sisaiseen todellisuuteen eika siksi tosiasioiden luovaan kohtaamiseen.

Ylenma rainen mukautuminen tuottaa mukautuneen ihmisen ja false self -rakenteen (false self system). Silloin luova ydin on piilossa jossain. Vieraantuminen
on sita vakavampaa, mita syvemmalle luova ydin on eta ntynyt. Vakavimmissa tapauksissa luova suhde ei tule mitenka n ilmi, ja ihmiselle on yhdentekeva ,
onko han elossa vai ei. Silti han ei ymmarra, mita han on menettanyt. (Mts. 67–69.) Palaan false self -kasitteeseen kohta tarkemmin.

Luova teko: tradition ja omaperäisyyden paradoksi

Winnicottille kulttuuri on perittya traditiota: yhteista humanistista perinnetta, josta jokainen voi ammentaa ja johon yksilot ja ryhmat tuovat uutta
ammennettavaa. Omaperainenkin voi olla vain traditiona pohjalta. Niinpa yhta lla kohdataan omaperaisyyden vaatimus ja plagiointia koskeva kielto. Mutta
toisaalta traditio on hyvaksyttava uuden loytamisen perustaksi. Tassa on havaittavissa vastaava jannite kuin sisaisen ja ulkoisen todellisuuden valissa. Nyt se
toteutuu omaperaisyyden ja tradition valissa. Nain syntyva vuorovaikutus tai jannite (interplay) on yksi lisaesimerkki erillisyyden (separateness) ja yhteyden
(union) valisesta leikista, toteaa Winnicott. Pa dymme takaisin potentiaaliseen tilaan: Kulttuurinen kokemus tapahtuu potentiaalisessa tilassa
omaperaisyyden ja tradition valissa. Kulttuurinen kokemus alkaa luovassa elamassa, jota leikki aluksi manifestoi. (Winnicott 1971, 95–103.)

False Self True Self

Yleistä luonnehdintaa

Winnicott luonnehtii false self -kasitetta tarkemmin mm. artikkeleissaan Classi ication: Is there Psycho-Analytic Contribution to Psychiatric Classi ication?
(Winnicott 1965, 124–139) ja Ego Distortion in Terms of True and False Self (mts. 140–152); valaiseva on myos artikkeli Ego Integration in Child Development
(mts. 56–63). Han toteaa, etta false self rakentuu mukautumiselle ja voi toimia defensiivisesti, aitoa minuutta (true self, joskus myos real self) suojelevasti.
Suojelua tarvitaan erityisesti, mikali ulkomaailman uhkavuus tai laiminlyonnit synnyttavat toistuvasti tilanteita (impingements), joissa vauva tai lapsi tuntee
olemassaolon jatkuvuutensa olevan uhattuna. Vaikka false self voi suojella aitoa minuutta, ainoastaan true self voi tuntea olevansa todellinen (feel real), ja
ainoastaan true self voi olla luova. True self ei kuitenkaan saa koskaan olla suoraan altistuneena ympariston vaikutuksille, eika se voi koskaan mukautua.

False self on termina sikali harhaanjohtava, etta kyseessa oleva rakenne on kuitenkin huoltapitävä (caretaker self) – vaikkakin se on kehittyvalle persoonalle
vieras siina mielessa, etta se on enemman ulkomaailmaa kuin itsea (Winnicott luonnehtii, etta se on "a derivative not of the individual but of the mothering
aspect of the infant-mother coupling"). Onnistuessaan defensiivisessa tehtavassa n false self katkee true sel in, ja tassa mielessa se nayttaytyy valheminana.
(Winnicott 1965, 58.)

True self

True sel in Winnicott liitta hyvin primaariin ruumiillisuuden kokemiseen – kudosten elavyyteen ja ruumiintoimintoihin, joihin kuuluvat mm. sydanta ja
hengittamista koskevat tuntemukset. Nain kyse on sisaisesta primaarista olemisesta – primaarista prosessoinnista – ei viela reagoimisesta ulkoisiin
rsykkeisiin. Pienen vauvan true sel issäkoostuvat yhteen elossaolemisen koetut osatekijät. (Winnicott 1965, 148.)

Sen sijaan varsinaiset vietti-impulssit eivat Winnicottin mukaan kehityksen alkuvaiheessa ole viela lapsen sisaiseen kuuluvia, vaan nekin voidaan kokea
ulkoisiksi kuten "ukkosen jyrahdys tai isku". Vahitellen ego vahvistuu riittavasti, jotta viettivaateet voidaan kokea sisaisiksi. Vasta talloin vieteista voi tulla
egoa ja true sel iä vahvistava tekija. Sita ennen id-kiihoitus voidaan kokea viettelevana ja tyydytyksen viivastyminen traumaattisena. Ongelma tassa ei
Winnicottin mukaan ole niinka n vietteihin liittyva frustraatio kuin vauvan ja aidin luottamussuhteessa esiintyvista vaikeuksista mahdollisesti hera va
käsittämätön ahdistus (unthinkable anxiety, psykoottinen ahdistus, joka voi vaijya myos ei-psykoottisen persoonallisuuden skitsoidissa ytimessa; Winnicott
1965, 58, 141). 21

Vaikka Winnicott ottaa tiettya etaistyytta vietteihin vauvan varhaisvaiheita tarkastellessaan, ei han kuitenkaan kiella niiden merkitysta. Niinpa esimerkiksi
tarpeiden tyydyttamisen psykologista tarkeytta ei voi sivuuttaa, koska vauvan fyysisesta hyvinvoinnista huolehtiminen on keskeista osoitettaessa vauvalle
rakkautta. Vauva tarvitsee aidin egon tarjoamaa tukea voidakseen kokea kehitysvaiheensa edellyttama omnipotenssia (tassa mielessa, kun vauva lainaa
itinsa egoa, hanella on vahva ego). Tata Winnicott tarkoittaa puhuessaan kyllin hyvasta aidista (good-enough mother). Kyllin hyvan aidin tarjoama illuusio
saattaa true sel in eloon. Mikali aiti epaonnistuu tehtavassa n, syntyy reaktiivisesti varhainen false self lapsen pyrkiessa selviytyma n ominpain.

Winnicott naytta olevan sita mielta, etta jonkinlaista false self -rakennetta alkaa joka tapauksessa syntya vahitellen vauvan sisaisen maailman ymparille.
Muodostuu psyykkinen, rajaava kalvo – sisapuoli ja ulkopuoli. Samalla kun true self (tai laajemmin sisainen todellisuus 22) nain suojataan ulkomaailman
hyvaksikayttavalta tunkeutumiselta, vauva eriytyy vahitellen aidin hoivasta. Tama tapahtuu terveessa mukautumisessa – kompromississa, jolla lapsi valtta
liiallisen altistumisen ulkomaailmalle. Kompromissi on sinansa psyykkinen saavutus ja auttaa lasta kehittyma n sosiaalisesti toimivaksi yksiloksi. Tassa on
eras tapa hahmottaa sita kehitysvaihetta, josta edella on ollut puhe: lapsi ja aiti jakavat illuusion, illuusio alkaa vahitellen murentua, lapsi luo
transitionaaliobjektin ja symbolien muodostus alkaa. (Ks. Winnicott 1965, 145–146, 148–150.) Kehitys on siis mahdollinen, mikali varhainen ja vahva false
self ei liiaksi katke true sel iä ja esta sisaisen maailman ilmenemista esimerkiksi kuvittelupotentiaalina valitilassa kohdattaessa ulkomaailman aineksia.

False self -rakenteen muodoista

Mikali lapsen varhaisessa kehityksessa ilmenee ongelmia, lapsi tulee – niin kuin Winnicott luonnehtii – vietellyksi mukautumiseen. Kehittyva false self reagoi
ympariston vaatimuksiin, ja lapsi naytta hyvaksyvan ne. Syntyy show, jossa lapsi esitta aitia, hoitajaa, veljea n tai ylipa ta n jotakuta, joka on voimakkaasti
esilla lapsen maailmassa. Era na erikoistapauksena han voi esittää sitä true sel iä, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut kehittyä ja ilmeta. Kaikki tama tahta
todellisen minuuden suojelemiseen mukautumisen avulla. Lapselta puuttuu spontaanisuus, han ela mukautuen ja imitoiden. Tama ei ole olemista niin kuin
sen pitaisi olla, vaan se on reagoimista. (Ks. esim. Winnicott 1965, 34, 101–102, 146–147.) Ehka voitaisiin myos sanoa, etta reaktiivinen suojautuminen ja
mukautuminen ulkomailmaan kuluttavat kuvittelupotentiaalin, jolloin sita ei ja sisaisen ja ulkoisen riittavan vapaaseen ja mielikuvitusta hyodyntava n
kohtaamiseen siten, etta siita syntyisi yksilollisen olemisen elava muoto.
Reagoimisen taustalla on tunne olemisen jatkuvuuden katkeamisesta ja annihilaatiokokemuksen uhka, karuimmilaan psykoottinen kauhu. Ympariston
vaateisiin reagoiminen voi olla myos myohaisempa . Reagointi voi liittya moraalikasvatukseen mutta myos siihen moraalikasvatuksen alalajiin, jota
ilmentavat kulttuuristen taitojen tai tietojen korostuneet kehittymisodotukset. Winnicott toteaa, etta tarjoamalla lapselle varhain Mozartia tai Scarlattia
voidaan ehka kehitta ennenaikaisen hyva maku – jotain, jolla voi hammastytta vieraita kutsuilla. Han kuitenkin olettaa, etta lapsen olisi ehka hyva aloittaa
vaikkapa paistinpannun rummuttamisella. Subliimin arvostamisen tulisi olla henkilokohtainen saavutus, ei implantti, toteaa Winnicott. Kuitenkin
vanhempien tulisi toimia esikuvina ja esimerkkeina; tama ei kuitenkaan tarkoita, etta heidan pitaisi olla muuta kuin ovat ("- - not dishonest but torelably
decent"). Kuolemattomuus merkitsee lapselle mukautumista ja luopumista persoonallisesta olemisen tavasta, kiteytta Winnicott. Ymparisto palkitsee
herkasti odotuksia tayttavan mukautumisen, ja aikuiset va rinymmartavat mukautumisen helposti myonteiseksi kehittymiseksi. Kuitenkin tassa aito
kypsyminen ohitetaan. Se korvautuu identi ikaatioiden sarjalla 23, minka seurauksena voidaan sittemmin kliinisessa tarkstelussa havaita false self -rakenne
– toimiva itseys (acting self), ehka jonkinlainen kopio. Samalla true self joutuu kadoksiin ja eristetyksi elavasta kokemusmaailmasta. (Winnicott 1965,
101–102.)

Winnicott hahmottaa jatkumon sen mukaan, kuinka suurta roolia false self nayttelee ihmisen elamassa. Jos ihminen on winnicottilaisittain ajatellen terve,
true self on tosin false sel in suojaama, mutta tata suojaa voisi kuvata vaikkapa kohteliaaksi sosiaaliseksi asenteeksi tai kayttaytymistavaksi ( social
attitude/manner). Omnipotenssista ja viettien dominoimasta kayttaytymisesta on silloin riittavasti luovuttu. Tama mahdollistaa yhteiskunnassa aseman,
joka ei onnistuisi nojautumalla pelkka n true sel iin, kertoo Winnicott. Voidaan puhua adaptoitumisesta ulkoiseen ja kompromisseista; Winnicott kaytta
myos termia compliant self. Winnicottin kasityksen mukaan mukautuneen minuuden tulee kuitenkin vaistya, jos tilanne kay riittavan perustavaa laatua
olevaksi tai kriittiseksi. (Mts. 150.) Taman mukautuneen minuuden voidaan ehka jopa ajatella olevan hyvin toimivassa potentiaalisessa tilassa
sosiaalisuuden mahdollistava tekija.

Lahella terveytta oleva false self -rakenne perustuu riittavan myonteisiin samastumisiin (esim. lapsuuden hoitaviin henkiloihin). Winnicott laajentaa teemaa
toteamalla, etta kun false self -persoonallisuus tulee hoitoon, tilanne on aluksi vastaava kuin jos aiti toisi lapsen hoitoon. Silloin analyytikko puhuu aluksi
false sel in kanssa kuten han ensin puhuisi aidin kanssa ilman lapsen lasnaoloa. Ja kuten saattajan on jossain vaiheessa jatettava lapsi yksin hoitavan
henkilon kanssa, on false sel in – sen osan itsea, jolle aluksi vain voi puhua – vaistyttava ja jatettava tilaa analyytikon ja true sel in valiselle
vuorovaikutukselle. False sel in on uskottava true self analyytikon vastuulle. Analyytikon on ymmarrettava, ettei false self – olipa se kuinka toimiva hyvansa –
edusta ihmisen koko persoonallisuutta. Niin kauan kuin han ei tata tajua, han ei voi olla kontaktissa kyseisen ihmisen luovan omaperaisyyden kanssa.
(Winnicott 1965, 152.) Voitaneen jatkaa, etta niin kauan luova terapeuttinen leikki ei ole mahdollista.

Mikali nojautuminen false self -rakenteeseen on vahvaa, epatodellisen tai hyodyttomyyden ja epatoivon tunteet vahvistuvat. Asteikon keskivaiheille
asettuvassa tilanteessa false self etsii ja pyrkii jarjestama n olosuhteita, joissa true self voisi tulla esiin omana itsena n. Tama false sel in tapa toimia kuvastaa
sita, kuinka ihmisella on luontainen pyrkimys parantua ja korjata epatyydyttava tilanne. Mikali tama ei onnistu, false self tuottaa lisa keinoja suojata true self
-ydinta. Riittavan vaikeissa olosuhteissa itsemurha voi nayttaytya viimeisena defensiivisena keinona pelastaa true self kadotukselta. False sel in tehtavaksi ja
tamankin organisoiminen. Samalla se tietenkin tuhoaa itsensa, mutta kuitenkin se samalla siis vapauttaa todellisen itsen ulkoisen todellisuuden liian
loukkaavalta tunkeutumiselta. (Winnicott 1965, 142–143.)

Vakavaa false self -tilaa voidaan luonnehtia false sel in dominoimaksi tilaksi. True sel in oleminen on vain potentiaalista, se ela piilossaan omaa salaista
elama nsa. False sel iä ilmentavat sairauden oireet voidaan kaikesta huolimatta ymmarta positiivisesti: ne suojaavat yksilo epanormaalin ympariston
paineessa. A ripa ssa suhde true sel iin on menetetty, ja false self esiintyy todellisena (real) itseytena. Kuitenkin tyo-, ystavyys- ja muissa elavissa suhteissa,
joissa edellyteta n kokonaispersoonallisuutta, koetaan, etta jotain puuttuu, ja selviaminen false sel in varassa ei ole tyydyttava . (Mts. 133, 138, 142–143.)

Eras ilmenemismahdollisuus false self -muodostelmalle tarjoutuu alyllisen kehittymisen myota. Silloin false self asettuu poikkeuksellisen kehityskykyiseen
mieleen. Samalla alyllisena aktiivisuutena ilmeneva mieli dissosioituu jaljelle ja vasta psyyken ja sooman kokonaisuudesta. 24 Henkilo voidaan pita
esimerkiksi akateemisissa piireissa sangen lupaavana. Ulkopuolisen on vaikea ymmarta tahan liittyva tuskaa tai menestysta seuraavaa tyhjyyden tai
epaaitouden (phoney) tunnetta. Kun tallainen lahjakkuus tavalla tai toisella tuhoaa lupaavan uransa tai itsensa, ymparisto kokee tilanteen shokeeraavana.
Sen on vaikea ymmarta , miksi nain tapahtui. False self voi siis olla ulkoisesti avain sosiaaliseen menestykseen. Korjaava hoito on silloin mahdollista vain,
mikali asianomainen kaikesta menestymisesta n huolimatta kokee riittava epatoden ja turhuuden tunnetta ja hakeutuu siksi hoitoon. (Mts. 134, 144.)

Toinen lahjakkuuden muoto, johon Winnicott erikseen viittaa false self -rakenteen yhteydessa, on naytteleminen. Han kuvaa, kuinka false self voi ilmeta
tavallaan sublimoidussa muodossa, kun false self -rakenteeseen nojautuva lapsi kasvaa nayttelijaksi. Toiset nayttelijat osaavat olla oma itsensa ja osaavat
myos naytella. Toiset, toteaa Winnicott, osaavat vain naytella. He ovat eksyksissa, kun heilla ei ole roolia ja kun he eivat voi kokea olemassaolon tunnetta
huomatuksi tulemisen ja suosionosoitusten myota. (Mts. 150.) Ei ole vaikea jatkaa tasta mihin tahansa erityisiin tekemisen ja menestymisen muotoihin:
toiset osaavat olla oma itsensa ja (esimerkiksi) esilla tyon edellyttamalla tavalla. Toiset osaavat vain olla esilla, huomion ja suosionosoitusten kohteena.
Mikali tama ei onnistu, uhkaavat tyhjyyden, merkityksettomyyden, eksyksissaolon ja ahdistuksen tunteet.

Kun symbolien muodostusta tapahtuu ja on riittavasti mahdollisuuksia luovaan asenteeseen ja spontaanisuuteen, avautuu mahdollisuus kulttuuriseen
elama n ja jakamiseen. Tama merkitsee siis kolmatta aluetta sisaisen ja ulkoisen valissa. On helppo nahda true ja false sel in yhteys potentiaaliseen tilaan,
siirtymailmioihin, leikkiin, luovuuteen ja kulttuuriin. Jos false self dominoi vahvasti, sisainen maailma ja eristyksiin ja tilalla on epatodellisuuden, turhuuden
ja epatoivon tunteet, tunne olemassaolon puutteesta, rauhattomuus, kykenemattomyys keskittya ja tarve kokea ulkoisia voimakkaita ulkoisia arsykkeita
(impingements) siten, etta reagointi naihin "tarayksiin" taytta ihmisen elinajan. (Mts. 150.) "Tarayksia" lienevat myos ne huomion- ja suosionosoitukset,
joihin edella viitattiin. Viittaan myos Greenin mainitsemiin oireisiin, joita syntyy kun potentiaalisen tilan funktionaaliset oheistuotteet ja vat saavuttamatta
(ks. edella luku "Leikin terapeuttisuudesta ja terapian leikillisyydesta ").

False self ja suhteessaolo

Artikkeli Communicating and Not Communicating Leading to Study of Certain Opposites tarkastelee suhteessaolon tapoja false self -kasitteen tarjoamasta
nakokulmasta. Jos varhainen tukea-antava ymparisto on riittavasti epaonnistunut, lapsessa syntyy Winnicottin mukaan lohkoutuminen (split). Lohkotun
minuuden toisella osapuolella lapsi lahestyy ulkoista objektia; tasta osasta rakentuu mukautunut minuus tai false self. Toisella osalla lapsi luo suhteen
subjektiiviseen objektiin tai ehka ilmioihin, jotka ovat luonteeltaan vain ruumiillisia tuntemuksia (esim. autistinen edestakainen liike) ja joihin ei
objektiivisesti havaittava maailma juurikaan pa se vaikuttamaan. Kommunikoidessaan nain subjektiivisten objektien kanssa lapsi on samalla aktiivisessa ei-
komminikoivassa suhteissa ulkomaailmaan. Winnicott luonnehtii, etta suhteessaolo subjektiivisiin objekteihin vaikuttaa todelliselta. Sen sijaan false sel in
kautta tapahtuva kommunikointi ulkomaailman kanssa (siis aktiivinen ei-komminikoiva suhteessaolo) ei synnyta reaalista vaikutelmaa; se ei ole todellista
kommunikaatiota, koska itseyden ydin, true self, ei ole siina mukana. Pahimmillaan tama ilmenee lapsuuden skitsofreniassa, mutta Winnicottin mukaan se
loytyy vahemman vakavassa muodossa myos silloin, kun lapsuuden tukea-antavan ympariston epaonnistuminen on kaikesta huolimatta jattanyt
mahdollisuuksia myos psyykkiselle kypsymiselle. (Winnicott 1965, 183–184.)

Persoonallisuus, joka on paitsi osin sairas myos riittavasti terve, tarvitsee sekin ajoittain salaista suhdetta subjektiivisiin objekteihinsa. Tama tasapainottaa
false sel ille perustuvaa aktiivista, ei-kommunikatiivista suhteessaoloa ulkomaailman kanssa. (Mp.) Samoin normaalin psyykkisen kehityksen lapikaynyt
tarvitsee Winnicottin mukaan suhdetta subjektiivisiin objekteihinsa sailytta kseen reaalisuuden tunteensa. Pa semme takaisin potentiaaliseen tilaan.
Kohtaamme koko kulttuurisen todellisuuden. Winnicottin mukaan kulttuuriseen todellisuuteen kuuluva vuorovaikutus tulee ymmarta juuri nain.
Ymmarta kseni Winnicott tarkoittaa, etta kulttuuri potentiaalisessa tilassa ilmenevana siltana tasapainottaa salaisen sisaisen kommunikoinnin ja
ulkomaailmaan kohdistuvan mukautuneen, ei-kommunikatiivisen suhteessaolon valista jannitetta sallimalla sisaiselle todellisuudelle muotoja, jotka ovat
ulkomaailman ymmarrettavissa. Samalla kuitenkin kohtaamme taiteilijan dilemman: yhta lta taiteilijalla on suuri tarve kommunikoida, mutta toisaalta viela
suurempi tarve suojautua, pysya piilossa (not to be found). Taman voinee ymmarta siten, etta taiteilija haluaa vuorovaikutusta tavalla, jossa vastaanottaja
jakaa hanen salaisuutensa mutta ei kysy, miten tai mistä han on sen loytanyt. Ehka voisi myos ajatella, etta taideteoksen täytyy antaa olla salattu
vastaanotettuna. Tahan viitannee Winnicott toteamus, joka ilmaisee jalleen kerran hanen kykynsa muotoilla asiat paradoksin kautta: on ilo olla kätkettynä
mutta katastro i, mikäli ei tule löydetyksi. Winnicott tulkitsee myos mystikon kokemusta: mystikko kommunikoi subjektiivisten objektien ja ilmioiden kanssa
tavalla, jossa suhteen puuttumista ulkoiseen jaettuun todellisuuteen tasapainoitetaan kohonneella itsensa todelliseksi tuntemisella. (Mts. 184–186.)

Kätketty true self ja suhteessaolo

Nain pa semme Winnicottin era n keskeisen ajatuksen a relle, johon on jo viitattu: terveenkin ihmisen persoonallisuuden keskuksessa sijaitsee suojattu
true self. Se ei kommunikoi ulkomaailman kanssa mitenka n, ja ihminen tuntee, etta ulkoinen todellisuus ei saa siihen koskaan vaikuttaa mitenka n.
Winnicott toteaa, etta vaikka terve ihminen nauttii vuorovaikutuksesta toisten kanssa, toisaalta yhta totta on, etta jokainen yksilo on erillinen, iati ei-
kommunikoiva, tuntemattomaksi ja va, ei-loydetty. Varhaisimmat defenssit liittyvat juuri taman katketyn ytimen – salatun puutarhan – suojaamiseen.
Winnicott innostuu jopa toteamaan, etta raiskaus tai joutuminen kannibaalien syomaksi ovat vain bagatelleja sen rinnalla, mita ulkoisen tunkeutuminen
suojattuun ytimeen merkitsisi. (Winnicott 1965, 187.)

Winnicott tahdenta eroa patologisen vetaytymisen (pathological withdrawal) ja terveen sisaisen itse-kommunikaation (helthy central self-communication)
valilla. Haaste on siina, kuinka sailytta erillisyys (isolation) eristaytymatta (insulation). Eristaytymisen esta juuri se prosessi, joka alkaa transitionaali-
ilmioina ja jatkuu kulttuurisena vuorovaikutuksena – leikkina, taiteena, tutkimuksena, iloso ioina ja uskontoina. Winnicott kaytta tasta kommunikaatiosta
termia välittävä tai välissä oleva (intermediate). Han myos ma rittelee ehdottoman yksityisen, ikuisesti hiljaisen (for ever silent) kommunikaation, joka siis
koskee suhdetta itsen aidoimpaan ytimeen. Vastapoolin sille muodostaa eksplisiittinen (explicit) kommunikaatio, esimerkiksi yhteisesti ymmarrettava n
kieleen sidottu vuorovaikutus, joka on "epasuoraa ja miellyttava " (indirect and pleasurable).

Kuinka voimme asennoitua ikuisesti hiljaiseen kommunikaatioon? Winnicott yhdista taman yksin yhdessa olemiseen – siihen etta on yksin toisen
lasnaollessa – samoin siihen, etta kykenee vetaytyma n toisesta kadottamatta tuosta toisesta sisaistamia n samastuksia. (Mts. 188, 190, 192.) Ehkapa
kahden ihmisen syvallisin yhdessaolon muoto toteutuu juuri tuossa hiljaisessa kommunikaatiossa – pelkassa hiljaisessa yhdessa olemisessa, jolloin
minuuden syvimmat ytimet kohtaavat salaisessa puutarhassa – puheen tai kosketuksen tai niiden puuttumisen sita estamatta. Ehka tahan voisi viitata
termilla "true self relatedness" – suhteessaolo aidon itseyden tasolla (suhteessaoloa ja siina yhteydessa true sel in ma rittelya kasittelen myos seuraavassa
luvussa).

Hiljaisen yhteenkuuluvuuden ja yksityisen yhdessa lasna olemisen taydellinen vastakohta on se, kun ehdoton ei-kommunikointi ulkomaailman kanssa
verhotaan puheeseen, joka ei kuitenkaan kommunikoi mita n (vaikka se puheena onkin siis ei-kommunikaation negaatio). Tama on false self -puhetta, jonka
lahtokohta ei ole minuuden ytimessa. On viela mainittava se Winnicottin (mts. 191–192) luonnehtima surullinen tilanne, jossa aidin true self kuoli lapsen
kannalta kriittisessa vaiheessa ja aiti muuttui depressiiviseksi ja emotionaalisesti poissa olevaksi. Talloin lapsen on mukauduttava – niin kuin Winnicott sen
toteaa – "kuolleen objektin rooliin", ellei han sitten pyri vastustamaan eri keinoin aidin ennakko-oletusta lapsensa elottomuudesta (deadness). Lapselle
tarjoutuvaan elottomuuteen Winnicott viittaa myos termilla anti-life factor, joka on lahtoisin aidin depressiosta. Lapsi voi vastustaa tata olemalla elavainen,
nayttamalla elavaiselta ja viestittamalla sita, etta han on elavainen. Mutta tallainen toiminta ei ole aitoa: se on muotoiltu vastaamaan tiettyja odotuksia, se on
luonteeeltaan vakuuttelevaa. Voimme olettaa, etta tama on mukautumiselle perustuvaa false self -kommunikaatiota. Andre Greenin kasitteen dead mother
-complex (Green 1986, ks. myos Torsti 2001 ja Siltala 2001) pa sisalto on aivan ilmeisesti lasna jo tassa Winnicottin luonnehtimassa ajatuksessa (vaikka
Green ei tata eksplisiittisesti tuo esiin omassa The dead mother -artikkelissaan; ks. kuitenkin Kohon 1992, 51–52).

Varhaisen vuorovaikutuksen kohtaloita: holding ja oman olemisen kokemus

Yksin yhdessä kokemus ja itsen todellisena kokeminen

Winnicott tarkastelee yksin olemisen problematiikkaa viehattavalla tavalla lyhyessa artikkelissaan The Capasity to be Alone (Winnicott 1965, 29–36).
Lahtokohtana on winnicottilainen paradoksi: yksin (alone) oleminen on aina toisen seurassa olemista. Niinpa vauva voi olla aluksi yksin vain toisen (kuten
idin) lasna ollessa – ykisn yhdessa. Tasta syntyy kyky "todelliseen" yksinoloon. Mutta aikuisenkin todelliselle yksin olemiselle on ominaista se, etta
teoreettisesti ottaen yksin oltaessa ollaansisäistetyn objektisuhteen myötä yksinolon sallivassa suhteessa toiseen. Voimme esitta , etta Winnicott veta tassa
rajaa kasitteiden 'yksinolo' ja 'yksinaisyys' valiin siten, etta yksinolo on pa sa ntoisesti myonteinen kokemus kun taas yksinaisyys termina viittaa
ahdistavaan ja levottomuutta herattava n tilaan, johon ei liity yksinolon mahdollistavaa sisaista objektisuhdetta.

Winnicott (mts. 33) pyrkii luonnehtimaan yksinolon vaatimaa psyykkista kehittyneisyytta analysoimalla lausetta "Mina olen yksin" ( am alone). Aluksi
tarvitaan koostunut minä, yksikko, ydinmina (nuclear ego). Kun on muotoutunut tallainen yksikko, se voi alkaa olla ("Mina olen"). Tama on mahdollista vain
kyllin turvallisessa ymparistossa, johon kuuluu lapsen vaatimuksiin kylliksi elaytyma n kykeneva, hoitava henkilo (vauvan ei aluksi tarvitse olla tietoinen
hanesta). Nain on syntynyt jotain, jolla on muoto ja elama (shape and life). Jotta voitaisiin sanoa "Mina olen yksin", aidin jatkuvaan olemiseen tulee liittya
riittava luottamus, mika ensin mahdollistaa yksin yhdessä olemisen (lapsi on itsekseen aidin lasnaollessa) ja sitten kantaa myos yli hetkien, jolloin aiti ei
todella ole paikalla. Aluksi ei Winnicottin mukaan tarvita edes sisaistettya aitia (introjected mother); han viittaa primitiivisempa n sisaistykseen ja kaytta
siita termia sisaistetty ympäristö (introjected environment). Kyse on egoa tukevasta (ego-supportive) ymparistosta, jonka taustalta kuitenkin kaytannossa
loytyy tukea-antava aitihahmo. 25 Sisaistetty suhde aitihahmoon tukea-antavana ymparistona on siis myos aikuisen yksinolon kyvyn perusta
winnicottilaisen kasityksen mukaan.

Tassa yhteydessa Winnicott selventa myos kasitysta n leikista jonain muuna kuin vain viettityydytykseen perustuvana toimintana. Han erottaa toisistaan
egotasoisen ja viettitasoisensuhteessa olemisen (ego-relatedness vs. id-relatedness). Viettisuhteiseen olemiseen liittyy kliimaksin kautta tapahtuva
viettityydytys. Sen sijaan esimerkiksi ystavyyssuhde on egosuhteinen. Samoin tyydyttava seksuaalista kokemusta voi Winnicottin mukaan seurata
egotasoisen suhteessa olemisen tila. Silloin siis viettisuhteisuus on valiaikaisesti minimoitunut ja partnerit voivat nauttia sellaisesta jaetusta yksin olemisen
tilasta (enjoy sharing solitude), jossa vallitsevana piirteena ei ole vetaytyminen (withdrawal; mts. 31). Vastaavasti lapsen leikki ja esimerkiksi
konserttikokemus hahmottuvat Winnicottille egotasoisina suhteina. Luonnollisesti han ymmarta , etta naihin liittyy tiedostamaton, symbolisesti ilmeneva
viettitaso. Winnicott toteaakin, etta unohtamatta tilanteeseen liittyva viettisublimaatiota voimme myos ymmarta egotasoisen suhteen tarkeyden sinänsä.
(Mts. 35.)

Winnicottin kasityksen mukaan lapsen kyky olla yksin toisen lasnaollessa ja egosuhteinen oleminen mahdollistavat oman persoonallisen elämän kokemisen.
Winnicott viittaa tilaan, jossa lapsen ei tarvitse reagoida ulkoiseen, rasittavaan tekijään (impingement eikä olla aktiivinen, johonkin tiettyyn suuntautunut
persoona. Hanen ei siis tarvitse reagoida ulkoisiin arsykkeisiin tavalla, joka voisi tuottaa false self -rakenteen. Sen sijaan han on egosuhteisesti yksin yhdessä, ja
silloin han kykenee sellaiseen, jonka aikuinen vastine on rentoutuminen: han voi olla integroitumaton ja vailla orientaatiota. Ennemmin tai myohemmin
hera sitten aistimus tai impulssi. Nain syntyva kokemus tuntuu todelliselta ja on aidosti persoonallinen. 26 Tallaisten kokemusten runsaus mahdollistaa
elämyksen itsestä todellisena sen sijaan, etta kaikki tuntuisi turhalta. Samalla henkilokohtaisen impulssin kokeminen tulee myohemminkin mahdolliseksi.
Vaikka se tapahtuisi silloin yksin oltaessa, siihen liittyy (paradoksaalisesti) toinen, mika juuri mahdollistaa yksin olemisen ja impulssin kokemisen
rauhattoman, reaktiivisen tekemisen sijaan. (Mts. 34.) Tassa valossa tulee erityisen ymmarrettavaksi se, mita Winnicott tarkoittaa, kun han toteaa, etta true
self syntyy ruumiin kudosten elavyydesta ja ruumiin toiminnnoista ja on laheisessa suhteessa primaariprosessoinnin ideaan: true self on primaaria olematta
reagointia ulkoiseen. Kuten Winnicott (1965, 148) toteaa – true self kokoaa yhteen elavyyden kokemuksen yksityiskohdat ("– – collect[s] together the details
of the experience of aliveness").

Luovasta muodottomuudesta itsen löytämiseen

Vauva siis aitinsa avustuksella "luo" kokemansa aidillisen hoidon (ts. "aidin rinnan"). Tama aidin tarjoama illuusio on aivan keskeinen vauvan olemisen
tunteen kannalta. Kirjoituksessaan Creativity and its Origin Winnicott (1971, 65–85) analysoi tuota olemisen tunnun syntya.

Primaari identi ikaatio tarkoittaa aidin rinnanolemiseen samastumista. Silloin koettava rinta on, ja siita tulee myos vauvan oleminen – vauva on rinta. Rinnan
oleminen (ts. aidillisen hoivan jatkuminen) ja siihen samastuminen antavat vauvalle mahdollisuuden olemiseen. Nain vauva alkaa olla (being), joskaan ei
viela tunne, etta olisi olemassa jonkun toisen kanssa; vauva ja rinta ovat viela yhta (ehka tata voisi sanoa "itsesta nselvaksi hoivaolemiseksi"). Kyse on
luovuudesta, joka tuottaa identiteetin kokemuksen ja aikanaan objektiivisen subjektin eli itsen (self) seka tunnon todellisesta (feeling of real). (Winnicott
1971, 79–80; ks. myos Winnicott 1965, 57.)

Winnicott olettaa, etta ongelmat varhaisimpaan vuorovaikutukseen liittyvassa, olemista koskevassa kysymyksessa eivat ole luonteeltaan frustraatioita, jos
frustraatio ma ritella n tyydytykseen liittyvaksi. Sen sijaan varhaiset ongelmat johtavat johonkin, josta Winnicott kaytta termia (psyykkinen)
ruhjoutuminen tai raajarikkoutuminen (maiming 27). (Winnicott 1971, 81, 130.) Toisaalla Winnicott puhuu myos kasittamattomasta ahdistuksesta
(Winnicott 1965, 57–61; tata on edella kasitelty).

Vietit ja frustroitumisen mahdollisuus liittyvat Winnicottin mukaan tekemiseen, joka seuraa olemista. Se rakentuu erillisyydelle (separateness) toisin kuin
idin rinnan tarjoama olemisen tunne. Erillisyys, joka vaati tiettya egon rakennetta, johtaa objektin objektivoitumiseen. 28

Winnicott korostaa hahmottumattomuuden (formlessness) merkitysta luovan kehittymisen lahtokohtana – erityisesti kun kyse on oman olemassaolon
tunnon tai identiteetin kokemuksen synnysta. Tata aihetta Winnicott kasittelee useassa kirjoituksessaan hieman eri lahtokohdista. Han puhuu artikkelissaan
Playing: Creative Activity and the Search of the Self 1971, 53–64) ei-pa ma rahakuisesta olemisesta tai tilasta (non-purposive being/state) vastakohtana
pa ma rahakuiselle toiminnalle (purposive activity). Kyseessa on era nlainen integroitumattoman 29 persoonallisuuden tyhjakaynnin (ticking over) tila,
joka antaa tilaisuuden muodottomuuden kokemiseen. Taman mahdollistaa tietyt ehdot tayttava, turvallinen ymparisto. (Mts. 55.)

Integroimattomuutta voi seurata integroituminen. Kehityksellisena ilmiona Winnicott kuvaa tata seuraavasti. Ensin tulee "Mina", ja silloin "Kaikki muu on ei-
minua". Sitten tulee: "Mina olen, kera n kokemuksia ja rikastan itseani vuorovaikutuksessa ei-minan kanssa." Tahan kuuluu olennaisesti: "Tulen nahdyksi tai
muuten ymmarretyksi olemassa olevana ja olemassaoloni heijastuu takaisin minuun toisesta (kuten kasvot peilista). Nain saan tarvitsemani vahvistuksen
sille, etta olen tullut havaituksi olemassa olevana." Ihosta tulee minan ja ei-minan raja; psyyke on herannyt eloon soomassa, ja yksilollinen psykosomaattinen
elama on syntynyt. 30 (Winnicott 1965, 61.)

Myos terapiatilanteessa mahdollisuus epajarjestyksen kokemiseen era nlaisena leikkina voi tarjota mahdollisuuden luovalle toiminnalle, joka voi johtaa
ehka aiemmin muodostumatta ja neen identiteetin kokemuksen syntymiseen. Terapeuttisen tilanteen kannalta kysymys on siita, etta terapeutti ei yrita
nahda jarjestysta siella, missa sita ei ole. Eika han tietenka n edellyta asiakkaaltaan jarjestysta, kun tama tarvitsee mahdollisuutta epajarjestyksessa
rentoutumiseen ja epajarjestaytyneisyytensa ilmaisemiseen. Tama on era nlaista leikkia, toteaa Winnicott. Vaeltelu ja epajarjestaytynyt etsiminen, joka on
siis leikkina tai leikissa ilmeneva luovaa fyysista ja henkista aktiivisuutta, voi tiivistya, kiteytya tai muuten tuottaa luovan jalkivaikutuksen – pa tya
esimerkiksi kysymyksen esittamiseen. Ja – erityisesti minakokemuksen osalta – kun tuo harhailusta kiteytynyt jokin heijastuu takaisin ystavasta,
terapeutista tai vastaavasta "peilista", se voi muodostaa pohjan itsen kokemiselle ( sense of self: "I am", "I am alive", "I am myself". (Winnicott 1971, 55–56.)

Winnicott valottaa aihetta tapausselostuksella. Naisasiakkaalla on voimakkaita tuntemuksia siita, ettei han oikein ole: "I don't seem able quite to be – not me
really looking – a screen – looking through glasses – –", "It's as though there isn't really a me" tai "I never 100 per cent am" (Winnicott 1971, 57, 58, 63).
Asiakkaalla oli paljon peileja kotona; tama heratti keskustelua siita, kuinka itsea n voi etsia toisten ihmisten takaisin heijastamana. Kuitenkin: "Tahtoisin
lopettaa etsimisen ja vain olla." Mutta toisaalta hera oivallus: "Kylla, etsiminen todistaa, etta itseys ( self) on olemassa." (Mts. 63.)

Muistellessaan lapsuutensa eri vaiheita asiakkaassa herasi kokemus, etta hanella oli ollut taipumus sopeutua siihen, mita hanelta odotettiin. Hanen
elamansa oli ollut epaaitoa (false) yrittamista olla hyva (good), mika tassa yhteydessa merkitsi sopeutumista perheen moraalikoodin (mts. 63). Vaikka
Winnicott ei ota asiaa erikseen esille, vaikuttaa ilmeiselta, etta han viittaa mukautumiseen, jonka seurauksena false self -rakenne syntyy ja kontakti true self
-ytimeen ja heikoksi. Minan vahittainen syntyminen korvautuu jarjestelman tarjoamilla muodoilla. Silloin ei ole mahdollisuutta kokemukseen, jossa leikki
jasentaisi sallittua muodottomuutta kohti luontevaa minakokemusta. Tasta seuraava mukautuminen tarkoittaa, etta ulkoinen todellisuus ja sen
yksityiskohdat kylla havaitaan, mutta vain jonain sellaisena, johon on sopeuduttava (ks. mts. 65).

Winnicottin tapausselostuksessa asiakas, joka tunsi karsivansa itsekokemuksen puutteesta, pa tyi lopulta esittama n Winnicottille kysymyksen. Winnicott
ei yrittanyt vastata siihen vaan heijasti sen takaisin: "Sinulla oli ajatus tuon kysymyksen esittamisesta..." Asiakas pa tyy oivallukseen: "On mahdollista, etta
minun olemassaoloni on johdettavissa kysymisestani kuten etsimisestani." Winnicottin mukaan asiakas nyt ymmarsi, kuinka kysyminen oli noussut hanen
luovuudestaan, joka taas oli mahdollinen vain epajarjestaytyneisyyden ja muodottomuuden sallivan rentouden myota (vastakohtana ennenaikaisille
pyrkimyksille integroitua). (Mts. 63–64.)

Winnicott analyytikkona tarjosi oman olemisen kokemuksen mahdollistavan huolenpidon (holding 31), jonka empaattinen aiti luonnostaan suo lapselleen ja
jonka suotuisasti kehittyva lapsi kykenee ottamaan vastaan.

Fantisointi vs. uni ja elämä

Artikkelissaan Dreaming, Fantasy, and Living Winnicott (1971, 26–37) tarkastelee kahden olemisen tavan eroa. Toinen olemisen tapa liittyy kuvitteluun,
kuten huomisen tyotehtaviin, suunnitteluun tai loman ajatteluun. Silla on yhteys arjen elama n, ja kuten Winnicott tahdenta , myos uneen (dream), joka
saumautuu luontevasti arkikokemukseen. 32 Toiseen tilaan han viittaa termilla fantisointi (fantasying). Winnicottin tarkoittama fantisointi on tavallisesta
ajan ja tajunnan virrasta erilla n oleva, dissosioitunut kokemisen tapa. Jokin tapahtuu tassa ja nyt, preesensissä mutta erillään siitä, mikä on varsinaista
olemista nykyisyydessä. Fantisointi halvaannuttaa reaalisen toiminnan. Kuvittelu osana suunnittelua kuuluu sen sijaan reaalisen teon toteuttamiseen; se
jannittyy jatkumona nykyisyydesta tulevaisuuteen. Winnicottin artikkelissaan kuvaaman asiakkaan elamassa tapahtuu luiskahduksia dissosioituun
fantisointiin ja sitten taas paluuta takaisin arkitodellisuuteen; tama liike merkitsee Winnicottille asiakkaan horjumista terveyden ja sairauden valissa ("– –
she swings between well to ill, and back again to well"). (Mts. 26–27, 33.)

Winnicottin asiakas oli kokenut varhaisimman elamansa sangen tyydyttavana, mutta sita oli seurannut akillinen romahdus (dissillusionment) ja varhaiseen
vuorovaikutukseen liittyva epatoivo. Han joutui iakka mpien sisarustensa hoitoon ja heidan maailmaansa. Yrityksissa n astua toisten joukkoon omana
itsena n han koki merkittavia takaiskuja: maailma, johon han astui oli valmis, mutta se ei ollut hanen maailmansa. Hanella ei ollut mahdollisuutta alkaa
muodottomuudesta (formlessness, vrt. ed.). Sen sijaan han tunsi tulleensa pakatuksi jo olemassa olevaan muottiin. Niinpa han joutui mukautumaan
(compliance; vrt. myos mita aiemmin on ollut puhetta false self -rakenteesta).

Vaikka Winnicott ei tata erikseen totea, voitaneen olettaa, etta leikki toisten lasten kanssa ei perustunut siihen, etta asiakas pikkulapsena olisi vahitellen
erilaisten potentiaaliseen tilaan liittyvien leikin kehitysvaiheiden kautta kasvanut jaettuun leikkiin. Han ei loytanyt itsea n ja ulkomaailmaa oikea-aikaisesti
leikin valittamana. Isompien lasten touhuihin joutuminen merkitsi hanelle todellisuuden kohtaamista tavalla, johon ei liittynyt leikin pehmentava puskuria,
jonka aidin empaattinen lahellaolo ja varovainen lapsen ja aidin leikkialueiden saattaminen toistensa yhteyteen olisi voinut turvata. Isojen lasten leikit eivat
funktionaalisesti olleet hanelle leikkia. Sen sijaan ne asettivat hanelle karun mukautumisen haasteen (vrt. mita edella oli puhetta "potentiaalisen tilan
funktionaalisista oheistuotteista"). Tuo mukautuminen toi mukanaan dissosioitumisen valttamattomyyden. Winnicott kertoo, kuinka asiakas ei pienena
tuntenut olevansa mukana toisten lasten leikeissa. Han ika n kuin katsoi itsea n leikkimassa toisten kanssa, aivan kuin leikkiva han olisi ollut joku toinen
henkilo. Varsinaisesti han oli jossain muualla. Dissosiaatio ei kuitenkaan ollut taydellinen, ja se ilmeisesti jai toisilta lapsilta kokonaan huomaamatta. Se eli
omassa ulottuvuudessaan. (Winnicott 1971, 28–29, 33–34.)

Asetelma jatkui aikuisika n: tajuamatta sita itseka n Winnicottin asiakas eli samanaikaisesti kahdessa maailmassa – arjessa ja toisaalta dissosioidusti
fantisoiden. Silla, mita arjen maailmassa tapahtui, ei tuntunut olevan hanelle juurikaan merkitysta. Esimerkiksi vuorovaikutuksessaan Winnicottin kanssa
han saattoi puhua yhta mutta olla samaan aikaan varsinaisesti jossain toisaalla (mts. 32). Merkittavinta osaa hanen elamassa n edustivat ajanjaksot, jolloin
han ei tehnyt mita n (arkielaman nakokulmasta), tai tekemattomyys oli verhottu turhanpaivaiseen aktiivisuuteen, joka sinalla n ei tuottanut mita n iloa
(pakonomainen tupakointi, pakonomainen, ikavystyttava pelaaminen tms.). Tallainen lumetoimi peitti sen mita ntekemattomyyden, joka fantisoinnin myota
syntyi arkiolemiseen. Winnicott luonnehtii, etta tama mita ntekemattomyyden tila oli se, missa asiakas itse asiassa teki kaiken (jolla oli jotain merkitysta).
Silloin kaikenlainen ihana on omnipotentisti mahdollista. Todellisuuden vaateita ei koeta. Kuitenkin, kuten Winnicott tarkentaa, tuo tila ei vastaa
alkuperaista omnipotenssin kokemusta, jonka hoivaava aiti mahdollistaa vauvalle. Tama omnipotenssista syntyy, kun varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvä
pettymys tuottaa riippuvuudesta nousevaa toivottomuutta. Kun arkielaman realiteetit, joihin kuuluu omien kykyjen rajallisuus, kohdataan vaihtoehtona
omnipotenssin varittamalle fantisoinnille, ne tuovat tullessaan merkittava tyytymattomyytta ja ahdistusta. Sita herattavat myos toisten taholta itseen
kohdistuvaksi koetut odotukset. Winnicottin asiakkaalla tuollainen tyytymattomyys synnytti itsemurhan vaaran. (Mts. 28, 29–30.) Nain syntyy halu paeta
takaisin fantisoinnin mahdollistamaan maailmaan.

Kun ajatellaan Winnicottin kuvaaman fantisoinnin dissosiatiivista luonnetta, tulee ymmarrettavaksi se, mita Winnicott tarkoittanee todetessaan leikista, etta
se on aina luova kokemus, joka tapahtuu aika–tilajatkumossa ja on sellaisena elaman perusmuoto (basic form of living; mts. 50). Leikki liittyy unennako n
(dream), samoin elama n, mutta ei fantisointiin (daydreaming). Fantisointi vaikuttaa tuhoisasti paitsi arkielama n, myos ja ennen kaikkea omaan sisaiseen
todellisuuteen, joka on "the living core of the individual personality". (Mts. 31.) Fantisoinnissa sisäinen ja ulkoinen eivät kohtaa; niinpa fantisoinnista ei synny
leikkia. Siksi fantisoinnissa ilmenevalla materiaalilla ei ole myoska n symbolista merkitysta toisin kuin esimerkiksi uneen liittyvalla samalla aineksella (tai
leikilla; vrt. esim. Klein). Tasta syysta dissosioitunutta fantisointia ei kannata psykoanalyyttisesti tulkita. Se on dead end toisin kuin uni, joka laajenee
symbolisuudessaan eri suuntiin – menneeseen, nykyiseen, tulevaan; sisaiseen ja ulkoiseen. Huoneistoa kasitteleva fantisointi merkitsee, etta nain on
fantisoitu. Vastaava uni voisi merkita esimerkiksi sita, etta unennakija loyta itsesta n uusia puolia. Unella on poeettista arvoa (poetic value), fantisoinnilla ei.
(Mts. 35.)

Vahitellen edella kuvattu asioiden tila alkoi hahmottua asiakkaalle, ja han kykeni nakema n eron unen tai esimerkiksi suunnittelun ja fantisoinnin valilla.
Tama synnytti hanessa nostalgista surua: ena hanella ei ollut fantisoinnin suomaa varmuutta, taydellisen ennustettavuuden pakopaikkaa. Sen tilalle oli
tullut epavarmuus, joka syntyy vapauden ja valitsemisen mahdollisuuden tiedostamisesta. (Mts. 36.) Ehka voisimme sanoa (vaikka Winnicott ei tata tee),
etta asiakas oli aikoinaan joutunut fantisoinnin vankilaan, josta hanen oli vaikea pa sta tai sittemmin haluta pois. Silla aluksi han ei tiennyt olevansa
vankilassa, ja sitten, kun han sen ymmarsi ja hanelle tarjottiin vapautta, elama vankilan ulkopuolella pelotti. Tama on tietenkin ymmarrettava , silla
ilmeisesti hanella ei ollut kovin toimivaa potentiaalista tilaa, joka olisi pehmittanyt kohtaamista arjen realiteettien kanssa. Sen paikan oli varannut
fantisointi, johon nyt ei ena olisi syyta menna. Fantisointi oli hanen riippuvuutensa muoto.

Emotionaalisesti poissaoleva äiti Winnicottin tarkastelussa

Winnicott tarkastelee lapsen ja aidin herkka suhdetta artikkelissaan Mirror-role of Mother and Family in Child Development (Winnicott 1971: 111–118).
Erityisesti han pohtii tapaa, jolla vauva kokee oman olemisensa tarkkailemalla aitinsa kasvoja: aidin kasvot ovat ika n kuin peili, josta lapsi nakee oman
olemassa olemisensa. Winnicott toteaa, etta se, miltä äiti näyttää, on suhteessa siihen, mitä hän näkee (mts. 112). Ja vauvan nakokulmasta se, mita aiti nakee,
on sangen tarkea . Winnicott toteaa, etta Lacanin kuuluisa artikkeli Le Stade de Mirroir (1949) on varmasti vaikuttanut hanen ajatuksiinsa (mts. 111). Mutta
kuten Winnicott ymmarta , han puhuu kuitenkin osin eri asiasta kuin Lacan jo siksi, etta kyse on vauvan kehityksen eri piirteesta ja vaiheesta. 33

Kaikki vauvat eivat ole siina mielessa yhta onnellisessa asemassa, etta he saisivat takaisin sen, mita he katsekontaktissa antavat aidilleen. He katsovat, mutta
eivat nae itsea n, toteaa Winnicott. Yhteydenotolla ei ole seurauksia, jatkaa Winnicott, ja talla voi olla surkastuttava vaikutus lapsen luontaiseen luovuuteen.
Hanen on yritettava katsoa muualle ymparisto nsa saadakseen jotain itsesta n takaisin. Tallainen lapsi ymmarta , etta kun han katsoo aidin kasvoja, han
nakee aidin kasvot, ei itsea n: aidin kasvot eivat ole hanelle peili. Winnicott toteaa, etta havaitseminen (perception) korvaa sen, missa olisi voinut tapahtua
merkityksellinen vuorovaikutus maailman kanssa. Winnicott viittaa jalkimmaiseen termilla apperception; se on kaksisuuntainen prosessi, jossa itsen
rikastuminen vuorottelee maailmaan katkeytyvien merkitysten loytymisien kanssa. Aidin vaihtelevat mielialat voivat tehda vauvan myos varovaiseksi ja
tilanteita ennakoivaksi: juuri nyt on ehka kaikki hyvin, mutta koskaan ei voi tieta , mika tilanne on hetken pa sta. Vauvan on oltava varuillaan, han joutuu
ennakointikykynsa rajalle – ja sen takana on kaaos. Lapsen on vetaydyttava itseensa, han ei halua katsella ymparilleen (look), han vain havaitsee (perception)
defensiivisessa tarkoituksessa. Han ei osaa katsoa peiliin, han katsoo peilia. Kliinisesti tama voi johtaa depressiivisen persoonallisuuden kehittymiseen,
kuten Winnicottin tapausesimerkit antavat ymmarta . (Mts. 113–114, 115–116.)

Winnicott puhuu luovan katsomisen perustasta: se on kasvoihin katsomista, jotta tulisi nahdyksi. Se liittyy ajatukseen: "Kun katson, tulen nahdyksi – siis
olen olemassa". Tata seuraa helpotus: "Minulla on varaa katsoa (look) ja nahda (see)". Ja tasta pa sta n luovaan katsomiseen: "Nyt voin katsoa luovasti, ja se
minka kanssa olen merkityksia tarjoavassa vuorovaikutuksessa (apperceive), sen myos havaitsen (perceive)". Ja silloin: "Pidan huolta, etten nae (see)
sellaista, mita ei ole nahtavana (paitsi jos olen vasynyt)". (Mts. 114.)

Era lla Winnicottin potilaalla oli lapsuuden kokemuksesta juontuva ongelma nahdyksi tulemisen ja samalla omaa olemassaoloaan koskevan varmuuden
suhteen. Tama Winnicottin mielesta erityisen kaunis nainen oli kehittanyt herkan arviointikyvyn kuvataiteiden suhteen. Kauneuden puutteen havaitseminen
sai sen sijaan hanessa aikaiseksi disintegraation kokemuksen ja siihen liittyen tunteen, etta han itse oli ruma. (Mts. 115.) Nain tama nainen kaytti kauniita
kohteita peileina, jotka vahvistivat hanen oman olemassaolonsa.

Pohdiskelevaa yhteenvetoa

Edella on tarkasteltu, kuinka Winnicottin mukaan itse ja ulkomaailma syntyvat luovissa prosesseissa ja kuinka toisaalta nain syntyvat kaksi todellisuuden
muotoa pyrita n niin ika n luovissa prosesseissa sovittamaan toisiinsa. Esitan lopuksi tiivistelman winnicottilaisesta tavasta hahmottaa tama rajaan
kohdistuva luovuuden haaste niin kuin sen talla era kykenen lyhyesti koostamaan.

Lapsen ja aidin valille syntyy jaettu illuusio, joka rakentuu primaarille aidilliselle paneutumiselle lapsen kokemusmaailmaan ja jossa lapsen primaari luova
aktiivisuus ilmenee. Nain vaalitaan lapsen olemisen jatkumisen tunnetta ja edelleen minuuden koostumista, niin etta jossain vaiheessa voidaan puhua
aidosta ydinminasta ja edelleen sisaisesta maailmasta, jotka eroavat ulkoisesta todellisuudesta, mihin aitikin sijoittuu.

Syntyva raja ja samalla tapahtuva vahittainen jaetun illuusion heikentyminen, johon liittyy jonkinasteinen luopuminen omnimpotenssista ja ideaalista
sisaisesta aitiosaobjektista, asettavat uusia haasteita kehittyvalle vauvalle. Keskeista talloin on, etta ulkoisen vaikutukset (tahan kuuluvat aluksi myos vietti-
impulssit) eivat liian voimakkaasti kohtaa ja jarisyta sisaista maailmaa ja olemisen jatkuvuuden tunnetta. Osaltaan tasta pita huolta kyllin tukea-antava
ymparisto, ja osaltaan lapsi itse pyrkii ratkaisemaan rajan ja rajallisuuden synnyttama ongelmaa luomalla siirtymatilan, jossa ulkomaailman ja sisaisen
todellisuuden erilaiset vaateet pyrita n ratkaisemaan omalla paradoksaalisella logiikallaan. Sen mukaan ulkoinen voi olla ulkoista ja samalla se voi
manifestoida sisaista, eli ratti voi olla ratti ja samalla sisaistetyn aidillisen hoivan ulkoinen ilmentyma, lyhyesti aiti tai aidin rinta. Tasta alkaa symbolin
muodostus, eli se johtaa edustussuhteen ideaan. Jaetusta symbolisuudesta, ennen kaikkea kielesta, tulee sittemmin sosiaalisesti jaetun siirtymatilan
keskeista ainesta.

Siirtymatila merkitsee myos siirtymista vahitellen sisaisen todellisuuden dominoimasta kokemisesta kohti ulkoisen objektiivisempaa kohtaamista.
Haasteellista tassa on se, etta nain objektiivisemmin kohdattava ei saisi ilmeta liian karkeana, raskaana tai muuten kohtuuttomana sisaisen todellisuuden
kannalta. Riittavan suotuisissa olosuhteissa siirtymatila kehittyy ja muodostuu era nlaiseksi "demilitarisoiduksi vyohykkeeksi", jonka sallimalla maaperalla
voidaan neuvotella kahden todellisuuden vaatimukset tayttava kanta olemassaolon suuriin ja valilla pienempiinkin kysymyksiin. Tassa sovittamisessa
luovuus nayttelee merkittava roolia. Pelkka ulkoisten tosiasioiden "objektiivinen" toteaminen voisi johtaa merkityksettomyyden ja tyhjyyden kokemukseen:
silla mita kohdataan ei silloin ole mita n mielta. Toisaalta jos nojauduttaisiin vain sisaisen todellisuuden syvimpiin kerroksiin, nain syntyva omnipotenssi-
illuusion ja modi ioitumattomien vietti-impulssien dominoima nakokanta olisi sosiaalisesti (ja ehka muutenkin) kestamaton. Kuitenkin, kun ulkomaailma
ymmarreta n riittavan objektiivisesti, eli se ika n kuin kohdataan toisen kohtaamana, ja nain hahmotettu sovitetaan unien, mielikuvien, tarpeiden ja halujen
seka muun sisaisen todellisuuden dynaamiseen matriisiin, syntyy persoonallinen, sisaisesti mielekas ja merkityksellinen, mutta myos jaettavissa oleva, rikas
kokemusmaailma.
Mahdollisesti painopiste siirtyy jatkuvassa ykilokehityksessa vahitellen enemman ja enemman objektiivisen havaitsemisen suuntaan. Silloin keskeista on,
etta kultainen lanka jannittyy sisaisesta todellisuudesta ulkoiseen kohdistuvan tutkimusretken viimeisillekin rajoille. Tama sallii mielen syvyydessa elavan
illuusion vahittaisen modi ioinnin, omnipotenssifantasioiden edelleentyostamisen ja jatkuvan vieroituksen myyttisesta hyvasta rinnasta – eli depressiivisen
position elinikaisen lapityoskentelyn. Edellytyksena on, etta neuvottelut siirtamatilan neutraalilla alueella etenevat riitavan suotuisassa, luovassa hengessa.

Jos kuitenkin ongelmia viimeksimainitussa mielessa syntyy – jos siis ulkoinen todellisuus torma liian suurella voimalla ja liian syvalle sisaisen maailman
aluelle – siirtymatilan mahdollisuudet sailytta valittava neuvotteluyhteys romahtavat, ja rajat sisaiseen sulkeutuvat. Sisainen maailma suojataan, ja aito
vuoropuhelu ulkoisen kanssa tyrehtyy. Luovan vuorovaikutuksen tilalle rakentuu ulkomaailman vaatimuksiin reagoiva false self. Rakentaessaan strategioita
ulkomaailman kasittelyyn ja sisaisen suojelemiseen myos false self voi omalla tavallaan olla luova. Kyse on tavallaan kriisiajan hallinnosta. Kuitenkin, jos se
saa liian tiukan otteen, se voi ja da pysyvaksi. Silloin vieraannutaan pysyvammin sisaisesta todellisuudesta ja sen mahdollistamasta, olemisen jatkuvuuden
tunteelle rakentuvasta luovuudesta seka mielekka sta ja merkitystayteisesta todellisuuden kohtaamisesta. Kultainen lanka on silloin katkennut.

Kuvattu vieraantuneisuuden tila saattaa ilmeta myos vaikuttavana produktiivisuutena ja tarjota monenlaista sekundaarihyotya. Kuitenkaan nain tuotetut
transitionaaliobjektit eivat ole sellaisia "potentiaalisen tilan funktionaalisia oheistuotteita", jotka synnyttaisivat tekijalleen tunteen, etta han ilmaisee
syvimpia tuntojaan tai muuten itsea n mielekka lla tavalla. Sen sijaan ne ovat reagointia koettuihin ulkomaailman odotuksiin ja vaatimuksiin. Siksi niiden
tuottamiseen liittyy tyhjyyden ja merkityksettomyyden tuntoja. Viime kadessa ne ovat yhdentekevia tekijalleen. Vuorovaikutuksen nakokulmasta kyse on
aktiivisesta ei-kommunikaatiosta, jos todellinen vuorovaikutus ymmarreta n esiintulemisena, jossa on mukana ihmisen aidon itseyden ja sisaisen maailman
vaikutusta.

Jos hahmottelemme ihmisen kohtaamisen edella kuvatulla tavalla psykoterapeuttisessa viitekehyksessa, tarkasteltavaksi tulee heti kolme kysymysta. Ne
ovat: (i) kuinka ulkoinen todellisuus tulee kohdatuksi, (ii) millainen on kontakti sisaiseen todellisuuteen ja (iii) mikali suhde kumpaankin todellisuuteen on,
millainen on niiden kontaktipinta, niiden vaatimuksia valittava siirtymatila, niiden pohjalta nouseva arkinen, luova asenne. Ei siis riita, etta realiteetin
testaus toimii kohtuullisesti; tarvitaan myos suhde siihen sisaiseen, joka antaa havaituille realiteeteille mielen. Ei riita, etta on suhde rikkaaseen sisaiseen
todellisuuten; tarvitaan myos suhde ulkoisiin realiteetteihin, joiden paineessa riittavasti luovutaan omnipotenssin ja vietti-impulssien dominoimasta
kayttaytymisesta. Eika riita, etta yhta lta on suhde sisaiseen todellisuuteen ja toisaalta ulkoiseen todellisuuten; on myos oltava joustava (mutta ei veltto),
elava raja-alue, siirtymatila, jolla muuten toisistaan dissosioiduiksi ja vat sisainen ja ulkoinen todellisuus kutoutuvat luovaksi elamanratkaisuksi. Ja taman
elavan siirtymatilan tilalla voi siis ilmeta menneista kriiseista kertova keinotekoinen vahvuus, toimeliaisuus tai muu selviytymisstrategia, valheminuus, joka
ei kuitenkaan voi toteuttaa sita elamalle mielekkyyden tuovaa funktiota, johon elava siirtymatila pystyy.

Saadakseen kontaktin sisaiseen psykoterapeutin asiakas voi tarvita riittava mahdollisuutta ei-pa ma rahakuiseen ja muotoa vailla olevaan mielelliseen
harhailuun riittavan turvallisessa viitekehyksessa, jotta han voisi koostua yksiloksi, jolla on riittava olemassaolon ja olemisen jatkuvuuden kokemus.
Luotuaan sisaisen ytimen ja (tai) kontaktin siihen hanella on edellytyksia avautua aidosti integroituvasta sisaisesta maailmastaan kasin kohti ulkoista. Tasta
koostumisen mahdollisuudesta Winnicott sanoo, etta se tapahtuu era nlaisessa leikissa. Toisaalta asiakkaalla taytyy olla riittavan ei-vihaava suhde ulkoista
todellisuutta (objektiivisuutta, totuutta) kohtaan, jotta sen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Kyse on vahittaisesta lahestymisesta. Sita varten ulkoista
otetaan riittavan pienina paloina sulateltavaksi vahvistuvaan siirtymatilaan, jossa se sovitetaan sisaisen maailman ehtoihin tuhoamatta tarpeettomasti
aineksien objektiivista sisalto . Tama on myos era nlaista leikkia.

Niinpa terapeutin tulee osata leikkia. Tarvittaessa hanen tulee osata opettaa myos asiakkaansa leikkima n. Nain leikki on Winnicottin ajatelussa avain
mielekka seen olemassaoloon ja sen jatkuvuuden kokemiseen ja sitten myos sosiaalisesti jaettavissa olevaan luovaan toimintaan. Ensin tama merkitsee
itseyden koostumista ja kohta myos varovaista ulkomaailman tunnustelua. Sitten rikastuvaa vuorovaikutusta sisaisen ja ulkoisen valilla. Lopulta se avaa
mahdollisuuden taiteelliseen, tutkimukselliseen ja spirituaaliseen vuorovaikutukseen, joka rakentuu sisaisen ja ulkoisen todellisuuden, omaperaisyyden ja
tradition valiin – meidan ihmisten valille yli ajallisten ja paikallisten erojen.

Viitteet

1. Tama puoli Winnicottin ajattelua tulee selvasti esiin esimerkiksi hanen Classi ication-artikkelissaan; ks. Winnicott 1965, 124–139.

2. Winnicottin Klein-suhteesta on mielenkiintoinen kuvaus artikkelissa Personal View of the Kleinian Contribution, ks. Winnicott 1965, 171–178. Klein toimi
Winnicottin opettajana ja ohjaajana 1930-luvulla, ja Winnicott arvosti Kleinia suuresti. Kuitenkaan Winnicott ei pitanyt itsea n kleinilaisena; han toteaa, etta
hanen on ollut aina mahdotonta "seurata" keta n – edes Freudia (Winnicott 1965, 177). Winnicott kaytti sa stelia sti tyypillista kleinilaista terminologiaa,
osittain siksi, etta han piti Kleinin keskeisia sananvalintoja huonoina, osittain ehka myos helpottaakseen ei-kleinilaisten analyytikkojen osallistumista
keskusteluun. Winnicottin mukaan Klein kykeni tunkeutumaan yha syvemmalle ihmisen mielen rakenteisiin, mutta hanen ei olisi pitanyt olettaa, etta
mentaessa psykologisesti syvemmalle samalla aina pa staisiin entista varhaisempiin mieleen rakenteisiin (mp.). Han pysyi myos erossa kuuluisasta
mittelosta, jossa vastapuolten era nlaisina keskushenkiloina toimivat Anna Freud (toinen lapsianalyytikko, joka on vaikuttanut Winnicott ajatteluun) ja
Melanie Klein (suomenkielinen johdatus tahan aiheeseen loytyy artikkelista Sitolahti 2000).

3. Talla teknisella termilla Winnicott viittaa seka lapsen kokemaan fyysiseen objektiin etta samalla ylipa ta n aidilliseen huolenpitoon alkaen aidin hajusta ja
liikkeista yms. (ehka ei olisi va rin puhua tassa yhteydessa myos aidin vauvassa synnyttamista vitaaliaffekteista, ks. Stern 1985).

4. Winnicottin ajatus on, etta aiti jo raskauden aikana alkaa samastua lapseensa tavalla, jota Winnicott Kleiniin viitaten luonnehtii projektiiviseksi
identi ikaatioksi (Winnicott 1965, 53). Mahdollisten fysiologisten (kuten hormonaalisten) tekijoiden ohella aidin mielen askartelu lapsessaan (primary
maternal preoccupation) on ennen kaikkea seurausta syvallisesta psyykkisesta muutoksesta. Nain aiti herkistyy lapsensa maailmaan tavalla, jonka
vaikutukset eivat rajoitu pelkasta n tarpeiden oikea-aikaiseen tyydyttamiseen.

5. Kleinin tarkoittamassa depressiivisessa positiossa mm. kohdataan oma rajallisuus ja tahan kohtaamiseen liittyvia monenlaisia heikkouden, riippuvuuden
ja syyllisyyden mutta myos hyvittamisen ja toivon tunteita. Joskin myos kehityksellinen saavutus, se on ennen kaikkea tila, joka ilmenee aina uudestaan
elaman kuluessa. Se on myos pidettava erilla n kliinisesta depression kasitteesta. – Vuodelta 1953 peraisin olevassa artikkelissaan Winnicott nakee
depressiviisen position rakentuvan vieroituksen ymparille siten, etta perustana depressiiviselle positiolle toimii illuusion vahittainen muuntuminen
(Winnicott 1971, 13). Vuodelta 1958 peraisin olevassa artikkelissaan Winnicott tarkastelee depressiivista positiota syyllisyyden tunteen (guilt-sense)
nakokulmasta. Winnicott mukaan syyllisyyden tunteet usein herannevat noin kuuden kuukauden iassa, jolloin depressivinen positio alkaa (kursivointi
Winnicottin; ks. Winnicott 1965, 24). Winnicott nakee myos suhteen depressiivisen position ja lapsen autonomisuuden tunteen kehittymisen valilla. Tietyssa
vaiheessa lapsi voi sanoa: "Mina olen". Tama tarkoittaa: "Tassa mina olen. Mika on sisallani, on minua, ja mika on ulkopuolellani, ei ole minua". (Winnicott
1971, 130.) Ks. myos alaviite 10.

6. Ks. myos Kurkela 1998 ja 2003.

7. Termi "tila" on tassa mielestani erityisen sovelias, koska suomen "tila" viittaa seka avaruudelliseen tilaan etta asiaintilaan – myos puhujan omaan tilaan
("olen nyt siina tilassa, etta voisin …"). Kun ihminen operoi valitilassa, liittyy siihen objektin, tapahtuman tms. ilmeneminen tietyssa hypoteettisessa,
sisaisesta ja ulkoisesta todellisuudesta erotettavissa olevassa tilassa (Winnicott 1971, 107). Se myos edellytta tiettya asioiden tilaa ja sita, etta ihminen
pystyy psyykkisesti olemaan tietyssa tilassa, ts. han voi olla tietylla tavalla psyykkisesti orientoitunut.

8. Vrt. "leikkitodellisuus" (Kurkela 1993).

9. "From the beginning..." Ehka Winnicott ajatteli, etta varhaisin potentiaalinen tila edelta varsinaista transitionaalivaihetta luoden sille edellytyksia? Mutta
silti on kysyttava, mita Winnicott mahtanee tarkoittaa "alulla"? Winnicott ei esimerkiksi ole aivan selkea sen suhteen, onko lapsella jonkinlainen kasitys
objektiivisesta ulkoisesta todellisuudesta jo aivan syntyman jalkeisessa tilassa vai ei. Yhta lta han vihjaa siihen suuntaan, etta nain ei ole: "- - in the early
stages of the emotional development of the human infant a vital part is played by the environment which is in fact not yet separated off from the infant by the
infant. Gradually the separating-off of the not-me from the me takes place, and the pace varies according to the infant and according to the environment"
(Winnicott 1971, 111; ks. myos esim. mts. 3, 14–15, 96–97). Mainittua olettamusta tukee myos Winnicottin tahdentama illuusion rooli elaman
alkutaipaleella (ks. myos alaviitteen 5 loppu). Toisaalta jonkinlainen ero minan ja ei-minan valille on ilmeisesti hahmottunut alusta alkaen, jos voidaan
Winnicottin tavoin todeta, etta kaikesta huolimatta omnipotenssin jonkinasteinen kumoaminen on havaittavissa alusta alkaen ("Nevertheless, some
abrogation of omnipotence is a feature from the start", mts. 5; ks. myos Winnicott 1965, 57). Ratkaistavaksi ja , mihin Winnicottin tarkoittama alku tarkkaan
ottaen ajoittuu. Tasta aiheesta Winnicott puolestaan toteaa mm., etta alku (start) on siella, missa ego alkaa ja etta aloittaminen merkitsee aloittamisien
kokonaisuutta. Egon "alkamiseen" (ja siis ylipa ta n alkamiseen) liittyvat integroituminen, persoonallistuminen (personalization) ja objektisuhteiden
syntyminen. (Ks. Winnicott 1965, 56, 59–60.)

10. Kleinin ma ritteleman depressiivisen position eras keskeinen piirre on objektisuhteiden muuttuminen kokonaisia objekteja koskevaksi. Seurauksena on
ambivalentti tunnesuhde aitia kohtaan. Aitia koskevan kasityksen integroituessa ja realistisoituessa lapsi menetta uskon absoluuttisen hyva n sisaiseen
itiin ja joutuu suremaan tallaisen sisaisen osaobjektin menetysta. Nain hanen omnipotenssia koskeva illuusionsa modi ioituu vahitellen. Hera huoli aidista
hyvana sisaisena objektina. Voisi ajatella, etta transitionaaliobjekti hyvan sisaisen aidin manifestaationa helpottaa tata huolta ja epavarmuutta. Ks. myos
alaviite 5.

11. "There is, however, a wide range of inquiry that belongs to early functioning before the establishment of the mechanisms in the individual that make
sense of classical psychoanalytic theory. The term transitional phenomena could be used to to cover all groupings of such early types of functioning..."
(Winnicott 1971, 120).

12. Winnicott kasittelee yksinolemisen kykya eritysesti artikkelissaan The Capasity to be Alone; ks. Winnicott 1965, 29–36. Palaan aiheeseen tuonnempana.

13. Tassa yhteydessa tulee mieleen termi khora. En nyt viittaa niinka n sen mahdolliseen kristevalaiseen merkitykseen kuin sen varhaisempaan platoniseen
merkitykseen tilana, jossa ikuinen idea voi ilmeta konkreettisena, maallisena erityisyytena. Sama teema toistuu itaisen kirkon ajattelussa, jossa Neitsyt
Maria ja Kirkko voidaan ymmarta sina jonain, jonka kautta ja jossa jumalallinen Logos (Sana) inkarnoituu ja tulee ihmiseksi (Poika). Valaiseva johdatus
tahan aiheeseen, ks. Tuominen 2003. Khoran kasitteen kaytosta kokemuksen ymmartamisessa, ks. Kurkela 2003.

14. Eli Winnicott naytta samastavan kuolemanvietin aggressiivisuuden tai destruktiivisuuden kanssa. Kuolemanvietil-termille voidaan antaa myos
toisensisaltoisia merkityksia.

15. Winnicott kirjoittaa: "Ei ole helppoa pa sta aggression juurille, mutta meita ei auta sellaisten vastakohtien kuin elama ja kuolema kaytto; ne eivat
merkitse mita n siina epakypsyyden vaiheessa, jota tarkastelemme." Edelleen han kirjoittaa, etta viela vahemman arvoa silla, jos vihaan ja suuttumukseen
(hate and anger) viitataan kayttamalla kuolemanvietti-sanaa. (Winnicott 1965, 191.) Kuolemanvietin kasitteesta, ks. myos esim. Ikonen & Rechardt 1994,
Ikonen 2000 ja Kurkela 2002. – Bionilaisesti asiaa lahestyttaessa voitaisiin ehka ehdottaa, etta vauvalla on myotasyntyinen destruktion esikasite
(preconception), jonka turvin syntyy kasitys (conception) tuhosta (tuhoutumisesta ja tuhoamisesta) sopivien realisaatioiden myota (vastaavasti kuin vauvalla
Bionin mukaan on myotasyntyinen rinnan esikasitys). Silloin esimerkiksi kasitys ulostamisesta tai varhaisesta projektiosta pahan eliminointina voisi
rakentua destruktion esikasitykselle. Vastaavasti destruktion esikasityksen vaikutuksesta syntyma voisi olla vauvalle potentiaalisti traumaattinen kokemus –
eli esimerkiksi syntyma n liittyvat fysiologiset arsykkeet (muutokset) realisaationa voisivat tulla "tulkituiksi" destruktion esikasityksen myota; nain vauvalla
olisi siis myotasyntyinen kyky kokea tapahtumaan liittyva vaara. Toinen kysymys on sitten se, mista tama mahdollinen esikasitys tulee. Onko se
ymmarrettava viettirepresentaationa vai voitaisiinko sille loyta suora somaattinen selvitys ilman viettia "rajakasitteena" (Freud 1915)?

16. Winnicottin mukaan (1971, 90) subjekti sanoo objektille: "Hei objekti! Mina tuhosin sinut! Rakastan sinua! Sina olet minulle arvokas, koska selvisit
elavana siita, etta tuhosin sinut!"

17. Lukijalle, joka on kiinnostunut Winnicottin kasitteesta the use of an object lisavalaistusta saattaa antaa Winnicottin kommentit aiheesta, jotka loytyvat
kokoelmasta Winnicott 1989b, luku 34, sivut 217–246.

18. Vrt. mita edella oli puhetta objektin kaytosta seka eroottisen ja aggressiivisen impulssin (kuten oraalisen ahneuden) synnyttamasta ambivalenssista.

19. Kun ajattelee Winnicottin omia nakemyksia varhaisimmasta vuorovaikutuksesta, ei ole yllatys, etta han kritisoi Kleinin skitsoparanoidiseen positioon
sijoittamia mentaalisia operaatioita osin aluksi mahdottomina: jos vastasyntyneella ei ole lasna kyllin hyva aiti, tuloksena on ennemminkin kaaos kuin
koston pelko tai lohkominen hyva n ja pahaan, toteaa Winnicott (1965, 177).

20. Mika siis on transitionaaliobjektin ja "oikean" siirtymailmion ero? Ehka voitaisiin jopa kysya, onko tuotos, jolla ei ole mainittua funktionaalista arvoa,
lainkaan transitionaaliobjekti. Tama lienee ma rittelykysymys; Green naytta nojautuvan melko valja n transitionaaliobjektia koskevaan ma rittelyyn
(samoin Winnicott, ks. ed. luvun "Transitionaali-ilmion ominaisuuksia" loppuosa).

21. Gustav Schulman on eri yhteyksissa (ks. 1998, 2002a, 2002b) tuonut esiin 'traumadissosiaation' narsistista hairiota selventavana kasitteena.
Nakemyksen mukaan sietamaton traumakokemus lohkotaan tietoisuudesta. Usein trauman myohemmassa kasittelyssa ilmenee projektiivisia
identi ikaatioita, esimerkiksi traumaan liittyvia itse- tai objektirepresentaatioita voidaan sijoittaa "narsistisessa transferenssissa" analyytikkoon.
Dissosiaation myota voi syntya toisaalta narsistinen selviytymisstrategia, defenssi, joka usein voidaan nahda reaktiivisena kompensaationa traumaattisille,
sietamattomille itse- ja objektikokemuksille. Nahdakseni Winnicott viittaa termilla n unthinkable anxiety vastaavanlaiseen traumaattiseen kokemukseen;
han kaytta usein myos termia impingement, tunkeutuva vaikutus, joka kohdistuu true sel iin ja voi saada aikaiseksi psyykkisen pirstoutumisen ja olemisen
katkeamisen tunteen. Vastaavanlaista kasitteellista samankaltaisuutta voi loyta false sel istä ja mainitusta reaktiivisesta narsistisesta kompensaatiosta. – On
huomattava, etta true sel in katkeytyminen on usein osittaista. Voitaneen ajatella, etta trauman kokenut ture sel in osa (ja siihen liittyvat objektisuhteet)
dissosioituvat (traumadissosiaatio), ja taman suojaksi tai tilalle kasvaa false self -rakennetta (ts. muodostuu narsistinen kompensaatio, kuten
fallisnarsistinen tai vastaava maaninen defenssi).

22. Winnicott (1965, 149) tarkentaa, etta true self sensomotorisen elavyyden koostumana on kehityksellisesti varhaisempi kuin yksilollinen sisaisten
objektien todellisuus (an individual inner reality of objects). Aidin tukea-antava osuus mahdollistaa true sel in kasvun elavaksi sisaiseksi todellisuudeksi.

23. Identi ikaatio varhaisena strategiana tuo mieleen Kleinin artikkelin On Identi ication (1955). Siina kuvataan kirjallisen esimerkin avulla hyvin
konkreettisesti, miten ihminen on vaarassa hukata itsensa etsiessa n tavallaan uutta identiteettia ympariston objekteista.

24. Vrt. alaviitteen 21 loppuosa.

25. Winnicott nakee odotusajan tarkeana tulevan lapsen hoidon kannalta (primary maternal preoccupation). Kuitenkaan kaikissa tapauksissa lapsen
biologinen aiti ei voi syysta tai toisesta osallistua riittavasti tai lainkaan vauvansa hoitoon. Joissain englanninkielisissa yhteyksissa kayteta n termia
mothering person. Se saattaa joissain tapauksissa ilmaista tarpeellisen kasitteellisen laajennuksen puhuttaessa lapsen saamasta aidillisesta hoivasta.

26. Esitan tuonnempana Winnicottin tata kuvaavan terapeuttisen tapausselostuksen.

27. "It seems that frustration belongs to satisfaction-seeking. To the experience of being belongs something else, not frustration, but maiming." (Winnicott
1971, 81.)

28. Lapsen varhaista suhdetta rintaan, joka tuottaa olemisen, Winnicott kutsuu puhtaaksi feminiiniseksi elementiksi (pure female element) objektisuhteiden
kontekstissa. Tassa suhteessa lapsesta tulee rinta, objekti on subjekti. Tama koskee niin tyttoja ja naisia kuin poikia ja miehia. Vastaavasti puhdas
maskuliininen (male) elementti merktisee Winnicottin mukaan objektiin suhtautumista; eli vietit liittyvat persoonallisuuden maskuliiniseen aspektiin ja
tekemiseen (doing). (Winnicott 1971: 79–82. (Vrt. "attektio" ja "aggressio", Kurkela 1993.)

29. Winnicott kaytta tassa englannin sanaa unintegrated eika disintegrated. Toisaalla Winnicott tarkentaa, etta disintegraatio ja kaaos ovat psyyken
(myohempi) defenssi unintegraatiota ja kasittamatonta ahdistuta vastaan, jotka uhkaavat, jos liian varhaisessa vaiheessa Winnicottin tarkoittama holding
petta . Vauva luo disintegroituneisuuden ja nain hallitsee sita (kaaosta) omnipotenssi-fantasiassaan. Siksi se on, toisin kuin unthinkable anxieties,
psykoanalyyttisesti tulkittavissa. (Ks. Winnicott 1965, 61.) Onko niin, etta mieleen saattaa ja da unintegroituneita (ja ehka dissosioituneita) aineksia, jotka
tekevat itsen todellisen(a) kokemisen vaikeaksi ja joita voi lahestya tietynlaisten erityisjarjestelyjen sallimassa rauhassa (ts. luovassa holding-terapiassa)?
Vai voitaisiinko unintegration ja formlessness ymmarta luovana, hyvana regressiona (bening vs. malignantregression; ks. Winnicott 1971, 55), johon ei
valttamatta liity em. kaltaista ongelmaa vaan joka voi ilmeta vauvan rauhallisena unintegroitumisena riittavan turvallisessa ymparistossa, samoin leikissa ja
vastaavassa vapaassa mielen prosessoinnissa (ts. luovassa toiminnassa ylipa ta n)? Kasitta kseni asiaa voi lahetya kummallakin tavalla (vrt. Winnicott
1971, 56). Naille vastakohdan muodostavat traumaattinen sirpaleiksi meneminen (shattering) ja annihilaatiokokemus.

30. Winnicottin (1965, 62) mukaan taman jalkeen Kleinin teoriasta tuttu vainoahdistus (percecutory anxiety) on mahdollinen.

31. Vaikuttaa hieman silta, etta holding-sana on yleisessa kielenkaytossa vaarassa menetta spesi in merkityksensa. Selkea, lyhyt kuvaus siita, mita holding
Winnicottille merkitsee, sisaltyy mm. artikkeliin The Theory of the Parent-Infant Relationship (Winnicott 1965, 37–55). Toisaalla Winnicott (1965, 60) kuvaa,
etta holding-asenne liittyy vauvan integraatio-prosessiin. Winnicott holding-asenteesta analyytikon kaytannon tyossa on olemassa myos kokonainen kirja
(Winnicott 1989a). Erittain tarkea nakokulma analyysissa tapahtuvaan psykoottiseen regressioon ja sen edellyttama n holiding-asenteeseen loytyy
Winnicottin artikkelista Communicating and Not Communicating Leading to Study of Certain Opposites (Winnicott 1965 179–192). Analyytikon holding-
asennetta valottavia case-kuvauksia loytyy myos Playing and Reality -kirjasta; pariin tallaiseen viitataan tassa luvussa. Kun Etchegoyen (1991) kommentoi
Winnicottin holding-ajatusta, vaikuttaa silta kuin han olisi unohtanut tyystin, mita Winnicottin teksteja on julkaistu 60-luvulta alkaen (erityisesti regressioon
liittyen, ks. esim. Winnicott 1965, 127–128). – Holding-asenteen ohella Winnicott mainitsee, etta vauvan integraatiota seuraava personisaatio liittyy aidin
handling-asenteeseen. Sopivan aktiivinen ja riittava handling tukee psykosomaattisen vastavuoroisuuden (partnership/inter-relationship) syntymista.
Vastaavasti objekteihin suhtautuminen edellytta objektien tarjoamista (object-presenting). Talla Winnicott viittaa edella useaan otteeseen puheena
olleeseen aidin intuitiiviseen kykyyn tarjota vauvalle jotain, joka taytta vauvan kaipuun tilanteessa, jossa tama ei voi viela tieta , mitä han itse asiassa
kaipaa. Talloin vauva siis tuntee omnipotentisti luovansa sopivan objektin (jaettu illuusio). Bionilaisittain kyse on esikasityksesta (preconception), joka etsii
realisaatiota (realization), jonka kanssa "pariutua" (mate) ja tyydyttya (saturation) (Bionin tasta nakemyksesta, ks. tarkemmin Bion 1962a, 1962b ja 1965
seka Kurkela 2000, 2002 ja 2003). Taman jalkeen varsinainen vietin herattama kaipuu ja tyydytys tulevat winnicottilaisittain ajatellen mahdollisiksi. (Ks.
esim. Winnicott 1965, 62.)

32. Winnicott kaytta tassa yhteydessa johdonmukaisesti dream-sanaa ja sen johdannaisia (dreaming jne.). Se, etta dream-sana tarkoittaa tassa yhteydessa
unta eika kuvittelua, tulee ilmi mm. siita, etta Winnicott erottaa paivaunelmoinnin (daydream) unesta: "- - dreaming and [real] living have been seen to be of
the same order, daydreaming being of another order. Dreaming – toisin kuin daydreaming – on osa elama , toteaa Winnicott. (Mts. 26, 31.)

33. Lacanin kuvaama peilivaihe sijoittuu 6–18 elinkuukauden vaiheille. Talla kasitteella Lacan hahmottaa "vieraantuneen" egon syntya; tata ei aina muisteta,
kun puhutaan aidin kasvojen roolista varhaisessa vuorovaikutuksessa ja viitataan Lacaniin.

Kirjallisuus

Bion, Wilfred R. (1962a). A Theory of Thinking. Second thoughts (1967), 110–119. Fourth printing. London: Karnac Books 1993. [Alkuperainen
julkaisu:International Journal of Psycho-Analysis 1962, vol. 43, parts 4–5.]
Bion, Wilfred R. (1962b). Learning from experience. 3. printing by Karnac Books, London 1991.
Bion, Wilfred R. (1965). Transformations. 2. impression by Karnac Books, London 1991.
Etchegoyen R.. Horacio (1991). The Fundamentals of Psychoanalytic Technique. London: Karnac Books.
Freud, Sigmund (1915). Triebe und Triebschicksale. GW 10, 210–232. [Instincts and their vicissitudes. Standard Edition 14, 109–140.]
Green, André (1986). On Private Madness. Reprinted in 1997. London: Karnac Books.
Green, André (1977). The Borderline Concept – A Conceptual Framework for the Understanding of Borderline Patients. – Green, Andre 1986, 60–83.
[Ilmestynyt alunperin teoksessa Borderline Personality Disorders, ed. by P. Hartocollis. New York: International Universities Press 1977.]
Green, André (1997). The intuition of the negative in Playing and Reality. – Kohon, Gregorio 1999, 205– 221 [ Alkuperainen julkaisu: International Journal
of Psycho-Analysis 1997, vol. 78, part 6, 1071–1084.]
Ikonen, Pentti Rechardt Eero (1994). Thanatos, hapea ja muita tutkiemia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-sa tio.
Ikonen, Pentti (2000). Psykoanalyyttisia tutkielmia. Helsinki: Nuorisopsykoterapia-sa tio.
Klein, Melanie (1955). On Identi ication. – Envy and Gratitude and Other Works 1946–1963, 141–175. London: Virago Press 1988.
Kohon, Gregorio (1999). The Greening of psychoanalysis: Andre Green in dialogues with Gregorio Kohon. – The Dead Mother. The Work of Andre Green.
Edited by Gregorio Kohon. The New Library of Psychoanalysis 36. Reprinted 2001. Brunner-Routledge: Hove, East Sussex & Philadelphia, 10–58.
Kurkela, Kari (1993). Mielen maisemat ja musiikki. Musiikin esittamisen ja luovan asenteen psykodynamiikkaa. Kolmas painos 1997. Helsinki: Sibelius-
Akatemia.
Kurkela, Kari (1998). Musiikki re lektiona. – Siltoja ja synteeseja. Esseita semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Toim. I. Vierimaa, K. Kilpelainen ja A.
Sivuoja-Gunaratnam. Helsinki: Gaudeamus Kirja OY, Yliopistokustannus University Press Finland.
Kurkela, Kari (2000). "Sointu sanoo etta vapaus on olemassa" – Tiesta, humanismista ja ymmartamisesta". – Muualla, ta lla. Kirjoituksia elamasta,
kuttuurista, musiikista. Toim. H. Tyrvainen, S. Lappalainen, T. Makela ja I. Vierimaa. Jyvaskyla: Atena Kustannus, 32–54.
Kurkela, Kari (2002). Saaminen, pitaminen ja luopuminen – onko ymmartamisen nykyhetki mahdollinen? – Nakemisesta nakemiseen. Toim. M. Lindqvist, T.
Koskenpato, P. Meronen ja T. Valkki. Helsinki: Therapeia-sa tio, 68–89.
Kurkela, Kari (2003). Rajalla tutkiminen. – Kokemuksen ymmartamisen mahdollisuudesta. – Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnassa pidetty esitelma (8.
valtakunnallinen metodologian seminaari RAJOILLA – Seminaari tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta 12.–13. 9. 2003). Esitelman pohjalta tehty
artikkeli osoitteessa www.urova. i/ttk a Taide- ja kulttuuriopinnot a Rajoilla-seminaari.
Moore, Burness, E. Fine, Bernard D., eds. (1990). Psychoanalytic Terms & Concepts. New Haven and London: The American Psychoanalytic Assosiation
and Yale University Press.
Schulman, Gustav (1998). Psykoottisen potilaan tuhoavuus ja sen integrointi hoidossa. – Psykoterapia 1/1998, 2–17.
Schulman, Gustav (2002a ). Sietamattoman kestamisesta eheytymiseen. Objektin sisallyttamiskyky ja trauman integrointi. – Trauman monet kasvot. Toim.
Soili Haaramo ja Kirsti Palonen. Helsinki: Therapeia-sa tio, 162–187.
Schulman, Gustav (2002b). Narsistisesti vaikea potilas. – Nakemisesta nakemiseen. Toim. M. Lindqvist, T. Koskenpato, P. Meronen ja T. Valkki. Helsinki:
Therapeia-sa tio, 123–151.
Siltala, Pirkko (2001). Emotionaalisesti poissaoleva aiti. – Psykoterapia 3/2001, 186-197.
Sitolahti, Terttu (2000). Psykoanalyysi kehityksen ristiaallokossa: viettiteoriasta objektisuhteiden teoriaan. – Psykoterapia 2/2000, 5–31.
Stern, Daniel N. (1985). The Interpersonal World of the Infant. USA: Basic Books.
Torsti, Marita (2001). Vapaan assosiaation paluu. Helsinki: Yliopistopaino.
Tuominen, Marja (2003). Khora – a rettoman sija. – Ikkunoita Bysanttiin. Toimittanut Ritva Toropainen Oulu: Oulun yliopisto. http://herkules.oulu. i
/isbn9514270606/
Winnicott, Donald Woods (1965). The Maturational Processes and The Facilitating Environment. London: Karnac Books and The Institute of Psycho-
Analysis 1990.
___ The Capasity to be Alone (1958). – Winnicott 1965, 29–36.
___ The Theory of the Parent-Infant Relationship (1960). – Winnicott 1965, 37–55.
___ Ego Integration in Child Development (1962). – Winnicott 1965, s. 56–63.
___ The Capacity for Concern (1963). – Winnicott 1965, 73–82.
___ Classi ication: Is there a Psycho-Analytic Contribution to Psychiatric Classi ication? (1959–1964). – Winnicott 1965, 124–139.
___ Ego Distortion in Terms of True and False Self (1960). – Winnicott 1965, 140–152.
___ A Personal View of the Kleinian Contribution (1962). – Winnicott 1965, 171–178.
___ Communicating and Not Communicating Leading to a Study of Certain Opposites (1963). – Winnicott 1965, 179–192.
Winnicott, Donald Woods (1971). Playing and Reality. London and New York: Routledge 1991.
___ Transitional Objects and Transtional Phenomena (1953). – Winnicott 1971, 1–25.
___ Dreaming, Fantasy, and Living. A Case-history describing a Primary Dissociation. – Winnicott 1971, 26–37.
___ Playing. A Theoretical Statement. – Winnicott 1971, 38–52.
___ Playing: Creative Activity and the Search of the Self. – Winnicott 1971, 53–64.
___ Creativity and its Origin. – Winnicott 1971, 65–85.
___ The Use of an Object and Relating through Identi ication. – Winnicott 1971, 86–94.
___ The Location of Cultural Experience (1967). – Winnicott 1971, 95–103.
___ Mirror-role of Mother and Family in Child Development (1967). – Winnicott 1971, 111–118.
Winnicott, D. W. (1989a). Holding and Interpretation. Fragment of an analysis. (The de inite text, with Introduction by M. Masud R. Khan.) London: Karnac
Books and The Institute of Psycho-Analysis.
Winnicott, D. W. (1989b). Psychoanalytic Explorations. Edited By Clare Winnicott, Ray Shepherd and Madeleine Davis. Cambridge, Massachusetts: Harvard
University Press.