Test Bank for Comprehensive Medical Terminology, 4th Edition: Jones

Test Bank for Comprehensive Medical Terminology, 4th Edition:

Jones
Download full chapter at: https://testbankbell.com/product/test-bank-for-comprehensive-medical-
terminology-4th-edition-jones/

CHAPTER 1: Word Building Rules

TRUE/FALSE

1. Medical terms must have a word root and a suffix.

ANS: T PTS: 1

2. The word root often identifies the body part or system described by the medical term.

ANS: T PTS: 1

3. Word roots change meaning as the prefixes and suffixes change.

ANS: F
Word roots keep their same meaning throughout.

PTS: 1

4. Combining vowels aid the pronunciation of medical terms.

ANS: T PTS: 1

5. A compound medical term contains a prefix, word root, and a suffix.

ANS: F
Compound words are usually composed in the following order: combining form + word root + suffix; they do not always havaeprefix.

PTS: 1

6. A word root is the basic foundation of a word to which component parts are added.

ANS: T PTS: 1

7. A combining form is created when a word root is combined with a consonant.

ANS: F
A combining form is created when a word root is combined with a vowel.

PTS: 1

8. A suffix is a word element attached at the end of the word root.

ANS: T PTS: 1

9. If a suffix begins with a consonant, the root will attach directly to it.

ANS: F
If a suffix begins with a consonant (anything other than a, e, i, o, u, y), the root will need a combining vowel beforaettaching to the suffix.

PTS: 1

10. Prefixes are attached directly to the beginning of the word.

ANS: T PTS: 1

MULTIPLE CHOICE

1. Which prefix means around?

a. intra-
b. peri-
c. epi-
ANS: B PTS: 1

2. What is the word root plus a special vowel called?

a. combining form
b. prefix
c. suffix
ANS: A PTS: 1

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

3. Select the prefix that means within.
a. peri-
b. endo-
c. inter-
ANS: B PTS: 1

2
 4. Which word part is always placed at the end of the word?
a. word root
b. suffix
c. combining form
ANS: B PTS: 1

5. Which word part is always placed at the beginning of the word?

a. word root
b. suffix
c. prefix
ANS: C PTS: 1

6. Select the word root that means skin.

a. megaly
b. dermat
c. cardi
ANS: B PTS: 1

7. Which term is spelled correctly?

a. cardiomegaly
b. cardimegaly
c. cardomegaly
ANS: A PTS: 1

8. What is the basic foundation of a medical term?

a. word root
b. prefix
c. combining form
ANS: A PTS: 1

9. Select the word root that means heart.

a. cardi
b. dermat
c. megaly
ANS: A PTS: 1

10. Choose the word that is spelled correctly.

a. cardioalgia
b. cardalgia
c. cardialgia
ANS: C PTS: 1

COMPLETION

1. means inflammation of the heart.

ANS: Carditis

PTS: 1

2. The suffix means enlarged.

ANS: -megaly

PTS: 1

3. means inflammation of the skin.

ANS: Dermatitis

PTS: 1

4. The are used to join medical term word parts.

ANS: combining vowels

PTS: 1

5. The medical term for pain in the heart would be .

ANS: cardialgia

PTS: 1

3
 Another random document
un-related content on Scribd:
 Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta
ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään
valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun
22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista»
viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti

on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja
tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä
metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä
röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron
isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie
on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita
aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen
painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta
menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla
riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa
retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta,
ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne
ovat napayhtälön tuntematon suure»… Vaarallisin on mannerlaatan iso
railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen
paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja
tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli
iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan
napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä
tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki
valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen
vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja

monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta
pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen
rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät
kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa
tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara
pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi
suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä
vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä,
tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina
jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi
hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka
päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä
permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen
yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa

suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata
miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea
tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät
luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä
he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin
valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella
moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain
lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa
kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin
ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla
kysymykseen levätä tai syödä.»
 Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä
pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi
tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei
ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä
jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa
käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan
kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle
maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja
huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi Borup
takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen eskimon ja
kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn keralla
matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina pääjoukon
saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa oli nukkunut, ja
pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden leiripaikan, rakensi uudet
lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko saapui. Leveydeltä 86°38'
prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen uupuneimman eskimon ja
uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli leiriytynyt

sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi siihen, että siellä
oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi Bartlettia leiriydyimme
muutaman kyynärän päähän hänen leiristään, rakensimme iglumme niin
hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen illallisemme,
pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin juuri
nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan majani
ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se tuntunut sen
vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että edessä oleva railo
sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani olivat vieressäni varalla, ja
käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan. Olin juuri uneen vaipumaisillani,
kun kuulin jonkun ulkona huutavan. Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin
silloin leveän sulan railon aivan meidän ja Bartlettin majain välissä, ja
railon reuna oli aivan majamme oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi
yksi Bartlettin miehistä viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt
eskimo voi viuhtoa ja huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja
olin siinä samassa jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin
Pearyn koirat oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten
väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä eikä sen
toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä. Jääteli tuli
kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja lopulta kapteenin
osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille. Saadakseen tarpeellisen unen
täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä vielä
oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin — saattoivat
hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin kuljettava
kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä kohden oli
kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka leveys oli 6—7
meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili retkikunnan alla, sen
täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan

huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki ja 18
väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta seurannut navalle
saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska eväät olisivat käyneet
niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa palaavan apuretkikunnan
johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett oli sitä paitsi englantilainen. »Hän
oli saanut kunniasijan seurata minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä
erinomaisesta tavasta, jolla hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina
lähdöstä alkaen oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska
mielestäni englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi, että
brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa lähinnä napaa.»
Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki Bartlettin leveiden
harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti

viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen
vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat olleet
mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan matkan
lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät korkeille
jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli oli jotenkin hyvä ja
koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary tuntuvasti paransi vauhtia.
Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli 15 meripenikulmaa päivässä,
keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta Bartlett kääntyi takaisin, oli 26
meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja. Koirista
tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä vähemmän,
niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet

viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja k:lo
12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat asemamme
olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä, olin
päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta unesta liian
rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että näin olin saavuttanut
elämäni päämäärän… Päiväkirjaani kirjoitin: Vihdoinkin navalla. Kolmen
vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun! Vaikea käsittää tätä. Koko asia
tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki vielä
10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen kulkeneen
navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5 meripenikulmaa
Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8 meripenikulmaa
vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa oli sivuttaisessakin
suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa ristin päätekohdissa hän
teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi mielestään olla varma siitä, että oli
navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun,

jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka
edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun
sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen
välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin
menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain
silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta
vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään
suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei

ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka
oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän
valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin

mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina
repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat
voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia
päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät
helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi
jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että
paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana
napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja
retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen,
samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen
jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni
tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta
uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän:
'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi
näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin

igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista
päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap
Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää,
joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli
etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se

mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi
tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan
kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn,
pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien
kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen
suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille.
Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden
ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien
loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan.
Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui
yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että
ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän
jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi

jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon
railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa
leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen
ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät
he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he
vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa
taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä
takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli
hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että
hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi
he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan
muistiinpanot ja havainnot olivat.
 Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin
laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle,

laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen kuljettaneet
Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse taivalta tekemään. Niin
lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa merivirran mukana
matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa maissa poiketessaan ja
eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti palkittuina Peary kuuli ensimmäisen
viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle

lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa
ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta Sydneystä,
jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui Associated Press
toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800 kilometriä merelle
valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin Canadan hallituksen
höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään hiilikuninkaan upealla
huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu…

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan

pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti junalla
kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun viimeisenä
päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella oli suuri
laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien kansain
sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton niin meluisan ja
suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan. Nyt vihdoinkin alkoi
pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista suloiselta eikä vaikutusta
suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain presidentti korotti hänet amiraaliksi
ja entinen presidentti Roosevelt kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama viikko

ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla saapunut
Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa pohjoisnavan jo
vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän muka oli suorittanut
Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta, siis paljon lännempää reittiä
kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja Köpenhaminassa hänen osakseen tuli
innostunut vastaanotto. Cook oli Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut
hänen retkikuntansa jäsen v. 1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella
etelänaparetkellä, jolla Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti
kiivenneensä Alaskassa Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan
korkeimmalle kukkulalle, vaikka tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista

helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää
kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle ja
Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa
napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin Grantin
maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli lähtenyt
Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua lähettänyt
takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36 koiran keralla
hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun verran häntäkin
viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta sitten oli matka napaa
kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän oli nähnyt maata samoilla
asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin maan piti olla (tämä maa on
olematon), mutta ei muka joutunut sitä tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli
parantunut ja kulkunopeus sen mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän
väitti saavuttaneensa leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku
metrisata matkaa. Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli
tuottanut haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi
Kustavin merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel
Heibergin maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt
nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä olla
North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä aseillaan
tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat pysyneet hengissä
kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän

kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin,
Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin vastustettiin,
eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen entisen toverinsa
valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin. Yhdysvaltain yleinen
mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja kongressi antoi hänelle
elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan Cookin

esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen tutkistelun jälkeen
komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne todistaneet hänen navalla
käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin
kun t:ri Cook ei sen koommin ole asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja sangen
pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko hänkään oli
navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se, että Peary oli
ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin sitä vastoin lähettänyt
takaisin, ja että hän oli valkoisista seuralaisistaan erottuaan matkannut niin
nopeaan. Nämä älyttömät epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän
loppuikää, miehen, joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta
rehellinen, kuten semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän

ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman osan,

mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina. Aina 1870-
luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut etenkin virallisia
tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on mitä monipuolisimmin
valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon

kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui

ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut retkikunnat
ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin eteläosat oli
mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan

Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.
 Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto Nordenskiöld,
kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn vuonon, joka suustaan
on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi, melkeinpä pieneksi
sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita gneissivuoria — gneissi
näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen pohja, vaikka rannoilla on
paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita haaravuonoja ulottuu korkeitten
rantain välissä syvälle maan sisään. Retkikunta koetti tunkeutua
pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka on niistä kaikista jylhin. Kauas
ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä,

vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien
jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli
joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä
lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja
taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin
saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei
eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän
väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti
veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla
ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare
suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta,
milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä
koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä
mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai
toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi
laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»
 Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja
Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon
lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen.
Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen
jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa
eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät
itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka
samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat
tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli
»valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään

Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui
ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen
vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän
tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja
kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon
eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen
äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin
nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi.
Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten
rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G.
Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri-

ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat
kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin
marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin
ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin
vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin
tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat
poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta
suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita
napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen
muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan
väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on
ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä,
keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä.
Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta
ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain
suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä
erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee
paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se
eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa

silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman
suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla,
jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli
Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen

lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään
ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä»,

kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä
hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa
jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran
sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon

pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana,
tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole
ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on
jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla
sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä
rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää
tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan
lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä
merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja
koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii
maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella
suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä
eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä
ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin.
Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan
Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa
napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat
pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni
eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti.
Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne
näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti
laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää
aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta
en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime
hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti
painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa

yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli,
voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten
keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä
pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa.
Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope
ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien
kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät
palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi
— mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena
voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat.

Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä
napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet
peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti.
Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on
tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja
toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun
peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on
lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli
peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan

jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman
pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin
lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja,
mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina
herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään
— retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu
vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin
uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta…»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua

Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja
ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä
tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna
erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi
»Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan
laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta
pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä
sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin
vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin
täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot
olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat
kuitenkin toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius

Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904),
joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen
lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina,
jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä,
Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden
eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä.
Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla
mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät
loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet
veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset
antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen
rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä,
eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan
eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille
ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven
samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä
1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan
tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti

todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta,
keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi
huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen
Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m
korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä
jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut
saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan,

joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä
johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä
pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.
 Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin
itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin
koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja
rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman

ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän
paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui
kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat
Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan,
saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana.
Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin
talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla

seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä
näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille
annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat
siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen
salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä
1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin
lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi,
etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin
matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa
Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa
taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita
olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli