Solution Manual for Engineering Mechanics: Dynamics, 5/E 5th Edition Anthony M.

Bedford, Wal

Solution Manual for Engineering Mechanics:

Dynamics, 5/E 5th Edition Anthony M. Bedford,
Wallace Fowler
Full chapter at: https://testbankbell.com/product/solution-
manual-for-engineering-mechanics-dynamics-5-e-5th-
edition-anthony-m-bedford-wallace-fowler/

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

 Another random document
un-related content on Scribd:
elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin
tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime

vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow.
Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-
Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja
napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että
edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa

matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka
ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka
ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin
retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä
laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen
retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen
pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien

pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne
tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin,
joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

 Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan
William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena
tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista
kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella
olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi
takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse,
jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien
siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään
vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus —
päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja
hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään
hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden
tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon
punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja
maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä
Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä
eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä
muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä
erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta
suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti
pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut,

ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen
ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla
lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan
Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet.
Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa
myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla,

etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki
jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat
kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin
salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin
salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen
molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen,
jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti
tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat
kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen
tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella
käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se
eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä
kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista
astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia
havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei
tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta

sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin
salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia,
joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni
Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam
Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo
ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.
110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry

väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli
voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän
kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret
y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne
olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa
hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta
kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin
talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja
lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään
poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja
ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan.
Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä,
mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet
lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma,

vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli
joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat
saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter
Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä
enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven

ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen
kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin
pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä
parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla,
hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä
parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja,
niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan
terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja
jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut.
Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella
huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui
kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä,
toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin
paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava
lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää
sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta.
Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön

masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys

myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia
tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten —
matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään
maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta.
Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan
kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340
kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry
saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin
salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli
mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry
nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt,
kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin
onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin
Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta
eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin
myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta,

että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän
olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa
nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja
vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan
kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa,
jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin
satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja
kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään
purjehtijat.

Parryn toinen retki.

 Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää.
Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen
kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan
kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti»,
kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat
otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana,
jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen
niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten
kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo

helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin
että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi

isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he
rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä,
ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja
lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea.
Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2
metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme
tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu
pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan
rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla
ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa
aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta.
Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin
ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat
ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota

eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä.
He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja
tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat
hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen
turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät
jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti,
söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät
vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun
lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat

teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja
mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin
jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain
ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät
luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen
ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun
ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli
niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti
miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä
elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää
surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä
naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan.
Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari
vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa
hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka
hengen.
 Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk

niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen
niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten
huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen
niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin
laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa
seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin
täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen
rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän
etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna
suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää
sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että
hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta

retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä
luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti
Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla»
Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja
molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti
kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan
pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä
neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen
niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana

vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan
Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn,
josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti
sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli
hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince

Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt
pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten
vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään
Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi
Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka
länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti.
Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua
salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin
lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin
pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja

vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan
huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille
ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta,
viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä
täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi
kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.
 Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui

»Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti
laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on
Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen
palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi
vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin
sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen

kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen
Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa

oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli
kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa
ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle
saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä
ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä
ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman
voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta
»Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti
Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella
rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan
kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71
päiväksi.
 Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui
jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä
aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi.
Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin
eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja
rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään
epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea
viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin
päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten
huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta
pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin,
mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48
vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa.
Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen

napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset
kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi
retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa
amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs
yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes
puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista
varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli
ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty.
Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn
viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.
 James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi

Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä.
Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei
kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se
lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi
oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua
revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi
yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin
epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen
liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin
vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa
paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa
nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari,
vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen.
Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen
navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä
ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian
niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei
muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään
intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi
kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman
löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla
tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904
norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo

seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi
viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua
ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa
maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa
aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana
keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt
edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi
viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn»
ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta.
Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten
mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja
siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli
lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu
tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja
miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun
kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat

tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että
varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa
oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet
vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja
nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan
samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin

kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että
se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja
Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä,
mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista
vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään
tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan
luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se
peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän
toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki

etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin
tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut
päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai
tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina
Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan
pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta,
jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui
kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja

napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin,
kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut
olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla
tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti
esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King
huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja
loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia
maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui
lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta
kysymystä ratkaisemaan.
 Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin
molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja
jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli
höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20
hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin
konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi
vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan
aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin
valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut.
Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli
ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä
Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä.
»Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian
vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että
maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa
Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla
itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan
miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että
hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin
salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä
etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä.
Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi
Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska
sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos
voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua
reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin
maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren.
Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa
hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien
niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina

lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104
merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla
kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin.
Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät
ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli

Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella
Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin
takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset
kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti
purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan
alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen

lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti,
että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi
niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta
valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti
edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen

valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella.
Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa
vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan
upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin
toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan
seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa
kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme

viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt
sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli

minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita,
retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin
alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin
paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä.
Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka
kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli
vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin
yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan
ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James
Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John
Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut
toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle

ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta
kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi
lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia
tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia,

mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi
Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta
hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista
eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin
salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin
epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut

mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti
pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin;
sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää
maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet
arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja
kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos
hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi.
Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne
molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan
saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat

alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat
ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten
selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.
 Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille,
jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard.
Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat
erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat.
Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat
yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä

Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän
salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä,
tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle
talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan
rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin
laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan
rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta

heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin.
Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata
huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat
kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä
pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden
läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen

kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat
laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu