Test bank for An Introduction to Policing 9th

Edition by Dempsey
Full chapter at: https://testbankbell.com/product/test-bank-for-an-introduction-to-
policing-9th-edition-by-dempsey/
Discover the challenges, excitement and rewards of law enforcement today with
Dempsey, Forst, and Carter's AN INTRODUCTION TO POLICING, 9th Edition.
Written by law enforcement veterans with extensive first-hand experience in all
areas of policing, this book is an essential read for you or anyone you know who is
considering a career in law enforcement. You'll get insight into the Black Lives
Matter movement, questionable police shootings of civilians and ambush shootings
of police officers, strained police-community relations, the President's Task Force
on 21st Century Policing, recent terrorism incidents, Specialized Policing
Responses to homeless individuals, advances in policing technology and other
current issues. You'll also find the latest research as well as up-to-date applications,
statistics, court cases and information on law enforcement careers.
 Another random document
un-related content on Scribd:
 Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen

tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella
olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut.
Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans
Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä
kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan

tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen
perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien
luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle
olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä
löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin
odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin
rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen
jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli
ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi.
Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi
Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset
napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan.

Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin,
Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi
kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota —
kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat
havaintosarjat.
 Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo
toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja
Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi
maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli
saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti
retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella
jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin
hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa
suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin

Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla
kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä
mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan»

retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen
piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän
tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana
syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa
menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva

»Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli
vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun,
pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan
vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta
»Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen
toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883
reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta
»Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.
 Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström,
joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa
todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä

niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap

Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche»,
tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka.
Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset
kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka
painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain
julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan

seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn
pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta
kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa
täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K.
Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin
suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään
suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä
suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle

Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia
revontulia.
 Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan
länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan
koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi
koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon

Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen,

Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla
suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun
varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan
pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa

kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli
luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19
sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa.
»Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä
saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa
Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun
varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta
rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi
alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä
kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla
t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B.
Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis,
joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään.
Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä
kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria
rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari

pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy
maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan
pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut
tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä
kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen
täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta
kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat
sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin
Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi
pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata
laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo.
Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti
olleen alallaan luomisen aamusta alkain.

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort

Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen
tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.
 Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään
ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin
kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät
kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla
taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle.
Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät
voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo
rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka.
Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja
lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien
vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja,
joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa
vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja
pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat
arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi
kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja
ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24
saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800
metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja
Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava
paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei
ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko
joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle
retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken,

mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja
vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään
revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata
asemalle.
 Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen

1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen
laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven
eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli
tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta
näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän

tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60
metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna.
Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja
vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut
mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki
Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä
vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi
Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen
meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja
seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon
ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon
Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä
kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten
myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut
sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden

maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea
Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia
jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä
maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta
kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä,
jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja

ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen
retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa
ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta

pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen
mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli
ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat
8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet
pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi
veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi
voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla,
veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja
vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot,
mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta
pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli
kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu
kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän
vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja
kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja
19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan,
jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta
kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine
tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan
välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota

paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä.
Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset
hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli
talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta»,
jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen
pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut,
kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta
samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä
Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea

Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää
kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap
Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.
Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan

vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis
riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle
kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat
lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty
ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden
henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan.
Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin
kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli
kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli

aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän
saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa
jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita.
Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan,
niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi
miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä
hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa

pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin
salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo
mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin
salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen,
tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884
lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen
lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley
toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn
retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin

nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka
oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen
kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen
keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen

äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina
makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä.
Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan
pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi
hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos
katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat
seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei
siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä
kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet
ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut
muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja

sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne
heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut
heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja
taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat
pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon

olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän
huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei
retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi
olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla
sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun
leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää
olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi
tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa
äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan
metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut
takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran,
viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja
viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti
kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten
verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo,
nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä,
pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja
alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella —

mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on

kaatunut!»
 Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen
osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin
teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä
huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi
yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin
sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen
vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä
kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen
pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja
jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka
tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren
tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta
he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle
toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä
makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut
parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan

hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän

meitä on enää elossa; tässä olemme… kuollaksemme kuin miehet… Olen
tehnyt… mitä voin… laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän
vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein
sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka

he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet.
Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu
hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein
raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin
antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen
minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen
verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin
kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky,
joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin
päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka
jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä
hänelle tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta

sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja
lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka
jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli
jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen
hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen
pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä
leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja
tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa
tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti

Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja
sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä
laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin
maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne
osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin

aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes
Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan
työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.

De Longin retki. "Jeannetten" tuho.

Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan

miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain
sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui
napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken
saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan —
mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen
kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset
matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun
Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin
mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan
varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa

monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia
meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa
pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden
matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu
kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon
navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San
Franciscosta Beringin salmea kohti.

Napaa kohti.

»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo

Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin
onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa
ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin
Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin
mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta
sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa
»Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle.
Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla
toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat
lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi
sekä työtä että ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet,

ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa
tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä
toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä
»Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt
päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa
lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin
silloin tällöin ampua jääkarhuja.
 »Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä
luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi
ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi
ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan
jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien
terveyttä arveluttavassa määrässä.

Uusia saaria.

Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta

kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista
vaihtelua.

Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat

sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen
ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät,
vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena
1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren
pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana.
Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä
alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden
Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli
kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama
matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti
eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet
uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan.
Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti

mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei
ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se
päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa
»Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle,
ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni,
mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden
keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin
tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60
neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että
saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja

Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen
oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti
Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka
Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille.
Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin
veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat
loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta
riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.
 Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin
tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta

matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain
rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain
putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka
olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän
pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua
kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku
kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa
menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long
lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä
kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn
vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa,
viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan
huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä
ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin
he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he
saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen

siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo
parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla
matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet
lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa
jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja
marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja
palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja

tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen
antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan
lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen
etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut
heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli
De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.

De Longin kuolema.

Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse

Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen
keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin
venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa
lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä
makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä.
De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty
joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet,
mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun
30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle

ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole
milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen
haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten
Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.