Kylä

Minkä vuoksi yläsavolaista kylää kutsuttiin

Rutakoksi, sitä ei kukaan varmuudella osannut
sanoa. Kyläparlamentin paras arvaus viittasi
läheiseen alavaan viljelysmaahan, alankoon, joka
oli paljastunut muokattavaksi, kun vähäinen järvi
oli joskus 1800-luvun lopulla kuivatettu.
Nimen alkuperälle oli toinenkin selitys.
Kylän pikkupojat kävivät kalassa suohaudoilla
joita löysivät Iisalmeen johtavan tien varrelta,
vastapäätä Punapellon tilaa. Haudat kuhisivat
ruutanoita: ruutana rypee rutakossa, made muhii
mutakossa, saatettiin sanoa.
PUNAPELLON nimen taas tiedettiin
johtuvan sananmukaisesti maaperän paikoitellen
punertavasta mullasta.

1
 Parin sadan kilometrin päässä savolaisista
kotikonnuista lymyili karjalaisten maakunnan
takana Pahan Valtakunta. Pilvet vaelsivat sinne
kaukana Atlantilla syntyneinä, vapauden tuulten
tuomina, ripoteltuaan ensin ihanan ravitsevia
pisaroitaan pelastuksen sanoman syrjäisille
seuduillemme hyvää hyvyyttään tuoneiden isojen
veljiemme ruotsalaisiin puutarhoihin ja
viljelyksille.
1900-luvun alussa kauhea hätä ja hirmuinen
pelko oli vallannut mannermaalla läntisen
ajattelun suuret sielut. Kommunistiset roskajoukot
olivat rynnänneet Venäjällä läntisen sivilisaation
kimppuun. Ikuisen onnen paratiisi ei enää
kangastellutkaan taivaanrannan tuolla puolen,
kuten ihmisille oli aina lupailtu, vaan sitä pantiin
täyttä päätä täytäntöön Leninin johdolla.

2
 Suomalaiset seurasivat maailmanhistorian
suurta draamaa näköalapaikalla. Osa kansasta
hairahtui seuraamaan Pietarissa vallan
kaapanneita idealisteja. Syttyi verinen sisällissota.
Miten muuten olisi voinut käydäkään? Olivathan
kontaktit Pietariin, suuren valtakunnan
rajantakaiseen pääkaupunkiin, olleet sadan
vuoden ajan hyvin tiiviit.

MAAILMANSODAN raunioilla älyllinen

lama jäyti maata. Keväällä 1945 maa oli ollut miltei
kuollut. Tykkien jylinän tauottua oli kotosuomi
nostettava maailmansodan raunioista jaloilleen.
Karjala oli menetetty, valtaosa Lapin kylistä
saksalaisten jäljiltä raunioina, liikenneyhteydet
poikki, tehtaat tuhottu, maanviljely mahdotonta.
Aseiden vaiettua teillä harhaili evakkojen laumoja
jalkaisin; polkupyörien selässä; hevoskärryissä
vaeltamassa sisämaahan kohti tuntemattomia
seutuja löytääkseen edes vähäisen asuinsijan tai
maatilkun, jossa voisi yrittää aloittaa kaiken
uudestaan. Kansa kuitenkin toipui nopeasti,

3
lopulta nopeammin kuin kukaan oli osannut
kuvitellakaan.
Pian nukkui lapsia tupien uuninpankoilla
peräkamareissa ja isän kainalossa pirttien
keinutuoleissa; pienokaisia pyörimässä äidin
helmoissa keittiön tiskipöydän ääressä.
Lasten ja aikuisten kumisaappaita,
huopatossuja ja sukkia roikkui uunien vierustoilla
kuivumassa; pyykkejä aitan hirsiseinillä äitien
saunanpadassa keittäminä ja käsin pyykkiladoilla
puhtaaksi hinkkaamina.

4
 Suuri muutos

Teollisen vallankumouksen huuma tempaisi

Sonkajärven kunnan pomot valtoihinsa 1960-luvun
puolivälissä väen alkaessa valua Ruotsiin.
Länsinaapuri oli säästynyt sodan
kirouksilta. Se odotti malttamattomana Euroopan
nousua sodan tuhkasta.
Kiirunan ja Jällivaaran valtavat malmivuoret
nielivät satoja ja tuhansia suomalaisia porareita,
panostajia, vaunumiehiä, siivoojia ja apumiehiä.
Omia koteja, huviloita ja kerrostaloja,
kauppoja ja ravintoloita, kyliä ja kaupunkeja alkoi
nousta joka puolelle Svea Mammaa kuin sieniä
sateella. Kansankoti eli suuren aamunkoiton
huumassa.

5
 Saabin ja Volvon työvoiman värvääjät
ilmoittelivat Iisalmen Sanomissa milloin ja missä
he olisivat niiden tavattavissa jotka olivat valmiita
lähtemään Ruotsiin autoja kokoon panemaan.
Niihin aikoihin saakka Ylä- Savon laajan
seutukunnan väkirikas kansa oli saanut elantonsa
lähes yksinomaan maataloudesta. Sonkajärven
pitäjässä asui yli 10 000 asukasta. Väki oli
kasvatettu työteliääksi ja vaatimattomaksi ja turhia
puhumattomaksi ”mies se tulloo räkänokastakki,
mutta ee tyhjän puhujasta” he tapasivat sanoa.
Suomessa höyryveturit puksuttivat junat
perässään kohti suurta ja mahtavaa
Neuvostoliittoa. Vaunut olivat täynnä
sotakorvauksia. Jättiläismäisiä telakoita,
metallitehtaita, sahoja, sellu- ja paperitehtaita
vietiin itään – samaan aikaan maaseudun
koululaisille esitettiin propagandafilmejä joissa
Sunilan, Joutsenon, Varkauden ja monen muun
tehdaspaikkakunnan iloiset työläiset ahersivat
kansakuntaa jaloilleen.
Työtä tehtiin tauotta. Rakennettiin
isänmaata, josta lapset saisivat kuulla ylpeänä
sanottavan että Suomi maksaa aina velkansa; että
Suomi seisoo aina omilla jaloillaan koska muuta
vaihtoehtoa ei ole..
Kansakuntaa yhdisti talvisodan alla solmittu
tammikuun kihlaus – työnantajien ja työntekijäin
keskusjärjestöt olivat sitoutuneet puhaltamaan

6
yhteen hiileen valtion toimiessa niiden välissä
yhteensitovana liimana.

RUTAKON kaksi rahamiestä istuivat rinta

rinnan sekä kunnan että pankin johdossa. Tieto,
joka oli jo silloin valtaa, siirsi pankin
vekselivetoiseksi luotottaman suurperheen
kotitalon ilman sen suurempia kommervenkkejä
kunnan haltuun muuttuvan yhdyskunnan
tarpeisiin. Pohjanmaalta oli löytynyt reipas yrittäjä
joka tiesi miten rahaa kehrätään kassaan
matonkutimia yhteen paukuttamalla. Keskelle
kirkonkylän parasta peltoaukeamaa nousta
pulpahti neliskanttinen teollisuushalli. Kylän
likaviemäri vedettiin hallin kautta järven
pohjukkaan. Kirkasvetinen järvi rehevöityi parissa
vuodessa umpeen.

7
 KALERVO tallusteli naapurin Jussin kanssa
kansakouluun kaksi kilometriä valon hohtaessa
koko ajan silmiin ikään kuin oltaisiin kävelty
kirkkaassa auringon paisteessa, vaikka oli synkkä
marraskuun aamu. Muuan syrjäkylän yksinäinen
vanhus oli veikannut kasan rahaa ja lahjoittanut
voittonsa kunnalle sillä ehdolla, että kirkonkylän
tielle rakennetaan koululaisten turvaksi katuvalot.
Pikkupojat suunnittelivat milloin mäen
päälle metallitehdasta, milloin tarkastelivat järven
rantavedessä törröttävien ”venäläisten
syöksyveneiden” maihinnousun estävien tolppien
kuntoa huolestuneena niiden etenevästä
lahoamisesta. Toisen linnoitusaseman he
suunnittelivat kotipihaan, jonka navetan
sontaluukusta oli hyvä puupyssyllä tähtäillä
ylämäkeen tuupertuvia iivanoita. “Toivon että
sattuis, toivon että sattuis“, he hokivat
varismetsällä oppimiaan taikasanoja.
Niiden samojen kantojen ja kumpareiden yli
kannetaan nyttemmin kesäjuhlissa eukkoja
maailman ennätysvauhtia.
Kahdeksanvuotisen kansakoulun jälkeen
Kalervo pääsi käymään kansalaiskouluksi
kutsuttua yhdeksättä luokkaa upouuteen
kirkonkylän keskuskouluun. Siellä päntättiin
päähän viljeltävän maan happamuudet ja
emäksisyydet mutta se tieto jäi kirjatiedoksi kun
hän seuraavana talvena tarpoi metrisessä

8
lumihangessa hevosen perässä pöllejä reellä
pihaan vedättäen.
”Olisiko metsurin työstä minulle
elämänmittaiseksi ammatiksi, pientilalliselle leivän
jatkoks”i, mietti Kalervo 15-vuotiaana metrisessä
lumihangessa kaatamassa muutaman kilometrin
päässä kotitilalta sijainneelta metsäpalstalta
koivupuita pirtin ja tupien lämmöksi.
Parikymmentä kiloa painava amerikkalainen
Homelite moottorisaha painoi – ikäänkuin omalle
keveyttä korostavalle nimelleen naureskellen –
pojan olkapäätä kasaan tämän siirtyessä
koivunrungolta toiselle hangen pettäessä jalkojen
alta tuon tuosta. Kaatuessaan koivunrunko silloin
tällöin jumittui kiinni viereiseen puuhun. Yksin
metsässä ollut metsuri tempoi sitten runkoa
henkensä kaupalla alas. Käytettynä ostetun sahan
kaasuttimen kalvot ja suuttimet reistailivat;
teräketju oli tylsä; vuotava öljytankki ja aina tyhjä
bensasäiliö tulivat tutuiksi.
Sattui sellaisella työmatkalla kerran hupaisa
tapaus joka kääntyi lopulta traagisesti. Nimittäin
Kalervon ohjastama Lelu- tamma porhalsi
luistavalla pakkaskelillä nimismiehen konttorin
kulmalta päätielle teurastaja-Kervisen
tšekkoslovakialaisen Jawan alle sillä tavalla, että
moottoripyörän etulamppu napsautti reen aisan
poikki jolloin hölmistynyt hevonen kompastui ja
putosi polvilleen. Typertyneen teurastajan

9
kömpiessä keräilemään tielle levinneitä puukkoja
ja veitsiä, hevonen pillastui, kavahti takajaloilleen
ja tempautui irti valjaistaan ja ravasi oikopäätä
kotiin Punapellon pihaan, jossa tuupertui yltä
päältä hikisenä maahan siitä koskaan enää
nousematta.
Harvanjärven rannalla asunut
seikkailija-Ilmari kävi koulua Kalervon kanssa
samalla luokalla kunnes syysmyrskyllä hukkui
laudoista ja kovalevyistä kyhäämänsä lautan
mukana maailman parhaan Harvanjärven jäiseen
rantaveteen.
Ystävänsä muistoksi olisivat järkyttyneet
pojat ansainneet parhaan mahdollisen arvosanan
kyvystään kuvailla välitunnilla näkemänsä kanan
kaulan katkaisun kirveellä ja ilmaan räpiköineen
päättömän kanan lennon.
Ilmeisiä kynämiehen taipumuksia osoittanut
Kalervo sai opettajalta tehtäväkseen valmistella
tekstin kevätjuhlan puheeseen. Kaunisääninen
Hannu lausuisi sen ääneen koulun juhlassa.
— Miten se puhe jaksaa? kysäisi opettaja
Kalervolta.
— Ai se teksti, sehän on jo aikoja ollut
valmis. Annoin sen Hannulle, taitaa osata kohta
sen ulkoa.
— Mitä ihmettä, eihän sen niin pitänyt
mennä! Sinunhan piti kirjoittaa vain luonnos! Minä
haluan nähdä sen heti!

10
 Opettajan lisäysten jälkeen Hannu kiitteli
parhaimpiinsa pukeutuneiden koululaisten ja
heidän vanhempiensa edessä kevään tulosta
Sibeliusta, maailman tunnetuinta suomalaista, ja
Mannerheimia, kaikkien maailmojen historioiden
suurinta suomalaista.
Pääasiat olivat sentään paikallaan niin kuin
pojat olivat ne kirjoittaneet: talonpoikien
vapaudentahto; valkoiset pilvet sinisellä taivaalla;
Pahkan hiihtäjien saavutukset juuri sulaneilla
lumilla – ja kaikista tärkeimpänä saunapadan alta
pihalle kiemurtelevat savut lupailemassa kauden
ensimmäisiä muurinpohjalettuja.

RAUTAESIRIPUN taakse sullottua

synkkyyttä vastaan tapellessa saatuja arpia
jermujen paljaalla iholla olivat pojat saunan
lauteilla kauhukseen nähneet, samoin kuin
vähemmän onnekkaiden sankareiden
hautapaasien rivistöjä kirkonmäen koivikossa.
Isänmaallisuutta härän lailla puhkuva
kunnanlääkäri purki samaisella mäellä stressejään
ammuskelemalla pistoolilla reikiä pilkkatauluun
virkatalonsa sisäpihalla. Ympäri kylää keskellä
kirkasta päivää kuuluvan paukkeen joutuivat
kyläläiset vastentahtoisesti sallimaan, koska
viereisestä ruumishuoneestakaan ei oltu kuultu
valituksia.

11
 SODAN MUISTOT haalistuivat vaikka.
Samppa-isä oli taistellut ryssiä vastaan Kainuun
rajantakaisella Rukajärvellä, mutta vaikeni visusti
kokemuksistaan. Sotamiehen puinen muistolaatta
kamarin sängyn yläpuolella yritti pitää yllä
isänmaallista henkeä, samoin kuin sukupolvelta
toiselle siirtyneet Husqvarna- haulikko ja
-metsästyskivääri pirtin seinällä kaikkien
nähtävillä. Hiipuvaa maanpuolustushenkeä
yritettiin lietsoa liekkeihin myöskin pomppaamalla
ylös pirtin penkistä vaikka kesken hernerokan
syönnin, jos radiosta kajahti ilmoille
Maamme-laulu.
Yhtenä kauniina päivänä naapurin Jussi vei
Kalervon oman kotitalonsa vintille; sieltä oli
löytynyt pärekorin pohjalta villapaitojen alta
pahvipurkillinen vaaleanruskeaa tahmeaa mössöä.
Ei se ollut kaakaojauhetta, enempää kuin
suklaatakaan. Mutta maistaa piti. Yök, yök! Korin
pohjalla lojui tuuman paksuinen Catalogue,
amerikkalaisen postimyyntiliikkeen tuoteluettelo.
Sanaakaan englantia ymmärtämättäkin saattoi
päätellä että mössöä voisi tilata rapakon takaa
lisää. Samalla postin kyydillä tulisi Savon
perukoille neljällä pyörällä vetäviä
puutarhatraktoreita, huoneen täyttäviä sänkyjä,
upottavia nojatuoleja, jalopuupintaisia televisioita
ja radioita, viisiteräisiä kokoontaitettavia puukkoja

12
ja grammantarkkoja henkilövaakoja ynnä muita
hyödyllisiä suurperheen tarvikkeita.
Leuhkiessaan koulun pihalla Amerikan
liikesuhteillaan pojat kuulivat opettajalta suuren ja
mahtavan Yhdysvaltojen pelänneen sotien jälkeen
kommunismin aaveen leviävän Venäjältä länteen.
Sellaisen onnettomuuden estääkseen oli Setä-Sam
jakanut Marshall-avuksi kutsuttua rahaa ja ruokaa
kaikissa Länsi-Euroopan maissa.
Kotiin päästyään oli Kalervo maha amerikan
mössön kovettamana sillä tuulella, että
kaikenlaisten asioiden syvin olemus tuntui
kiinnostavan, joten äidin sähkölevy piti kantaa
vintille ja suorittaa ruuvimeisselillä ruumiinavaus.
Peruutusvaiheessa kaikki palaset eivät kuitenkaan
loksahtaneet paikalleen vaan jokunen nippeli oli
kadoksissa. Oliko se pudonnut lattian
sahajauhotäytteeseen? Vällyjä kaivellessa käsi
tapasi jotakin kovaa ja kylmää. Sehän on pistooli!
Tuli ja pamaus! Eikä mikään pikkuruinen
lelupyssy, vaan painava rautamöhkäle. Ohut pitkä
piippu, sen päässä tähtäin terävä kuin kirkontorni,
peräosan kahvan pinnassa karkea kuviointi,
takaosan molemmalla puolella ulkoneva nuppi.
Kirjastossa selvisi tykin alkuperä: saksalainen
Parabellum, upseerin sotilaspistooli. Miten ja miksi
se oli sinne joutunut, jäi ikuiseksi arvoitukseksi.

13
 Tienestejä ansaitsemassa

Lehmiä pientiloilla oli vähemmän kun

lapsia. Silti maitoa riitti meijeriin annettavaksi pari
tonkallista päivässä. Ne vietiin maitolaiturille
tienvarteen polkupyörän sarvessa roikottaen. Siitä
herui talouden ainoa kaupallisen vaihdon väline,
maitotili.
Mutta mihinpä sitä rahaa olisi tarvittukaan?
Pellosta nostettiin perunat, lantut, porkkanat ja
muut vihannekset. Omasta metsästä kerättiin
sienet ja marjat, ammuttiin lisukkeeksi jokunen
teeri tai metso, joiden olinpaikat oli pantu
marjaretkellä visusti mieleen. Järvestä haettiin
haukea, ahventa ja matikaa. Kenkiä ja vaatteita
kierrätettiin isommalta pienemmälle, eikä kerjätä
tarvinnut, saati kunnan sosiaaliluukulla käydä.

14
 Kirkonkylän kakaroiden polskutellessa
uimarannassa – mikäli eivät olleet partiossa –
talollisten lapset raatoivat heinäpelloilla, kunnes
kauan odotettu palokunnan sireenin vapahtava
ulvahdus särähti korviin. Silloin pojille tuli
hirmuinen kiire kirkonmäelle.

METSÄPALO oli havaittu korpipitäjän

kulmalla. Paloaseman pihassa pojat loikkasivat
polkupyörän selästä piikkinokkaisen avo-Fordin
lavalle ja tarrasivat kaksin käsin kiinni penkkiin ja
kiisivät sireenin ulvoessa tukka jakauksella
onnettomuuspaikalle sorateitä pitkin, paitsi
rospuuttokelillä, jolloin maan alta ylös pursuava
savi myllersi tiet pari tonkallista päivässä vain
paremmin hevospeleillä kuljettaviksi
perunapelloiksi.
Tuhoisa palo taintui hetkessä kunhan
tulipesäkkeitä raivokkaasti kuusenlatvuksilla
pieksettiin. Sitten koitti juhlahetki. Palopäällikön
virkaa toimittanut naapurin Taavetti-isäntä kaivoi
Fordin uumenista täyslihasäilykepurkkeja,
ruisleipää, lenkkimakkaraa ja mehua. Pääjuhlan
aika koitti muutaman viikon kuluttua kun
yhteiskunnan hyväksi tehdystä työstä saatiin
rahapalkka. Elämänsä ensimmäisellä tilillä Kalervo
osti ensimmäisen oman puukon. Toisella irtosi
kello. Lapinleuku ja Miljonääri merkkinen
rannekello, siinä hänen maallinen omaisuutensa

15
olikin, muovisen pilkkiongen lisäksi, jonka oli
edellisenä talvena ansainnut käpyjä keräämällä.
Yhtenä yönä palokunnan pojilta jäi
vuosikymmenen tuho näkemättä koska alaikäisiä
ei huolittu sammuttamaan Iisalmen keskustassa
liekkeihin hulmahtanutta Putkolan
kauppahuonetta. Mutta heti aamun sarastettua he
olivat kaupungin keskustassa taivastelemassa
miten huono tuuri taloröttelölle olikin sattunut –
juuri silloin kun se olisi joka tapauksessa pitänyt
hävittää uudisrakennuksen tieltä.

VELJESKATRAAN kaksi vanhinta

hankkivat tienestinsä ajamalla vekselivetoisilla
kuorma-autoillaan puutavarayhtiöiden pöllejä
salomailta Iisalmen uittoreittien varteen.
Ahlströmin ja Enso- Gutzeitin metsurit
heittivät niinä 1960-luvun vuosina työläät
pokasahansa naulaan ja opettelivat käyttämään
moottorisahoja. He olivat ”Römin” eli Ahlströmin
ja ”Kutsetin” eli Enso-Gutzeitin miehiä: asuivat
kuusipäiväisen työviikkonsa salomailla, ja monet
vakituisemminkin yhtiön savottakämpissä, kunnes
monet jo parhaassa iässä joutuivat tutisevine
käsineen sairaseläkkeelle. He käyttivät
amerikkalaisia Homelite ja McCulloch, ruotsalaisia
Husqvarna ja Jonsered tai saksalaisia Stihl sahoja.
He sahailivat tuontisahoilla ihan mainiosti
vaikka kylän ensimmäisessä työnäytöksessä

16
Kuopiosta saakka saapunut Stihlin
myyntikonsulentti oli kuin olikin onnistunut
sipaisemaan sahalla oman jalkansa vereslihalle.
Kotimaiset insinöörit, nuo metsien miesten
jälkeläiset, näpertelivät vielä kokoon ikiliikkujia,
sähköautoja tai muita eksoottisia kehitelmiä sen
sijaan että olisivat suunnitelleet metsureille
kunnon sahoja tai pakkasen kestäviä
suojavarusteita, tai autoihin toimivia
lisälämmittimiä ettei niitä tarvitsisi tuoda Italian
lämmöstä pohjoisen pakkaseen.
Muutama poika oli ostanut palokunnalta
saamillaan tienesteillä oman mopon, oikean
Soliferin. Silti paljon puuttui. Pitäisi saada oikea
motocross-pyörä, tai Husqvarna, samanlainen kuin
maailmalla GP-kisoja kiertävällä Iisalmen
hautausurakoitsija Leppävuoren pojalla oli. Tosin
omalla kylällä ei ollut paikkaa jossa harjoitella, ei
edes pientä pikitien pätkää, oli vain sorateitä ja
metsäpolkuja.
Mikroauto oli täysin ulottumattomissa, sitä
harmillisempaa koska sellaisella kilpailevaa Ylä-
Savon eläinlääkäri Rosbergin Keke- poikaa
markkinoitiin kansallisena kykynä.

Työläisten ja opiskelijoiden keväisenä

juhlapäivänä ammattimetsurit kuulivat sisällään
kutsun: kaikki maailman työläiset ja pienviljelijät
yhteen liittykää! Niinpä he kömpivät korpimetsien

17
pimeydestä kirkonkylän valoisalle raitille
marssimaan punalippujen perässä
vallankumouslauluja hoilaten talollisten
osoittaessa revohkalle mieltään potkiskelemalla
savikokkareita hajalle pellon pientareilla.
Isompien veljien mukana Kalervokin yritti
hankkia moporahoja propsien kuorimisessa ja
muissa kotimetsurien töissä. Mutta kiukkunsa
niellen hän joutui myöntämään, etteivät toisella
kymmenellä olevan voimat riittäneet petkelettä tai
vuolurautaa työntelemään, vaikka puunkuori
näytti kolme – neljä vuotta vanhempien käsissä
irtoavan kuin itsestään.

Yksi kiikaroi keskikesän helleviikoilla mäen

päällä kolmiomittaustornissa savuja paljastaakseen

18
vaanivat metsäpalot; toinen keräsi marjoja; kolmas
pyysi loukuilla niljakkaita piisameita tai ampui
kiväärillä söpöjä oravia nylkeäkseen niiltä nahan.
Talvisin puskettiin petrolivetoisella Allis- Chalmers
traktorilla — sen taakse oli itse rakennettu
lankunpätkistä puskulevy — lumet K-kaupan
lentopallokentän kokoiselta pihalta päin puita, niin
että reiden paksuisten koivujen valkoiset rungot
tärähtelivät.

19
 Teurastamon asioita

Pelkkä ajatus oravan ampumisesta ja sen

nylkemisestä sai Kalervon ihon kananlihalle.
Samanlaista värisevää vastenmielisyyttä hän koki
siantapon lähestyessä. Se tapahtui aina suuren
juhlapäivän, kuten joulun alla. Päinvastoin kuin
naapuritiloilla, joissa talonisäntä teki verityön
omakätisesti, Kalervon herkkäsieluinen isä sopi
sian lahtaamisesta kylän teurastajan kanssa.
Pienimmät pojat karkotettiin veriteon ajaksi
nurkan taakse; tytöt olivat ihan vapaaehtoisesti
painuneet pehkuihin heti kuultuaan lähestyvän
moottoripyörän pörinän. Kun teloituksessa
tarvittava pistooli oli kaivettu esiin, kiljuva uhri
ajettiin karsinasta navetan ulko-oven suulle — ja
sillä siunatulla hetkellä kun sika työnsi pullean

20
päänsä ulkoilmaan, kajahti pistoolin terävä
laukaus ja sikaparka lysähti velttona kontalleen.
Niin tapahtui joka kerta, paitsi silloin kerran kun
teurastaja oli Jyrkän korpikylältä pontikkaa
keitelleen isännän luota palattuaan ja jätettyään
Jawansa pensaan taakse piiloon tullut navetan
nurkalle horjuvin askelin eikä osunut
useammallakaan laukauksellaan lähemmäksi kuin
sikaparan korvanlehteen, mistä syystä
vauhkoontunut sika jouduttiin lopettamaan
keskelle otsaluuta tähdätyllä kirveenhamaran
valtavalla iskulla.
Tapahtumassa avustanut isä-Samppa
säpsähti huomatessaan koiran jalkojensa juuressa
ja huudahti
— Musti! Musti on tullut kotiin!
Lapset säntäsivät tuvasta ihmettä
katsomaan: pari kuukautta aikaisemmin oman
perheen Jyrkän kylälle perustanut isoveli oli vienyt
koiran mukanaan peninkulmien taakse uuteen
kotiinsa. Sieltä Musti oli nyt juosta jolkuttanut
oman vaistonsa varassa takaisin kotipihaan. Liekö
aavistanut sikaparan arvottoman kohtalon, vai
lähestyvän joulun tuoksun?
Kun sika oli saatu tavalla tai toisella
hengiltä, lämmin ruho pyöräytettiin kelkan päälle
ja koko komeus kiskottiin saunan seinustalle.
Muuripadassa jo kiehui vesi. Sitä hujautettiin
ämpärillä ruhon pintaan, jota sitten kaavittiin

21
peltisen vesikauhan reunalla kunnes karkeat
ihokarvat irtosivat klimppeinä. Sitten teurastaja
kaivoi repustaan veitsen jota oli teroitellut
harmaalla liippakivellä vuosien kuluessa niin
ahkerasti että terä oli kulunut kapeaksi mutta
pitkäksi piikiksi. Isännän työnnettyä kauhan sian
kurkun viereen, teurastaja tökkäsi veitsenä syvälle
nahan alle ja väänteli sitä jotta veri pääsi vapaasti
pulppuamaan kauhaan. Kohta verta höyrysi
kokonainen ämpärillinen. Vapaalla kädellään
toinen vatkasi taukoamatta verta estäen sitä
hyytymästä. Pian veitsi viilsi rivakasti mahanahan
auki ja löyhkäävät suolet pullahtivat kevyesti
kiskaisemalla pakkasilmaan höyryämään.
Arvokkaammat sisäelimet – maksa, munuaiset ja
sydän – kannettiin veren mukana keittiöön jossa
Helvi-äiti keitti niistä maukasta mykyrokkaa.

22
 Kylien väkeä

RUTAKON kylän, Sonkajärven pitäjän

keskustaajaman, sivistyneistön muodostivat
luterilaisen seurakunnan pappi ja kanttori,
kunnanjohtaja ja sihteeri, apteekkari ja lääkäri,
nimismies ja pari poliisia, ja ennen kaikkea
kansakoulun kolme opettajaa, joista yksi nyyhkytti
viikon verran Sibeliuksen kuolemaa niin että
hänen pelättiin kyynelten sumentamana rikkovan
silkkisukkansa luokkahuoneen kuluneessa
lautalattiassa törröttäneisiin oksakohtiin.
Toki kylillä eli muistoja muistakin hienoista
ihmisistä vaikka papit, apteekkarit ja vallesmannit,
silloinkin kun kantoivat ruotsinkielisiä nimiä,
olivat jo kauan puhuneet kansan kanssa
suomenkieltä. Toisin oli ollut vielä 1800-luvulla

23
Iisalmen lähitienoiden muodostaessa yhden
ainoan maaseurakunnan. Väkeä siinä riitti niin
paljon että yhtä hyvin sielunpaimenen kuin
vallesmanninkin virat runsaine sivutuloineen
pystyivät houkuttelemaan Savon perukoille
rintamaiden kaikkein hienoimpien sukujen
jälkeläisiä.

Iisalmen pappilan pihapiiriin kerääntyi

kesäisin rovastien sukulaisia ja tuttavia ympäri
maata viettämään riemukkaita Idensalmen
säätyläisjuhlia. Samalla matkalla pistäydyttiin
virkistäytymässä kaupungin länsipuolella

24
rautapitoista vettä pulpunneella “lähteellä“, jolle
ruotsinkielen kaivoa tarkoittavasta sanasta “brun“
vakiintui kansansuussa nimeksi Runnin kylpylä.
Kerran 1920-luvulla siellä kerrotaan käyneen
itseään vilvoittelemassa jopa itse marsalkka
Mannerheimin.
Helsingin yliopiston eläkkeellä oleva
ruotsinkielisen historian professori Matti Klinge on
kirjoittanut vuonna 2006 ilmestyneessä
teoksessaan ”Iisalmen ruhtinaskunta” mm. että
Iisalmi ei ole koskaan ollut kreivi- eikä
ruhtinaskunta, mutta mahtava suurpitäjä käsitti
aikanaan koko Ylä-Savon, seitsemän nykyistä kuntaa,
lähes puolet Kuopion läänistä. Tämän suuren alueen
hengellisenä, taloudellisena ja hallinnollisena johtajana
oli Iisalmen kirkkoherra. Iisalmi oli 1700-luvulla
Suomen itäisen hiippakunnan ja sittemmin vuonna
1850 perustetun Suomen pohjoisen hiippakunnan
hyvätuloisin ja vaurain pitäjä. Lönnrot selittikin
Iisalmen kirkkoherran ”elävän kuin kreivi” – samoihin
aikoihin sanottiin Iisalmen rovastin elävän ”kuin
ruhtinas”. Iisalmen pappilan kulttuurista kerrottiin
ihaillen Pariisissa ilmestyneessä teoksessakin.

Juhani Ahon, maankuulun Brofeldtien

pappissuvun vesan, nimi loistaa yhä kirjallisuuden
historian lehdillä. Hänet tunnetaan myös yhtenä
kunniakkaan Päivälehden – Helsingin Sanomien
edeltäjän – perustajista, kun taas Kauppis-Heikin,

25
samaisen Koljonvirran pappilan renkipojan tarinat
elävät enää tutkijoiden käytössä.
Oppineen kodin kulturellissa seurapiirissä
oli lahjakkaan papinpoika Juhani Ahon hyvä
kasvaa; hän sai päivittäin tavata itseään
sivistyneinä pitäviä. He olivat matkustelleet paljon,
he puhuivat useita kieliä ja ottivat vastaan
pääkaupungin vieraita. Kaikkia maan pieniä ja
suuria asioita arvosteltiin ja tutkittiin ulkomaisten
esikuvien valossa, ja niin totuttiin saamaan
laajempi näköpiiri ja ”oikea” arvomitta
kotimaiselle.
Etelästä oli 1800- luvun lopulla tuotu
Iisalmeen olutpanimo, joka alkoi johdattaa
väkiviinan makuun päässyttä kansaa miedompien
juomien pariin.

KUNNIOITETTU sotasankari, eversti Johan

August Sandels ärtyi suuresti, jos hän jäi aterialla
ilman pehmeää ja vahvaa olutta. Kaksi tykkimiestä
huomasi kerran, että etulinjaan oli tuotu ruutitynnyrin
sijasta Sandelsin oluttynnyri. “Missähän se
ruutitynnyri on?“ aprikoi toinen. “En tiedä mutta
onneksi olemme täällä emmekä everstin
sotilaspalvelijoina“, vastasi toinen, kertoo juoppoutta
torjumaan perustetun Olvin olutpullon etiketti
Koljonvirran vuoden 1808 taistelujen
sankarieverstistä.

26
 1800-luvun lopulla saapui Jyrkän ja
Salahmin kylille järvimalmia jalostamaan
raahelainen kauppias Franzen, jonka rautaruukit
loivat parin sahalaitoksen lisäksi
varakkuuspesäkkeitä keskelle maaseudun ikuista
köyhyyttä. Noiden laitosten johtoporras muodosti
hallinnon virkamiesten ohella sen hyppysen
kokoisen ruotsinkielisen “siirtokunnan“, josta vielä
2000-luvulla esitetään opettavaisia tarinoita
valtakunnan tv- verkossa, ja josta kirjoitetaan,
kuten Juhani Ahosta muuan tutkija valtakunnan
päälehdessä, että “Aho loi realistisen savolaisen
kansankuvauksen“ mm. kuvatessaan Papin tytärtä
lausumassa rovasti-isälleen Koljonvirran
kamarissa 1800-luvun puolivälissä Runebergin
runoja ulkomuistista ruotsinkielellä.
Franzen myi 1800- luvun lopulla Ylä-Savon
ruukit varkautelaiselle laivanrakentaja Wahlille.
Hän oli kumppaneineen laajentanut liiketoimiaan
raudanjalostuksesta puun sahauksen puolelle.
Saman tien Wahl alkoi hankkia haltuunsa myös
metsäalueita, koska puunjalostuksesta oli
mannermaalla kehittynyt metsänarvoa nostava
muotivillitys, josta maakuntien vähäväkiset eivät
mitään tienneet. Heidän mielessään metsien puilla
oli käyttöä vain tervan poltossa sekä tupien ja
saunojen lämmityksessä. Niinpä Varkauden
tehtaat Wahlilta edelleen ostanut Ahlström, kuten
monet muutkin Etelä-Suomen rahamiehet, saivat

27
Kuopion suuren pojan Herman Saastamoisen
tavoin suunnattoman laajoja korpialueita salskeine
koivikkoineen ja humisevine havupuineen
tehtaidensa raaka-aineiksi lähes puoli-ilmaiseksi.
Sillä tiellä metsät ovat yhä tänäkin päivänä, joskin
yhtiöiden nimet ovat vaihtuneet vähän väliä.
Koivupuita lankarulliksi sorvannut Saastamoisen
tehdas Kuopiossa — aikanaan maailman suurin
alallaan — on sekin jo ajat sitten siirtynyt
taloushistorian loputtomien muistojen joukkoon.
Paremman väen lapsia varten Kuopion
kaupungissa oli tietysti ruotsinkielinen oppikoulu.
Sen rehtorina toimi mm. Johan Vilhelm Snellman.
Hänet oli oman aikansa totuudentorvena
karkotettu Helsingistä Savoon samaan tapaan kuin
sata vuotta myöhemmin Andrei Saharov ajettiin
Neuvosto-Moskovasta kotiarestiin Gorkin
kaupunkiin. Kouluja käymättömien savolaisten
keskellä hankitut kokemukset koulivat
tulisieluisesta suomenkielen oikeuksien
esitaistelijasta lopulta maankuulun
konservatiivisen filosofin, jonka myötä
suomalainen ajattelu taipui kuin taipuikin
kävelemään kaksikielisillä kainalosauvoillaan.
Ennen takinkääntöä oli Snellmanin toki pitänyt
saada herroilta paluulupa Helsinkiin.

Piikojen ja renkien myötä varakkaamman

väen kulttuurin vaikutus säteili vähitellen myös

28
syrjäisiin majoihin. Niissäkin alettiin ruokailla
kammareissa gaffeleilla tallriikeilta. Siihen aikaan
maksuvälineen virkaa toimitti voi. Sitä nöyrä
kansa kantoi kymmenyksinä pappiloiden
notkuville hyllyille. Niin syntyivät ensimmäiset
voivuoret. Kylillä liikkuneet ´voisaksat` välittivät
rasvaa Savon perukoilta edelleen aina Pietaria
myöten.
Jos kauppamies kyllästyi kiertolaisen
elämään ja halusi perustaa vakinaisen
kauppaliikkeen vaikkapa Kuopioon, joutui hän
anomaan esivallalta kaupankäyntiin ruotsinkielellä
kirjallista lupaa, joten kauppiaiksi valikoitui
ruotsinkielisiä kunnes Herman Saastamoinen
onnistui ensimmäisenä suomenkielisenä
rikkomaan hyvien veljien rintaman. Saastamoinen
oli Kuopiossa 1880- ja 90-lukujen kielitaisteluissa
suomenkielisten kärkihahmoja. Hän oli kirjailija ja
kauppias Minna Canthin kanssa perustamassa
Kuopioon muun muassa suomenkielistä
yhteiskoulua, järjestyksessä toista koko maassa.

29
30
 Anna arvo toisellekin

Kalervon suhde jumalaan syntyi enemmän

murheen kuin ilon kautta. Mitä pahaa naisihmiset
olivat tehneet, jotta heitä piti istuttaa kivikirkon
puupenkeillä vastaanottamassa ahdistusta? Sitä
paitsi sellaiseen jumalaan, joka salli pienten lasten
äidin kuolla kesken työpäivän arkisten
aherrustensa, kehotti keskenkasvuisenkin
itsevaisto pitämään kohtuullista etäisyyttä.
Samoin kuin lähestyvään poliisiautoon, jota
juostiin pelokkaan kunnioituksen vallassa pakoon
tienvieren pusikon tai lumikinoksen taakse.
Niillä kylillä Jumala yhä käski naista ja
nainen käski miestä, aivan kuten de Unamuno oli
kirjoittanut 1930-luvun Espanjan maaseudun
poikamiesongelmasta.

31
 Vapauden sanoma tuntui kaikessa
vaativuudessaan kansan veisatessa ikuista
kunnioitusta pyyteettömille pelastajilleen tai
anoessa syntiensä anteeksiantoa ja kaikkivaltiaalta
armoa, sekä rukoillessa järkeä Helsingin herroille
toivoen ehkä samalla myös itselleen Jeesus
Nasaretilaisen viestin lupaamaa mahdollisuutta
aloittaa uudestisyntymisen kautta kaikki
uudestaan. Ikuista pelastusta lupaavien kivikovan
humanismin myötä Kalervo alkoi ymmärtää
pappien puhuessa vastuun siirtyvän kuulijalle.
Lohduttavan ja opettavan, joskus myös
ankarasti kurittavan, kristinuskon parituhantinen
vaellus Välimeren perukoilta läpi mannermaan oli
muutama sata vuotta aiemmin saavuttanut
ääripisteenään myös Savon sydänmaat. Siitä
koululaiset varmistuivat talloessaan pimeänä
pakkasaamuna metrisessä lumihangessa ennen
koulupäivän alkua kotiläksynä raaputtamaan
jäätyneestä muistomerkistä esiin kaiverrukset,
jotka osoittivat, että sillä paikalla oli seisonut kylän
ensimmäinen kristillinen pyhättö, Rutakon
rukoushuone.
Lännen kulttuuriin kansa oli liitetty myös
monilla raamatullisilla nimillään kuten Samuel,
Jafet, David, Tuomas tai Fredrik, vaikka nimet
arkikäytössä oikaistiinkin Sampaksi, Jahvetiksi,
Taavetiksi tai Reetrikiksi.

32
 RÖNKKÖ on vanha savolainen sukunimi
jonka syntyperästä esiintyy monenlaisia tulkintoja
– aina muinaisesta sepän moukareiden
”röykytyksestä” lähtien. Aikakirjoihin nimi on
alunperin merkitty muodossa Roncko tai Rönckö;
kenties nimenantaja on alkujaan ollut kruunun
sotaväestä paennut sotamies Francke, yhtä hyvin
kuin paremmin tunnetut karkulaiset Roth tai Björn
ovat muokanneet paikallista nimistöä.
Tulkinnat pätevät kunnes toisin osoitetaan.

33
 Katseiden alla

Kalervon isä ja äiti periytyivät molemmat

perussavolaisista maalaissuvuista joissa
maanviljelys ja karjanhoito olivat turvanneet
elinehdot niin kauas kuin perimätieto kantoi.
Maanviljelijöiksi he kutsuivat itseään haluten siten
leimautua maalaisliittolaisiksi erotuksena
samanlaisia peltotilkkuja viljelevistä
pienviljelijöistä, jotka puolestaan heiluttivat
korpikommunismin lippua, mutta lapsilleen he
eivät politiikkaa vähääkään tuputtaneet, vaan
halusivat luoda heissä pikemmin mielikuvaa
ihmislapsen vapaasta tahdosta muovata omilla
valinnoillaan omaa kohtaloansa.

34
 Omaperäisiä Havukka-ahon ajattelijoita he
olivat kaikki tyynni. Heidän “vilosohviansa“
sisälsi kansanviisauksia ja perimätietoutta, joka oli
sukupolvien saatossa jalostunut taidoksi raivata
umpimetsiä elintilaksi itselle ja kotieläimille
karuissa olosuhteissa eurooppalaisen sivistyksen
äärirajoilla. He tiesivät syntyneensä ja kasvaneensa
omassa ympäristössään; siihen kuuluivat ihmiset,
esi-isien kalmistot, maisemat, perinteet kristillisine
perhejuhlineen ja ennen kaikkea omaperäinen
vahva puhekieli. Se oli tietoa siitä että heikkokin,
eikä yksin vahva, kuuluu johonkin paikkaan,
ihmisten yhteisöön; että on jotakin mikä yhdistää.
Heidän elämäntapansa ilmensi omissa
oloissaan elämään tottuneille suomalaisugrilaisille
kansoille ominaista vaatimatonta
vieraanvaraisuutta. Sitäkin vieraampia olivat heille

35
läntisen valloitushengen mukanaan tuomat kovat
asenteet. Eihän suomalainen kansanihminen
sisimmältään halua olla sen enempää henkisesti
kuin fyysisesti toisten hallittavana kuin
hallitsijanakaan.
Hoida omat asiasi: ei itsellinen tarvitse
välivouhkia asioitaan järjestelemään, eikä nimi
miestä pahenna jos ei mies nimeä; kun jätkä lyö
lakin päähänsä, on siinä kaikki mukana, ja lippa
osoittaa kulkusuunnan, he sanoivat. Raukat ne
menkööt merten taa, me emme ryhdy ruotsalaisten
rengeiksi emmekä piioiksi! Katsoa saa, mutta ei
koskea; rumat on kateellisia ja halut ne on
hiirelläkin, he opastivat lapsiaan elämäntaipaleelle
ja muistuttivat, että ihmiseksi eläminen on sitä, että
säästää toisen häpeältä. Mutta
kintuillekuseskelijoita kyllä ilmaantuu ympärillesi,
kunhan alat jotakin yrittää, he lisäsivät.
Varoittavat esimerkit löytyivät nekin läheltä.
Kasvatuslaitoksella peloteltiin kurittomia. Kylällä
nuoriso käytti kettinkejä jengitappeluissaan ja
käräjillä sitten jaettiin häpeää. Kaikki eivät
kontrollia kestäneet. Ryhälänmäellä tiputeltiin
serkkupojan nahanriekaleita puun oksilta. Oli
räjäyttänyt itsensä pötkö dynamiittia vyötäröllään.
Valtakunnan hallituksen
maatalousministerinä hetken piipahtanut Tahvo
Rönkkö hallitsi kuusikymmentäluvulla Ylä-Savon
poliittista näyttämöä. Hän oli isä-Sampan serkku.

36
Maalaisliittolaista ohjelmaa he toteuttivat rinta
rinnan raivaten aina vaan uutta peltoa tuottamaan
maitovuoria vaikka maa oli muutenkin tukehtua
ylituotantoon. Valtakunnan politiikkaa ravisteleva
vennamolaisuus kyti siinä maaperässä.

37
 Tietoa saamassa

Vähän sivummalla kirkonkylästä asuvia,

Karjalasta evakkoon joutuneiden talollisten poikia
ja tyttöjä karsastettiin ikään kuin he olisivat
imeneet äidinmaidossaan jonkinlaista
heimohäpeää ja yhä pahempi jos se ilmeni heidän
ortodoksisessa “ryssänuskossaan“. Sukunimiltään
heidät oli ristitty karjalaiseen tapaan omaperäisesti
kuten Kärpänen, Töppönen, Vianto, Röpelinen,
Lokka, Vasiljev ja Iljin.
Vielä enemmän vierastettiin vuosisatoja
aikaisemmin kuninkaan mahtikäskyllä laajasta
Ruotsin suurvallasta Suomeen, kuningaskunnan
itämaahan, kärrättyjä mustalaisia, koska he veivät
pikkulapsia mukanaan, kuten keskenkasvuisia

38
peloteltiin. Läntiseltä perulta kuulostivat heidän
nimensäkin; Lindbergit ja Hagertit.

YLEISRADION lähetysten äärellä

Punapellon lapset kävivät alituista kulttuurisotaa:
yksi jumaloi Rolling Stonesia, toiset kirkuivat
Beatlesien tahdissa. Illalla radio kohisi Radio
Luxemburgia, Frankfurtia ja Moskovaa.
Viikonloppuisin jännitettiin Iisalmen Pallokerhon,
Kupsin, Tottenhamin, ja Arsenalin menestystä.
Vähän väliä valtakunnan radion kuuluttaja
käski ottamaan huomioon naapurin, joka saattaa
levon tai muun syyn takia tarvita hiljaisuutta. Mutta
miksi ihmeessä Remeksen mummo olisi tullut
istuskelemaan iltapimeällä meidän tuvan
ulkoseinustalle, sillä olihan hänellä parin sadan
metrin päässä oma tupa?
Suhteet väljähtyivät niihin kylän poikiin,
jotka kävivät kaupungissa herrojen oppikoulua, ja
vahvistuivat niihin, joiden työkykyä koulu ei päässyt
pilaamaan.
Silti vähääkään piittaamatta varoituksista –
liika luku pilaa hyvän työmiehen – Kalervo
viihtyi keskuskoulun kirjastossa lukien kaiken
mitä käsiinsä sai. Pikku Jättiläinen; siinäpä mainio
kirja, jonka sivuilla Fordin akselit, metafysiikka ja
kuunkierto sointuivat yhteen. Kirjastosta saattoi
kantaa kotiin sellaisia kirjoja, joissa kerrottiin
ulkomaiden avarista maisemista joissa olisi helppo

39
hengitellä, kuten Amerikan preerioista, ja
intiaanien ja uudisasukkaiden taisteluista niiden
hallinnasta.
Parhaat paikallisjutut löytyivät kotiin
kannettuina “Mullikasta“ eli Iisalmen Sanomista,
valtakunnallisemmat Maaseudun Tulevaisuudesta
ja Koneviestistä. Niistä oppi helposti lukemaan. Se
taito oli tarpeen ihmetellessä myös kuopiolaisten
rahamiesten Savoa ja kommunistien Kansan
Ääntä, jotka löytyivät tarvittaessa matkahuollon
kahvilasta.
Sisäinen ääni kehotti jättämään lukematta
Vänrikki Stoolin tarinat ja muut Runebergin sadut:
Sven Tuuva pilaa ihmisluonteen; vilpittömästäkin
tulee ennen pitkää tappokäskyjen täyttäjä. Eihän
se, joka lyö ja potkii, ajattele. Historiaan
hullaantunut alkaa ajatellakin takaperin. Sitä
osoittavat laulumme, joista opimme rakastamaan
metsien puita, kuolleita kiviä, järven hohtavia
selkiä, soita ja niiden eläimiä.
— Poika tietää kaiken mitä muut eivät tiedä,
pankaa poika oppikouluun, kävi opettaja
kotiväkeä ikään kuin kiusalla yllyttämässä. Toive
oli turha, sillä kylällä ei vielä ollut oppikoulua,
vaan lähin sijaitsi Iisalmessa, jonne pääsi aamulla
yhdellä linja-autolla ja illalla toisella takaisin.
Käytännössä oppikouluun meno merkitsi asumista
vuokralla kaupungissa. Se taas oli mahdollista vain
varakkaammalle väelle.

40
 Nuorison puuhia

Tuskin kymmenvuotias ollessaan Kalervo

heräsi kauniina kesäaamuna jossakin Iisalmen ja
Oulun välillä, Pyhännän pitkällä kangastaipaleella
Veli-veljen Ford Thames-kuormurin hytissä. He
olivat menossa hakemaan salpietari- ja muita
lannoitesäkkejä Typpi Oy:n tehtaalta Rutakon
osuuskauppaan.
Silloin Oulussa oli lämmintä päinvastoin
kuin muutama vuosi myöhemmin jolloin Kalervo
lähti tammikuussa pyrkimään Kempeleelle
kouluun.
Hän halusi tulla maatalouskoneiden
korjaajaksi, mutta ei läpäissyt pääsykoetta, koska
ei onnistunut viilaamaan peltilevystä säännöllistä
kolmiota. Paluubussi Iisalmeen lähtisi vasta

41
aamulla, joten poika meni illalla Ouluun. Oli
vuosisadan kylmin viikonloppu, jopa
maakuntaviestit oli jouduttu peruuttamaan – oli
kylmempää kuin talvisodassa. Aikansa kirkuvassa
pakkasessa värjöteltyään Kalervo uskaltautui
kahvilan nurkkapöytään, josta tyhjätaskuna
käskettiin painua ulos. Luuli ymmärtävänsä
vankeja Solzhenitsynin salaperäisen kiehtovan
kirjan Päivä Ivan Denisovitsin elämässä.
Peltimukista kylmää hernekeittoa muurareille
tulipalopakkasessa.

Kesällä lauantai-iltaisin luonto veti

tikanpoikia puuhun. Polkupyörillä poljettiin parin
kymmenen kilometrin päähän kurkkimaan
tanssilavan reunan yli, ja perille päästyä vedeltiin
Broadway -tupakasta henkosia kunnes pyörryttiin
lehmien sekaan.
Seuraavana päivänä istuttiin kiltisti
kirkonmäellä sähköasentajan olohuoneen lattialla
todistamassa mykkinä omin silmin kylän
ensimmäisestä näköradiosta miten
mustavalkoisella ruudulla hakkapeliitat nylkivät
svedupellet Helsingin olympiastadionilla Suomi-
Ruotsi maaottelussa.

Kerran vuodessa astui odotettu vieras pirtin

matalasta ovesta: maakuntia kierrelleiden
laukkuryssien perinteen jatkaja, pitkäpartainen,

42
harmaahapsinen suutari kulki talosta toiseen
ehostamassa kuluneita nahkaesineitä. Niin pian
kun Väinämöisen näköinen suutari avasi
tuohikonttinsa ja alkoi hangata paksua lankaa
mustalla pikipalalla, levisi pistävä haju tuvan joka
nurkkaan. Neulanterävällä naskalilla vanhus
pisteli näppärästi kengän reunuksiin ja
nahkapohjiin reikiä, joiden kautta sitoi pikisellä
langalla kengän taas kasaan.
Muutama asunnoton – jotkut kutsuivat heitä
loisiksi – kierteli pitäjiä tehden pieniä palveluksia
navetalla, tai missä milloinkin tarvittiin. Eräs
nukkui talvisin viikon verran talon lasten kanssa
samassa pirtissä äidittömän poikansa kanssa, joka
epäsäännöllisen elämäntapansa säikäyttämänä
laski alleen vielä kymmenvuotiaanakin.

43
 Urheilua

Maailman, tai ainakin maakunnan,

kuuluisimmat hiihtäjät tulivat loppiaispäivänä
voitelemaan suksiaan Punapellon pihaan. Se päivä
oli talven kohokohta kylällä. Silloin pidettiin
kansalliset hiihtokilpailut. Ne vetivät paikalle
Suomen valioita, kuten Haku-Veikon ja Räsäs-
Veikonkin.
Mestareiden perässä lapset sivelivät
tuoksuvaa tervaa omien puusuksiensa pohjalle
ikään kuin olisi läväyttänyt silavaa leivän päälle.
Nuotion liekeissä terva sitten kärventyi kuplien
sisälle puun syihin pehmentäen puun, jotta suksiin
saatiin aidan hirsien salvosten välissä väännettyä
jyrkkä kärki.

44
 “Kansan kunto korkealle“ vaati isänmaa
hirvenhiihtäjien perillisiltä. Niinpä sivakoitiin
sauvat suihkien järven takaiselle mäennyppyrälle.
Urheiluseura oli sitonut sinne narulla kouluvihkon
puunkylkeen. Kukin kirjoitti siihen nimensä ja
hiihteli sitten takaisin kotiin joko lyhyempää tai
pitempää latua merkitsemään omaan
kirjanpitoonsa oliko taittanut viiden vai
kymmenen kilometrin taipaleen. Koululla
kilometrilukuja vertailtiin kavereiden kesken
samaan tapaan kuin kaupunkilaislapset ihailevat
postimerkkejään.
Itse urheiluseura, Sonkajärven Pahka, oli
evakossa kylän talojen tuvissa, sillä
suojeluskunnan talolle luvatun suojeluksen
petettyä joskus 1950-luvulla olivat pikkupojat
tulitikuilla leikkiessään onnistuneet sytyttämään
puutalon tuleen palokunnan sattuessa olemaan
syrjäkylällä, jolloin seuraintalo ehti hulmahtaa
porokasaksi ennen apujoukkojen tuloa.
Suojeluskunnan talon tilalle oli pian
rakennettu laudoista Parakki, jossa näytettiin
kyläläisille elävinä kuvina Pekan ja Pätkän
toljailuja.
Kuin salamana kirkkaalta taivaalta osui
kylälle kauniina kesäiltana esiintymään
ulkomaalainen rokkibändi. Seudulla, jolla tuskin
oli nähty ensimmäistäkään aitoa ulkomaanpelleä,
nähtiin Parakissa yhtäkkiä kolme tanskalaista

45
pitkätukkaa: Nine-Eleven-Thirteen (Yhdeksän-
Yksitoista-Kolmetoista). Se oli yhtyeen nimi. Tuskin
he yhtään vanhempia olivatkaan.
Parakki jäi tilapäiseksi teatteriksi kun sen
paikalle nousi 1960-luvun alussa komea pytinki:
Sonkalinna, urheiluseuran uusi koti. Toivo
Pallonen, Eljas Koistinen ja Oikarisen veljekset,
siinä muutama nimi olympialatujakin isänmaan
nimissä kolunneista kylän kuuluisista pojista.
— Eikö sinusta, Kalervo, olisi hiihtäjäksi?
kyseli kansakoulun opettaja turhaan, —se on
vissiin se hiihtohulluus teidän suvulla verissä,
Oikarisen veljeksethän ovat pikkuserkkujasi?

46
 Lähdetään maailmalle

Tytöistä ja pojista pontevimmat jatkoivat

isiensä ja äitiensä työsaran kyntöä perintötiloillaan
Savo-Kainuun vaarojen kivikkoisilla rinteillä ja
vetelillä soilla.
Oppikouluun ei Rutakolla voinut mennä,
ammattikoulusta puhumattakaan. Rakennustöitä
ei ollut, paitsi ehkä jokunen lapiolinjan hätätyömaa
paikkaamassa rospuuttokelin rikkomia kyläteitä.
Metsureiksi oli tarjolla nuorukaisia
moninkertainen määrä. Tyttöjä kysyttiin vain
kotiapulaisiksi.
Kaikki “ylijäämänuoret“ eivät kuitenkaan
jääneet kotikylille mattoja kutomaan, vaan
alkoivat 60-luvun alkupuolella valua sinne missä
valon ja järjen väitettiin syntyneen: etelään.

47
 Jokunen nousi Iisalmen asemalla illalla
ensimmäisen ja samalla lopullisen kerran yöjunaan
nähdäkseen aamulla Lahden tienoilla ensimmäistä
kertaa etelän viljavien maiden
silmänkantamattoman laajat salaojitetut pellot.
Ladon korkuisten leikkuupuimureiden rinnalla
kotitilan Allis Chalmers- traktori olisi näyttänyt
emänsä perässä hoipertelevalta hirvenvasalta.
Junanvaunun kylteistä he oppivat
ensimmäiset käskevän kulttuurin sanat: spotta ej på
golvet; älä syljeksi lattialle, ja klosetten får användas
endast under tågets gång; vessaa saa käyttää vain
junan kulkiessa.
Yksi päätyi savolaisten Amerikkaan –
lautatarhalle Kotkaan – toinen Saabeja kokoon
panemaan Ruotsiin; kolmas piikomaan Helsinkiin.
Kukin on antanut oman hikipisaransa
yhteiskunnan pienenä ja sitkeänä muurahaisena.
Perin harva on jättänyt näkyvämpiä jälkiä
laajempiin ympyröihin. Mutta eivät he silti olleet
juuriansa unohtaneet. He kantoivat maahengen
siementä sielunsa sopukoissa. He olivat niitä, jotka
eivät mitään puhuneet, mutta joille naureskeltiin
koska he tunsivat saloseutujen kuusikot ja
honkametsät ja niiden teeret ja metsot;
hakkuuaukiot ja rämeiset suot ja niiden kasvit ja
eläimet.
Mutta sen he olivat unohtaneet kuinka he
itse olivat Rutakolla naureskelleet Helsingin

48
autokomppaniasta kotilomalle päässeen alokkaan
pamlatessa stadin murretta kylän raitilla nenä
pystyssä ikään kuin verenvuotoa peläten, ja
pyrkivät itse eroon savonmurteestaan, haluten
tulla kunnon stadilaisiksi; monen tahtoessa saman
tien eroon metsäläisesltä kuullostavalta
sukunimestäänkin.
Ja koska olivat viisaita, eivät he turhaan
huomiota herätelleet: jos olivat yksin jäämässä
raitiovaunusta pysäkille, eivät he viitsineet niin
vähäisen asian takia vaunun pysäytyskelloa
soitella, vaan ajoivat mieluummin kotipysäkistä
ohi ja hiippailivat sitten hissukseen takaisinpäin
vuokrakämpilleen, kunhan joku oli ensin ratikan
pysäyttänyt.
He himoitsivat tulla niin halutuiksi että heitä
pyydettäisiin kaikkein hienoimpiin seurapiireihin,
ihan niin kuin Pasosen Riitalle kävi päästessään
piiaksi lääkäriprofessorin perheeseen Espoon
‘ihanien ihmisten’ kultahammasrannikolle.
Herrojen kanssa marjaan lähtenyt päätyi silläkin
kerralla ennen pitkää proffansa kanssa vihille, ja
Kalervo suri morsiamensa menettäneen
rakennusmies Jomin mukana.
Parin vuoden kuluttua proffa heitti Riitan
tienpäälle nuoremman tieltä, mutta osti sentään
Eirasta kaksion yhteiselle lapselleen, vaikka ei ollut
hämäläistyttöä koskaan edes kelpuuttanut
sukulaistensa kanssa yhteiseen illallispöytään.

49
 SYP, KOP ja Kymi; niissä sanoissa puhui
salaperäinen voima pienille maalaisihmisille
suuressa kaupungissa. Varmuuden vuoksi he
kuitenkin uskoivat omien raha-asioidensa hoidon
mieluummin osuuspankille kuin valtaa uhkuville
liikepankeille. Työpaikaksi valikoitui herkemmin
valtion tai kaupungin pitkä ja kapea sarka kuin
epävarma yksityinen yritys, vaikka kukapa
mielessään sen aloitteellisempi, rohkeampi ja
itsenäisempi olikaan saattanut kuvitella olevansa
kuin nuori savolainen maalaispoika.
He asuivat heitä varten umpimetsiin
raivatuissa lähiöissä; Soukassa, Kirstinmäessä,
Koivukylässä ja Myyrmäessä. He ostivat
jokapäiväisen leipänsä ja maitonsa asuintalon
Elannosta tai K-kaupasta, mutta nailonpaitansa ja
teryleenihousunsa Kaisaniemen Pukevasta, koska
tuttu tyttö Paisuan kylältä, Töppösen Enni, oli
siellä myyjänä. Hän oli herttaisen nimensä
mukaisesti itäsuomalaisen naisen tapaan pehmeän
pyöreä pullukka, mutta osasi toki sovittaa
muillekin oikean kokoiset kamppeet päälle.

SUOMENKIELI oli ainoa kieli joka heillä oli;

se oli kieli, johon he olivat syntyneet, olivatpa sitä
tahtoneet tai eivät.
Jollakin ehkä lapsenomaisella tavalla heillä
oli selkeä kuva maailmasta, jossa hyvää värittivät
sininen ja valkoinen, ja pahaa punainen.

50
Myöhemmin, vuosien kuluttua, he lukivat
yliopistollisista tutkimuksista että
“heidän maailmankuvansa lepäsi perusarvoja
kyseenalaistamattomassa ehdottomassa nöyryydessä
yhteiskuntaa ja sen instituutioita kohtaan, mikä
heijastui heidän tavassaan käyttää kieltä, kenties itse
suomenkielessä, ikään kuin siihen olisi sisältynyt jokin
tunnistamaton kollektiivinen kansallishäpeä joka
ilmenee junttiutena ja kyvyttömyytenä sietää
erilaisuutta ja lahjakkuutta“.

51
 Virastossa

Kalervo, tuo uskomaton onnenpekka,

ansaitsi elantonsa lähettinä valtion toimistossa
Ostrobotnian ylimmässä kerroksessa. Sinne
kiivetäkseen hän oli tosin joutunut polkemaan
hintoja koska ei tiennyt missä pääposti tai
valtioneuvoston linna sijaitsivat. Mutta ilmeisesti
hänen parastaan oli siellä jossakin vielä ylempänä
ajateltu; vieressä näet sijaitsivat eduskunta ja
kansallismuseo; vaihtoehtona kun
nuorisotyönvälitys olisi voinut osoittaa työtä vain
satamassa.
Elämän alustava välitilinpäätös näytti siis
suotuisalta. Eikä onnenpotkuista tuntunut tulevan
loppua: varo tässä kaupungissa niitä, jotka
tyrkyttävät maalaispojille paukkuja, he haluavat

52
vain päästä naureskelemaan kun “poika pörrää“,
opasti kotikylän kauppiaan Veikko-poika.
Veikko oli ehtinyt suorittaa maisterin
tutkinnon kauppakorkeakoulussa ja saanut sen
jälkeen tilapäisen suunnittelusihteerin viran
samaisessa valtiovarainministeriön alaisessa
valtiontalouden laskentatoimen
suunnitteluelimessä. Neuvo lämmitti, vaikka se
tulikin kauppiaan pojalta, joihin hän oli oppinut
suhtautumaan epäluulolla siitä saakka kun hän
erään joulun alla oli vaistonnut olevansa pikku
kerjäläinen naapuripitäjän kauppiaan luona
omenoita ja appelsiineja sopuhintaan isän mukana
suurperheelle juhlapöytään mankumassa.
Kesän kuluessa Kalervo oppi, että
maalaisten töissä on yhdet toleranssit ja
kaupunkilaisten puuhissa toiset. Konekirjoittajan
opastettua miten kalkkeeripaperi repäistään irti
vahapaperin välistä ennen kuin se venytetään
kopiokoneen rummun päälle, Kalervo pyöräytti
kuin lonkalta säätökiekkoon lukemat viisisataa
kappaletta halutun viidenkymmenen kappaleen
sijaan. Koneen tulostamat ylimääräiset 450 kopiota
hän sulloi hätääntyneenä mappien taakse piiloon
ja käytti niitä loppukesän mittaan vaivihkaa
suttupaperina jottei valtiovarainministeriölle
koitunut hänen vahingostaan taloudellista
vahinkoa.

53
 Juostuaan puolisen vuotta kieli vyön alla
alipalkattuna isänmaan asioilla hän meni
työnvälitykseen kysymään säädyllisemmin
palkattua työtä – löytyipä sitä sitten vaikka
rakennuksilta tai satamasta.
Tarpeet taas kuultiin ja pian hän sukkuloi
valtion maataloushallinnon tilapäisenä lähettinä
pitkin ja poikin kaupunkia —ja tuplapalkalla
entiseen verrattuna! Sitä paitsi työpäivä päättyisi
aina sillä samalla kellonlyömällä kello neljä kun
toimistopäällikkö kömpi lähikapakasta hakemaan
palttootaan, joten hyvin ehtisi rientämään
Kruununhaasta poikki Senaatintorin ja pitkin
Aleksanterinkatua ylös Kalevankadulle
iltaoppikouluun. Aikaa oli vähän, joten matkan
varrella hän tankkasi päähänsä ruotsinkielen
lukusanoja autojen rekisterikilvistä.
Katsohan poika mihin olet pääsi pistänyt,
hätääntyi Kuopion Keskolla vuosikausia hommia
paiskinut isoveli Paavo: eihän kukaan sellaista
tuplapalkkaa rehellisestä työstä maksa! Veljellinen
huoli olisi varmaan rauhoittunut jos olisi tiennyt
pikkuveljen käyvän koulutietään rakkaiden
suurmiesten, filosofi Snellmanin ja keisari
Aleksanterin patsaiden editse, ja sitä paitsi
kouluhuoneen ikkunan alla jökötti pronssiin
valettuna itse Elias Lönnrot, katse päin Vanhaa
kirkkoa, jossa niin monet vallanhuipulle

54
himonneet on kaikkina aikoina vanhurskautettu
varmuuden vuoksi jo täällä maan päällä.

55
 Työtovereita

Kalervo oli päässyt vahtimestarien

moninaiseen seurapiiriin. He olivat stadin kundeja;
talonmiesten, putkiasentajien, rakennusmiesten ja
autonkuljettajien poikia.
Jättipottia odotellessaan muuan heistä
kantoi joka kuukauden 10. päivä kellonsa sekä
muita arvoesineitään panttilainaamoon. Kerran
meinasi jäädä levysoitin “kanikonttorista“
lunastamatta, jolloin Kalervo osti panttikuitin
itselleen. Mutta vasta levyt tekivät laitteesta
soittimen: Bachia, Beethovenia, Sibeliusta ja
Santanaa. Miten ihanaa musiikkia laitteesta
tulvikaan! Mutta oliko hänellä säätyynsä nähden
liian hienosteleva maku? Luuliko hän voivansa
oppia ajattelemaan kauneutta ja hyvyyttä? Hän

56
saattaisi vielä polttaa siipensä pyrkiessään
lentämään kovin korkealla.
Nuorempien virkatovereiden nakellessa
Mariankadun ja Liisankadun kulmatalon pihalla
tikkoja seinätauluun ylivahtimestari keräili omia
pelimerkkejään presidentti Relanderia palvelleen
Billnäs-tammipöydän ja pyöreäksi pullistuneen,
tunkkaiselta haisevan vihreän kirjoitusalustan
väliin. Niitä oli ummehtuneen kumilevyn alla
viisisenttinen kumpare: kuitteja, lähetyslistoja,
tositteita ja veikkauskuponkeja eri
vuosikymmeniltä. Puolen metrin alue pöydän
ympärillä oli ylivahtimestarin reviiriä, eräänlainen
sädekehä, jonka sisäpuolelle ei muilla ollut asiaa.

Mukavuudenhaluinen mies, jolla oli

käytössään valtion virka-asunto samaisen

57
virastotalon vinttikerroksessa, oli sen verran
päässyt tukevoitumaan, että nipin napin jaksoi
kävellä aamukahville sadan metrin päähän
Liisankadun Ehoon. Sillä välin toinen vakinainen
vahtimestari, joka oli perinyt kohtuulisen maatilan
Espoosta, kurvasi viraston pihaan koko talon
upeimmalla yksityisautolla, tummanpunaisella
Chevrolet- limusiinilla nimikkopaikalleen liki
takaovea, jonka toisella puolella pysäköi
pääjohtajan virka-auto Chrysler New Yorker,
mustankiiltävänä kuin Al Caponen revolveri.
Virkaveljeään päätä pitempi langanlaiha
espoolainen harppoi pian Ehoon, ja kahvit
juotuaan toi saman talon kellarissa sijainneesta
Suomen Pankin autotallista ottamallaan
postivolkkarilla ylivahtimestarin virkapaikalleen.
He puhuivat keskenään ruotsia muistellen vanhoja
hyviä aikoja ennen sotia jolloin virka-aika alkoi
kymmeneltä ja päättyi iltapäivällä kahdelta, paitsi
lauantaina jolloin päästiin kotiin hyvissä ajoin
yhdeltä.

58
 Autoja ja muita työvälineitä

Eräänä aamuna toisella viikollaan uudessa

työpaikassa, toverusten vielä viipyessä kahvilassa,
Kalervo vastasi puhelimeen:
— Lähettäkää auto kotiovelleni ja
välittömästi, komensi pääjohtaja.
Vakinaisen autonkuljettajan ollessa lomalla
talon tapoja tuntematon sijaiskuljettaja lähti kiireen
vilkkaa noutamaan pääjohtajaa osoitteesta
Fleminginkatu 16, kuten Kalervo oli puhelimessa
kuullut, ja juuri kun Kalervo oli laskenut
puhelimen kädestään, rämähti vahtimestarin
huoneen lasiluukku auki:
— Missä ne rosvot luuraa? karjaisi
amerikkalaisittain suomea murtava

59
 kaksimetrinen korsto työntäen päänsä
luukusta sisälle.
— Olen tullut hakemaan omaa maatani!
Kuka täällä vastaa ihmisten omaisuuden
varastamisesta?
Kalervon nieleskellessä kurkkuaan mies veti
päänsä luukusta, suoristi selkänsä, kiskaisi
cowboy-lakkinsa takaraivolta paikalleen ja jyrisi:
— Ryssät ja muut rosvot hirteen! Minun
maitani eivät Karjalasta viedä! Semmoinen on
meillä Amerikassa laki, että ihmisten omaisuuteen
ei kosketa! Ei ainakaan ilman kunnon korvausta.
Missä on tämän viraston pääjohtaja? Minulla on
sovittu tapaaminen hänen kanssaan.
— Auto on hakemassa häntä, sopersi
Kalervo.
Cowboy alkoi saapastella edestakaisin
aulassa. Hetken päästä soitti kuljettaja
kaupungilta:
— Missä se pääjohtaja oikein on? Mitä hittoa
se täällä Kalliossa tekee tähän aikaan aamusta?
Näillä Kallion kulmilla asuu vain huoria.
Ennen kuin Kalervo ehti vastata mitään,
harppoi pääjohtaja sisälle ulko-ovesta naama
punaisena ja sunnatessaan ylös kerroksiin cowboy
kintereillään, tiuskaisi Kalervolle, että eipä
näkynyt meidän autoa, jouduin ottamaan taksin!
- No, nyt se tuli sisälle, kuiskasi Kalervo
kuljettajalle avoimeen puhelimeen.

60
 Kuljettajan palattua virastoon kävi ilmi, että
pääjohtaja asui kaupungin toisella puolella,
Fredrikinkatu 16:ssa

Jokaisen kuukauden yhtenä tiettynä päivänä

virastotalon Liisankadun puoleisen päädyn ikkuna
irrotettiin saranoistaan, jotta postin kangassäkit,
jotka olivat täynnä Suomen maatiloille osoitettuja,
jonkinlaisen avustuksen nostamiseen tarkoitettuja
postiennakkokortteja, saatiin nakeltua toimistosta
pakettiauton lavalle.
Täyteen lastattu kuorma ajettiin Suomen
Pankin viereiseen Snellmaninkadun postiin
pakettivolkkarilla, joka nosteli viisareitaan ylös
kupeestaan sen mukaan oltiinko kääntymässä
vasemmalle vai oikealle.
Eräänä heinäkuun helteisenä
maanantaiaamuna postipoika vinkkasi Kalervon
takahuoneeseen, koska perjantaina maakunnasta
kalantutkimuslaitokselle saapunut näytepaketti oli
jäänyt viikonlopun yli sisälle mätänemään.
Kalervo pani nenäänsä pyykkipojan siksi aikaa
kun paketti sidottiin kiinni Volkkarin
takapuskuriin. Sitten he ajaa kiepauttivat ensin
Rikhardinkadulla sijaitsevan maatalousministeriön
kautta, ja kiersivät vielä kaikki ison viraston
lukuisat toimipisteet siellä ja täällä ympäri
Helsinkiä, kunnes lopulta päätyivät Alppilaan.
Siellä löyhkäävä hajonnut kalapaketti kannettiin

61
kepin nokassa kalalaboratorioon, jossa tuuli pääsi
vapaasti puhaltelemaan, sillä laboratorio oli
sijoitettu Karjalankadun teollisuustalon ylimpään,
kahdeksanteen kerrokseen.
Taivallettuaan tietyn kilometrimäärän
Volkkari vaati kaikkien autojen tapaan rakkautta ja
substraalia. Niinä auton huoltopäivinä
postisäkkejä kuljetettiin pikimustalla Volgalla. Se
oli valtion virallisen hevosten
kantakirjaanvetoauton vara-auto. Etupuskurissa
oli varsinaista viranhoitoa varten tarpeellinen
koukku josta vetämällä hevonen todisti,
hevostalouskonsulentin painaessa koko ajan
jarrupoljinta, lihasvoimansa mistä osoituksena
konsulentti kirjasi auton kojetauluun kiinnitetystä
mittarista ylös hevosvoimalukemat vähän samaan
tapaan kuin sirkusteltassa voi nähdä
“pakkasmittarista“ luettavan nyrkkeilypalloa
iskevän nyrkin tehon. Lopuksi hevonen merkittiin
ansionsa mukaisesti valtion ylläpitämään
kantakirjaan. Se taas määritteli työhevosen
kelpoisuusluokan, kun taas ravihevonen
juoksuttaa perässään pikkuriikkisiä kärryjä ja sen
toimituksen rahallinen arvo nähdään
sekuntikellosta ja totokertoimista.
18-vuotta täytettyään Kalervo puntaroi
kannattaisiko hankkia oma ajokortti. Ehkä sitten
pääsisi itsekin ajamaan pakettivolkkaria, kenties
saisi pienen palkankorotuksen? Tyhjä lompakko

62
kädessään poika marssi kertomaan toiveistaan
autokoulu Paanasen johtajattarelle
Ruusulankadulla, vannoen opettelevansa
liikennesäännöt ilman teoriatunteja. Naisen sydän
heltyi ja niinpä Kalervo sai ajaa lain määräämät
minimitunnit ”asevelihintaan” viimeisiään
vetelevällä kuplavolkkarilla.
Tuore ajokortti taskussaan Kalervo pääsi
pian kokeilemaan kantakirja-Volgan kiihtyvyyttä.
Kerran talviliukkailla jarrutus Oikokadun päässä
meni pitkäksi ja Volgan etupuskuri nappasi kiinni
ohikiitävän Renaultin oikeanpuoleisen takapyörän
lokasuojaan, jolloin se tempautui irti autonkorista
pomppien kolisten alas Snellmaninkatua. Idän
dollarihymyn kovapeltiseen kuoreen
vammautuneen ranskattaren kosketus ei jättänyt
pienintäkään naarmua.
Valtion leivän pituus ja kapeus kostautui
onnettomuustapauksessa välittömästi, koska
autoja ei ollut vakuutettu. Jos ajoi kolarin,
omavastuu lankesi maksettavaksi heti. Onni oli
kuitenkin sillä kertaa mukana onnettomuudessa,
sillä Renaultin kuljettajan poika sattui olemaan
peltimiehen hommissa Helsingin kaupungin
autokorjaamolla joten hän pystyi korjaamaan
Kalervon aiheuttaman vahingon sopuhintaan.
Niin Volga kuin muutkin virka-autot
tankattiin Liisankadun päässä Pohjoisrannan
Shellillä kaistojen välissä keskellä kahta puolta ohi

63
syöksyvää liikennettä. Kun bensaa oli saatu
tankkiin, täytettiin kieli keskellä suuta valtion
hankintalomake kolmena kappaleena
kalkkeeripaperit välissä; päällimmäinen lomake jäi
huoltoasemalle ja kaksi muuta vietiin
autoesimiehelle viraston taloustoimistoon. Saman
tien palautettiin ajopäiväkirja, johon päivän
mittaan taitetut kilometrit oli nekin merkitty
useampana kopiona.

Jokunen viraston herra kannusti Kalervoa

opintielle, eivätkä he ylipäätään rypistelleet
otsanahkaansa vaikka poika joskus työajallakin
vilkuili oppikirjojaan, tai tutki Bobrikoffin aikaisen
komendantin virastotalon kellarin hevostalleista
löytämiään pölyisiä virkakalentereita.
Sata vuotta aikaisemmin vahtimestaritkin,
nuo virkapukuiset kollegat, olivat nimistään
päätellen olleet ruotsinkielisiä. Niin se maailma
muuttuu, Kalervoseni, taisi poika tuumailla.
Viipurin lääni oli teettänyt peräti oman
kalenterinsa. Sotaväki oli sen mukaan 1800-luvun
lopulla täysin venäläistä, pienyrittäjät Viipurissa
usein saksankielisiä, kaikki virkamiehet niin
maalla kuin kaupungissakin ruotsinkielisiä, mutta
lukuisa palveluskunta sekä irtoväki ja loiset
suomenkielisiä. Kaikki ryhmät elivät omissa
oloissaan erillään toisistaan niin kuin Afrikassa.

64
 — Nyt tarvitaan virkavala, julisti
ylivahtimestari, Kalervo, sinussa on ainesta! Sota-
aikaan maalaiset rosvosivat helsinkiläisiä. Lihaa ja
munia ja maitoa oli pakko ostaa mustassa
pörssissä kiskurihintaan, ja täällä nähtiin nälkää!
Muutama päivä sen jälkeen kun Kalervo oli
vannonut uskollisuuttaan Suomen perustuslaille ja
sitoutunut paljastamaan vallankumoushankkeet
asteli tuntematon nainen kiiltävässä
nahkatakissaan vahtimestarien virkahuoneeseen ja
vinkkasi Kalervoa seuraamaan itseään käytävän
puolelle.
— Olitko viime viikolla viraston iltajuhlissa?
— Olin toki.
— Näitkö siellä ylijohtaja Vikströmin?
—Taisinpa nähdä.
— Kenen kanssa hän siellä koko illan tanssi?
— En niin tarkkaan tullut seuranneeksi.
— Oliko se neiti Luukkonen, tiedäthän sen
nartun tilasto-osastolta?
— En muista nähneeni heitä yhdessä.
— Saat hyvän korvauksen, jos selvität
minulle tämän asian. Olen ylijohtaja Vikströmin
vihitty vaimo, nainen totesi antaessaan
käyntikorttinsa ennen kuin sulki oven takanaan.
Hetken omantuntonsa kanssa
painiskeltuaan Kalervo päätti virkavalan
velvoitteiden painaessa lyijyn lailla harteita

65
unohtaa koko asian, vaikka asuinhuoneen vuokra
oli rästissä.
Osa viraston herroista joutui
kilometritehtaalle kun maataloushallintoa 1970-
luvun alussa valettiin uuteen muottiin.
Sellainenkin pomo, jonka tieltä pienet
virastoapulaiset olivat luikkineet käytäviltä
huoneisiinsa kuin hiiret koloihinsa, kulki yhtäkkiä
selkä kumarassa anelemassa armoa niiltä, joita itse
oli aiemmin nöyryyttänyt.

66
 Iltakoulussa

Helsingin Yliopisto, tuo pyhien ja muiden

kuolleiden kielten tutkimuksen kehto, vapaan
ajattelun hautomo; sen seinustaa pitkin kulki
iltakoululaisen koulutie. Mutta edes salaisimmissa
haaveissaan ei Kalervo unelmoinut pääsevänsä
sinne joskus itse sisälle. Kunhan edes keskikoulun
kävisi läpi! Kolmivuotisena se hujahtikin ohi miltei
leikiten, sillä vieraita kieliä opittiin vain
lyhennetysti kirjanoppina ilman yritystäkään
lausua ääneen edes yhtä sanaa. Lukioon
siirryttäessä velttoilu kostautui vaativamman
kieltenopetuksen miltei pakottaessa jättämään
haaveet korkeammista opinnoista sikseen, mutta
olihan erään turkulaisen satamajätkän kirjoitettu

67
lukeneen työn ohella itsensä peräti filosofian
tohtoriksi, joten hammasta purren eteenpäin!

Matematiikanopettaja Pertti jaksoi innostaa

poikaa:
-Sinusta saattaa vielä tulla jotakin, kunhan
opit varomaan kateutta, suomalaisten perisyntiä.
Kateus syntyy ihmisten keskinäisestä vertailusta,
joten älä vertaile, vaan kehitä omia projekteja!
Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Vaikeinta on
oppia suhde omaan itseensä; että pitää loppujen
lopuksi luottaa itseensä, että täytyy “löytää“
asioita itse, täytyy “katsoa“ asioita itse. Ei voi aina
odottaa, että toiset tekisivät sen sinulle, opasti
pohjoiskarjalaisen sydänmaan kasvatti
oppilastaan. Mutta jostakin selittämättömästä

68
syystä itäsuomalaisen on aina vaikea menestyä
Helsingissä, hän tyynnytteli Kalervon intoa.
Jaksaako, vai eikö jaksa? Raskaiden ajatusten
painamana Kalervo laskeutui illan jo hämärtäessä
koulutuntien päätyttyä pitkin Kalevankatua ohi
taiteilijoiden kansoittaman ravintola Kosmoksen
kohti Vanhaa ylioppilastaloa, jonka parvekkeella
ylioppilaat heiluttelivat vastasyntyneitä
vaatimuksiaan: “Yliopisto vapaaksi! Valta
neuvostoille!“
Aamun valjettua opiskelijoiden johtajat
keräsivät maailman parantamisessa
tarvitsemaansa voimaa jatkamalla uniaan kunnes
illansuussa riensivät Tamminiemen lastenkutsuille,
joilla Uuttera Kanavan Kaivaja imetti
innokkaimmille tuttia, mikä koituikin monelle
hyödyksi ja huviksi Tehtaankadun karkeloissa.
Kannattivatko he jo silloin taivasta?
Aavistivatko he sisimmissään jonakin päivänä
kilvoittelevansa Mooseksen, valituista
valituimman eli kutsutun valitsijan arvonimestä?
Oliko heille kerrottu kirjojen kirjan salaisuuksista,
voitosta voittoon Välimereltä pohjoisen perukoille
rientäneen läntisen kulttuurin ydinmehusta,
ihmisen kyvystä tehdä päätöksistä kaikkein
vaativin: antaa toisen poika omasta puolestaan?
Ne asenteethan olivat tulleet tutuiksi suomalaisille
hakkapeliitoille jo vuosisatoja sitten kun he

69
Ruotsin kuninkaan sotajoukoissa torjuivat kriisejä
Keski- Euroopassa.

70
 Kaloja jalostamassa

Koska Kalervo kirjoitti vesihallituksen

virkamiesten ja muiden tuttujen suureksi
yllätykseksi peräti viisi laudaturia Valtion
Iltaoppikoulusta, tuli hänestä väistämättä sinä
keväänä pieneksi hetkeksi valtakunnallinen
julkkis.
Useampi lehti nosti uutteran vahtimestarin
koulumenestyksen otsikoihinsa. Rutakolla
kyseltiin kaupan kassalla, että onkohan se Kalervo
nyt meidät lopullisesti unohtanut?

71
 Niin suuren koulumenestyksen jälkeen
tuntuivat
opiskelijoiden taivaiden portit olevan auki. Ensiksi
hän päätti kokeilla aukoa lääketieteellisen
tiedekunnan ovea. Sen avaamiseksi piti lukea
useampi pääsykoekirja. Ennakoivasta ”herra
tohtori” puhuttelusta innostuneena hän kuitenkin
hakkasi Akateemisesta ostamansa biologian

72
oppikirjan säpäleiksi Kaisaniemen ratikkapysäkin
kaiteeseen ja nakkasi riekaleet roskikseen.

Pahimman juhlahumun laannuttua Kalervo

päätti lähteä asevelvolliseksi Säkylän
varuskuntaan.

Tietämättä mitä isona haluaisi tehdä, tai

mihin kannattaisi pyrkiä, päätyi Kalervo
armeijasta vapauduttuaan ja perustavat korkeat
kaupalliset opinnot kestettyään sisälle vallan
kovaan ytimeen: pikkuvirkamieheksi
ministeriötason virastoon, jota maan ainoa virassa
oleva renessanssiruhtinas hallitsi apunaan
muutama luotettu maisteri, joiden liukastelua
vastasataneessa lumessa kananmunakuoren
paksuisissa nappaskengissä ruhtinaan kantapäillä
kulmantakaiseen kaljabaariin aamuyhdeksältä
vaitonaisina seurattiin.
Koska virkauralle imaistaan viattomia
nuoria putken alapäästä, josta he askel askeleelta
ylöspäin ponnistellessaan hioutuvat kruunun
ylvästelemättömiksi jalokiviksi, sai Kalervo uutena
virkamiehenä perehtyä hallinnon alkeisiin itäisen
maakunnan kalatalouden kehittämiskomiteassa.
Oli nimittäin kuultu, että Keski-Euroopassa
oli muhimassa kysyntää, joka pian imaisisi
mahaansa Sisä-Suomen tuhansien järvien
arvokalat. Niinpä valtiollinen komitea lähetettiin

73
ilmateitse Kajaaniin luomaan suotuisia
edellytyksiä uudelle teollisuuden haaralle.
Särkien ja ahventen riittävyydestä Kainuun
kirkasvetisistä järvistä oltiin jo etukäteen saatu
täysi varmuus. Nyt perehdyttiin logistiikkaan:
tieyhteyksien luomiseen lentokentälle, jotta näyte-
erät saataisiin viivytyksettä mannermaalle, sekä
läpikäytiin myös rekkakuljetusten näkymät
säilykkeiden myöhempiä massasiirtoja
silmälläpitäen. Järvenrannassa nähtiin työnäytös:
särkiä perattiin muutama ämpärillinen ja
maustettiin tillillä ja muilla yrteillä kunnes
sullottiin peltipurkkeihin, joihin väännettiin
kampikoneella kansi päälle. Lopuksi purkkeja
keitettiin umpikattilassa, jotta niistä saatiin ilmat
pihalle.
Illalla komitealaiset istuivat maakunnan
keisarin saunakamarin terassilla napostelemassa
Leningradin puoluepomon datshalta lahjaksi
saatuja vobla-kaloja, ulkoilmassa räystään alla
kuivattuja särkikalan lähisukulaisia.
Terassin orrella roikkui muoviämpäri.
— On se aika veitikka, se meidän UKK,
myhäili Kainuun keisari, kyllä hän ymmärtää
kansan asiaa. Lähetin presidentille ämpärillisen
näitä särkiä ja hän palautti tyhjän astian
pesemättömänä kiitoskirjeen kera. Sitä astiaa ei
sitten kyllä vähään aikaan näpeillä sotketa!

74
 Kottikärryjä maahantuomassa

Varsinaisten virkamiesten viipyessä

lounastauolla puhelimenpirinä siirtyi pitkin
käytävää huoneesta toiseen lähestyen Kalervon
minihuonetta, joka sijaitsi käytävän päässä
rappukäytävän vinon katon alla siten että siellä
mahtui seisomaan selkä suorana vain ikkunan
puoleisella seinustalla, ja pärähti lopulta soimaan
pöydällä.
— Täällä on kanslianeuvoksen sihteeri,
sanoi hätäinen ääni, neuvotteluhuoneessa alkaa
kello yhdeltä kokous, jonkun on sieltä teidän
osastolta ehdottomasti mentävä sinne!
— Hyvä on, kerron juristeille, joku heistä
varmaan palaa lounaalta siihen mennessä, vastasi
Kalervo.

75
 Hetken kuluttua naispuolinen
hallitussihteeri tulikin Kauppatorilta. Vaikka esillä
oleva asia oli hänelle päällisin puolin tuttu, hän
varmuuden vuoksi lähetti Kalervon hakemaan
neuvotteluohjeita kanslianeuvokselta, joka
hyväksyikin pikasuunnitelman oikopäätä ennen
vetäytymistään päivälevolle.
-Pomo murahti, että teissä on toivoa, niin
hyvin olette kantanne osastolla muodostaneet
vaikka on siellä niitäkin jotka pitäisi heti erottaa!,
sanoi Kalervo hallitussihteerille -Livahdin ulos
huoneesta, ja varoin etten liukastunut siinä pirun
liukkaalla lattialla.
— Kauankos sinä oletkaan virassa ollut,
kysyi nainen?
— Vasta muutaman kuukauden.
— No sinäpä olet nopea oppimaan, mutta
siksipä minä sinut sinne pomon luokse lähetinkin,
tokaisi nainen.
Koska Kalervo oli nyt hitusen verran hajulla
neuvottelun kohteena olevista seikoista, pyysi
hallitussihteeri hänet mukaansa kokoukseen.
Kainuun kalojen parista hän oli nyt siirtynyt
neuvottelemaan kansainvälisten asioiden pariin.
Tammipöydän äärellä kansallisen filosofin, tuon
kulttuurin kainalosauvojen keksijän, taulun alla
rupatteli työministeri näennäisen kevyesti kanavan
kaivajan näköiskopion, ajattelun Atlaksen kanssa
edessä olevasta ongelmasta: norjalaisten

76
kottikärryjen ryöpsähtänyt maahantuonti uhkasi
kotimaisen perusteollisuuden tulevaisuutta.
Pohjanmaan miehet olivat jo ministeriössä
huolineen. ”Eikö tässä maassa osata tehdä edes
kottikärryjä”, oli maakunnassa vaalikampanjaansa
käyvä UKK raivonnut.
Vuosikymmen aikaisemmin Kalervon
kanssa samaan aikaan maataloushallintoa
palvellut työministeriön ylijohtaja ei näyttänyt
saavan silmiään irti nuorukaisesta: mitä hittoa
varten tuo vesihallituksen vahtimestari istuu täällä
valtioneuvoston pöydän ääressä, ministeritason
neuvottelussa asiapaperit edessään, siisti puku ja
valkoinen paita päällä ja kravatti kaulassa?
Asiaan perehdyttiin. Todellisten
salaneuvosten ulkoministeriö pidettiin
tapahtumien tasalla. Kansainvälisten sopimusten
todettiin kuitenkin estävän ryhtymästä järeisiin
toimenpiteisiin, joten tuona aurinkoisena keväänä
pehmeää multaa kärrättiin suomenmaan
kuohkeisiin kukkapenkkeihin halvoilla
tuontikärryillä.
Niinä vuosina virastoissa kokeiltiin
virastodemokratiaa, ja jotta Kalervo ei pääsisi
lentämään kovin nuorena liian korkealla, panivat
kokeneemmat hänet polkemaan miinoja
ministeriön yhteistyökomiteaan nokikkain
renessanssiruhtinaan kanssa.

77
 — Se, jolla on virka, ajattelee!, melskasi
renessanssiruhtinas.
— Maalaisia ei ole varustettu suuria
ajatuksia varten, siksi heillä ei ole juurikaan virkaa.
Kansainvälisyys on ymmärrettävä oikein; se on
niin pienestä kiinni suomalaisen onni. Varo
pinnallista amerikkalaisuutta, sinun pitäisi saada
kunnollinen nordisti-rokotus maailman
humputuksia vastaan! Jos lähdet pois ja joskus
palaat ministeriöön, älä rehvastele alkuperäisten
joukossa. Et sinä kannata juurta, vaan juuri
kannattaa sinua!
— Demokratiasta vouhotetaan joka paikassa
mutta näissä hommissa se on illuusiota. Varo
vetämästä johtopäätöksiä omin päin; etsi
virkatöissäsi aina se jolla on asema, ja kunnioita
häntä! Joka kolmas virkamies on tyhmä ja pitäisi
erottaa välittömästi; kolmannes joutaisi panna
takaisin kouluun, ja lopuille pitäisi antaa
tuplapalkka. Heissä on toivoa. Jokaisen, joka aikoo
menestyä virkauralla, on opittava kunnolla
ruotsia! Ilman ruotsinkieltä olet kuin mopokuski
ilman kypärää! Suomalainen on yhä se sama
itäisestä laumasta vieroitettu sudenpentu, josta
Topelius kirjoitti. Ei se mihinkään muutu.
— Ettei vaan olisi pikemmin laumaa
johtavan alfauroksen kuononpäätä lipova
nöyristelijä, mietti Kalervo, tai kaniini, jollaisesta
Italo Calvino on kirjoittanut; vankeudessa

78
kasvanut eläin, jonka vapaudenhalulta puuttuvat
laajemmat horisontit.

79
 Kuvat
Sivu

2 Näkymä Sonkajärven kirkonkylältä 1930-

luvulla. Punapellon tila on keskellä kuvaa.
3 Sonkalinnan pihassa valmistaudutaan
rintamalle lähtöön.
7 Samuli ja Helvi Rönkön perhe 1950- luvun
puolivälissä.
18 Punapellon päärakennus 1960-luvulla.
24 Sonkajärven kirkko.
30 Kauppias Paavo Rönkkö perheineen.
33 Sukuhauta Sonkajärven kirkkomaalla.
35 Samuli ja Helvi Rönkkö sotilas- ja
lottapuvussa.
57 Maataloushallituksen talo Marian- ja
Liisankadun kulmassa.
68 Valtion Iltaoppikoulu, edessä Lönnrotin
patsas.
72 Vesihallitus , P. Espa 37; samoissa tiloissa
ovat myöhemmin toimineet, konkurssin
tehneet Kaupthing- ja Sofia-pankki.

80